§ 13. Senaattori Snellman, yhtyen ratkaisuun, johon useimmat senaatin jäsenet tällä kohden olivat päätyneet, halusi tämän perusteluna tuoda esiin, millä tavoin ei ollut niin kuin säädyt olivat esittäneet, nimittäin että momentissa 1 säädetty säännöllisesti ilmestyvän julkaisun vakuusmaksu olisi asetettu takuu lainmukaisesta esiintymisestä. Se tarkoittaisi selvästikin vain, että rikkomukseen syyllistynyt henkilö itse kantaisi siitä vastuun. Jos lehden julkaisijalta vaadittaisiin takuita sen laadusta, niin on mentävä erityisiin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Mutta sellaisten vaatiminen olisi ylipäätänsä yhtä lailla vihattavaa kuin niiden arviointi olisi epävarmaa ja mielivaltaista; ja mitä taas erityisesti tulee säännöllisesti ilmestyvien lehtien julkaisemiseen, voitaisiin niihin harvoin soveltaa sellaista vaatimusta, koska lehtien julkaiseminen on muuta kustannustoimintaa enemmän elinkeinotoimintaa, jota eivät harjoita ainoastaan kirjanpainajat ja kirjakauppiaat vaan yleensäkin liikemiehet. Myös heidät tuo vakuusmaksu tekisi vastuullisiksi julkaisun sisällöstä, koska heidän asiakseen tulisi varmistaa, että toimittajat eivät vaaranna heidän omaisuuttansa. Jos taas vakuusmaksu poistettaisiin, voitaisiin asetuksesta poistaa myös kaikki sakkorangaistukset, sillä tulisi aina halvemmaksi palkata vastuullinen toimittaja, joka suorittaisi sakot vankeudella, kuin maksaa ne. Kun kerran olot ja tapa tekisivät mielipiteenvapauden väärinkäytön osalta kaikki vastuullisuusmääräykset tarpeettomiksi, voisi myös vakuusmaksu jäädä pois. Mutta niin kauan kuin laillinen edesvastuu katsotaan tarpeelliseksi, voidaan sitä vaatia vain vakuusmaksun avulla, ja siksi se on säilytetty useimpien maitten lehdistölaeissa.
§ 39. Senaattori Snellman katsoi, että valitukset niistä ylihallituksen päätöksistä, jotka koskevat henkilöitä, jotka eivät ole ylihallituksen alaisia ja joiden rikkomuksesta langetetaan rangaistus, tulisi esittää senaatin oikeusosastolle. Muilta osin ja mainittua kohtaa muuttaen halusi senaattori säilyttää kyseisen pykälän sanamuodon sellaisena kuin se on armollisessa esityksessä.
§ 40. Senaattori Snellman, joka yhtyi keisarillisen senaatin enemmistön lausumaan käsitykseen, jonka mukaan kyseinen pykälä olisi säilytettävä muutoksitta esityksen mukaisena, halusi perusteina sellaiselle käsitykselle esittää, että vaikka periaatteessa onkin painovapauden käsitteen vastaista, että painotuote annetaan tiettyyn aikaan ennen sen julkaisemista tarkastettavaksi, kuitenkin niin, että asetusta ja siten sen säännöksiä ei §:ssä 3 säädetyllä tavalla ole sovellettava painotuotteisiin ”ennen kuin ne on annettu julkisuuteen tai ne ovat tulleet muiden kuin kirjanpainajan ja kustantajan käsiin”, ei kyseinen armolliseen esitykseen sisältyvä säännös voisi aiheuttaa mitään vaaraa painovapaudelle, mutta sen sijaan se olisi vielä lisätakuuna sen väärinkäyttöä vastaan, koska kyseisellä asiamiehellä näin olisi aikaa harkita, tulisiko pahennusta aiheuttavaksi katsottavan kirjoituksen kaikki laajempi leviäminen toistaiseksi estää. Senaattori katsoi myös olosuhteitten antavan mainitulle säännökselle niin oleellisen merkityksen, että vaatimus sen poisjättämisestä ei sopisi yhteen sen toivomuksen kanssa, että painovapaus toteutuisi asetuksen muuten määräämissä rajoissa.
§ 41. Senaattori Snellman, jonka mielipiteeseen yhtyivät senaattori Gripenberg, puheenjohtaja, vapaaherra af Schulten, sekä varapuheenjohtaja, vapaaherra Nordenstam, kannatti esityksessä ehdotetun sanamuodon säilyttämistä tältä osin muuttumattomana.
§ 43. Senaattori Snellman totesi, että koska kaikkien maitten lehdistölaeissa on hyväksytty se periaate, että niin kutsuttu oikeudellinen henkilö, siis yhteisö, ei voi nostaa kannetta kunnianloukkauksesta, ja koska tämä on ilmeinen seuraus siitä, ettei sellaisella henkilöllä ole todellista olemassaoloa, eikä sellaista siis myöskään voida herjauksin ja solvauksin loukata, niin säätyjen tällä kohden ehdottama muutos on hylättävä. Yhtä vähän on syytä toisaalta rajoittaa kanteita herjaajaa vastaan yhtiön osakkaisiin, sillä ero olisi esimerkiksi merkittävä tavallisen osakkeenomistajan ja toimitusjohtajan vaatiessa kunniansa palauttamista henkilöltä, joka on julkisuudessa syyttänyt yhtiötä petollisesta menettelystä, ja jos herjaaja on ensiksi mainitun vaatimuksesta tuomittu edesvastuuseen, niin pitäisi edesvastuun olla paljon suurempi, mikäli myös viimeksi mainittu käyttäisi asiassa puhevaltaansa. Yleensäkin olisi jokaisella, jota sellainen herjaus kohtaa, oltava oikeus omalta osaltaan hakea kunniansa palauttamista, riippumatta niistä edesvastuuvaatimuksista, joita toiset yksilöt katsovat oikeutetuksi tai ovat halukkaita esittämään herjaajaa vastaan. Näihin perusteisiin vedoten katsoi senaattori, että hänen on alamaisesti puollettava §:n 43 hyväksymistä ilman muutoksia siinä muodossa kuin se kuuluu armollisessa esityksessä.
§ 49. Senaattori Snellman piti tärkeänä, että aina kun painotuote on otettu takavarikkoon, on tuomioistuimen päätöksellä ratkaistava, onko siinä ollut jotain rangaistavaa vai ei, jotta mahdollisesti syyttä kärsinyt voisi hakea §:n 45 sallimaa hyvitystä. Tämän käsityksen mukaisesti, ja ehdottaen muutosta esityksen säännökseen siitä, että kanne on aina nostettava tuomioistuimessa samanaikaisesti kuin sille ilmoitetaan takavarikosta, esitti senaattori alamaisesti, että § 49 saisi seuraavan sanamuodon: ”Jos takavarikoinnin on määrännyt ylihallitus tai sen asiamies, on siitä seuraavana oikeudenkäyntipäivänä, tai jos ajan lyhyyden vuoksi näin ei ehditä tehdä, sen jälkeisenä ensimmäisenä oikeudenkäyntipäivänä, ilmoitettava tuomioistuimelle, jossa myös takavarikon aiheuttanutta rikkomusta koskeva kanne siinä tapauksessa pantakoon vireille. Tuomioistuimen tulee” jne. esityksen sanamuodon mukaan.
§ 62. Senaattori Snellman ilmaisi saman mielipiteen kuin keisarillisen senaatin jäsenten enemmistö koskien tästä pykälästä annettua lausuntoa, mutta halusi tätä mielipidettä tarkemmin perustellakseen tuoda esiin, että säätyjen ehdotus sanamuodoksi väärää ilmiantoa koskevassa asetuksessa, johon ehdotettu muutos tässä pykälässä viittasi, merkitsisi sääliä herjaajaa kohtaan ja piittaamattomuutta toisten kansalaisten oikeudesta lailliseen suojaan. Sellainen ei olisi oikeutettua ennen kuin kauan jatkunut painovapaus poistaisi tämän haitan, yleisen mielipiteen suhtautuessa penseästi ja halveksuvasti kaikenlaiseen skandaalihakuiseen kirjoitteluun.
Senaattori Snellman halusi Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen alamaisesti esittää, voisiko Hänen Majesteettinsa armossaan katsoa sopivaksi määrätä lehdistöylihallituksen puheenjohtajalle vakinaisen neljäntoistatuhannen markan palkan sekä yliasiamiehelle, tulo- ja menoarvioehdotuksessa mainittujen tuhannen kuudensadan markan kulujen lisäksi kuudentuhannen kahdeksansadan markan palkkion.
Senaattorin vakaa käsitys nimittäin on, että puheenjohtajan tulisi omistaa huomionsa pelkästään kirjallisuudelle ja lehdistöasioille, joten hänen tulisi nauttia palkkaa ja olla oikeutettu eläkkeeseen. Henkilöä, jolla on tämän arkaluontoisen toimen hoidossa tarvittavaa harkintakykyä ja tahdikkuutta, ja jolla on myös Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollinen luottamus, niin että hänen voitaisiin sallia tehdä esityksiä suoraan Hänen Majesteetilleen, sellaista henkilöä ei ole helppo löytää, ja siksi hänen palkkansa olisi oltava sellainen, ettei palkkaus muodostuisi esteeksi. Myös yliasiamiehen tulisi omistautua ainoastaan toimelleen, johon usein liittyy paljon epämiellyttäviä asioita, ja kun hän nauttisi vain palkkiota epämääräiseltä ajalta, olisi hänen paikkansa täyttäminen sopivalla henkilöllä sitäkin vaikeampaa. Jos senaattorin nyt tekemä esitys saisi Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisen hyväksynnän, olisi asetusesityksen §:n 37 toiseen kappaleeseen tehtävä sen mukainen muutos.
