Litteraturblad nro 1, tammikuu 1849: Kotimaista kirjallisuutta.

Editoitu teksti

Suomi

Suomi, Tidskrift i Fosterländska Ämnen. 1847. Hfors 1848.

 

Mikään ei voi olla mieluisampaa kuin saada aloittaa tämä lehden vuosikerta kotimaisten kirjallisten tuotteiden esittelyllä. Isänmaan kirjallisuuden ystävä kohtaa lisäksi mielellään uudelleen sen aikakauslehden, johon liittyy niin monia muistoja kirjallisuutemme jälleenluojista, etenkin Lönnrotista ja Castrénista. Käsillä oleva vuosikerta puolestaan on merkittävä siksi, että uusi sukupolvi niin sanoakseni ottaa sen myötä perinnön haltuunsa. Vanhemmista nimistä tapaamme tässä vain herrat Rabben ja Fellmanin. Lehden sisällön pääosa sitä vastoin on peräisin herroilta Warelius ja Elmgrén.

Muistutamme lukijaa siitä, mitä viime vuosikerrassa lausuimme hra Alceniuksen tutkielmasta Joukahaisessa soveltaaksemme sanottua etenkin hra Wareliuksen tässä ilmestyneeseen tutkielmaan ”Etnografisia lisiä Suomen tuntemukseen”.

Maan kasvavalle kirjallisuudelle on näet, sikäli kuin pystymme arvioimaan, luonteenomaista pyrkiä vanhan englantilaisen sananlaskun mukaisesti ”from sounds to things”, puhumisesta asioihin. Pyrkimyksessä näkyy, että se on saanut osansa ajanhengen tuulahduksesta, joka päivä päivältä yhä enemmän tunkee tiedon pois koulusta elämän pariin ja yhä äänekkäämmin kysyy: mitä hedelmiä tieteellä on tarjota kansoille ja ihmiskunnalle? Vallitsevien yhteiskunnan laitosten, kirkkojen, lakien, teollisuuden vallan alla henkisesti ja ruumiillisesti kärsivät kansat pyytävät neuvoa tiedon mysteereihin vihityiltä. Mutta nämä pysyvät mykkinä. Tai he vastaavat ehkä: teidän on parannuttava sisäisesti; sillä muuten eivät viisaimmatkaan laitokset hyödytä teitä. Kansat kysyvät silloin: Minkä takia yhtä hyvin uskonto, tiede, ihmisten tietämys ja mieli ovat niin rappiolla, ettei pystytä löytämään mitään instituutioita, jotka kelpaisivat suojaamaan ja tukemaan ihmiskunnan eteenpäinmenoa? – Tähän kysymykseen ei löydy kuin yksi rehellinen vastaus: uskonoppi, tiede ja taide ovat olleet niin koulun siteisiin kiedottuja, että ne ovat tarjonneet mitättömiä tuloksia ja niistä on vain vähän jos mitään levinnyt kansojen keskuuteen. Tehkää siis tieto eläväksi kaikessa ihmisten teoissa ja toimissa; johtakaa tiede ulos koulusta elämään; muuttakaa sen odotetut tulokset yleisiksi vakaumuksiksi, sen jalostava kyky voimaksi kansan ajatuksissa ja mielessä! – ja tiede itse tulee kansan elämän myötä omaksumaan uuden hahmon.

Yhtä vähän kuin tieteen arvostus nyt kärsii siitä, että se on ikään kuin suorittanut kouluopintonsa ennen astumistaan elämän pariin vaikuttamaan, yhtä vähän alentavaa on meidän maamme tähän saakka tuntemille kirjallisille pyrkimyksille, että ne ovat jääneet erillisten oppi- ja tutkimusnäytteiden tasolle jättämättä näistä mitään hedelmää kansakunnalle ja kansalliskirjallisuudelle. Näiden yksittäisten tutkimusten perustalle käsillä oleva aika alkaa nyt rakentaa. Ja sen luonteena meidän maassamme on juuri tämä pyrkimys liittää hajallaan olevat rakennusainekset yhdeksi kokonaisuudeksi sekä luoda kirjallisuus, joka elää ja vaikuttaa kansakunnassa ja antaa rakennukselle lujuutta ja kiinteyttä. Ei ole tarpeen todistella, että tämä sama pyrkimys osoittaa erityistutkimukselle sen oikeat paikat ja antaa sille satunnaisuuksista riippumattoman suunnan.

Erään ulkomaalaisen oli suotu tarjota ensimmäinen yhtenäinen kuvaus siitä, mitä Suomen kansa on ja on ollut. Rühs julkaisi Suomen historian (”Finnland und seine Bewohner”) aikana (1848), jolloin kukaan kotimainen mies ei vielä rohjennut ajatella muuta kuin koota aineistoja siihen. Tosin Rühsin työ olisi sisältänyt vain niukasti mitään Suomelle ominaista, jos ei keräilevien esityön tekijöiden joukossa olisi ollut sellaista miestä kuin Porthan. Omalla tavallaan tämä yritys silti todistaa, että ulkomaalainen oli askelen edellä kotimaisia oppineisuuden harjoittajia oivaltaessaan, että jopa jossain määrin vaillinaiseksi jäävä yritys kokonaisuuden laatimiseksi oli suotavampaa kuin pelkät fragmentit. Vähättelemättä hra Arwidssonin tähän yritykseen tekemien parannusten arvoa voidaan silti sanoa, että Lönnrotin ilmaantumiseen saakka ei kukaan uskaltanut seurata ulkomaalaisen jalanjäljissä. Lönnrotin töiden myötä oli nähtäväksi saatettu kokonainen Suomen kansan olemassaolon kausi, ja tämä on kausi, joka kansallisen elämän kannalta on ehkä merkittävin. Castrén meni vielä askeleen taaemmaksi; hän on suurenmoisessa näkemyksessä yhdistänyt Suomen kansan puhtaasti kansallisen elämän periodin eurooppalaisten kansojen yleiseen historiaan. Voidaan katsoa, että hra Kajaanin yrityksen sitoa näiden molempien tutkimusten tulokset yhteen ja kuvata Suomen kansan esikristillistä aikaa ovat antaneet aivan uuden kuvan ei vain tästä ajasta, vaan koko kansan luonteesta ja sen suhteesta muihin kansakuntiin. Vähemmän onnistuneena voidaan sitä vastoin pitää hänen esitystään Suomen keskiajan historiasta. Lähtien suomen kielen ja yleisen opetustoimen vaiheita koskevasta tutkimuksesta on nyt hra Alcenius harvoin, mutta määrätietoisin vedoin ikään kuin luonnostellut suunnitelman Suomen kansan koko sen kristillisen ajan kehityksen tavoittamiseksi; hän on esittänyt ensimmäiset suuntaviivat sisäiselle kulttuurihistorialle, joka on ainoa, mikä Suomen kansalle on ominaista, kun taas sen ulkoinen poliittinen historia lankeaa yhteen Ruotsin kanssa. Samaten on maamme maantieto 50 vuotta pysynyt sillä tasolla, minne Tuneld sen nosti; ja tietomme siitä olemme saaneet Rühsin Tuneldilta tekemistä lainauksista. Tänä aikana on tehty hyviä tutkimuksia Suomen historian erityisseikoista oppineisuuden kätköissä säilytettäviksi, ja samaan säilöön on pantu myös runsaasti kaupungin- ja pitäjänkuvauksia, ilman että niistä olisi syntynyt mitään kokonaisuutta. Muuan uhrautuvainen nuori mies, Eklund, jonka nimi kannattaa säilyttää kiitollisessa muistissa, julkaisi Suomen kartan, mihin ei vielä ole liittynyt mitään muuta kuvausta kuin se, mikä on nuoren miehen mielessä. Sen, mitä tästä kartasta voidaan oppia, nimittäin maan fyysinen maantieto, on hra Tikkanen koonnut hyvin ”Suomen Tilastoon”. Hän on myös prof. Reinin jäljissä julkaissut arvion näiden harjujen välissä, näiden järvien ympärillä elävän kansan aineellisista voimavaroista. Siihen liittyen on oikeus valittaa, ettei hra T. ole perustanut mitään omalle tutkimustyölleen. Mutta tähän asti on kaivattu jotain lähempää yleisesitystä maan eri seutujen luonnosta, kansasta ja tavoista, niistä samankaltaisuuksista ja erilaisuuksista, joiden esittäminen taulun ääriviivojen ja varjostuksen lailla vasta antaa kokonaiskuvan nyt elävästä Suomen kansasta. Tämän kuvan on nyt hra Warelius antanut meille kirjoituksessaan ”Etnografisia lisiä Suomen tuntemukseen”. Myöhempi tutkimus voi jatkaa ja täydentää sitä.

Vanhan käytännön mukaan Suomi jaetaan seitsemään maakuntaan: Varsinais-Suomi, Uusimaa, Häme, Savo, Karjala, Pohjanmaa ja Ahvenanmaa, sikäli kuin ei muistia helpottaakseen vielä erota yhtäältä Vanhaa Suomea, toisaalta Satakuntaa. Joidenkin erittäin epämääräisten seikkojen pohjalta yritetään osoittaa näiden maakuntien provinssi-eroavaisuuksia. Kuitenkin vain äärialueilla, rannikolla ja sisämaassa voidaan havaita luonnossa ja ihmisissä määrättyjä ja erilaisia piirteitä. Jaottelulla on vain parissa tapauksessa mitään fyysistä maantieteellistä perustetta; ja historiallinen heimoeroavaisuus antaa korkeintaan kolme, tai ruotsalainen Ahvenanmaa mukaan lukien neljä maakuntaa. Tavanmukaisella maakuntajaolla lienee historiallinen perustansa ruotsalaisvalloituksen ja kristinuskon leviämisen eri aikakausissa ja eri aluepiireissä. Pitänee olettaa, että varhaisempi tai myöhäisempi kulttuuri on synnyttänyt eroavaisuuksia. Mutta hra W. on, kuten kohta tulemme esittelemään, etsinyt erottelulle alkuperäisemmän perusteen.

Vakaalla, yksittäisten tutkimusten johtamalla kädellä hra W. piirtää tuskin lainkaan mutkittelevan linjan yli maan kaakosta luoteeseen. Se osoittaa kahden maakunnan ja heimon rajaa; ensin mainitut eroavat toisistaan fyysisen luonteensa puolesta, jälkimmäiset myös henkisesti, mielenlaadultaan, kieleltään ja tavoiltaan – sitä enemmän, mitä kauemmaksi etäännytään erottavalta rajalta. Tämä linja kulkee hra W:n mukaan Vehkalahden ja Virolahden pitäjien, Valkealan ja Luumäen välistä. Se jatkaa Valkealan ja Mäntyharjun, Iitin ja Mäntyharjun välistä, Heinolan kappelin kautta, Asikkalan ja Sysmän välistä, Kuhmoisten kautta, Längelmäen ja Jämsän sekä Keuruun, Ruoveden sekä Kuortaneen ja Keuruun, Kuortaneen ja Lappajärven, jopa Alahärmän ja Kortesjärven kappelien välistä, minkä jälkeen se kohtaa rannikolla ruotsinkielisen siirtolaisasutuksen. Silmäys karttaan osoittaa, että yllä olevat paikannimet viittaavat länsisuomalaisiin paikkakuntiin.

Näiden kahden pääosan ohella, joissa lukija helposti tunnistaa hämäläisen ja karjalaisen haaran, on vielä kolmaskin, varsinainen pohjanmaalainen haara (Kainuu), missä molemmat ensin mainitut sulautuvat yhteen ja missä esiintyy vain harvoja näistä poikkeavia ominaispiirteitä. Äsken kuvaillulla linjalla kuuluvat Keuruusta alkaen koillispuolella sijaitsevat alueet tähän haaraan. Täältä pitkin Maanselkää Oulun läänin rajalle vedetty linja, siitä taas Kalajoen ja Haapajärven pitäjien, Oulaisten ja Haapajärven kappelien (Pyhäjoen pitäjässä), Rantsilan ja Pulkkilan kappelien (Siikajoen ja Piippolan pitäjissä), Limingan sekä Oulun ja Muhoksen, Iin sekä Kemin ja Pudasjärven, Rovaniemen ja Kemijärven välistä kulkeva linja ilmaisee rajan itäpuolella sijaitsevien itäsuomalaisten, länsipuolella sijaitsevien pohjanmaalaisten paikkakuntien välistä; jälkimmäiset on edellä merkitty kursiivilla.

Tekijä huomauttaa, että näiden linjojen kummallakin puolella yksi haara tunkeutuu enemmän tai vähemmän toisen alueelle. Hän erottelee itse kunkin alueen sisäiset murrokset.

Edelleen hra W. luonnehtii eri haarojen ja murrosalueiden kieltä esittämällä moninaisia rinnastuksia, niiden luonnetta, älyllistä valistusta, tapoja, asumistapaa, pukuja jne.

Laaja osa tutkielmaa käsittelee myös lappalaisia, nimittäin ei vain Suomessa nykyisin asuvia, vaan myös lappalaisten muinaisuutta; siinä mainitaan suuri määrä muistomerkkejä lappalaisten varhemman oleskelun ajoilta koko Suomesta. Tässä osastossa, kuten myös ensin mainitussa, pohjaa tekijä tietonsa suurelta osin omiin tutkimuksiinsa, jossain määrin yksittäisille tiedonannoille nykyajalta. Niinpä tutkielmaan sisältyy melkoinen tähän saakka tuntemattomien tietojen rikkaus; ja sekin, mikä on vanhemmista lähteistä lainattua, käy kiintoisammaksi sen kokonaisyhteyden ansiosta, minkä puitteissa se tässä esitetään.

Lyhyehkö kuvaus ruotsalaisista siirtokunnista Suomessa, tänne asettuneista saksalaisista ja venäläisistä, jopa pari sanaa mustalaisista, joiden lisäksi lopuksi tulee viittaus maan vanhimpaan, luultavasti kelttiläiseen väestöön – kaikki tämä täydentää sitä kuvaa isänmaan kansatieteellisistä oloista, jonka tekijä meille esittää.

Arvostelija ei ole löytänyt mitään paikkansapitämätöntä tietoa. Silti voidaan yleensä ottaen pitää virheellisenä sitä, että halutaan saattaa kansanluonteet joidenkin yleisten kategorioiden yhteyteen; ja siksi vaikuttaa tarkoituksettomalta, kun tekijä haluaa eri maakuntien väestössä nähdä edustettuina Aristoteleen neljä temperamenttiluokkaa. Vielä voidaan huomauttaa, että tekijä on omistanut vähemmän huolta tapojen, elämäntapojen ym. kuvaukseen kuin kielellisten poikkeamien esittelyyn. Samoin ei oltaisi poikettu aiheesta, jos oltaisiin esitetty jotain ajasta, jolloin eri seudut on otettu viljelykseen ja siinä yhteydessä maan fyysisestä luonteesta, ajasta ennen kristinuskon tuloa ja niistä historiallisista momenteista, jotka tämän ohella ensi sijassa ovat vaikuttaneen tämän tai tuon kansanhaaran sivistykseen.

Sitä, mitä näin siis vielä jää kaipaamaan, ei silti juuri pane merkille sen rikkaan tietomäärän rinnalla, joka hra Wareliuksen tutkimuksesta on ammennettavissa. Oman maan tuntemus kuulunee ensimmäisiin ja välttämättömimpiin tietoihin joita ihmisen on hankittava. Sekä tällaisen tiedon lähes täydellinen puuttuminen yleisön parissa että niiden lähteiden köyhyys, josta sitä voisi hankkia, osoittavat kyllin, millä alhaisella kannalla kotimainen sivistys on. Sitä suuremmalla ilolla voi havaita, että yhä enemmän ja enemmän on tunnustettu tarpeelliseksi saada täydellisempää tietoa isänmaan nykytilasta ja siihen johtaneista vaiheista. Tästä asiaintilasta todistaa varsinkin se, ettei nuorempi sukupolvi tyydy kaivautumaan yksittäisiä seikkoja ja tapahtumia koskeviin tutkimuksiin sekä hautaamaan näiden tutkimusten tuloksia akateemisiin muistiinpanoihin, vaan paaluttaa suuremman alueen, millä käyttää kykyjään sekä esittää työn tulokset luottavaisesti yleisön tutkivien silmien nähtäväksi. Niinpä vakaumuksemme on, että samoin kuin hra Alcenius on viitoittanut uuden tien Suomen historian työstämiseksi, ei kukaan, joka tästä lähtien tekee työtä Suomen maantieteen parissa, voi välttää lainaamasta sen suuntaviivoja hra Wareliuksen tutkimuksesta. Arvostelija ainakin tunnustaa avoimesti, että hän on näistä molemmista kirjoituksista saanut enemmän tosi tietoa Suomesta ja Suomen kansan vaiheista kuin mistään työstä, mihin hän on aiemmin tutustunut.

Mutta hra Wareliuksen tutkielman syntyhistoria osoittaa myös, kuinka suuressa määrin omassa maassa puuttuu rohkaisua tässä esitellyn laatuiseen kirjalliseen toimintaan. Hän mainitsee itse, että se on laadittu ulkomaalaisen tarpeisiin; ja mikäli emme ole saaneet vääriä tietoja, on tämä tapahtunut Pietarista saapuneesta kehotuksesta, mistä hra W. myös on saanut tukea tutkimuksilleen.

Samanlaista sattumaa on kiittäminen myös Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhtenäisestä toimintaselostuksesta. Hra Molbeck Kööpenhaminasta on näet pyytänyt sellaista selostusta; ja tämä pyyntö on saanut hra Elmgrenin kirjoittamaan ”Kertomuksen Suomalaisesta Kirjallisuuden Seurasta ensimmäisten 17 vuoden aikana”, joka nyt ilmestyy Suomi-aikakauskirjassa.

Kertomukseen liittyy koko se mielenkiintoisuus, jota tutustuminen tähän saakka tuntemattomaan tai vain hämärästi tunnettuun voi synnyttää. Kuvaus ympäristöstä, jonka piiristä niin sanotusti kuoleva kansallishenki on etsinyt pakopaikkaansa ja pelastustaan, herättää kasvavaa osanottoa. Että tämä on ollut köyhyyden ympäristöä, maallisesta hyvästä köyhää, jopa elämästä ja ajattelusta verrattain köyhää, vain lisää osanottoa: se näet opettaa, kuinka vähäpätöisistä välineistä voi Kaitselmuksen kädessä tulla suuren päämäärän työvälineitä, ja kuinka pientä maatilkkusta hyvän siemen tarvitsee juurtuakseen ja kasvaakseen. Jo kauan on tiedetty, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran merkitys olisi ollut vähäinen, jos se ei olisi onnistunut kiinnittämään nimeään ja toimintaansa Lönnrotin töihin. Mutta ei juurikaan tiedetä, että seura myös perustettiin1 Lönnrotin takia, jotta hänen ponnistelujensa hedelmät saataisiin päivänvaloon. Sen lisäksi seura ansioitui myöhemmin sillä, että se tuki näitä ponnisteluja. Vuonna 1831 oli toiset ajat kuin nykyään. Kukapa kustantaja ei nyt ojennetuin käsin ottaisi vastaan sellaisten töiden kuin Kalevalan ja Kantelettaren käsikirjoituksia. Mutta se aika oli toinen, ja seuran väliintulo oli välttämätön niiden julkaisemiseksi.

Seuran Toimituksia on ilmestynyt yhdeksän osaa; 1) Kultala, kääntänyt Keckman; 2) Kalevala; 3) Kanteletar (kolme nidettä); 4) Suomen kansan Sananlaskuja; 5) Suomen kansan Arvoituksia, kaikki tunnetusti Lönnrotin kokoamia ja julkaisemia; 6) Surullinen tarina Wiinamyrkystä, kääntänyt Poppius; 7) Kajaanin Suomen Historia; 8) Eukleideen Alkeet, kääntänyt Schildt; 9) Ejmeleuksen Yhteinen Historia kansakouluin tarpeeksi. Joidenkin osien kustantamisen seura on jättänyt yksityisille. Lisäksi seura on julkaissut neljä vuosikertaa Suomi-aikakauslehteä, lunastanut itselleen Castrénin syrjäänin kieliopin koko painoksen, 100 kappaletta Mehiläistä, Lönnrotin tunnettua neljänä vuosikertana ilmestynyttä aikakauslehteä, 200 kappaletta Harjulan onnettomuutta. Seuran menojen summa nousee noin 5 000 hopearuplaan, joista 1 100 ruplaa matka-avustuksia, lukuun ottamatta sitä tekijänkappaleiden määrää, joka tavallisesti on muodostanut kunkin tekijän palkkion. Tämä tekee kuitenkin 1 000 assignaattiruplan suuruisen menoerän jokaisena seuran olemassaolovuotena, kuitenkin niin, että kun kolmena ensimmäisenä vuotena tätä menoerää ei lainkaan ollut, on se kolmena viimeisenä vuonna noussut 2 000–2 500 ruplaan. Tulojen määrä on vuosittain vaihdellut, mutta viimeisenä viitenä vuotena ne ovat nousseet 4–5 sataan, viimeisenä vuonna jopa 800 hopearuplaan.

Tämän toiminnan johdosta ei seuran olemassaolon merkitystä voi pitää vähäisenä. Sen välillisiä vaikutuksia, jotka ovat johtaneet suomalaisen kirjallisuuden elävöittämiseen ja ruokkimiseen, ei voida mitata rahassa tai volyymien määrässä. Palkinnon ja kunnian ansaitsevat ne miehet, seuran toimihenkilöt ja johtajat, jotka ovat olleet vähäisessä uutteria, minkä varaan tulevat sukupolvet tulevat perustamaan loistavamman toiminnan.

Hra Elmgrenin lämpimään sävyyn laadittua esitystä ei kuitenkaan voi ehdoitta ylistää, sillä kertomuksen olisi hyvin voinut laatia selvemmäksi yleiskatsaukseksi.

Sama tekijä on tähän vuosikertaan jättänyt ”Kuvauksen Paraisten pitäjästä”. Siihen liittyy kartta, joka – sikäli kuin arvostelija ymmärtää – on esimerkillisellä tavalla järjestetty ja täydellinen, mikä todistaa tekijän sen eteen näkemästä vaivasta. Tällaisilla erityiskuvauksilla on varsinaista arvoa tutkijan kannalta, ja muuten ne kiinnittävät vain niiden lukijoiden lähempää huomiota, jotka ovat oleskelleet paikkakunnalla tai muuten ovat siihen läheisessä henkilökohtaisessa suhteessa. Arvostelija on artikkelia lukiessaan palauttanut mieleensä muiston valloittavasta Paraisista: se on niitä maamme paikkakuntia, joilla todellakin tunnetaan elähdyttävä kesäaurinko.

Hra Fellmanilta vuosikerta sisältää kirjoituksen ”Lisiä Lapinmaiden eläimistöön”, osa 1 ”Imettäväiset”. Jos tekijän aikomuksena on käydä läpi kaikki eläinluokat, niin pelkäämme, ettei useimmista artikkeleista tule mitään sopivaa suuren yleisön luettavaa. Kalojen, hyönteisten ja yleensä selkärangattomien nimiluettelot riittänevät tutkijoiden tarpeisiin. Tässä osassa sitä vastoin, missä tekijä on voinut kertoa eläinten elintapoja ja pyyntiä koskevista lappalaisten havainnoista, on useita varsin kiinnostavia kuvauksia. Myös linnuista saataneen aikaan tämäntapaisia yleistä mielenkiintoa herättäviä kuvauksia. Näytteeksi julkaisemme tässä alempana tekijän kuvauksen majavasta.

Edelleen vuosikerrassa on hra Rabben ”Luettelo Suomea koskevista kirjoituksista Ruotsin Tiedeakatemian julkaisuissa”, luonnollisesti vain tutkijoiden apuneuvoksi tarkoitettu, sekä lopuksi ”Jälkilauseita” A. Wareliukselta. Viimeksi mainittu artikkeli ansaitsee oman lukunsa.

Se sisältää lisätietoja hra W:n kansatieteelliseen kuvaukseen. Niillä on määrätty arvonsa. Mutta niiden johdantona on muutama sana, joihin niiden omaperäisyyden takia kannattaa kiinnittää huomiota. Hra W. sanoo näet, että hän on laatinut artikkelinsa ruotsiksi, koska se oli koottu ulkomaalaista varten ja piti kääntää saksaksi. Hän lisää, että hänen ”luonnollisesti” on raskaampaa kirjoittaa ruotsiksi ja pyytää lukijalta anteeksi tämän kielen käyttöä.

Ensiksi huomautamme hyvänä neuvona, että tekijän olisi mieluummin heti pitänyt kirjoittaa artikkeli saksaksi kuin tehdä kiertotie ruotsista suoritettavan käännöksen kautta. Myönnettäköön sitä vastoin, että olisi toki aika nähdä suomea useammin käytettynä Suomessa, ja että hra W. todellakin olisi menetellyt oikeammin jos olisi kirjoittanut tutkielmansa suomeksi. Toisekseen olisi tämä hra W:n viittauksen mukaan ollut niin helppo asia, että sen suorittaminen olisi vaatinut vain vähän aikaa ja vaivaa. Mutta kolmanneksi antaa tekijän tässä tarjoama suomen kielinäyte perusteltua aihetta epäillä, että hän kirjoittaa helpommin suomea kuin ruotsia. Tekijän ruotsi näet on joitakin merkityksettömiä virheitä lukuun ottamatta kirkasta ja sujuvaa. Mainitut Jälkilauseet sitä vastoin alkavat seuraavasti:

Tämän maastamme tietoja tahtoville ”ulkomaalaisille” kirjoitetun laadelman, jonka saadakseni helpommin Saksaksi käännetyksi, panin kokoon Ruotsin kielellä, minulta arvaten huonomaisesti sujuvalla, olen antanut tässä ”Suomen” lukioillekkin, Suom. Kirjall. Seuran hyvyydellä, präntättää.

Joko emme tiedä, mitä kieli ja tyyli ovat, tai sitten tämä suomenkieli on epäselvyyden ja kömpelyyden loistoesimerkki. ”Tämän laadelman olen antanut präntättää” muodostaa tässä päälauseen; mutta vaaditaan totta tosiaan varsinaista löytöretkeilyä jotta pystyisi poimimaan yhteen nämä viisi, neljälle puolelle lausetta siroteltua sanaa. On kuin tekijä olisi päälause taskussaan lähtenyt vaeltamaan gerundi- ja partisiippilauseiden ryteikköön ja ponnistellessaan päästäkseen onnellisesti perille olisi pudottanut palan tänne, toisen tuonne. Sitä paitsi sanottu lause on ajatuksellisesti jälkilause; sen esilause ”jonka panin kokoon” ilmaistaan kehnosti relatiivipronominilla. Lisäksi lause ei ilmaise oikeaa syytä tai aihetta siihen, miksi tutkielma on Suomi-aikakauskirjassa julkaistu ruotsiksi. Siihen näet todennäköisesti vaikuttivat ajan puute ja tilanne. Lisäksi itse ruotsiksi kirjoittaminen esiintyy ilmoitetun syyn seurauksena, samaten relatiivilauseella ilmaistuna, joskin partisiippimuodossa ja gerundisijassa; mielestämme sitäkin on yhtä sopimattomasti käytetty ilmaisemaan syytä. Myönnettäköön, että viimeksi mainitulla konstruktiolla voidaan tässä viitata päämäärään, joskin silloin taas adverbi ”helpommin”, jolla paino sijaitsee, olisi pitänyt vaihtaa translatiivisijassa olevaan adverbiin.

Seuraavatkin lausejaksot ovat melkoisen konstikkaita, joskaan eivät yhtä solmussa.

Taitavat siis lukijat löytää' liijan paljon laatelevani asioista, heille jo entiseltä hyvin tutuista, ja mainitsevani yhtä ja toista, johon eivät voi’ muuta kun kysyä’: cui bono? semmenkin kosk' eivät tiedä’ mitä ennen on ollut kysymyksessä mainittuin ulkomaalaisten ja minun välilläni. Welvollisuuteni olis ollut nyt ennen oman yleisön käsiin antamistani, laittaa’ laatimani uudest’-ylös; tämän laimin lyötyäni en saa’ muuta kun vakuuttaa’ veljellistä lukijaani nöyryydessä kärsiväni ansaittua tytymättömyyttä ja soimauksia häneltä, ja iloitsevani jos hän, viitsittyänsä katsella’ läpitse laadelmani, löytäisi siinä jotakin hyväksi otettavaa olevan.

Saattaa olla aiheellista julkaista tämä ote ansiokkaan tutkielman esipuheesta esimerkkinä tekijän vaatimattomuudesta. Tässä suhteessa ilmaisu on kyllä kaunista. Mutta tekijän suomenkielestä ei se mielestämme anna yhtä kaunista todistusta. Onhan esim. ”ennen oman yleisön käsiin antamistani” selvä kielivirhe. Pitäisi sanoa: ”ennen sen antamistani”, sikäli kuin tässä yleensä on kyse tutkielman luovuttamisesta yleisön käsiin. Nyt sanat saisivat ruotsiksi käännettäessä pakostakin seuraavan asun: ”förrän vad jag överlämnar (mitt överlämnande) i den egna allmänhetens händer”. Tämän kielenkäytön pahimpana painolastina on verbien nominaalimuotojen tunkeminen kaikkialle, jonka johdosta tekijä on voinut olla käyttämättä partikkeleita ja verbum finitumia. Myös pilkutus on omiaan sekaannuttamaan, koska lauseita ei kaikkialla eroteta toisistaan pilkuilla.

 

 

  • 1. Hra E. nimeää edesmenneen lehtori Keckmanin henkilöksi, joka oli ehdottanut seuran perustamista. Oikea asiamies on tri Mårten Lindfors.

Vertailu