Litteraturblad nro 11, marraskuu 1857: Kotimaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 20 osa. Helsingissä 1856–57.

– Förteckning öfver i tryck utgifna skrifter på Finska äfvensom öfver några andra arbeten, innehållande någon uppsats på detta språk eller annars ledande till dess kännedom. – Luettelo suomeksi painetuista kirjoista – jne. H:fors 1856–57.

 

Kooltaan paksu (96 arkkia 4:o-kokoa) ja sisällöltään ja hyödyltään yhtä arvokas teos on entisen professorin ja yliopiston kirjastonhoitajan, valtioneuvos Fredr. Wilh. Pippingin monivuotisten vaivalloisten tutkimusten tuottama hedelmä. Julkaisijan nimi takaa äärimmäisen tarkkuuden, jolla työstä on huolehdittu. Ja jo siihen otettujen teosten määrä hämmästyttää kahdessa mielessä: vaiva, jota niiden kokoaminen on vaatinut ja menestys, jonka vaiva näyttää tuottaneen, kun julkaisija on onnistunut hankkimaan myös vanhimpien teosten täydelliset nimet ja lähes kaikista täydelliset kappaleet.

Vanhin vuosiluvun ilmoittanut suomenkielinen kirja, luettelon nro 3, on painettu 1544. Luettelo ulottuu aina vuoteen 1855, eli yli kolmen vuosisadan pituisen ajanjakson yli. Tältä ajalta ilmoitetaan 4 066 Suomessa painettua kirjaa. Niiden joukossa on tosin joukko ruotsinkielisiä, mutta ne ovat verrattain merkityksettömiä. Useimmissa ruotsalaisnimisissä kirjoissa on myös jotain suomalaista tekstiä. Meillä olisi siis lähes neljäntuhannen niteen suomalainen kirjallisuus. Mutta valitettavasti se kutistuu merkittävästi, kun tietää suomenkielisten lakien, määräysten, kuulutusten, sopimus- ja kuittilomakkeiden ym. sisältyvän lukuun. Silti voisi helposti luulla, että sellaisia painettuja kirjasia olisi paljon enemmän, mutta sopimuksia ja kuitteja on vain muutamia kymmeniä. Kuninkaallisten ja keisarillisten lakien määrää on vaikea laskea. Lukuisammin niitä on vuodesta 1650. Ehkä ne voi arvioida, rukouspäiväjulistukset mukaan luettuna, korkeintaan 2 000:ksi. Muut säädökset, määräykset, julistukset ja niiden otteet eivät yllä, kuten rekisteristä näkyy, kahteensataan. Siten olisi suomen kielellä kuitenkin jäljellä noin 1 500 kirjaa, jotka voi lukea kirjoittajan ja kääntäjän hyvän halun ja kustantajan keinotteluhengen ansioksi. Niistä suuri osa, varsinkin kirkollisia ja askeettisia kansankirjoja, on luonnollisesti painettu monina painoksina, jotka myös on tarkoin otettu luetteloon erikseen numeroimatta. Meidän olisi hyödytöntä ja aikaa vievää koettaa selvittää, kuinka monella sadalla uudet painokset lisäävät suomenkielisiä kirjapainotuotteita. Kuriositeettina monien joukossa mainittakoon, että ”Murheellinen erovirsi”, tekijänä tyttörukka, joka teloitettiin lapsenmurhasta 1764, on painettu uudelleen 20 kertaa, viimeksi 1854.

Kirjan sisältö on kronologinen ja kaikki uudet painokset on merkitty samalla numerolla kuin ensimmäinen, lisättynä vain a):lla, b):llä, c):llä jne. Ymmärtääksemme sellainen järjestely on paras valinta. Aiheista tosin ei ole katsausta, ei myöskään kunkin vuoden tuotannosta. Mutta se onkin melko yhdentekevää, kun kuitenkin yhdisteltyinä ovat uudet, kunakin vuonna ilmestyneet. Kansankirjallisuuden järjestäminen aiheen mukaan olisi suurimmaksi osaksi kohdannut voittamattomia vaikeuksia. Liitteenä on kaksi hakemistoa, joista toinen ilmoittaa kirjoittajien nimen, toinen kirjat joista tekijän nimi puuttuu. Kolmanteen hakemistoon olisi kirjat ehkä voitu luokitella ilman kohtuuttoman tarkkaa jakoa, vain hyvin yleisten määreiden mukaan. Sellaista työtä voisivat nuoremmat miehet koettaa. Jälkimmäinen hakemisto on tässä suhteessa valaiseva.

Kronologinen luettelo tarjoaa itsessään kiintoisaa tutkittavaa. Suomen historiaan hivenen perehtynyt lukija voi sen kuivista kirjannimistä lukea Suomen kansan kulttuurin edistymisen monine masentavine ja harvoine ilahduttavine vaiheineen.

Suomen kansan ulkoiset kohtalot uskonpuhdistuksen jälkeenkin näyttävät lähes jatkuvalta kurjuuksien sarjalta. Verrattain lyhyitä olivat ne väliajat, jolloin miesväki ei ollut aseissa alistuen milloin voittajina milloin lyötyinä sodan vaiheisiin, jolloin ei samaan aikaan peltoja hävitetty, liekit tuhonneet hylättyjä mökkejä ja vihollinen raahannut mukanaan naisia ja lapsia kantamaan orjuuden iestä. Mutta kun katsoo kansan henkistä kehitystä, sen edistyminen on vielä surkeampaa. Valopilkkuna on itse uskonpuhdistusaika. On sanottu, ja aivan oikein, että katolisen kirkon hajottaminen, sikäli kuin uskonpuhdistus ei vielä ehtinyt asettaa mitään kiinteää organisaatiota sen tilalle, jätti kansan epäjärjestykseen ja raakuuteen. Mutta se ei ollut ainakaan hengellisesti toimivien uskonpuhdistajien vika. Kustaa I ja Ruotsin aateli, niin pitkälle kuin mahdollista, olivat innokkaimpia murtamaan katolisen kirkon periäkseen sen omaisuuden. Muissa protestanttisissa maissa se koitui yleisen opetuksen ja hyväntekeväisyyden hyväksi. Näin ei käynyt Suomessa eikä Ruotsissa. Sitä suuremman kiitoksen saavat uskonpuhdistuksen palvelijat Suomessa. Innokkaasti ja suurin uhrauksin he hankkivat kukistetulle, laiminlyödylle, puolivillille kansalle ensimmäisen mahdollisuuden päästä osalliseksi jonkinlaisesta henkisestä kulttuurista. Kymmenessä vuodessa, vuodesta 1543 vuoteen 1552, he julkaisivat painosta ensimmäiset suomenkieliset teokset, yksitoista kirjaa uskonnonopetusta, jumalanpalvelusta ja kotihartauksia varten, niiden joukossa Uuden testamentin ja otteita Vanhasta. Syystä voi kutsua näitä kymmentä vuotta suomenkielisen kirjallisuuden rikkaimmiksi. Mitä sitten vuosisadan aikana seurasi, on verrattain mitätöntä; toki siinä oli kaksi suurta poikkeusta. Maalaki painettiin suomeksi 1630 ja koko Raamattu 1642. Raamattu nosti suomalaisen kirjallisuuden määrän hra Pippingin luettelon mukaan 42 painettuun kirjaan.

Nämä kirjat ovat luonnollisesti sisällöltään uskonnollisia. Vain mainittu lakikirja, valtiokirja ja kuninkaallinen säädös tekevät poikkeuksen. Viimeksi mainittu, Kustaa Aadolfin laki vuodelta 1615 on kyytimääräys. Se aloittaa sarjan määräyksiä, jotka ovat ilmestyneet rahvaan suojaksi virkamiesten ja herrojen mielivaltaa vastaan. Mutta niiden lukumäärä näyttää osoittavan, että ne ovat olleet tehtävässään voimattomia. Lukutaitoinen suomalainen saisi mainituista kolmesta kirjasta nyt 200 vuotta myöhemmin tilaisuuden tutustua valtiomuotoon, jonka alaisuuteen hän kuului, ja kansalaisoikeuksiinsa. Sellaisia sanoja kuin Europa, Ocean (Waltameri) tai Häme, Savonmaa, Saima ja Wuoksen ei silloin vielä ollut suomalaisissa kirjoissa – uskoaksemme ei edes sata vuotta myöhemmin 1742.

Sillä sanottuna aikana (1640) ovat asetukset, käskyt ja julistukset melkeinpä suurin osa siitä, mitä uutena painettiin. Sama tilanne jatkui lähes vuoteen 1840. Yliopiston perustaminen ei ole suomalaiseen kirjallisuuteen jättänyt pienintäkään jälkeä. Sillä ajoittain akateemisissa väitöksissä esiintyvät suomenkieliset onnittelusäkeet, itsessään arvottomat, pysyivät myös suomalaiselta kansalta piilossa. Säädösten sarjan katkaisi vain silloin tällöin jokin uskonnollinen teos sekä hääonnittelut ja hautajaissurunvalittelut. Ensimmäinen tapaamamme maallinen, sisällöltään viihdyttävä kirja on vuodelta 1727. Se kuvaa erästä ”Genffissä” pyydystettyä ihmeellistä kalaa, jolla on ihmiskasvot, päässä kruunu, sivulla miekka, selässä tykki lavetteineen ym. Otsikko lupaa myös liitekuvia ja ilmoittaa kirjan päämääräksi tämän hirmuisen ennusmerkin avulla kehottaa ihmiskuntaa parannukseen. Vuodelta 1744 on Yxi Laulu, ensimmäinen profaani runo onnittelusäkeiden lisäksi, vuodelta 1755 jo ”Liten samling af Finska runor” [Pieni kokoelma suomalaisia runoja], molemmat saman miehen, Gabriel Calamniuksen julkaisemia. Edellinen on painettu usein uudelleen, viimeksi 1851. Kuinka moni nykyajan runoilija toivoisikaan itselleen sellaista kuolemattomuutta! Vuodelta 1756 on peräti kolme kirjaa Lissabonin tuhosta ja samalta vuodelta kirja lastenhoidosta ja lastenkasvatuksesta sekä käännös Eric Brahen ”Instructionista” pojalleen. Tuohon aikaan on suomenkielisten kirjojen luku 900.

Silloin olivat ”suuren sodan” tuhot käyneet yli maan. Vuonna 1713 lakkasi kaikki kirjanpainatus, ja vasta 1722 näkyy määräys ylellisyyttä (!!!) vastaan painetun uudelleen Turussa. Poikkeuksen väliaikana muodostaa aapinen ”Lasten paras tavara”, jonka Daniel Medelplan 1719 kaiversi puuhun ja painoi Tauralan kylässä Pälkäneellä – mikä tavallaan kertoo ajan kurjuudesta. Yleensä viralliset painotuotteet vapaudenajan alusta ilmentävät halua valistaa kansaa yleisistä asioista. Tuskin lienee kuitenkaan suomalainen talonpoika liiemmin valaistunut kuultuaan kertaalleen nuo vieraskielisiä sanoja pursuavat kirjoitukset saarnastuolista luettuina. Kuten jo muutamat mainitut kirjat osoittavat, vuoden 1724 jälkeen on näkyvissä jonkinmoista yritystä opettaa kirjojen avulla maallisista asioista myös suomalaisille. Ilmestyy muutamia kirjoja maanviljelyn kehittämisestä, tupakanistutuksesta, mehiläishoidosta jne. Mutta sellaisten teosten määrä tuskin lienee noussut pariin kymmeneen vuoteen 1808 mennessä, jolloin yhteenlaskettu luku on 1 900 numeroa. Myös siitä lähtien on kasvu ollut vähäistä. Suomen Talousseuran perustaminenkaan ei aiheuttanut siihen merkittävää muutosta. Seuraavassa esitetään esimerkkejä uusista suomalaisista kirjoista.

 

Virallisia teoksia. Askeettisia1 Muita teoksia

1800 11 2 1 (laulu)

1810 11 1 (Virsi) 2 (Judén)

1820 8 4 2 (Turun Viikko Sanomat.)

1830 12 6 2 (Ahlholmin Yhteinen Historia.)

1840 34 6 9 (mitättömiä.)

1850 24 11 20 (paitsi luetteloita jne.)

 

Myös vuosina 1847–49 nousi kolmanteen sarakkeeseen otettujen teosten luku vuodessa yli 20:n. Vuoden 1850:n jälkeisinä vuosina ilmestyi vielä vähemmän kirjoja, mikä on ymmärrettävää, kun silloin suomen kielellä sai painaa vain sisällöltään uskonnollisia tai talousalan kirjoja. Vuosi 1855 lopettaa nämäkin muistamisen arvoiset vuodet arvokkaasti, silloin näet julkaistaan kuudesta seitsemään ei-virallista tai ei-uskonnollista kirjaa.

Se vähä, mitä olemme esittäneet, antanee lukijalle käsityksen teoksen opettavaisuudesta. Jokainen Suomen kansan historian sivu kuten tämänkin teoksen sivut kuvaa tosiaankin samaa kurjuutta. Niin kuin muut kansat oppivat rakastamaan historiaansa, maataan ja esi-isiään näiden työn ja toiminnan vuoksi, samoin on suomalaistenkin opittava rakastamaan sitä, minkä vuoksi heidän esi-isänsä ovat kestäneet ja kärsineet. Mutta kärsimyskin vaatii miehuullisuutensa ja kunniansa, niin kuin on kunniallista ansaita täysin mitoin se, mikä siten saavutetaan. ”Hyväntekijöitä” on tuskin yhdelläkään maailman kansalla enempää kuin yksi, ja se on kaikille maapallon kansoille yhteinen. Suomen kansalla on ainakin ollut – vai voiko sillä koskaan olla joku muu.

Onneksi harva kansakunta on henkisen kulttuurinsa suhteen yhtä ankarassa asemassa kuin suomalainen, jossa maan tieteellisesti ja kirjallisesti sivistyneet eivät puhu suurten joukkojen kieltä. Ei ole ihme, että henkilöt jotka eivät sellaisia oloja lainkaan tunne, eivät voi saada minkäänlaista käsitystä niiden masentavasta mahdista. Ja jokainen, joka tajuaa asian, suo myös mielellään anteeksi kaikenlaiset tietämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta johtuvat arvostelut ja purkaukset. Vain silloin kun tietämättömyydestä johtuvaan esitystapaan liittyy haavoittava ylpeys, olisi anteeksi antamatonta heikkoutta olla torjumatta sitä asiallisissa rajoissa. Silloin heikkous hipoisi pelkurimaista totuuden ja oman kansakunnan kohtuullisten vaatimusten hylkäämistä maailman tuomion edessä.

Yllä esitetyistä luvuista ei todella käy ilmi mitä viimeksi kuluneina kahtena vuosikymmenenä on tehty suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi. Niihin eivät sisälly uudistetut painokset eivätkä jälkimmäiset osat teoksista, joiden ensimmäinen osa on ilmestynyt aikaisemmin, eivät uudet niteet tai kokoelmien vihkoset tai aikakauslehtien myöhemmät vuosikerrat. Kuten sanottua, luettelo käsittelee ne kaikki yhdessä numerossa ensimmäisen osan, vihkosen tai vuosikerran mukaan. Luettelo näyttäisi epäilemättä aivan toiselta, jos vain sanottujen vuosikymmenien parhaat tuotteet olisi liitetty yhteen. Sellainenkin kokoelma, näytteenä hyvästä yrityksestä, osoittaisi kuitenkin että vaikka onkin jo olemassa joukko kelvollisia suomalaisia kirjoituksia, ei vielä voida puhua suomenkielisestä kirjallisuudesta. Ja tämä asiantila jatkuu kunnes suomen kielestä tulee paitsi isänmaanrakkauden ilmentymän ja massojen valistamisen kieli, myös tieteellisen oivalluksen, älyn ja lahjakkuuden kieli.

Ei juuri voi puhua halveksivammin Suomen kansasta ja sen tulevaisuudesta kuin silloin kun jalomielisesti ylistää niitä ponnisteluja joita suuren massan valistamiseksi on suomalaisten teosten avulla tehty ja samalla varaa ruotsalaiselle kirjallisuudelle kaiken sen, millä todella on jotain tieteellistä ja kirjallista arvoa. Olkoot tämän jaon hyväksi esitetyt syyt mitä tahansa, edellytetään kuitenkin aina, että Suomen kansa pidetään iät ajat poikkeusasemassaan ja että siltä puuttuu kaikki, mikä on ominaista sivistyneelle kansakunnalle. Toisaalta kansalliskirjallisuus ei todellakaan ole mitään sellaista, mikä voidaan noin vain tehdä. Siinä kansa antaa kansallisuudelleen olemassaolon, korkeimman minkä se voi saavuttaa, koska kansalliskirjallisuudessa se elää vielä sittenkin, kun se on lakannut olemasta toiminnan maailmassa. Valinnan mahdollisuutta ei kuitenkaan anneta. Mahdollisuudet ja mahdottomuudet ovat siinä yhtä paljon tai yhtä vähän arvoisia. Kysymys on: olla vaiko ei olla. Valinta on: hankkia kansalliskirjallisuus tai kadota kansakuntien joukosta. Mitä Suomen kansaan tulee, sillä ei ole paljon aikaa harkita valintaansa. Se, mitä lähimmät sukupolvet eivät tee, jää ikuisiksi ajoiksi tekemättä.

Aina tullaan suuresti arvostamaan miestä, joka hra Pippingin tavoin ei ole väheksynyt omistaa pitkän työteliään elämänsä jäljellä olevan ajan ulkoisesti hedelmättömään työhön, sillä sen sisäinen arvo todistaa uhrautuvasta isänmaanrakkaudesta, johon harva nuorempi kykenee. Omasta puolestamme emme pidä mitään ilmaisua liioiteltuna tunnustukseksi, jonka haluaisimme omistaa hänen isänmaallisille pyrinnöilleen ja vaivannäölleen.

Erityisesti meidän on lausuttava kiitos esipuheesta. Siinä puhuu mies, joka on omistanut tieteellisen toimintansa tieteistä melkeinpä muodollisimpaan, bibliografiaan, kirjannimille; mies, joka enemmän kuin useimmat yliopistonopettajat on saanut nauttia yhteiskunnan tunnustuksista. Mutta tämä mies ei pidä arvolleen halpana tunnustaa parhaaksi apulaisekseen kyseisen työn julkaisemisessa köyhää suomalaista talonpoikaa, Matti Pohtoa. Hänestä ei ole riittävää pelkästään mainita, että sellainen olento on ollut olemassa, vaan hän kuvaa pikkutarkan huolellisesti vähäpätöisen miehen elämänvaiheet ja toiminnan. Joku Matti Pohto on tosin harvinainen ilmiö eikä hänellä ehkä ole vertaistaan. Mutta helppo ei hänen olisi ollut saada rakastavampaa ja tunnollisempaa biografia kuin herra Pipping. Jopa hra Pippingin tyyli, joka yleensä on jotenkin oppinut ja raskas, ei Pohdon elämäkerrassa muutu vain vapaaksi vaan runolliseksi ja liikuttavaksi. Tunnustamme, että kotimaisessa kirjallisuudessa olemme nähneet melko vähän mitään tähän kuvaukseen verrattavaa. Useimmat maan sanomalehdet, joiden toimituksissa luonnollisesti on ehditty vasta kirjan esipuheeseen, ovat kiiruhtaneet hankkimaan tämän sisällöltään, esitykseltään ja tyyliltään yhtä verrattoman teoksen. Toivomme silti, ettei lukija pahastu, kun koristamme sillä myös tämän lehden palstoja. Teoksessa säilyvät kauniina muistomerkkinä hra Pippingin luonteenlaatu ja sydämen hyvyys samoin kuin hänen isänmaanrakkautensa ja oivaltava ja uupumaton aherruksensa.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on kustantanut teoksen, on siinä epäilemättä täyttänyt arvoisensa tehtävän. Seuran rohkaisua ja uhrauksia odottavat lähinnä juuri tällaiset suomenkieliset teokset, jotka vasta monien vuosien päästä voivat korvata painatuskustannukset, tai sellaiset, jotka eivät lupaa kustantajille voittoa. Ainakaan seuran aineellisia voimavaroja ei pitäisi vaatia muunlaisille teoksille. Voi olla hyvä, että seuran valiokunta on valmis tarkastamaan ja suosittelemaan kustantajalle kansankirjaa, auttamaan uuden koulukirjan tekemisessä, ehdottamaan hallitukselle sen julkaisemista ja antamaan tekijälle palkkion. Suomalaiset kansankirjat ovat nimittäin hyvinkin kannattavia tekijöilleen ja kustantajilleen. Niitä varoja, jotka koulujen menoarvioissa on tarkoitettu oppikirjojen julkaisemiseen, pitäisi vain aivan harvoissa tapauksissa myöntää ruotsalaisiin oppikirjoihin, sillä useimpia niistä voidaan vuosittain myytä sadoin kappalein, ja rahallinen tuki niiden julkaisemiseksi olisi erittäin sopimaton lahja kustantajille. Määrärahaa tarvitsee ja sitä voi lähes yksinomaan myöntää suomalaisiin koulukirjoihin, joiden tuotto on toistaiseksi rajallinen. Eivätkä valtion uhraukset suomalaisille kouluille ole todellakaan vielä niin suuria, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tarvitsisi vähentää niitä antamalla avustusta pienestä kassastaan. Olisi myös asiatonta lisätä seuran kustannusartikkeleita yli välttämättömimmän. Sopii toivoa ettei koskaan puuttuisi suomalaisia miehiä, jotka ovat valmiit uhraamaan rahaa ja vaivaa suomalaisen kirjallisuuden perustamiseen – mutta se vaiva on tieteen ja kirjallisen työn. Ketään ei voi vaatia ottamaan niskoilleen teollista valmistusta ja monenlaista kiusaa suuren kustannusliikkeen hoidosta saamatta siitä toimeentuloaan. Seuraus siis olisi se, että seuran täytyisi alentua keinottelijaksi, joka varastoillaan tekee voittoa, tai käyttää niukat tulonsa palkkaamaan henkilökuntaa kustannusliikkeen hoitoon. Päättämällä sijoittaa pääomaansa kirjankustantamiseen seura on epäilemättä kehittänyt toimintaansa. Toimintaa kuitenkin rajoittaisi jälleen, jos seura ryhtyisi kilpailemaan yksityisten kustantajien ja koululaitoksen kanssa.

Suomen kirjakieli on suureksi osaksi seuran ponnistelujen ansiosta kovasti edistynyt. Sen kielioppi on tarkentunut ja omapohjaisten sanojen varasto kasvanut. Se on kuitenkin yhä kirjakieli ilman korkealentoisuutta ja tyyliä. Suomalaisista kansankirjoista voi jo löytää monenlaista hyvää luettavaa, eikä täysin puutu myöskään kirjoja, jotka voivat olla sivistyneille viihdettä ja nautintoa. Mutta varsinkin jälkimmäistä lajia on melko vähän tarjolla. Silti kirjallisesti sivistyneitä henkilöitä, jotka kykenevät lukemaan ja nauttimaan suomalaisista kirjoista, on epäilemättä niin paljon, että he riittävät muodostamaan arvokkaiden kirjojen yleisön. Kokemus on sen jo opettanut. Juuri sellaisen kirjallisuuden hyväksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pitäisi nyt työskennellä. Edes siinä ei pääasiassa ole kysymys painatuskustannuksista. Olemme varmoja, että esim. Yrjö Koskisen ”Nuija Sodalla” on ollut ja sillä tulee olemaan huomattava tuotto. Kirjallisuuden Seuran pitäisi ensi sijassa pyrkiä ja se voisi hyödyllisimmin toimia sen hyväksi, että se innostaisi luomaan sellaisia teoksia kirjallisesti sivistyneelle yleisölle. Suomesta puuttuu nimenomaan senlaatuista kirjallisuutta joka käsittelee Suomen historiaa, biografiaa, maantiedettä ja tilastotiedettä, kaunokirjallisia teoksia, runoutta, runollisia kuvauksia, muistopuheita, romaaneja, novelleja. Sellaisen kirjallisuuden kukoistus riippuu tietenkin olosuhteista, jotka eivät ole jonkin kirjallisuuden seuran vallassa. Mutta koko aikaisempi kokemus todistaa, että jotain voidaan silti saada aikaan antamalla lupaaville kirjoittajakyvyille asianmukaista rohkaisua. Vieraan kansalliskirjallisuuden klassisten teosten kääntäminen on sekin tämänlaatuista rohkaisua. Sellaiset käännökset tuskin saavat paljon lukijoita osakseen, mutta ne ovat taiteellisen kirjailijantoimen askelmia ja antavat harvoille lukijoilleen kielen ja tyylin esikuvia.

Vain pahansuopa väärintulkinta voisi pitää tässä esitettyä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tähänastisen toiminnan vähättelynä. Emme tarkoita toivovamme että siitä poistuisi mitään tähän asti jo ollutta. Mielestämme kuitenkin seuran tehtävä on käsitetty aivan liian rajalliseksi, jos sen toiminta vastedes liittyisi vain kansankirjojen ja koulukirjojen julkaisemiseen.

 

Skaldestycken af Fredr. Cygnaeus. IV. H:fors 1857. [Fredr. Cygnaeuksen runoja. IV.]

 

Ilmoituksemme tästä kirjasta on myöhässä, koska se on jo jonkin aikaa ollut kirjakaupassa ja lukevan yleisön saatavilla. Mutta kuukausilehden ei voi odottaa niin nopeasti huomaavan kirjallisuuden tuotteita, mistä kirjan menestys kirjakaupassa usein riippuu.

Cygnaeuksen runous ei ole uusi ilmiö. Se on lukevalle yleisölle tuttu, eikä arvostelua kaipaa tekijä eikä lukija. Tällä runoudella on aina yleisönsä niiden joukossa, jotka osaavat nähdä sen sisältämän kauneuden myös muodon verhon läpi. Omasta puolestamme olemme jo kauan sitten lausuneet siitä ajatuksemme – toivoaksemme ilman sokeutta sen virheille tai ansioille.

Olemme äskettäin lukeneet jostain, että modernille lyyriselle runoudelle ominaisia tunnusmerkkejä ovat huippuunsa viety pohdiskelu, hiusta halkova filosofointi asioiden ja ilmiöiden sisällöstä, pääasiassa ihmisen pyrintöjen ja toimien perusteista. Mutta toisaalta sille on yhtä tunnusomaista ulkoisen muodon hallinta.

Voisi sanoa että Cygnaeuksen runoissa muoto ei ole ensisijainen, eivätkä ne sisällöltäänkään osoittaudu täysin moderneiksi siten, että sisällön erilaisuus korvaisi sen mikä niistä puuttuu muodon erilaisuuden vuoksi. Syvää ajatusta lausuttuna kauniissa muodossa voidaan kai pitää taiteen huippuna. Myös lyyrinen runo voi mestarin kädessä saavuttaa täydellisyyden. Mutta muotoon ei silloin kuulu vain sointuva kieli, vapaa säe, joka kevyesti lepää abstraktien filosofeemien sisällön yllä. Runon syvyys näkyy siinä, että se tuo kauniissa kuvassa ajatuksen loputtoman tutkimuksen ja tulkinnan kohteeksi. Se on todellinen poeettinen muoto. Vaatii sitä vastoin terävyyttä ja taidokkuutta kehrätä valmiiksi ajatuksen lanka, esittää ajatus kaikkine seurauksineen ja verhota se kaikenlaisista kuvista koostuvaan pukuun ja etenkin sointuviin sanoihin ja hyväilevään rytmiin. Siinä voi olla myös palasia todellisesta runoudesta, mutta runollinen kokonaisvaikutelma menee siinä oikean runomuodon ohella hukkaan. Sellaista vaivalloista työtä lähenee uskoaksemme moderni lyriikka.

Cygnaeuksen runo on myös pohdiskelevaa. Mutta siinä ei silti ole epäaitoa pyrkimystä olla mietteliäs ja syvällinen, josta olemme puhuneet. Jätämme sikseen, onko pohdiskelu runon yleisenä piirteenä liioittelua. Myös niin sanottu didaktinen lyriikka vaatii saada nauttia oikeudestaan. Tällä emme halua sanoa, että Cygneuksen lyyrinen runo on didaktista. Vain harvoin siinä ilmenee edes niin kutsuttua tendenssiä. Mutta se on itse asiassa pohdiskelua henkilöistä, asioista ja tapahtumista. Hän ei laula ”ruusunhohtoisesta taivaasta” tai ”Alppien ja laakson ruususta” vaan kuvaa edellisen (ei kovin omaperäisesti tässä) nuoren naisen sydämeksi, jolle hän asettaa epäröivän kysymyksen, ja pohtii alppiruusun antamista vastaanottajan kannalta (sinänsä kaunis ja poeettisesti ilmaistu ajatus) ja lisää siihen toiveen naispuoliselle antajalle, ”laakson ruusulle”. Hän ei laula George Sandista tai Chateaubriandista vaan vertaa edellisen laulua Sapfon runoon, jälleen kauniina ja syvästi ajateltuna antiteesinä, ja miettii jälkimmäisen läsnäoloa hautajaismenoissa.

Syynä siihen, että pohdiskelu usein on niin näkyvästi esillä C:n runoissa, pitäisimme sitä, että olkoonpa pohdiskelu yleisesti kuinka totta tahansa, se ei silti aina ole runon kohteeksi itsestään selvä vaan pikemminkin mielivaltaisesti haettu ja se jää välistä myös verrattain mitättömäksi. Tuollainen pohdinta on epäilemättä paikallaan silloin kun esimerkiksi runossa ”Keisari” asetetaan vastakkain Napoleonin sankariaika ja nykyajan rauhantahto ja nautinnonhalu tai Sapfoa ja ”Sapfon lyyran perillistä” George Sandia toisiinsa verrattaessa kuvataan kahta henkilöä ja kahta aikaa. Kun sitä vastoin vaikkapa ”Lordi Byronissa” pohdiskelu on vain irrallisia ajatelmia tai jo mainitussa runossa ”Vanha kristitty runoilija” Chateaubriand esitetään kuolinjuhlien ainoana kuolemattomuuteen uskovana tai ”Tuhlaajanaisessa” Julia Grisiä ylistetään siksi, että tämä alentaa itsensä antaakseen kauneutensa loistaa myös plebeijeille, ei ajatelmalla ole syvyyttä, se ei herätä mitään tunnetta tai ajatusta. Se täysin subjektiivinen tunnelma, joka on saanut tekijän pohdiskelemaan ja synnyttänyt runon, ei liikuta. Runo luetaan, mutta siitä ei jää mitään ajatusta tai ajateltavaa. Silloinkin kun runon kantava ajatus on sen oikea painopiste, kuten esim. runoissa ”Muukalainen omalla rannalla” tai ”Jälleennäkeminen”, laajuus mihin runo on levittäytynyt heikentää vaikutelmaa ja ajatus alkaa näyttää mitättömältä kokonaisuuden rinnalla. Lopuksi sanottakoon että Cygnaeus näyttää huolellisesti välttävän maalailua, kaiken ulkoisen kuvausta, olivatpa hänen runonsa kohteet eläviä tai kuolleita. Niinpä se myös yksityiskohtaisesti esittää sarjan ajatuksia ja pohdintoja kuvaröykkiöinä ja vertauksina, joiden määrä tekee melkein mahdottomaksi olla aina osuva ja onnistunut, ja jotka parhaassakin tapauksessa uuvuttavat tavallisen lukijan. Juuri siitä uskoaksemme johtuu raskas muoto.

Olemme näillä huomautuksilla halunneet selittää sen tosiasian, että Cygnaeus ei ole mikään suuren yleisön runoilija, eikä se riipu vain siitä, niin kuin hän itse näyttää taipuvan uskomaan, että hänen runoistaan puuttuu sana- ja säesointu. Niissä kauniissa säkeissä, joilla hän on aloittanut tämän vihkosen, hän lähes olettaa että hänen runojaan ymmärtäisi parhaiten Suomen kansa, jos ne vain olisi runoiltu sen kielellä. Mikään ei kuitenkaan ole suuremmassa määrin runollinen illuusio kuin tämä olettamus. Se yleisö, joka pystyy ymmärtämään ja nauttimaan hänen runoistaan, ei suinkaan ole lukumäärältään vahva.

Cygnaeuksen runoissa vallitseva ylevä henki ja vapaamielinen protesti väkivaltaa ja sortoa vastaan, jotka joka sivulla julkituovat jaloa kaikki egoismin yläpuolelle kohotetut pyrinnöt tunnustavaa humaanisuutta, tekevät niistä todella maapallon kaikkien kansojen runoja. Sen isänmaanrakkauden, joka näiden runojen säkeissä sallii tutkia myös isänmaan kolkista kaukaisimpiakin seutuja ja oloja, olisi epäilemättä hyvä saada vastakaikua jokaisen suomalaisen sydämessä. Tämä kaikki kuitenkin on ja tulee pakostakin pysymään kätkettynä aarteena Suomen kansalle kielen vuoksi ja usein myös lukevalle yleisölle runoilijan oman tyylin vuoksi.

Vain harvoille on näiden runojen ajatus- ja kuva-aarre todella – aarre. Heille myös runojen virheet ovat osaksi niiden ansioita. Vaikka olisikin tyytymätön runon kokonaisuuteen, vaatii usein hieman sivistystä koota helmet sen yksityiskohdista ja iloita niidenkin aikomuksista ja ajatuksista, ei aina niiden toteutuksesta ja ilmauksista. Silloinkin kun kokonaisuus tyydyttää, ei ensimmäisen lukukerran synnyttämä välitön vaikutelma anna aina tyydytyksen suomaa nautintoa vaan vasta uusi lukeminen ja ajatteleva tarkastelu.

Tämä lukemis- ja käsittämistapa ei ole suuren yleisön vaan kauniin ja runouden todellisten ystävien. Vain heille ovat Cygnaeuksen runot runsaan nautinnon lähteenä. Ja horjumaton vakaumuksemme on, että tekijän täytyy ikuisiksi ajoiksi tyytyä heidän suosioonsa – ja sekin sillä varauksella että eri osien viimeistely on parempaa.

Tunnustaen yllä mainitsemamme yleiset ansiot nämä lukijat varmasti iloitsevat siitä että noissa mietiskelevissä runoissa voi päästä pakoon monen modernin runoilijan esittämiä pelkästään omaan minään ja tämän rakkaan minän tunnetiloihin kohdistuvia pohdintoja. Cygnaeus menee minän tutkiskelun kaihtamisessa niin pitkälle, että tätä petollista sanaa2 tuskin tapaa hänen runojensa tässä osassa muualla kuin jo mainitussa johdannon ”Kysymyksessä”. Monesti olisi kyllä varmasti ollut parempi mainita ajatukset runoilijan omina kuin kuvata niitä jonkin runossa esiintyvän henkilön tunteina ja ajatuksina, jopa esim. runossa ”Runonlaulaja” aivan tarpeettomasti ja runon ja kuvauksen eloisuutta haitaten vaihtaa sana ”laulajaksi”, ”vaeltajaksi”. Sellaiset lukijat varmaan ymmärtävät todella kauniinkin ohella ottaa epätäydellisen kaupan päälle, koska runoilija on sitä mitä hän on, ei vain ansioineen vaan myös omituisuuksineen. He kuitenkin kohtaavat kaikkialla sivuja, säkeistöjä ja rivejä, jotka tuovat puhdasta nautintoa, jalostavaa mielihyvää ja suuntaavat ajatuksen hetken ahtaan piirin yli avaruuksiin.

Emme halua väittää, että kokoelma tarjoaisi vain sirpaleita ja niitäkin vain vaivalla tutkien. Tämä osa Cygnaeuksen runoja sisältää tosin uutena painoksena samaa, mikä on lukijalle ennestään tuttua nimellä Ljus och Skugga [Valoa ja varjoa]. Jo siinä luettiin toki kauniita runoja, jotka puhuttelevat jokaista sivistynyttä lukijaa. On ilo huomata, että nyt ilmestyneessä on vielä enemmän yksinkertaisia, muodoltaan hiottuja ja vapaita runoja, jotka ovat lukijalle uusia vaikka tekijän käsikirjoituksena yli kymmenen vuotta vanhoja. Lukija tunnistaa ne helposti ilman opastustammekin.

Tekijä on antanut allekirjoittajan nimelle tilaa kokoelman erään runon yllä. Otan kiitollisena vastaan tämän ystävyyden lahjan. Se ei tule minulle yllätyksenä elettyäni elämän, joka on päivä päivältä lisännyt kiintymystäni tekijään ja opettanut yhä enemmän arvostamaan sitä, että olen nähnyt nimeni liitetyn hänen nimeensä pyrkimyksissä, jotka ovat olleet meille molemmille rakkaita. Mutta olen yllättynyt huomatessani nimeni korvanneen ne ajatusviivat, jotka olivat saman runon päällä, kun se kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran luettiin kokoelmasta ”Valoa ja varjoa”, ja kun juuri sitä vastaan suuntasin arvostelun, jonka silloin vielä uskoin voivan olla hyödyksi tekijälle. En elättele tätä ajatusta yllä olevista huomautuksista. Mutta uskoakseni olisin jättänyt osoittamatta tekijälle asiaankuuluvaa kunnioitusta, jonka tämä lehti on hänelle ja hänen kirjailijantoimelleen velkaa, jos hänen runoistaan olisi tässä kirjoitettu yhtä mitäänsanomattoman latteasti arvostelua vältellen kuin maan sanomalehdissä. Olkoonpa huomautukset oikeita tai vääriä, on niiden merkitys – jos lainkaan – vain hetkellinen. Cygnaeuksen runot arvioi tulevaisuus.

On ilo nähdä näin tuotteliaana mies, jonka elinajasta paljon suurempi osa kuuluu menneeseen, mutta yhtä surullista on huomata tämän runovihkosen Runebergin Virsien ohessa olevan ainoan, joka kotimaisen kaunokirjallisuuden alueella on vuoden aikana ilmestynyt. Se kertoo nuoremman sukupolven suuresta henkisestä köyhyydestä. Ja kirjallisuus, jota edustavat vain viisikymmenvuotiaat miehet, ei juuri lainkaan lupaa pitkää ja loistavaa tulevaisuutta. Olisi todella aika, että esim. ne nerot, jotka Wiborg-lehdessä haaskaavat voimiaan kuuluisiin koirarunoihin, kuten myös ne, jotka panevat kunniansa kantamaan koiranpäätä huonon hyväksi, laulaisivat äänellä, joka vähemmän muistuttaisi ulvontaa ja runoilisivat runoja, jotka voisivat tuoda heille toisten ja oman itsensä kunnioituksen.

 

Jak. Juteinin kirjoja. 3:as osa: Runovihko. Wiipurissa 1856, 4:äs osa: Huvituskirja. Wiipurissa 1857.

 

Judénin koottujen teosten jatko sisältää, kuten alaotsikot osoittavat, kolmannessa osassa kokoelman runoja, neljännessä osassa proosateoksia kertomustyyliin ja draamamuodossa kuten myös ”lisäyksen” pienempiä runoja. Merkittävämmät runot ovat sisällöltään enimmäkseen didaktisia, kehottaen isänmaalliseen henkeen ja runoiluun, rauhalliseen ja siveelliseen elämään jne., sekä lempeään mielentilaan kanssaihmisiä ja eläimiä kohtaan. Viimeksi mainitussa suhteessa, kysymyksessä kotieläinten sävyisästä kohtelusta, Judén nimittäin oli jalo asianajaja, ja hän kuuluu muutaman kerran, kun esitykset eivät tehonneet, käyttäneen pahoinpidellyn eläimen puolesta hyvitysoikeutta rääkkääjää vastaan. Myös proosakirjoituksilla on didaktinen tarkoitus kuten otsikot ”Viisauden vaellus maan päällä”, ”Perhekunta, pilakirjoitus epäluuloista”, ”Matkalaiset, pila pahoista hengistä” osoittavat. Dramatisoidun proosan muoto ilmeisesti vain antaa esitykselle lisää selvyyttä ja eloisuutta. Kansan lukemistoksi tarkoitettuna pidämme niitä muodoltaan ja sisällöltään siihen erityisen sopivina. Vähäisemmät ovat tilapäisrunoja.

 

Bidrag till Finlands naturkännedom, etnografi och statistik. Utgifne af Veteskapssocieteten. 2. H. H:fors 1857. [Lisiä Suomen luonnontietoon, etnografiaan ja tilastotietoon. Julk. Suomen tiedeakatemia. 2. V.]

 

Vihko sisältää kaksi Julius ja Magnus von Wrightin kirjoitusta Suomen linnuista sekä Akatemian puheenjohtajan, professori Mobergin esitelmän vuoden 1857 vuosikokouksessa ”luonnonhistoriallisista päivämerkinnöistä Suomessa vuosina 1750–1850 ja niiden merkityksestä maan ilmaston tuntemukselle”. Näiden kirjoitusten sisällön täytyy kiinnostaa huomattavaa lukijamäärää. Ne tarjoavat kaikkien yhteiskuntaluokkien sivistyneille henkilöille helpon ja mukavan tavan toimia tieteen ja lähinnä oman maan tuntemuksen hyväksi. Ei todellakaan ole vaikeaa oppia tuntemaan joukko lintuja ulkonäöltä, vähän vaikeampaa on perehtyä niiden ääniin ja lauluun. Näiden tietojen avulla voi ahkera ulkoilija sitten keväisin ja syksyisin tarkkailla lintujen tuloa ja lähtöä ja merkitä muistiin havaintonsa. Siten hän on kartuttanut tietoa kotiseutunsa ilmastosta. Jos hän lisää siihen tietoja muutamista kasveista, merkitsee muistiin lehtien puhkeamisen, yrttien ja puiden kukinnan ja hedelmänkannon, marjojen kypsymisen, kylvämisen, sadonkorjuun jne., niin hän hyödyttää tiedettä vielä enemmän. Jos hän on metsästäjä, hän hankkii kappaleen Nilssonin linnustoa, ampuu näkemänsä tuntemattomat linnut ja vähitellen hänestä tulee alansa tuntija. Lisäksi hän voi hyödyttää luonnonhistoriaa ilmoittamalla, mitä lintuja seudulla tavallisesti esiintyy ja näyttäytyy. Siihen vaaditaan tosin pitemmän ajan tutkimuksia ja havaintoja, koska varsinkin nuorten ja vanhojen lintujen kesä- ja talvi- sekä välikauden pukuvaihtelu aiheuttaa erehdyksiä. Helpompaa on oppia erottamaan harvat kotimaiset nisäkkäät ja vesieläimet. On itsestään selvää, että samanlaiset havainnot kasvimaailmasta ovat yhtä hyödyllisiä. Useimmilla koulukurssin suorittaneilla on siihen tarpeelliset esitiedot. Mutta se, että niin harvat innostuvat laajentamaan niitä ja käyttämään niitä hyväksi, ei juuri todista hyvää mainitun opetuksen laadusta.

Pääehtoja sellaiselle mukavalle tieteelliselle toiminnalle on kuitenkin, että havainnot, muistiinpanot ja ilmoitukset ovat tarkkoja ja täysin luotettavia. Niin ei aina kuulu olleen. Tarkkuus ja luotettavuus on tärkeämpää kuin havaintojen lukumäärä.

Erityisen kiinnostava tässä vihkossa on hra Mobergin tutkimus, jo yrityksenä esittää eläin- ja kasvimaailman havaintojen tulokset ilmaston mukaan eri puolilta maata. Hra M. tekee yhteenvedon laadittujen taulukkojen tuloksesta seuraavasti:

Siten on ero kevään edistymisessä maan eteläisimmän osan ja Oulun välillä maaliskuun loppupuolella 17 päivää, koko huhtikuun ja toukokuun alkupuolella 12 päivää, toukokuun loppupuolella 6 päivää. Kuopio vaikuttaa tässä suhteessa olevan aivan samassa kuin Oulu. Kesän erot eteläisimmän Suomen ja Oulun välillä ovat kesäkuun alkupuolella 11 päivää, loppupuolella 8 päivää, heinäkuun alkupuolella 3 päivää, loppupuolella 1 päivä, elokuun alkupuolella 7 päivää. Kuopion osalta ovat samat erot 5, 9, 11, (?) 0 ja 10 päivää. Eteläisimmän Suomen ja Utsjoen välillä erot ovat huhti-, touko- ja kesäkuun alkupuolella suunnilleen kuukausi, loppupuolella 23 päivää, heinäkuun alkupuolella 27 päivää, loppupuolella 18 päivää, elokuun alkupuolella 29 päivää.

Näiden havaintojen oikeellisuuden vahvistavat suorat havainnot lämpötilasta, joiden Ahvenanmaan, Helsingin, Vöyrin ja Hailuodon keskilämpötilaksi muutetut erot vastaavat niitä, jotka ilmaisevat kasvien kehitystä ja muuttolintujen tuloa ym.

 

Wiborgs läns landtbruksssällskaps handlingar för 1857. Wiborg 1857. [Viipurin läänin maanviljelysseuran toimituksia vuodelle 1857. Viipuri 1857.]

Pieni vihkonen ei ole vailla kiintoisia kirjoituksia. Se sisältää pöytäkirjan vuosikokouksesta, vuosikertomuksen, alamaisen mietinnön Keisarillisen Suomen Talousseuran alamaisen lausunnon johdosta jne., kuvauksen ruokinnasta lehmänavetassa Sippolassa talvella 1857 ja lopuksi melko tarpeettoman jäsenluettelon.

Kuvaus ruokintamenetelmästä Sippolassa on omiaan herättämään kaikkien maaviljelijöiden suuren mielenkiinnon. Sen alullepanijana ja johtajana on muuan sveitsiläinen. Hän väittää sen oikeuden perustuvan kahteen sanaan, ”lepo ja ruokahalu” – karjalle nimittäin. Ominaista sille on, että ruokinta tapahtuu vain kaksi kertaa päivässä. Tosin silloin syödään ja juodaan kunnolla. Sillä ruokinta, lypsäminen ja hoito vievät joka kerta kaksi tuntia, yhteensä neljä tuntia päivässä. Mutta siinä välissä on navetta kiinni ja asianmukaiset mies- ja naishoitajat saavat puuhata muuta tai levätä hoitaen itseään. Aiheesta enemmän voi lukea kirjan viideltä sivulta. Menetelmä, sen toteuttaminen ja kuvaus ovat kaikki yhtä yksinkertaisia ja lyhyitä.

Olisi hyvin voinut odottaa, että Viipurin seuralla olisi ollut enemmän sanottavaa Turun seuran lausunnosta. Mutta jo tällä vähällä on arvonsa. Meitä kiinnostaa lähinnä lausunto työläisten suhteesta maanomistajiin.

Muuan kirjeenkirjoittaja on eräässä Turun lehdessä koettanut puolustaa Suomen Talousseuran kysymystä koskevaa ehdotusta. Se on suunnattu tämän lehden maaliskuun numerossa julkaistuun kritiikkiin artikkelissa ”Köyhät olot Suomessa”. Kuten tavallista on puolustuksen päämausteena vakuutus lähettäjän suuresta tietämyksestä ja meidän tietämättömyydestämme. Lähettäjä on nimittäin kokenut käytännön mies tai nainen; me vain teoretisoimme. Muusta todistelusta ei juuri ole kysymys. Maan maatalous on kerta kaikkiaan sellaista, että se ei voi ruokkia työläistä, vaan vain maanomistajan. Työläiset ovat kelvottomia, laiskoja, innottomia ym., mikään muu kuin lain pakko ei voi ajaa heitä työhön edes neljäksi kuukaudeksi vuodessa. Sitä, mistä he elävät loput kahdeksan kuukautta, ei lähettäjä katso arvolleen sopivaksi selvittää.

Olisi todella valitettavaa, jos lehtemme olisi osoittanut sellaista tietämättömyyttä maan asioista, että jokainen quidam [kuka tahansa] voisi osoittaa sitä sormella. Toistaiseksi olemme niin itserakkaita ettemme sitä usko. Silloin vikaa olisi ainakin aistiemme ja ymmärryksemme auttamattomassa vetelyydessä. Sillä voimme todenmukaisesti vakuuttaa, että olemme koettaneet oppia tuntemaan olot ja todella katsoneet niitä useammalta kannalta kuin moni muu. Mutta on tarpeetonta puhua siitä. Se ei vielä todista mitään.

Ei voi olla eri mieltä siitä, että maan maatalous on vuosisatoja ruokkinut ja yhä ruokkii työläisen – tai kerjäläisen. Yhtä vähän siitä, miten pitkälle sama tila myös vastedes jatkuu. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, saako työläinen runsaammin ruokaa kehittyneemmästä maataloudesta vai pakkoleireistä, joiden tarkoitus ja vaikutus on työpalkan alentaminen.

Mainittu lähettäjä pitää yksinkertaisuudessaan ristiriitaisena, että olemme vaatineet pakkotyötä kunnan niskoilla elävälle laiskalle ja paheelliselle, mutta emme pidä sitä soveliaana koko sille väestölle, joka ei satu omistamaan yhtään valtakunnan maata. Tai ehkä hän vain pitää lukijoitaan niin yksinkertaisina, että he eivät huomaa hänen humpuukiaan. Hämmästyttävää rohkeutta osoittaen hän pitää puhetta siitä, miten uskonto ja älyllinen sivistys haaskataan tyhjään vatsaan, kun hän väittää, että maatyö ei voi eikä sen pidä tehdä työläisen vatsaa kylläiseksi. Mutta se ei suinkaan estä häntä arvostelemasta meidän väitteitämme ristiriitaisiksi, kun olemme pitäneet Talousseuran kou­lujen, säästöpankkien ja eläkelaitosten järjestämistä hyödyttömänä, kun seura samalla selittää, että ”täydellinen maanviljely” ei voi elättää työläistä ja suosittelee pakkotyötä, jonka täytyy viedä häneltä mahdollisuus ansaita elantonsa, kun taas me olemme kiittäneet niitä seuran jäseniä, jotka ovat vaatineet työn vapautta ja lisää tilaisuuksia työansioon sekä samalla rakentaneet toivonsa työläisen hyvinvoinnista hänen älyllisen sivistyksensä edistämiseen. Lähettäjä ei viisaasti selitä meidän esitystämme niin. Hänelle sopii paremmin sanoa yksinkertaisesti: ensin Litteraturbladet suosittelee kouluja työläisille, sitten se tuomitsee ne. On vaikea tietää, mikä aihe voisi johtaa ihmisen vakavan tutkimuksen pariin ja pitää hänet pois yksinkertaisista tempuista, ellei kyseinen siihen kykene. Mutta mitä anonyymillä quidamilla oikeastaan on hävettävänä.

Viipurin Maanviljelysseuran arvoisa lausunto kysymyksessä kuuluu:

Tärkeimpiä asioita maatalouden edistymiselle on henkilökunta (sen asema?), jota vaaditaan sen tarkoituksenmukaiseen harjoittamiseen. Maatalous on vielä suurimmassa osassa Suomea niin alkeellista, että se ei voi työllistää maata omistamatonta kansanluokkaa, ja ne ehdot joilla sitä kesäkuukausina käytetään, ovat laillisen suojelun muinaisten säädösten kanssa synnyttäneet proletaarijoukon, joka kuitenkin on kunnan eli maanviljelijän itsensä rasituksena. Palkollisten järjestämisen suhteen olemme saaneet varmuuden siitä, että talon ruokiin rahapalkalla palkatut ovat työnteossaan ja moraalin suhteen isännälle hyödyllisimmät ja omalta osaltaan onnellisimmat. Mutta halu päästä omilleen, ts. toive että puolisot yhdessä uurastaen voisivat hankkia elantonsa, vähentää ennemmin tai myöhemmin naimattoman työläisen onnellista tilaa. Hän joutuu suojelulain ankaran valvonnan alaiseksi, mikäli hänellä ei ole omaa maata hoidettavana tai hän ei saa vuosipestiä. Häneltä viedään halu hankkia hänelle parhaiten sopivaa työansiota, sillä hän on melkein suojelijansa maaorjan ikeessä. Meidän maataloutemme, kehitettynä ja paranneltuna, tehtaamme ja teollisuuslaitoksemme ym. voivat varmaan tulevaisuudessa tarvita tätä työläisluokkaa. Mutta nyt ei liene kovin nopeasti toteutettavissa, että juuri se maatalous, jonka kehittymättömyys on varsinaisesti synnyttänyt proletäärit, voisi käyttää heitä hyödykseen ja lakkauttaa tähän asti noudatetun järjestelmän. Kuitenkin pitäisi saada aikaan, että kehittyvä maatalous voisi ympäri vuoden työllistää tarvitsemansa työväen ja antaa sille vielä riittävämmän toimeentulon, jotta myös tulevaisuudessa kunta ja maanviljelijä säästyisivät lisääntyviltä köyhäinhoitokuluilta. Johtokunta ei voi osaltaan yhtyä niihin periaatteisiin, joita Keisarillinen Suomen Talousseura on alamaisessa lausunnossaan esittänyt koskien laillista suojelua ja maata omistamattoman kansanluokan ankaraa kohtelua. Riittävät varat maatalouden kohottamiseen, tehtaiden ja teollisuuden kehittämiseen kukoistaviksi sekä rahallisen tuen että valistuksen avulla, kansan moraalinen sivistys ja oikeus käyttää työvoimaansa ja kykyään itse kullekin parhaiten sopivalla tavalla on ainoa keino, joka voi synnyttää väestön ja sen työllistämisen välille sellaisen suhteen, ts. toimeentulon, joka on kaikkien sivistyneiden valtioiden toive ja ehto niiden olemassaololle ja onnelle.

Maatalousseura on sitä vastoin yhtynyt kahteen Suomen Talousseuran ehdotukseen: Agronomian professuurin perustamiseen yliopistoon ja Mustialan opiston muuttamiseen ”maatalouden keskuslaitokseksi koko Suomea varten”. Voitaneen sanoa, että yliopistoon pitäisi perustaa teknologisen ja maatalouskemian professuuri. Mutta agronomian professuuri yleisessä opetuslaitoksessa, jossa mikään käytännön harjoittelu ei voi tulla kysymykseen, vaikuttaa todella hyödyttömältä hankkeelta. Myönnämme, että teknologinen kemiakin on vain yksi puoli asiaa, kun mekaniikka ja koneoppi olisivat yhtä tärkeä osa. Eikä asia sitä paitsi ole ratkaistu professuurilla ja professorin palkalla. Lisäksi vaaditaan laboratorio ja kokoelmat ja määräraha niitä varten. Emme halua varmasti sanoa, vastaisiko hyöty todella näitä kustannuksia. Keskuslaitoksen osalta taas näyttää Suomen Talousseuran ehdotus sisältävän vain, että laitoksen opetus jaettaisiin kahteen kurssiin, ylempi vastaamaan ylempää maatalouskoulua, alempi vain renkivoutien kouluttamista varten. Kun ylempään kurssiin liitetään kemia, lienee tarkoitus sisällyttää siihen myös maatalouskemia. Agronomiaa ei mainita lainkaan, vaikka se varmaan parhaiten kuuluisi Maatalouden ”keskuslaitokseen”. Aritmetiikka, geometria, planimetria, stereometria, kasvitiede, eläintiede, myös alkeiskemia ja -fysiikka näyttävät olevan tarpeettomia oppiaineita laitoksen ylemmällä osastolla, sillä tiedot ainakin useimmista aineista, joita opetetaan maan muissa oppilaitoksissa, voitaisiin tehdä sisäänpääsyn ehdoksi. Kouluun tullessaan oppilaat voisivat olla vähintään 15–18-vuotiaita. Ja heiltä pitäisi vaatia niitä tietoja, jotka voi hankkia alemmissa alkeiskouluissa.

J. V. S.

 

 

  • 1. Uusia painoksia ja jo edellisinä vuosina illmestyneitä sanomalehtiä tai muita moniniteisiä teoksia ei ole laskettu mukaan.
  • 2. On todella naurettavaa nähdä kotimaisessa proosassa vallitseva suuri vaatimattomuus tässä suhteessa. Siksi että sanomalehti, jonka tavallisesti oletetaan koostuvan useammasta henkilöstä, ja jonka henkilökunta voi vaihdella, puhuu ”meistä”, katsoo jokainen, joka pusertaa ensimmäisen ja viimeisen akateemisen väitöskirjansa, joutuvansa esiintymään suvereniteetin manttelissa; ja näkee yksinkertaisimmassakin vihkosessa Meidän puhuttelevan Meidän lukijoitamme juhlallisesti kuin kruu-najaisissa.

Vertailu