Storfurstendömets Finlands grundlagar jemte till dem hörande statshandlingar [Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslait sekä niihin liittyvät valtiolliset asiakirjat]. H:ki 1861.

On siis päästy niin pitkälle, että yritys sen seikan selvittämiseksi, millä säädöksillä Suomessa on perustuslain asema, on painettuna julkaistu. Tämän olisi epäilemättä pitänyt tapahtua jo kauan sitten; painattaminen olisi ollut mahdollista, tämän näyttää osoittavan se, että varsinaiset perustuslait, vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja voitiin viisitoista vuotta sitten julkaista suomennoksina ja painattaa pari vuotta sitten myös ruotsiksi. Tämän asian yhteydessä ei kuitenkaan kannata puhua menneestä ajasta. On ilahduttavaa, että on tultu aikaan, jolloin tarve perustuslakien tuntemiseen on virinnyt ja tämä tarve on voitu tyydyttää.

Julkaisemalla tämän perustuslakien ja valtiollisten asiakirjojen kokoelman herra professori J. Ph. Palmén on täyttänyt kotimaisessa kirjallisuudessa viisikymmentä vuotta avoinna olleen suuren aukon.

Emme halua puuttua siihen, mitä kokoelmaan olisi pitänyt ottaa ja mitä jättää ottamatta. Kaikki perustuslakeihin kuuluva näyttää olevan selvää lukuun ottamatta valtiopäiväjärjestystä, jonka osalta kirjoittaja esittää eri kohdissa viittauksia vuoden 1723 säädökseen. Tämä on kuitenkin kumottu vuoden 1772 hallitusmuodolla kuten muutkin vuoden 1680 ja mainitun vuoden välillä annetut perustuslakisäädökset. Sitä ei ole myöskään millään myöhemmällä valtiopäivien päätöksellä palautettu entiseen asemaansa. Julkaisija saattaa toki olla oikeassa todetessaan, että valtiopäivillä 1778–79 noudatettu ja valtiopäiväpäätöksen 14. pykälässä tulevien valtiopäivien noudatettavaksi määrätty käytäntö vastaa mainitussa valtiopäiväjärjestyksessä olleita säädöksiä. Silloin kuitenkin tämän käytännön täytyy olla määräävä tekijä ratkaistaessa, mitä niistä on noudatettava. Samassa päätöksessä sanotaan nimenomaan, että koolla olleita valtiopäiviä on johdettu Hallitusmuodon, vuonna 1626 muutetun Ritarihuonejärjestyksen ja vuoden 1617 Valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti ”kaikkien niiden säädösten osalta, joita Hallitusmuodolla ei ole muutettu”. Tiukasti tulkittuna pitäisi siis perustaksi ottaa tämä päätös ja vuosien 1778–79 käytäntö. Sitä ei kuitenkaan voida selvittää muuten kuin pöytäkirjoja tutkimalla. Luultavasti tätä käytäntöä ei myöskään aivan horjumatta noudatettu myöhemmillä valtiopäivillä. Niinpä vuoden 1786 valtiopäiväpäätöksessä määriteltiin, millaiset asiat voidaan ratkaista kolmen säädyn päätöksillä. Käytännön luoman järjestyksen yksityiskohtainen määrittely on näin ollen vaikeaa. Tämä ei kuitenkaan näytä riittävän aiheeksi ottaa vuoden 1723 valtiopäiväjärjestystä ohjenuoraksi ilman muuta. Menettely Porvoon valtiopäivillä on epäilyksittä Suomen osalta sitovin esimerkkitapaus. Mielestämme ei ole mitenkään pahaksi, jos maan tulevat säätykokoukset tuntevat tarvetta uuden valtiopäiväjärjestyksen säätämiseen. Se on toivottavaa monenmoisten syiden takia; tärkein asia on salaisen valiokunnan kokoonpano. Tästä valiokunnasta on myös tullut se, jolle valtion taloudellinen tila on selvitetty, vaikka hallitusmuodon 50. pykälä puhui ainoastaan valtakunnan säätyjen valiokunnasta. Mutta eihän uimaankaan voi oppia, ellei mene veteen, ja samoin tarvitaan jo jokin järjestys, jotta voitaisiin päättää järjestyksestä. Eikä juuri muuta alkajaisjärjestystä voitane pitää soveliaana kuin perinteistä järjestystä vuosilta 1778–79.

Vuoden 1786 valtiopäiväpäätöksen mainitussa kohdassa sen 3. pykälässä sanotaan, että kolmen säädyn enemmistö ilmaisee ”valtakunnan säätyjen kannan” muissa kuin privilegioita ja suostuntaveroja koskevissa asioissa, ”joista säädetään erikseen samassa laissa”, siis vuoden 1772 Hallitusmuodossa. Hallitusmuodon 52. pykälässä sanotaan myös, että uusien privilegioiden myöntämiseen tarvitaan ”valtakunnan kaikkien neljän säädyn” suostumus. Verosuostunnoista taas siinä ei sanota mitään muuta kuin yleisluonteisesti, ettei mitään uusia veroja tai muita maksuja saada määrätä perittäviksi ”valtakunnan säätyjen tietämättä”, ilman niiden ”vapaan tahdon ilmaisemista ja suostumusta”. Tämän perusteella voidaan tosin kuitenkin päätellä, ettei minkään säädyn maksettavaksi voida panna veroa ilman sen vapaaehtoista sitoutumista tämän veron maksamiseen eikä esim. yleistä tuloveroa voida saada aikaan ilman valtakunnan kaikkien neljän säädyn päätöstä.

Oheen liitetyistä valtiollisista asiakirjoista nähdäksemme yksikään ei ole tullut mukaan aiheettomasti. Vain se ei mielestämme ole laajemman lukevan yleisön kannalta käytännöllistä, että julkaisija on järjestänyt perustuslait ja valtiolliset asiakirjat kronologiseen järjestykseen toistensa sekaan. Parempi ratkaisu olisi mielestämme ollut kokonaisuuden jakaminen esim. perustuslakeihin, perustuslait vahvistaviin ja perustuslakeja selittäviin valtiollisiin asiakirjoihin. Kronologista järjestystä olisi voitu noudattaa jokaisessa osastossa erikseen. Myöhemmillä selityksillä täsmennettyjen perustuslakien kohtien yhteydessä olisi myös voitu viitata näihin lukijan opastamiseksi. Teokseen lisätty hakemisto poistaa kuitenkin merkittävän osan kronologisen järjestyksen tuottamista haitoista. Mutta esim. hakusanan ”perustuslait” yhteydessä ei mainita lainkaan valtiopäiväjärjestystä. Hakusanasta ”valtiopäiväjärjestys” viitataan kuitenkin vuoden 1617 valtiopäiväjärjestykseen s. 31–34 ja sen elvyttämiseen perustuslaiksi s. 57, kun taas muiden perustuslakien vahvistamisiin viitataan tämän hakusanan yhteydessä.

Julkaisija on täysin aiheellisesti sisällyttänyt Armollisen julistuksen ”Hallituskonseljin nimen muuttamisesta keisarilliseksi senaatiksi” perustuslait tunnustaviin ja vahvistaviin asiakirjoihin; emmekä voi yhtyä kirjan H:fors Tidningarissa arvostelleen asiantuntijan mielipiteeseen, että tämä asiakirja olisi pitänyt jättää kokoelmasta pois. Itsestään selvää on, että jo keisari Aleksanteri I:n antama hallitsijanvakuutus sitoo kaikkia hänen seuraajiaan. Onhan jokaisella hallitsijan antamalla valtiollisella asiakirjalla, jokaisella sopimuksen allekirjoituksella jne. sellainen merkitys, ettei se sido pelkästään hallitsijaa henkilökohtaisesti, vaan valtakunnan hallitusta, siis jokaista myöhempää hallitsijaa. Silti jokainen annetun sitoumuksen vahvistava asiakirja toki ansaitsee paikan luettelossa. Niinpä kyseessä olevan asiakirjan johdannolla on sama merkitys kuin keisari Nikolain ja nykyisin hallitsevan keisarimme hallitsijanvakuutuksilla. Mainitun asiakirjan sanoilla ”ja samoin ikuisiksi ajoiksi vahvistaa se vakuutus, jonka he ovat Meiltä saaneet heidän erityisen hallitusmuotonsa säilyttämiseksi Meidän ja Meidän Seuraajiemme valtikan alla” on suuri, suunnattoman arvokas merkityksensä nimenomaisena selityksenä, joka osoittaa Hallitsijan tunnustavan antamansa hallitsijanvakuutuksen edellä esitetyn merkityksen.

Edellä esitetystä syystä ei olisi ollut suinkaan asialle vahingoksi, jos julkaisija olisi ottanut kokoelmaan myös muita maan perustuslaillisen valtiomuodon vahvistavia asiakirjoja vuoden 1808 jälkeiseltä ajalta. Etenkin siitä kaipaa manifestia Viipurin läänin yhdistämisestä muuhun Suomeen, siihenhän perustuu tuon maankolkan oikeus olla mukana nauttimassa perustuslakiemme suojaa.

Vielä tarvittaisiin suppea Suomen valtio-oikeuden oppikirja. Lukemiseen vähemmän tottuneiden on nimittäin aina tulevaisuudessakin vaikea hankkia kaikista näistä asiakirjoista selkeää yleiskäsitystä siitä, mikä kussakin asiassa on nykyisin perustuslakien mukainen asioiden tila. Tuollainen selkeä ja laajuudeltaan suppea oppikirja antaisi myös jokaiselle rahvaaseen kuuluvalle kansalaiselle mahdollisuuden päästä perille tästä kansalaistietouden tärkeästä osasta. Kun rahvaan mies lukee hallitusmuodosta esim. kaikki nämä säädökset Ruotsin entisaikojen kollegioiden järjestyksestä, valtaneuvostosta jne., hän jää pakostakin epäröiden miettimään niiden nykyistä merkitystä. Sama koskee monia muitakin seikkoja. Oppikirjassa, joka kuitenkin esittäisi voimassa olevan oikeuden myös asiakirjojen omilla sanoilla, ohitettaisiin kaikki tuollaiset epäolennaisuudet.

Muiden maiden marjoja. I. Kertomuksia Nepomukilta. Suomennos. Helsingissä 1861.

Tästä pikku vihkosesta puuttuu esipuhe. Sisällöstä voi kuitenkin päätellä, että se on ensimmäinen osa aloitetussa vieraista kielistä käännettyjen pienten kertomusten ja novellien julkaisusarjassa. Vihko sisältää neljä tällaista tekstiä, jotka kaikki on kirjoittanut ”Nepomuk”. Nimimerkki kuuluu ruotsalaiselle romaanikirjailijalle Kiellman-Göransonille, joka tunnetaan myös julkaisemastaan runovihkosesta.

Valitettavasti emme voi sanoa sisällöstä mitään ostajan valistamiseksi. Tällaiseen kirjallisuuteen tutustumiseen tarvitaan runsaasti vapaata aikaa. Pikainen silmäys sivuille osoittaa, etteivät ainakaan kaikki kohdat sovi liian nuorille lukijoille. Mitään korkeampia taiteellisia tavoitteita kertomuksilla ei liene. Olisi kuitenkin toivottavaa, ettei nuori suomalainen kirjallisuus omaksuisi muualta muita kuin sellaisia tuotteita, jotka erottuvat joukosta laatunsa ansiosta. Kuten olemme usein muistuttaneet, olisi myös hyvin järkevää suomentaa muista kielistä kuin ruotsista ja sellaisia teoksia, joita ei ole vielä ehditty kääntää ruotsiksi.

Anvisning till vattenkurens utöfning efter J. H. Rausse [Vesiparannuksen käyttöopas J. H. Raussen mukaan]. H:ki 1861.

Tämä kirja on esipuheensa ja julkaisemista edeltäneen sanomalehtikiistan perusteella tähänastiselle lääketieteelle heitetty haaste.

Vesiparannuksen kiihkeimmät kannattajat väittävät, että tämä hoitomenetelmä voidaan oppia täysin ilman niitä luonnon- ja lääketieteellisiä opintoja, joita on tähän saakka pidetty lääkäreille välttämättöminä, ja että kenen tahansa halukkaan pitää siis saada vapaasti harjoittaa sitä. Tällaisen vaatimuksen esittäminen ei ole uutta eikä maailmassa ennen näkemätöntä. Esim. Englannissa ja Yhdysvalloissa parantajan tointa saa harjoittaa kuka tahansa mielensä mukaan. Siellä sisällytetään yksilönvapauteen jokaisen oikeus jättää henkensä ja terveytensä tutkinnon suorittaneen lääkärin tai puoskarin huomaan miten parhaaksi näkee.

Tätä voidaan pitää hyvänä asiana. Me puolestamme emme näe sen tuovan minkäänlaista onnea. Osoittaahan kokemus, että tämän vapauden rinnalla ovat kukoistaneet voitonhimo, puoskarointi ja huijaus. Useimpien kaikkiin tauteihin tehoavien yleislääkkeiden ja ihmeitä tekevien tinktuurien etiketit ovat luullaksemme englanninkielisiä. Koska puoskari kuitenkin joutuu oikeudelliseen vastuuseen, jos hänen lääkkeensä osoitetaan joko yleensä tai annostusmäärän takia terveydelle vaaralliseksi, tämän vapauden vaarallisuudella on jokin raja.

Toinen mainituissa maissa vaaraa vähentävä seikka on sanomalehtien runsaus ja niiden lukemisen yleisyys. Näin yleisö saa tietoonsa sekä hyvät että huonot uutiset ja huijari paljastetaan nopeasti. Monien keskenään kilpailevien ihmeparantajien esiintyminen on myös johtanut siihen, ettei kansa kovin helposti lumoudu uuden ihmeidentekijän ilmaantumisesta. Sangen usein jokin uusi lääke silti leviää laajaan käyttöön. Nykyisin yrittäjällä täytyy kuitenkin olla runsaasti pääomaa päästäkseen tähän tulokseen. Hänen on oltava valmis uhraamaan tuhansia puntia kirjallisten todistusten hankkimiseen ja näiden sekä myynti-ilmoitusten lakkaamattomaan julkaisemiseen sanomalehdissä, ennen kuin myyntituloksia alkaa lainkaan tulla. Ja hänen on maksettava kauan palkkaa innokkaille asiamiehille, ennen kuin myynnin tuotto kattaa edes heidän ylläpitonsa. Mutta jos hänellä on tarpeeksi pääomaa, hän onnistuu melkein varmasti. Tällaisia menestyneitä kaupallisia tuotteita ovat Revalenta Arabica ja Morrisonin pillerit.

Jos taas maa on sellainen kuin meidän maamme, jossa tällaisista kaupoista tietämätöntä suurta yleisöä voidaan helposti huijata, on varmasti viisasta, että lääkintätaidon harjoittamista valvotaan jollakin tavalla.

Meidän ei tarvitse vakuuttaa, ettemme pidä vesiparannusta tuollaisena kei­not­telupuuhana, vaikka toki tiedämme, että senkin avulla keinottelevat muutamat henkilöt, jotka ovat havainneet sen suhteellisen helpoksi ja tuottoisaksi tavaksi hankkia toimeentulonsa. Se on kuitenkin jo kyllin selvästi osoittautunut hyviin lääketieteellisiin perusteisiin nojaavaksi, ja yliopistokoulutuksen saaneet lääkäritkin ovat varsin yleisesti ottaneet sen käyttöön ja harjoittaneet sitä. Kukaan tuskin voi esim. todistaa, että terveyden kannalta on edullisempaa saada iho hikoilemaan lämpimällä kuin kylmällä kylvyllä. Jälkimmäisellä tavalla tulokseen kuitenkin päästään epäilemättä helpommin. On toki mahdollista, että kylmää vettä käyttämällä valmistettu lämmittävä kääre on kuitenkin tehokkaampi kuin aiemmin käytetty lämminvesikääre, vaikka koko oppi ”vastavaikutuksen” hyödystä näyttää sangen epävarmalta.

Se kunnioitettu mies, joka kuuluu olevan mukana kirjan julkaisuhankkeessa ja on esiintynyt tässä maassa lääketieteen opinnoista riippumattoman vesiparannuksen tärkeimpänä puolestapuhujana, ei myöskään voi kai mitenkään ajatella, että me sekoittaisimme hänen innokkaan ja uhrautuvan uurastuksensa puoskareiden havitteluihin. Emme kuitenkaan voi pitää mitenkään järkevänä sitä, että kaiken muun lääkintätoimen harjoittamisen ollessa valvottua vain vesiparantajille sallittaisiin toiminta sekä lähimmäisten hengen ja terveyden kustannuksella tapahtuva kokeilu ilman vähäisintäkään kuulustelua, joka osoittaisi heillä olevan tarvittavat tiedot. Tuskinpa vesiparantajalle on haitaksi hallita samat tiedot kuin tavallinen lääketieteen tohtori. Tämänkin tietämyksen piiriin vesiparannus nykyisin kuuluu. Vesiparantajaksi ryhtyvä tuleva lääkäri voitaisiin myös vapauttaa lääkeaineopin ja tavallisen käytännön lääketieteen tenteistä sekä lääketieteellisen oikeusopin kurssista, ellei häntä nimittäin nimitetä valtion virkaan. Hänelläkin täytyy toki silti olla tiedot anatomiasta, fysiologiasta, patologisesta anatomiasta ja fysiologiasta sekä tautiopista. Voidaankin todeta, että käsillä olevaan ”Raussen mukaan” muokattuun teokseen sisältyy pieni, tosin varsin muokkaamaton vihjaus tällaisen tietämyksen osoittamisen tarpeellisuuteen. Voidaan kai myös vaatia, että vesiparantaja on oppinut ammattinsa jonkun sen kokeneen harjoittajan johdolla esim. vesiparantolassa; vaaditaanhan tavalliseltakin lääkäriltä käytännön harjoittelua, ennen kuin hänelle myönnetään oikeus harjoittaa taitoaan itsenäisesti. Julkaisijoiden mielipide, että puoskaroinnin veden avulla pitäisi olla sallitumpaa kuin puoskaroinnin muilla rohdoilla, on selvästikin hairahdus. Tuskinpa he haluavat väittää, ettei tietämätön ihminen pysty tappamaan lähimmäistään vettä käyttämällä yhtä tehokkaasti kuin arsenikillakin. Jossakin tilanteessa voidaan varmaankin käyttää +3-asteista vettä yhtä hyvin kuin +15- tai +18-asteistakin. Lyhytkestoinen kylmän veden käyttö voi korvata lämpimän veden pitkäaikaisempaa käyttöä. Eikä Raussen ohjeista voine tulla edes vesiparantajille horjumatonta jumalansanaa. Etenkin heikossa tilassa olevaa sairasta hoidettaessa veden muutaman asteen lämpötilaero tai 10–20 minuutin ero sen käyttöajassa saattaa ratkaista potilaan henkiinjäämisen tai kuoleman. Kukaan potilas ei kuitenkaan pitäne viisaana tätä koskevan ratkaisun jättämistä kenen tahansa käsiin. Eikä yhteiskuntakaan voi pitää tätä viisaampana kuin arsenikin ja sinihapon käyttövapautta.

Julkaisijat saattavat hyvinkin olla sitä mieltä, että heidän kirjansa sisältää vesiparantajan tarvitsemat välttämättömät tiedot; eikä tietomäärä todellakaan ole suuri. Katsottakoon esim. kirjan selvitystä ”silmän fysiologiasta” ja sen jatkoksi sijoitettua ”silmätulehduksen” parannuskuurin kuvausta. Kaikki on kerrottu mahdollisimman suppeasti. Erityisesti on huomautettava, että tässä kohdassa kuten melkein kaikkialla kirjassa ns. ”fysiologia” on turhaa koristelua. Siitä ei nimittäin ole lainkaan puhetta sairautta ja hoitoa kuvattaessa. Niinpä sen mukaan ottaminen näyttää olevan vain tyhjää pöyhistelyä. Mutta olkoonpa tämän kirjan tarjoama tietämys miten vähäistä tahansa, monet vesiparannuksen oppikirjat ovat sisällöltään vielä köyhempiä. Ja selväähän on, että koko taito voidaan vielä esittää neljännesarkin laajuisena taulukkona. Kun nyt joka mies, joka osaa lukea ja ymmärtää äidinkieltään auttavasti, voi tulla lääkäriksi lukemalla tuommoisen esitteen tai taulukon, ei varmaankaan tule pulaa ruumiin vaivojen parantajista. Jos nyt voidaan tieteellisesti koulutetusta lääkäristä sanoa, että hän on sokea, joka huitoo kepillään ympärilleen ja osuu joko kuolemaan tai potilaaseen onnen kaupalla, mitä pitääkään sanoa vesiparantajasta, joka on hankkinut koko tietämyksensä tuommoisesta vesihoitokirjasta!

Julkaisijat varmaan sanovat meille: kirja on tarkoitettu kaikenlaisille lukijoille, ja jokaisen on toimittava omien vaivojensa vesiparantajana. Saakoon jokainen tehdä kokeita omalla terveydellään mielensä mukaan, jos uskoo pystyvänsä vastaamaan asiasta. Kukaan omaatuntoaan kuunteleva ja sokaisevasta itserakkaudesta vapaa perheenisä ei varmaankaan ota tunnolleen vakavampien sairaustapausten sattuessa omia kokeita perheensä jäsenillä jonkin lääkärikirjan mukaan, jos hänellä vain on tilaisuus kysyä neuvoa lääkäriltä. Yhteiskuntajärjestys on valtuuttanut lääkärin ottamaan vastuulleen muiden elämän ja kuoleman. Emme käsitä, miten kukaan järjissään oleva ihminen voi haluta ottaa hänen asemansa ja hänen vastuunsa, vastuun, joka on sitä suurempi, mitä tietämättömämpi tuollainen rohkea henkilö on.

Tämän todetessamme emme kiistä veden käyttöä selvittävän oppikirjan hyödyllisyyttä laajemmalle yleisölle. Käsillä oleva kirja ei silti lainkaan sovi tähän tarkoitukseen. Kun lääketieteeseen perehtymättömältä lukijalta vaaditaan, että hänen on ennen parannuskeinon käyttöä oltava selvillä kaikista luetelluista sairauksista, vaaditaan selvästikin mahdottomia. Meidän mielestämme tuollaisen suurelle yleisölle suunnatun kirjan pitäisi sisältää esim. tärkeimpien tulehdustautien oireet ja tapa, jolla vettä on käytettävä niiden hoitamiseen. Tietämätön ei valitettavasti kuitenkaan pysty erottamaan edes aivo- tai aivokalvontulehdusta vaikean keuhkotulehduksen aiheuttamasta sekavuustilasta. Tämä kirja ei opasta millään tavoin näiden tautien erottamiseen toisistaan. Esim. keuhkotulehduksesta saa tietää, että se on ”katarrin tai likaisen ympäristön aiheuttama”, että se väärin hoidettuna johtaa kuolemaan ”epäterveen limanerittymisen” takia jne. tai ”veden äkillisesti täyttäessä keuhko- ja ilmarakkulat”, mutta kun tautiin annetaan ”varhaisessa vaiheessa ja oikealla tavalla vesihoitoa – tuollaisia seurauksia ei tarvitse lainkaan pelätä”. Oireista ei kuitenkaan sanota mitään. Edellä on toki saatu tietää, että tulehdukset ovat luonteeltaan joko ”ereettisiä” tai ”synokaalisia”. Mutta mitä tämä merkitsee ja millaisten oireiden perusteella ne voidaan erottaa toisistaan? No, kolmannesta kirjan kohdasta saa tiedon, että eräät oireet ovat ensiksi mainitussa tapauksessa ”kohtalaisen voimakkaita”, viimeksi mainitussa ”rajuja”. Entä hoito? ”Olennainen hoitotoimenpide tässä tapauksessa on paikallinen ja yleinen viilentäminen ja lämmön poisjohtaminen, jotta ensimmäiseksi lievitettäisiin tulehdusta ja saataisiin kuume laskemaan; tämän jälkeen siirrytään oikeaan aikaan(!) vastakeinoihin, jotka vaikuttavat itse tautiin” jne. Samaa kuuria vain vähäisin poikkeuksin noudatetaan, kun hoidettavana on vaikeampia ”keuhkopussin” tulehduksia. Jätämme syrjään sen, että lääkärit näyttävät nykyisin yleisesti käyttävän vain lämmittäviä kääreitä eli ns. vastakeinoa itse tautiin. Kysymme kuitenkin: kuka kumma pystyy tästä kirjasta oppimaan, miten tuommoista sairautta on hoidettava? Miten voidaan erottaa toisistaan kohtalaisen voimakkaat ja rajut oireet? Missä ”punoitusta” ilmenee keuhkotulehduksessa? Kirjasta saa lukea, että se on havaittavissa ”tulehtuneessa elimessä” (s. 46, neljännessä kohdassa). Siis keuhkoissa! Milloin on ”oikeaan aikaan”? Lukija katsokoon, mitä s. 52–54 opetetaan hoitokuureista synokaalisissa tulehduksissa yleensä. Sieltä hän löytää niin epämääräisiä sääntöjä ja laajemmalle lukevalle yleisölle niin käsittämättömiä ohjeita, ettei asioita juuri olisi voitu huonommin ilmaista.

Olemme menneet varsin pitkälle yksityiskohtiin, koska olemme halunneet esittää perustelut kokonaisuutta koskevalle tuomiollemme, että kirja voi aiheuttaa paljon pahaa, jos lääketiedettä tuntematon ja kokematon väki ryhtyy sen opastuksella käsittelemään vaikeampia sairauksia.

Vesiparantajia sanotaan kirjassa ”luonnonlääkäreiksi”, ja huomautamme vielä tästä, koska tällaisen nimityksen käyttö on huijausta. Vai miksi märkiä kääreitä käyttävä henkilö olisi luonnonlääkäri paremmin perustein kuin toinen, joka juottaa seljateetä? Johtuuko se siitä, että vettä käytetään sellaisena kuin se joesta nostetaan? Lämmittäväksihän se muuttuu vasta, kun vesi imeytetään huopiin, potilas kiedotaan kääreisiin jne. – eli taidon avulla. Kääreisiin kietominen on sangen luonnonvastainen toimenpide, jota vastaan jokainen eläin kamppailisi kaikin voimin. Seljateenkin valmistuksessa vesi, seljankukat, polttoaine ja tuli ovat luonnosta peräisin. Olemme edellä huomauttaneet kirjan ns. fysiologisen tietoaineksen hyödyttömyydestä. Uskomme toki, että julkaisijat ovat asiaa miettimättä seuranneet esikuvansa Raussen esimerkkiä. Ehkä hänkin asteli jonkun muun jälkiä. Jokainen puolueeton tarkastelija havaitsee kuitenkin, että on joutavaa mahtailua jäljentää mistä tahansa patologian käsikirjasta joitakin tietoja, joilla ei ole mitään tekemistä kirjan muun sisällön kanssa.

Systematiska öfningar i hufvudräkning o.s.v. af L. L. Laurén [L. L. L., Järjestelmällisiä päässälaskuharjoituksia jne.]. Kuopio 1861.

Tämä päässälaskuopas noudattaa uudempaa menetelmää, joka aloitetaan yksinkertaisten lukujen 1–10 ns. ”mittaamisella”. Esim. luku 5 mitataan laskemalla 1 + 1 + 1 + 1 + 1, 2 + 2 + 1, 3 + 2, 4 + 1, mutta myös 2 x 2 + 1, 3 x 1 + 2 jne. tai 5 - 1 - 1 - 1 - 1 = 1, 5 - 2 - 2 = 1, 5 : 2 = 2 ja jakojäännös 1, 5 : 3 = 1 ja jakojäännös 2 jne. Tähän lisätään jako murtolukuihin, esim. 1/5 5:stä + 3/4 4:stä jne. – Sitten seuraa monenlaisia käytännöllisiä kysymyksiä – mutta myös epäkäytännöllisiä, se voitaneen todeta. Esim. kuinka monta kananmunaa saa 5 kopeekalla, kun viidesosa 5 munasta maksaa 1 kopeekan?

Suosittelemme kirjaa sangen lämpimästi opettajille, etenkin kun päässälasku on valitettavasti pahoin laiminlyöty maan kouluissa. Hieman liialliselta näyttää, että kirjoittaja käy läpi kaikkien lukujen mittaamisen pilkulleen, joten luku 5 mitataan neljällä tavalla, luku 8 seitsemällä jne. Muutama näyte esim. lukujen 1, 2, 5, 8 kohdalta olisi varmaankin riittänyt opastukseksi jokaiselle kohtuullisen täysjärkiselle opettajalle. Sen sijaan saattaa olla varsin hyödyllistä, että käytännön kysymyksiä on runsaasti käytettävissä. Kirjan laajuus ja hinta (2 markkaa) eivät ainakaan ole kohtuuttomia.

Praktisk anvisning att lära sig enkla bokföringen af Aug. Lilius [A. L., Käytännön ohjeita yksinkertaisen kirjanpidon oppimiseen]. Turku 1861.

Tätä yksinkertaista kirjanpitoa käytettäessä tarvitaan neljä kirjaa: ”inventaarikirja”, ”muistio”, ”kassakirja” ja ”pääkirja”, joiden lisäksi annetaan ohje kuukausittaisen tasetiivistelmän tekoon. Esitetyt kirjanpidossa tarpeelliset säännöt ja kaavat antavat työhön täydelliset ja selkeät ohjeet. Teoksesta selviää lisäksi, miten vekseleitä, tilejä ja laskuja laaditaan ja käsitellään, miten tavaran hinnoittelu on suoritettava jne. Lopuksi annetaan kirjeenvaihtoon varsin hyviä ohjeita ja esitetään muutama kirjemalli. Kaupankäyntiä opettelevat pystynevät luultavasti kaikkialla hankkimaan käytännön tietä tässä kirjassa esitetyt tiedot, mutta kirjoittaja esittää heillekin monia hyödyllisiä huomautuksia. Käsityöläisille kirja on varmasti vielä hyödyllisempi, koska heillä ei useimmiten ole ollut lainkaan tilaisuutta nähdä, millaista on kunnollinen kirjanpito. Ja tämä on kuitenkin myös heille välttämättömänä edellytyksenä siihen, että he voivat jotakuinkin varmasti odottaa taloudellista menestystä. Jokaista ilman kirjanpitoa omaisuuden kerännyttä liikemiestä kohti kymmenen muuta joutuu perikatoon, koska he eivät pidä kirjaa eivätkä ole koskaan selvillä liikeasioittensa tilasta. Kunpa lehdet, joilla on enemmän levikkiä kuin meidän lehdellämme, korostaisivat tätä asianomaisille ja kehottaisivat heitä ostamaan tämän ”käytännön ohjekirjan” 1 markan 20 pennin hinnalla ja vakuuttaisivat heille, etteivät he voi ikinä tehdä edullisempaa kauppaa – kunhan vain sitten noudattavat ohjeita.

Latinsk läsebok jemte ordtolkning af Johan Albert Söderholm I, II ja III [J. A. S., Latinan lukukirja ja sanasto 1–3]. Helsinki 1860–61.

Tämä on yksi monista yrityksistä helpottaa latinan kielen oppimista käytännön harjoituksia ohjaamalla.

Ensimmäisen vihkon silmiin pistävä ansio on sen suppeus. Se sisältää muoto-oppiin liittyviä harjoitustehtäviä. Tehtävät eivät ole aina hyvin valittuja. Ehkä ne eivät ole joka kohdassa, esim. kolmannen deklinaation osalta, myöskään riittäviä. Samoin on virhe käyttää 1. konjugaation taivutusmallina ollutta sanaa edelleen myös harjoitustehtävissä, koska oppilaan on harjoiteltava muiden sanojen taivuttamista jo opitun taivutuskaavan mukaan. Tämä ei kuitenkaan merkitse kovinkaan paljon. Mielestämme pahempi virhe on, ettei sanastoa ole esitetty heti tekstin jälkeen. Harjoitustehtävien on oltava sellaisia kuin nimi sanoo. Oppilaan on harjoiteltava niitä kirja avattuna edessään ja opettajan ohjauksessa. Niitä ei koskaan pidä antaa läksyiksi, joita oppilaan on selitettävä. Mikään ei ole nurinkurisempaa kuin oppilaan muistin rasittaminen joukolla irrallisia lauseita, joiden sisällöllä ei useimmiten ole mitään merkitystä. Useammin esiintyviä sanoja voidaan sen sijaan tilanteen mukaan painaa mieleen. Tehtävien puutteellisuus johtuu tässä suhteessa etenkin siitä, ettei mukana ole käännösharjoituksia ruotsista latinaksi.

Mutta vaikka 1. vihkoa voidaankin käyttää hyödyllisellä tavalla, meidän on pakko pitää toista vihkoa epäonnistuneena. Se sisältää ”lauseoppiin liittyviä lukuharjoituksia”. Tehtävät on nyt järjestetty modernin lauseopin kaikkien jaotusten ja alajaotusten mukaisesti. Nämä eivät ole aloittelijan asioita. Ja kerrassaan väärin on käydä läpi kaikki sijamuotojen käyttöä, erilaisia adverbiaaleja, gerundin ja supiinin käyttöä ym. koskevat erikoissäännöt ennen ensimmäistäkään esimerkkiä sivulauseesta! Niinpä ensin käydään läpi koko tämä sääntöjen paljous ensimmäisillä 50 sivulla, ja vasta sivulla 56 aletaan puhua relatiivilauseesta. Meistä näyttää aivan päivänselvältä, että lauseiden yhdistämistä, nimittäin sen tärkeimpiä muotoja, on harjoiteltava heti sen jälkeen, kun on harjoiteltu yksinkertaisten lauseiden muodostamista asianmukaisia objekteja käyttäen ja yleensä yksinkertaisimpia obliikvisijojen käyttötapoja soveltaen. Monia sanojen välisiä rektioita, paikan ja ajan ilmaisemisen sijoja jne. varten ei edes tarvita erityisiä harjoitustehtäviä. Riittää, että opettaja esittää suullisesti joitakin esimerkkejä sääntöä opeteltaessa. Näiden esimerkkien paljous saa pojan tavallisesti kyllästymään latinanlukuun jo ennen kuin hän ehtii ensimmäiseen yhtenäiseen kertomukseen asti.

Kun kirjoittaja on lisännyt erityisten sääntöjen esimerkkilauseiden jälkeen vielä ”sekalaisia harjoitustehtäviä”, voitaisiin ehkä sivuuttaa kaikki niiden edellä oleva ja käyttää vain niitä.

Kolmas vihko sisältää 2. vihkon lauseopin esimerkkilauseiden sanaston. Niissä esiintyvät erisnimet on esitetty erikseen ja selitetty historiatiedoilla. Tuollaisen nimipaljouden sisällyttäminen harjoitustehtäviin ei ole kovin hyödyllistä, koska suvun ja deklinaation tunnistamisen harjoittelu jää vähäisemmäksi kuin yleisnimiä käyttämällä. Monimerkityksisten sanojen kohdalla varsinaisessa sanastossa viitataan tekstiin; ja tämä on hyvä apukeino.

Kirjoittaja on tehnyt paljon työtä kirjaansa laatiessaan. Vaikka emme ole todenneet sitä joka suhteessa tyydyttäväksi, tämän ei pidä estää asiasta kiinnostuneita opettajia tutkimasta sen käyttökelpoisuutta lähemmin. Kaikki arvioinnit ovat epävarmoja, ennen kuin käyttöä on kokeiltu.

J. V. S.