[viimeistä edellinen osa]

Arvostelu: Alexander Blomqvist. De principio methodi ethnographicae in historia litteraria universali adhibendae schediasma. 1838. Typis Frenckellianis - 78 sivua.

[Hahmotelma maailmankirjallisuuden historiassa käytettävän etnografisen metodin periaatteesta]

Oikeudenmukaiselle arvostelijalle tämä teos tarjoaa monia ongelmia, sillä se on sisällöltään rikas niin hyvässä kuin huonossakin mielessä: jälkimmäistä, koska sisältö on aivan liian monenkirjava ja heterogeeninen, jotta sen voisi yhdessä väitöskirjassa hallita niin että olennainen, sanan varsinaisessa merkityksessä, pääsee esiin. Jollei tietäisi, että tekijä on aiemminkin julkaissut akateemisen teoksen, voisi käsillä olevaa työtä helposti pitää ensimmäisenä yrityksenä. Kirjalliselle aloittelijalle on tyypillistä, ettei hän rajaa yritystään ja vaivannäköään varsinaisen aiheen puitteisiin, vaan kirjoittaa johdannon tai esipuheen, joka kävisi johdatuksesta mihin tahansa teokseen, paitsi siihen, jonka yhteyteen se nyt on kirjoitettu. Usein kirjoittaja kokoaa tällaiseen johdantoon kaiken oppineisuutensa ja sen vuoksi se on niin sisällöltään kuin puitteiltaankin rajoittamaton. Tästä seuraa myös se, että pääasiasta tulee jotain aivan ad extra [ylimääräistä], jolla ei ole mitään yhteyttä johdannon kanssa. Vasta kun on muutamaan kertaan lyhentänyt johdantoa ja karsinut sen rönsyjä, oppii, ettei kannata hölmöläisten tavoin pystyttää porttia, jonka kautta heidän kylänsä pääsisi ryömimään ulos. Teoksen kirjoittaja ei ole tällaista rajaamismenetelmää käyttänyt, minkä arvostelija uskoo pystyvänsä seuraavassa lyhyessä esityksessä selvästi todistamaan.

Tekijä aloittaa kirjallisuudenhistorian historiasta – aloittaa tämän alusta, ja jatkaa sitten määrittelemällä historian ja erityisesti kirjallisuudenhistorian käsitteet. Tämän katsotaan olevan ”kertomus henkisen elämän kehittymisestä sellaisena kuin se on ilmennyt tieteessä ja kaunokirjallisuudessa” (in artibus orationis). Seuraavaksi selvitetään sitä, mitä Kiesewetter kutsuisi kirjallisuudenhistorian tutkijan yksityiseksi horisontiksi (se käsittelee kirjallisuushistorioitsijan mahdollisuutta ja välttämättömyyttä hallita kaikki inhimillinen tieto); sivuilla 27–29 esitetään edellisistä täysin riippumaton oppihistoriallinen jaottelu. Tekijä yhtyy Wachlerin käsitykseen, jonka mukaan oppihistoriassa on noudatettava etnografista ja teknologista metodia, kuitenkin yhdessä kronologisen metodin kanssa, ja julistaa ensiksi mainitun sopivan parhaiten yleisen oppihistorian esittämiseen. Sitten hän aloittaa kokonaan uuden kappaleen ”etnografisen metodin prinsiipin kehittelemisestä”.

Koko tutkimus voisi perustellusti alkaa vasta tästä. Kirjoittaja määrittelee: Ihmisen elämä ilmenee kolmessa muodossa tai momentissa, 1) yksityisen ihmisen, 2) kansakunnan tai 3) koko lajin elämässä”. Kansakuntaa tarkastellaan yksilönä ja kansan luonteen sanotaan olevan ”kansallisen yksilöllisyyden merkkien kokonaisuus” = ”kansallisuus”. Tämä on siis jotain muuta kuin kansanomaisuus ja siihen perustuu historian etnografinen jaottelu. Kansakunnan kehityksessä on kaksi elementtiä, ideaalinen eli kieli, ja todellinen, yhtä kuin kansan elämä (historia). Kansa, jolla ei ole kirjakieltä (lingua litteraria), ei ansaitse edes kansakunnan nimeä. Mutta kansakunnalla, kuten yksilölläkin, on eri ikäkautensa. Niin on myös sen kielellä ja kirjallisuudella. Kirjoittaja katsoo niitä olevan kaksi: runollinen eli uskonnollinen sekä proosallinen eli filosofinen. Runouden hän sanoo olevan ”luonnollinen taito antaa tunteille ja ajatuksille luonnollinen ja välttämätön muoto”, joka kaikkien kansojen lapsuudessa on esiintynyt ”uskonnollisessa muodossa” (!). Kaikki taide taas on kansanomaista, ja kirjallisuuden ensimmäisessä, runollisessa vaiheessa, ei siten ole eroa kansanomaisuuden ja kansallisuuden välillä. Toinen, filosofinen vaihe syntyy hierarkian ja järjen vapauden välisestä taistelusta, jossa edellinen pyrkii sitomaan uskonnon joka suhteessa pysyvään, absoluuttiseen järjestelmään ja jälkimmäinen taas hylkäämään kaikki kahleet sekä sisällön että muodon suhteen. Filosofisen kannan luonteenomainen piirre on ”muodostaa uusi ilmaisumuoto”, vapaa, proosallinen tyyli. Tässä vaiheessa kansallisuus on saavuttanut korkeimman kehityksensä, ”koska filosofia on päässyt siihen asteeseen, että se muodostaa järjestelmän, joka kattaa koko kansakunnan tietämyksen” ja ottaa siten saman paikan, joka ennen oli uskonnolla, siis uskonnollisella runoudella, joka alunperin muodostaa kansan koko tietämyksen. Nyt myös runous omaksuu subjektiivisen muodon, siirtyy epiikasta lyriikkaan ja suotuisissa olosuhteissa sen täydellisimpään lajiin, draamaan. Tämä taso on myös kansallisuuden huippukohta, joka eroaa kansanomaisuudesta kaiken tietämisen tullessa esoteeriseksi. Siirrytään kirjallisen kehityksen kolmanteen vaiheeseen, ”oppineisuuteen”. Tämä pyrkii tarkasti rajaamaan tietämisen eri haarat, eri tieteet lakkaavat olemasta kansallisia; tieteeseen syntyy teknillinen kieli; runous muuttuu opettavaksi ja kirjallisuus yleensä historialliseksi.

Kirjoittaja lisää, että hän on tässä johtamisessa tarkoittanut lähinnä kreikkalaisia ja viittaa (s. 71–74) heidän kirjalliseen kehitykseensä, mutta muistuttaa samalla, että vaikka tämä kehityskulku on myös yleinen, ovat eräät kansat, esim. itämaiset, jääneet ensimmäiseen vaiheeseen ja toiset, kuten roomalaiset, siirtyneet suoraan toiseen vaiheeseen (jota kirjoittaja tässä kutsuu historialliseksi) jne.

Kun kirjoittajan selvitys etnografisen metodin pääperiaatteista nyt on suoritettu, seuraa esitys tämän periaatteen soveltamisesta oppihistoriaan. Se on lyhyesti seuraava.

On selvää, että etnografinen metodi soveltuu ainoastaan yleiseen (tai ainakin yleisempään) oppihistoriaan. Mutta siinä se ei ole vain hyödyllinen, vaan myös välttämätön. Sillä historian tehtävä on esittää henkisen elämän kehitys. Kehitystä taas on vain elävässä yksilössä, organismissa. Tällainen organismi on kansakunta. Kun siten selvitellään eri kansojen intellektuaalista kehitystä, saadaan myös paras ja osuvin kuva koko ihmissuvun kehityksestä. Mutta etnografinen metodi soveltuu lähinnä kansalliskirjallisuuteen. Siihen kuuluvat, kuten edellä on todettu (?) kaikki uskonnollis-runollisen tai historiallis-filosofisen vaiheen kirjalliset tuotteet. Yleisen kirjallisuudenhistorian suhteen, sanan laajimmassa merkityksessä, on viisainta menetellä Wachlerin (”oppihistorian Heros”) tavoin ja käsitellä kansalliskirjallisuutta etnografisen, niin kutsuttuja varsinaisia tieteitä teknologisen metodin avulla.

Siinä oli tutkimuksen kulku pääpiirteissään. Tarkastellessaan sitä kokonaisuutena arvostelija ei noudata tavallista kaavaa ”vaikka sitä ja sitä puuttuukin, niin – – jne.”, vaan tekee täysin päinvastoin, koska hän katsoo teoksen sisältävän enemmän kuin mitä asiaan kuuluisikaan. Arvostelija ei nimittäin rakasta sen tyyppistä kritiikkiä, joka tarttuu vain siihen, mitä tarkasteltava teos ei sisällä. Välittämättä siitä, mitä teos todella sisältää, tällainen kritiikki voi ulottaa vaatimuksensa äärettömyyteen saakka, ainakin tietoon siitä, mitä Aatamilla ja Eevalla on asiasta sanottavaa. Niinpä arvostelija uskaltaa olla sitä mieltä, että kysessä olevan teoksen koko ensimmäinen osa, sivulle 27, on pääasian kannalta yhtä tarpeeton kuin heikon ja vulgaarin sisältönsä puolesta riittämätön ansaitakseen paikkaa tutkimuksessa. Jos siinä esiintyvän kirjallisuudenhistorian määritelmän on välttämättä oltava mukana, se olisi voitu ottaa ilman mitään lisäyksiä, koska se myös on näistä täysin riippumaton. Teoksen toisessa osassa, meidän mielestämme oikeastaan ensimmäisessä, on myös erinäisiä asiaan täysin kuulumattomia lisiä. Tällaisena pidämme esim. sitä, mitä sivuilla 39–41 järkeillään kielestä, onko se Jumalan välitön lahja vai inhimillinen keksintö (minkä kysymyksen tekijä itsekin toteaa tarpeettomaksi ja absurdiksi) tai kysymystä eri kielten sisäisestä yhteydestä. Tämä rajaamisen puute näkyy koko teoksessa, erityisesti nooteissa ja sitaateissa. – Tekijä etsii auktoriteettia kaikkeen mahdolliseen. Niinpä hän siteeraa ensimmäisessä nootissa kolmea kohtaa Schlegeliltä ja yhtä Stahrilta osoittaakseen Aristoteleen erinomaisuutta; nootissa 18 hän siteeraa Rehmiä osoittaakseen, että ”historialla” sinänsä ymmärretään ihmiskunnan historiaa; nootissa 33 siteerataan Hegeliä: ”Runous on taide, jonka elementtinä on kieli” jne. Johtaapa siteeraamisen halu kirjailijan usein esittämään lauseita, joiden yhteyttä tekstiin tuskin ymmärtää. Niinpä hän sanoo (sivu 12): historian ei pidä esittää yksittäisiä faktoja ja ottaa lainauksen Hegeliltä: ”Jos totuus on abstrakti, on se epätosi. Terve ihmisjärki lähtee konkreettisesta” tai kuten sivuilla 14–15: Se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut ajassa, ja itse sana, factum, kuvaa mennyttä aikaa, jonka vuoksi historia ei voi esittää inhimillistä elämää paikallaan pysyvänä” ja soveltaa tähän Hegelin sanat: ”Historiallisina ajatuksen teot näyttävät ensin kuuluvan menneisyyteen ja olevan todellisuutemme tuolla puolen. Tosiasiassa me kuitenkin olemme sitä, mitä olemme, samalla historiallisesti.” Jopa naurettava on nootin 51 sitaatti Hegelin ”Ensyklopediasta”: ”Välitön Idea on elämä”. Joskus tämä siteeraaminen muistuttaa pilkkaamista, kun tekijä esimerkiksi kutsuu Hegelin sanoja ”Jonkin kohteen historia liittyy välttämättä mitä lujimmin yhteen sen mielikuvan kanssa, joka meillä siitä on” egregium dictum [osuvaksi ilmaisuksi]. Näitä sanoja ei todellakaan voi ymmärtää väärin, mutta on vaikea keksiä, mitä syvää viisautta tai ylittämätöntä kauneutta niihin sisältyy. Sitaatteja pidetään toki väitöskirjassa välttämättöminä, mutta kun tekijä koristelee työnsä 88 nootilla, joista useimpiin sisältyy monta sitaattia, niin pieni seulonta ei olisi merkittävästi vähentänyt oppinutta loistoa.

Mitä teoksen olennaisimpaan osaan (sivut 29–75) tulee, niin siinä esitettyä käsitystä kirjallisen kulttuurin eri vaiheista kansakuntien keskuudessa on pääpiirteissään vaikea kiistää. Myös kehittely, jonka meidän esityksemme perusteella täytyy näyttää katkonaiselta, pysyy joitakin poikkeuksia lukuunottamatta jokseenkin hyvin koossa ja siirtymät ovat perusteltuja. Sen sijaan esitys kansallisuuden suhteesta näihin eri vaiheisiin on hämärämpi, samoin itse kansallisuuden käsite. Arvostelija uskaltaa olettaa syyksi virheellisen näkemyksen kansasta jonain yksilöllisenä, ja kansallisuudesta määritysten kokonaisuutena (s. 30–31). Yksittäinen ihminen, ajattelevana ja tahtovana ymmärrettynä, lakkaa olemasta juuri tämä ihminen, jos hänen ajattelunsa tai tahtonsa määrityksiä lisätään tai vähennetään. Mutta yhtä vähän kuin yksityinen ihminen lakkaa olemasta siksi, että hän yksilönä on muuttuva ja katoava, yhtä vähän voidaan ajatella kansallisuuden perustuvan suurempaan tai pienempään, ei siis mihinkään määritysten kokonaisuuteen (complexus, comprehensio). Kansa voi koostua useammista tai harvemmista yksilöistä. Niin myös kansakunta, siis kansan se osa, jossa tietoisuus kansasta ihmisyytenä elää ja vaikuttaa. Kansallisuus on juuri tämä tietoisuus ja siten se on yhtä kuolematon kuin ihmiskunta, sillä se elää kansakunnan kulttuurissa, joka siirtyy muiden kansakuntien ja uusien sukupolvien keskuuteen. Nooteissa 43 ja 44 tekijä onkin esittänyt tällaista mielipidettä tukevia Hegelin lauseita; ja vaikka tekijä ei olekaan niitä kommentoinut, voidaan kai olettaa, että tekijä on esittänyt ne oman kantansa todistamiseksi. Mutta jokseenkin varmaa on, etteivät mainitut kohdat tarkoita kansaa yksilönä. Sillä ”jokin muoto, jokin idean vaihe”, ei tarkoita määrällistä ykseyttä, ja ”yleinen” siinä tietoisuudessa, josta kansan ”olemisen” sanotaan riippuvan, on jotain muuta kuin pelkkä summa, se on ihmisyys järjellisenä, immanentiksi yleisyydeksi määritettynä. Tekijä on itsekin (s. 38), vaikkakin epäselvästi, ilmaissut tämän mielipiteen, ilman että se kuitenkaan olisi vaikuttanut asian käsittelyyn millään tavalla.

Mutta tällainen käsitys kansallisuudesta tekee mahdolliseksi myös spekulatiivisemman käsityksen sen kehityksen eri vaiheista (aikakausista). Kirjoittaja on tarkastellut pääasiassa pelkkää ilmiöpuolta. Kun hän sanoo, että kansallisuus ja kansanluonne (popularitas) uskonnollis-runollisella tasolla lankeavat yhteen, niin arvostelija ilmaisisi asian näin: kansallisuus ei tällä tasolla ole vielä irtaantunut kansasta, se on tiedotonta. Samoin voisi sen sijaan, että filosofis-proosallisella tasolla kansallisuus ja kansanluonne ovat eriytyneet (mihin tekijä viittaa, vaikkei selvästi sitä ilmaise), sanoa, että kansallisuus tulee kansalle tietoiseksi, erkanee kansanluonteesta objektiiviseksi tietämykseksi. Kolmatta, oppineisuuden vaihetta voisi kuvata näin: kansallisuus on yksin historiallista, elää historiassa, ja kansa sinänsä on lakannut olemasta sen kantaja. Se elää jo toisen kansan keskuudessa vastaanotettuna sivistyksenä ja on puolestaan sen kansallisuuden kehto, ja astuessaan esiin tämä sisältää itsessään edellisen. Itsestään selvän sovellutuksen tästä tarjoaa lause, jossa tekijä on koettanut osoittaa (s. 33 ja seur.), että tosi humaniteetin käsite on syntynyt ensi kerran kristinuskon myötä. Lause viittaa nimittäin siihen, että kristillisessä yhteiskunnassa kansa ei saavuttanut kansallisuuden korkeinta kehitysastetta vain joidenkin, yhden tai useampien, yksilöiden tietoisuudessa, vaan kaikkien tietoisuudessa, ja jossa siis määrällisestä yleisyydestä on tullut järjellinen yleisyys tai toisin sanoen, kansallisuuden käsite on realisoitunut totaalisuutena. Kun tekijä väittää, että tällainen kehitys tapahtuu vain yhdessä yksilössä, on vaikea ymmärtää, miksi hän on nähnyt niin paljon vaivaa todistaakseen kansakunnan yksilöllisyyttä. Kukaan ei kai kiellä, että ihmiskunnassa on yksilöitä, ja johdonmukaisinta olisi ollut sanoa: itse kunkin yksilön kehityksen kuvaus on osuvin kuva koko ihmiskunnan kehityksestä.

Nämä teoksen arvostelijassa herättämät mielipiteet eivät pyri olemaan sinänsä ja itselleen tarkkoja, niiden tehtävä on vain osoittaa, että tekijän käsityksessä aiheesta täytyy olla jotain vialla. Tärkeämpi tehtävä on osoittaa ne ”poikkeukset” varmuudessa ja johdonmukaisuudessa, joita arvostelija on sanonut tekijän esityksessä useasti olevan. Ne liittyvät pääasiassa jo esitettyyn. Sivulla 38 mainittu päättely sisältää epäselvyyden lisäksi ristiriidan. Tekijä koettaa esittää kansallisuuden sekä ajassa jatkuvana että loppuunsaatettuna kokonaisuutena. Jälkimmäisessä mielessä hän sanoo: kun ajattelemme kansallisuutta pysyvänä ja muuttumattomana, tarkastelemme kansaa kokonaisuutena, absoluuttisena yksilönä, ottamatta huomioon sen kehitystä ajassa. Tämä on joko ristiriidassa sen kanssa, että yksilö on välttämättä ajassa, ja kokonaisuus sisältää osansa, momenttinsa, tai sitten se edellyttää täysin väärää käsitystä yksilöllisyydestä. Ristiriitainen on myös seuraava kohta: ”Kansallisuus ei ole abstraktinen ideaali” – – ”vaan todellisuudessa elävä (sen sisäinen?) ideaalinen”. Ristiriitaisia ovat myös Hegelin historianfilosofiasta otetut sitaatit. Tähän voisi vielä lisätä joitakin erittäin virheellisiä ilmauksia, kuten usein esitetty runouden määritelmä (s. 47), vakuutus, että ”runous on esiintynyt uskonnon muodossa” (s. 48) tai että ”uskonnon tärkein väline (optimum instrumentum) on taide” (s. 53). Näihin on vielä lisättävä lukuisat ilman mitään todisteita esitetyt lauseet, kuten se, että ”runous”, filosofisessa vaiheessa, ”muuttuu objektiivisesta subjektiiviseksi” (s. 62), mikä lause jo sinänsä on virheellinen, tai että ”tosi ja aito filosofia on välttämättä myös kansallista” (s. 63), sillä myös Hegeliltä tässä (nootti 75) lainattu kohta on pelkkä vakuutus, ei todistelu.

Tekijän käyttämä usus epanorthicus [korjaava käytäntö] (s. 75–78) perustuu pelkkään viisauden sääntöön, ja siltä puuttuu kaikki tarkempi ja positiivisempi määrittely tässä työssä, jossa ei ehkä siksi, ettei jäsennys ole sitä sallinut, tehdä eroa kansalliskirjallisuuden ja tekijän niin kutsutuiksi varsinaisiksi tieteiksi kutsumien välillä. Teoksen perusteella ei voi ratkaista, mihin esimerkiksi historia kuuluu. Teologia kuulunee runolliseen kauteen? Ei kai voida kiistää, että luonnonfilosofia ja estetiikka ovat filosofisia aineita. Mutta kuuluvatko ne kansalliskirjallisuuteen?

Arvostelija viittaa lopuksi jo tämän arvion alussa esittämäänsä mielipiteeseen, ja uskoo tämän esityksen osoittaneen, että esitetyn skeeman oikeellisuudesta ja tutkimuksen miellyttävästä reippaudesta huolimatta siinä on liian paljon puutteita, se todistaa enemmän vasta-alkajan terhakkuutta ja ryhdin puutetta kuin varttuneen tiedemiehen malttia ja tarkkuutta.

Toimituksen huomautus F. Argelanderin arvosteluun F. G. W. Struven teoksesta artikkelissa Kirjallisuutta

Oheisen arvostelun uskotaan olevan herra professori Fredrik Argelanderin laatima, joka vielä hiljattain oli maanmiehemme. Tämä nimi lienee vankka tae siitä, ettei arvosteltua teosta ole arvioitu liian korkealle ja sen luulisi myös lisäävän meidän suomalaisten kiinnostusta asiaa kohtaan. – Seuraavat suppeat tiedot prof. Argelanderin merkittävimmistä teoksista ovat sen vuoksi varmaankin paikallaan.

Herra Argelander on työskennellyt useiden vuosien ajan (vuodesta 1824) taivaankappaleiden havainnoimisen parissa, pyrkien määrittämään eri tähtien suhteellisen sijainnin. Se nimittäin muuttuu, vaikkei hätäinen tarkkailija sitä huomaakaan, koko planeettajärjestelmämme liikkeen myötä. Herra Argelander on tehnyt havaintoja 500 eri kiintotähdestä, laskenut niiden sijainnin vuonna 1830 ja verrannut saatuja arvoja siihen mitä Piazzi on ilmoittanut vuodelta 1800 ja Pond vuodelta 1830. Vertailun seurauksena Hra Argelander uskoo voineensa vahvistaa jo Herschelin esittämän hypoteesin mainitusta planeettajärjestelmämme liikkeestä. Hänen mukaansa se liikkuu erästä Herkuleen tähdistössä olevaa kuudennen suuruusluokan tähteä kohti. Eriaikaisten havaintojen hiuksenhienoista eroista voidaan nähdä kuinka huomaamatonta tämä liike on. Ne jotka pelkäävät auringon ja kuun putoavan, voivat päästä pelostaan jos myöntävät, että aurinkokuntamme rata, niin kuin kaikkien taivaankappaleiden, palaa itseensä, ja antavat aurinkomme kulkea sen ainakin kerran. Mutta leikki sikseen.

Herra Argelanderin väsymätöntä aherrusta ihailivat kaikki, jotka sen tunsivat. On helppo ymmärtää, että sellaista intoa tarvitaan, jotta voisi 1/10 000 sekunnilleen määrittää niin suuren tähtimäärän aseman. Teoksen, jossa hra Argelander on esittänyt ponnistelujensa tulokset, hän on omistanut professoreille Hällström, af Schulten ja von Bondsdorff. Sen nimi on: DLX Stellarum fixarna positiones mediae inennte anno 1830. Ex observationibus Aboae habitis deduxit, aliorum Astronomorum positionibus comparavit subsidiaque ad supptandos locos apparentes inservientia adjecit. Mag Fredr. guil. Aug. Argelander, Astroniomiae Professor, P. O. Imp. de S. Wladimiro in IV Classe Eques. Litteris excudere J. C. Frenckell et Filius, Universitatis typographi Helsingforsiae MDCCCXXXV.

Myöhemmässä, Pietarin tiedeakatemian julkaisuissa ilmestyneessä tutkimuksessaan herra Argelander on selvittänyt tutkimustensa kulkua ja planeettajärjestelmämme liikkeen määrittelyn varmuutta laajemmin.

Ruotsalaista kirjallisuutta, Geijerin Litteraturbladetin esittely

Ruotsin kirjallisuudella ei meidän mielestämme ole viime vuosilta esittää mitään merkittävämpää julkaisua kuin Geijerin Litteraturbladet. Se ei ole niinkään huomionarvoinen sisältönsä erityispiirteiden kuin julkaisijansa persoonallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan liittyvän yleisen tarkoituksensa suhteen.

Vain harvojen, erittäin lahjakkaiden ihmisten on mahdollista toimia tieteiden suuren yhteisön vaikuttajajäseninä, koko aikakautensa herättäjinä ja johtajina, ja säilyä sellaisina myös tuleville sukupolville. Jokaisella tiedemiehellä on kuitenkin oma vaikutuspiirinsä, alueeltaan suppeampi, muttei vähemmän jalo ja tärkeä. Se rajoittuu maahan, jota hän saa henkisessä ja ruumiillisessa mielessä kiittää olemassaolostaan, sekä kansaan, jonka kielellä hän on omaksunut sivistyksensä ja jonka kulttuurin tilaa tämä taas ilmaisee. Niissä maissa, joissa tosi tieteellisyys rajoittuu lähes yksinomaan yliopistoihin, yliopistoon kuuluvat oppineet voivat toimia kahdella tavalla. Yliopistonopettajan lähin tehtävä on kasvattaa yhteiskunnan tulevat virkamiehet ja yleisempi tehtävä vaikuttaa kirjoituksilla koko kansakunnan tieteelliseen ja siveelliseen sivistykseen. Siksi näiden tiedon vaalijoiden ja palvelijoiden, jokaisen omassa piirissään, ei tule vain levittää omassa maassaan sitä, mikä muualla on havaittu hyväksi ja hyödylliseksi. Heidän on myös korkeamman tietonsa voimalla vaikutettava kaikkien niiden asioiden ratkaisemiseen, jotka heidän maanmiehiään vaikkapa tilapäisestikin kiinnostavat. On turha luulla, että he kykenisivät herättämään myötätuntoa sitä kaunista ja tärkeää kohtaan, jota nykyajan tai menneisyyden kirjallisuus tarjoaa, elleivät he käytä siinä saavutettuja tuloksia tämän hetken tarpeisiin, olivat ne sitten uskonnollisia, poliittisia tai taloudellisia. Sillä ainoastaan ne miehet ovat vaikuttaneet omaan aikaansa, jotka ovat käsittäneet sen, ja sen käsittäminen on aktiivista osallistumista siihen, mikä tätä aikaa kuohuttaa. Voidaan väittää, ettei toimintaa, joka jälkeenpäin on osoittautunut ajan vaatimusten vastaiseksi, voi sanoa oman aikansa käsittämiseksi, mutta me vastaamme: tulos on joka kerta ennalta määräämätön, ja sen puolesta ovat toimineet myös ne, jotka ovat vastarinnallaan hillinneet kuohuvia mieliä ja antaneet niille aikaa tyyntyä – sanalla sanoen: myös he ovat tarttuneet aikansa pyrkimyksiin ja siten myös käsittäneet ne, ja heidän nimensä elää heidän toimintansa mukana. Tällaista mielipidettä vastaan on esitetty ja esitetään yhä monia tekaistuja väitteitä, joiden pääsisältö on se, että tieteenharjoittajan toiminta ajankohtaisissa kysymyksissä olisi tieteen arvoa alentavaa. Tulokset ovat tässäkin osoittaneet, että jos nämä julistukset eivät ole johtuneet henkilökohtaisesta ylpeydestä tai jäykkyydestä, vaan niitä on todella seurannut ylhäinen syrjäänvetäytyminen, niin niiden takana on joko kirjallisia elostelijoita, joiden toiminta on vain passiivisen nautinnon etsimistä, tai niitä, joiden niteet täyttävät kirjastoja ilman että niiden sisältö olisi millään tavalla vaikuttanut tai vaikuttaisi elämään ja toimintaan. Jos onkin ollut aikoja, jolloin tieteenharjoittajat muodostivat oman korporaationsa ja jolloin kaikki tieteellinen toiminta oli vain ammattikunnan jäsenten välistä vaikuttamista, niin tämä ei todista mitään, koska nämä ajat eivät ole meidän aikamme. Sivistyksen eteneminen ei ole vain lisännyt sivistyneiden määrää, vaan myös tasoittanut sivistyksen eri asteita. Tieteen vaaliminen on virka, ja virkamies on valtion palvelija. Tiedemiehen toiminta kuuluu siten valtiolle, ja vaikka hänen pyrkimystensä päämäärä on totuus, totuus ei ole jokin ideaali, vaan elävä, olemassa oleva totuus, todellisuus.

Ruotsin ensimmäisessä yliopistossa ei ole syyttä valitettu sitä kitkeryyttä ja vähättelyä, jonka kohteeksi yliopisto on maan lehdistössä joutunut. Ilman esimerkkejä se on alentavaa yliopiston parhaita miehiä kohtaan ja epäröimättä voi sanoa, että tällainen on herättänyt kaikkien oikeamielisten suuttumuksen. Mutta niin valistuneessa yhteiskunnassa kuin Ruotsissa ei tällainen meteli voi toisaalta syntyä ilman aihetta eikä jatkua kymmeniä vuosia ilman rohkaisua. Etsiköön se, joka tahtoo, syytä, mistä tahtoo. Meidän mielestämme syy on yliopiston vähäinen osanotto ajankohtaisiin kysymyksiin. Kukapa ei ole nähnyt niitä sanottavan vähäpätöisiksi? Mutta kukapa ei ole myös kuullut sitä melua, jota nämä vähäpätöiset kysymykset herättävät. Onko vähäpätöisellä tosiaankin niin suuri valta ihmismielissä, että sen vuoksi pannaan alttiiksi niin henki kuin hyvinvointikin? Vai onko vähäpätöisyys vain kysymysten käsittelytavassa? Jos on, niin eikö syytä ole niissäkin, jotka on kutsuttu esittämään totuuden ääntä, mutta jotka ovat jättäneet totuuden pyhän asian karkeisiin ja taitamattomiin käsiin? Vaaran suuruus näyttää herättäneen ihmisiä huomaamaan sen ja pakottaneen heitä pyrkimään vaikuttamaan päivän asioihin. Ja tällaisena yrityksenä me kiinnitämme erityistä huomiota Geijerin Litteraturbladetiin.

On totta, että tämä julkaisu jokaisessa numerossaan yhä sanoo ”sisältävänsä arvioita ja katsauksia vuoden kirjallisuudesta”. Kuinka vakavissaan se tässä on ollut, on helppo ratkaista. Jos se ei ole täyttänyt lupauksiaan, kuka moittisi siitä kuuluisaa kirjailijaa. Aiheet, joita kirjailija on käsitellyt, ovat niin syvältä koskettavia, että harva kirjallinen tuote olisi kyllin merkittävä kääntääkseen lukijan eduksi tekijän huomion ja perusteelliset tutkimukset niistä pois. Näin on sitäkin harvemmin kun tekijä näitä aiheita selvitellessään tarkastelee eri kirjailijoiden mielipiteitä ja näin heidän kirjoituksensa tulevat sekä perusteellisesti selostetuiksi että lukijoille parhaiten hyödyksi.

Tekijä on valinnut kaikkein radikaaleimman tien pahan horjuttamisessa. Hän esittää positiivisia oppeja yhteiskunnalle niin tärkeistä kysymyksistä kuin esim. opetus ja köyhäinhoito, sivistyneistä ja sivistymättömistä huolehtiminen. Jo nämä kaksi aihetta ovat kyllin monipuolisia ollakseen ongelma oikeastaan jokaisen tieteenalan harjoittajalle. Siten ne kumoavat sen väitteen, että vain filosofi, historioitsija, tilastomies jne. voisi välittömästi vaikuttaa yhteiskunnan organisaatioihin. Mutta jos tähän tarvitaankin erittäin suurta lahjakkuutta, on jokaiselle, joka vain on jollain tieteenalalla suorittanut laajempia tutkimuksia, tarjolla helpompi tie vaikuttaa totuuden voiton puolesta. Tämä on negatiivisen kritiikin tie. Emme tarkoita sitä polemiikkia, jota päivän kovaäänisimmät huutelijat käyvät, vaan heidän käsitystensä rauhallista ja puolueetonta kritiikkiä, joka pyrkii paljastamaan sen karkean tietämättömyyden ja tahallisen valehtelun, josta heidän kirjoituksensa useinkin antavat lukuisia todisteita. Ajatellaan ehkä, ettei se maksa vaivaa? – Niin korkealle arvostettu ja säästetty vaivannäkö jää hyödyttömäksi silloin kun joudutaan suuriin vaikeuksiin.

Tämän pienen kirjoituksen loppuun olemme säästäneet vastauksen usein esitettyyn väitteeseen, jolla halutaan vastustaa ei vain jokaista vaatimusta yliopistonopettajien välittömästi todellisuuteen kajoavasta toiminnasta, vaan vaatimusta kirjallisesta toiminnasta yliopiston ulkopuolella ylipäänsä. Tämä väite on se, että kiristetyt vaatimukset ja siten tulevien virkamiesten tutkintojen moninkertaistunut kontrolli vievät yliopistonopettajan kaiken oman tieteen hyväksi käytettävän ajan. Kukaan, joka vähänkään tuntee asiaa, ei voi kiistää tätä seikkaa varsinkaan siellä, missä opettajien lukumäärä on vähäinen. Mutta olemme sitä mieltä, että epäsuotuisaa tilannetta voitaisiin merkittävästi muuttaa tulkitsemalla vapaammin sitä, mitä virkatutkinnoista on säädetty, ja ylipäänsä ymmärtämällä yliopistolliset opinnot vähemmän koulumaisesti. Professori kiusaa vuodesta toiseen itseään ja kuulijoitaan tieteen sirpaleista koostuvilla kursseilla, jotka on tähdätty vain tiettyyn tutkintoon ja joiden sisällön opiskelija voisi helposti omaksua mistä tahansa oppikirjasta. Jos näiden välttämättömien läksyjen opiskelu jätettäisiin opiskelijan omaksi huoleksi, opettaja voisi perusteellisia tieteellisiä luentoja valmistamalla työskennellä myös itsensä hyväksi ja samalla johdattaa sisälle tieteeseen ne opiskelijat, joilla on mielenkiintoa syvempiin tutkimuksiin. Itse nämä luennot olisivat sellaisinaan tai olosuhteiden mukaan muokattuina tervetullut lahja jo osalle suurta yleisöä. Jokainen, joka on koettanut perehtyä tieteeseen ja itsenäisesti sitä kehittää, tietää, kuinka runsaasti jokainen askel tarjoaa mahdollisuuksia soveltaa tiedettä ajankohtaisiin kysymyksiin. Tieteellisessä artikkelissa onkin usein vaikeampi välttää sivuhyppyjä ympärillä vallitseviin olosuhteisiin kuin löytää niihin aihetta. Akateeminen luento taas sellaisena kuin se nykyään usein on pidettävä, voi antaa aihetta vain oppikirjaan, tai summittaiseen yleiskatsaukseen tieteestä, ja vaikka se pääsisikin suuren yleisön tietoon, menisi se siltä täysin hukkaan. Mielestämme juuri tämä seikka saa aikaan sen, että moni pätevä ja taitava mies on seissyt kateederin takana vuosikymmeniä antamatta kirjallisesta elämästään muita merkkejä kuin pari akateemista väitöskirjaa.

Enemmän syytä on moittia niitä monenlaisia tutkintoja, jotka vievät yliopistonopettajan ajan ja estävät hänen kirjallista toimintaansa. Tämä välttämätön paha on sen laatuista, että sitä ei juuri voida poistaa. Voimme nähdä ainoastaan yhden tavan sen lievittämiseksi. On tuskin ainoatakaan yliopiston opettajaa, joka ei myönnä, kuinka vaikeaa on tentissä tai kuulustelussa määritellä kuulusteltavan tietoja. Mitä tunnontarkempi opettaja, sitä enemmän hän käyttää aikaa tähän asiaan, eikä silti koskaan pääse viran puolesta suoritettavassa arvioinnissa niin pitkälle, että voisi olla täysin varma sen oikeellisuudesta. Tätä varmuutta voitaisiin lisätä, ja samalla hyödyttää sekä opettajia että opiskelijoita, jos tutkinnonsuorittajien ensinnäkin olisi ehdottomasti ilmoittauduttava tutkinnon vastaanottajalle esimerkiksi vuotta ennen aiottua tutkintoa, ja toiseksi, tutkinnon vastaanottaja sen jälkeen kun hän edellä esitetyllä tavalla on pitänyt luentonsa tutkintoläksyistä välittämättä, pitäisi kertausluentoja sokraattisen metodin mukaan. Silloin hänellä ei vain olisi tilaisuutta kehitellä edelleen sitä, mitä hän on edellisillä luennoilla esittänyt, vaan hän saisi myös selville, miten tutkinnonsuorittaja on omin päin edistynyt tieteen systemaattisessa ja historiallisessa käsittämisessään ja, kolmanneksi, jos opettajan ja opiskelijoiden välille saataisiin enemmän yksityistä kanssakäymistä kuin mitä nykyään on tapana.

Niin yksinkertaisia ja vähäisessä määrin uusia kuin nämä pia desideria [hurskaat toiveet] ovatkin, ne kuitenkin kelvannevat sinä mitä ovat: ilmauksina niistä tieteellisen ja siten isänmaamme koko kulttuurin masentavista näkymistä, jotka tämän kirjoittajan silmissä saavat päivä päivältä synkempiä värejä ja joiden hän ei koskaan näe kirkastuvan, jos akateemiset opinnot alennetaan koulunkäynniksi ja läksyjenluvuksi.

Friedrich Rückert (jatkoa)

Edellisessä vihossa mainittujen poeettisten kirjoitusten lisäksi Rückert on julkaissut myös kaksi nidettä arabialaisten runojen käännöksiä nimellä ”Die Verwandlungen des Abu Seid von Serug oder die Makamen des Hariri, in freier Nachbildung”. Tästä teoksesta on ilmestynyt jo kaksi painosta, jälkimmäinen Stuttgartissa ja Tübingenissä 1837. Esipuhe kertoo, että arabiankielisen alkuteoksen kirjoittaja Hariri eli Basrassa vuosina 446–515 tai 16 muhamettilaisen ajanlaskun mukaan. Makame merkitsee kertomusta tai novellia. Teos on sarja tällaisia kertomuksia, joista jokainen kertoo yhden Abu Seidin seikkailun. Kertojaa kutsutaan runoissa nimellä Hareth ben Hamman. Hän tapaa sankarin eri paikoissa ja monenlaisissa asuissa. Tämä on viekas, sukkela ja kaunopuheinen, vaeltava laulaja ja lopulta kokonaisen kerjäläisjoukon johtaja. Kertomuksen riimitetty proosa koostuu lyyrisistä kappaleista, Gaseleista, joissa jokainen kahdesta rivistä koostuva säe päättyy samaan riimiin läpi koko kappaleen. Koska julkaisijalla ei nyt ole tilaisuutta antaa näytettä mainitusta teoksesta ”Erbauliches und Beschauliches aus dem Morgenlande”, hän toivoo yhden Makamin olevan lukijalle tervetullut näyte niin arabialaisesta runoudesta kuin kääntäjän taidoistakin.

Arvostelu: Statistische Darstellung des Gross-Fürstenthums Finnland von D:r Gabr. Rein, Prof. d. Gesch. Helsingfors 1839. 102 sid.

[Suomen suuriruhtinaskunnan tilastollinen esittely, kirjoittanut tri Gabr. Rein, historian professori]

Tekijän esipuheessa tekemä varaus, ettei hänen teoksensa ”pyri olemaan täydellinen tilastollinen kuvaus Suomesta”, rajoittaa teoksen arvostelun vain sen esittämien tietojen oikeellisuuden tarkistamiseen. Ne taas ovat niin yleisluontoisia, ettei ole syytä edes olettaa niiden sisältävän jotain, joka olisi ristiriidassa muualla esitettyjen tietojen kanssa. Lukijan on nimittäin vaikea löytää tästä esityksestä jälkeäkään niistä arkistoista, joita kirjoittaja ilmoittaa käyttäneensä, lukuunottamatta joitakin tietoja maan kirjastoista, kruununvoutien, nimismiesten ja maanmittarien lukumäärästä ym. Ainakin tämän kirjoittaja uskoo kaiken muun jo tulleen julki sanomalehdissä, muissa teoksissa tai julkisissa asiakirjoissa. Muotovirheitä on siellä täällä, tekijä esimerkiksi luettelee erikseen Karjaan, Helsingin ja Porvoon joet, mutta jättää mainitsematta monta suurempaa, sekä historiallisesti että tilastollisesti ainakin yhtä tärkeää vesistöä. Mitään luetteloa maan kaupungeista, niiden väkiluvusta ja laitoksista ei ole. Puutteisiin on luettava myös erittäin suppea luku ”Finanssi­hallinnosta”, jossa itse pääasiasta, hallinnosta, ei kerrota lainkaan. Tekijä esittää joitakin erityisiä nimikkeitä valtiontuloista vuonna 1837, menoista sen sijaan ei ainuttakaan. Ja jos teos onkin suunnattu pääasiassa ulkomaalaisille, on sen suppeutta näin tärkeässä asiassa pidettävä puutteena. Menoluokkien esittäminen olisi kiinnostavaa kenelle tahansa. Ei vain valtiontalouden tutkijalla, vaan jokaisella ihmisystävällä on perusteltua syytä pohdiskella yhteiskuntajärjestyksen luonnetta, jos esim. vankeinhoito maksaa yhtä paljon kuin lainkäyttö, kehruuhuoneet yhtä paljon kuin koulut jne. Kauppataseen ja maan siitä riippuvan aineellisen hyvinvoinnin on aina katsottu kuuluvan tilastojen ongelmallisimpiin asioihin. Vain siellä, missä tullimääräyksistä pidetään äärimmäisen tarkasti kiinni, tullattujen tavaroiden luettelot voivat antaa jonkinlaisen kuvan tavaroiden tuonnista. Vaikkapa summittainenkin arvio maassa tapahtuvasta kulutuksesta olisi joka tapauksessa varmempi mittapuu. Arvostelija luulee uskaltavansa huomauttaa, ettei tekijän kieli aina ole virheetöntä, vaikka paljon lieneekin luettavissa verrattomien latojiemme tiliin. Niinpä sivulla 12 lukee ”fliesst – – vorbey der Stadt Nyslott”, sivulla 13 ”bei der Feste (?), Åbo slott”, sivulla 14 mm. ”Stromreinigung” (?), Getraide (?) jne. Selvä virhe on sivulla 70, jossa ilmoitetaan että Haminan kadettikoulussa on ratsastuksen opettaja. Tämä opettajan toimi on nimittäin nyttemmin lakkautettu ja tilalle on otettu tanssinopettaja.

Paradokseja

Niistä lukuisista ristiriidoista, jotka tieteiden kehitys meidän aikanamme on nostanut esiin, niin kutsuttujen teoreettisten ja käytännöllisten, spekulatiivisten ja empiiristen tieteiden välinen vastakohtaisuus on kaikkein laajakantoisin ja silmiinpistävin. Näiden tieteiden edustajien keskinäinen halveksunta ei tosin nykyään kovin paljoa tule esiin kirjoituksissa ja puheissa. Asiaa pidetään ratkaistuna ja kaikkea lähentymistä mahdottomana; siksi katkeruus onkin sitä suurempaa silloin kun se tulee avoimesti esiin. Viime aikojen entistä maltillisempi spekulaatio on lopettanut nämä hyökkäykset teoreettisen osapuolen taholta lähes kokonaan, on opittu tunnustamaan kokeellisen tieteen arvo, koska on ymmärretty myös aistimellisen todellisuuden järjellinen merkitys. Käytännölliset tiedemiehet sitä vastoin näyttävät olevan vielä kaukana siitä hetkestä, jolloin he tunnustavat riippuvuutensa spekulaation edistymisestä ja ymmärtävät, että kaikkein välittöminkin aistimellinen kokemus edellyttää järjellisen ajatuksen kehittelyä.

Erinomaisen esimerkin tästä yksipuolisuudesta tarjoaa eräs luonnontieteiden Heros, Berzelius, johdannossaan kertomukseen fysikaalisten tieteiden edistymisestä, jonka hän on esittänyt Ruotsin Tiedeakatemialle ja joka on painettu Akatemian Julkaisuissa vuodelta 1821. Hän kirjoittaa:

”Viime aikoina on silloin tällöin kuultu vaadittavan, että tieteiden pyhäkön vaaliminen tulisi jättää yksinomaan niiden harvojen huoleksi, jotka ovat omistautuneet ensi sijassa tieteellisille pyrkimyksille, että suurelle yleisölle kuuluisivat vain tieteiden käytännölliset tulokset ja että tieteellisten harrastelijoiden keräilemä puolinainen tieto johtaa helpommin harhateille kuin hyödyllisiin sovellutuksiin, ja siitä on siten enemmän haittaa kuin hyötyä.”

”Tämä väite on oikea tai väärä aivan sen käsityksen mukaan, mikä tieteestä omaksutaan. Se on väärä, jos tieteitä tarkastellaan kokemuskokoelmana, yhteenkoottuna tietona ilmiöistä, joista yritetään päätellä syitä ja näistä lakeja. Jokainen merkityksetönkin tieto on silloin hankittua intellektuaalista omaisuutta, joka johtaa kirkkaampiin käsitteisiin, selkeämpiin mielipiteisiin ja suurempaan käyttökelpoisuuteen. Se puolittainen tieto, jota oppineet nyt harrastelijoissa arvostelevat, oli kerran korkeinta viisautta ja tämänhetkinen korkein tietämys on tulevaisuudessa puolinaista. Jos taas tieteet konstruoidaan apriorisesti yleisestä perusprinsiipistä ja spekulaatio, edellisen menetelmän vastakohtana, laskeutuu alas kokemuksen kohteisiin, kun ihmisen ajattelukyky etsii ylpeänä korkeimman ymmärryksen teitä, silloin vaha Ikaroksen siivissä sulaa ja tuloksena on tavallisesti erehdyksiä ja tyhjiä sanoja totuuden ja Ideoiden sijaan. Tässä tapauksessa tieteiden tutkiminen on varattava niin harvoille kuin mahdollista, ja jos tällä tavoin joskus jotain saavutetaan, niin ihmisten kannalta on hyödyllisintä, että vain tulokset ovat yleistä omaisuutta, ei spekulaatio.”

Ja myöhemmin hän kirjoittaa: – – ”Koska se (Tiedeakatemia) toisaalta ei hylkää mitään inhimillistä pyrkimystä tietomme lisäämiseksi, ei se toisaalta myöskään ole huolestumatta katsellut sitä taipumusta abstraktiseen spekulaatioon (ideaalitietoon), joka on alkanut levitä kansakunnan nousevan sukupolven parissa ja jonka seurauksena ennemmin tai myöhemmin täytyy olla todellisen tiedon (reaalitiedon) puute.”

Jokainen ennakkoluuloton lukija myöntänee helposti, että nämä sanat tarjoavat tilaisuuden monenlaisiin huomautuksiin; olemme valinneet ne kommenttiemme kohteeksi siksi, että ne ovat aikamme suurimman luonnontutkijan sanoja. On totta, että suurmiehen kuiskaukset merkitsevät enemmän kuin vähäisen saarnat, mutta juuri siksi niitä ei ainakaan saa jättää rauhaan silloin kun ne johtavat virheellisyyksiin ja yksipuolisuuteen.

Aloitamme myöntämällä herra Berzeliuksen sanat osittain tosiksi. Kun hän nimittäin asettaa spekulaation pohjaksi apriorisen (tässä yhtä kuin mielivaltaisen) väittämän ja niin kutsutun konstruktion avulla dedusoi tästä joukon vähemmän abstrakteja lauseita, päädytään tyhjiin sanoihin ja tehdään virheitä. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että spekulaatio on tämänkaltaista ja yhtä vähän on todistettu, että jotain ei-apriorista tietämistä on olemassa. Yrittäkäämme ensin selvitellä tämän adversatiivisen lauseen jälkimmäistä osaa.

Myös sen, joka pitää tiedettä ”koottuna tietona ilmiöistä”, täytyy koota tämä tietämisensä. Hänen täytyy siis aloittaa yhden ilmiön tarkastelusta. Mutta ollakseen selvillä yhdestä ilmiöstä, juuri tuona ilmiönä, hänen täytyy erottaa siitä muita ilmiöitä. Sillä jos onkin mahdollista ajatella, että ihminen voisi olla tietoinen yhdestä ajan ja paikan suhteen erillisestä, aistimellisesta ilmiöstä, niin se voi tapahtua ainoastaan siten, että hän erottaa tuon ilmiön minästään. Jos hän nyt erottaa kohteen itsestään, ajassa ja paikassa olemassa olevana, aistimellisena yksilönä, niin tietoisuus kohteesta ei ole hänen ensimmäinen tietämisensä, vaan se edellyttää jo, että hän tietää oman ruumiinsa, aistimellisen olemassaolonsa. Tietoisuus tästä aistimellisuudesta taas erottaa ihmisen hänen henkisestä, tietoisesta minästään, ja tietoisuus tästä itsetietoisuudesta on aistimellisen tietoisuuden edellytys. Itsetietoisuus on abstraktio, ei vain kaikesta aistimellisesta erityisyydestä, vaan myös kaikesta määrätystä tunteesta, halusta, ajatuksesta. Jos siis itsetietoisuus on ensimmäistä tietämistä, niin silloin ei ole olemassa vain yhtä tietoa a priori, vaan sinänsä ja itsessään apriorinen, itse apriorisuus, vapaus kaikista määrityksistä, kaikesta annetusta.

Mutta tämä väite johtaa lähelle sitä, että itsetietoisuus, koska se on vapautta kaikesta määrätystä tietämisestä, edellyttää määritystä, annettua. Toisin sanoen tietoisuus minästä erillisestä kohteesta on puolestaan edellytys minän tietoisuudelle itsestään, siis ensimmäinen tietäminen. Tietoisuus yksittäisestä kohteesta on kuitenkin kompleksista, se on joukko tietämisiä, joita tavallisesti kutsutaan esineen tuntomerkeiksi. Jokaisen tällaisen tuntomerkin kautta esine eroaa jostain toisesta esineestä. Ollakseni tietoinen esineestä juuri tänä yksittäisyytenä minun täytyy tietää kaikki sen tuntomerkit, siis erottaa se kaikista muista esineistä, ei vain niistä, jotka nyt ovat, vaan niistäkin, jotka ovat olleet ja jotka tulevat olemaan. Tietoisuus yhdestä yksittäisestä esineestä edellyttää siis yksittäisyyksien koko äärettömyyttä. Ja tietoisuudelle tämä äärettömyys on vain edellytystä, a priori, minkä innokkainkin kokemustiedon puolustaja myöntänee.

Jos siis hylkäänkin itsetietoisuuden (minän) välttämättömän apriorisuuden, niin oletan kuitenkin tietoisuuden (kohteen) apriorisuuden. Mutta lähemmin tarkasteltuna jälkimmäinen on kohteiden äärettömyytenä (totaalisuutena) vain mahdollisuutta, toisin sanoen kohteen ja määrätyn tietämisen mahdollisuus ylipäänsä, Kantin Ding an sich [olio sinänsä]. Tämä apriorisuus on siten samaa kuin itsetietoisuuden apriorisuus, sillä myös se on vain määrättyjen tietämisten mahdollisuus. Se, mitä olemme kutsuneet itsetietoisuuden apriorisuudeksi tai sinänsä ja itsessään aprioriseksi, apriorisuudeksi ylipäänsä, on siis eräs kaiken tietämisen edellytys, ymmärretään se sitten joko minän tai kohteen apriorisuutena.

Tästä seuraa myös, ettei spekulaatio, niin kuin ei ylipäänsä mikään tietäminen, voi lähteä apriorisesta lauseesta, koska se itse luonteeltaan on apriorista. Sillä apriorisesta lauseesta tai perusprinsiipistä aloittaminen on sama menettelytapa kuin edellä esitetty: aloitetaan määrätystä tietämisestä, kohteesta ja edellytetään se.

Mutta jo vanhastaan saa kuulla, että jokainen ajatuksemme tutkimus siitä, mitä minä, kohde jne. on ja sisältää, koskee vain kohteen käsitettä, ei itse kohdetta. Totta! Ajatukseton pitää sitä viisautta, jonka hänen kätensä tai silmänsä hänelle antavat, kaikkein korkeimpana, vaikka hänellä silloin on sama tieto yhtä hyvin hänen kätensä ja silmänsä kuin niiden kohteenkin muuttuvaisuudesta ja epävarmuudesta. Kun mineralogi näyttää toiselle kivenpalaa, nimeää sen ja sen ominaisuudet, niin hän ei epäile, etteikö toinen täysin ymmärrä hänen tarkoitustaan. Tällaisen yksimielisyyden kohteen käsittämisessä täytyy perustua sen muuttumattomuuteen ja tarkastelijoiden samanlaiseen käsityskykyyn. Mutta jokainen empiristi myöntää sen, että kohteet muuttuvat ja että eri yksilöiden kyvyt ovat erilaiset, niin kuin myös yhden ja saman yksilön kyvyt eri hetkinä. Lisäksi jokin mineraali, kasvi- tai eläinlaji nimetään yhteisesti sovitulla nimellä, vaikka tiedetään, että yksi kivi, yksi yksilö jne. on erilainen kuin toinen, toisin sanoen, vaikka tunnustetaan, ettei nimi koskaan vastaa asiaa. Puhutaan jopa materiasta ja voimista, vaikka niiden olemassaoloa ei ole koskaan koettu. On totta, että viime aikoina on suhtauduttu varauksellisemmin voiman käsitteeseen. Se halutaan ymmärtää vain samankaltaisten ilmiöiden suuremmaksi tai pienemmäksi moninaisuudeksi. Mutta silloin kiistetään hetkeksi se, että kaikki ilmiöt ovat välttämättä erilaisia ja varotaan pitämästä suku- tai laadullisia määreitä samanlaisena tapana puhua. Sanalla sanoen: jätetään huomioon ottamatta sana.

Jos joku, joka etsii sanasta ikuista ja muuttumatonta, nyt uskaltaa väittää tätä empirismiä epävarmaksi ja vain yhteiseen sopimukseen (joka jo nykyisyyttä, ja vielä enemmän menneisyyttä ja tulevaisuutta ajatellen on mahdottomuus) perustuvaksi, joka siten ei voi koskaan olla yleispätevää, niin saamme valmistautua lauluihin ”tyhjistä sanoista”, jotka empiristien tiettyjen temppujen avulla luomiin ”ideoihin” verrattuna ovat totuutta vailla. Jälkimmäisethän ovat ”reaalitietoa, todellista tietoa” (!!).

Ei voi kiistää, etteikö tämä takaperoisuus ja ylimielisyys olisi saanut rohkaisua Schellingin koulun löysästä järkeilystä. Totuttiin saamaan vähällä vaivalla ”tuloksia”. Spekulaation nykyisen tason on vaikeampi päästä voitolle näistä ”tuloksista”. Siksi kysytäänkin: mitä spekulaatio voi tehdä, mitä se saa aikaan? Voiko se tehdä kiven? Kemiallisesti puhtaan, yksinkertaisen kappaleen? matemaattisen facitin [yhtälön]? jne. Tämä tuntuu kenties liioittelulta, mutta esimerkit ovat todellisia.

Nämä mielipiteet ja vaatimukset liittyvät nykyiseen suuntaukseen, joka etsii todellista hyötyä ja nautintoa. Sellainen aika on työteliästä ja liikkuvaa, mutta se työskentelee elääkseen, ei elä työskennelläkseen. Se ei löydä nautintoa pyrkimyksestä, vaan pyrkii nautintoon. Mitä se kutsuu reaaliseksi, muuttuukin sen vuoksi pelkästään ideaaliseksi, saavuttamattomaksi päämääräksi; todella ideaalista, todellisuuden ideaalisuutta se ei tavoittele. Kiista ideaalisesta valtiossa on ohi. Mutta sen synnytti spekulaatio, jonka nyt on (kuten on jo alkanut tapahtua) suunnattava mielenkiintonsa uskonnolliseen vakaumukseen. Jo luonnontieteiden taipumus turhantarkkuuteen todistaa, että tulokset, joita aika niiden avulla voi saavuttaa, ovat helposti saavutetut. Sen vuoksi voi toivoa, että pian opitaan tunnustamaan muitakin tuloksia kuin ne, joita voidaan punnita kemistin vaakakupissa ja tunnustamaan, että ajatuksen kehitys on sinänsä tulos, samoin kuin sivistys on oman itsensä tulos.

Kuuluisa kirjailija, jonka sanoja olemme edellä lainanneet, ei ole tarkemmin määritellyt, miten ”spekulaatio” tulee erottaa sen ”tuloksista”. Mutta varmaa on, että monen mielestä ensinmainittu on yhtä kuin kirjallinen polemiikki eikä lakkaa ihmettelemästä jatkuvia kiistoja eri teologisten ja filosofisten koulukuntien välillä. Luonnontieteilijöille onkin pikkujuttu, ei vain elää jatkuvassa rauhassa, vaan myös, kuten päivittäin tapahtuu, ylistää toinen toisensa ansioita; ja ylistää sitä enemmän, mitä vähäpätöisempää luonnontieteilijät tutkivat. Sillä jos yksi löytää kiven, hyönteisen, haihduttamismenetelmän jne., ei se estä toista saavuttamasta samaa kiitosta jonkun toisen yhtä tärkeän löydön ansiosta ja kumpikin puoli ylistää vain itseään kuuluttaessaan toisen ansioita maailmalle. Asian täytyy olla toisin systemaattisessa tieteessä, jossa yhdellä opilla on merkityksensä vain toisen kautta, jonka mukana se myös seisoo tai kaatuu, ja jossa täytyy usein sanoa: aut Caesar aut nihil [kaikki tai ei mitään], joko koko järjestelmä tai ei ainuttakaan lausetta. Ajatuksen työt eivät sen vuoksi ole ”kokoelma”, joka voidaan kasata miellyttävään järjestykseen. Siksi myös ei mitään -vastauksella on merkityksensä, se sisältää sen kehityksen siemenen, jonka totuus ei ole absoluuttinen tulos, vaan joka, kehityksenä, on oma totuutensa.

Sanomalehtikatsaus (jatkoa ensimmäisestä vihosta)

Ellei eräs Sekalaista tekisi asiaa hieman arveluttavaksi, katsoisimme – mikä joka tapauksessa näyttää tapahtuvan – seuraavan sanomalehtipinon edustavan – komissariaattia. Tämä herra tulee siten menettämään epolettinsa, mutta arvohan ei riipu yksin niistä, hän voi yhtä hyvin olla ”yhdeksännen, kymmenennen jne. arvoluokan virkamies” eikä siltikään ole vaikea nähdä, mihin rykmenttiin hän kuuluu. – Emme ole varmoja, tunnistaako lukijamme komissaarin olevan lehti nimeltä

ÅBO TIDNINGAR

Mielestämme tämän lehden ainoa kiitosta ansaitseva piirre on kuitenkin sen huolenpito Suomen kaupasta, maanviljelystä, puutarhanhoidosta jne., sanalla sanoen maan elinkeinoista. Se ansaitsee siten paikkansa Turun sanomalehtenä. Tämä Suomen pitkäaikainen pääkaupunki on nimittäin edelleen monessa suhteessa nimensä arvoinen. Aktiivinen kaupankäynti ja asukkaiden yritteliäisyys antavat sen hyvinvoinnille varmemman pohjan kuin sen seuraajan pikemmin keinotekoinen julkisivu. Ripeys, jolla kaupunki nousi tuhkasta, höyrylaivayhtiöt, telakat ja tehtaat, teatteritalo, yksityiset hyväntekeväisyyslaitokset ja koulut todistavat kaupungin jatkuvasta tarmokkuudesta ja hyvästä kansalaishengestä. Tältä kannalta katsottuna tulevat esiin myös, kuten sanottua, Åbo Tidningarin ainoat ansiot. Olisi toivottavaa, että lehti toisi ne paremmin esille keskittymällä yksinomaan tälle suunnalle. Ei luulisi olevan pulaa aiheista, joita toimittaja voisi joko käsitellä itse tai selostaa, mitä muissa maissa on ajateltu, kirjoitettu ja saatu aikaan. Kaunokirjallisuus, jolla toimitus nyt usein täyttää sivunsa, on aivan liian tavanomaista. Silloin tällöin esiintyvät runolliset makupalat (enimmäkseen tilapäiskappaleita) ansaitsevat kyllä huomiota, mutta vain epätavallisen epärunollisuutensa vuoksi. ”Paino- ja ajatusvirheiden” keräilijä saa Åbo Tidningarista helposti hyvän kokoelman. Luulemme, ettei tätä helppoutta tarvitse esimerkein todistaa, varsinkin kun mainitut virheet kertovat pikemmin huolimattomuudesta kuin tietämättömyydestä. Åbo Tidningarin mukana nykyään tuleva ”Intelligens-Bladet” ei myöskään kerro mistään toimituksen erityisistä pyrkimyksistä, mutta todistaa kuitenkin kiitettävää halua edes jollain tavalla korvata kirjallisen kirkollisen aikakauslehden puutetta. Tilaa on ilmeisesti aivan liian vähän sellaiseen tarkoitukseen ja monia ihmetyttää, ettei uskalleta julkaista enempää kuin kaksitoista arkkia vuodessa, vaikka konsistorin määrys, että lehteä pitää tilata yksi kappale kaikkiin hiippakunnan seurakuntiin, antaa julkaisijalle painatuskulujen suhteen sellaisen varmuuden, jota meillä yksi jos toinenkin kaipaa, poikkeuksena kuitenkin tiedeseura ja sen tulevat oppineet julkaisut. Koska rahvas kuitenkin, kuten sanotaan, maksaa viulut, niin ei kai olisi mahdotonta saada joku roponen enemmän tai vähemmän savua kohti.

Nämä taloudelliset laskelmat johdattavatkin katseemme komissaarin monessa suhteessa lähimpään mieheen. Vielä vuonna 1838 olisimme suoneet hänelle saman aseman kuin edellisellekin, sillä hän on tehnyt näkyvää työtä antaakseen meille käsityksen siitä, mitä maailmalla elinkeinoelämässä tapahtuu. Vuonna 1839 hänet on kuitenkin siirretty ”riviin”, joskin vain tavalliseen varuskuntapalveluun. Tavallisesti häntä kutsutaan nimellä

ÅBO UNDERRÄTTELSER

Tämän havainnon jälkeen voimmekin selittää tarkemmin, miten raha-asiat tähän liittyvät. Lehdessä on nimittäin kaksi vakituista palstaa: ”Laivatiedot” ja ”Muotiuutiset”. Kunnon ihmiset maksavat näistä tiedotuksista, jotka kertovat mitä kauppiaat ansaitsevat ja miten heidän rouvansa sen osoittavat. Toimituksen tarvitsee vain täyttää väliin jäävä tila, vaikka sekin totta puhuen olisi tarpeetonta, jos sensuurimääräykset sallisivat valkoisten kohtien jättämisen. Mainittu täyte nimittäin koostuu lähinnä ilman suunnitelmaa yhteen kasatuista pikkupaloista, tahtoo sanoa kuvitelluista tai tosista pikku kertomuksista. Åbo Underrättelser haluaa ehkä olla vain Turun ilmoituslehti. Saa hyvin ollakin. Mutta tämä puhtaasti aineellinen intressi liittynee silti johonkin henkisempään. Suomen kaltaisessa maassa, jossa jälkimmäisellä on varsin vähän kannattajia, sanomalehden toimituksen tulisi tyydyttää aineellisia tarpeita vain sikäli kuin se tyydyttää lehden omia aineellisia tarpeita. Sillä vaikka asioiden perusteellinen tutkiminen onkin päivälehden tärkein tehtävä ja maan sivistyneimmät ihmiset sen yleisö, ei lehden silti pitäisi vain velvollisuudentunnosta ottaa huomioon myös lukijoiden suurta joukkoa. Meidän mielestämme lehden pitää pyrkiä tyydyttämään kaikkia lukijoita, toisin sanoen kertoa kaikesta, mitä maan muut lehdet sisältävät. Tähän vaadittaisiin tietenkin paljon enemmän tilaa kuin yhdelläkään lehdistämme tällä hetkellä on käytössään. On selvää, että yhden lehden laajentaminen tällä tavalla johtaisi samaan kaikkien muidenkin kohdalla. Pian löytäisi kaikkialta saman sisällön, mitä uutisiin, ilmoituksiin ym. tulee, mutta silloin lehtien keskinäisen paremmuuden määräisi niiden muu tasokkuus, ei vain materiaalinen puoli. Nykyisen kaltaisessa lehdistössä paremmuuden ratkaisee vain uutisrihkama, joko sen nopeus tai sen paljous. Morgonbladet näyttää oivaltavan jotain tämänkaltaista, mutta aivan liian pienissä puitteissa. Koska kirjoittaja katselee Morgonbladetia sanan varsinaisessa merkityksessä hyvällä silmällä, hän haluaa neuvoa sitä lainaamaan ainakin laivatiedot erityisen kiitollisina. Palaamme kuitenkin Åbo Underrättelseriin sillä varjolla, että mainittu lehti on tarjonnut kirjoittajan mielestä vuoden 1839 lehdistön sukkelimman ja huvittavimman säkeistön. Ellemme väärin muista, se kuului näin, ”Oikeudenmukaisuus on onnellisesti päässyt karilta, mutta pelastuskustannuksista on noussut oikeusjuttu.” Tämä saa kirjoittajan aivan unohtamaan nyt puheena olevan lehden ja Åbo Tidningarin kauniin kilpailun hirttämisten ja hukkumisten selostamisessa – tämä ala oli ennen vain Helsingfors Tidningarin heiniä, mutta suurten esimerkki näyttää tarttuvan.

Vain yksi pieni alokas on enää mainitsematta:

WASA TIDNING

Lehdelle kiitokseksi ja moitteeksi on sanottava, että se on rahvasta lähellä. Julkaisija ansaitsee erityisen kiitoksen siitä, että hän hyvinvarustetun kirjakauppansa ja sanomalehtensä, vaikkapa sitä tarkasteltaisiin pelkkänä kirjamainoslehtenä, kautta herättää kirjallista harrastusta syrjäisessä maankolkassa. Erityiseksi moitteeksi on katsottava se kehno runous, johon lehti tuhlaa paperia ja painomustetta. – Toivomme lehdelle edelleen menestystä. Sen saavuttamiseksi lehti ei kuitenkaan saa rajoittua vain yhteen maakuntaan, vaan sen tulee, sikäli kuin mahdollista, käsitellä koko maata koskevia asioita. Lisäksi nuoresta alokkaasta ei koskaan voi tulla reipasta soturia, jos hän vanhan varuskuntaväen esimerkkiä seuraten pidättäytyy vain tavallisissa paraatiharjoituksissa. Hänen tulee muistaa, että meidän aikamme sodassa manööverit ovat pääasia. Maaliinammunta ja pistintaistelu voivat myös olla tarpeellisia taitoja, kun ollaan partioretkillä omin päin, yhtä hyvin hyökkäykseksi kuin puolustukseksi.