Tuskin on yhtäkään maanviljelijää, joka ei näinä aikoina tekisi tätä kysymystä itselleen ja muille. Rahan katoamista eivät kuitenkaan valita vain maanviljelijät vaan myös kauppiaat, virkamiehet ja muutkin yhteiskuntaluokat, ja onkin totta, että nykyinen sukupolvi ei ole nähnyt yhtä köyhää aikaa kuin tämä.
Vanhat huokailevat ajatellessaan hyviä aikoja, jolloin niin viljaa kuin rahaakin oli yllin kyllin – ainakin riittävästi – jolloin maanviljelijä oli hyvin toimeentuleva mies ja hänellä oli rahaa lainattavaksi asti. Kaikki oli sanalla sanoen toisin kuin nyt; nyt viljelijä on velkaantunut, tila on kiinnitetty täydestä arvostaan eikä moni tänään tiedä, mistä huomenna saa leivän itselleen ja talonväelle. Näin huonosti asiat todellakin monella paikkakunnalla ovat – mutta kuinka kaikki on näin muuttunut? Minne raha on sitten joutunut?
Tähän kysymykseen ei ole suinkaan helppo vastata tyydyttävästi, sillä syitä rahan katoamiseen ja maanviljelijän tukalaan tilanteeseen on monia. Koetamme kuitenkin parhaamme mukaan selvittää näitä seikkoja ja mahdollisesti katsoa, voiko ja miten maanviljelijä voisi saada asiansa paremmalle tolalle. Pohdimme myös, onko mahdollista saada raha tulemaan taas esiin piilopaikastaan.
Yhtenä yleisen köyhyyden pääsyynä pidämme maatalouden rappeutumista. Emme tahdo väittää, että maanviljelijät nykyään yleisesti hoitavat työnsä huonommin tai viljelevät maataan vähemmän uutterasti kuin esi-isänsä. Mutta ei myöskään voida sanoa, että maanviljelystä nyt yleisesti harjoitettaisiin ahkerammin tai paremmin tiedoin kuin ennen – ja se joka ei mene eteenpäin, menee taaksepäin. – Isämme olivat omalla tavallaan uutteria maanviljelijöitä; he ottivat viljelyyn kaiken helposti auran alla kääntyvän maan, korjasivat sadon toisensa jälkeen ja jättivät meille perinnöksi kylläkin hieman rahaa, mutta myös heikentyneen tai voimattomaksi käyneen maan. Tätä todistavat monin paikoin laajat niin sanotut kaurapellot, jotka nyt antavat ravintoa tuskin muutamille kitukasvuiselle katajille ja männyille. Niittyjä ei ole kohdeltu ainakaan paremmin; niiltä korjataan joka vuosi heinäsato, minkä jälkeen ne laidunnetaan juuriin asti ilman että kukaan edes ajattelee palauttaa niille mitään niistä ravinteista, jotka heinän mukana maasta viedään. Useimmat viljelijät eivät välitä edes ojittamalla estää mättäitä ja sammaloitumista tai raivata katajia ja muita puita sekä pensaita niityiltä. On todellakin ihmeellistä, että ne jonkinlaista ruohoa vielä pystyvät kasvamaan.
Vanha perintöpelto on maanviljelyn ainoa osa, joka joten kuten pidetään kunnossa.
Sillä tavoin hoitivat maataan isämme ja me olemme astuneet heidän jalanjälkiinsä ajattelematta, että vuosi vuodelta köyhtyvä ja huonommin hoidettu niittymaa, peltoviljelyn äiti, antaa meille yhä vähemmän lannoitetta ja että varsinainen peltomme näin vuosi vuodelta väistämättä heikkenee.
Sanoimme isien jättäneen meille perinnöksi jonkin verran rahaa. Missä ne ovat nyt? Niin, perinnönjaossa ne menivät sedillemme, tädeillemme, siskoillemme ja veljillemme jotka todennäköisesti ostivat itselleen tilan ja hoitavat sitä nyt niin kuin me omaamme. Hyvien tai ainakin kohtalaisen hedelmällisten vuosien aikana me kaikki olemme eläneet jokseenkin siedettävästi, ainakin maatalous on kyennyt elättämään meidät ja maksamaan velkojemme korot – jos kohta peritty irtain omaisuus tai käteisvarat eivät aina ole riittäneet kanssaperillisten lunastamiseen pois tilalta. Mutta – kuten sanottu, maan tuotto on vähentynyt, perhe kasvanut. Ulkomaisten tavaroiden samoin kuin muiden maatalouden ulkopuolella tuotettavien tavaroiden tarve on kasvanut. Tuhoisa velkaantuminen lainamakasiineihin on kukoistanut. Kotitarvepoltto on tyhjentänyt viimeisen viljatynnyrin ja viina on kasvattanut joukon juoppoja, haluttomia ja voimattomia maanviljelijöitä. Mitään ei ole saatu säästöön pahojen päivien varalle, mistä syystä jouduttiin täysin valmistautumattomana kohtaamaan myös köyhyyden toinen suuri syy eli kadot.
Isämme olivat tottuneet korjaamaan pellosta viidennestä kymmenenteen jyvään. Hyvinä vuosina me saatoimme odottaa kahdeksannesta kahdenteentoista jyvää, mutta keskisato on vuosien mittaan kuitenkin osin peltomaan heikentyneen kunnon, osin epäsuotuisien säiden seurauksena laskenut neljännestä kuudenteen jyvään. Olemme toisin sanoen kärsineet kadoista, olemme maan tuotolla tuskin kyenneet elättämään itsemme ja taloutemme, vielä vähemmän kyenneet maksamaan korkoja, velkoja ja tarvittavia tuontitavaroita. Olemme siksi joutuneet tekemään yhä enemmän velkaa.
Uskomme varmasti, että moni maanviljelijä näinä kovina aikoina on ponnistellut äärimmilleen. Moni on varmasti oivaltanut, kuinka takapajuisesti me käytämme maata. Suuri joukko viljelijöitä on myöskin nähtyään, kuinka vähäisen tuoton köyhtynyt maa ilman todella suotuisien säiden vaikutusta antaa, kiiruhtanut jopa lainarahalla parantamaan ja laajentamaan viljelystään toivoen, että hyvinä vuosina saisivat vahingon takaisin. Mutta nämä toimenpiteet ovat tulleet liian myöhään. Hyviä vuosia ei tullutkaan vaan maanviljelijän toiveet ovat kariutuneet vuosi vuoden jälkeen, koska säät ovat jatkuvasti olleet epäsuotuisat. Korot ovat kasvaneet hänelle ylivoimaisiksi ja saatavilla on lisäksi ollut ainoastaan lyhytaikaisia lainoja. Koska hän on joutunut maksamaan ne takaisin ennen kuin maa on tuottanut hänen lainoihin laittamansa rahat, niin seuraus on luonnollisesti hänen joutumisensa perikadon partaalle.
Kadot eivät ole kuitenkaan vain rasittaneet maamme maanviljelijöitä huonoilla sadoilla. Suunnattomat rahasummat ovat lisäksi kulkeutuneet pois maasta Venäjältä tuotujen jauhojen maksuksi, minkä lisäksi kaikenlaiset tavarat ovat kallistuneet tuntuvasti.
Huonot vuodet eivät nimittäin vaikuta ainoastaan välittömästi maanviljelijän tuhoon näillä seuduilla. Valtion yhä lisääntyvä virkamieshenkilökunta, jonka palkkoihin tarvitaan suuria summia rahaa, valtion rautatienrakennukset ja muut yleiset hankkeet, valtion avustuslähetykset maamme täydellisestä kadosta ja nälänhädästä kärsiville pohjoisseuduille; kaikki nämä ja monet muut tarpeet ovat johtaneet siihen, että valtion tulot eivät riitä menojen peittämiseen. Vajauksen peittämiseksi on jouduttu ottamaan ulkomaista lainaa, mutta sekin on vähitellen maksettava takaisin ja maksut sekä korot edellyttävät verojen korottamista koko maassa. Maa on kuitenkin ollut niin köyhä, ettei se kokonaisuutena kestä uusia verorasituksia ja kun sellaisia ei ilman säätyjen suostumusta myöskään voida maan asukkaille asettaa, maan hallitus on koettanut lisätä tuloja tullien tuntuvalla korottamisella. Siinä se on myös onnistunut. Mutta nämä lisätulot eivät kerry koko maasta vaan ainoastaan sen paremmin viljellyistä osista, siis niistä osista jotka yhä voivat parhaiten ja voivat käyttää ulkomaisia tavaroita. Tässä suhteessa Uusimaa ja osa ns. Varsinais-Suomea on Suomen maakunnista ensimmäisellä sijalla, mikä käy ilmi muun muassa siitä, että viime valtiopäivien päättämän suostuntaveron koko tuotosta on Uudenmaan läänistä tullut lähes kolmannes. Tämän läänin asukkaat maksavat siten valtiolle suhteessa veroa paljon enemmän kuin muiden läänien asukkaat, jotka kykenevät ostamaan korkeintaan aivan mitättömän määrän ulkomaista tavaraa.
[nro 33, 15.8.1866]
Olemme edellä nähneet, kuinka kato on niin välittömästi kuin välillisestikin vaikuttanut maanviljelijän hyvinvointiin. Seuraavassa koetamme osoittaa, että tämä onnettomuus ei ole kohdannut vain maataloutta vaan myös koko maan kauppaa ja teollisuutta.
On vaikea saada käsitystä, mitä kato merkitsee jollekin kokonaiselle maalle, vaikka maa ei olisikaan väkiluvultaan kaksimiljoonaista Suomea suurempi.
Jo yhtä jyvää tavallista pienemmäksi jäävä sato merkitsee maallemme suunnatonta tulojen menetystä. Jos oletamme, että vuotuinen viljasato on noin 700 000 tynnyriä, mikä ei liene liian korkea arvio, ja tynnyrin keskihinnaksi 15 mk, niin sadon jääminen yhtä jyvää pienemmäksi merkitsee Suomelle ei vähempää kuin kymmenen miljoonan markan menetystä. Nyt keskituotto on kuitenkin useana vuonna jäänyt 3–5 jyvää pienemmäksi kuin hyvinä aikoina oli tavallista, joten vuotuinen tappio on ollut 30–50 miljoonaa markkaa.
Kun lisäämme, että maamme on ulkomaisen kurssin huonouden seurauksena useiden vuosien ajan (ja juuri katovuosina) saanut maksaa kaikista ulkomailta tuomistaan tavaroista neljänneksen tai kolmanneksen enemmän kuin muutoin, niin on helppo oivaltaa, kuinka tukalassa tilanteessa maamme nyt täytyykään olla – maamme, joka parempinakin aikoina oli köyhä.
Yleisestä köyhyydestä on monessa paikkaa syytetty rahanuudistusta. Sellainen on kuitenkin aivan epäoikeudenmukaista, koska rahanuudistus on päinvastoin korottanut maan rahavarat oikeaan arvoonsa eli siihen arvoon, joka rahalla oli ennen kurssien laskua. Tästä voi vakuuttua jokainen, joka ostaa jauhomaton, naulan kahvia tai muuta ulkomaista tavaraa. Kun esim. venäläinen jauho maksaa Pietarissa 8 ruplaa matto, se myydään täällä 24 markalla – tai vanhan laskun mukaan kuudella hopearuplalla. – Sama koskee saksalaisia ja muita ulkomaisia tavaroita, joiden tullia ei viime vuosina ole merkittävästi korotettu.
Rahanuudistus on kuitenkin tavallaan aiheuttanut erään hallituksen toimenpiteen, jonka johdosta rahaa on kadonnut liikkeestä. Kun rahanuudistus nimittäin kohotti rahamme arvon 25–35 % entistä tasoa korkeammalle, niin myös palkkojen ja elintarvikkeiden hintojen olisi pitänyt laskea, tai toisin sanoen niiden olisi pitänyt säilyttää vanha hintansa. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kaikkialla laskettiin 4 markkaa ruplaa kohti, minkä johdosta palkat ja elintarvikkeiden hinnat kohosivat 25–35 % eli samassa suhteessa kuin venäläisen rahan kurssi laski.
Tämän tilanteen estämiseksi hallitus alkoi kaikin tavoin vähentää yleisessä liikkeessä olevaa rahaa, mikä kävikin helposti kun kyse oli vain niiden saatavien perimisestä, joita maan kauppiaille ja teollisuudenharjoittajille oli edellisinä vuosina runsaasti lainattu kaupan ja teollisuuden laajentamisen tukemiseksi. Tällä toimenpiteellä on kuitenkin ollut se tarkoittamaton seuraus, että rahasta on tullut yhä harvinaisempi tavara ja – ainakin pääkaupungissa ja sen lähiympäristössä – niin palkat kuin maataloustuotteiden hinnat ovat tuntuvasti laskeneet. Se on kuitenkin aiheuttanut monia yksityisten konkursseja, sillä kun raha on kadonnut liikkeestä, jokainen on ollut pakotettu ostamaan vain kaikkein välttämättömimmän. Tästä taas on seurannut rahapulaa, maksuvaikeuksia, maksamatta jäämisiä ja konkursseja vähän siellä ja täällä.
Heti kun yksityiset kapitalistit alkoivat huomata, miten kaupan ja elinkeinojen oli käymässä, eivät myöskään he enää vitkastelleet saataviensa perimisessä. Ne rahat kasvavat nyt korkoa varmoissa ulkomaisissa pankeissa tai makaavat korkoa tuottamattomina kirstunpohjalla.
Puutavaran vienti kukoisti vielä viime vuonna kohtalaisesti ja toi maahan melkoisesti rahaa. Tänä vuonna kauppamiehet ovat sitä vastoin edellä mainituista syistä joutuneet perumaan puutavarakauppojaan ja ovat vieneet korkeintaan vanhoja varastoja. Yhtään viljaa ei tietenkään ole voitu viedä maasta, joka itse joutuu ostamaan viljaa, ettei näkisi nälkää. Ei ole vaikea oivaltaa, minkälainen liikeasioiden yleisen tilan tällaisissa olosuhteissa täytyy olla.
Rahan katoaminen liikkeestä johtuu siis mielestämme seuraavista syistä: maatalouden laiminlyönti ja rappio, kadot jotka kuutena tai seitsemänä vuonna ovat vieneet maalta noin 200 miljoonan markan tulot ja pakottaneet meidät nälänhädän ja kuoleman estämiseksi tuomaan useamman miljoonan edestä siementä ja jauhoja. Ja lopuksi näiden suurten mullistusten liikemaailmassa aiheuttama kaikin puolin epävakaa tilanne, mikä on pakottanut Suomen Pankin rahanomistajana lainaamaan rahojaan ulos vain äärimmäisen varovasti ja toisaalta perimään sisään ulkona olevia saataviaan.
Mitään parannusta tähän onnettomaan tilanteeseen ei valitettavasti voida odottaa ennen kuin maatamme jälleen siunataan muutamalla hyvällä vuodella, sillä siitä riippuu kaikki. Emme voi, niin kuin jotkut arvelevat, luottaa tai odottaa, että hallitus auttaa meitä korkoavustuksilla tai lahjoituksilla, sillä siihen valtionkassassa ei ole varaa. Sellaisesta ei myöskään olisi maalle kokonaisuutena mitään hyötyä, sillä kaikki valtion kassasta maan asukkaille annettavat lahjat eivät ole mitään muuta kuin rahojen siirtämistä taskusta toiseen. Meillä ei ole muuta tehtävää kuin työskennellä ahkerasti maallamme, parantaa maatalouttamme, elää niukasti ja säästäväisesti ja koettaa mahdollisimman paljon välttää ulkomaisia tavaroita, jotta vähäiset rahavaramme pysyisivät omassa maassa. Emme saa kuitenkaan luulla, että yksi ainoa hyvä vuosi korjaa kaiken; ei, niitä tarvitaan monta, sillä meidän ei tule vain pyrkiä korvaamaan sitä, mikä katovuosina jäi saamatta, vaan myös ahkeran viennin kautta hankittava ulkomailta takaisin se, mitä olemme näinä vuosina joutuneet maksamaan elintarvikkeista ja muusta. Toisin sanoen: meidän ei tule vain elää, vaan myös maksaa velkamme. – Siis: kärsivällisyyttä, säästäväisyyttä, uutteruutta.
