Vaikka lukuisia vastalauseita on jo esitetty koululaitoksen ylihallituksen ”Alamaisessa Kertomuksessaan” esittämiin mielipiteisiin sellaisten oppikoulujen perustamisesta, joissa suomi on opetuskielenä ja näiden mielipiteiden mukaisiin toimiin sanottujen koulujen suhteen, ei näytä tarpeettomalta lisätä todistelua vastalauseiden oikeutuksesta, varsinkin kun näitä mielipiteitä ja toimia on haluttu julkisuudessa puolustaa. Rajoitun tällä kertaa käsityksiin, jotka antavat melko runsaasti tarkastelun aihetta. Se käy ilmi kertomuksen sivuilta 16 ja 17, missä sanotaan:
Ylihallitus antoi 16. maaliskuuta 1871 pyydetyn alamaisen lausunnon alamaisesta mietinnöstä, jonka 7. tammikuuta oli jättänyt komitea, joka Teidän Keisarillisen Majesteettinne armollisesta käskystä oli asetettu antamaan lausunto siitä, onko suomen kieli kehittynyt jo niin pitkälle, että sillä voitaisiin vaivatta antaa tieteellistä opetusta sekä kuinka paljon ja missä oppilaitoksissa sitä ilman hankaluutta katsotaan voitavan antaa: tuolloin ylihallitus määräsi suomen opetuskieleksi ehdotettuihin porvari- eli reaalikouluihin niissä kunnissa, missä sanottua kieltä yleisesti puhuttiin, mutta nykyisistä oppikouluista, paitsi jo olemassa olevaa Jyväskylän suomenkielistä alkeiskoulua, vain yhteen suomenkieliseen normaalilyseoon Hämeenlinnassa, samoin kuin yhteiskouluun Kuopiossa, ”sitten kun oli ehditty hankkia ja tutkia tältä seudulta pyydetty tieto väestön toiveista sekä siellä että ympäröivällä seudulla”. Muuten ylihallitus ehdotti alamaisuudessaan, että 20. helmikuuta 1865 annetun armollisen asetuksen § 5, joka sisälsi määräyksiä suomen kielen käyttöön ottamisesta maan tuomioistuimissa ja virastoissa, saisi sen selvennyksen, että maan kouluissa saa suomen kieltä käyttää opetuskielenä vain tämän kielen opettamisessa ylimmillä luokilla. Lopuksi ylihallitus pyysi, koskien mahdollisuutta ottaa suomen kieli vastedes opetuskieleksi oppi- ja muissa samankaltaisissa kouluissa nyt ehdotettujen rajojen lisäksi, alamaisuudessaan saada määrätä, että niin kauan kuin nykyinen asiaintila suomen kielellä maan tieteen ja korkeamman kulttuurin suhteen on olemassa ja niin kauan kuin sivistynyt luokka vielä merkittävämmältä osin ei ole vaihtanut ruotsia suomeen, esitetyn määrän ylittävää laajennusta ei katsottaisi yhdenmukaiseksi sivistyksen todellisen edun kanssa. Kokemuksesta noussut, toisten kansojen samanlaisista tapauksista opittu tehokas keino, kenties tehokkain keino kohottaa suomen kieli korkeampaan asemaan, kuten jokainen isänmaan ystävä sille toivoo, on siinä menestyksessä, jonka ponnistelut suomalaisen kirjallisuuden hyväksi saavuttaisivat, samoin kuin tämän kirjallisuuden rikastuttamisessa alkuperäisluomuksilla, jotka vastaavat meidän aikamme vaatimuksia. Mutta nämä ponnistelut eivät kuulu julkisen hallinnon ja julkisten koulujen tehtäviin ja jäävät kaikki yksityisen toiminnan varaan. Näiden pyrkimysten menestyksestä, suomen kielen kohottamisesta omin voimin merkittävämmälle kannalle ja tunnustuksen saaminen joskus tulevaisuudessa, sekä toisaalta lukuisamman kansalaisluokan synnystä, joka on saanut taloudellisessa mielessä onnellisemman osan ja säilyttänyt suomen kielen, ylihallitus katsoi riippuvan sen, millaisen sijan tämä viimeksi mainittu vastedes voisi saada oppikouluopetuksessa, kun taas pelkiltä ulkoisilta määräyksiltä, joiden tarkoituksena olisi kiirehtiä sellaista tulevaisuutta, toivottuja etuja ei voitaisi odottaa, vaan todennäköisemmin voisi pelätä epäsuotuisia vaikutuksia.
Huomautettakoon ensiksi, että alussa mainitun komitean enemmistö vahvisti esittämiensä tietojen perusteella, että paria poikkeusta lukuun ottamatta tarvittavat suomalaiset oppikirjat olivat jo olemassa, ja että ainoasta silloin toimineesta täydellisestä oppikoulusta yliopistoon otetut nuorukaiset olivat tutkinnossa saaneet parempia arvosanoja kuin useimpien ruotsalaisten oppikoulujen oppilaat, sekä sen nojalla ja muista esitetyistä syistä ehdotti suomalaisten koulujen perustamista. Siitä kertomus vaikenee.
Sen sijaan ylihallitus esittää kysymyksestä omia käsittämättömiä mielipiteitään. Kaiken huippuna on ajatus, että ensin pitää suomen kieli nostaa korkeampaan asemaan työskentelemällä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi ja rikastuttamalla sitä ”alkuperäisluomuksilla, jotka vastaavat meidän aikamme vaatimuksia”, minkä jälkeen vasta voidaan ajatella sitä, ”millaisen sijan tämä viimeksi mainittu (suomen kieli) vastedes voisi saada oppikouluopetuksessa”.
Siis ensin pitää kansalla olla ”kirjallisuus”, sen pitää tuottaa ”alkuperäisluomuksia”, joiden lisäksi pitää ”vastata meidän aikamme vaatimuksia”, ennen kuin voidaan ajatellakaan antaa yhdelle ainoalle tähän kansaan kuuluvalle lapselle tilaisuutta mihinkään oppikouluopetukseen, mikä tässä tahtoo sanoa, perustaa sen lapsille ainuttakaan oppikoulua. Kuukausilehdessä huomautetaan epäjohdonmukaisuudesta siinä, että kaikkia suomenkielisiä kouluja ei ole lakkautettu. Mutta täytyy varmaan olettaa, että jokin tuntematon mahti on saanut ylihallituksen sillä tavoin poikkeamaan mielipiteestään.
Mielestäni kuitenkin vain sellainen epäjohdonmukaisuus voisi ihmisessä antaa anteeksi sellaisen kieroutuneisuuden kuin esitetty lausunto. Sillä silloin voi olettaa, että se on vain onnettomana hetkenä syntynyttä sanahelinää, jolla ei ole mitään tekemistä hänen vakaumuksensa ja toimintatapansa kanssa. Vai kenelle esitetyt purkaukset on kirjoitettu? Kyllä kai sivistyneelle lukijalle. Mutta millaisen ihmisen ajatuskulku on niin nurja, että hän ensin vaatii täydellistä kirjallisuutta kansalta, ja vasta sen jälkeen oppilaitoksia, joissa sellaisen kirjallisuuden kirjoittajat voivat saada siihen tarvitun sivistyksen? Järkeilyä ei voi antaa anteeksi sillä, että suomalaiset kirjailijat voivat sentään saada tarvitun sivistyksen kouluissa, joissa opetuskielenä on ruotsi. Sillä silloin kirjailijoita voitaisiin yhtä hyvin värvätä Saksasta ja Ranskasta. Sen hippusen suomen kielioppia ym., jota meidän ruotsalaisissa kouluissamme opetetaan, he voisivat oppia parissa kuukaudessa. Meidän koulujemme entisiä oppilaita voitaisiinkin päinvastoin käyttää hoitamaan saksalaista ja ranskalaista kirjallisuutta ja rikastuttamaan niitä ”alkuperäisluomuksilla”. Kumpikin on hyvin mahdollisuuksien rajoissa, ja on esimerkkejä, että muukalaisista on tullut eteviä kirjailijoita, sitten näet kun he ovat kauan oleskelleet siinä maassa, jonka tavalle ajatella ja puhua ja kirjoittaa sen kieltä he ovat omistautuneet. Maassamme on myös paljon niitä, jotka ruotsalaisen koulun käytyään ovat uhrauksin, sinnikkäästi työskennellen voineet vihdoin esiintyä suomalaisina kirjailijoina, joista monen teoksia suuresti arvostetaan. Sillä tavoin ovat suomalaisen kirjallisuuden kieli ja suomalainen kirjallisuus syntyneet. Tämä kokemus on kai saanut ylihallituksen vaatimaan ”suomen kielen kohottamista omin (?!) voimin” – millä varmaan tarkoitetaan ilman valtion määrärahoja. Sillä Suomen kansalla ei liene tippaakaan oikeutta saada niistä osuutta suomalaisille kouluille ja suomalaisen kirjallisuuden edistämiseen? Se vähä, mitä kouluille on annettu, on pelkkä armopala. Toden totta on jätetty sen ”omin voimin” tehtäväksi hankkia sekä koulut että oppikirjat. Sillä tämän kirjallisuuden hyväksi ei kouluhallitus eikä mikään muukaan hallitus ole pannut tikkua ristiin. On vain kysytty ja tutkittu, onko suomalaisilla älyä hankkia sitä itselleen – sillä muuten he eivät tietenkään saa kouluja lainkaan. Ja ylihallitus panee vielä paremmaksi ja vaatii ehdoksi täysin valmista kirjallisuutta, joka ”vastaa aikamme vaatimuksia” – luultavasti Dumas’n näytelmineen, Kockin romaaneineen ja Offenbacheineen ja koko muun joukon. Mutta sivistyneissä lukijoissa ei kaikista yllä esitetyistä poikkeuksista huolimatta varmasti ole ketään niin taitamatonta ja harkitsematonta, että kuvittelisi kansalla voivan olla omakielistä kirjallisuutta ilman että sillä on kouluja ja ilman että tämä kieli on sen opetuskielenä.
Mutta puuttuuko kertomuksesta sitten todisteita moitittujen käsitysten oikeellisuudesta? Ei suinkaan. Siellä sanotaan nimenomaan, että vaadittu menetelmä, että ensin luodaan kirjallisuus ja sitten koulut kirjailijoiden kouluttamiseen, on ”kokemuksesta noussut, toisten kansojen samanlaisista tapauksista opittu tehokas keino, luultavasti tehokkain keino”. – On vaikea arvata, mitä ”samanlaisia tapauksia” kouluylihallitus on tarkoittanut. Omasta puolestani en voi ymmärtää muuta kuin että tässä ihmeen tahdikkaasti ja hienotunteisesti on viitattu Euroopan sorrettuihin kansoihin, joilta hallitseva kansa on kieltänyt muut sivistysvälineet kuin ne koulut, joissa herrakansan kieli on ollut opetuskielenä, esim. flaameihin, tšekkeihin, irlantilaisiin jne. On kaunista tarjota kiveä sille joka pyytää leipää. Ja kenelle sitä tarjotaan? Suomen 1 900 000 asukkaasta 1 700 000:lle! Sillä sellaisia ilmiöitä lukuun ottamatta koko maailmanhistoriasta ei löydy tukea sellaisille käsityksille. Julkiset koulut, varsinaiset valtionkoulut olivat toki tuntemattomia klassisessa antiikissa, joskaan eivät täysin idän vanhemmilla kulttuurikansoilla. Mutta voi kuitenkin muistaa, että jo kansanrunoille ja koko suulliselle perinteelle on ollut opettajia ja oppilaita, mikä suhde kirjallisen perinteen syntyessä johti lukuisten koulujen perustamiseen. Sanan ”koulu” olisi toki pitänyt muistuttaa klassisen antiikin tilanteesta ja varsinkin siitä, että sen kirjailijat eivät saaneet tietojaan vieraalla opetuskielellä. Mutta nykyajan kulttuurikansoilla myös julkinen koulu on tasan tuhat vuotta vanha. Ja millä näistä kansoista mahtoi olla kirjallisuutta ennen kuin niillä oli kouluja ja millä niistä mahdettiin käyttää vierasta kieltä opetuksen kielenä. Asianosaiset voivat väittää, että latina oli kauan koulujen kieli, unohtaen sen kielen, jolle latina piti tulkita jotta sitä voitiin ymmärtää ja käyttää. Tämä kieli on kai Ranskassa italia, Saksassa ranska jne.? Ja kun uuden ajan tullessa juuri kansalliskirjallisuuksien synty karkotti keskiajan pimeyden, lienevätkö ne puhuneet muuta kuin kouluopetuksen kieltä? Mutta tässä kysymyksessä todisteisiin vetoaminen on kuin kaataisi vettä valtamereen. Kouluylihallituksella oli aivan jaloissaan, voisipa epäkohteliaasti sanoa aivan nenänsä edessä, ruotsinkielinen koulu ja ruotsinkielinen kirjallisuus. Miten täydellistä tämä kirjallisuus mahtoi olla silloin, kun julkinen koulu perustettiin Ruotsiin – ja Suomeen? Näinköhän Franzén ja Runeberg olisivat olleet tämän kirjallisuuden koristuksina vaikka Suomessa ei olisi ollut koulua eikä yliopistoa tai jos niiden opetuskielenä olisi ollut – mesopotamia? Sillä juuri heidänlaisiaan ”alkuperäisluomuksia”, jotka ”vastaavat aikamme vaatimuksia”, vaaditaan suomalaisilta kirjailijoita, ennen kuin mikään suomalainen koulu voi tulla kuuloonkaan.
Oman arvostelunsa ansaitsisi lausuma, että ”nämä ponnistelut” ajan vaatimuksia vastaavan kirjallisuuden hyväksi ”eivät kuulu julkisen hallinnon ja julkisten koulujen tehtäviin ja jäävät kaikki yksityisen toiminnan varaan”; tai ehkä paremmin – se ei ansaitse mitään arvostelua. Jätettäköön se Euroopan opetusministerien, yliopiston- ja koulunopettajien perusteltavaksi, muistutuksella, että lausuma on yleistä tuumailua, vaikka asiayhteyden mukaan se on tarkoitettu sovellettavaksi suomalaiseen kirjallisuuteen.
Sitä vastoin ei pidä jättää unholaan sitä, mitä kertomuksessa sanotaan suomalaisten koulujen suhteen ”sivistyksen todellisesta edusta”. Tämän edun mukaiseksi ei katsota perustaa enemmän kuin kolme – tarkoittaa tismalleen kolme – suomalaista oppikoulua ja muuta reaalikoulua. Tämä käsityksen pohjana lienee jokin syvällisempi matemaattinen laskelma, ellei luvun kolme salatieteinen merkitys esitä jotain osaa. Sillä nykyajan Euroopalle on varmasti uutinen, että koulujen perustaminen yli jonkin kiinteän määrän ei käy yksiin sivistyksen edun kanssa. Vai uhkaisivatko vain ja ainoastaan suomenkieliset koulut hävittää ihmiskunnan sivistyksen?
Varoittavaksi esimerkiksi näyttää kelvanneen myös, että ” Muuten ylihallitus ehdotti alamaisuudessaan, että 20. helmikuuta 1865 annetun armollisen asetuksen § 5, joka sisälsi määräyksiä suomen kielen käyttöön ottamisesta maan tuomioistuimissa ja virastoissa, saisi sen selvennyksen, että maan kouluissa saa suomen kieltä käyttää opetuskielenä vain tämän kielen opettamisessa ylimmillä luokilla”. Merkillistä on, että tämän ehdotuksen sanamuodon mukaan edes suomalaisissa kouluissa ei suomea saisi enää käyttää opetuskielenä muuten kuin esitetyin rajoituksin. Mutta tätä saa varmaan pitää innossa sattuneena harhalyöntinä. Valitettavasti ehdotus meni läpi. Sen vaikutuksesta ja monesta muusta kouluasiasta puhutaan vastedes.
J. V. S.
