[suomeksi]

Mitkä kansat voivat elämäänsä jatkaa, mitkä ennen aikojansa hukkautuvat? Tähän kysymykseen historia antaa jotensakin selvän vastauksen. Perijuurena kansan elantoon ja kasvamiseen on tiettävästi kansan oma oleminen; sillä ei sen elannosta saata kysymystä olla, joka ei ollenkaan ole olemassa. Ja vaikka tämä ensi katsannossa melkeen yksinkertaiselta kuuluu, niin on se tietty asia, että monet vaiheet ovat olleet jokaisen kansakunnan kärsittävänä, ennen kuin ne ollenkaan ovat päässeet kansana olemaan.

Tämä on nimittäin kansan oleminen: että kaikki kansalaiset tietävät kansan yhteyden, tietävät itsensä tähän kansan yhteyteen kuuluvan, ja tämän tiedon nojassa kaikessa elämässään, työssään ja toimissaan noudattavat kansan yhteistä elantoa ja kasvamista.

Jos tämän asian käsitys tosi on, niin kuin se onkin, niin myöntää kyllä täytyy, että useammissa kansoissa yhteyden henki ei ole ollut, eikä ole niin yleisesti vallassaan, kuin kansallisuuden periaate sen vaatisi. Kuinka monta tuhatta ja kymmeniäkin tuhansia ihmisiä meidänkin maassa löytyy, jotka tuskin tietävät Suomalaisia olevansakaan, saatikka sitten tuntisivat ja rakastaisivat niitä vaiheita, tekoja ja laitoksia, jotka kuitenkin ovat kansallisen yhteyshengen tuomia ja tekemiä. Isosti suotava kyllä, mutta ei helppo ole tämmöisen tietämättömyyden poistaminen. Tätä työtä, nimittäin kansallisen yhteyshengen kasvattamista, on kestänyt vuosisatoja, jopa vuosituhannen paljon etevämmissä ja mahtavimmassakin kansoissa, kuin tässä pienosessa, pohjan navan kolkkaan ahdistetussa Suomen kansassa.

Mutta asian laita on se, että aatteet ovat ihmiskunnan vaiheitten johtajina, ja siis, missä tietoa on, siinä on myös valta. Kevytmielisesti punnitsevat historiallisia neuvoja ne, jotka hokevat kansain hallitsiain, missä kansan kokoukset eivät ole valtiollista asemaa perustaneet, paljaalla väkivallalla anastaneen virkansa. Sillä semmoinen on kansallisuuden luonnollinen kasvatus, että ainoasti ne miehet ja ne säädyt, joissa kansallisuuden tieto elää ja vaikuttaa, kykenevät valvomaan kansan yhteisiä asioita.

Nähdään kuitenki kansallishengen voimakkaasti liikuttavan joka kansalaisen tuntoa ja mieltä silloin, kun vihollinen uhkaa polkea kansallista itsenäisyyttä – vaikka kyllä vielä semmoisessakin vaarassa kova valta osittain on tarpeellinen erityisiä henkilöitä aseihin pakottamaan. Ja varma on, ettei mikään kansa pysy elossa, joka ei näin itsenäisyytensä puolustamiseksi ole henkeänsä ja omaansa altiiksi antanut. Niin kuin myös ainoastaan sodankäynnit voivat yhteen kansalaisuuteen supistaa ne erinäiset kansalahkot, jotka alkuperäisesti vieraina toisilleen asuvat jonkun maan-alan eri osissa. Niissä isoissa kansoissa, joiden osana on ihmiskunnan etupäässä sen asioita ajaa, tämä itsenäisyytensä puolustus levenee vallanpyynnöksi, joka totisesti kansoissa ei ole muuta, kuin ylempi kansallisuuden tunnon ilmestyminen. Siis väärin myös historiallisia tapahtumia arvostelevat ne, jotka pitävät noitten isoin kansain taisteluksia sattunaisina kohtauksina, tuon taikka tämän erityisen hallitsian hankkimina, joita muka heidän oman viisautensa ja ihmissäälinsä olisivat kyenneet poistamaan.

Vasta vähitellen, vuosisatain kuluessa, selvenee näin kansallistunto tiedoksi kansan yhteydestä. Tämä tieto yleisössä paraiten kasvaa ja leviää siten, että yleisö oppii tuntemaan, rakastamaan ja puolustamaan niitä tekoja, jotka ovat, niin sanoen, hänen tietämättä tulleet toimeen pannuiksi. Ei tarvinne sanoa, että minä tässä viittaan kansan valtiolliseen asemaan, lakiin, kirkollisiin ynnä muihin sen yhteiskunnallisiin laitoksiin, niin kuin myös kansan edelliseen historiaan ja kaikkeen muuhun tietoon, mikä jo on kansan eri säätyin omana.

Näitten tekojen seassa on myöskin kansallinen kirjallisuus, totisesti niistä ei vähänarvoisin, jokohan arvostelemme tämän kirjallisuuden kykyä kansallisuustiedon kasvattamisessa, taikka sen arvoa tämän tiedon tuotteena. Olkoon siinä kylläksi tästä asiasta sanoaksemme, ettei ole löytynyt maailmassa yhtään kansaa, tätä nimeä kansallisuutensa tiedolla ja kansallisella toimellansa ansaitsevaa, jota ei olis kansallinen kirjallisuus elähyttänyt, ja että kirjallisuus on se kansallishengen tuonti, jolla kansa paraiten voipi ihmiskunnalle maksaa velkaansa, näin tuoden uutta virvoitusta ihmiskunnan edistämiselle, jopa melkeen sen ainoa tuonti, joka vielä elää ja vaikuttaa, milloin itse kansa jo on kadonnut, toisillen jättäen kansallisen elämän, pyrinnöt ja tuskat.

Se on kyllä epäiltävä, milloin ja missä kansan vaiheitten jaksossa kirjallisuus tavallisesti on kukkimisillaan. Pienten kansain elämäkerta on kyllä hyvin eriluonteinen. Mutta jos silmäilemme mainiompain kansain oloja, niin kyllä näyttää siltä, että heidän kirjallisuutensa kukkimisen aika ei odota heidän valtansa täyttä vaurastumista, vaan että päinvastoin tämä valta ei näy mahdolliselta, ennen kuin kansallinen kirjallisuus kukkimisellaan on elähyttänyt kansan henkeä. – Ja tämä näyttääkin olevan järjellinen vuoro. Sillä heille on valta annettu ainoastaan siksi, että sen ihmiskunnan edistymiseksi käyttäisivät. Ja että tähän työhön kelvolliset ovat, sen he sillä todistavat, että kirjallisuudessaan ovat edestuoneet henkensä teon, joka perustaa uuden jakson ihmisyyden kehkiämisessä ja jota heidän kelpaa perinnöksi jättää ihmiskunnan tulevillekin sukupolville.

Tähän vertaillen pienempäinkin kansain oloa, luulisin selvää olevan, että kirjallisuus kansassa syntyy, kasvaa ja hedelmöipi ennen kuin kansa voipi valtiollisissa suhteissaan päästä pyrintöinsä perille.

Niin runon lahjat useastikin puhkeevat ajalla odottamattomalla, kypsennetyt niin kuin tietämättömän auringon säteiltä; ja niiden seurassa yhtäkkiä karttuu kaikenpuolinen kirjallisuus, joka tekee tämän ajan loistavaksi aikakaudeksi kansan historiassa.

Olen koettanut muutamilla sanoilla selitellä kansallisen kirjallisuuden arvoa. Tämän kirjallisuuden palveluksessa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ahkeroinut jo viidettä kymmentä vuotta. Mutta niin kuin vastikään muistutin, tämmöisen kirjallisuuden synty ja kasvaminen ompi Jumalan helmassa. Mitä sen alalla on hedelmöinyt, sen Seura on ilolla ja kunnioituksella vastaan ottanut, vaikka tämä ei enään ole yleisesti Seuran apua tarvinnut. Sillä tämä kirjallisuus on jo siihen määrään voimistunut, että sen paraat tuotteet helpostikin löytävät halullisia kustantajia. Kuitenkaan eivät ole aivan vähäiset ne kansalliskirjallisuuden teokset, jotka edellensä ovat Seuran suojassa ulos-tulleet. Mutta Seuran työ on paraiten ollut hänelle maata raivata, avata ja pehmentää, että siinä kävisi sen itäminen ja kasvaminen.

Tähän Seuran toimeen on kuulunut suomalaisten koulukirjain hankkiminen ja ainehiston kokoominen Suomen kielen, maantieteen ja historian tutkimiseen. Edellisen työn on Seura sanakirjain toimittamisella laventanut siihen määrään, että nämät tarjoovat kylläksi apua myös tieteelliselle tutkimiselle.

Varsinkin nämä sanakirjat ovat vaatineet melkoisia varoja – vaativatpa vielä suurempia. Seuran ulosantama Latinais-Suomalainen sanakirja on maksanut 10 000 Smk. – Nyt tekeillä oleva Saksalais-Suomalainen sanakirja tulee maksamaan saman verran. Yhtä paljon myös uusi Ruotsalais-Suomalainen sanakirja. Ja painon alainen iso Suomalais-Ruotsalainen sanakirja, mainion Lönnrotimme tekemä, katsotaan vaativan melkeen samankokoisen menon vuosittain, siksi että on kulunut yhteensä yli 50 000 Smk., ennen kuin tämä Suomenkielen rikas aarre on saatu päivän valoon.

Kysynee outo: mistä nämät niin isot varat ovat Seuralle tulleet? Ei muualta mistään, kuin samasta lähteestä, josta on tuleva Suomen kansan kaikki tulevaisuus – isänmaan rakkauden lähteestä, joka aina rikkaana valukoon! Sillä melkeen kaikki K:n Seuran varat ovat isänmaata rakastavain miesten sekä vaimoinkin antamia. Tähän lähteeseen luottaa Seura aina edespäinkin, epäilemättä jatkaen tointansa, vakaasti uskoen, että työltä, joka tarkoittaa valon leveämistä, ei ole puuttuva Jumalan siunausta, jonka sana on: ”tulkoon valkeus”.

On minulla, ennen kuin puheeni lopetan, se raskaalla mielellä täytettävä velvollisuus muistoomme uudestaan herättää ne suuret ja surulliset kadot, jotka sitten viimeisen vuosipäivän ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa kohdanneet.

Kuoleman uneen on nukkunut Mathias Akiander, kuoleman uneen Gabriel Geitlin, molemmat eläissänsä uutterat työntekiät tieteellisen kirjallisuuden alalla, molemmat Suomalaisen kirjallisuuden hartaita ystäviä, molemmat myös taitavat Suomen kielen kirjoittajat, molemmat tämän Seuran perustajia; Geitlin erittäin kielitieteessä ensimäisiä miehiä, mitä meidän maassa on löytynyt, elämänsä loppupuolella käyttäen oppiaan raamatun kääntämiseen Suomen kielelle; Akiander Suomen kielen ja historian tutkija, ahkera läsnäolija tämän Seuran kokouksissa, uupumaton ja tarkka Seuran toimissa hamasta sen alusta asti, monta vuotta Seuran esimiehen virkaa toimittaen. – Ovat kyllä molemmat rakentaneet itselleen muistopatsaan kirjallisissa teoksissaan.

Välttämättömät ovat kuitenkin semmoiset kuoleman sanomat, koska molemmat nämä mainiot miehet jo olivat tulleet päivätyönsä iltapuolelle, ennen kuin se tuli katkaistuksi. – Surullisemmat vielä ovat ne odottamattomat menehdyksen iskut, jotka katkaisevat vahvan miehuuden elämänjuoksun. Näin ovat päivänsä puoliaikana manalaan vaipuneet Carl Collan ja Gustaf Erik Eurén, nämätkin molemmat hartaimpia Suomalaisuuden rakastajia, molemmat runsaasti, vaikka eriläisillä hengen lahjoilla varustetut, joita molemmat ansiollisesti käyttivät isänmaan hyödyksi ja kunniaksi.

Collanilla oli runollinen mieli ja into; hän rakasti ja harjoitti taiteellisesti sekä runoutta että soitantoa. Sentähden rakkautensa kääntyikin erittäin Suomalaiseen runollisuuteen. Kuka ruotsin kieltä taitava Suomalaisuuden ystävä eikö tuntisi tämän Kalevalan taitavan kääntäjän nimeä! Lauletaan hänen sydäntä liikuttavat laulu-nuottinsa Suomalaisessakin yleisössä. Monta vuotta ahkeroitsi vainaja Kirjallisuuden Seuran toimissa Seuran virkamiehenäkin.

Toista luonnetta oli Eurén, älykäs, jäykkä-mielinen, kuitenkin käytännölliseen elämään taipuvainen, uupumaton työntekiä. Monet ovat hänen Suomalaisen kirjallisuuden edistymistä vaikuttavat teoksensa, joista paraiten maineen ansainnee hänen Kielioppinsa ja Sanakirjansa. Häneltäkin vielä toivottiin aina enempää, ja myös Kirjallisuuden Seura odotti hänen taitavasta, tarkasta kädestään vielä yhtä Suomalaista sanakirjaa, perustettava Lönnrot’in sanakirjan rikkauteen, mutta niin järjestettävä, että se sekä kokonsa että hintansa puolesta tulisi yleisölle sopivammaksi.

Isänmaamme, kaikissa suhteissa vähävarainen, olisi kyllä tarvinnut näitten molempien kelpomiesten työn jatkamista.

Eläköön nyt alkava vuosi, elkööt tulevatkaan tuoko semmoisia ja niin monta surun sanomaa, kuin mennyt vuosi. Mutta sanokaamme kuitenkin lohdutukseksemme, ettei Suomenmaa hengelliseltä puolelta ole köyhempiä, koska tässä löytyy miehiä semmoisia, kuin Akiander, Geitlin, Collan ja Eurén manalaan meneviä – jättäen isänmaallensa työnsä hedelmät nautittavaksi, muistonsa kunnioitettavaksi.