Viime aikoina ovat sanomalehdet puuhailleet paljon viljakauppaa ja hätäaputoimia koskevien kysymysten parissa. Valitettavaa tässä keskustelussa on se, että siihen eivät osallistu ne henkilöt, jotka tuntevat olot maan hätää kärsivissä osissa – ja että sitä käyvät eivät edes ole perehtyneet kuvernöörien satokertomuksiin ja virallisiin hätäaputoimia koskeviin ilmoituksiin, puhumattakaan että olisivat yrittäneet muulla tavoin hankkia tarvittavia tietoja.

Tästä seuraa, että yleinen mielipide välttämättä tulee johdetuksi harhaan niin kyseisen hädän laadun ja vaikeusasteen suhteen kuin myöskin mitä tulee keinoihin sen auttamiseksi.

Vähäisinkin mainittujen ilmoitusten tarkkailu osoittaa esimerkiksi hätäaputoimien tilallisen rahvaan osalta lähes poikkeuksetta tarkoittaneen, että sille hankitaan siemenviljaa, kun taas vain poikkeustapauksissa ja vain muutamille harvoille seurakunnille on annettu verrattain vähäisiä summia lainaa viljan tai jauhojen hankkimiseksi jokapäiväistä leipää varten.

Sen sijaan on tuettu irtainta väestöä yleisillä töillä ja osittain hätäapukomiteoille annetuilla lainoilla, silloin kun tilallinen väestön osa on ilmoittanut olevansa kykenemätön tarjoamaan sille töitä. Jos myös tilallisista köyhimmät ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen hankkiakseen elantoaan yleisissä töissä, ei sellaista ole katsottu voitavan heiltä kieltää. Ja koska niistä harvoista töistä, joihin voidaan ryhtyä, on pääosa ollut tienrakennustöitä, niin on myös tilallisten laskettava osallistuvan niihin, koska vain he voivat asettaa käyttöön vetoeläimiä tarvittavaa soranajoa varten.

Vuoden 1862 täydellisen kadon aikaan asia oli toisin. Silloin oli aluksi kysymys vain hätää kärsivien läänien varustamisesta viljalla ennen talven tuloa. Mutta silloinkin rajoittuivat suoranaiset tukitoimet hallituksen puolelta vain jonkin ohravaraston hankkimiseen kevääksi 1863 ja hätäaputöissä käytettäviin jauhoihin. Muilta osin jätettiin viljan hankkiminen rahvaalle yksityisen spekulaation asiaksi, ja hallitus antoi vain rahalainaa tuonninharjoittajille.

On tosiaankin vaikea ymmärtää, miten voi syntyä epäilyksiä siitä, etteikö viimeksi mainittu keino ole ainoa, jota sellaisissa oloissa pitäisi käyttää. Tosin olisi parempi, jos maan kaupanharjoittajilla itsellään olisi tarpeeksi pääomaa tai keinoja hankkia sitä muualta, niin ettei lainojen hallituksen puolelta tarvitsisi tulla kysymykseen. Mutta kun kukaan ei halunne edes lausua arveluja, että asiat maassamme olisivat näin, niin luulisi olevan vain ilon aihe, että valtio kykenee antamaan lanaksi viljantuontiin tarvittavat varat. Tästä ei kukaan kuitenkaan näy kantavan huolta. Pidetään selvänä, että valtio, jonka vuositulot ovat kahdestatoista neljääntoista miljoonaa markkaa, kykenee milloin tahansa antamaan lainaa kymmenkunta miljoonaa; ja ainoa huolenaihe on tällöin, kenelle nuo miljoonat olisi sopivinta lainata.

Voitaisiin luulla olevan vähäisin asia maailmassa, että viljan hankkimisen väestölle, kuten myös suolan, kahvin, sokerin ynnä muun, pitäisi olla maan kaupanharjoittajien ja viljaa tarvitsevien välinen asia. Pitäisi olla yhdentekevää, mistä kaupanharjoittaja saa rahaa tuontiaan varten, ja samoin miten hänen ostajansa maksavat tavaran. Kuitenkaan ei ole vaikea käsittää, että tavaranvaihto on, missä se suinkin vain käy päinsä, molemmille osapuolille edullisin maksu. Aikana, jolloin maasta äkkiä ja arvaamatta poistuu miljoonia, ei kummallakaan osapuolella voi olla runsaasti rahaa. Jos viljanmyyjä sen sijaan saa viljastaan talonpojalta tukkeja, lautoja, tervaa, voita ym., niin hän tekee kaksinkertaiset kaupat, ja voidaan olla varmoja siitä, että hän maksaa paremmin viljana kuin rahana. Ei ole tarpeen viitata kokemuksiin vuodelta 1862 näin selvän asian todistamiseksi. Vuoden sisällä olivat viljantuojat maksaneet valtiolle takaisin lähes 8 miljoonaa lainaksi saamistaan 8 540 000 markasta, saamatta rahvaalta käteisenä tuskin 20 prosenttiakaan tästä summasta; mutta vienti sen sijan kasvoi vuonna 1863 suunnilleen [summa puuttuu] miljoonalla.

Tätä niin täydelleen järkevää maassa sattuvan viljapulan auttamiskeinoa vastaan asetetaan ehdotus, että hallitus lainaisi rahvaalle rahaa, jotta se pystyisi ostamaan tuonninharjoittajalta viljaa. Myös säädyt ovat suositelleet tätä keinoa.

Tämä on varsin surullista. Sillä kaikella kunnioituksella säätyjä kohtaan on pakko sanoa, että tämä on vähemmän harkittua.

Säätyjen mielipide saattaa selittyä hetken vaikutelmalla. Viljantuonti vuosina 1862 ja 1863 oli paljon suurempi kuin mainitut 8 miljoonaa. Myös vuosi 1863 antoi pohjoisissa lääneissä huonon sadon. Rahvas ei kyennyt lunastamaan kaikkea tarvitsemaansa viljaa eikä maksamaan sitä varten saamiansa luottoja. Sitä uhkasivat lainhaut. Ja jos uusi viljantuonti olisi ollut tarpeen syksyllä 1863, eivät kaupanharjoittajat enää olisi halunneet huolehtia siitä edes valtiolta saadun ennakon turvin, sillä he ennustivat joutuvansa antamaan tavaran luotolla, ilman että oli nähtävissä, että he saisivat vuoden sisällä edes yhtä suuren osan maksusta kuin edellisenä vuonna. Sillä rahvaan kyky tuottaa vientitavaraa oli heikentynyt, ja myös viennin suhdanteet olivat huonommat. Erityisesti olivat suuret sahanomistajat maan itäosissa edellisenä vuonna ostaneet viljaa vastaan niin suuria määriä metsää ja tukkeja, että heillä oli raaka-ainetta useitten vuosien valmistukseen. Kun nyt näissä vaikeutuneissa oloissa ei haluttu hyväksyä, että kruunu ostaisi viljaa ja antaisi sitä luotolla, havaittiin ainoan keinon olevan, että valtio antaisi rahaa rahvaalle. Nopeassa käänteessä ilmaisi myös valtiopäivien enemmistö tukensa tälle käsitykselle.

Jos tätä keinoa olisi käytetty esim. vuonna 1862, ja 8 miljoonaa olisi lainattu rahvaalle, niin se olisi täysin huolta vailla saanut rahaa.

Mutta varma seuraus tästä olisi ollut, että nuo 8 miljoonaa vielä tänä päivänäkin olisivat lainanottajilla, ja että hallituksella ei siis olisi ollut varoja lunastaa kotimaisen vakauttamattoman velan obligaatioita, johon tarkoitukseen nuo rahat oikeastaan oli tarkoitettu.

Se vaiva, jota rahvas näki tehdessään työtä lunastaakseen itselleen viljaa, olisi suureksi osaksi jäänyt pois, ja viennin lisäys samoin olisi jäänyt pois.

Ja kuitenkin on sangen epävarmaa, miten suuri osa näistä rahoista olisi vaikuttanut nälänhädän torjumiseksi. Sillä ottaen huomioon, että myös kahvi, paloviina ym. ovat houkuttelevia artikkeleita, ei suurella osalla rahvaasta ole puutetta pienistä saamamiehistä, jotka heti ahdistelevat velallistaan, jos he olettavat hänellä olevan käsissään muutamia kymmeniä markkoja. Tilanne on toinen, kun vilja saadaan kauppiaalta pienissä erissä, jokaisesta ostajan mukanaan tuomasta lauta- tai tervakuormasta. Kauppias on sitä paitsi vaarallisempi saamamies kuin valtio; ja vaikka hän antaisikin luottoa esim. vastaisuudessa toimitettavia metsätuotteita vastaan, ei häntä ole hyvä sellaisessa pettää.

Näitten väitteitten todisteena on kokemus. Vuosina 1856 ja 1862 annetuista viljalainoista on maksamatta vielä parikymmentä tuhatta tynnyriä. Kruunun saatavat annetusta hätäavusta eivät kesästä 1863 lähtien ole vähentyneet vaan kasvaneet. On esimerkkejä sellaisesta, että maaliskuussa rekikelien aikaan lainana annettu siemenohra oli kylvöajan ollessa käsillä jo syöty. Eräässä läänissä oli pystytty säästämään korjattua hyvin itävää ohraa siemenviljaksi vain siten, että rahvas oli tallettanut sen sinetöitynä ja saanut talletustodistusta vastaan leipäviljaksi huonompaa ulkomaista ohraa kruununmakasiineista.

Voidaan sanoa, että kruunulta lainaamisen helppous on vaikuttanut turmiollisesti. Väitteessä on perää. Mutta lainattiinpa enemmän tai vähemmän, niin lainanottajan irtaimiston myytäväksi antaminen lainan perimiseksi on vaikea asia; ja siitä hetkestä alkaen, jolloin tätä keinoa laajemmassa määrin käytettäisiin, saisi se epäilemättä nousemaan huutavan paheksunnan.

On seutuja, joilla kunnioitus kaupanharjoittajaa kohtaan saamamiehenä ei ole ollut suurempi kuin kruunua kohtaan, ja jossa rahvas saatuaan viljaa yhdessä kaupungissa on vienyt sen toiseen, maksamatta sen lunastusmaksulla velkaansa. Mutta yleensä halutaan mieluummin lainaa kruunulta ja pelätään luottoa kaupanharjoittajalta, koska hänelle on pakko suorittaa maksut. Rahvas olisi siksi hyvin tyytyväinen vaadittuun menettelyyn, jossa valtio lainaa rahaa sille eikä viljantuojille.

Lienee myös tullut selvitetyksi, miten mainitun rahvaalle lainaamisen pitäisi tapahtua. Annetaanko varat lainoina 20–30 markan erinä jne. saatavissa olevaa takuuta vastaan? Lienee yksimielisyys siitä, että tämä olisi sama kuin jos rahaa siroteltaisiin maantielle. Ehkä ollaan sitä mieltä, että laina tulee antaa seurakunnille tai hätäapukomiteoille seurakuntien solidaarista vastuullisuutta vastaan. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Se on paikoin onnistunut, varsinkin Kuopion läänissä. Mutta kukaan ei vielä ole kokenut, miten käy maksamiseen kykenemättömien tai haluttomien yksityisten lainanottajien maksuille. Myöskään ei ole luultavaa, että näitä solidaarisia sitoumuksia uudistettaisiin kovin usein. Asia on niin, että suurimmassa osassa kadon koettelemia läänejä ei rahvas lainkaan ryhdy sellaiseen vastuullisuuteen. Juuri siellä, missä köyhyys on suurin, missä tilat ovat pieniä, missä suuria määriä maanviljelijöitä joudutaan tukemaan jne. – siellä ei tätä lainatapaa voida käyttää. Kokemus on sen osoittanut. Ja jos niin voisikin tapahtua, niin on anteeksi annettavaa, että kaikki takaajaksi ryhtyvät myös haluavat päästä lainoista osal­lisiksi, jolloin ne lakkaavat olemasta ainoastaan tukea todella hätää kärsiville. Sellaista on valitettavasti tapahtunut myös lainattaessa viljaa yksityistä takausta vastaan, ja osan lainaksi otetusta ovat takuumiehet edelleen antaneet lainaksi kiskurikorkoa vastaan. Viimeksi mainitun lainatavan kohdalla on kuitenkin joitakin mahdollisuuksia ehkäistä väärinkäytöksiä. Solidaarista vastuullisuutta vastaan lainattaessa niitä ei voida estää.

Mutta pääasiallinen huomautus koko menettelytapaa vastaan on jo esitetty edellä, nimittäin että lainanottajat velkaantuvat kruunulle, eivät viljantuojille, ja siksi he eivät voi lyhentää velkaansa luovuttamalla maanviljelystuotteita, kuljettamalla tavaraa ja tekemällä taksvärkkejä (esimerkiksi ruukin- ja sahanomistajille), mikä sitä vastoin voi tapahtua, jos valtio antaa rahalainaa tuonninharjoittajille.

Lisäksi on niin, että tuonninharjoittajat eivät ole saaneet lainaa koko tuonnin arvon verran vaan esim. ainoastaan 66–75 % siitä, jolloin tällä tavoin käytetyt valtion varat ovat tuottaneet suuremman hyödyn kuin jos ne olisi annettu viljaa tarvitseville.

Kuitenkin on vielä muistettava jo edellä esitetty, että hätäapu tilalliselle väestölle pääasiassa koostuu lainoista kylvösiementä varten.

Jokainen maanviljelijä tietää, miten epävarmaa useimmiten on, ehtiikö vuoden ruissato kypsyä kylvöaikaan mennessä. Jos silloin ei ole lainkaan kylvösiementä kruununmakasiineissa, niin kysymys, olisiko sellaista hankittava, on punnittavana viikoittain ja jopa päivittäin. Kun päätös siitä on tehtävä, ei tuonnin toimeenpanoon ole kovin paljon aikaa. Ja kun kato yhtäkkiä tekee lopun parhaistakin toiveista, on siihen vielä vähemmän aikaa. Olisiko silloin ensiksi kuultava seurakuntia ja vaadittava niiltä sitoumukset, ja jos ne eivät sitoudu vastuullisuuteen, kerättävä velkakirjoja yksityisiltä – jotka taas sen jälkeen tilaavat kauppiailta tai ehkä itse ryhtyvät toimiin tarvittavan viljan tilaamiseksi ulkomailta? Tämä vuosi on tuonut selvästi ilmi tähän liittyvät vaikeudet. Sangen harvoilla pohjoisissa lääneissä lienee kesäkuun lopussa ollut toiveita kylvösiemenen saamisesta pelloille – varsinkaan tavalliseen aikaan, elokuun alkupuolella. Oulun läänissä suot ja kasket kylvetään jo kuukauden ensimmäisinä päivinä. Kuopion läänissä esim. seurakunnat pyysivät kylvöä varten jopa 20 000 tynnyriä. Mikkelin läänissä kuvernööri katsoi tutkimusten tuloksena 10 000 tynnyrin tuonnin tarpeelliseksi. Mutta heinäkuu tuli, siunauksekkaine lämpimine päivineen. Sato säästyi halloilta. Silloin tyydyttiin Mikkelin läänissä 145 tynnyriin ja esim. Kuopiossa (Savon puolella lääniä) lainattiin 1 800 tynnyriä pyydetyistä ja maahan tuoduista 7 200 tynnyristä. Jos nyt rahvas olisi viimeksi mainitulla paikkakunnalla saanut käteensä viljan hinnan, 314 000 markkaa, niin moniko lienee sitä mieltä, että valtio olisi heti saanut takaisin sen mitä ei tarvittu? Ja jos rahoja ei vielä olisi jaettu, olisiko rahvas kenties pakotettu ottamaan vastaan uusi ostovilja tuonninharjoittajalta? Sillä kohtuulliseksi katsottaneen, että häntä ei pitäisi jättää tappiota kärsimään.

Tuontia tähän lääniin on sanomalehdissä aiemmin käsitelty aivan oikein. Tuonninharjoittajat sitoutuivat toimittamaan jopa 11 000 tonnia. Mutta kuvernööri oli pidättänyt itselleen vapauden määrittää 19 päivän sisällä heinäkuun 10. päivästä lukien todellinen tarve, ja tuonninharjoittajat olivat tarjoutuneet pitämään itse sen mitä ei tilattaisi. Mainitut 145 tynnyriä tilattiin 13. päivänä, siis 23. heinäkuuta. Mutta tuonninharjoittajilla oli silloin jo koko määrä, osittain Viipurin satamassa ja osittain merellä matkalla sinne.

Kevätkylvösiemenen laitahan on hieman toisin. Se täytyy pohjoisia läänejä varten hankkia jo syksyllä. Mutta halla voi elokuun lopussa tehdä täälläkin ajan lyhyeksi. Ja kun lievä halla on tehnyt itävyyden epävarmaksi, ei selvitystä tarpeesta voida saada ennen kuin pitkällä syyskuussa. Harvoin on silloin aikaa hankkia laina-asiakirjat ja vielä vähemmän jättää tilaukset rahvaan itsensä hoidettaviksi. Jos hallitus haluaisi ennakolta jättää sen itsensä huoleksi sen tarvitsemat tilaukset, luvaten rahaa maksuja varten, eivät silloin varmasti pitkällekään riittäisi pienet summat. Nyt tosin kuullaan seurakuntia, ajan niin salliessa, kylvösiemenen tarpeesta. Mutta pyydetystä tingitään tavallisesti puoleen – joskus suunnilleen kymmenesosaan.

On jo mainittu, että syksyllä 1862 täytyi viljaa tilata ulkomailta myös leipäviljaksi. Vuodentulo oli vaikuttanut lupaavalta ja vilja oli myyty makasiineista – aivan kuten moni valtiontalouden asiantuntija haluaa aina tapahtuvan. Kruunun tulee myydä hinnan ollessa halpa, esim. 5 miljoonalla markalla, ja kadon sattuessa lainata rahvaalle 10 miljoonaa markkaa, antaakseen sen nyt hankkia saman määrän viljaa. Oivallista taloudenpitoa! Mutta suokoon Jumala, ettei sitä koskaan pantaisi toimeen.

Juuri mainitun ajan jälkeen eivät hallituksen toimeenpanemat tilaukset ulkomailta ole olleet kovinkaan merkittäviä. Lainaksi annettua viljaa on peritty niin paljon kuin on ollut mahdollista saattamatta rahvasta ahdinkoon, jotta sitä voitaisiin jälleen antaa lainaksi. Mutta kun ei ole korjattu kylvöön kelpaavaa viljaa, ei myöskään makasiineihin varastoitua ole voitu käyttää tähän tarkoitukseen. Valitettavasti ei myöskään Venäjältä tuotu ruis, vaikka sitä onkin kutsuttu samalla riihessä kuivatun nimellä, ole aina ollut kelvollista kylvösiemeneksi.

Alla käyvät ilmi makasiinien varastomuutokset:

Jauhoja, Ruista Ohraa Kauraa

mattoa tynnyriä

1862 joulukuu lainattu 19 000 33 000 21 000 –

varastossa 3 000 20 000 57 000 2 500

1863 heinäkuu lainattu 1 8 000 34 700 77 000 1 200

varastossa 6 000 16 800 18 000 1 700

joulukuu lainattu 16 900 63 600 67 600 900

varastossa 4 000 17 900 35 700 2 000

1864 heinäkuu lainattu 18 000 69 000 73 700 1 800

varastossa 2 700 23 900 25 000 2 600

joulukuu lainattu 16 000 53 900 63 000 2 000

varastossa 2 900 34 000 34 000 2 800

Näistä luvuista [jauhomatto = 147,4 kg, tynnyri = n. 115 kg] huomataan helposti, että vain vuonna 1863 on tuotu sekä ruista että ohraa, ja lisäksi vuonna huomattava erä rukiita kylvösiemeneksi. Ymmärretään, että tarjontaa on lisännyt myös kruununverojen maksu, kun taas varastosta on poistunut viljaa palkkoja varten ja merkittäviä määriä hätäaputöihin. Myös ulosmitattujen lainojen käteismaksut vähentävät makasiinitilinpidon lukuja. Varastomäärien kasvu joulukuussa johtuu kuitenkin pääasiassa saaduista lainojen maksuista. Tämän vuoden kesäkuussa oli

lainattuna 16 000 – 45 000 – 70 000 – 2 500

varastossa 2 000 – 43 000 – 23 000 – 2 000

Rahassa arvioituna sen hinnan mukaan, jonka tavara on maksanut kruunulle, oli antolainaus viimeksi mainittuna ajankohtana hieman yli neljä miljoonaa markkaa. Yllä oleva luku osoittaa, miten vitkaisesti lainoja maksetaan takaisin. Jos nyt ne rahat, jotka lainattiin tuonninharjoittajille, olisikin sen sijaan annettu rahvaalle, ja takaisinmaksu olisi sujunut samoissa oloissa kuin viljalainan, olisi valtiolla tällä hetkellä rahvaalta saatavia noin 14 000 000 markkaa eli paljon enemmän kuin maan Hypoteekkiyhdistysten antolainaus. Se vastaisi valtion tuloja vuoden ajalta, yleiseen valtionrahastoon ts. sotaväenrahaston tulot pois lukien, ja lienee niin, että ne, joiden huolena on ainoastaan lainaksi antamisen tapa, pitäisivät aivan luonnollisena, että kolmen vuoden tulot on säästettävä lainaksi antamista varten.

Lainaksi annetusta viljasta edustavat oikeastaan vain nuo 16 000 mattoa jauhoja sitä mitä on annettu tilalliselle rahvaalle leipäviljaksi. Muu on mennyt kylvösiemeneksi.

Ei ole syytä ihmetellä, ettei rahvaalla kyseisinä vuosina ole ollut kylvösiementä edellisen vuoden sadosta. Mutta valitettavaa on, että tämä asiaintila on nyttemmin hyvienkin vuosien jälkeen sääntö. Kun sitten vuoden sato viivästyy tai epäonnistuu, on hallituksen pakko hankkia tarvittava kylvösiemen, millä tavoin se sitten tapahtuukin. Toki käy päinsä sekin, että jätetään kaikki toimenpiteet tekemättä ja annetaan peltojen jäädä kylvämättä. Sillä jokseenkin varmaa on, että kaupanharjoittajat pitävät varsin pienen osan tarpeesta rahvaan ulottuvilla. Tuontiin liittyvä riski on liian suuri, koska sään muutos voi tehdä tuotavan kylvöviljan tarpeettomaksi, ja myöskään luotonantoon ei yksikään kaupanharjoittaja mielellään ryhdy, niin kauan kuin hallayö voi vielä tuhota vuoden sadon. Kuopion läänissä kaupanharjoittajat toivat maahan kruunun antamalla ennakolla tänä keväänä sekä ohran kylvösiementä että jauhoja jokapäiväiseksi leiväksi. Osittain annetaan lainoja seurakuntien solidaarista vastuullisuutta sekä sadonkorjuun jälkeen tapahtuvaa maksua vastaan. Näiden lainojen vuoksi on läänissä saatu heikko sato nyt tiettävästi osittain takavarikoitu. Näkymät niiden maksujen saamisesta ovat kyllä aika synkät. Voidaan toki ajatella nousevan esiin viljakauppiaita, jotka maan sisällä ostaisivat viljaa myydäkseen sitä tarpeen ilmaannuttua ja hinnan noustua. Voidaan näet kuvitella kaikenlaisia mahdollisuuksia. Mutta kukaan ei liene niin tyhmä että spekuloisi siemenviljaksi myynnillä. Säännöksi muodostuisi ostaa syksyllä, myydä keväällä ja kesällä. Mutta milloin keväällä tarvitaan kylvösiementä, sitä ei, kuten sanottu, voida varmasti sanoa edes neljä viikkoa etukäteen. Tämän todistaminen lienee kuitenkin turhaa. Siis: se on kokeilun asia. Kun kylvösiementä puuttuu, ei hallituksen pidä tehdä yhtään mitään tarpeen auttamiseksi. Mutta silloin on myös kohtuullista, että jos vainiot jäävät kylvämättä eikä niiltä siis korjata satoakaan, ei hallitus myöskään ole velvollinen tekemään mitään sen nälänhädän välttämiseksi, joka on varmasti seurauksena. Jos silloin muutama kymmenen tuhatta yksilöä kuolee nälkälavantautiin, joka aiemmin on ollut katojen seuralainen mutta joka nyt on useitten vuosien huonojen satojen jälkeen jäänyt tulematta – luultavasti hallituksen tyhmien hätäaputoimien seurauksena, pidettäisiinköhän sellaista surullista kokemusta silloin todistusvoimaisena? Se ei juuri ole luultavaa. Silloin sanotaan vielä: Hallitus on kerta kaikkiaan lannistanut yksityisen spekulaation. Tarpeen on, että lavantautikokemus toistuu muutamia kertoja, ennen kuin spekulaatio katsoo olevansa turvassa hallituksen turmiolliselta väliintulolta.

Edellä sanotussa ei edes edellytetty, että useiden vuosien peräkkäiset huonot sadot olisivat saaneet maanviljelijöitten varat ehtymään. Mutta pitäisi olla selvää, että kun asiat ovat näin onnettomasti, yksityinen spekulaatio ryhtyy vieläkin vähemmän kauppoihin, joissa mahdollisuuksilla saada takaisin sijoitettu pääoma ei näy olevan mitään varmaa alarajaa. Kuluneet vuodet ovat riittävästi osoittaneet, että asia on näin, joskin sellaisessa kysymyksessä kokemuksen todistukset ovat täysin tarpeettomia.

Mainitut rahvaan laiminlyönnit säästää rukiin kylvösiementä tulevaksi vuodeksi ovat ehkä saaneet tukea tavasta, jolla lainaus kruunun makasiineista on tapahtunut. Kun lainan saa maksaa tynnyrillä tynnyristä, ei maanviljelijällä ole mitään etua säästämisestä. Hän saa näet kylvösiemenen myös katovuosina samaan hintaan kuin runsaimpina vuosina. Parin kapan kasvu tynnyriä kohti on mitättömyys sen vähäisen erän ohella, jonka hän tarvitsee kylvösiemeneksi. Pääasiassa tätä silmällä pitäen on nyttemmin omaksuttu se menettely, että siemen luovutetaan raha-arvoltaan kiinteään, lainausaikaan paikkakunnalla käypään hintaan. On syytä toivoa, että rahvas tällä tavoin oppii näkemään, mitä etua on kylvösiemenen säästämisestä omasta sadosta. Jos hinta määrätään tarkoin ja maksu vaaditaan sadonkorjuun päätyttyä, niin tällöin voitetaan myös se, että yksityinen spekulantti saa tavaransa myydyksi, ainakin yhtä lailla kuin kruunu ja vähän helpomminkin. Sillä ajatteleva maanviljelijä ei mielellään osta kylvösiementään kruunun makasiineista, koska niihin jätetty vilja on usein huonompaa ja aina hyvin sekalaatuista. Kuvernöörejä on sitä paitsi erikseen kehotettu välttämään kilpailua kaupanharjoittajien kanssa ja lainaamaan ainoastaan niille maanviljelijöille, joilla ei ole näiltä luottoa. Uudistuksen vaikutus on kuitenkin nähtävissä vasta tulevaisuudessa.

Vielä on tarkasteltava yhtä puolta kysymyksessä hätäaputoimista.

Kun sato maassa epäonnistuu, niin että viljaa täytyy tuoda ulkomailta, voidaan tämä vilja saada vain metallirahaa tai ulkomaan valuuttoja vastaan.

Olipa sitten niin, että kruunu antaa tuoda maahan viljaa, tai niin, että tuonti tapahtuu kaupanharjoittajien laskuun kruunun antamalla ennakolla, on Suomen Pankin annettava valuutat. Viljakaupassa ei nimittäin anneta luottoa, ja jos sitä saadaan, annetaan se varsin lyhyeksi ajaksi – mahdollisesti kolmeksi kuukaudeksi. Tämä ei asiallisesti ottaen muuta mitään. Pankin koko valuuttavaranto ei ole enempää kuin noin 18 miljoonaa markkaa. Siitä ei mitenkään voida luovuttaa enempää kuin noin 4 miljoonaa markkaa, ilman että maassa syntyisi pulaa kiertovälineestä. Tällöin kiertoväline vähenee suunnilleen viiteen prosenttiin, koska 3/4 setelien määrästä on poistettava kierrosta.

Miljooniahan on tavallisesti runsain määrin. Valtion sanotaan voivan ulkomailta lainaamalla hankkia valuuttoja pankin haltuun jätettäväksi. Niin tosiaan tapahtui vuosina 1857 ja 1862. Mutta lainat otettiin muita tarkoituksia varten, edellinen Venäjältä rautatien rakentamista varten ja jälkimmäinen kotimaisten lainojen muuntamista varten. Siksi voitiin tehdä kuoletuslaina. Mutta tapahtuuko niin jokaisen kadon sattuessa vain viljantuonnin takia? Silloin on erinomaiset mahdollisuudet valtion vararikkoon. On tosin niitä, jotka sanovat, että ”valtion pitää hankkia vain ulkomainen 2–3 vuoden kreditiivi.” Mutta kreditiivi on maksettava takaisin valuuttoina. Valuuttoja taas voi hankkia ainoastaan vientikauppa. Silloin ajatellaan, että kauppa hankkii parissa vuodessa miljoonia käteistä viennin ja tuonnin välirahana. Ja tällöin annetaan vielä hyvä neuvo, että valtion tulee lainata rahat maanviljelijöille eikä viljantuojille eli siis vapauttaa rahvas kaikesta vaivannäöstä saadun viljan maksamiseksi tavaroilla! Jos ne 10 miljoonaa, jotka 1862 saatiin Rothschildin lainana, ja jotka jälleen poistuivat viljantuonnissa, olisivat korvautuneet maan ulkomaankaupassa, niin pankilla olisi hopearikkaus, joka olisi tehnyt Hypoteekkiyhdistyksen talletuksen tarpeettomaksi rahanuudistuksen kannalta. Mutta asia on niin, että pankin valuutta ei tammikuun 1863 jälkeen ole lainkaan kasvanut, mainittua talletusta lukuun ottamatta.

Niinikään puhutaan siitä, miten kauppiaat, jos viljan hankkiminen maalle jätetään heidän huolekseen, voisivat kokonaan ilman kruunulta saatavia lainoja rasittaa luottoaan ulkomailla. Halukkuus tällaiseen nähdään siitä, että useimmat vauraimmista kauppiaista eivät kaikkina näinä hädän vuosina ole tuoneet maahan ainuttakaan viljatynnyriä. Mutta tämä sikseen. Luotto on maksettava tavaralla tai valuutalla. Tosiasiat osoittavat, että tavarat eivät ole riittäneet. Pankin on siis tässäkin tapauksessa annettava valuutta. Ja kun pankki on tähän kykenemätön, täytyy ottaa ulkomaista valtionlainaa. Tämä on siis joka tapauksessa lorun loppu.

Jokaiselle on päivänselvää, millä tavoin tämä tuhoisa välttämättömyys voidaan poistaa. Siihen on vain yksi keino: Säästää hyvinä vuosina viljaa tarpeen hetkeä varten. Tämä keino ei ole huonompi siksi, että se kuuluu vanhatestamentilliseen kansantalouteen. Kaikki siihen kohdistuvat teoreettiset vastaväitteet ovat vailla merkitystä. Voi käydä niin, että Jumala siunaa maata niin monilla hyvillä sadoilla, että niiden mahdollisesta myynnistä saatava voitto ei huonona vuotena vastaa korkotappioita ja muita kustannuksia sekä varastointitappioita. Viljaan sijoitettu pääoma olisi muulla tavoin käytettynä voinut antaa 10 prosenttia korkoa korolle ja tällä tavoin kasvattaa kansallisvaurautta jne. Mutta kaikki tämä on vailla merkitystä verrattuna siihen selvään tosiasiaan, että kadon sattuessa hopeaa tarvitaan miljoonia, että maalla ei ole tätä hopeaa, ja että silloin vilja on hopeaa.

Jos joukko kaupanharjoittajia sitoutuisi pitämään jatkuvasti varastossa ainakin 200 000 tynnyriä viljaa, sijoittamaan tämän varaston sinne missä sitä viimeksi tarvittiin, pohjoisiin lääneihin, ja antamaan tavaran luotoksi rahvaan ollessa kykenemätön heti lunastamaan sitä – silloin voisi hallitus hyvinä vuosina ristiä kätensä, myydä kruunulle tulevan viljan ja ainoastaan säästää reservipääomaa, joka mahdollisesti voisi vuosia olla sijoitettuna ulkomaisissa korkoa tuottavissa arvopapereissa. Sillä ankaran kadon sattuessa eivät 200 000 tynnyriä riitä, ja viljakauppiaat eivät missään tapauksessa halunne lainata kylvösiementä jokaiselle maantallaajalle ja vielä vähemmän huolehtia irtaimesta väestöstä. Hallituksen väliintuloa ei siis missään tapauksessa voi kokonaan välttää. Mutta tällaisesta järjestelystä valtiolle koituva voitto olisi kuitenkin antoisa.

Jos taas maalla ei ole kapitalisteja, jotka voisivat sijoittaa viljaan 5–6 miljoonaa markkaa ja kantaa siitä koituvat korkotappiot monien vuosien ajan – silloin ei todellakaan ole jäljellä muuta keinoa kuin että vähintään mainitun suuruinen viljavarasto säilytetään kruunun makasiineissa ja pitäjänmakasiineissa. Jos noudatetaan tarkoin jo käyttöön otettua ja noudatettavaksi määrättyä lainaustapaa, jossa takaisinmaksu rahassa kiinnitetään viljan todelliseen hintaan, vaikuttaa tämä parantavasti myös pitäjänmakasiinien taloudenpitoon, ja kun rahvas samalla kruunun viljan kalleuden vuoksi saadaan säästämään ainakin siemenvilja omasta pellostaan, niin voidaan toivoa, että kruununmakasiineissa olevaa varastoa voidaan haittaa aiheuttamatta hiljalleen vähentää. Tällä tavoin menetellen ei myöskään yksityisiä estetä halutessaan ja siihen pystyessään spekuloimasta viljakaupalla. Hänellä on näet aina tilaisuus pitää tarjolla parempaa tavaraa kuin kruunu, jonka vilja ei sitä paitsi ole tarkoitettu myyntiin, vaan avustukseksi niille, jotka eivät pysty ostamaan ja joilla ei ole luottoa, jolloin siis ostajista tulisi spekulantin asiakkaita. Toki voidaan aina asettaa kysymys: eikö hallituksen pidä mennä spekulantin edelle? Mutta silloin on oltava vakuuttavasti osoitettu, että suorat lainat kruununmakasiineista ovat olleet hätäkeino. Lisäksi on ainakin vuodesta 1862 lähtien makasiineihin hankittu viljaa sen mukaan miten on kuultu kaupanharjoittajia ja miten suureksi he ovat ilmoittaneet halukkuutensa tuontiin. Samoin on myös läänien kuvernööreillä ollut ohjeet, että he heidän ei tule sen kummemmin myydä kuin lainatakaan silloin kun yksityinen spekulaatio voi täyttää tarpeen. Tästä todistavat myös yritykset saada kaupanharjoittajia ryhtymään tuontiin – yritykset jotka usein ovat jääneet turhiksi. Valtiolla ei selvästikään ole mitään etua viljanlainauksesta, ja kuvernööri ja lääninvirkakunta pitäisivät varmasti onnellisena päivää, jolloin heidän ei enää tarvitse huolehtia siitä. Makasiinien hoitajat ovat ainoat, jotka mieluusti näkevät liikevaihdon olevan niin suuri kuin mahdollista. Mutta tällä kohden heillä ei ole päätökseen mitään sanottavaa. Jos todella luullaan, niin kuin usein väitetään, että hallitushenkilökunta kokee nautintona kansan holhoamisen, niin pitäisi kuitenkin voida helposti päätellä, että se holhous, josta tässä on kysymys, kaiketi kuuluu kaikkein eniten huolta tuottaviin. Jokaisen maan hallitukselle olisi mitä vaikein tehtävä vuosi toisensa jälkeen, niin kuin Suomessa on tapahtunut, suojella maan väestön kolmasosaa nälänhätää vastaan ja käyttää kolmessa vuodessa tarkoitukseen – kolmessa vuodessa puolen vuoden valtiontulot. Voidaan totuudenmukaisesti väittää, että varsin harvassa Euroopan maassa kyettäisiin sellaiseen uhraukseen. Mutta missään se ei voi olla hallitukselle mieluista, koska se ei ainoastaan tee mahdottomaksi kaikkea valtion varojen tuhlailua, johon halua olisi, vaan myös estäisi kaiken niiden yleishyödyllisen käytön myönteisellä tavalla. Inhimillisesti arvioiden pitäisi voida edellyttää, että toimet väestön sivistyksen ja hyvinvoinnin kohentamiseksi olisivat myös hallitushenkilökunnalle miellyttävämpää toimintaa kuin huolenpito nälkäisten tarpeitten tyydyttämisestä. Siksi ei pitäisi olla epäilyksen alaista, etteikö hallitus mielellään näkisi vapautuvansa tästä huolenaiheesta. Mutta ei pidä ihmetellä, jos niiden hyvien neuvojen, joita tässä yllä on tarkasteltu, ei voida tunnustaa johtavan sellaiseen vapautukseen eikä edes huolien keventymiseen. Niin kauan kuin parempia keinoja siihen ei ole esitetty, myönnyttäneen siihen, että se Hallitsijan edessä ja moraalisesti kansakunnan edessä kantaa vastuun sekä siitä, että kansa ei kuole nälkään, että siitä, että on *** varoja valtion menojen kattamiseksi, ja että sen siksi ei pidä kuunnella kaikenlaisia ehdotuksia.

Siispä, jos halutaan puhua viljakaupasta, sellaisena kuin sitä katojen vuoksi tarvitaan, on sen muodostuttava viljan ostoista maan sisällä sekä luotolla antamisesta, ei pelkästään myynnistä. Sen on edelleen taattava maalle pysyvä varasto ja tallennettava tätä tarkoitusta varten vähintään 8 miljoonan pääoma. Neljäsosa pääomasta on silloin laskettu varastojen vahvistamista varten sen vähentyessä merkittävästi luotolla annon seurauksena. Vaikean kadon varalta sellainen kauppa ei ole lähimainkaan riittävä. Esimerkiksi vuonna 1862 olisi ollut tarpeen kolme kertaa niin suuri pääoma. Mutta hallitus tulisi kuitenkin tällä tavoin vapautetuksi velvollisuudesta tulla väliin jokaisen heikon sadon yhteydessä. Halukkaitten spekulanttien tarvitsee vain ilmoittautua, voidakseen olla varmoja siitä, että he saavat minkäänlaisten hallituksen toimien häiritsemättä harjoittaa liiketoimiaan. Jos tämän lisäksi yleinen hyväntekeväisyys ottaisi hoitaakseen irtaimen väestön, tai jos kuntien velvollisuudeksi asetettaisiin kaikissa oloissa järjestää sille työtä ja leipää, niin silloinhan Jumalan avulla harvoin enää kuultaisiin hallituksen väliintulosta viljakaupassa. Että tämä väliintulo aina jäisi tapahtumatta, sellaista ei pidä odottaa, miten pahaenteiseltä se sitten kuulostaakin. Sillä mikään muukaan maa ei ole vielä päässyt siihen, että hallituksen apu olisi yleisten onnettomuuksien sattuessa tarpeeton. Ja varmaa on, että pidetään oikeutettuna vaatimuksena, että hallitus saa hoitaa maan varoja niin, että aina on jotain käytettävissä mainittuun tarkoitukseen.