Saima nro 15, 11.4.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
11.4.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Eräs maamme elinkeinoelämän masentavista seikoista on ilman muuta höyrylaivaliikenteen heikko menestys. Varmaa on, että asianomaiset johtokunnat ovat harkinneet olosuhteiden vaatimuksia asiantuntevammin kuin mihin joku ulkopuolinen tarkastelija pystyy. Näyttäisi kuitenkin siltä, että jossakin on tehty virhelaskelmia, kun suurin yhtiö päätti panna liikenteeseen vielä yhden laivan samalle reitille kahden muun kanssa, vaikkeivät ne tuottaneet erityisen hyvin. On tämän asian kanssa miten tahansa, niin olisi erittäin ikävää, jos maamme menettäisi jonkin näistä aluksista.

Höyrylaiva Murtajan hyvin hoidettu liikennöinti etelärannikolla näyttäisi viittovan tietä toimivien liikenneyhteyksien kehittämiselle. Kilpailu tulee varmasti lisäämään liikennettä – ja lisäksi laskemaan rahdin ja matkalippujen hintoja. Voidaan ajatella, ettei hintoja kannata laskea kun laivoissa on niin vähän tilaa. Mikään ei kuitenkaan ole helpompaa kuin lisätä matkustajapaikkoja. Aluksen ei missään kohdin reitillänsä tarvitse olla vesillä yli yön. Matkustajien makuupaikat ovat siis jokseenkin turhia. Jos osa säilytettäisiinkin parhaiten maksavien matkustajien mukavuudeksi, niin silti voitaisiin järjestää satoja halvempia matkustajapaikkoja. Tällä tavoin jokiliikennettä hoidetaan kaikkialla maailmassa. Ja maamme etelärannikkoa pitkin kulkevaa reittiä ei voi pitää minään muuna kuin jokiliikenteenä. Länsirannikolla tilanne ei ole aivan sama. Mutta jos saaristoon tarvittaisiin majataloja matkustajia varten, niin yrittäjiä löytyisi varmaankin helposti.

Emme tiedä, sopivatko suuremmat näistä höyrylaivoista tavarankuljetukseen. Selvää lienee, että ilman sitä ei liikennettä voi pitemmän päälle jatkaa. Mutta jos alukset ovat sopivia, niin mikään ei olisi toivottavampaa kuin se, että maamme varakkaat ihmiset käyttäisivät hyväkseen suhdanteita ja ostaisivat yhtiön tavattoman halpoja osakkeita niin että alukset tulisivat kokonaan kotimaiseen omistukseen.

 

–––––––––––––––

Kuopiossa on jälleen luvassa koettelemusten aika rakastaville, liikeasioita hoitaville, oikeutta käyville, uutisnälkäisille ja Saimalle. Viimeinen posti alkoi jo koetella kaikkien kärsivällisyyttä ja tilanne näyttää pahenevan joka viikko.

Täällä kiertelee lukuisia huhuja, joiden sanotaan tulleen postinkuljetuksesta Helsinkiin ja muualle etelään viimeksi palanneiden postitalonpoikien mukana. He ovat nähtävästi kertoneet pääkaupungin uutiset järjestyksessä toinen toisilleen, alkaen viimeisestä joka raahasi tuhannet terveisensä Heikinlaaksosta Helsinkiin ja päätyen ensimmäiseen joka oli kuljettanut ne Kuopiosta Heikinniemeen. Huhujen todenperäisyydestä emme kuitenkaan väitä yhtään mitään, ennen kuin saamme käsiimme totuudenmukaisia sanomalehtiä.

Joka tapauksessa kerrotaan esimerkiksi sellaista, että koiranturkin Suurvisiiri on vieraillut Roomassa, antanut esitellä itsensä Paaville ja sallinut tämän suudella pyhää tohveliaan. Lähetystön arvellaan pyrkineen siihen, että hänen pyhyytensä kirjeellisesti sallisi sulttaanin ottaa vielä yhden vaimon. Audienssilla on keskusteltu myös Suomen lehdistön pietistiväittelystä. Paavi kuuluu olleen Morgonbladetin puolella, suurvisiiri taas Helsingfors Tidningarin. Edelleen kerrotaan Italiasta, että rouva Catalani on erittäin vihainen Borgå Tidningille, joka niin sydämettömästi löi hänet kuoliaaksi. Erittäin armollisesti hän sitä vastoin suhtautuu Saimaan, joka jätti sen tekemättä.

Kanaalilta kerrotaan, että eräs englantilainen pellavankutoja on keksinyt keinon kutoa hämähäkinverkkoa ja tehnyt tästä erittäin joustavaksi kehutusta aineesta kolmen ja puolen peninkulman mittaisen puhetorven. Sir Peel osti sen heti ja matkusti Doveriin kutsuttuaan herra Guizot’n ensin Calaisiin. Voimakkaalla pohjoistuulella Peel antoi höyhenenkevyen verkon lentää yli kanaalin ja katsoi kiikarillaan, kuinka Guizot tarttui toiseen päähän. Ensi töikseen Peelin kerrotaan kysyneen ”Onko veli lukenut Helsingfors Tidningarin nro 21?” ”En, kissa vieköön! Oppositio ei ole antanut aikaa siihen!” – ”Pyydän veljeä olemaan varuillaan”, Peel huusi, ”toimitus suunnittelee nuoren Isabellan naittamista, kehottaa häntä seuraamaan sydämensä ääntä muttei ole kuitenkaan tyytyväinen siihen, että valitusta tulee kuningattaren mies.”

Nöyrin palvelijanne, huusi Guizot heti, kiirehti takaisin Pariisin ja laati kaikille prefekteille käskyn estää Helsingfors Tidningarin pääsy Espanjaan.

Erityiskuljetuksena sitä vastoin on tullut tieto useiden rakkaan isänmaamme ”nuorten kirjailijoiden” kutsumisesta Ranskan Akatemiaan. Mielipiteet tämän huomionosoituksen syystä käyvät ristiin.

 

Viljanvienti Suomesta

Kukaan tuskin kieltää sitä, että maanviljelyn tulee olla jokaisen maan tärkein elinkeino, ja harvoja ovatkin maat, joiden luonnonolot ovat estäneet sen toteutumista.

Myöskään Saima ei teollisuuden tukemisen välttämättömyyttä käsitelleessä artikkelissaan ole lainkaan sivuuttanut tätä asiaa. Niin ollen Helsingfors Tidningarin 27.3. näiden artikkeliemme johdosta esittämään huomautukseen ei oikeastaan tarvitsisi puuttua lainkaan. Sen sisältämät tilastolliset tiedot ovat huomionarvoisia. Mutta arvoisa kirjoittaja sallii varmaan meidän tehdä yhden pienen huomautuksen hänen päättelytapaansa.

Kirjoittaja katsoo nimittäin, että väkiluvun lisääntyminen johtaa monissa Euroopan maissa epäsuhtaan maan pinta-alan ja hedelmällisyyden kanssa, mikä siten pakottaa lisäämään viljantuontia. Lienee kuitenkin kiistatonta, että tämä edellyttää näiltä mailta muita elinkeinoja, jotka tekevät viljantuonnin mahdolliseksi. Voidaan myös olettaa siellä yhtä hyvin kuin meilläkin tiedettävän, että maanviljelyn on oltava jokaisen maan pääelinkeino. Silloin he tietävät myös, että väkiluvun lisääntyminen välttämättä johtaa maanviljelyn tehostumiseen. Mutta jos se ei todellakaan kykene täyttämään maan tarpeita ja jollei karjanhoito Sveitsin tapaan, metsät ja kalastus kuten Norjassa tai rikkaat kaivokset niin kuin osassa Englantia ja parissa Itävallan maakunnassa anna jatkuvaa tulolähdettä, niin silloinhan näyttää varmalta, että vain siirtolaisuus voi pelastaa sen väestön nälkäkuolemalta.

Voidaan olettaa, että Eurooppa tulee pitkään pysymään muiden maanosien teollisuuskaupunkina sen jälkeenkin kun teollisuuden kehitys sen kaikissa maissa yhä enemmän haittaa tuotteiden keskinäistä vaihtoa. Englannin tilanne osoittaa kuitenkin, kuinka huonosti suurtuotantoon perustuva teollisuus kykenee vastaamaan tarpeisiin ja estämään puutetta. Harvemmin tulee millään Euroopan maalla olemaan suuremmat markkinat tuotteilleen kuin Englannilla nyt on suunnattomissa siirtomaissaan. Ja jos se silti kärsii ylituotannosta ja menekin puutteesta, mikä tahansa muu Euroopan maa joutuu samaan tilanteeseen paljon helpommin.

Arvoisan kirjoittajan toiveet, että Suomi ajan mittaan saisi paremmat mahdollisuudet viedä viljaa muihin Euroopan maihin, näyttävät siten täydelliseltä illuusiolta. Ne ovat myös ristiriidassa sekä sen kirjoittajan oman väitteen kanssa, että maatalous on kaikkien maiden hyvinvoinnin ainoa varma perusta, että kokemuksen kanssa. Varsinkin tämän vuosisadan kokemukset kaikkien Euroopan maiden väkiluvun nopeasta noususta osoittavat täysin päinvastaista kuin arvoisa kirjoittaja toivoo. Kaikkeen tähän on lisättävä vielä se, että harvat maat kuluttavat Suomen tuottamia viljalajeja. Selvää nimittäin on, että vehnää ei koskaan voi Suomessa viljellä siinä määrin, että sitä voisi viedä Etelä-Eurooppaan.

Kirjoittaja myöntänee siis sen jo pitkän aikaa esitetyn väitteen, mitä myös me esitimme, että teollisuutta on tuettava juuri maatalouden tukemisen vuoksi. Maataloustuotteilla ei voi olla menekkiä maan ulkopuolella, mutta tehtaiden osalle väestöä suoma työansio sekä sen raaka-aineiden tarve hankkivat maanviljelijälle ostajia lähimmästä pikkukaupungista.

Ainoa viljanvienti, jota maastamme yhä tapahtuu ja joka tulevaisuudessa saattaa kasvaa, on siemenviljan vieminen Venäjälle ja Etelä-Ruotsiin. Se ei viime vuosinakaan ole ollut aivan merkityksetöntä, mutta tuskin silti koskaan suuresti vaikuttaa kotimaisen maanviljelymme edistymiseen.

 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta tieteellisenä seurana

Jotta vakuuttaisimme herrat Morgonbladetissa siitä, että meillä on käytössämme Suomalaisen Kirjallisuuden seuran säännöt, ja palvellaksemme niitä, joille asia kenties on vieras, haluamme siteerata sääntöjen ensimmäistä pykälää.

”Seuran tehtävä on tukea kaikkea, mikä edistää isänmaamme tuntemusta ja suomen kielen viljelyä. Tässä tarkoituksessa seura

1. kerää niin paljon kuin mahdollista kaikkia painettuja ja käsinkirjoitettuja, jo olemassa olevia tai ilmestyviä Suomen historiaa, suomalaista runoutta, mytologiaa, maantiedettä, tilastotietoja, kielen muokkaamista tai muita Suomea käsitteleviä niin suomen- kuin muunkinkielisiä kirjoja. Samoin seura kerää suomalaisia runoja, perimätietoa ja muinaismuistoja sekä kaikenlaisia suomeksi kirjoitettuja kirjoja. Voimavarojen ja taloudellisen tilanteensa mukaan seura tulee myös julkaisemaan tällaisia tai muita hyödyllisiä kirjoja sekä Suomen historian, kielen ja kirjallisuuden aikakauskirjaa.

2. rohkaisee palkkioiden avulla taitavia miehiä kirjoittamaan kirjoja edellä mainituista aiheista sekä kääntämään suomeksi niin hyödyllistä kansankirjallisuutta kuin sivistyneellekin lukijalle tarkoitettuja kirjoja sekä

3. asettaa palkintokysymyksiä Suomen historiaa, kieltä ja kirjallisuutta koskevista kysymyksistä.”

Näin siis kuuluu seuran tarkoituspykälä. Siinä ei mainita tutkielmien lukemista seuran kokouksissa, mikä on mielestämme aivan asianmukaista. Niitä seuran jäseniä, jotka oleskelevat Helsingissä ja käyvät kokouksessa, ei voi pitää muuna kuin eräänlaisena hallintovaliokuntana, jonka tehtävä on seuralle lahjoitettavien kirjojen ja käsikirjoitusten sekä vuotuisten raha-avustusten vastaanottaminen ja niistä huolehtiminen. Sille kuuluu myös ilmestyneiden kirjojen arviointi, palkitseminen sekä niiden julkaiseminen, palkintokysymysten asettaminen ja saatujen vastausten arviointi sekä palkitseminen. Jos tällainen hallitus tekee itsestään tieteellisen seuran, joka viran puolesta kuuntelee erilaisia jäsenten vuorollaan pitämiä esitelmiä, niin tällainen menee täysin sääntöjen määräysten ulkopuolelle.

Vaikkei asia olekaan yhdentekevä, niin poikkeaminen olisi anteeksiannettavampaa, jos se edistäisi seuran tarkoituksia. Valitettavasti tällainen suuntaus tulee kuitenkin viemään seuran samaan horrokseen, johon kaikki vastaavat tieteelliset ja kaunokirjalliset yhdistykset ennen pitkää vajoavat.

Sanottakoon mitä tahansa, niin ihminen nyt on kerta kaikkiaan sellainen, että hänen aistillinen luontonsa kaipaa kaikkein henkisintä ravintoa. Yksikään saarnaaja ei nykyään ole teltantekijä niin kuin Paavali. Jokainen paimen vaatii täysin oikeutetusti saada leikata lampaansa. Saksan tieteellisesti innokkaimmat ja ahkerimmat professorit tarjoavat julkisilla luennoilla kaikkein huonointa ja säästävät makupalat yksityisille, maksullisille luennoille. Jotain mielenkiintoista tarjoavat vain niiden ruhtinaallisten tiedeakatemioiden kokoukset, joiden kaikki jäsenet nauttivat palkkaa ja voivat lisäksi työllään hankkia lisäpalkkioita. Sitä paitsi huomionarvoisat esitelmät levitetään aina painettuina myös suurelle yleisölle ja tekijä saa näin nimeä. Mutta niissäkin pitää paikkansa se, että hyvät kirjoittajat eivät koskaan julkaise parhaita töitään akatemian vuosikirjoissa. Sitä vastoin muut yhdistykset, joista ei saa hyötyä eikä mainetta vaan pelkkiä kuivia kohteliaisuuksia, käyvät varsin pian ikäviksi ja unohtuvat. Vain samanhenkisten, innokkaiden nuorten miesten yhdistykset pysyvät toisinaan pystyssä ja toimivat hyvin – kunnes myös niiden jäsenet siirtyvät utuisista unelmista ja toiveista elämän todellisuuteen ja lähtevät kukin taholleen. – Tämä nuiva suhtautumistapamme saattaa ärsyttää, mutta se ei muuta asiaa miksikään. Peruutamme kaiken tässä sanotun, jos Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksissa kolmen vuoden ajan luetaan sellaisia tutkielmia, jotka kelpaavat julkaistaviksi. Ja luulemmepa, että tällaisen ehdon suhteen riittäisi kernaasti kaksi vuotta lyhempikin aika. Katsotaan!

Seuran sääntöjen 5. pykälässä sanotaan seuraavaa:

”Seura julkaisee vuosittain yleisölle kertomuksen toiminnastaan ja antaa tietoa rahastojensa tilasta ja hoidosta.”

Emme nyt puutu siihen, onko näin tapahtunut ja koska. Mutta tämä seuran hallituksen velvollisuus ei mitenkään kiellä sitä vuoden alussa ilmoittamasta poissaoleville ja Helsingin ulkopuolella asuville jäsenilleen alkavan vuoden toiminnan pääkohdista. Jos tieto sääntöjen sisällöstä riittää tässä suhteessa, niin silloin se riittää ylipäänsäkin. Se, jolla on ”asiantuntemusta” ja ”harkintaa” voi selittää, että säännöt osoittavat, mitä seura on kuluneena vuonna tehnyt. Tämän asian esille ottaminen ei ole vain tyhjä päähänpisto, vaan uskallamme arvella, että tällainen tiedottaminen innostaisi maan sivistyneistöä osallistumaan vilkkaammin seuran pyrkimyksiin.

Jos seura ilmoittaisi vaikkapa seuraavasti: ”Tänä vuonna seura aikoo julkaista kansalle tarkoitettua Suomalaista aikakauskirjaa, mihin tarkoitukseen on palkattu kaksi taitavaa toimittajaa. Seuralla on lisäksi mahdollisuus saada pätevä henkilö laatimaan useita suomenkielisiä oppikirjoja, mutta hankkeen toteuttamiseen ei ole riittävästi varoja ja siksi seura pyytääkin, että maaseudulla asuvat jäsenet toimeenpanisivat kukin omassa kaupungissaan keräyksen hankkeen tukemiseksi.” Emme myöskään luulisi seuran arvovallan heikkenevän, jos saisimme lukea tällaista sen vuosikertomuksesta. Jollei näihin ja vastaaviin hankkeisiin saataisi rahoitusta, niin se olisi jokaisen sivistyneen suomalaisen häpeä, ei seuran ja kaikkein vähiten sen hallituksen.

Sanalla sanoen: seuran säännöt osoittavat selvästi, ettei niiden laatija ole tarkoittanut puhuvan ja kirjoittavan tieteellisen yhteisön perustamista. Seuran päätarkoitukseksi on asetettu kannustaa isänmaallisia ja osaavia miehiä kirjoittamaan sisällöltään, kieleltään tai molempien suhteen isänmaallisia kirjoja. Tämän havaitsemiseksi ei vaadita paljoa ”asiantuntemusta” eikä sen hyväksymiseen tarvita kuin kohtuullisesti ”harkintaa”.

Ennen kuin lopetamme, haluamme lisätä muutaman sanan seuran taloudellisesta tilanteesta sellaisena kuin Morgonbladet sen esittää. Ei ole todellakaan kehuttavaa, että seuran odottamista tuloista yli 40 prosenttia on rästiin jääneitä jäsenmaksuja. Panemme tämän asian seuran jäsenten sydämelle, sillä vaikka se aiheutuisikin huolimattomuudesta eikä pahasta tahdosta, niin se ei lainkaan kaunista seuran tilejä. Nuukuudesta kertoo sekin, että avustuksia on viime vuonna saatu ainoastaan 398 ruplaa pankkiassignaatteina. Seuran koko käytettävissä oleva pääoma, 7 000 ruplaa samaa rahaa, on sekin varsin pieni. Se ei ole kuin tusinan sellaisen päivällisen hinta, jollaisia silloin tällöin tarjoillaan kaikkialla maassa. Onko isänmaallisuuden turhaan odotettava summan kasvamista siedettäväksi?

Jos joku näkee tässä artikkelissa niiden isänmaata ja kirjallisuutta rakastavien, arvoisien miesten väheksyntää, jotka ovat johtaneet ja johtavat seuran toimintaa, niin hän on siihen tällaisen merkityksen itse asettanut.

 

Kuopio

Kevät lähestyy pitkin askelin. Pilvisen taivaan alla täällä on vallinnut jatkuvasti +5 asteen lämpötila, joten lumi ei ole öisin jäätynyt ennen kuin 8. päivän vastaisena yönä ja seuraavina öinä, minkä jälkeen ainoastaan päivien lämmin auringonpaiste on edistänyt kevään tuloa. Kaikki lupailee onnekasta kesää, sikäli kuin siitä voidaan talven jälkeen mitään päätellä. Ja tämä on täällä ehkä helpompaa kuin muualla. Ennen muuta karjanrehun puute saa koko seutukunnan toivomaan kiihkeästi kesän varhaista saapumista. Viime syksynä maa lisäksi routaantui hyvin, eikä nyt ole aihetta pelätä mitään vahinkoa tapahtuvan alaville pelloille, jos lumi sulaa nopeasti; viime vuonnahan pitkän kevään ja edellisen varhaisen syksyn yhteisvaikutus tuhosi niiden oraat.

Kaupungissa on parhaillaan käynnissä tällaisen pienen yhdyskunnan mitoissa varsin suuri työ. Kallaveden rantaan nimittäin rakennetaan laituria, joka maksaa noin 900 hopearuplaa. Tämäkin on tavallaan osoitus viime vuosina kasvaneesta hyvinvoinnista. Olemme usein maininneet sen lähteet – sahaliikkeen sekä elintarvikkeiden viennin Pietariin. Myös kaupungin muutamassa vuodessa muuttunut ulkonäkö on uusine ja hyvin huolellisesti siistittyine rakennuksineen ilmausta siitä, että on eletty onnellisempia aikoja. Kunpa ne eivät vielä olisi ohi! – Saimaan kanava epäilemättä määrää, mitä Kuopio ja koko Itä-Suomi voivat tässä suhteessa toivoa tai pelätä.

Kruununverojen perintä kuuluu sujuneen hyvin läänin savolaisissa kihlakunnissa. Karjalaisissa tilanne ei ole yhtä ilahduttava. On kuitenkin muistettava, että itse hätäaika on saanut aikaan tämän näennäisesti suotuisamman tilanteen Savossa. Mainittu rehupula, joka tunnetusti on pakottanut maamiehet pienentämään karjaansa, on myös antanut heille varoja kruununverojen maksamiseen, kun he ovat myyneet lihaa, vuotia ja talia. Helposti voidaan arvata, että he ovat joutuneet myymään nämä tavaransa äärimmäisen halvalla. Talia on saatu 4 1/2 –5 ruplalla, vuotia 5 ruplan, tuoretta lihaa 1 1/5 ja palvattua 1 1/2 ruplan hintaan. Sahaliikkeen vähentyneen liikevaihdon vaikutusta rahatilanteeseen ei siis vielä tänä vuonna voida arvioida kruununverojen kertymisen perusteella. Pelättävissä on, että ensi vuonna tilanne on aivan toisenlainen.

 

Yö Jungfraun juurella

Ihania ovat Sveitsin vuoret. Mutta myös laaksot ovat usein kauniita. Näihin kauniisiin laaksoihin kuuluu Grindelvald. Pohjoisesta, Hasli-laakson puolelta tulija saapuu tässä varsinaiseen vuorimaailmaan, toisen Alppiketjun juurelle. Ja jos on ensimmäistä kertaa elämässään tämän maailman keskellä niin täytyy kyllä olla kuollut kaikelle sille, mitä suurenmoisin luonto kykenee vaikuttamaan, ellei jatka vaellustaan ihailun huumassa, puhtaan miehekkäiden ajatusten ja päätösten innostamana. Kauniin luonnon katseleminen saa ihmismielen aina kääntymään itseensä ja sielun kohoamaan jaloihin tunteisiin ja ajatuksiin. Viidentoista, kahdeksantoista ikäisinä vajotaan haaveisiin, jotka liittyvät rakastetun hahmoon, mutta tuovat mukanaan myös unelmat suurista uroteoista tai suurista hyveistä. Miehen tai kypsän naisen iässä ihmisellä sitä vastoin on jo valmis suunta elämälleen ja kun luonnon kauneus silloin valtaa hänen mielensä, niin tunne ja ajatus jalostavat tuota suunnitelmaa, koska sillä hetkellä ei tunne alhaisia, näkemystä sumentavia pyyteitä.

Mainittua Haslista tulevaa tietä nouseva kohtaa Reichenbachin valtavan vesiputouksen. Sen kolme välittömästi toisiaan seuraavaa jyrkännettä viskaavat yli 400 jalan korkeudesta vesimäärän, joka on vähän muuta kuin se, mitä helsinkiläiset tulva-aikana ihailevat Vanhankaupungin koskessa. Hiukan putouksen yläpuolella voi kokeilla sitäkin pientä iloa, että riippuu hataralla puusillalla syvyyksissä hurjana kuohuvan veden yllä. Sitten on ylitettävä suuri Scheidek, tasainen sen itä-länsisuuntaisen laakson poikki kulkeva harjanne, jota pitkin vaeltajan tällä kohden on kuljettava. Pohjoisessa laakson nimittäin sulkevat pienet, sievät, osin metsäiset vuoret, joiden huiput kohoavat 6 000–8 000 jalan korkeuteen. Eteläisellä sivustalla ovat Wellhornin ja Wetterhörnerin (11 450 jalkaa) kylmät, äkkijyrkät seinät ja niiden yläpuolella uhkaavan teräksensinisenä kiiltelevä ikuinen lumi. Vaeltaja pysähtyy usein hämmästelemään noita päänsä yläpuolella kohoavia massoja. Hän kaipaa sinne ylös nähdäkseen kuinka suuri ja kaunis maailma on. Wellhornista riippuvan, tuhatvuotisen Rosenlaviksi kutsutun jäätikön yksi kieleke ulottuu alas laaksoon asti antaen Reichenbachille runsaasti vettä. Tähän aikaa vuodesta, toukokuussa, myös Scheidek antaa osansa. Lunta on vielä parin kyynärän verran. Ihmeellistä on rikkaan, viheriöivän kesän vaihtuminen lumeen ja talveen. Mutta edellisen lämpö, jota vuorista kimpoavat auringonsäteet lisäävät, johdattaa meitä ylös jälkimmäiseen. Takki repun päällä, ankaran kuumuuden vaivaamina me kahlaamme lumessa ja astumme varoen jokaisen syvänteen yli, sillä sen alla voi olla kuilu tai kätkeytynyt puro.

Scheidekin huipulta, 6 000 jalkaa merenpinnasta katselemme alas Grindelvaldiin. Tasaisesti viettävä, miltei lumeton tie johtaa pieneen hymyilevään kylään pohjoisten vuorien, Bachalpin juurelle. Korkealle kylän yläpuolelle ulottuvat kauniit laitumet lukuisine majoineen ja paimenkojuineen. Taustalla tarjoaa pienen Scheidekin rinne saman rauhallisen, ilahduttavan näyn ja vuoren alimpia pengermiä elävöittävät jo karjalaumat jotka täältä suurelta Scheidekilta näyttävät leikkikaritsaryhmiltä. Etelässä kohoavat samaiset Wetterhornit sekä Mettenberg ja Eider (12 000 jalkaa). Schreckhörneriltä (12 500 jalkaa) riippuu kaksi gletscherkaistaletta alas laaksoon ja miljoonat niistä tippuvat vesipisarat muodostavat vuolaan Lutschine-joen joka ryntää ohi kylän ja sen rikkaiden puutarhojen. Hämmästyttävää rikkautta jäätikköjen naapurina, 3 00 jalan korkeudella merenpinnasta.

Mainitut kaksi jäätikköä, gletsheriä, ovat niin kuin kaikki lumirajan alapuolella sijaitsevat syntyneet jää- ja lumimassojen alas liukumisesta. Sulava osa ei ainoastaan korvaudu, vaan massa lisääntyy jatkuvasti ylhäältäpäin. Sillä paikalla, jonka jäätiköt nyt vievät Gridelvaldista, ovat seudun ihmiset ennen asuneet, ja jäätikköjen onkin todettu vuosi vuodelta ulottuvan kauemmas laaksoon. Korkea lämpötila ja sulaminen ovat syövyttäneet alimmat kerrokset kokonaan niin että ”gletscherit” koostuvat nyt tiheästi vieri vieressä kohoavista monimuotoisista, 200–500 jalkaa korkeista torneista.

Näiden massojen läheisyys lisää melkoisesti seudun luonnon suurenmoisuutta. Sitten katse kääntyy niistä ja pilvien yläpuolelle kohoavista vuorenhuipuista pieneen, rauhalliseen kylään, puutarhoihin ja laidunmaihin rinteillä riippuvine kojuineen ja karjalaumoineen. Lutschinen villin pauhun juuri huumaama korva kuuntelee alppitorvia ja karjan satalukuisia kelloja. Ja kun ne ovat auringon laskettua vaienneet, kun vuorten varjot lepäävät laakson yllä, mutta niiden huiput kylpevät auringonpaisteessa, kuuluu hento, kolmiääninen jodlaava laulu kysyvän ja vastaavan, sulautuvan yhteen ja kimmahtelevan vuorista – silloin tämän luonnon ja ympäristön tekemä vaikutus on sanoin kuvaamaton.

Laaksosta lounaaseen päin lähdettäessä tie, eli polku, nousee vuorostaan pienelle Scheidekille, joka yhdessä kapean laakson toisella puolella sijaitsevan Bachalpin kanssa muodostaa yhtenäisen ruohomaton. Mikään ei tarjoa sellaista maaseudun hiljaista rauhaa kuin ne ja niiden rinteille sirotellut majat. Täällä luulee näkevänsä Sveitsin luonnon ja sveitsiläisen elämän sellaisena kuin se kuvataan romaaneissa. Ja kun kohtaa juhlapukuisen tytön tummassa puvussaan, valkoisine hihoineen ja rinnuksineen jotka siveästi päättyvät adjutanttien egilettien tavoin riippuvilla hopeaketjuilla koristettuun mustaan kokettiin, tai kun sveitsiläishatun tai mustan pitsikoristeisen myssyn alta, joka ei koskaan vangitse molempia mustia palmikoita, näkee Bernin maassa varsin yleiset, kukoistavan kauniit kasvot niin luulee näkevänsä jonkun niistä rakastavista, kuolemaan asti uskollisista paimentytöistä, joista runoilijat laulavat.

Vasemmalla myös tätä tietä reunustavat lumiset vuoret. Eiger ja Mönch eivät ole mitään pieniä kumpareita. Mutta tie kohoaa jyrkästi jälleen kuuden ja puolen tuhannen jalan korkeuteen ja kun on kahlattu lumisen harjanteen huipulle, näkee ylpeän Jungfraun kohoavan huimaa vauhtia kohti taivaan sineä. Sieltä molemmat ”Hopeasarvet” houkuttelevat kuin kuumaverisen neidon säihkyvät silmät, kimallellen loisteessa jota silmä tuskin kestää. Vuoristo tekee kolmannesta vaille täyden ympyrän tehden taivaanrannan häikäisevien purppuran-, kullan- ja hopeanväristen valonvivahdusten sarjaksi. Ihanan punaiset, nyökyttelevät alppiruusut houkuttelevat kulkijaa poikkeamaan polulta. Mutta kun hän kohtaa toisen vaeltajan, yhtä ihastuneen ja hurmaantuneen kuin itsekin, ja tämä kertoo nähneensä alas syöksyviä laviineja ja kuulleensa niiden ukkosenkaltaisen jyrinän, niin kuka voi enää viivytellä? Nopein askelin vaeltaja rientää ehkä tuhat jalkaa alaspäin loivasti viettävää polkua ja näkee nyt Jungfraun juuren mittaillen silmillään huikaisevaa korkeutta sen vastamuodostuneiden pilvien yläpuolella säkenöivälle huipulle.

 

II [nro 16, 18.4.1844]

Olemme päässeet ylpeän Jungfraun juurelle, mutta yöhön on vielä aikaa. Samalla kun lepäämme hentorakenteisessa majatalossa, yksinkertaisia maalaisvirvokkeita nauttien, voimme tutkailla ympäristöämme lähemmin.

Tästä paikasta vuori viettää etelän suuntaan varsin voimakkaasti syvään laaksoon, josta Jungfrau äkkijyrkkänä kohoaa 12 870 jalkaa merenpinnan yläpuolelle. Se on niin lähellä. Voisi hyvin keskustella ystävän kanssa, joka olisi saanut päähänsä asettua sen alimmille huipuille, jos joku nimittäin olisi hyväntahtoisesti kiivennyt sinne, missä ei yksikään elävä olento vielä hengitä. Siltä näyttää. Mutta kokeneemmat vakuuttavat meille, että tuonne alas on tunnin matka ja että olemme tuhat jalkaa laakson yläpuolella. Eikä matka sinne juuri houkuttelekaan. Suoraan vuorenseinää vasten kohoaa nimittäin kaksi valtavaa pyramidinmuotoista lumikumpua. Jungfraun huipulta vyöryvät laviinit korvaavat sen, minkä päivä sulattaa. Kukaan ei pysty arvioimaan, kuinka suuri lumimassa kulloinkin on, kuinka laajalle laaksoon se voi levitä ja kuinka moni vaeltaja sen alle voisi hautautua. Jungfrausta koilliseen kiemurtelee sen ja Mönchin välissä valtava ”gletscher” aina meidän olinpaikkamme alapuolelle saakka. Lounaassa laakso on entistäkin syvempi ja katoaa romanttisen kapeana nauhana lumivuorten väliin. Tärkeimpiä niistä ovat jo mainittujen lisäksi Grosshorn, Breit, Frau ja Dundergt.

Kun väsyy näiden jättiläisten katselemiseen ja ihailemiseen, voi huvikseen seurailla laviinien reittejä. Vähän väliä kuulee niiden ukkosenkaltaisen äänen ja pian voi nähdä niiden tulevan. Aiheuttamaansa ääneen verrattuna ne näyttävät kovin vähäpätöisiltä, mikä kertoo etäisyydestä, jota tottumattoman silmän on vaikea vuoristossa arvioida. Ylpeä Jungfrau tarjoaa toisenlaisen näytelmän. Se kääriytyy lakkaamatta lumirajalla muodostuvien pilvien hentoon harsoon, ravistaa ne taas oikullisesti yltään ja näyttäytyy koko komeudessaan, mutta uusien, samassa paikassa muodostuneiden pilvien yläpuolella. Tämä pilvien synnyn näkeminen on samalla kertaa kaunista ja opettavaa. Yhtäkkiä näkyy pieni hattara kirkkaassa ilmassa suunnilleen ikuisen lumen rajan kohdalla. Se tarttuu hetkeksi johonkin vuoren alemmista huipuista mutta irtoaa pian ja nopeasti kohotessaan se paisuu kokonaiseksi pilvihunnuksi, joka pian verhoaa vuoren koko yläosan, saavuttaa huipun ja jatkaa matkaansa kuin savupatsas täällä korkealla epävakaisena puhaltavan tuulen myötä.

Vaeltajan huvina on nyt tämän ilmiön katseleminen, ainoan joka antaa tauluun elämää ja vaihtelua. Äsken mainitun kapean laakson rinteellä näkyy tosin kokonaisia karjamajakyliä, mutta eläimet eivät ole vielä siirtyneet näin korkealle. Jos haluamme uusia näköaloja, niin tehkäämme tunnin vaellus länteen Wengeralpin suuntaan, Lauterbrunnin tietä ja pohjoisessa olevia vuoria ylöspäin. Silloin näemme näiden Jungfraun eteläpuolisten vuorten välistä niin sanotun suuren Jäämeren, alppien suurimman jäätikön. Sen halkaisija on 2–3 ruotsin virstaa. Mutta jäävuoret, jotka siitä kohoavat pilvien yläpuolelle, lisäävät sen pinta-alan varmaan satakertaiseksi. Niiden joukossa on Finsteraarhorn, toisen alppiketjun korkein vuori. Se on 360 jalkaa Jungfrauta korkeampi, mutta 1 530 jalkaa matalampi kuin Mont Blanc. Myös se, joka on tottunut päiväkausien matkoihin yli lumipeitteisten kenttien ja kukkuloiden, tuntee vasta täällä näkevänsä sen, mitä kaikki riimittelijät kutsuvat maan ”käärinliinaksi” koko hiljaisessa, autiossa ja elottomassa suuruudessaan. Silmä ei nimittäin löydä ainoatakaan lepopaikkaa näiden kylmien, terävien massojen katselemisesta.

Ilta ehtii, vuorten varjot lankeavat pitkinä ja alhaalla kapeassa laaksossa on jo hämärä. Se kiipeää vähitellen ylöspäin pimeä kintereillään. Meidän pitäisi kuitenkin ehtiä majapaikkaamme, ainoaan paikkaan missä täällä ihmisiä löytää ennen kuin ilta-auringon valo lakkaa värjäämästä vuoria. Tämä värien vaihtelu, kirkas päivä ylhäällä ja hämärä johon jo olemme saapuneet, on kuitenkin liian kaunis näytelmä, jotta hätäilisimme tien ja polun etsimisessä. Laskeutuminen on niin helppoa, vaikka väliin raskaampaakin jouduttaessa kiipeämään erinäisiä kukkuloita ylöspäin. Mutta tuossahan ovat jo molemmat Jungfraun juuren lumivuoret, ja juuri nyt syöksyy rankka sadekuuro toisen ylle ukkosen jylistessä. Keveät pisarat, jotka vihmovat kasvojamme ovat lenteleviä, lämmön jo sulattamia lumihiutaleita. Ei askeltakaan eteenpäin! Majatalon täytyy olla tuolla kukkulalla. Kiipeämme vaivalloisesti lähes tunnin ja perille päästessämme on jo aivan pimeä, mutta Jungfraun kasvot punertavat vielä meiltä jo kätkeytyvässä ilta-auringossa. Kerromme harhailustamme ja hiljainen isäntä kertoo vuorostaan seuraavan tarinan:

 

Sovitetut

Eräänä kauniina iltana elokuussa, joka on oikea aika matkustaa Sveitsiin, lähti pieni seurue Lauterbrunnin syvästä laaksosta ylös Wengeralpille. Siihen kuului myös muutamia naisia jotka istuivat reippaina ja hilpeästi jutellen vähäisten aasien poikkisatuloissa. Erikoisimmalta heistä näytti eräs nuori, kalpea nainen, jonka hipiään epätavallinen rasitus nyt sai kuitenkin purppuran värin. Koko hänen olemuksessaan, raukeina välähtelevistä silmistä ja kalpeista poskista aina hentoon vartaloon oli jotain kaihoisaa ja salattua tuskaa. Tien alkaessa kohota jyrkemmin hän oli ensimmäisiä jotka eläinten vaivalloisesta kiipeämisestä huolestuneina vapauttivat ne taakasta, jota ei raskaaksi voinut sanoa. Hän oli hento ja sorea istuvassa mustassa ratsastustakissaan ja sen verran pitkä, että hänen valkoinen huntunsa miltei peitti aasin liekehtivänpunaisen, kalunoidun selkäloimen. Muut naiset seurasivat vähitellen hänen esimerkkiään ja matkaa päätettiin jatkaa jalan.

Tie kohoaa kuitenkin, kuten sanottu, niin jyrkästi, että hyväkuntoinenkin vaeltaja levähtää mielellään parin- kolmensadan jalan kiipeämisen jälkeen. Se johtuu ehkä siitäkin, että näköala yli ahtaaseen, syvään laaksoon leikkivine vuoripuroineen on niin romanttisen kaunis. Kun sitten on päästy jyrkänteen päälle ja ohitettu Wengern, Sveitsin korkein kylä, avautuu hämmästyneiden silmien eteen lumen peittämä vuoristo. Ei siis ihme, jos matka edistyi sangen hitaasti, eikä seurue ollut kovinkaan kaukana kylästä kun ilta-auringon säteet jo leikkivät vuorten ylimmillä huipuilla. Mutta tie oli nyt tasaisempi ja naiset olivat jälleen nousseet satulaan. Näytti tulevan kaunis, tähtikirkas yö ja he odottivat vain hauskaa yöllistä vaellusta. Vain äkillinen kylmyys huolestutti kaikkein herkimpiä, joiden mielestä ohuet takit tuntuivat jo riittämättömiltä.

Auringon viimeiset säteet olivat tuskin jättäneet Jungfraun huipun kun merkillisen muotoisia mustia haamuja alkoi hiipiä valkopukuisilla vuorilla. Kuului matalaa jyrinää ja oppaat alkoivat silminnähden levottomina kiirehtiä aasien kulkua. Pimeä tuli muutamassa minuutissa ja kaakosta kävi ankara viima, joka puristi jo monia valituksia niin naisten kuin miestenkin huulilta. Pian ei pimeyttä kyennyt enää läpäisemään mikään muu kuin muutamat salamanleiskahdukset, jotka siellä täällä paljastivat kalpeansiniset huiput. Niitä seurasi myrskyinen tuulenpuuska ja hieno, tiheä sadekuuro heikensi matkustavaisten näkyvyyttä entisestään. Järjettömät aasit olivat nyt ainoat, jotka pystyisivät hankkimaan heille katon pään päälle yöksi.

Mutta joko ajajan jatkuvasta hoputtamisesta kärsimättömänä tai voimakkaan salamanleimahduksen säikähdyttämänä kalpean naisen aasi heittäytyi nopeasti sivuun kapealta polulta, ohitti omapäisestä päähänpistosta kaksi edellään kulkevaa ja hävisi pian pimeään. Minuutin kuluttua lakkasivat jo kavionkopse ja ratsastajattaren toistuvat hätähuudotkin kuulumasta. Opas oli heti seurannut jälkiä ja hänen kehotushuutonsa saivat seurueeseen kuuluvan vanhan miehen, jota nuoren naisen kohtalo näytti koskettavan voimakkaasti, pyytämään toisen naisista laskeutumaan satulasta. Yksi ajajista nousi aasin selkään lähteäkseen kadonneiden perään. Mutta kaikki yritykset saada eläin kulkemaan nopeammin kariutuivat sen luontaiseen itsepäisyyteen. Yhtä turhia yrityksiä tehtiin kahdella muullakin aasilla. Ei siis ollut muuta keinoa kuin silloin tällöin huutaa yhdessä eksyneen opastukseksi. Mutta huutoihin vastasi vain heikko kaiku. Vanhaa miestä koetettiin vielä lohduttaa toiveilla, että aasi luultavasti oli suunnannut kulkunsa Scheidekin majataloon. Kulkue eteni kuitenkin hitaasti, sillä he kadottivat usein tien ja oppaat löysivät sen vain vaivoin uudelleen. Onnettomuudesta oli kulunut hyvinkin kaksi tuntia, kun he väsyneinä, läpimärkinä ja kylmissään saapuivat majataloon.

Matkustajia vastassa oli ainoastaan emäntä ja naispuolinen palvelija. He näyttivät kuitenkin jo varautuneen seurueen tuloon loimuavalla takkavalkealla sekä valtavalla maljallisella hehkuviiniä hunajan kera. Kymmenien hyvien neuvojen ja kehotusten ohessa puhelias emäntä sai pian kerrotuksi, että kadonneen naisen ajaja oli jo käynyt täällä. Hän oli kertonut löytäneensä naisen alempaa laaksosta makaamassa kosteassa maassa jalka nyrjähtäneenä. Pillastunutta aasia hän sen sijaan ei ollut löytänyt ja niin hän oli kantanut naisen pieneen autioon paimenmajaan puron toiselle puolen. Talon isäntä ja Grünewaldin puolelta iltapäivällä saapunut nuori, reipas matkustajaherra olivat lähteneet ajajan mukana hakemaan naista, nopeasti kokoonkyhätyt paarit mukanaan. Emännän vuolaan kertomuksen aikana vieraat saivat kuunnella myrskyn ulvontaa hauraan rakennuksen ympärillä ja tuulen sekä sateen vuorilta irrottamien laviinien yhä tiheämpää jylinää. Jokainen kiitti itsekseen onneaan päästyään suojaan rajuilmalta ja valitti ääneen naisen epäonnea. Ja kaikkein äänekkäimmin valitti emäntä joka kerta laviinin syöksyessä alas. Yksi niistä, muita voimakkaampi vavisutti taloa niin että ikkunat helisivät. Sääliväinen emäntä risti kätensä, katsoi kalpeana ja kysyvästi vieraisiin, mutta sanoi vain: ”Se oli Jungfraulta.” Vain vanha herra istui hiljaa ikkunan ääressä ja kuunteli. Hän meni usein ulos palaten kuitenkin entiselle paikalleen.

Useimmat seurueesta unohtivat pian unen syleilyssä oman pienen vastoinkäymisensä ja lähimmäisensä onnettomuuden. Vain vanha herra ja muut kaksi opasta valvoivat huoneessa, kun talon isäntä ja nuoren naisen ajaja puoli tuntia keskiyön jälkeen astuivat sisään. Vanhuksen kiihkeällä, mutta vapisevalla äänellä tekemään kysymykseen isäntä vastasi vain: ”Jumala olkoon heille armollinen”. Toistuvien kysymysten jälkeen hän kertoi lisää.

Kun he kolme olivat ehtineet laaksoon, he huomasivat kauhukseen, että Jungfraulta jatkuvasti satava lumi oli valkaissut maan melkein puron rantaan asti. Isäntä ja ajaja eivät kumpikaan uskaltaneet mennä puron yli. Mutta nuori matkustavainen, joka koko retken ajan oli ollut erittäin reipas ja innokas auttamaan, pakotti heidät näyttämään majan summittaisen sijainnin. Toisten varoituksista ja pidättely-yrityksistä huolimatta hän kahlasi puron yli ja katosi näkyvistä. Tuskin se oli tapahtunut, kun raskas ryminä heidän yläpuolellaan ajoi miehet pakoon ja heidän takanaan syöksyi alas lumivyöry, joka vieriessään oli varmasti haudannut rohkean muukalaisen. Lumimassat olivat levinneet koko laaksoon, kauas puron tälle puolelle.

Vanhus istui yhä mykkänä surusta ja kauhusta kun ajaja levottomana tästä lopputuloksesta, johon hän tahtomattaan oli ollut vaikuttamassa, vielä yöllä lähti Wengerniin kokoamaan miehistöä. Heti päivän sarastaessa, kun rajuilma oli lakannut, alkoi työ. Vanha herra kuljetutti itsensä paikalle ja koko seurue oodotti kärsimättömänä ylhäällä. Vasta puolenpäivän lähestyessä he saivat majan kaivetuksi esiin. Sieltä he löysivät molemmat, tiukasti sylikkäin, rinta vasten rintaa ja suu vasten suuta. Yritykset herättää heitä henkiin olivat turhia. Nuo käsivarret olivat ojentuneet viimeiseen syleilyyn, äsken niin lämpimästi rakastuneissa rinnoissa ei sydän enää lyönyt ja nuo huulet olivat ikuisesti suljetut, jäykät ja kylmät.

Muu seurue lähti iltapäivällä Grindelwaldiin. Eräs heistä luuli tietävänsä enemmän kuin muut ja kertoi heidän olleen – aviopuolisoita, mies puolalainen, vaimo ranskatar. He olivat menneet nuorina naimisiin ja mies oli tullut ankaran mustasukkaiseksi, mikä kaksi vuotta sitten oli saanut hänet lähtemään pois. Tähän kohtaan kertoja lisäsi pari pientä juttua, jotka jättivät arvailujen varaan sen, oliko epäilyihin ollut aihetta vai ei. Hän kertoi edelleen isän ottaneen nuoren hylätyn naisen mukaansa Alpeille lievittääkseen tämän alakuloisuutta. Ja täällä he kaksi sitten olivat kohdanneet.

Nyt he olivat tämän lörpöttelyn ja maailman tuomion yläpuolella. Mitä tahansa olikin rikottu puolella tai toisella – ne oli nyt sovitettu.

 

Tämä sovinnon yö Jungfraun juurella oli tullut yöksi yössä. Kertomuksen lopussa oli viimeinenkin ilta-auringon kajastus hävinnyt vuoren huipulta. Mutta myös sitä peittäneet pilvet olivat kadonneet ja taivaalle kurkottavat vuorimassat näyttivät nyt entistäkin mahtavammilta kohotessaan osin kuun hopeanhohtoon, osin tummiin varjoihin verhoutuneena aivan kuin itseään ympäröivästä maisemasta peilaten. Juuri tämä valaistus sopi niiden jäykkään, kuolleeseen komeuteen. Komeutta lisäsivät vielä leimuavat salamat, joiden tiheä välähtely väritti vuorten huippuja. Kesälämmön seuralainen talvimaisemassa, lumen ja jään yllä, kuun valossa ja täysin tähtikirkkaalla taivaalla oli ihmeellinen näky, aivan uusi ja odottamaton. Jossakin alhaalla, näköjään luoteessa ukkonen varmaankin pelotteli ihmislapsia suloisesta unestaan. Täällä ei uhkaavia ukkospilviä näkynyt, tänne ei jyrinä kuulunut. Vain vuoren huiput katselivat rajuilman raivoa, punertuivat salamoista ja antoivat väliin oman ukkosensa, laviinien, syöksyä mukaan hohdetta myötäilemään. Niiden välillä oli jälleen aivan hiljaista, niin hiljaista kuin ei maan päällä levottomuutta olisikaan vaan se kaikki olisi haudattu tuhatvuotiseen lumeen. Kuu ja kalpeat tähdet katsoivat kylminä haudan yläpuolelta, missä ne kulkivat omia, ikuisia ratojaan.

Se oli yö, jollaisia ihmiselämässä harvoin on monta.

 

Näpäys

Kunhan Morgonbladet hyväntahtoisesti todistaa, että tutkielmien lukeminen Kirjallisuuden Seuran kokouksissa on sen sääntöjen edellyttämää ja niiden hengen mukaista toimintaa, että lisäksi sääntöjen 5. §:n mukaisen kertomuksen Seuran ”tekemisistä” on sanamuodon mukaan rajoituttava selvittelemään kuluneen vuoden tapahtumia tai että se on koskaan rajoittunut niihin ja että sääntöjen Seuran toimintaa koskevat yleiset määräykset tekevät tuollaisen kertomuksen tarpeettomaksi – me haluamme äänekkäästi ylistää Morgonbladetin ylivoimaista ”asiantuntemusta” ja ”syvällistä harkintaa”, joiden olemassaolon me joka tapauksessa tunnustamme.

 

–––––––––––––––

Pikku Saimalle ryhdytään tekemään pieniä kepposia. Muuan liehittelijä lähettää hänelle perin villin kukan, ”Picknickenin”, ja neito, joka on hankkinut itselleen tietynlaisen oikeuden melkeinpä millaisiin päähänpistoihin tahansa, kiinnittää sen asuunsa 4. huhtikuuta. Viettelevä liehittelijä kirjoittaa, että kukan on kasvattanut ”puolittain oppinut virkamies, joka nykyisin toimii L:ssä – – tehtävässä ja on nimeltään A” ja lisää vielä luottamuksellisesti ”unter uns” [meidän kesken]. Kukapa suhtautuisi epäluuloisesti tuommoiseen? Neitojen tapaan Saima karsii silti joitakin ruosteen pilaamia lehtiä, mihin liehittelevä pahalainen häntä on kehottanutkin – ja nytpä hän onkin peukaloinut todellisen runoilijan af Braunin työtä! – Tytöt, tytöt, varokaapa Saiman kohtaloa! Pian näette, miten Saima-parkaa ahdistellaan Helsingissä, Turussa, Porvoossa ja sanotaan sitä ”keskustelun avaamiseksi”.

 

 

Vertailu