Kunnioitetun nimimerkin A. M. [A. Meurman] kirjoitus Morgonbladetissa pakottaa minut vastaamaan, vaikka se tapahtuu vastahakoisesti.

Hra A. M. on sivuuttanut pääasian, unohdetun seikan, jota vastustin.

Kato on kansallinen onnettomuus, jota ei paranneta maan hallituksen keinoilla. Vain tulevat paremmat sadot voivat lievittää sitä ja pyyhkiä sen jäljet pois.

Mutta nälkä on yksilön tarve, joka voidaan tyydyttää leivällä, ja nälästä johtuva kurjuus, sairaus ja kuolema voidaan estää. Hallituksen velvollisuus on käyttää tähän tarkoitukseen kaikki valtion voimavarat. Mutta myös maan edustuslaitoksella on velvollisuus hankkia varoja siihen.

Kun nyt yhdellä taholla sanotaan: me – me emme tarvitse mitään tukea, se mitä meille on annettu on vain vienyt meidät perikatoon, joten hallitus ei tarvitse mitään avustusvaroja, ei edes lainaa. Siihen emme suostu.

Ja kun toisaalla sanotaan: tämä hallituksen yritys pelastaa nälkää näkevät on sen ”homma”. Annetaan pois sille laina homman hoitamiseen, mutta asianmukaisella korolla.

Silloin pidän sellaista kieltä kansanedustuksen puolelta järkyttävänä.

Hra A. M. sanoisi ehkä: niin ei ollut tarkoitettu!

Tiedän sen erittäin hyvin. Mutta järkyttävintä siinä on se, että jo vuonna 1872 on voitu unohtaa, että maassa on muita apua tarvitsevia kuin ne, jotka voivat ottaa lainaa.

Olen puhunut siitä – enkä mistään muusta. Tapa on sivuseikka, se voitaneen vielä korjata. Se, että en ole puhunut liian äänekkäästi, ilmennee siitä, että hra A. M. ei vielä ole saanut korviaan auki. Mutta ehkä muiden korvat ovat vähemmän tukossa.

Hra A. M.! Esim. siemenviljan hankinnan ja lainauksen voi hoitaa murheellisin mielin mutta silti maltilla ja rauhallisesti. Mutta kauhu riipaisee sydäntä, kun nälänhätä paisuu viikosta viikkoon, kurjuus enenee ja ruumiiden määrä kirkkomailla, teillä ja poluilla kasvaa. Ahertaa kuin pumppumies liekkien saartamassa kaupungissa, vailla toivoa pelastuksesta. Hra A. M. ja muut hänen kanssaan eivät näytä tietävän edes sitä, että sellainen pelastustehtävä on ollut maan hallituksen velvollisuutena. Mutta sille, joka on kantanut siinä vastuuta, kalpeat haamut saattavat ilmestyä taas ja hänen omatuntonsa saattaa yhä uudestaan tivata häneltä: eikö vielä olisi voitu tehdä jotain? eikö annettua olisi voitu käyttää viisaammin ja pelastaa vielä muutamia tuhansia? Jos käytettävissä olleet 7 miljoonaa – ja tämä summa, puolen vuoden valtiontulot yleisessä valtionrahastossa, jolle avustusmenot kuuluivat, näyttää varmasti tyydyttävän jopa ankaran valtiontilintarkastajan vaatimukset – jos koko tämä summa olisi käytetty vain ja ainoastaan työttömille, voipuneille ja heidän lapsilleen, eikä markkaakaan siitä siemenviljaan ym., silloin ehkä kaikki olisi voitu pelastaa. Olisiko se ollut oikein? Vieläkään en voi sitä ratkaista. Hra A. M. vastatkoon kysymykseen kyllä tai ei – jos uskaltaa.

Ei kannata riidellä oikeasta valtiontaloudesta, varsinkin kun hra A. M. on sanomalehtikiistelyn tavalliseen tapaan sivuuttanut sen, mistä veroista olen puhunut.

Mielipiteeni on yksinkertaisesti tämä. Tässä maassa on oltava avustusrahasto. Olemassa oleva on korotettava vähintään viideksi miljoonaksi markaksi. Säädyillä on siihen helppo keino, koska hädän hetkellä se voi osoittaa summan Suomen Pankille, suurimmaksi osaksi ilman korvausvelvollisuutta. Sillä se kansa, jonka pelastamisesta on kysymys, ei pysty mitään korvaamaan. Enemmän kuin määrärahan suuruus minulle merkitsee sen tunnustaminen, että säädyillä on siihen velvollisuus.

Jos valtionrahastolla on ylijäämää vuosittain – ja tavallisena vuonna sillä on, kun ollaan säästäväisiä– niin se osoittaa, että verot ovat tarpeettoman korkeat. Vaatikaa silloin poistamaan ne verot, jotka estävät tuotantoa, alentamaan niitä, jotka kallistavat elintarpeita. Siinä ei pidä arkailla; sillä valtio saa ne kärsivällisyydellä kaksin verroin takaisin.

Mutta nälänhädässä tyhjenevä avustusrahasto täytyy tietenkin taas täyttää – vaikkapa valtionylijäämin ja pankkivoitoin.

Varat siemenviljan hankintaan kadon sattuessa on toinen asia. Missään ei pidetä pahana sitä, että hallitus tulee elinkeinon avuksi yleisessä onnettomuudessa, ottaa ja antaa lainaksi. Niin tapahtuu nykyään myös uusille muuten tuottoisille yrityksille. Kuten esim. rautateille. Mutta ehtona on, että lainat pitää maksaa takaisin. Hra A. M:llä oli ollut tilaisuus sanoa suullisesti siitä jotain. Parempi on kuitenkin ilman muuta, jos valtion sekaantuminen voidaan välttää. Suurta melua se asia ei kaipaa.

J. V. S

.