Litteraturblad nro 1, tammikuu 1857: Litteraturbladet 1857

Tietoka dokumentista

Tietoa
15.1.1857
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Toimitus on todella iloisesti yllättynyt voidessaan käyttää tätä otsikkoa, sillä lehden ensimmäinen vuosiluku oli 1847, ja se on siten vaihtelevissa kohtaloissa vienyt olemassaoloaan eteenpäin kokonaisen pitkän vuosikymmenen.

Se todistaa epäilemättä, että tällainen ja tätä tarkoitusta varten toimitettu lehti on maan sivistyneistön todelliseen tarpeeseen, vaikka se tosin ei todista, että tarve on tyydyttävästi tullut täytetyksi. Sillä siellä missä on tarve, mutta kaikki kilpailu puuttuu, yleisön on luonnollisesti pakko pitää sille tarjottu hyvänään.

Varsinkin yhdessä suhteessa on myös toimitus viime vuosikerrassa luvattoman heikosti hoitanut velvollisuutensa. Olemme nimittäin tuskin lainkaan arvostelleet mitään muuta ulkomaista kirjallisuutta kuin ruotsalaista. Puutetta ei aiheuttanut vajavainen tietoisuus tehtävästämme vaan auttamaton kyvyttömyys täyttää sitä. Tosin ei vaadi kovin paljon suositella välttävin sanoin hyvää luettavaa, mutta vie aikaa hankkia tietoa siitä, ja siihen tarvittavaa vapaa-aikaa allekirjoittanut ei ole voinut hankkia, kun vanhat tehtävät ja uudet, ennakoimattomat velvollisuudet ovat joutuneet ristiriitaan.

Toinen seuraus olosuhteiden pakosta on ollut lehden julkaisemisen epäsäännöllisyys. Sillä on kuitenkin menneen vuoden jälkipuoliskolla ollut muita, toimituksen hyvästä tahdosta riippumattomia syitä, niin että ellei niitä olisi ollut, joulukuun numero olisi ilmestynyt oikeaan aikaan, ennen 15. tammikuuta.

Toimitus toivoo, että Litteraturbladin ystävät suopeasti sivuuttavat lehden nämä ja muut puutteet ja tunnustavat että toimitus aina on pitänyt tavoitteensa näkyvissä ja katsovat sen kykynsä mukaan täyttäneen muuten tyhjän paikan kotimaisessa kirjallisuudessa.

Olisi epäoikeudenmukaista väittää ettei nykyaika tee herkeämättä työtä myös henkisten intressien hyväksi; mutta silti täytyy myöntää, että sillä ei ole runsaasti luomuksia, jotka johtaisivat yleisen sivistyksen uusille urille. Nykypäivän tapahtumia tarkastellessa olisi taipuvainen kadehtimaan sitä onnellista sukupolvea, joka eli täysissä voimissaan edellisen ja tämän vuosisadan vaihteessa; se sai luoda ajan, jossa me, heidän käsitystensä ja pyrintöjensä perilliset nyt elämme. Se, mitä nyt Euroopan sivistyneissä kansakunnissa tapahtuu, näyttää sitä vastoin enemmän suuntautuvan vahvistamaan jo hankittua kuin avaamaan uusia uria. Tieteessä enempää kuin kirjallisuudessakaan ei esiinny mitään kovin käänteentekevää. Tiede ottaa toki useimmilla aloilla päivittäin edistysaskelia, muun muassa sellaisia, joita 100 tai ehkäpä 50 vuotta sitten olisi pidetty suurina ihmeellisyyksinä. Mutta jopa uusien planeettojen löytyminen on nykyään niin arkipäiväistä, että tuskin kukaan välittää painaa uusien taivaankappaleiden lukua saati nimiä muistiin. Samoin löydetään uusia mineraaleja, kasveja ja pieneliöitä loputtomiin, uusia kemiallisia yhdisteitä keksitään tai löydetään jne. Mutta tällaista tapahtuu joka päivä eikä se herätä yleisempää mielenkiintoa. Kielentutkimus tarjoaa samoin uusia kieliä, uusia kirjallisia traditioita ja uusia kielioppeja. Sellaisiin ilmiöihin kuuluvat epäilemättä etevän maanmiehemme, Castrénin tutkimukset merkittävimpinä, käsittäen suuren, aivan uuden alueen. Ja päivänvaloon tuoduissa traditioissa ei suomenkielinen Kalevala ole suinkaan viimeisillä sijoilla. Matematiikka ei ole pitkään aikaan ottanut yhtään merkittävää askelta eteenpäin. Filosofialla ei liioin sitten Hegelin ole ollut esittää yhtään suurta nimeä. Teologisissa ja juridisissa tieteissä ei nouse esiin mitään uutta tulevaisuutta lupaavaa. Mutta joka alalla määritellään ennestään tiedetty tarkemmin, yksinkertaistetaan muotoja ja levitetään tietoja, niin että yleiseen sivistykseen sisältyy yhä enemmän.

Kansalliskirjallisuuden laita on samoin. Tuskin kukaan nykyään elävistä runoilijoista tulee ottamaan paikkansa ensirivissä – vaikka Suomi tässäkin on siitä onnellinen, että voi laskea itselleen kuuluvaksi erään nimen, joka on vähintään saman veroinen kaikkien niiden kanssa, jotka nykyaika mainitsee omikseen. Romaani on varsinainen oman aikamme edustaja kun pyritään perehdyttämään suuri joukko kirjalliseen sivistykseen, mutta sen nimilehdellä ei nykyään ole yhtäkään tunnetuimmista nimistä. Muistelmakirjallisuus, lukemisena suurelle yleisölle romaania lähinnä, on vielä mitättömämpää. Sitä vastoin historiankirjoitus on eri käsitysten mukaan enemmän tai vähemmän helposti selitettävän sallimuksen johdosta yhä elävien edustajiensa ansiosta nykyään melko korkealla tasolla.

Litteraturbladin kaltaiset lehdet voisivat siis oikeastaan olla ajan hengen palveluksessa. Sillä lehdellä täytyy olla tehtävänä tutustuttaa suuri lukeva yleisö aikansa tieteen ja kirjallisuuden saavutuksiin. Ja kun nämä saavutukset pääasiassa näkyvät siinä, että hankittu tieto leviää yhä suurempiin piireihin, niin siihen omistautunut lehti nimenomaan kuuluu nykyaikaan. Ei voida odottaa että se kertoisi tiedon maailman suurista ilmiöistä, silloin kun sellaisia ei siellä esiinny. Mutta sen tehtävänä pitäisi kuitenkin olla lukijoidensa perehdyttäminen kaikilla tiedon aloilla johonkin sellaiseen, joka näyttäisi olevan suurelle yleisölle soveltuvaa.

Tunnustaen nämä lehtemme tehtävät tajuamme paremmin kuin hyvin, miten kaukana se on niiden täyttämisestä. Eri maiden kansalliskirjallisuuden pitäisi lähinnä kuulua lehdessä käsiteltäviin aiheisiin. Mutta varsinkin juuri tässä suhteessa, kuten jo on myönnetty, on toimitus huomannut olevansa kykenemätön vastaamaan lukijoiden kohtuullisiin vaatimuksiin. Vain oman ajan historiankirjoitusta, joka tällä hetkellä on kansalliskirjallisuuden huomattavin puoli, on toimituksella ollut tilaisuus muutamin sanoin arvostella. Muu nykyajan kirjallisuus, vaikka onkin vähemmän merkittävää, on kuitenkin lähinnä menneen ajan suurenmoisten herätteiden hedelmää ja jatkaa sen viittomiin suuntiin, miksi se myös epäilemättä on huomionarvoista. Mitä tässä suhteessa on puuttunut lehden viime vuosikerrasta, toivoo toimitus saamiensa avustuslupausten perusteella voivansa joltain osin kohentaa tämänkertaisessa.

Yhden esteen sekä viimeksi mainitussa suhteessa että yleensä tieteellisten ja kirjallisten artikkeleiden julkaisussa aiheuttaa lehden vähäinen tila. Hyvin usein tarjoavat ulkomaiset lehdet sekä runsassisältöisiä että taiten kirjoitettuja tutkimuksia; niiden laajuus estää kuitenkin julkaisemisen. Sekä tästä syystä että saadaksemme lisää vaihtelua sisältöön tulee lehden laajentamisesta siis päivä päivältä yhä enemmän tarpeen sanelema toimi, jota toimitus jo on harkinnut ja joka ensi vuosikerrassa toteutetaan – jos yleisö edelleen osoittaa siihen kiinnostusta. Päivälehtien kilpailu rajoittaa myös yhä enemmän mahdollisuutta lainata lyhyitä artikkeleita. Viittaamme esimerkiksi Rabinet’n nerokkaisiin luonnontieteellisiin kirjoituksiin Revue des deux Mondes’ssa, joiden julkaisun aloitimme, mutta joilla sittemmin sekä maassa paljon luettu Svenska Tidningen että myös eräs suomalainen sanomalehti havaitsivat aiheelliseksi koristautua. Ja kuukausilehti jää sellaisessa kilpailussa aina jälkeen. Laajemmat artikkelit sitä vastoin voi kuukausilehti aina toivoa saavansa pitää itsellään.

Tämä ulkomaisesta kirjallisuudesta ja sen lainaamisesta. Kotimaisen kirjallisuuden kentän on Litteraturblad saanut täysin käyttöönsä, sillä sen arvosteluja ei voi lainata, eivätkä sanomalehdet näytä olevan kovinkaan halukkaita harjoittamaan omaa kirjallisuuskritiikkiä. Vahinko vain että niin suuri osa tätä kirjallisuutta koostuu mitättömyyksistä, joiden arvosteleminen on vain palstantäytettä. Litteraturbladin viime vuosikerta on sisältänyt sitä enemmän kuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista ja hyödyllistä, ja sitä osaa pitää supistaa sopivaan määrään.

Mutta yleisessä sivistyksessä on monia kiinnostuksen kohteita puhtaasti kirjallisten lisäksi. Sen oikea tunnusmerkki on itse asiassa kiinnostus ja tieto niistä kysymyksistä, jotka koskettavat yleistä. Ja niihin kuuluvat materiaaliset yhtä hyvin kuin henkiset kysymykset. On nurinkurista ylimielisyyttä pitää maan aineellisia intressejä liian vähäpätöisinä. Kaiken ylimielisyyden tavoin myös se johtuu tietämättömyydestä tai teeskentelystä. Jokaisella yksilöllä on kylliksi aineellisia etuja valvottavana ja useimmat ihmiset näyttävät olevan enemmän kuin asiaan kuuluu niiden pauloissa. On vain niin, että ne liittyvät silkkaan itsekkyyteen, joka on ajatustavassaan kohoavinaan aineellisen yläpuolelle kopeasti halveksien sitä silloinkin, kun se koskettaa yleisiä asioita, maata ja kansaa, tai joka ei tajua, että työ yleisen aineellisen hyvinvoinnin hyväksi vähentää huolta omasta toimeentulosta. Itse asiassa kenenkään ei pitäisi enemmän ahkeroida yleisen hyvinvoinnin kohottamiseksi kuin niiden, jotka työskentelevät henkisen kulttuurin edistämisen hyväksi. Sillä ne molemmat ovat erottamattomasti yhtä. Yksittäinen ihminen voi myös ilman tietoa onnistua rikastumaan, samoin kuin nero ja oppinut voi elää – ja usein myös elää – niukoissa ulkoisissa oloissa. Mutta suurelle kokonaisuudelle ainoa tie hyvinvointiin on lisääntynyt tieto; ja yleisellä älyllisellä sivistyksellä ei ole maaperää siellä, missä ihmisen täytyy vaivalloisesti raataa elämän yksinkertaisimpien tarpeiden hyväksi. Historiassa on runsaasti esimerkkejä siitä kuinka tiede ja kirjallisuus ovat kukoistaneet vain sellaisten kansojen parissa, joissa maanviljely, teollisuus ja kauppa ovat saavuttaneet vähän korkeamman kehityksen. Eri maiden kansalliskirjallisuudessa ovat ilmeisiä poikkeuksia aikakaudet, jolloin ne ovat olleet ruhtinaan tai korkean mesenaatin suojeluksessa. Mutta silloinkin tukena ovat olleet kansallisvarallisuus ja siihen liittyvä korkeampi sivistys, vaikkakin harvoihin käsiin keräytyneenä, maanomistajille tai vain hoviaristokratialle ja sen päämiehelle. Sellaisen yhteiskuntapohjan yksipuolisuus on kuitenkin jättänyt jälkensä myös kirjallisuuteen, josta on tullut ansarikasvi vailla luonnollista elinvoimaa ja vapautta. Augustuksen, Ludvig XIV:n ja myös Kustaa III:n kuuluisista kirjallisista aikakausista löytää ummehtunutta ilmaa, joka ei mitenkään virkistä; siitä voi tunnistaa kauniin, mikä siinä kiistämättä on, mutta siihen ei ihastu. Yhteiskuntakehityksen edistyneemmissä vaiheissa kansakunnan laajemmat piirit ovat ainoa mesenaatti. Mutta se ei ole sitä idyllisenä paimenkansana, vaan sen on täytynyt käydä läpi kulttuurin edeltävät vaiheet tunteakseen tämän korkeimman sivilisaation tarpeen, tarpeen ikuiseen elämään älyn maailmassa.

Tästä olotilasta on luonnollisena seurauksena, että kansakunta, joka Suomen kansan tavoin on vielä kaukana maailman sivistyneistä kansoista sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa, helpommin oivaltaa ja tuntee aineelliset puutteet ja koettaa niitä poistaa. Siksi jokaisella, joka tuntee vetoa korkeampaan henkiseen kulttuuriin, on velvollisuus koettaa edistää sen tunnustamista. Siten levitetään myös välitöntä tietoa ja rakkautta siihen. On tunnettua, miten paljon meidän aikanamme jokainen teollisuushanke perustuu teoriaan ja tieteeseen; siksi myös muiden maiden merkittävimmät luonnontieteilijät ovat tunteneet velvollisuudekseen osallistua sellaisten yleisesti hyödyttävien hankkeiden johtoon. Myös yleistynyt teollinen toiminta herättää opetuksen ja älyllisen sivistyksen tarpeen; ja tämä tarve herättää uusia yleisen edun kysymyksiä, joissa teorialla on tilaisuus päästä valtaan. Se saavuttaa ja sen täytyy saavuttaa tämä tila myös järjestäessään monenlaisia yhteiskuntaoloja, joissa jo materiaalinen kehitys vaatii uudistuksia.

Tämän kaiken tapahtuessa ei puhtaasti tieteellinen ja kirjallinen harrastus voi nukkua. Ei voi ajatella oloja niin, että materiaalisen hyvinvoinnin pitää ensin ehtiä tietylle tasolle, missä korkeampi henkinen kulttuuritarve sitten yhtäkkiä puhkeaisi. Päinvastoin on selvää, että jälkimmäisen on edellisen edistyessä vähitellen herättävä ja kasvettava. Toisaalta on yhtä välttämätöntä, että tätä tarvetta ravitaan ja varoja hankitaan sen tyydyttämiseen. Joka maassa on pidettävä jopa tieteellisesti sivistyneiden erityisenä velvollisuutena olla antamatta yksipuolista ylivaltaa materiaalisille päämäärille ja puhtaasti käytäntöön suuntautuneelle älylliselle sivistykselle, jota tämä päämäärä vaatii. Mutta se ei käy siten että tuon päämäärän merkitys ja käytännöllisen sivistyksen oikeutus jätetään tunnustamatta, vaan siten, että osoitetaan, miten sekä kansakunta että yksilö kiistatta tarvitsee korkeaa humanistista sivistystä ja kuinka ilman sitä myöskään aineellisesti ei voida edistyä. Sillä jos ihminen joutuisi tekemään työtä ja ponnistelemaan vain aineellisten tarpeiden vuoksi, hän voisi ne pian tyydyttää. Itse asiassa juuri henkinen, älyllinen ja siveellinen tarve jossain muodossaan voi yksin kohottaa ihmisen korkeampaan ajalliseen hyvinvointiin. Toisaalta ei voi epäillä, että tämä sivistys ei ole päämäärä sinänsä vaan että sitä on pidettävä vain ehtona henkiselle kehitykselle. Jotta tätä ei kuitenkaan unohdettaisi on niiden toimittava, jotka puhuvat yleisen sivistyksen puolesta.

Näiden käsitysten johtamana olemme koettaneet tässä lehdessä antaa aineellisten näkökohtien päästä kunniaan, ilman että, kuten toivomme lukijan myöntävän, sen vuoksi jättäisimme silmistä korkeampia tavoitteita, jotka antavat niille oikeutuksen. Lehden yleisenä ohjelmana tässä on siksi ollut monissa suhteissa kehittää johtavia periaatteita, prinsiippejä. Sillä niin sanotun asiatiedon, tosiasioihin perustuvien tietojen levittäminen, on käytännön elämässä tavallaan arvokasta. Mutta se ei ole sivistystä. Tieto erilaisten yleisten intressien perusteista ja niiden keskinäisestä yhteydestä muodostaa sen tiedon, joka antaa ihmiselle halun ja kyvyn toimia niiden hyväksi – ja vain se halu ja kyky ansaitsee sivistyksen nimen. Juuri sellaisen yleisen sivistyksen hyväksi olemme kykyjemme mukaan koettaneet tehdä työtä. Olemme myös pyrkineet tässä tarkoituksessa viittaamaan meille aiheeltaan tuttuun kirjallisuuteen, ja toivomme siten huolehtineemme paremmin lukijan tarpeista kuin jos sen sijaan olisimme täyttäneet lehden vain runsaammin kirjallisuusuutisin.

Meidän ei tarvitse lisätä, että olemme pitäneet ja pidämme tämän lehden tärkeimpänä tehtävänä toimintaa sen yleisemmän vakaumuksen hyväksi, että todellinen kansallinen sivistys ja suomen kielen saattaminen luonnollisiin oikeuksiinsa on välttämätöntä ja ainoa keino päästä sellaiseen sivistykseen. Siellä mistä elävä kansallishenki puuttuu, siellä myös hyvää tarkoittavimmat pyrinnöt yleiseksi hyväksi, aineellisten samoin kuin henkisten etujen hyväksi, ovat kykenemättömiä saamaan aikaan mitään korkeampia ja pysyvämpiä tuloksia. Eikä kansallishengellä voi olla lujia juuria kansassa, jonka sivistys ei puhu kansakunnan kieltä. Monista Litteraturbladia vaivaavista puutteista suurin on epäilemättä se, että sen kieli ei ole kansakunnan kieli. Voimme puolustella tätä asiantilaa vain viittaamalla olosuhteiden pakkoon, josta johtuen se ei sisältönsä puolesta tavoittaisi suomenkieliselle lehdelle sellaista lukijakuntaa, joka riittäisi pitämään sen pystyssä. Kuitenkin aikoo toimitus lehden aikaisimpien vuosikertojen tavoin vastedes raivata tilaa myös suomenkielisille kirjoituksille.

Lehteen otetuista kuvauksista ja kertomuksista ei ole muuta sanottavaa kuin että niissä edelleen on tarkoituksena yhdistää huvi ja hyöty. Kuten aikaisemmin on ilmoitettu, on lehdellä etunaan julkaista tässä vuosikerrassa muutamia taiteilijan tekemiä alkuperäiskuvia ja tässä numerossa aloitamme teoksella, jonka suurta arvoa lukija varmasti ilman esipuhettakin osaa arvostaa.

J. V. S.

 

 

Vertailu