Useampi kuin yksi lukija lienee masentuneena laskenut tämän mietinnön kädestään.
Kysytään huolestuneina: mahtavatko maan säädyt suostua niin tuhoisiin ehdotuksiin kuin tässä mietinnössä niiden hyväksyttäväksi suositellaan.
Valiokunta kehottaa:
”että maan hallitukselle joko pankkivaltuutettujen asiasta tekemän esityksen hyväksymisen jälkeen tai sitten kun pankkivaltuutetut ovat suostuneet hallituksen samansisältöiseen esitykseen, suotaisiin oikeus pakottavissa hätätapauksissa rajoittaa ja kokonaan sulkea pankin hopeanvaihto sekä tilanteen muuttuessa edullisemmaksi jälleen avata se. Lisäksi sinä aikana, jolloin hopeaa ei pankissa vaihdeta, suomalaisen hopeamarkan edustaja setelimarkka on hopean ohella julistettava maan ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi.”
Ja edelleen:
”että pankki saisi – – tulevaisuudessa niin kuin tähän astikin jatkaa vekselitoimiaan, kuitenkin riittävän varovasti ja ilman että tätä kauppaa tarvitsee pitää pankille jatkuvasti kuuluvana velvollisuutena.”
Pitäisikö säätyjen todella hyväksyä tällaiset säädökset ja samalla julistaa, että metalliraha ei koskaan tule olemaan maan ainoa laillinen maksuväline? – Eikö sellaisessa tapauksessa olisi puhdas välttämättömyys, että Hallitsija kieltäytyisi hyväksymästä näitä säädöksiä ja siten antamasta pankkia toistaiseksi säätyjen hallintoon. Sehän ei voi tapahtua muilla ehdoilla kuin mitkä säädyt ovat hyväksyneet.
Kiitettävää harkintaa osoittaa valiokunnan suositus, että säädyt puolestaan suostuisivat enintään 8 miljoonan markan valtionlainaan, joka talletettaisiin pankin käyttöön. Sillä jos sen paremmin Hypoteekkiyhdistyksen laina ei toteudu eikä rautatielainasta tehdä päätöstä, valtionlaina jää ainoaksi keinoksi hankkia kiertoon hopeaa, jota ilman pankki ei voi avata hopeanvaihtoa.
Mutta lienee lupa kysyä, kuka on niin sokea ettei näe, että samalla hetkellä kun pankki lopettaisi hopeanvaihdon, kaikki hopea katoaisi kierrosta ja sen korvaamiseksi tarvittaisiin uusi valtionlaina – jos pankki ylipäänsä koskaan sen jälkeen aloittaisi hopeanvaihtoa uudelleen? – Onko maassamme tästä asiasta saatu kokemus jo niin vanhaa, että se voidaan unohtaa, vaikka muutoin puuttuisi ymmärrys seteleitä julkaisevan pankin hallinnon alkeellisimmistakin säännöistä?
Toinen siteeraamamme säädös on oikeastaan vain ensimmäisen toistamista. Vekseleiden ostaminen voidaan tietenkin jättää pankin hallituksen harkinnan varaan. Mutta heti kun pankki aloittaa hopeanvaihdon, sillä ei enää ole oikeutta kieltäytyä vekselinmyynnistä. Se voi tapahtua ainoastaan, jos pankki haluaa antaa kultaa ja hopeaa vekseleiden sijaan. Onhan maailman selvin asia, että jos pankin seteleitä vastaan ei saa vekseleitä, niin pyydetään metallirahaa. Jos sekin puolestaan kielletään, ollaan jo kuvatussa kehässä, jossa hopea katoaa kierrosta ja joudutaan korvaamaan uudella valtionlainalla.
On tarpeetonta mainita, että kummassakaan tapauksessa paperirahan arvoa ei ylläpidetä julistamalla, että ”setelimarkka tulee määrätä hopean ohella maan ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi”. ”Hopean ohella” ”setelimarkka” käy täydestä ilman julistuksiakin. Mutta kun ”setelimarkka” etsii turhaan hopeamarkkaa, mikään inhimillinen voima ei kykene asettamaan sen arvoa vakaaksi. Voi hyvin käydä niin, että palaaminen hopeanvaihtoon täydestä arvosta koituu väestön suurimmalle osalle tuhoisaksi.
Pankilla on tunnetusti vain yksi ainoa tapa vähentää vekselipyyntöjä ja hopean ulos ottamista – nimittäin uloslainaamisen rajoittaminen joko pelkästään korkoa korottamalla tai jos se ei auta, suoranaisen kiellon avulla. Mutta tämä keino toden teolla käytettynä on myös täysin riittävä. – Nyt kadon jälkeen ja siitä johtuvan rahapulan oloissa tämän asian suhteen esiintyvät epäilyt häviävät suurimmaksi osaksi sitten kun ulkomainen laina tulee lisäämään rahavarantoa. Valiokunta olisi epäilemättä toiminut hyvin, jos se olisi vahvistanut säädyille, että se omalta osaltaan suostuu antamaan pankille vapaan korkokannan sekä diskonttauksissa että lyhytaikaisten hypoteekkilainojen liikkeeseen laskemisessa. Jos halutaan hopeanvaihtoa, tällainen suostumus on täysin välttämätön.
Useita muita mainittuihin kahteen esitykseen sisältyviä virheitä voidaan pitää pikkuasioina.
Olisi kuitenkin erittäin arveluttavaa, jos säädyt hyväksyisivät ehdotuksen, että alkuperäisen rahaston varat, sitä mukaa kuin ne siihen palaavat, muutettaisiin Suomen Hypoteekkiyhdistyksen tai muiksi varman koron antaviksi obligaatioiksi, joita tarpeen tullessa voitaisiin käyttää hopean ostamiseen.
Jos Hypoteekkiyhdistyksen obligaatioita voitaisiin ”käyttää hopean ostamiseen”, yhdistyksen tila olisi kai jo kauan ollut todella kukoistava. – Jos sellainen vaihtaminen siis lainkaan voisi tulla kysymykseen. – Mutta on arveluttavaa riistää maan maataloudelta ainoa rahasto, joka on tarjonnut sille edullista pääomaa. Ja maan rahalaitoksen suurin puute on elinkeinoelämän hankkeisiin tarvittavien peruspääomien yleinen niukkuus. Siksi moni elinkeinonharjoittaja on rakentanut liiketoimensa osin pankin hypoteekkirahastosta saatavan lainan varaan. Paras apu, minkä pankki voisi saada, olisi lupa siirtää johonkin toiseen rahastoon tämänkaltaiset lainat, joita ei saada perityksi takaisin lainanottajan joutumatta vaikeuksiin. On myös arveluttavaa vetää alkuperäinen rahasto mukaan hypoteekkirahaston operaatioihin. – Mutta valitettavasi valiokunnan kyseisen ehdotuksen toteuttaminen ei ole mikään helppo asia. Siihen vaaditaan, että maan vienti useiden vuosien aikana ylittää tuonnin. Millään muualla tavallahan ei saada obligaatioita, joita voi käyttää ”hopean ostamiseen”. – Valiokunta näyttää yleensäkin uskoneen, että paperi voidaan muuttaa hopeaksi vain pelkkien julistusten avulla.
Sitä vastoin saman säädöksen yhteydessä huomaa käsitellyn erästä nyt voimassa olevaa pankkia koskevaa määräystä, jonka virheellisyys on ymmärretty kauan, mutta jota nykyisen rahapulan oloissa ei ole voitu korjata. Pankilla on nimittäin oikeus antaa seteleitä kaksinkertainen määrä sen kiistattomia ulkomaisia saatavia vastaan. Tarkoitus ei tietenkään ole, että tätä oikeutta käytettäisiin viimeiseen kopeekkaan saakka. Niin on kuitenkin tapahtunut, eikä pankilla ole ollut minkäänlaista vararahastoa. – Nyt valiokunta ehdottaakin, että setelinanto ei saa ylittää saatavien ”yksinkertaista määrää”.
Ehdotuksen tarkoitusta voi pitää varsin oikeansuuntaisena. Mutta sen hyväksyminen johtaisi siihen, että pankin olisi usein pakko kieltäytyä vekselinostosta ja siten rajoittaa mahdollisuuksiaan vekselinmyyntiin. olisikin parempi, jos määrättäisiin tilanteen mukaan yläraja, mihin asti pankki saa antaa kaksinkertaisen määrän seteleitä. Jos vekselitilanne olisi niin hyvä, että saatavat ylittäisivät tuon ylärajan, pankilla olisi oikeus vaihtaa ylijäämällä hyviä ulkomaisia valtionobligaatioita, jotka kävisivät valuutasta yksinkertaiseen määräänsä annettavia seteleitä varten. Näin pankki saisi samalla varapääomia vekseliliikkeeseen ja myös korkeamman koron kuin sen pankkiirit ulkomailla sille antavat.
Myös valiokunnan diskonttausaikaa ym. koskeviin ehdotuksiin on syytä puuttua. Esityksestä puuttuvat myös kokonaan määräykset tavarapanttia vastaan annettavasta lainasta.
Olisi viisasta, jos säädyt eivät lainkaan puuttuisi näiden ohjeiden yksityiskohtiin. Ne voitaisiin täysin perustellusti jättää pankkivaltuusmiesten ja hallituksen asiaksi. Ketään väheksymättä voitaneen sanoa, että siihen vaaditaan tarkempaa pankkilaitoksen tuntemista kuin voidaan edellyttää ensi kertaa toimeensa astuvilta edustajilta, joiden joukossa on tuskin kahta pankkitoimintaa hoitanutta ihmistä. Sellaiset yksityiskohtiin menevät määräykset ovat vielä turmiollisempia ajankohtana, jolloin pankin toiminnassa on rahauudistuksen seurauksena välttämättä tehtävä olennaisia ja kypsää harkintaa vaativia muutoksia. Lisäksi tällaisessa ylimenovaiheessa myös tilapäiset toimenpiteet voivat olla tarpeen.
Myöskin voisi olla viisasta, jos säädyt toistaiseksi, esim. seuraaviin valtiopäiviin saakka soisivat hallitukselle suuremman sananvallan pankin hallinnossa kuin valiokunta näyttää tarkoittaneen. On sanottava totuus: valiokunnan hopeanvaihdon ja vekseliliikkeen suhteen tekemät erehdykset ovat niin hirvittäviä, että kukaan isänmaanystävä ei voi toivoa sellaisten pääsevän vallalle pankin hallinnossa. – Voi olla, että maan hallituksesta ei voi odottaa ketään erinomaista kykyä pankin hallintoa johtamaan. Hallituksessa on kuitenkin perinteitä ja tavallisesti myös sellaista henkilökohtaista kokemusta pankkiasioiden hoidosta, mikä estää liian suuret erehdykset. Onkin todistettu, että hallitus on nyt jättänyt pankin säätyjen hallittavaksi tilassa, jota pankin toiminnassaan kohtaamiin vaikeisiin ja Suomen hallituksesta riippumattomiin olosuhteisiin nähden voi kutsua erittäin tyydyttäväksi. Kaikilla Euroopan valtionpankeilla ei ole osoittaa 7/12 valuuttaa ulosannettua setelikantaa vastaan. Neuvojen ja lisävalaistuksen saamiseksi hallitus voi myös koota sellaisista niin pankin johtoon kuuluvista kuin sen ulkopuolisistakin miehistä koostuvan komitean, joilta voidaan odottaa laajempaa pankkilaitoksen tuntemusta.
Kävisi liian työlääksi käydä tässä oikaisemaan monia valiokunnan menneen arvioinnissa tekemiä erehdyksiä. Jos valiokunnan tavoin julistaa, että kotimainen, pankin seteleinä otettu valtionlaina vähentää kotimaan kierrossa olevaa rahamäärä, ei sellaiseen arvioon voi sanoa mitään. Kaikille muille on nimittäin selvää, että kun laina on saatu pari-kurssiin, kierrossa oleva raha tällaisen operaation kautta kaksinkertaistuu. – Väite, että sellaisen lainan ottaminen aiheutti pankin kykenemättömyyden lunastaa seteleitään Pietarissa vuonna 1857, osoittaa vain vuoden 1856 kadon yllättävää unohtamista.
Valiokunta korostaa voimakkaasti sitä, että valtion alkuperäiseen rahastoon osoittamat määrärahat samoin kuin aiemman pikkusetelirahaston säästöt ja molempien pankkirahastojen osuuksista muodostetut aiemmat maanviljelys- ja teollisuusrahastot siirrettiin kotimaisen valtionlainan eli nykyisen Rothschildin lainan kuoletusrahastoon. Kotimainen lainahan maksettiin jälkimmäisellä lainalla.
Tämä kuoletusrahasto on lainannut maanviljelijöille, tehtailijoille sekä kunnille ja yleishyödyllisten hankkeiden taustayhteisöille reilusti yli kaksi kertaa mainittujen varojen määrän eli noin kuusi miljoonaa markkaa. Rahat käytetään siis jatkuvasti alkuperäiseen tarkoitukseen. – Mutta samalla ne vahvistavat valtion luottoa, koska ne tekevät ulkomaisesta lainasta ns. rahastoidun lainan. Ja mihin tarkoitukseen tuo laina on otettu? Saimaan kanavan rakentamiseen, rautatiehen sekä sotakustannusten peittämiseen. Kun katsotaan tilannetta useimmissa Euroopan maissa, on syytä olla tyytyväisiä, että hallitus ei sodan aiheuttamassa pakkotilanteessa ole millään tavoin kajonnut pankin omaisuuteen vaan ainoastaan ryhtynyt yhdistämään eri rahastoja yhteisen nimen alle niin että niiden tehtävä kuitenkin säilyy koskemattomana. Kuoletusrahaston käytöstä valtionvelan maksamiseen voidaan toistaiseksi olla varmoja samoista syistä kuin voidaan luottaa, että hopeaa ei osteta Hypoteekkiyhdistyksen obligaatioilla.
Valiokunnan huomautus pankkirahastojen voittojen erään osan käytöstä voidaan osin hyväksyä. Ei ole mitään syytä rahoittaa esim. mielisairaanhoitoa hypoteekkirahastosta. Mutta riittää, kun Hypoteekkiyhdistystä tuetaan maatalouden avustamiseksi perustetusta alkuperäisestä rahastosta, reaalikouluja taas hypoteekkirahastosta. Edellinen rahasto on sitä paitsi muodostunut valtion varojen kerääntymisen myötä, jälkimmäisen pääoma samoin kuin sen vuotuinen voitto taas on valtion lainan myötä kaksinkertaistunut. Viimeksi mainittu laina on hypoteekkirahastolle niin edullinen, että kestänee kauan ennen kuin sellaista uudelleen saadaan. Voidaan lisätä, että myös Rotschildin lähes viiden miljoonan markan suuruinen laina asetettiin pankin käyttöön tuskin kolmea prosenttia ylittävää korkoa vastaan.
Eräs vastalauseen esittäjä on jo huomauttanut siitä merkillisyydestä, että mietintöön liitetty taulukko V esittää pankin vastuulliseksi valtiovallan velkojan maksusta, mikä saa asian näyttämään siltä, kuin pankin varat eivät koskaan vuoden 1841 jälkeen olisi vastanneet sen sitoumuksia. Erehdys voi aiheutua siitä, että vuonna 1841 otetun neljän prosentin lainan tarkoitus todella oli turvata pankkia realisaatiota toteutettaessa. Mutta kun laina osoittautuikin tähän tarkoituksen tarpeettomaksi, valtio otti sen. – Siitä asti pankki on myös myöhempien valtionlainojen kohdalla toiminut vain valtion asiamiehenä. Ja koska obligaatioita on otettu vastaan valtion kassaan, pankki on sellaisia saadessaan voinut siirtää ja myös siirtänyt ne hallitsemiinsa valtion rahastoihin. Valiokunnan tapa esittää kyseinen taulukko ei voi muuta kuin johtaa säätyjä harhaan.
Kovin tarkka ei ole myöskään sivun 4 tieto, että ”pieni osa” vuoden 1840 realisaatiossa sisäänvedetystä valuutasta kulkeutui yleiseen liikkeeseen. Voidaan täysin varmasti olettaa, että ennen vuotta 1853 maassa oli kierrossa ainakin miljoona ruplaa hopeaa.
Näiden virheiden täytyy melkoisesti vähentää jokaisen kyseisiä asioita tarkemmin tuntevan tyytyväisyyttä valiokunnan työn tuloksiin. Tämän valiokunnan tehtävä on tärkein valtiopäivillä käsiteltävä asia. Maan koko taloudellinen tulevaisuus riippuu sen tarkoituksenmukaisesta suorittamisesta. Miten säädyt sitä vastoin voivat mietinnön pohjalta tehdä päätöksen, on vaikea ymmärtää.
