Kansantaloustiede

Niihin tieteisiin, joita kirjallisesti sivistynyt yleisö voi opiskella ankaran tieteellisessäkin muodossa, kuuluu epäilemättä kansantaloustiede. Se on tosin viime kädessä filosofinen tiede ja sen yleisten käsitteiden tarkka määrittäminen vaatii huomattavaa ajatuksen terävyyttä. Niiden sovellutukset ovat kuitenkin niin silmiinpistäviä ja itse kunkin omaa kokemusta lähellä, että ne on sittenkin helppo käsittää. Tämä tiede on myös aivan yhtä riippuvainen kokemuksesta ja annetuista tosiasioista kuin historia ja luonnontieteetkin. Vaikka se on nuori tiede, sillä on pitemmälle kehittynyt järjestelmä kuin mainituilla tieteillä. Kansantaloustieteeltä ei nimittäin puutu ainoatakaan vielä mahdollisen kokemuksen lenkkiä, jolle luonnon hämärä toiminta asettaisi jonkin rajan ja jonka puuttuminen estäisi yleisten lakien käsittämistä. Se käsittelee ihmishengen toimintaa sellaisena kuin tämä esillä olevissa tosiasioissa ilmenee ja siksi se on joka hetki yhtä loppuunsaatettu kuin nuo tosiasiat ovat kokemuksen saavutettavissa.

Tämän tieteen muodollinen rajaus yhdessä sen filosofisen perustan kanssa tekee sen tutkimisen myös tiedemiehelle todelliseksi nautinnoksi. Ja teorioista piittaamattomasta liikemiehestäkin täytyy tuntua mukavalta nähdä sen elämän, jota hän joka päivä elää, järjestyvän yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Hän huomaa tieteen käsittelevän samoja asioita, joiden ratkaisemisesta hänen päivittäisten toimiensa menestys riippuu. Ja niin kuin yksilön aineelliset tarpeet ja työ niiden tyydyttämiseksi aina tulee alistaa henkisten tarpeiden tyydyttämiselle, samoin voidaan myös kansakuntien taloutta tarkastella tältä korkeammalta näkökannalta, joka ilmenee kansan kehityksessä varmemmin ja selvemmin kuin yksilön. Tältä kannalta katsoen kansantaloustiede on vielä tärkeämpää ja näemmekin sen harjoittajien alinomaa päätyvän tekemään johtopäätöksiään tätä korkeampaa näkökantaa silmälläpitäen. Niille, joille kohtalo on suonut hyvän osan, tämän tieteen voisi sanoa olevan turhaa. Mutta se kurjuus, joka hyvinkin voi kohdata kansan suurta enemmistöä ja joka meidän aikanamme väkiluvun nopeasti noustessa näyttää yhä uhkaavammalta, juuri se saa aikaan kansantaloustieteilijän ponnistelut. Siksi hänen tieteensä on tämän hetken tarpeiden kannalta yhtä merkittävää kuin sen edistyminen ihmisystävää ilahduttavaa. Näiden asioiden parissa toimiessaan kansantaloustieteilijä joutuu myös tunnustamaan, että hänen teorioidensa toteutuminen edellyttää kansalta yhtä paljon henkistä, älyllistä ja siveellistä sivistystä kuin mitä niiden esittäminen toisaalta vaikuttaa edistävästi henkiseen kulttuuriin. Siksi ei ole liioiteltua väittää tämän ajan tärkeimpien yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemisen merkittävältä osaltaan olevan juuri tämän tieteen asia.

Olemme aiemmin tässä lehdessä ohimennen huomauttaneet mullistuksesta, joka työtä on meidän aikanamme kohdannut ja jonka kautta kansallisvarallisuus yhä enemmän kasaantuu verrattain harvojen käsiin samalla kun varsinainen työntekijä menettää itsenäisen yhteiskunnallisen asemansa. Tämä epätasainen jako näkyy niin sanotussa pauperismissa, köyhäläisyydessä, jonka lisääntyminen yhdessä poliittisen tietoisuuden nopean kasvun kanssa uhkaa tuottaa toisen pahan: jatkuvan vallankumouksen ja anarkian. Järkevä ja tarkoituksenmukainen taloudellinen lainsäädäntö, ”työn organisointi”, onkin yksi modernin yhteiskunnan keskeisimpiä ongelmia. Se askarruttaa sekä hallitsijoita että kansaa ja ratkaisua siihen toivotaan taloustieteilijältä. Siksi hänen tieteensä on käynyt välttämättömäksi jokaiselle, joka koettaa seurata aikaansa ja sen yleistä sivistystä.

Johdatuksen tähän tieteeseen täytynee siis olla ajattelevalle lukijalle tervetullut. Sellaisen tarjoaa Carl Raun kirja ”National-hushållningslärans grundsatser. [Kansantaloustieteen perusteet] Käännös. Tukholma 1843”.

Äskeinen johdantomme tukeutuu hyvin arvostettuun auktoriteettiin, oikeustieteen professori Bergfalkiin, joka on kirjoittanut Raun kirjan ruotsinkielisen laitoksen esipuheen ja sanoo siinä muun muassa näin:

Raun teoksen ilmestymisestä on kulunut kuusitoista vuotta. Saksassa yleinen käsitys on jo kauan ollut se, että tämä teos on suuresti edistänyt Sedenin ja Jacobin siellä tieteelliseen muotoon saattaman kansantaloustieteen kehittymistä ja sen väitteiden leviämistä laajempiin piireihin. Mutta tällä teoksella on myös muita, yleisempiä ansioita. Eurooppalaista kirjallisuutta ei ole viime aikoina rikastutettu ainoastaan monografioilla, joissa jokin Raun ”Volkswirthschaftslehren” sisältämä asia on käsitelty tarkemmin kuin oppikirjassa on mahdollista. On ilmestynyt myös kansantaloustieteen koko alan kattavia teoksia, jotka sisältönsä tai esitystapansa puolesta voidaan asettaa Raun teoksen rinnalle tai sen edellekin. Näiden laajojen teosten joukossa on myös hyvin ansiokkaita oppikirjoja. – – Mutta yksikään oppikirja tai muu tuntemani alan teos ei tarjoa samalla kertaa sekä kansantaloustieteeseen kiistatta kuuluvien kysymysten täydellistä ja tarkoituksenmukaisesti jäsenneltyä kokonaisesitystä että yksittäisiä väitteitä, jotka on esitetty puolueettomasti ja joita valaistaan hyvin valituilla tosiseikoilla. Jokin yksittäinen heikompi kohta, kuten pankkiseteleitä käsittelevä jakso tai jotkin vähemmän luotettavat tiedot esim. ulkomaalaisten yleensä varsin vähän tuntemista Ruotsin oloista eivät horjuta tämän arvion yleistä pätevyyttä.

Tuskinpa kukaan tämän kirjan lukija haluaa kiistää tämän asiansa tuntevan miehen arviota. Teos on tosin muodoltaan oppikirja ja siksi se ei kenties yhtä hyvin sovi suuren yleisön tarpeisiin. Mutta tämän seikan korvaa niiden tosiasioiden rikkaus, joilla tekijä valaisee esittämäänsä asiaa ja jotka jo sinänsä antavat lukijalle melkoisesti tietoa Euroopan taloudellisista tilastoista, manufaktuureista ja niiden työtavoista, kaupan tilasta jne. Kirja on ainoa ruotsinkielellä saatava systemaattinen esitys kansantaloustieteestä, minkä ei myöskään luulisi vähentävän sen arvoa suomalaisen lukijan kannalta.

On kuitenkin helppo ymmärtää, että tämänkaltainen kirja, joka sisältää kansantaloustieteen koko järjestelmän, ei voi yksityiskohtaisesti käsitellä edellä mainittuja, tämän hetken kannalta niin tärkeitä kysymyksiä. Rau viittaa kuitenkin niitä käsitteleviin kirjoihin ja luo samalla yleiskatsauksen koko tämän tieteenalan kirjallisuuteen. Ehkä on kuitenkin tarpeen tässä esitellä kaksi kirjailijaa, jotka aivan erityisesti johdattavat tiedonhaluista tieteensä tärkeimpien kysymysten syvyyksiin. Toinen heistä on sveitsiläinen Simonde de Sismondi, joka on tunnettu politiikkaa ja kansantaloutta käsittelevistä teoksistaan. Vaikka häntä pidetään liberaalina, hän on suunnannut kynänsä yhtä lailla liberaalisten valtiosääntöjen löysään muotoon ja niiden suuriin puutteisiin kuin elinkeinoelämän kehityssuuntiinkin modernissa yhteiskunnassa. Ehkä ei voi sanoa, että hän olisi esittänyt mitään varmaa keinoa näiden epäkohtien poistamiseksi, kun hän vain postuloi sivistyksen ensisijaisuuden valtiossa ja toivoo teollisuudelle kulta-aikaa, jolloin pauperismi olisi tuntematon ilmiö. Mutta hän osoittaa ihmisystävän lämmöllä ja totuutta rakastavan miehen pelottomuudella sen epäkohdan, josta yhteiskunta kärsii ja joka uhkaa tulevaisuudessa pahentua. Hänen tunnetuin teoksensa on ”Etudes sur l’économie politique”, Paris 1837. Samassa hengessä kirjoitti myös englantilainen Ricardo, vaikkei hän Sismondin tavoin yksipuolisesti takerru suurten massojen jatkuvaan sortamiseen, vaan koettaa osoittaa, että myös tähän asti varakkaampien yhteiskuntaluokkien asema tulee vaikeutumaan nykyisten valtiomuotojen kehityksen myötä. Syynä tähän hän pitää lähinnä väkiluvun nopeaa kasvua. Baumstark on kääntänyt hänen vuonna 1819 ilmestyneen teoksensa saksaksi nimellä ”Grundgesetze der Volkwirthschaft und Besteuerung”.

Myös Rau on sitä mieltä, että jos maaomaisuus ”suuressa mitassa on muutamien harvojen hallussa, niin tilusten nautinta koko yhteiskunnassa jää melko heikoksi”. Hän pitää kuitenkin ”mahdollisena”, että korkealle kehittynyt ammattitaito voi antaa sangen monille elannon vähemmällä vaivalla ja siten mahdollisuuden huolehtia enemmän myös omasta sivistyksestään. Emme tunne amerikkalaisen Careyn kirjaa, jota Bergfalk esipuheessaan siteeraa ja joka hänen mukaansa todistaa, että ”mitä pitemmälle teollisuus kehittyy, sitä enemmän tarvikkeita ja mukavuuksia kapitalisti voi tietyllä pääomalla ja työläinen tietyn ajan työllä hankkia.” Mutta jos Carey ei perustele tätä työläisen suhteen muilla syillä kuin mitä Bergfalk on esittänyt, niin todistelu ei juuri vakuuta. On nimittäin luultavaa, että työmenetelmien paraneminen lisää kapitalistin voittoa kunnes kilpailu taas sitä pienentää ja että hän sen seurauksena voi antaa työläiselle suuremman osuuden. Mutta tuleeko hän myös tekemään sen, on toinen kysymys, johon voidaan vastata myöntävästi vain jos ajatellaan työläisten kohoavan poliittisen tietoisuuden ja lisääntyvien oikeuksien pakottavan hänet siihen. Careyltä lainattuun todisteluun voi vielä huomauttaa, ettei työn tuottavuutta maataloudessa voi merkittävästi kohottaa, päinvastoin se maan joutuessa kapitalistin käsiin heikkenee samassa suhteessa kuin palkatun työntekijän työkyky on maansa itse omistavan työkykyä heikompi.

Akateemista kirjallisuutta

On varsin harvinaista, että yliopisto antaa suurelle yleisölle tilaisuuden edes vähän paistatella opin valossa. Kaikki opinnäytteet akateemisten virkojen saavuttamiseksi pitää kirjoittaa latinaksi ja niiden määränpää on siten tulla haudatuksi yliopiston muurien sisälle. Mutta on muita tilanteita, joissa kielen valinta on vapaa, ja joissa on mahdollista painattaa sarja julkaisuja kirjailijalle ilmaiseksi. Näissä tapauksissa olisikin mahdollista parilla hopearuplalla ottaa ainakin kahden- tai kolmensadan kappaleen lisäpainos joka arkista ja siten tehdä pieni kirja yleisölle levitettäväksi. Aiheiden tulisi olla tähän tarkoitukseen sopivia, sellaisia jotka todella levittävät valistusta, eikä niitä tavanmukaisia, jotka johdattavat kirjoittajan taas kerran tarpomaan vanhoissa jäljissä vain antaakseen tavanmukaisen osoituksen läksyjenluvun tasaisesta sujumisesta.

Niihin harvoihin julkaisuihin, jotka tutkintoluetteloiden – ja Saiman – ohella voivat jotenkin kertoa yleisölle korkeimman oppilaitoksemme olemassaolosta, kuuluu pieni kirjanen, jonka tarkoitus on olla stipendiaattien väittelyharjoitusten pohjana. Kyseessä on professori Joh. Jak. Nordströmin teos ”Ett och annat om handelsböckerns beviskraft” [Yhtä ja toista tilikirjojen todistusvoimasta].

Kirjoittajan nimi lienee useimmille lukijoille tuttu. Ainakin pitäisi olla, onhan hän hankkinut itselleen kunnioitetun nimen myös ulkomailla teoksellaan ”Bidrag till Svenska samhällsförfattningens historia”. Se on täyttänyt erään aukon Ruotsin lainsäädäntöä käsittelevässä kirjallisuudessa ja kiittävien arvostelujen lisäksi se on Ruotsissa saanut jo vakaan paikan juristien oppikirjana.

Nyt käsillä oleva tutkielman kolmetoista pykälää esittävät lyhyesti ja selvästi, mitä laki tilikirjojen todistusvoimasta säätää, miten nämä säädökset ovat syntyneet sekä kirjoittajan käsityksen siitä, mitä näistä asioista tulisi säätää. Vertailun vuoksi hän esittelee myös muiden maiden vastaavia säädöksiä.

Nordström muistuttaa ensin, että vanhan Ruotsin lain mukaan velallinen saattoi yleensä vapautua vaatimuksesta valalla, jollei todistusta tai kirjettä voitu esittää. Jo 1600-luvulla tuli kuitenkin vallitsevaksi päinvastainen tapa, jonka mukaan velkoja tilikirjan perusteella sai valalla vahvistaa vaatimuksensa, ellei mitään epäilystä henkilön tai kauppakirjan suhteen esitetty. Tämä tapa vahvistettiin vuoden 1734 laissa. Lainsäädäntö luotiin jälkimmäisen käytännön pohjalle sekä meillä että muualla; kirjoittaja näkee ensimmäiset merkit tilikirjojen todistusvoimasta italialaisten vapaavaltioiden laeissa 1300-luvulla, vaikka tämä todistelu koski sekä velkojaa että velallista. Useimpien merkittävien juristien tapaan tekijä pitää tilikirjan todistusvoiman rajoittamista tarpeellisena siten kuin useimpien maiden uudemmassa lainsäädännössä on tehtykin. Näin on tehty myös ehdotuksessa Ruotsin uudeksi siviililaiksi. Sen mukaan vaatimus saataisiin valalla vahvistaa tilikirjan perusteella vain sellaisten henkilöiden välisessä suhteessa, jotka elinkeinonsa vuoksi näitä kirjoja laativat. Sen sijaan muilla kirjaan viedyillä velallisilla olisi oikeus valalla vapautua vaatimuksesta. Tällaisen rajoittamisen perusta on tilikirjojen yleinen epävarmuus esim. silloin kun ”velallinen on suorittanut maksuja, joita ei ole merkitty ylös, hän on voinut kadottaa kuittinsa, velka on voinut sisältyä muihin suorituksiin, uskoton palvelija on voinut pitää kirjaa väärin” jne. Kaikki nämä mahdollisuudet vähentävät tilikirjan luotettavuutta, vaikka velkojan aikeita pidettäisiinkin rehellisinä. Sitä, että tilikirjan kuitenkin tulee päteä liikemiesten keskinäisissä suhteissa, perustellaan kaikelle kaupalle tarpeellisella luottamuksella, joka erityisesti meidän aikanamme on suuresti lisääntynyt. Myöhemmin osoitetaan, että myös tässä suhteessa on syytä rajoittaa velaksi antoa kirjalle, koska luottamukseen perustuvalle liiketoiminnalle on sellaisiakin keinoja, jotka eivät samalla kirjavelkoina sido liikkuvaa pääomaa.

Tekijä huomauttaa edelleen, että vaikka kirjanpidolle annetaan niin suuri todistusvoima, ei laki kuitenkaan itse kirjanpidosta määrää mitään muuta kuin sen yleisen säädöksen, että ollakseen todistusvoimainen tilikirjan tulee ”sisältää se, mitä on annettu velaksi ja maksettu sekä päivämäärä ja vuosiluku jolloin nämä ovat tapahtuneet, muuttamattomina.” Tekijä esittää mielipiteenään, että tällaisella kirjalla pitäisi oikeastaan tarkoittaa yhdistely- tai päiväkirjaa joka ilmoittaa tarkkaan myös ajan ja vaatimuksen laadun sekä siteeraa Ranskan ja Alankomaiden lainsäädäntöjä, jotka määräävät tarkasti kirjapidon tavasta. Lisäksi ne määräävät, että maistraattiin kuuluvan henkilön tulee tarkastaa kirjat vuosittain ja tekijä toivookin, että jotain vastaavaa otettaisiin käyttöön myös Suomessa nyt kun on määrätty kirjojen vuosittaisesta esittämisestä maistraatissa leimapaperin käytön kontrolloimiseksi.

Tekijä osoittaa edelleen, että laki on kahdessa tähän kuuluvassa kohdassa epämääräinen. Siitä puuttuu nimittäin tarkka määräys siitä, missä ammateissa tilikirjalla on mainittu todistusvoima ja lisäksi siitä puuttuu tilikirjan pätevyydelle asetettu määräaika. Edellisestä kysymyksestä tekijä on sitä mieltä, että tehtailijan, manufakturistin tai kaivostoiminnan harjoittajan lupa mennä valalle kirjastaan on suotta asetettu kyseenalaiseksi, koska ”myös heillä on laillinen oikeus käydä kauppaa.” Sitä vastoin Nordström katsoo, että ”meillä voimassaolevien lakien hengen mukaan” käsityöläistä, niin kutsuttua porvaria tai maakauppiasta ei tulisi pitää siihen oikeutettuna. Hän ei kuitenkaan esitä todisteita tämän vaatimuksensa tueksi ja se näyttää johtavan ristiriitaan, sillä hän on aiemmin suonut saman oikeuden manufakturisteille, joilla on oikeus käydä kauppaa. Ruotsissa tämä oikeus on lailla suotu kaikille tavaran valmistajille ja jalostajille.

Tilikirjan pätevyysajan suhteen kirjoittaja päätyy siihen tulokseen, että yleistä kymmenen vuoden määräaikaa ei voimassaolevan lain perusteella voi evätä, jos vaatimus perustuu moitteettomasti pidettyyn kirjaan. Tekijän mielestä olisi oikeudenmukaisempaa, että jos velkoja ei vuoden lopussa esitä laskua velalliselle, tämä vapautuu vaatimuksesta. Näin siksi, että velallisella on oikeus saada ajoissa tieto vaatimuksesta, jotta hänellä olisi mahdollisuus kumota se, jos voi.

Nordström muistuttaa siitä, että oikeus todistaa kirja valalla on vain sillä ”joka on pitänyt tai antanut pitää kirjaa” , ei hänen apulaisillaan tai perillisillään. Tähän liittyen haluaisimme vielä luetella ne seikat, joiden vuoksi tilikirja tekijän mukaan menettää todistusvoimansa. Näitä ovat: a) jos kirjassa on ylipyyhkimisiä, päällekirjoituksia, raaputuksia, puuttuvia sivunumeroita, jälkeenpäin kiinnitettyjä tai irtirevittyjä lehtiä, virhelaskelmia, poisjätettyjä maksuja tai jos se sisältää vain puolesta mutta ei vastaan, jos siitä puuttuu jonkin erän päivämäärä, jos kirjaanviennit on tehty muussa kuin maassa käyvässä rahassa jne. ; b) jos useamman sellaisen kantajan tilikirjat, joilla on osuus asiaan ja joiden esittämistä vastaajalla on oikeus vaatia, eivät ole yhdenmukaiset merkinnöissään samasta asiasta; c) jos vastaaja esittää omat tilikirjansa kantajan kirjoja vastaan ja jos ne riitakohdissa molemmilta puolilta asianmukaisesti pidettyinä poikkeavat toisistaan; d) jos voidaan osoittaa, että saman kirjan mukaan, johon syyte nyt perustuu, on syytetty aiemmin toista miestä, joka kuitenkin on osoittanut maksaneensa velan, olkoon virhe sitten isännän tai petollisen tai kelvottoman palvelijan; e) jos vaatimus perustuu tavaroihin, joita kantaja ei ole koskaan käsitellyt tai joiden kanssa hänellä ei ole ollut oikeutta käydä kauppaa jne. Tähän on vielä lisättävä kaikki ne huomautukset, joita henkilön rehellisyydestä ja huolellisuudesta liikeasioissa voidaan tehdä.

Tässä on suurin piirtein esitetty pikku kirjasen sisältö, ja vaikka se ei ole tarkoitettukaan suuren yleisön käsiin, se kuitenkin sopii yleistajuiseksi tutkielmaksi sekä aiheensa että yksinkertaisen esitystapansa puolesta. Lopuksi herra Nordström muistuttaa, että hän on tarkastellut asiaa ainoastaan oikeudellisesta näkökulmasta ja sivuuttanut kysymyksen valtiontaloudellisen puolen. Lisäksi viime aikoina on esitetty ”painavia syitä” sen mielipiteen tueksi, että tilikirjoille suotu todistusvoima on itse asiassa edistänyt, kuten hän sanoo ”kauppaluoton luotonmenetystä”. Jotkut lukijoista varmaan tuntevatkin tästä aiheesta viimeksi kuluneen vuoden aikana ruotsalaisissa sanomalehdissä käytyä keskustelua. Siinähän erityisesti Den Konstitutionelle on kunnostautunut hyvillä luottolaitosta koskevilla artikkeleillaan. Mutta meidän maassamme asia lienee useimmille uusi ja siksi emme pidä liiallisena lisätä edellä esitettyyn joitakin huomautuksia mainitusta valtiontaloudellisesta näkökulmasta.

On kiistatonta, että luottolaitos on myös Suomessa pahoin rappiolla, niin että joka mies pyytää luottoa, olkoon sitten liikkeenharjoittaja tai ei, mutta useimmilla on vaikeuksia suoriutua kunnialla sitoumuksistaan. Yksi ja toinen joutuu näin todelliseen epäjärjestyksen viattomuudentilaan. Sitä, joka aina vaatii täsmällistä suoritusta, pidetään raakana velkojana, mutta velallisen epätäsmällisyyttä ei pidetä häpeällisenä. Tällainen suhtautuminen on kuitenkin haitallista molemmille osapuolille. Velkoja joutuu pulaan ja hänen täytyy pyytää lykkäystä omilta saamamiehiltään. Velallista kohtelevat samalla tavoin ne, joille hän on lainannut rahaa tai tavaraa. Molempien liiketoimet ovat alati rappiolla, jatkuvassa epäjärjestyksessä ja nurinkurinen tapa suhtautua asioihin synnyttää tuhlausta ja konkursseja, joista harvoin saadaan 25 prosentin jako-osuus.

Tämä tilanne voi painaa monen mieltä, mutta yleisenä talouden rappiona se ilmenee vasta silloin, kun maan teollisuus, maatalous ja kotimaankauppa ovat kyllin kehittyneet ja tavaranvaihto lisääntynyt sekä nopeutunut. Tällainen tilanne näyttää vallitsevan Ruotsissa ja kun siellä on koetettu etsiä pahan juurta, on törmätty juuri niihin lakeihin, joiden tarkoitus on tukea luottoa. Tällainen on ennen muuta mainittu tilikirjojen todistusvoima. Tässä asiassa, kuten muidenkaan lakiin perustuvien epäkohtien suhteen, ei kuitenkaan pitää julistaa menneiden aikojen lainsäädännön syntyneen harkitsemattomasti ja liian vähäisen ymmärryksen pohjalta. Ei ole lainkaan ihmeellistä, että silloin kun kauppiaita oli vähän ja he olivat rikkaita ja arvostettuja, ei pidetty arveluttavana heidän oikeuttaan valalla vahvistaa tilikirjansa oikeellisuus, mikä kävi myös todistuksesta. Kun tavaranvaihto oli vähäisempää, kun manufaktuurit vielä olivat nimensä mukaisesti käsityöpajoja ja kun yksi Tukholman-matka vei kesän tai matka Englantiin koko vuoden, silloin tarvittiin myös pitkäaikaisempaa luottoa. Vähäisimmänkin vastuksen kohdatessa ei keinoja sitoumuksen suorittamiseksi juuri ollut eikä kukaan siksi voinut asettaa itseään velkakirjojen kautta nopean uloshaun vaaralle alttiiksi. Se, mitä nyt moititaan, oli olosuhteiden sanelemaa. Mutta tämä ei merkitse sitä, etteikö moitteisiin nyt voisi olla syytä.

Ja syytä näyttää todella olevankin. Liikkeenharjoittajan on pakko myydä tavaransa luotolla, koska muuten se ei mene kaupaksi. Luotonsaannin helppous houkuttelee ylellisyyteen ja luo yli varojen menevän elämäntyylin. Monivuotiset kirjavelat ovat yleisiä kaikkialla. Ne lunastetaan velkakirjoilla, joiden määrä jää jälleen vuosikausiksi maksamatta, kunnes velallinen kuoleman tai konkurssin kautta vapautuu vaateesta. Siksi liikkeenharjoittajan täytyy lisätä omaa luottoaan ja vaatia lykkäystä tai vähentää omia voittojaan korkojen vuoksi. Jos hän on kauppias, hänen on pakko ottaa ulkomailta vastaan mitä tavaraa tahansa ja mihin hintaan tahansa. Jos hän on tehtailija, niin häneltä puuttuu pääomia ja hän tuskin pystyy ylläpitämään, saati sitten laajentamaan liikettään. Sellainen on tilanne myös Suomessa. Mutta vielä tuhoisampi tämä luottojärjestelmä on niissä maissa, joissa vähittäiskauppias saa tavaransa kotimaiselta tukkukauppiaalta ja molemmat ostavat teollisuuden tuotteita. Sekasorto tulee sitä suuremmaksi, mitä useampia välikäsiä tarvitaan. Ja syyksi väitetään nyt tilikirjojen todistusvoimaa, jota ilman kukaan ei antaisi eikä kukaan voisi pyytää niin laajaa luottoa, ellei sitten yksityisten velvoitteiden perusteella.

Mutta lakkaisiko silloin kaikki luotonanto? Ei, päinvastoin ulkomaisen teollisuuden nykyinen korkea taso perustuu juuri hyvin järjestettyyn luottolaitokseen. Sellaisen kannalta on olennaista, että kirjaluotot korvataan velkakirjoilla, jotka asetetaan tietylle ajalle ja määrätään niin, että ne voidaan siirtää henkilöltä toiselle ja näin ne käyvät rahasta. Toisin sanoen väitetään, että juuri se, mitä meillä kutsutaan ”velkavankeuskirjojen” laatimiseksi, on ainoa keino ylläpitää laajaa luotonantoa. Asia vaikuttaakin selvältä. Vain se, jolla on luottamusta, voi maksaa papereilla, joiden pitää olla rahanarvoisia monelle ihmiselle ja pieninkin häiriö niiden lunastamisessa tuhoaisi luottamuksen. Liian pitkälle ajalle asetettua paperia liikkeenharjoittaja ei ottaisi vastaan koska se olisi epävarmaa. Kirjaluoton myöntämisoikeutta ei pitäisi viedä kaikilta, mutta sen merkitseminen tileihin ei antaisi minkäänlaista varmuutta silloin kun liikkeenharjoittaja ei enää saisi vahvistaa sitä valalla ja näin poiketa tuomarinohjeiden säännöstä: ”Valalla voi vastata, mutta ei kantaa, älköönkä kukaan vannoko rahaa itselleen”.

”Teologisista opinnoista”

Upsalan Intelligensbladet on julkaissut tällä nimellä artikkelin, joka kuuluukin tämän lämpöisen innostuneesti ja ajan tarpeet hyvin ymmärtäen toimitetun lehden parhaisiin. Tärkeintä artikkelissa on tanskalaisen R. G. Hansenin kirjan ”Protestantismens krav till det theologiske Studium” [Protestanttisuuden vaatimukset teologian opiskelulle] esittely. Tämän esityksen perusteella arvioituna Hansenin teos tuntuu erinomaiselta sekä syvän asiantuntemuksensa että suuren rohkeutensa vuoksi. Hänen esiintymistään samaan aikaan, kun Ruotsissa on alettu kiinnittää huomiota nykyisen pappiskoulutuksen riittämättömyyteen, voidaan todellakin pitää eräänlaisena ajan merkkinä. On sangen mielenkiintoista nähdä, kuinka kirjallisen sivistyksen ja opetuslaitoksen tilanne ylipäätään on alkanut syvästi huolestuttaa koko skandinaavista pohjolaa. Onhan myös Norjassa eräs maan huomattavimmista kirjailijoista hiljattain noussut vastustamaan maanmiestensä pelkästään aineelliseen suuntautuvaa mieltä, ja ilmiöt eri puolilta osoittavat, että hänen esiintymisellään on ollut vaikutusta, vaikka kansallinen turhamaisuus sen ensin ottikin niin närkästyneenä vastaan. Ilman erehtymisen vaaraa voidaan sanoa, että kyseessä on yhteisen germaanisen sivistyksen synnyttämä samantyyppinen kehityksen vaihe. Suomessa se on ilmennyt yhä keskeneräisessä koulu-uudistuksessa sekä, ainakin toivottavasti, lisääntyneenä mielenkiintona julkista opetusta ja ylipäänsä kansallista sivistystä kohtaan. Siksi onkin mielestämme kahta tärkeämpää tarkastella myös täällä päin sitä henkistä liikettä, joka skandinaavisissa maissa on käynnissä ja jossa on kysymys ihmiskunnan kalleimmasta asiasta, yleisestä sivistyksestä.

Erityisen hyvin tämä liike näkyy samankaltaisina ilmiöinä kirkkojen piirissä ja siksi on opettavaista tutkia, mitä muissa protestanttisissa maissa pidetään tämän liikkeen syynä. Kukaan tuskin kieltää, etteikö teologian opiskelu myös meidän maassamme kaipaa erityistä huolenpitoa ja tästä todistavat myös ne uudistukseen tähtäävät toimet, joihin teologinen tiedekunta ja maamme yliopiston hallitus ovat viime aikoina ryhtyneet. Voidaan tietysti pitää hienona asiana sitä, että täällä toimitaan samaan aikaan kun asiaa Pohjanlahden toisella puolella vasta tuumitaan. Mutta näissä asioissa yleinen keskustelu ei ole vähemmän tärkeä puoli ja siksi otamme vapauden kehottaa niitä, jotka erityisen mielellään puhuvat keskusteluista, osoittamaan innokkuuttaan tällä saralla.

Intelligensbladet kuvailee Hansenin esitystä seuraavasti:

Kun tieteellinen harrastus alkaa voimistua, kun se laskeutuu kateederilta auditorion penkeille ja muuttuu joidenkin harvojen yksinomaisuudesta monia innostavaksi, eläväksi voimaksi, niin silloin myös yleinen huomio kohdistuu niihin instituutioihin, joiden kautta tämä elämä tulee kehittymään. Näin on asianlaita tällä hetkellä Tanskassa ja se näkyy erityisen selvästi teologisten virkaopintojen kohdalla: niiden puutteiden korjaamista vaaditaan voimakkaasti. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, ettei tule tyytyä puolinaisiin toimiin, vaan opinnot tulee järjestää perinpohjin uudelleen. Uudistuksen tulee alkaa juurista, itse opiskelusta, ja tätä käytännön puolta on arvioitava puhtaan tieteellisen intressin näkökulmasta. Ensimmäisenä seikkana nousee luonnollisesti esiin teologisen tutkinnon tekeminen vaativammaksi, ei kuitenkaan pelkän tietomassan määrällisen lisäämisen kautta, vaan myös ja ennen kaikkea siten, että opiskelu tehdään monipuolisemmaksi ja opiskelija sen kautta taitavammaksi ja paremmaksi tehtäväänsä. Siksi on erittäin tärkeää, että ratkaisun perustaksi asetetaan teologian opiskelun oma olemus ja sen pohjalta tutkitaan, mitä puutteita opintojen nykyisissä järjestelyissä on ’suhteessa ajan vaatimuksiin’, ja mitkä parannukset ovat tarpeen, jotta opiskelija vastaisi sitä, ’mitä nykyajan tiede sivistyneeltä teologilta ja papilta vaatii’. Tuskin tarvitsee huomauttaa, ettei tässä ole kysymys siitä, mihin Schelling tähtää sanoessaan, että ’pappien pitäisi todellakin olla eri tilanteissa maanviljelijöitä, lääkäreitä ja kaikkea muuta mahdollista. Eikä heidän tulisi vain käsitellä lehmänrokkoa saarnastuolissa, vaan myös opettaa kasvattamaan oikein hyviä perunoita.’ Sen, mistä todella on kysymys, on silti Schellingkin ilmaissut näillä muutamilla sanoilla: Olennaista teologian opiskelussa on kristinuskon ja sen tärkeimpien oppien spekulatiivisen ja historiallisen rakenteen yhdistäminen. Tätä tavoitetta ja siitä seuraavia vaatimuksia Hansenkin yrittää edelleen kehitellä ja määritellä.

Kirjoittaja tarkastelee ensin teologian opiskelun suhdetta valtioon ja kirkkoon. Puuttumatta siihen, tuleeko valtionkirkon asema säilyttää ennallaan vai murtaa, ja puuttumatta siihen, onko valtionkirkon asema kirkon periaatteen mukainen vai katolisen auktoriteettilaitoksen jäänne, kirjoittaja esittää vain sen tosiseikan, että tämä kahle yhä on olemassa. Siksi hän vaatiikin oikeutetusti, että niin kauan kuin valtio vaatii valtionkirkkoa, niin kauan sen täytyy myös huolehtia kirkon pysyvyydestä takaamalla sille voimia, jotka kirkon periaatteille uskollisina astuvat sen palvelukseen. Valtion ei näin ollen tule vaatia vain heidän pätevyytensä tutkimista, vaan sen on myös järjestettävä sellaiset opinnot, joiden kautta tämä päämäärä vain voidaan saavuttaa. Vallitsevan valtionkirkon tulee siis antaa teologian opinnoille niiden suunta ja kirkko on niissä otettava tietyssä määrin huomioon. Mutta tästä ei seuraa, että valtion tulee ’latistaa kirkkoa’; valtio tunnustaa valtionkirkoksi tietenkin sellaisen kirkon, joka nojaa samaan ideaan ja maailmankatsomukseen kuin valtio itse. Ja kun valtio itse kehittyy tässä katsomuksessaan, sen täytyy vaatia vastaavaa edistymistä myös kirkollisessa elämässä. Mitä taas kirkkoon itseensä tulee, niin se on tunnustanut kehityksen periaatteen jo muodostaessaan itsensä tosiasialliseksi valtionkirkoksi. Tällöin kirkon oma olemassaolo perustuu tiettyihin lähtökohdaksi otettuihin dogmeihin, jotka on saatu uskonnollisesta, tieteellisestä dialektiikasta. Tähän on lisättävä se, että kirkko on protestanttinen eli että se ei häily abstraktisessa riippumattomuudessa kansasta vaan sen juuret ovat kansassa itsessään ja se pyrkii istuttamaan kirkon dogmit uskon muodossa myös tavallisen ihmisen sydämeen. Ja kun vielä muistetaan, kuinka tärkeä sija yksilöllisellä elämällä on uskon maailmassa, niin tulee täysin selväksi, että nykyisen, kansan tietoisuudessa tapahtuvan liikehdinnän tulee heijastua myös kirkkoon. Kirkon tulee rientää liikkeen mukana, jotta se kykenisi sovittamaan oppinsa kansan yleiseen tietoisuuteen, jonka kautta se joka tapauksessa aina välittyy. Jokainen arvokas periaate sisältää jo sinänsä edistyksellisen kehityksen aineksia ja vasta sitten kun se periaate, jolla kirkko lepää, on esittänyt maailmanhistoriallisen osansa loppuun, vasta silloin myös sen omaksuma muoto kangistuu ja hajoaa tehdäkseen tilaa uudelle. Siksi kirkon tulee jatkuvasti olla kosketuksissa kansanelämän uusien, vaihtuvien liikkeiden kanssa ja tämä tapahtuu juuri niiden terveiden ja nuorien voimien kautta, joiden kautta kirkko sittemmin uudistuu ja kulkee eteenpäin.