Litteraturblad nro 11, marraskuu 1860: Kotimaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Säkeniä, kokous runoutta A. Oksaselta. Ensimäinen parvi. Helsingissä 1860.

 

Useimmat tämän runokokoelman runot lienee julkaistu jo aiemmin hajallaan eri aikakauslehdissä. Kaikki moderni suomalainen runous, joka edes likimain vastaa kaunokirjalliselle tuotteelle asetettuja vaatimuksia, on myös syytä koota yhteen ja säilyttää. Runsaammin viljellyillä kielillä on julkaistu paljonkin runokokoelmia, jotka elävät vain päivänkorennon elämän. Kirjallisuushistoriassa ehkä mainitaan runoilijoiden nimet, mutta runot unohdetaan. Näin ei käy nykyajan suomenkielisille runoille. Ne ovat suomalaisen taiderunouden esikoisia, ensimmäisiä malleja muille seurattavaksi; ja kun suomalaisella kirjallisuudella on joskus runsaampi, onnekkaampien kykyjen tuottama runoaarre vaalittavanaan, palataan aina muistamaan uraa uurtaneita runoilijoita ja heidän runojaan.

Jos joillakin runoilla on lisäksi enemmän arvoa, ne elävät vielä pitkään myös kansan muistissa ja suussa, sitä varmemmin, mitä laajemmaksi maan sivistyneen väestönosan keskuudessa paisuu suomenkielisen kirjallisuuden tuotteita rakastavien ja tuntevien ihmisten piiri, ja samalla itse nämä runot vaikuttavat tällaisen tulevaisuuden kehittymiseen enemmän kuin mikään muu kirjallisuuden laji.

Nykyajan suomenkieliset runoilijat eivät siis voi valittaa, että heidän henkensä työ on turhaa, vaikka palkka ei näy julkaisupalkkioina eikä nykyhetken kunniana. Sivistyneen väen suuri enemmistö runoilijan isänmaassa ei nyt tunne hänen runojaan, ehkä ei hänen nimeäänkään, mutta hänen ja hänen runojensa aika tulee, kun tämä enemmistö on haudattu maan poveen ja unohdukseen.

Herra Ahlqvistin runouden ansiona ei ole poikkeuksellinen mielikuvituksen rikkaus eikä tunteen hehku. Silti mielikuvitusta riittää runollisen sisällön ja ilmaisutavan luomiseen ja tunnetta sellainen määrä, ettei runo anna lukijalle aihetta säälittelyyn. Ja tärkein asia: ajatus on usein uusi ja oivallisesti ajateltu, aina selkeä, useimmiten mieltymystä herättävä. Tähän ensimmäiseen säkenien ”parveen” on koottu enimmäkseen jäljitelmiä ja käännöksiä. Alkuperäisrunojen tavoin näidenkin ansioita ovat äärimmäisen huoliteltu ulkoasu sekä runojen valinnassa ja niiden tulkintatavassa ilmenevä aidosti hyvä maku. Hra A. hallitsee suomen kielen täydellisesti, niin että hän pystyy vapaasti valitsemaan sanansa; samoin hän hallitsee täydellisesti runomittojen käytön suomen kielen nykysääntöjen mukaisesti. Jokainen, joka tietää, miten kaikki kirjallisesti käytetyt kielet ovat aluksi muiden sivistyneempien kansojen kirjallisia tuotteita omaksumalla saavuttaneet korkeamman kulttuurin ilmaisuvälineeltään vaatiman taipuisuuden ja rikkauden, havaitsee helposti, miten arvokkaita tällaiset mukailut väistämättä ovat Suomen orastavalle kirjallisuudelle. Ja vaikka nähtävästi hyvin tiukan seulan läpäisseiden alkuperäistekstien joukossa on kauniita runoja, arvostamme epäröimättä käännöksiä ja jäljitelmiä yhtä paljon, koska ne vaikuttavat yhtä tehokkaasti suomalaisen kirjallisuuden kehittymiseen.

Alkuperäisrunoihin kaipaisi toisinaan tiiviimpää muotoa. Niin myös kokoelman nimi- ja johdantorunoon ”Säkenet”. Ajatuksen paino voi vähentyä, jos sitä selvitellään runossa liian laveasti. Vielä haitallisempaa on, jos lyyrisessä runossa pyritään ilmaisemaan useita erillisiä ajatuksia. Edes kirjoittajan tunnettu kaunis ”Savolaisen laulu” ei ole täysin vapaa ensiksi mainitusta viasta; ja Savon tytöt lienevät suurimpia syyllisiä siihen. Suomalainen runous ei kuitenkaan pysty koskaan tuottamaan täydellisempiä säkeitä kuin tässä laulussa on. Tarkoitamme ennen muuta näitä kahta tavattoman kaunista säkeistöä:

 

Jos kielin voisi kertoa

näkönsä vanhat puut

ja meidän vaarat virkkoa

ja meidän laaksot lausua,

sanella salmein suut,

 

niin niistäpä useampi

hyv’ ois todistamaan:

”Täss' Savon joukko tappeli

ja joka kynsi kylmeni

edestä Suomenmaan!”

 

Ellei Ahlqvist olisi kirjoittanut enempää muistamisen arvoista kuin nämä kymmenen riviä, hän olisi jo ansainnut kuolemattomuuden suomalaisessa runoudessa. Olemme jo aiemmin julkaisseet tässä lehdessä ensimmäisen (luullaksemme ainoan) suomenkielisen sonetin, joka on lajissaan sekä sisällöltään että muodoltaan mestarillinen. Toinen täydellinen runo on ”Silloin saisi tuoni tulla”:

 

Milloin saisi Tuoni tulla,

mua kuolema kohata?

 

Silloin saisi Tuoni tulla,

sulo kuolema kohata,

kun tuo tyttö suuta soisi.

 

Ja silloin saisi Tuoni tulla,

kova kuolema kohata,

kun loppuisi laulaminen,

väsähtäisi virren virta.

Ja silloin saisi Tuoni tulla,

armas kuolema kohata,

kun näkisin näännyksistä

Suomenmaan suoriavan,

kun kuulisin suomen kielen

Suomen kaiken kansan suusta.

 

Muitakin lainattaviksi sopivia löytyy etenkin kokoelman ensimmäisestä osastosta, vaikkapa runot ”Tuopa tuopi tuiman tunnon” ja ”Uunna vuonna 1853”. Niissä kaikissa on innoituksen lähteenä isänmaallisuus.

Käännösten joukosta on vaikea asettaa mitään muiden edelle. Ensimmäisen sijan ansaitsee ehkä kuitenkin Schillerin runon ”Das Lied an die Glocke” suomennos sekä tehtävän vaikeuden että suomentajan erinomaisen suoriutumisen takia.

Vihko sisältää myös kolme vapaamittaista tekstiä, kaksi suomennosta ja yhden kekseliäästi kirjoitetun alkuperäisen sadun. Sitä myydään ylioppilastalon hyväksi. Kunpa uusi vihko ilmestyisi pian.

 

Finska språkets satslära. Ett försök af Yrjö Koskinen [Y. K., Suomen kielen lauseenmuodostusoppi. Hahmotelma]. Turku 1860.

 

Julkaisemalla tämän teoksen kirjoittaja on esittänyt uuden osoituksen uutterasta toiminnastaan tieteen ja suomalaisen julkaisutoiminnan palveluksessa. Ollessaan parhaillaan ulkomaanmatkalla, jolta hän on lähettänyt kuukausilehti Mehiläisen sivujen kaunistukseksi runsastietoisia ja hyvin kirjoitettuja kirjeitä, hän on tämän teoksen julkaisemisella jättänyt mitä arvokkaimmalla tavalla jäähyväiset isänmaalleen – iloiseen jälleennäkemiseen saakka.

Sanomme tätä vain seitsemän painoarkin laajuista teosta tieteelliseksi työksi, koska kirjoittajan ansioksi on luettava, että runsas sisältö on voitu tiivistää näin pieneen tilaan. Lukijalle tarjotaan nimittäin täydellinen suomen kielen lauseoppi. Otsikko ilmoittaa, että kirjoittaja esittää lauseoppinsa lähtökohtanaan oppi lauseiden muodostamisesta. Ja hänen rakennelmansa on laadittu ja hän käyttää sitä niin selkeästi, että hän voi jo mainitussa vähäisessä tilassa käsitellä koko runsaan sisältöaineksen.

Työ saa varmasti osakseen arvostelua. Suomen kielen lauseoppia on nimittäin vielä selvitelty varsin vähän, koska useimmissa tähän mennessä ilmestyneissä kieliopeissa on käsitelty vain äänne-, muoto- ja sananmuodostusoppia. Ensi silmäyksellä näkee, ettei tämä lauseoppi sovellu varsinaiseksi koulukirjaksi. Sitä voivat käyttää enintään pisimmälle edistyneet lukion oppilaat. Sen sijaan kirjasta tulee epäilemättä välttämätön apuneuvo kielen yliopistolliseen tutkimukseen, sisältäähän se ensimmäisen täydellisen esityksen tästä aiheesta, ja sen pohjalta voidaan edetä jatkotutkimuksiin.

Kirjan suurimmat ansiot ovat jo sen rakenne ja selitystapa. Viimeksi mainittu saattaisi kuitenkin olla joissakin kohdissa yksinkertaisempi. Niinpä meidän mielestämme ei ole aivan paikallaan esim. sanoa, että ”syytä” ilmaistaan elatiivilla. Tässä ovat kyseessä perustelu ja seuraamus, eivät syy ja vaikutus. Ei myöskään ole oikein sanoa illatiivin ilmauksessa ”nääntyä nälkään” ja ablatiivin ilmauksessa ”ei nuku murheelta” ilmaisevan syytä. Samoin nominaalimuotojen selittämisessä meistä näyttää yksinkertaisemmalta esittää ilmauksen ”näki hevosen tulevan” vastineeksi ”såg en häst, som kom” mieluummin kuin ”såg, att hästen kom”. Myös ns. ”täyterakenteiden” selitystapa näyttää tarpeettoman vaikealta. On vaikeata ymmärtää ilmausten ”tuli viemästä” ja ”tuli talosta” välistä eroa vain sillä perusteella, että merkitykseltään ”viemästä” vastaa kokonaista lausetta: ”sedan han fört”. Yleensäkin rakenteet, joissa käytetään nominaalimuotoja, pitäisi palauttaa sijamuotojen käyttöä koskevien yleisten sääntöjen piiriin.

Jätämme tämän asian kuitenkin niiden ratkaistavaksi, joiden tehtävänä on suomen kielen kieliopin selvittäminen. On ilahduttavaa nähdä, että sen lauseoppi voidaan esittää niin tiiviisti ja lyhyesti kuin tässä teoksessa. Kunpa aiheen tulevat käsittelijät pitäisivät tätä tavoitteenaan muistaen, että on pyrittävä esityksen mahdollisimman suureen yksinkertaisuuteen. Riippuuhan tämän työn suorittamisesta sekin, miten nopeasti suomen kieli saa täydet oikeutensa.

 

Flora fennica. Suomen kasvisto. Koelma. Helsingissä 1860.

 

Jos edellä esitellyn teoksen kohdalla oli erikseen muistutettava, että kyseessä on työ, nyt tarkastellaan teosta, jonka ääressä tuollaista muistutusta ei todellakaan tarvita. Jo ensimmäinen vilkaisu kirjaan osoittaa, että se on erittäin suuren vaivannäön tulos.

Kuten tunnettua vielä ei ole ilmestynyt ruotsinkielistä Suomen kasviota, vaan tähän asti on turvauduttu ruotsalaisiin kirjoihin. Tärkein syy tähän tilanteeseen lienee ollut se, ettei ole tiedetty, mitä kasveja Suomessa todellakin kasvaa ja mitä ei ja millä maan seuduilla mitäkin kasvilajia tavataan. Herrat Nylander ja Saelan julkaisivat kuitenkin vuosi sitten yliopiston suomalaisen museon kasvikokoelman luettelon, joka on nyt poistanut mainitun puutteen siinä määrin kuin se on tähänastisten tutkimusten perusteella mahdollista. Nyt käsillä olevan teoksen kirjoittaja on voinut pääasiassa tuon julkaisun perusteella määrittää sen sisällön rajat. On myös aihetta muistaa, että mainitun luettelon antamien tietojen mukaan varsin harvat samoilla leveysasteilla Ruotsissa kasvavat kasvit puuttuvat Suomesta, joten ruotsalaisista käsikirjoista voidaan hankkia tietoja myös Suomessa esiintyvistä kasveista joutumatta mitenkään merkittävästi erehtymisen vaaraan.

Helposti voi käsittää, että hankalinta tämän kasviston esittelyn laatimisessa on ollut kasvitieteellisen termistön sommittelu ja muodostaminen. Kun kirjoittaja on Elias Lönnrot, hän ei tietenkään ole tyytynyt helppoon työtapaan, käyttämään latinan- ja kreikankielisiä termejä vain lisäämällä niihin suomalaiset päätteet samaan tapaan kuin ruotsin kielessä yhä menetellään käyttämällä esim. vierassanoja ”pistill”, ”glandel”, ”lancettlik” ym. puhumattakaan luokkien ja lahkojen nimistä kuten Monandria, Monogynia jne. Kaikkia näitä termejä vastaamaan kirjoittaja on löytänyt suomenkieliset sanat, joiden merkityksestä lukija saa heti mielikuvan. Kun esim. ståndaresta on tullut hede ja pistillistä emi, saavat luokat nimet Yksiheteisiä, Kaksiheteisiä ja lahkot Yksemisiä, Kaksemisiä jne. (nim. kukkia). Suomenkieliset termit eivät tietenkään ole ilmasta otettuja, vaan johtimia käyttäen tai yhdistelemällä muodostettuja sanoja. Kun tietää kasvitieteellisen termistön laajuuden, voi helposti ymmärtää, että sen suomentamisessa on täytynyt voittaa suuret vaikeudet.

Rakenteeltaan teos noudattaa Hartmanin kasvion esikuvaa siinä suhteessa, että kirjoittaja on ensin esittänyt ja kuvannut kaikki suvut Linnén suvullisen lisääntymisen mukaisesti ja sitten vielä järjestänyt ne ns. luonnollisen järjestelmän (luonnollisten heimojen) mukaiseen järjestykseen ja kuvannut yksittäiset lajit vasta tässä yhteydessä. Heimot luetellaan ja kuvataan tässä jaksossa kuitenkin aluksi yleiskatsauksellisesti; sitten seuraavat lajien kuvaukset heimoittain ja suvuittain. Jos siis haluaa kuvauksen suvusta, se on etsittävä suvullisen lisääntymisen mukaisesta jaotuksesta, mutta lajit on kuvattu luonnollisen järjestelmän puitteissa.

Tarkoituksena on siis, että kasvin sukua tutkitaan ensin seksuaalijärjestelmän mukaisesti. Kun suku on löydetty, numerot ohjaavat siihen heimoon ja alaheimoon, johon kasvi luonnollisessa järjestelmässä kuuluu, ja tämän perusteella voidaan määrittää laji. Tässä yhteydessä on, kuten kirjoittaja muistuttaa, ensin varmistettava heimon ja alaheimon kuvaukseen ver­taamalla, että suku on oikein määritetty. Kun tämäkin tarkastus viittaa siihen heimoon, johon kasvi suvullisen lisääntymisen avulla löydetyn suvun perusteella kuuluu, voidaan olla varmoja siitä, että suku on määritetty oikein ja jäljellä on enää oikean lajin määritys.

Myös laajemmat luokat ja alaluokat, joiksi luonnolliset heimot yhdistellään, ovat saaneet suomenkielisen nimen, mutta itse heimonimet ilmaistaan vain vieraalla kielellä. Kaikki suvut ja lajit on sitä vastoin nimetty suomeksi, ja etenkin lajinimet ovat usein käännöksiä tieteellisestä nimestä, mikä on hyvin ymmärrettävää. Kasvien kansanomaiset nimet ovat niin erilaisia eri maakunnissa ja eri seuduilla ja toisaalta kansa nimittää niin monia eri kasveja samalla nimellä, että valinta on näissä tapauksissa usein vaikeaa. Nämä nimivaihtoehdot on esitetty omassa hakemistossaan. Toiseen hakemistoon on merkitty kasvien sekä vieraskieliset että suomalaiset nimet. Lopuksi kirjaan on liitetty myös aakkosellinen luettelo kaikista käytetyistä termeistä, ja niiden selitteenä on ruotsinkielinen vastine.

Meidän ei tarvitse sanoa, miten arvokas tällainen työ on suomen kielen kirjalliselle käytölle. Se on vallannut Suomen kansan käytettäväksi inhimillisen tietämyksen laajan alueen. Vain toissijainen on tämän rinnalla kirjan arvo teoksena, joka levittää kansan keskuuteen tietoa omasta maasta. Kouluille ja yliopistolliselle kasvitieteen tutkimukselle siitä tulee välttämätön käsikirja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka Toimituksia-sarjan 24. osa tämä teos on, saa epäilemättä todeta sen kuuluvan kirjavarastonsa eniten kunniaa tuottaviin ja lisäksi kannattavimpiin myyntituotteisiin.

 

Kriget i Finland åren 1788, 1789 och 1790, framstäldt af Gabriel Rein. Första delen [G. R., Sota Suomessa vuosina 1788, 1789 ja 1790 I]. H:ki 1860.

 

Julkaisemalla tämän teoksen kirjoittaja on kauniilla tavalla pannut pisteen toiminnalleen yliopiston opettajana, se nimittäin ilmestyi seuraavana päivänä professori Reinin viimeisen luennon jälkeen. Professori Rein on kohdistanut tieteellisessä toiminnassaan päähuomionsa isänmaan historiaan; hänen aiemmin julkaisemansa tätä aihepiiriä käsittelevät teokset eivät kuitenkaan ole historian yksittäisten kysymysten tutkimuksina olleet luonteeltaan soveliaita laajemman lukijamaailman käyttöön. Käsillä olevaa teosta voidaan siis, sen lisäksi että se on sinänsä ensimmäinen osa kokonaisuudesta, pitää lupauksena vielä useiden muiden ilmestymisestä myöhemmin. Professori Reinin edelleenkin epätavallisen hyvä terveys ja vähentymättömät ruumiin- ja hengenvoimat ja hänen nyt saamansa vapaus kirjallisiin töihin kasvattavat toivoa, että hänen hankkimansa syvällinen tietämys isänmaan menneisyydestä löytää tien julkisuuteen muutenkin kuin yliopistollisen opetuksen välityksellä. Kirjoittaja viittaa itse tämän teoksen esipuheessa työskentelevänsä parhaillaan toisenkin kirjallisen hankkeen parissa. Tiedetään myös, että hän valmistelee maatamme koskevaa uutta ja laajempaa tilastojulkaisua. Toivottavaa kuitenkin olisi, että hänen käyttöönsä annettaisiin tätä työtä varten nuorempia avustajavoimia, jotta hänelle jäisi jonkin verran aikaa historiateosten kirjoittamiseen.

Vuoden 1788 sodalla on Suomen aikakirjoissa murheellinen maine, mutta ei samasta syystä kuin edellisillä, maan kärsimysten ja menetysten takia, vaan pahemmasta syystä, nimittäin suomalaisten soturien maineen tahriintumisen takia. Ns. Anjalan liiton maanpetokselliset neuvottelut vihollisen kanssa olivat toki aateliston, Suomen ja Ruotsin armeijan aatelisten upseerien hanke, eikä rivimiehillä liene ollut juuri tietoa siitä, mitä puuhia oli meneillään. Tällä erolla ei kuitenkaan ole paljon merkitystä. Moitteet ovat joka tapauksessa iskostuneet suomalaisten rykmenttien nimiin, nämähän olivat valitettavasti tässä jupakassa näkyvämmin esillä kuin ruotsalaiset.

Kirjoittaja hahmottelee ensin nopein vedoin yleisen tilanteen Ruotsissa ennen vuoden 1772 vallankumousta ja sen jälkeen, Kustaa III:n suhteen kansaansa hallituskautensa ensimmäisen vuosikymmenen aikana, sen jälkeen vähitellen levinneen tyytymättömyyden ja hänen henkilöönsä kohdistuvan halveksunnan, joita lietsoivat valta-asemastaan suistettu aatelispuolue sekä monet aatelittomat puoluemiehet, koska he toivoivat aatelispuolueen tavoin takaisin vapauden ajan anarkiaa ja häpeällistä lahjontaa. Sitten kuvataan sodan syttymistä ja kiinnitetään erityistä huomiota Anjalan liiton syntyyn ja toimintaan sekä sen julkisivun taakse peitettyihin suunnitelmiin Suomen ns. itsenäisyydestä – vieraan suojelemasta itsenäisyydestä, jonka vallitessa aateliston valta olisi palautettu ja sitä olisi laajennettu ainakin tässä maassa. Kuvauksen päättää katsaus vuoden 1789 valtiopäiviin.

Monin sanoin ei lukijoillemme tarvitse selittää, miten mielenkiintoista luettavaa tämänsisältöinen teos on jokaiselle suomalaiselle. Kiinnostavuutta lisäävät kuvauksen perustana oleva laaja asiantuntemus sekä sen selkeys, oikeudentuntoisuus ja siinä silti ilmenevä tunteen lämpö. Uusien asiatietojen määrä ei kuitenkaan ole suuri, koska ne ennen julkaisemattomat asiakirjat, jotka kirjoittaja on onnistunut keräämään, eivät sisällä merkittäviä tietoja kovinkaan paljon. Näihin asiakirjoihin kuuluu kokoelma sotamarsalkka Meyerfeltille osoitettuja kirjeitä. Marsalkka sai ylipäällikkyyden kuninkaan lähdettyä armeijasta. Tämä kokoelma, joka oli sinetöitynä talletettu yliopiston haltuun avattavaksi vuonna 1856 ja joka avaamisen jälkeen luovutettiin kirjoittajan käytettäväksi, on lähimpänä aiheena tämän teoksen kirjoittamiseen. Vaikka kokoelmasta paljastuu monenlaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia, siitäkään ei ole löytynyt paljon sellaista aineistoa, joka valaisisi pääasioita. Niinpä kirjoittaja on käyttänyt tärkeimpänä lähdeaineistonaan tietoja, jotka ovat hajallaan jo aiemmin julkaistuissa teoksissa; ja sikäli kuin arvioitavissa on, kirjoittajan esitys tapahtumien kulusta näyttää nojautuvan siinä määrin riittäviin perusteluihin, ettei sen olennaista sisältöä voida kumota mahdollisesti tulevaisuudessa löytyvilläkään lähdetiedoilla.

Kielenkäyttö paljastaa joissakin kohdissa, että kirjoittaja on isänmaan hankkima valloitus siitä Suomen osasta, joka 1811 yhdistettiin suuriruhtinaskuntaan, ja että hänen äidinkielensä oli saksa. Mainitsemme tämän vain tiedoksi niille, jotka eivät tunne tätä seikkaa. Jokaista suomalaista lukijaa ilahduttaa näihin epätavallisiin kielen käänteisiin sisältyvä muistutus tästä rauhanomaisesta takaisinvalloituksesta sekä siitä hyödystä ja kunniasta, jota tämä maankolkka on tuottanut yhteiselle isänmaalle.

Sangen valitettavaa olisi, jos työn jatkoa jouduttaisiin odottamaan pitkään. Lukija haluaisi mielellään nähdä pian kuvauksen siitä tavasta, jolla suomalaisetkin rykmentit pyyhkivät lipuistaan Anjalan juonien niihin jättämät tahrat.

Lisäämme vielä, että kyseessä oleva teoksen ensimmäinen osa on 3. vihko Suomen Tiedeseuran sarjassa ”Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk” [Lisiä Suomen luonnon ja kansan tuntemukseen].

 

Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland, i äldre och senare tider, af Matth. Akiander. IV delen [M. A., Tietoja Suomen uskonnollisista liikkeistä varhaisempina ja uudempina aikoina IV]. H:ki 1860.

 

Tämä jo tunnetun teoksen osa käsittelee ns. ”epäkirkollisia” oppisuuntia ja lahkoja. Kaikki nämä lahkot ovat sekoittaneet sukupuolisen rakkauden uskonnonharjoitukseen, ja kirja on sen takia kaikkien mahdollisten tällä alueella ilmenneiden kasvannaisten tarina. Käy ilmi, että vain harvat maamme kolkat ovat säästyneet tähän ryhmään kuuluvilta harhaopeilta. Voidaan yleensäkin sanoa, että Suomen kansan keskuudessa tässä kohden latet anguis sub herba [piilee käärme lehtien peitossa]. Tilastotiedot aviottomista lapsista osoittavat, kuten jo kauan sitten on osoitettu, että monilla maan seuduilla ollaan tasoissa Euroopan löyhätapaisimpien maiden kanssa. Mainitunlainen uskonnollisen intomielisyyden harhautuma on muuten vanha ilmiö kaikkialla maailmassa. Kirjassa lainataan muuatta konventikkeleista [kirkosta ja sen viranhaltijoista riippumattomista hengellisistä kokouksista] annettua lausuntoa, jonka antanut pappi sanoo suunnilleen; pidettäköön konventikkeleita, mutta erikseen miehille ja naisille. On aihetta epäillä, että monet penkit ja käytävät jäisivät tyhjiksi, jos kirkoissa sovellettaisiin samaa järjestystä.

Nide sisältää myös täydennyksiä teoksen 1. ja 2. osaan. Tämä osa päättää kokonaisesityksen, ja näin siis Suomen kulttuurihistoriaa käsittelevien tulevaisuuden kirjoittajien käytettäväksi on jätetty tärkeä asiakirjalähde. On ihmeellistä todeta, miten voimakasta henkistä kehitystä tapahtuu yhteiskunnan pohjakerroksissa maan ns. valistuneiden piirien aavistamattakaan. Uusi osoitus tästä on kuvaus Suomen moderneista kansanlauluista. Se sisältyy Mansikoiden ja mustikoiden toiseen vihkoon, ja sitä tarkastellaan lähemmin tuonnempana.

 

Om det industriela arbetet i dess förhållande till nationalförmögenheten af R. Frenckell [R. F., Teollisen työn suhteesta kansallisvarallisuuteen]. H:ki 1860.

 

Tämän teoksen julkaisemisen aiheena näyttää lähinnä olleen kirjoittajan eräässä ylioppilastalon rakennushankkeen hyväksi järjestetyssä kirjallisessa illanvietossa pitämä esitelmä työstä. Se on sijoitettu tämän teoksen 1. luvuksi otsikolla ”Työn välttämättömyys”. Seuraavissa luvuissa ”Työn vapaus”, sen ”määrittely ja sisäinen jaottelu”. ”jakautuminen [ihmisten kesken]”, ”hinta eli työpalkka”, ”työn tulosten hinta eli tavaroiden myyntihinta”, ”työn tuottama voitto eli teollisuuden voitto”, sen ”edistyminen ja mahti” käsitellään laveammin mainitussa esitelmässä esiteltyä aihetta.

Kansantalouden periaatteista on tässäkin maassa alettu vähitellen kiinnostua aktiivisemmin. Niitä koskevan tietämyksen puute laajemmissa piireissä kuuluukin kaikkien kansojen tiedonhallinnan pahimpiin puutteisiin. Kun tämänkin teoksen tarkoituksena on etenkin työn luonteen ja merkityksen selvittely kansanomaisella tavalla, se varmasti saakin runsaasti lukijoita ja edistää aihetta koskevan tietämyksen yleistymistä.

Olemme toki sitä mieltä, etteivät täsmällisemmätkään määritelmät tee tekstiä suurelle yleisölle sopimattomaksi. Sen sijaan esimerkiksi määritelmä, että maatalous on jo olemassa olevien hyödykkeiden kasaamista tai jakelemista, ei ole tieteellinen eikä kansantajuinen. Kun taas teollisen työn määritellään olevan ”ihmisen jatkuvaa ponnistelua, jotta hän saisi hankituksi itselleen tai muille ne aineelliset hyödykkeet, jotka täyttävät hänen erilaiset tarpeensa”, tämä on ehkä kansanomaisesti sanottu; tyydyttävä tällainen määritelmä ei kuitenkaan ole.

Kirja antaa lukijalle monien lainausten välityksellä myös tietoa maineikkaiden kansantaloustieteen tutkijoiden kyseessä olevasta aiheesta esittämistä mielipiteistä ja opeista.

 

Mansikoita ja mustikoita II. Helsingissä 1860.

 

Tuonnempana esitettävästä syystä meillä ei valitettavasti ole aikaa eikä tilaisuutta kertoa lähemmin tämän vihkon sisällöstä. Sen verran olemme kuitenkin saaneet selville, että se on paljon runsaampaa ja vaihtelevampaa kuin edellisessä vihkossa. Luettavissa on tutkielma ”Suomen nykyisemmästä kansanrunollisuudesta”, sarja lyhyitä kuvauksia otsikolla ”Kuun tarinoita” sekä viehättävä aivan pikkuinen pienoisnovelli, ja voimme kaiketi paljastaa, että tämän kirjoittajan, nimimerkin A [luultavasti B. A. Gyldén], takana piilee kirjailijatar. Lisäksi mukana on sidottuun mittaan kirjoitettuja runoja, joiden tekijät ovat nimimerkit Santala [K. A. Slöör], l [A. Stenvall, sittemmin Kivi] ja Suonio [J. L. F. Krohn], joista viimeksi mainittu on kirjoittanut myös jo mainitun tutkielman sekä ”Kuun tarinat”. Santalan runot ovat suomennoksia Uhlandin, Mooren, Burnsin, Heinen ja Herweghin runoista; l:n runot ja useimmat Suonion kirjoittamista ovat alkuperäistä runoutta. Lainaamme viimeksi mainituista seuraavan tavattoman kauniin runon ja muistutamme lukijoillemme siitä, että jokainen vakava ja rakkautta ilmaiseva pyrkimys suomalaisen kirjallisuuden rikastuttamiseen ansaitsee huomiota niiden taholta, jotka todella kantavat huolta isänmaan tulevaisuudesta.

 

Varpunen

 

Jos ruikutella voisin

Ma kielin sataisin,

Tai kiurusena oisin

Kohoova pilvihin, –

 

Ma aina kiitteleisin

Suloista Suomea

Ja Jumalalle veisin

Ma huokauksensa,

 

Hän silmät ehkä loisi

Myös meihin raukkoihin

Ja päivän paistaa soisi

Saloihin synkkihin.

 

Ei ääni mulle suotu

Oo satakielisen;

Heikoksi siipi luotu

Ei kanna taivaasen.

 

Vaan laulustani kuiten

En huoli vai’eta,

Kun ääni lintuin muitten

Ei kuulu talvella.

 

Parempii laulajoita

Keväällä kun tulee,

Niin kuunnellessan noita

Jo varpu vaikenee.

 

Valda ungdomsdikter af Josef Julius Wecksell [Valikoima J. J. W:n nuoruuden runoja]. Turku 1860.

 

Näiden nuoruuden runojen kirjoittaja on nimimerkki –s –l, jonka runoilijanmielestä ja -kutsumuksesta yleisö on jo nähnyt useita kauniita näytteitä eri lehdissä ja viimeksi Lännetär-albumissa, jota esitellessämme olemme jo saaneet tilaisuuden ilmaista vakaan käsityksemme hra Wecksellin harvinaislaatuisista runoilijanlahjoista.

Kun näkee nämä runot koottuina yhteen, hämmästyy iloisesti pienen kokoelman runojen niin aiheiden kuin muotojenkin moninaisuudesta. Ja kaikista runotyypeistä mukana on todella kauniita näytteitä. Mukana on ”Tyrannens natt” [Hirmuvaltiaan yö], syytös, jota voimakkaammalla ei sielua voi ahdistaa, ja muita vakavahenkisiä runoja, jotka puolustaisivat kunniakkaasti paikkaansa missä runokokoelmassa tahansa, on erinomainen tilapääruno ”Vid Schillerfesten” [Schiller-juhlassa]. leikkisä ”Den lilla hedningen” [Pikku pakana], jossa vain viimeinen säkeistö on liikaa. Eroottiset runot ovat ehkä heikoimpia. Kuten runoilijalle sopiikin, –s –l on epätoivoisesti rakastunut ja kirjoittaa säkeitä Ellenille, Minnalle ja Helmille, ehkäpä vielä muillekin nimeltä mainituille; koskaan tästä rakkaudesta ei kuitenkaan kehity oikein totista totta – tämä meidän on sanottava silläkin uhalla, että tuhoaisimme runoilijan kaunottarien piirissä nauttiman henkilökohtaisen luottamuksen. He tulkitsevat tämän syytöksen varmastikin vain runokokoelman eduksi. Kunpa tulevaisuus täyttäisi isänmaallisen kirjallisuutemme kunniaksi ne ilahduttavat lupaukset, joita nämä nuoruuden runot merkitsevät.

 

Fänrik Ståls sägner. En samling sånger af Johan Ludvig Runeberg. II [Vänrikki Stoolin tarinain toinen kokoelma]. H:ki 1860.

 

Tarinat, suuret, tunnetut ja kauan odotetut, lähtevät lopultakin ulkonaiselta hahmoltaan varsin vaatimattomassa vihkossa leviämään Suomen kaikkiin maanääriin niin nopeasti kuin suomalaiset ravurit vain matkaa taittavat. Lehtemme numeron tilan niukkuuden kannalta on hyvä asia, ettei niiden ilmestymisestä tiedottamiseen tarvita muuta kuin nimiösivun kuvan painattaminen.

 

Tällä lehdellä ei vielä koskaan ole ollut onnea esitellä näin laajaa katsausta kotimaiseen kirjallisuuteen. Tämä numero jaetaan 17. joulukuuta, ja suurin osa mainitusta kirjallisuudesta on ilmestynyt edeltäneen viikon aikana. Meillä ei siis ole ollut aikaa perusteellisempiin selvityksiin tämän kirjallisuuden arvokkaasta sisällöstä, vaikka tilaa olisikin riittänyt. Palaamme kuitenkin yhteen jos toiseenkin asiaan vielä. Ilahduttavia tässä kirjallisuudessa ovat vanhojen, ennestään tunnettujen kirjoittajien suomat lahjat; vielä enemmän kuitenkin ilahduttaa se, että nuoret voimat lupailevat kiitettävillä suorituksillaan lähteä seuraamaan heidän jälkiään. Katsellessaan sitä, mitä olemassa jo on, ja ajatellessaan tulevaisuutta esittelijä voi laskea onnellisena kynän kädestään.

J. V. S.

 

 

Vertailu