Saima nro 29, 25.7.1846

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio

Matkustajia on jo alkanut ilmaantua höyrylaivamatkoille tämän kaupungin, Savonlinnan ja Lappeenrannan välille, vaikka laivan aikataulut ovat pakostakin epämääräiset, koska se on hinaajana tavallista enemmän lasteista, säistä ja tuulista riippuvainen. Myös tavaraliikenne Taipaleen ja Konnuksen kanavien kautta on ollut tänä vuonna vilkkaampaa kuin minään edellisenä.

Järvien pinta on tänä vuonna ollut korkeammalla kuin sen muistetaan olleen moniin vuosiin. Jatkuvien sateidenkin vaikutuksesta se on myös pysynyt melkein samalla tasolla.

 

Ulkomaanuutisia

Peelin ja kumppaneiden ero on vahvistettu, mutta uutta ministeristöä ei ole vielä muodostettu, vaikka lordi Russell on kutsun saatuaan jo käynyt kuningattaren puheilla. Muuten ei mitään uutta.

 

–––––––––––––––

Jos kohta olosuhteet ovatkin kotimaisen kirjallisuuden kannalta tukalat, niin toisaalta on myönnettävä, että sen edustajat lehtialalla ovat lyömättömiä henkisessä uneliaisuudessaan, välinpitämättömyydessään ja alakuloisuudessaan. Niin vähänkö on luottamusta siihen, että valo, että sanan vapaus kerran vallitsee kaikkein unohdetuimmissakin laaksoissa? Vai onko syynä se, että kun toisaalla ei uskota totuuden mahtiin raivata itselleen tietä, niin toisella puolella yhdytään tähän epäuskoon ja kaihdetaan työskentelemästä valon voiton puolesta. Usko voi siirtää vuoria, niin kuin historia tuhansissa esimerkeissään opettaa, eikä tarkalleen ottaen ole mitään estettä sille, joka täydestä sydämestään työskentelee hyvän asian puolesta. Kun kyse on henkisestä valosta ja henkisestä vapaudesta, niin menestys on varma ja jonkin tien täytyy johtaa määränpäähän.

Silloin ei ole myöskään mitään esteitä johdonmukaiselle, luottavaiselle ja rohkealle lehdistölle. Sana on kaikkein terävin ase. Taitavuus sen käsittelyssä saavutetaan juuri taistelemalla epäsuotuisissa olosuhteissa, kunhan vain on hyvää tahtoa ja sitkeyttä.

 

–––––––––––––––

Suomalainen on ollut ilmestymättä jo jonkin aikaa. Myöskään muut Helsingin lehdet eivät ole tienneet kertoa sen kohtalosta. Jos ihminen katoaa ilman että kukaan osaa edes kertoa hänen kohtalostaan, niin sitä pidetään kauheana. Mutta henkisen persoonan katoaminen ei ole millään tavoin eri asia. Nyt esillä olevassa tapauksessa on jopa laillinen oikeus vaatia jonkinlaista valaistusta eikä julkaisija varmaankaan viivyttele sellaisen antamista.1

 

–––––––––––––––

Tämän kuun 28. päivänä pidetään Mustialan maatalousoppilaitoksen oppilaiden julkinen tutkintotilaisuus. Kerrotaan myös, että laitoksen tilit julkaistaan tämän vuoden aikana ja että niistä ilmenee toiminnan varsin suotuisa tulos. Laitoksen perustamisesta saakka lienee Kuopion läänistä vain kaksi työalan opiskelijaa hakenut laitoksesta opiskelupaikkaa ja saanut sen, mutta tänä vuonna on kolme nuorukaista lähettänyt hakemuksensa sinne kuvernöörinviraston kautta.

 

Morgonbladetin ”Erään hyökkäyksen” johdosta

Hra professori Nervander on Morgonbladetin numeroissa 51–52 pannut Saiman tilille ”hyökkäyksestä” erästä tiettyä laitosta vastaan, jota vastaan hra N. on havainnut tehdyn monia samankaltaisia hyökkäyksiä useissa maamme lehdissä. Herra N. ei suvaitse tarkemmin sanoa käsityksiään niistä artikkeleista, joissa meidän lehtemme olisi osoittanut mainittua laitosta kohtaan sellaista ”katkeruutta”, jota hän toistuvasti valittaa ja moittii. Yhteydestä käy kuitenkin ilmi, että sellaista olisi esiintynyt niissä artikkeleissa, joissa me parhaamme mukaan koetimme kiinnittää yleistä huomioa tri Crusellin ansioihin ja samalla siihen erikoiseen tilanteeseen, että kotimaisen kirjallisuutemme kaikkein ansioituneimmat viljelijät, maan tunnetuimmat ja arvostetuimmat kirjalliset kyvyt Runeberg, Lönnrot ja Castrén eivät ole päässeet nauttimaan merkittävän uurastuksensa ansaitsemasta tuesta eivätkä ole voineet iloita sellaisesta yhteiskunnallisesta asemasta, joka heidän toimintansa ja isänmaan kannalta olisi kaikkein hyödyllisin.

Tässä hra N:n yrityksessä tuoda asianmukaisesti esiin ”hyökkäyksen” offensiivinen luonne ja sen aiheuttama suuri vahinko on erityisen merkillepantavaa se, että hra N. on kokonaan unohtanut tuoda esiin itse tosiasian, ”hyökkäyksen” olemassaolon. Eräs Morgonbladetin kirjoittaja ja hra N:n välitön edeltäjä oli vakuuttanut, ettei ”maan kirjallisen elämän keskuksessa” ollut unohdettu Crusellia, vaikka hän ehkä olisikin tuntematon ”pikkukaupungeissa ja etäisellä maaseudulla”. Tässä yhteydessä ”kirjallinen keskus” voi luonnollisesti tarkoittaa vain maan pääkaupunkia. Vakuutamme myös, että me olemme antaneet ilmaisulle vain tämän laajemman merkityksen ilman että tarkoittaisimme sillä mitään erityistä pääkaupungissa toimivaa laitosta. Tähän antoi myös Crusellin virka ja tehtävä meille täyden aiheen. Hra N. olisi muuten saanut helposti selville, ettei yksikään maamme lehti ole noin puoleentoista vuoteen sanonut sanaakaan, sen paremmin ”hyökkäävää” kuin puolustavaa, siitä instituutiosta, jota hra N. käy puolustamaan. Syyn tähän ei pitäisi olla hra N:lle tuntematon ja se käy uudelleen ilmi siitä, että kaikki eivät hra N:n tavoin katso ”sen henkisen elämän ja toiminnan kuuluvan julkisen sanan tarkasteltavaksi.”

Todistuksena arvostelumme katkeruudesta voimme kuitenkin vedota Saimassa 13. maaliskuuta 1845 julkaistuun artikkeliin ”Yliopiston arvovallasta”. Olisimme luulleet että tämä tuorein aiheesta julkaisemamme artikkeli osoittaisi kaikkea muuta kuin katkeruutta. Emme myöskään voi nähdä minkäänlaisen katkeruuden vallitsevan niissä artikkeleissa, joissa on vaadittu Runebergin, Lönnrotin, Castrénin ja Crusellin kaltaisille miehille suurempaa julkista tukea sekä toivottu, että näille miehille olisi suotu toinen, isänmaalle vielä hyödyllisempi toimintakenttä. Täytyy olla kysymys omista lähtökohdista, jos näkee tällaisen toivomuksen katkeraksi hyökkäykseksi jotain oppilaitosta vastaan.

Mutta kun kyse on tieteiden ja kirjallisuuden edistämisestä, huomaamme yllättäen olevamme eri mieltä hra N:n kanssa. Hänelle riittää, että mainitut kuuluisat miehet eivät ole ”esittäneet toivetta” päästä maan korkeimpaan oppilaitokseen. Me sitä vastoin katsomme, että sellaisia miehiä tulee ”etsiä” ja kannustaa. Tieteenharjoittaja, joka rakastaa tiedettään ja koettaa sitä edistää, ei meidän mielestämme ole täyttänyt velvollisuuttaan, jos hän vain suopeasti sallii kelvollisten tieteellisten aloittelijoiden olemassaolon, välittämättä siitä koska tai kuinka tällaisia ilmaantuu. Meidän mielestämme tieteenharjoittajan ja -rakastajan tulisi päinvastoin itse etsiä alalle taipuvaisia, lahjakkaita kykyjä sekä ponnistaa kaikki voimansa tukemaan heidän pyrkimystensä kehittymistä ja edistymistä. Totta puhuen ihmettelimme edellisen kirjoittajan ahtaita käsityksiä siitä, mitä tieteellisesti ansioituneen kyvyn tukemiseen kuuluu. Ja kuinka paljon hämmästyttävämmältä sitten tuntuikaan hra N:n reipas väite, että kun jokin merkittävä henkilö ei ole ilmaissut toivetta tulla kiinnitetyksi yliopistoon, ei myöskään niiden tarvitse tuntea mitään omantunnontuskia, joiden toimenpiteistä hänen yritystensä onnistuminen ja yliopiston etu näiltä osin ovat riippuneet. Herra N:llä ei näy olevan mitään käsitystä siitä, että oppineisuuden virallisten kaitsijoiden tulee huolehtia myös tieteensä edistymisestä ja kasvusta, ja että tämä tapahtuu voimallisimmin silloin kun tällainen tieteenharjoittaja muodostaa ympärilleen oman koulukunnan eli kasvattaa oppilaita, joilla on halua ja kykyä seurata hänen jalanjälkiään. Kun käsitykset tiedemiehen velvollisuuksista tiedettä ja yhteiskuntaa kohtaan ovat näin erilaiset, ei juuri ihmetytä, että hra Ndr näkee meidän tieteen rakastamista koskevassa huomautuksessamme ”katkeran hyökkäyksen” maan korkeinta oppilaitosta vastaan. Me olemme omasta puolestamme tarkastelleet asiaa yleisesti. Käsityksemme on, että tieteen tunnustetun edustajan velvollisuus on edistää kaikkia tieteellisiä pyrkimyksiä. Lisäksi näissä asioissa ylivoimaista kyvykkyyttä osoittaneille henkilöille on ennen muuta annettava mahdollisuus suotuisalla paikalla toimia tieteen ja isänmaan hyödyksi. Jollei tätä käsitystämme hyväksytä, on hra Ndr:llä silloin yleisön tuki puolellaan. Jos ei, niin ei.

Tahtomatta vähääkään puuttua maassa vallitseviin olosuhteisiin voinee kai kuitenkin väittää, että yliopistoon kiinnitetyltä tiedemieheltä ei puutu mahdollisuuksia hankkia tieteelliset taipumuksensa jo osoittaneelle nuorelle miehelle sitä tukea, mitä hän uransa jatkamisessa mahdollisesti tarvitsee. Hän voi hankkia tätä tarkoitusta varten akateemisten viranomaisten suosituksen ja tämän keinon tuloksellisesta käyttämisestä hra Ndr:llä on esittää esimerkki. Tällaisen tiedemiehen vaikutus on myös sitä suurempi, mitä enemmän hänellä itsellään on tieteellistä arvovaltaa. Yksi karikko on kuitenkin vältettävänä, nimittäin se, että tutkintoja tai suoritettuja akateemisia arvosanoja pidetään lupaavina tieteellisinä suorituksina. Kokemus nimittäin opettaa, että sellaiset voivat olla jopa kiitettäviä, kun niitä arvioidaan lähes kaikkialla käytettävien vastaavien koulusuoritusten mittapuiden mukaan, ilman että päivä koskaan seuraa tätä loistavaa auringonnousua. Jos käytettävissä olevat keinot nyt käytetään tällaisiin tapauksiin, ei lopulta jää mitään jäljelle todellisten tiedemiesten tukemiseen. – Toiseksi jokainen tiedettä rakastava voi omalla kirjoittamisellaan hankkia eteenpäinpyrkivän töille yleistä huomiota ja siten myös niiden korkeassa asemassa olevien miesten huomion, jotka todella kykenevät auttamaan näiden töiden jatkamisessa. Siihen ei vaadita ”puffaamista”, niin kuin hra Ndr on tätä menetelmää suvainnut nimittää, vaan yksinkertaisesti rakkautta tieteeseen ja toisten ansioiden oikeudenmukaista tunnustamista. Kun me olemme valinneet tämän tien ja siinä yhteydessä valittaneet, ettei kukaan asiaan paremmin sopiva ole niin tehnyt, niin hra Ndr kutsuu sitä ”katkeraksi hyökkäykseksi” yliopistoa vastaan.

Mitä erityisesti Cruselliin tulee, niin muutamat miehet maamme yliopistossa ovat täyttäneet tämän velvollisuutensa, mistä voimme iloisina kertoa nyt kun hra Ndr:n artikkeli on valaissut meitä tästä asiasta. Ja sopinee huomata, että tämä onkin ainoa varsinainen tosiasia jota hra Ndr:llä on Saiman artikkeleita vastaan esittää. Se, ettemme ole vielä saaneet Lääkäriseuran julkaisujen uusinta nidettä, jossa mainitut artikkelit ja Crusellia koskevat lausunnot on julkaistu, on meidän syrjäisen olinpaikkamme ja maamme kirjakauppalaitoksen tilan vuoksi helposti ymmärrettävissä ja tietämättömyytemme siten anteeksiannettavissa. Tämä asia on osa toisesta Ndr:n esittämästä esimerkistä yliopisto-opettajien hyvästä tahdosta edistää merkittävän maanmiehen pyrkimyksiä.

Hra Ndr:n artikkeli korostaa kovin yliopistoon ”kiinnittämistä”. Ilmaisu esiintyy Saimassa hra Crusellin yhteydessä, mutta siinä sanotaan ”itse kirjallisessa keskuksessa”, vaikka hra Ndr siteeraakin ”yliopistossa”. Emme toki tahdo kieltää, ettemmekö mainittua ilmaisua käyttäessämme ajatelleet myös mahdollisuutta, että tri C. olisi voinut saada jonkin opettajantoimen yliopistossa. Jätämme hra C:n pätevyyden tutkimisen toistaiseksi sikseen. Samoin muistutamme vain hra Ndr:n käsityksestä, että yliopistonopettajan velvollisuus ei ole etsiä erinomaisia tieteellisiä kykyjä vaan hän voi rauhassa odottaa kunnes joku sellainen itse pyytää paikkaa. Hra Ndr:n mukaan tri Crusellin kiinnittäminen ei siis myöskään tästä syystä olisi voinut tulla kysymykseen. Hän jopa julistaa yliopiston vapaaksi kaikista velvoitteista tukea Crusellin tutkimuksia, koska tämä ei ryhtynyt niihin opiskellessaan yliopistossa, vaan käytännön lääkäritoimessa. Maan yliopistoon ja sen velvollisuuksiin emme puutu, mutta haluamme vain esittää lisävastalauseen hra Ndr:n ahtaalle käsitykselle yliopiston opettajan velvollisuuksista niin yliopiston kuin oppineiden tasavallankin jäseninä.

Mutta tässä on vielä tutkittava, ovatko ne vaikeudet todellisia, joita merkittävien kykyjen kiinnittäminen yliopistoon hra Ndr:n mukaan kohtaa. Hänen todistelunsa sisältyy lyhyeen vakuutukseen, että kun yliopiston oppituolit kerran on miehitetty niin kotimaisen tiedemiehen on yksinkertaisesti odotettava jonkin paikan vapautumista kuoleman kautta, olkoon hän sitten vaikka Humboltin tai Berzeliuksen veroinen.

Asia riippuu vastauksesta siihen kysymykseen, onko jokainen oppituoli heti välttämättä täytettävä riippumatta siitä, löytyykö tunnustettua tiedemiestä paikkaa täyttämään vai ei. Meidän mielestämme tämän tai tuon oppituolin pitäminen tyhjänä tuottaa vähemmän vahinkoa yliopistolle ja maalle kuin sen täyttäminen tuottaa, jos uudella haltijalla ei ole minkäänlaista tieteellistä mainetta ja hän siten sulkee pois muut, jotka sellaista arvostusta ansaitsevat ja nauttivat.

Ansiot ovat kaikissa tapauksissa suhteellisia. Voidaan siis väittää, että nuoremmasta polvesta nousevien tiedemiesten on useimmiten helpompi saada tieteellisessä toiminnassaan etusija vanhoihin verrattuna, koska nuorempien on helpompi seurata uusimpia tutkimuksia. Mutta jos yliopiston miehet ovat omana aikanaan olleet merkittäviä omassa tieteessään ja silloin varmasti seuraavat myös uudemman ajan tutkimuksia niin että heidän aiemman toimintansa kaunis jälkivaikutus tuntuu edelleen, niin jokainen varmasti pitää asioiden luonnollisen järjestyksen mukaisena, että nuoremman täytyy odottaa paikan vapautumista, olkoon hänen tieteellinen ansioitumisensa miten mittavaa hyvänsä. Mutta on luvallista ja kiitettävää, jos edellinen koettaa saada myös jälkimmäisen toiminnan yliopiston piiriin joko turvautumalla hallituksen tukeen tai yliopistolla mahdollisesti käytettävissä oleviin tutkimusvaroihin. Jos sitävastoin yliopistonopettajan tieteellisyyden vaatimukset asetetaan niin matalalle, että hän ei ole hankkinut minkäänlaista tieteellistä mainetta ja jälkipolvi voittaa hänet helposti siinä suhteessa, niin on pidettävä maan ja yliopiston tappiona, jos edellinen sulkee ansioituneelta tiedemieheltä paikan, jossa tämä hyödyllisimmin voisi vaikuttaa. Sellaisessa tilanteessa olisi ollut hyödyllisintä jättää paikka avoimeksi siihen asti kun se voidaan täyttää jollain tavalla niitä vaatimuksia vastaavasti, joita tällaisessa tapauksessa kohtuullisesti voidaan asettaa.

Tällä emme lainkaan viittaa maamme yliopistoon tai niihin miehiin, joiden kiinnittämistä yliopistoon eräässä aiemmassa artikkelissa pidimme toivottavana. Se nimittäin on asia sinänsä ja aiomme siitä tuonnempana sanoa erikseen jonkin sanan. Varmaa on, että jokaisessa maassa merkittäviä tiedemiehiä voi olla yliopiston ulkopuolella. Mutta kaikkialla on harvinaista, että parhaat heistä eivät ole tai olleet ”kiinnitettyjä” eli nauttineet tutkimuksilleen yliopiston tai muiden tieteellisten säätiöiden tukea. Hra Ndr:n tässä suhteessa tekemä vertailu Suomen ja Ruotsin välillä on niin huvittava, että sen voittaa vain hänen loistava lukioiden sovittamisensa lauseeseen: valtion tulee kiinnittää merkittävät tiedemiehet tieteelliseen toimintaan. Jälkimmäisessä on huomionarvoista vain se, että hra Ndr ei kääntynyt ala-alkeiskoulujen puoleen. Niissä on usein vain yksi opettaja ja hänellä on harvoin tutkintoa suoritettuna. Mutta voi hyvinkin käydä niin, että jokaisessa maisterinpromootiossa kaksi tai kolme hänen entistä oppilastaan seppelöidään suurin kiitoksin. ”Kuinka siis voidaan vaatia”, hra Ndr olisi voinut huudahtaa, että nuo kaikki kolme pitäisi ”kiinnittää” ala-alkeiskouluun? ”On siis selvää”, hän olisi voinut lisätä, ”ettei myöskään kahta merkittävää tiedemiestä ja maan ainoaa runoilijaa voida kiinnittää yliopistoon”. Kun hra Ndr edellisessä vertailussaan mainitsee Berzeliuksen, Ruotsin tiedeakatemian palkallisen sihteerin, joka nauttii myös Ruotsin säätyjen myöntämää eläkettä, Gyllenhaalin ja Schönherrin, joista toinen, huomattavan omaisuuden haltija, on tieteessä esiintynyt hyönteisten kerääjänä ja kuvaajana, tai julkista eläkettä nauttivan Strinnholmin, julkisin varoin tutkimusmatkojaan tehneen Fryxellin, Johanssonin joka sen paremmin filosofiassa kuin muutoinkaan ei ole kunnostautunut merkittävänä tieteellisenä kirjailijana, Afzeliuksen, Nikanderin, Vitaliksen jne., niin tämä on osin niin nurinkurista, osin niin haettua, että vertailu ei todista yhtään mitään. Ruotsin yliopistoissa on luonnontieteissä sellaisia nimiä kuin Fries, Vahlenberg, Nilsson ja Zetterstedt, historiassa Geyer ja Schlyter. Lundissa on ollut Tegnér, Upsalassa Atterbom. Hra Nervander olisi yhtä perustellusti voinut vedota Ruotsin Tiedeakatemian muihinkin professoreihin, Karoliinisen Instituutin lääkäreihin ym. Vertailun väkinäisyys ilmenee myös siinä, että hra Ndr:lla ei ole esittää Castrénia ja Lönnrotia vastaan yhtään ruotsalaista kielentutkijaa. Se, että myöskään Ruotsin yliopistoilla ei Upsalan Tullbergia ja Thornbergia lukuunottamatta ole esittää monia tämän alan kykyjä, on asia sinänsä. Mutta vaikka vertailu ei olisikaan niin nurinkurisesti toteutettu, niin se ei silti mitenkään kumoaisi esittämäämme väitettä, että maan yliopiston tulee pyrkiä hankkimaan maan merkittävimmät tieteenharjoittajat piiriinsä.

 

 

  • 1. PS Ilmoitus M. B:ssä tietää nyt kertoa, että Suomalaisen ilmestymisen jatkaminen on kielletty.