Yksilön elämässä vuorottelevat toiminta ja lepo. Kansojen elämässä tällaista vuorottelua ei ole. Silloinkin kun toiminnan maailma näyttää olevan jonkin aikaa niiden tavoittamattomissa, olojen pakko kypsyttää niiden keskuudessa oppeja ja vakaumuksia, jotka myöhemmin murtavat itselleen tien vakaaseen todellisuuteen. Perin tavallista on, että hetkellisiä ilmiöitä arvioitaessa unohdetaan niiden näennäisesti merkityksettömään menneisyyteen kätkeytyvä perusta. Etsitään nykyajan lähtökohtia ja koska se todetaan täysin erilaiseksi kuin menneisyys, ei kuvitellakaan että sen juuret voisivat olla siellä. Ollaan päinvastoin sitä mieltä, että nämä vakaumukset, nämä toiveet, nämä vaatimukset, jotka nousevat esiin ja vaativat huomiota, ovat lainaa, joidenkin yksittäisten ihmisten aikaansaannoksia idästä tai lännestä.

Kansakunnat oppivat toisiltaan; on sivistyneisyyden osoitus, että yleinen inhimillinen tietämys pääsee leviämään kansakunnan keskuuteen. Toisaalta kuitenkin valitetaan, etteivät ihmiset opi mitään historiasta. Silloin tarkoitetaan, ettei mikään kansakunta ota opikseen toisen kansakunnan varoittavasta esimerkistä eikä kansakunta epäröi heittäytyä uudelleen hankkeisiin, joiden epäonnistumisen se on jo aiemmin joutunut kokemaan. Tämä tällainen kuuluu historian järjenmukaiseen kulkuun. Kansakunnan historiassa jokainen ajankohta asettaa omat vaatimuksensa, eikä tapahtumien kulku riipu kenenkään yksityisen ihmisen eikä minkään ihmisryhmän päätöksistä. Syyt tapahtumien väistämättömään suuntaan kunakin ajankohtana ovat menneisyydessä. Yksikään käsi ei pysty estämään tapahtumien kulkua. Niinpä ei ole aihetta kysyä, mitä historia opettaa tai ei opeta, vaan tapahtumien on edettävä hetken vaatimusten mukaisesti. Kun onnen ja menestyksen aurinko valaisee tuollaisia pyrkimyksiä, epäonnistuneet yritykset, joiden on ajateltu olevan varoittavia esimerkkejä, osoittautuvatkin päinvastoin vaiheiksi vuosisatoja kestäneessä työssä, jota ei olisi koskaan saatu suoritetuksi loppuun ilman niitä. Niinpä vain tulevaisuus voi antaa perusteita historian tapahtumien arvioimiseen; ja näyttääpä se, että vasta lopullinen ratkaisu määrää historiassa tapahtuvan toiminnan arvon, miten kovalta tahansa, mitään muuta tuomiota toiminnasta ei ole annettavissa.

Ihmisystävä unelmoi ajasta, jolloin kansojen kohtalot lopultakin kehittyvät rauhan vallitessa eikä tämän kehityksen suunnasta käydä muita kuin sanallisia kamppailuja, jolloin järjen mahti hallitsee yksinvaltiaana, oikeus tunnustetaan maailmassa tarvitsematta miekkaa valtansa perustaksi. Todellisuus tekee kuitenkin alituisesti tyhjiksi nämä haaveet, ja kansojen kohtaloita järjestellään verellä ja kyynelillä kuten ennenkin. Tätä murheellista välttämättömyyttä selitetään yleensä hyvin helpolla tavalla ja vuolain sanoin. Toisella puolella on valta, toisella oikeus, ensiksi mainitulla puolella on sortaja, jälkimmäisellä jalo vapauden ystävä. Mutta mennäänpä kansojen historiassa taaksepäin miten kauas tahansa, jokainen valta on ollut vapauttaja, eikä toisaalta ole ollut sellaista vapautta ja oikeutta, joka ei olisi ollut valtaa. Näin ovat asiat: oikeus on maailmassa vaikuttava valta, ei pelkästään ajateltua valtaa mielikuvien maailmassa eikä tietämyksen valtaa yksilön vakaumuksen piirissä, vaan todellista valtaa, joka pakottaa alistumaan, joka lyö maahan kaiken, mikä asettuu sen tielle. Tätä oikeuden valtaa sanotaan valtioksi. Kansat ovat sitä palvelevia toimijoita. Ellei ajattele asioita, voi kaiketi arvella, että valta on hallitsijalla ja muutamilla kenraaleilla ja muutamilla kymmenillä tuhansilla sotilailla ja että tämä valta on pelkkää väkivaltaa, jonka alaisuuteen kymmenet miljoonat miehet pakosta alistuvat. Kukaan ajatteleva ihminen ei kuitenkaan usko, että tuhannet voivat pakottaa miljoonat alistumaan – samat miljoonat ihmiset, joiden keskuudesta tämä pakolla alistava valta nousee ja jotka pönkittävät sitä. Kun valtiovalta ei enää edusta oikeuden valtaa, sillä ei ole kiinnekohtaa, vaan se sortuu. Uusi valtiovallan muoto astuu edeltäjänsä sijaan samalla lailla pakolla halliten.

Nämä valtiossa tapahtuvat mullistukset ovat perin harvoin uudistuksia, mutta sangen usein väkivaltaisia vallankumouksia. Niin utuisia ihanteita vaalivan tunteikkaan ihmisystävän kuin valistuneen poliitikonkin on pakostakin toivottava, ettei näitä kumouksia tarvittaisi. Vallankumousta seuraa nimittäin yleensä taantumuksellinen vastavaikutus. Ensiksi mainittu saattaa olla niin voimakas, että se pystyy kukistamaan olemassa olevan, vaikkakin jo epävakaan valtiovallan, mutta sillä on harvoin kylliksi voimaa uuden vallan pystyttämiseen. Toisin sanottuna: se ei edusta oikeuden valtaa, siitä tulee sortava, oikeudeton mahti, jonka valta ei tästä syystä ole kestävää. Uuden kumouksen vaara taas pakottaa taantumuksellisen vastavaikutuksenkin turvautumaan sortoon. Se ei enää toimi vapaan valintansa perusteella; juuri siitä syystä, että se on vastavaikutus, sen on jatkettava aloitetulla uralla, kunnes uusi vallankumous kukistaa sen. Todellisuuden sijaan asetettaisiin vain löysiä mielipiteitä, jos kuviteltaisiin, että olisi voinut käydä toisin. Voidaan toki valittaa sitä, että kansa on onnettomuudekseen joutunut kulkemaan tätä murheellista uraa. On turhaa puhua uudesta hengestä, jonka kumoukset muka ovat kasvattaneet; historia opettaa, että ne kuuluvat kansojen ja valtioiden rappeutumisen kauteen vielä selvemmin kuin sen sivistyksen alkuvaiheeseen. Eikä kansan kehitys pääse alkuun niin kauan kuin ei ole olemassa sen ensimmäistä edellytystä, lujaa valtiovaltaa ja pysyvää laillista yhteiskuntajärjestystä.

Jokaisessa vallankumouksessa vallan ottaa äärimmäisyyssuunta. Vallankumous ohjautuu tähän samaa tietä kuin vastavaikutuskin; vallankumouksen luoman valtiovallan on turvauduttava sortoon pysyäkseen pystyssä. Niin vallankumous kuin taantumuksellinen vastavaikutuskin onnistuvat vain harvoin pysähtymään ajoissa, perustamaan valtiovallan, joka pystyy sekä pitämään puolensa kukistettua suuntausta vastaan että pitämään aisoissa oman puolensa ääriryhmät. Tämä heilahtelu saadaan loppumaan vain molemminpuolisilla myönnytyksillä – eli rauhanomaisella uudistustyöllä.

Niin sanotulta vallankumousten aikakaudelta, jota yhä elämme, löytyy tietysti lukuisia esimerkkejä tällaisista mullistuksista. Niitä tarkasteltaessa voidaan vielä kiinnittää huomiota niissä tavallisesti toistuvaan tosiasiaan, että vallankumouksen kukistama, mutta uudelleen asemiinsa palautettu hallitusvalta pystyy toteuttamaan tavoitellun uudistuksen helpommin kuin vallankumoukselliset. Tämän voidaan sanoa johtuvan siitä, että vallankumous, jonka luonteeseen kuuluu arvon kiistäminen kaikelta olemassa olevalta, toimii tunnuslauseenaan ”kaikki tai ei mitään”, mutta perinteisellä perustalla seisova valtiovalta myöntyy vain siihen, mikä kulloinkin on välttämätöntä. Tällöin sillä on puolellaan suurten kansanjoukkojen vanhoillisuus. Suomalainen ei ole yksin sanomassa [suomeksi:] ”olkoon vanhallaan”! Kaikki maailman kansat ovat tästä asiasta ainakin jossakin määrin samaa mieltä hänen kanssaan. Vallankumous hyökkää kaikkia vakiintuneita yhteiskunnallisia etuja vastaan. Vain sellainen ihminen, jota eivät sido mitkään tuollaiset etunäkökohdat, tyytyy tulevaisuuden toiveisiin; vain aiemmin kädestä suuhun eläneellä ihmisellä ei ole mitään menetettävää yhteiskuntajärjestyksessä, joka ei anna mitään takeita jatkuvuudestaan. Hän voi aina odottaa Dickensin sanoja käyttääkseni: that something will turn up.1

Sanoessaan Salomon tavoin ”ei mitään uutta auringon alla” saattaa varmaankin kuvitella olevansa yhtä viisas kuin hän. Oikeastaan tuota sanontaa viljeltäessä kuitenkin vain suljetaan silmät ja kieltäydytään näkemästä, mitä tapahtuu. Tämänkään päivän suuret tapahtumat eivät enää ole samanlaisia kuin eiliset. Minne tahansa Euroopassa katsotaankin, ääriryhmät ovat ainakin menettäneet mahtiaan, elleivät suorastaan kadonneet, sieltäkin, missä yhteiskuntajärjestys vielä horjuu siirtymävaiheessa vanhasta uuteen.

Vaikka Italia on viimeksi tapahtuneessa mullistuksessa joutunut taistelemaan ja kärsimään verraten vähän saavuttaakseen kansallisen yhtenäisyyden ja sen itsenäisen, mahtavan aseman, johon se on parhaillaan kohoamassa Euroopan valtioiden joukossa, Italian kansa on kuitenkin itse ansainnut tämän onnen uhraamalla puoluepyrinnöt yhden ainoan tavoitteen, Italian yhtenäisyyden ja riippumattomuuden saavuttamiseksi. Kun tarkemmin mietitään, mitä tähän pääsemiseksi on vaadittu, voidaan tuskin käsittää, että tämä uhraus on kyetty tekemään, ja tuskin toivoa, että jo saavutettu tulos voi jäädä pysyväksi. Ei ole vähäinen asia, että ne abstraktit tasavaltalaiset vapausopit, joihin kaikki Italiassa tapahtuneet vallankumousyritykset ovat pohjautuneet siitä saakka, kun Italian tasavalta syntyi jakamattoman Ranskan tasavallan vanavedessä, ovat hetkessä väistyneet ja että koko Italia nyt taipuu Sardinian kuningasvallan alaisuuteen. Mutta vielä paljon merkittävämpi on havainto, että mahtavat etunäkökohdat, jotka kytkeytyvät kansan olemassaoloon erillisenä valtiona, väistyvät hankaluuksitta sellaisistakin valtioista, joissa hallinto on ollut verraten hyvää ja yleinen hyvinvointi kukoistanut, esim. Toscanasta. Näitä myönnytyksiä voidaan kuitenkin osaksi selittää tämän valtion heikkouden perusteella, sillä tietoisuus sen poliittisesta merkityksettömyydestä, jonka Itävallan vaikutusvalta osoitti sen asukkaille päivittäin, on voimistanut siellä italialaista kansallistuntoa. Mutta kun napolilaisten kaltainen kansa kieltää hetkessä historiansa ja luopuu lipustaan, itsenäisestä olemassaolostaan ja mahtiasemasta Euroopassa, kyseessä on ilmiö, jolle ei löydy ennakkotapausta historiasta. Olkoonpa maan hallitus ollut millainen sortaja tahansa, kansannousu hirmuvaltaa vastaan on aivan eri asia kuin kansan luopuminen poliittisesta olemassaolostaan. Tuollaisen valinnan tekemiseen vaikuttavat aivan toisenlaiset käsitykset kuin ne, joiden varaan Euroopassa on tähän mennessä valtioita perustettu. Ei ole aihetta hämmästellä sitä, ettei tämä napolilaisten uhrautuminen Italian yhtenäisyyden hyväksi vielä näytä vakaalta. Historia antaa kylliksi opetuksia siitä, miten hitaasti uudet käsitykset pystyvät muovaamaan valtiolaitosta, luomaan uusia poliittisia muotoja. Usein toki sanotaan, että aatteet ovat valtaa, mutta varsinaisesti ne ovat vain siemeniä, joista valta voi kasvaa. Niistä syntyy valta vasta sitten, kun ne maailmanhistoriassa hyväksytään oikeudeksi ja osoittavat olevansa oikeutta ohjaamalla valtioiden kohtaloita, hallitsemalla valtaistuimilla ja edustuselimissä, komentamalla armeijoita jne., lyhyesti sanottuna asettumalla valtiomahdeiksi. Kun on nähty Timesin hämmästyneenä selittävän, että kansallisuusaate, joka muutamia vuosia sitten oli vain intoilijoiden esittämä oppi, on nyt politiikassa noudatettu periaate, tämä merkitsee yksinkertaisesti sitä, että opista on tullut valtatekijä.

Kansan sankarin Garibaldin toiminta on ikävä kyllä selvästikin muuttunut vaaraksi Italian yhtenäisyydelle, vaikka hän toisaalta onkin tehnyt sangen paljon sen hyväksi ja henkilönä edustaa sitä. Hän kuuluu alusta asti toiseen leiriin, demokraattisen tai sosiaalisen tasavallan kannattajiin, ja hänen aiemmat mielipiteensä ja yhteytensä vaikuttavat hänen nykyisiinkin pyrkimyksiinsä. Hänen ympärilleen ei tungeksi pelkästään Italian intomielinen nuoriso, vaan Italiassa ja muissakin maissa puoluemiehet käyttävät häntä kilpenään. Italiaa uhkaa tästä syystä sellainen kaksinkertainen vaara, että etenkään sen eteläosa, Napoli ja Sisilia, ei pysty viemään läpi itsenäisyytensä uhraamista ja että demokraattinen puolue ajaa maan sotaan ulkovaltoja vastaan tai sisäiseen anarkiaan tai molempiin. Onneksi Torinon hallitus on tähän saakka osoittautunut kyllin voimakkaaksi pitääkseen liikkeen hallinnassaan, ja on myönnettävä myönteiseksi tulevaisuuden enteeksi sekin, että Garibaldin toistuneet yritykset hallituksen kukistamiseksi parlamentissa ovat saaneet aikaan vain paluun päiväjärjestykseen.2 Mutta riippumatta siitä, säilyykö Italiassa nyt vallitseva yhtenäisyys vai ei, sen juuret ovat kuitenkin niin syvällä, ettei se enää voi nujertua.

Uusi ja vanha kamppailevat keskenään koostumukseltaan kirjavassa Itävallan valtiossa. Ei olisi ihmeellistä, jos me suomalaiset tuntisimme tarumaisen sukulaisuussuhteen takia muita enemmän myötätuntoa ankarasti sorrettua Unkaria kohtaan, joka on joidenkin vuosien kuluessa saanut kokea, että siltä on riistetty vuosisatoja vanhat laitoksensa, lakinsa ja jopa kielensä ja jonka tulevaisuus on näyttänyt niin perin toivottomalta. Mutta valitettavasti myös tätä sangen rohkeaa ja voimakasta kansaa uhkaa vaara kahdelta taholta. Myös Unkarin omalla alueella asuu miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole madjaareja, ja maan johtomiehet pyrkivät yhä pitämään yllä vanhaa yhteyttä Unkarissa, Serbiassa, Kroatiassa, Dalmatiassa asuviin slaavilaisiin kansoihin ja vanhaa ylivaltaansa niiden asuinalueilla. On helposti selitettävissä, että unkarilaiset pyrkivät lisäämään voimaansa olemalla yhteydessä muihin kansoihin. Mutta samalla he vaihtelevalla voimalla kiistävät oikeuden, johon he vetoavat omassa asiassaan. Toisaalta vuoden 1848 vallankumous oli tuonut valtaan Unkarin kansan suuren massan. Vaikka aatelin viisaus oli jo sitä ennen taipunut joihinkin myönnytyksiin, talonpoika huokaili silti yhä mitä väkivaltaisimmin käyttäytyvän aatelisvallan ikeen alla. Aateli omistaa maan, aateli hallitsi, aateli tuomitsi. Talonpoika ei saanut oikeutta itselleen mistään. Keppi hallitsi ankarammin kuin Kiinassa. Unkarilaiset kirjailijat ovat kuvanneet tätä sortoa mitä hirveimmin värein. Vuonna 1848 koko väestö kutsuttiin komitaattikokouksiin [komitaatti = kreivikunta, lääni] eli valitsemaan tuomarit ja hallintovirkamiehet. Näin tämä vallankumous sai käänteen, jota suuri osa aatelista ei hyväksynyt ja jonka täytyi johtaa jossakin vaiheessa anarkiaan, sillä tuollaisia uudistuksia pystytään toteuttamaan rauhanomaisesti vain lujan hallitusvallan johdolla. Unkarin puolueiden nykytilaa tarkastellessaan havaitsee demokraattien olevan vahvemmassa asemassa. Osa aatelista on asettunut johtamaan sitä. Tuollaisten mullistusten kulku on kuitenkin sellainen, ettei mikään henkilökohtainen valta pysty johtamaan sitä eikä määräämään sen suuntaa. Johtajat on pian kulutettu loppuun, ja heidän tilalleen nousevat jokaisessa murroksessa ne, jotka ehdottavat äärimmäisimpiä toimia. Tältä suunnalta uhkaa toinen vaara. Maan viisaammat miehet havaitsevat tämän, mutta on epävarmaa, riittävätkö heidän voimansa massojen ohjaamiseen.

Vaarat ovat siis Unkarissa samantapaisia kuin Italiassa. Ero on kuitenkin suuri. Italiassa yksi kielen, kirjallisuuden ja uskonnon eli älyllisen sivistyksen yhdistämä kansa vastustaa ulkomaista ylivaltaa. Unkarissa madjaarit ovat vain herrakansa, ja he vastustavat hallitusta, jonka valtaan he ovat alistuneet, ja valtioyhteyttä, jonka he ovat solmineet pelastaakseen turkkilaisten uhkaaman olemassaolonsa. Missään Italian osassa ei ole jouduttu valittamaan sellaisesta sorrosta ja oikeudettomuudesta, josta väestön massa on Unkarissa kärsinyt. Napolissa, Kirkkovaltiossa ja Modenassa vainot ovat olleet vain poliittisia. Monilla seuduilla viljelijät omistavat maansa, ja ehdot ovat kohtuullisia sielläkin, missä he ovat vuokramiehen asemassa. Maata omistavan aatelin ja viljelijöiden väliset suhteet ovat kaikkialla olleet humaanit. Ja Pohjois-Italian lukuisissa kaupungeissa asuu itsenäinen ja varakas porvaristo, jonka seassa toimii aatelismiehiä porvarillisissa ammateissa. Tämä jo vuosisatoja vanha kansalaisyhteiskunnan järjestys on epäilemättä vaikuttanut siihen, että italialaiset ovat vieneet poliittisen vapautumisensa läpi näin järkevällä ja maltillisella tavalla.

Päivittäin on nähty puhuttavan muuta Eurooppaa uhkaavista vaaroista. Valtakunnat varustautuvat sotaan, vaikka samalla puhutaan rauhantoiveista. Jos Itävallassa ilmenevä liikehdintä muuttuu avoimeksi vallankumoukseksi joko Italian sodan vaikutuksesta tai muuten, muut suurvallat ovat heti valmiita sekaantumaan asiaan. Seurauksena voisi tuskin olla muuta kuin verinen vastakumous. Vain Englanti on kiinnostunut rauhan säilymisestä. Ranska taas on ainoa mahti, joka voi voittaa, jos purkaus alkaa, sikäli kuin valloituksia Euroopassa voidaan nykyisin pitää voittona. Valloitus on nimittäin osoittautunut vain heikkouden aiheeksi eikä suinkaan voimanlisäksi, kun Euroopan kansat ovat nykyisellä sivistystasollaan.

Myös Tanskan suhteessa Holsteiniin kyse on alkuperään ja kieleen perustuvasta kansallisuudesta. Holsteinilaisille tarjotaan valtiosääntöä, joka on vapaampi kuin missään Saksan osamaassa. He haluavat silti olla saksalaisia eivätkä tanskalaisia. Heille on turhaa opettaa, että yhden valtion puitteisiin yhdistetty kansa on kansakunta ja että kieli on vain jonkin ihmisjoukon keino keskustella keskenään jne. Nämä opit eivät tehoa heihin. Näyttää toki siltä, että ulkopuolisten puuttuminen asioihin voi tässä vaiheessa tukahduttaa sen sodan lieskan, jonka kipinät kytevät tässä tilanteessa. Kukaan tuskin kuitenkaan uskoo, että Holstein koskaan enää luopuu vaatimuksistaan.

Me täällä Suomessa olemme sangen luonnollisista syistä seuranneet kiinnostuneina Ruotsin ja Norjan välisten suhteiden vaihteluja. Silmiinpistävää tässä asiassa on ruotsalaisten hämmästys siitä, että norjalaiset tavoittelevat unionissa täyttä tasa-arvoisuutta ruotsalaisten kanssa. Norjalaisilta vaaditaan alistumista, joka vastaa heidän pienempää lukumääräänsä ja heikompia voimiaan, tätä odotetaan todisteeksi veljellisestä mielenlaadusta, kiitollisuudesta jne. – ikään kuin mikään kansa olisi koskaan tyytynyt vähäisempään itsenäisyyteen kuin se pystyy hankkimaan. Liittovaltioiden heikkous perustuu juuri tähän seikkaan. Kansoja eivät saa liikehtimään eivätkä niiden kohtaloita määrää ihmisten luonteenviat eivätkä intohimot, itsekkyys, kateus, herkkähipiäinen kunnianarkuus jne. Niiden asioita ajavien miesten esiintymisessä saattaa ilmetä tällaisia piirteitä; kansakunnan toiminnalle on kuitenkin olemassa vain yksi motiivi ja yksi tavoite, sen ominaislaatua vastaavan paikan hankkiminen ihmiskunnan historiassa.

Mikään inhimillinen kyky ei varmaankaan voi laatia horoskooppia skandinavismin tulevaisuudesta. Kun sen tavoitteena on sukulaiskansojen sulattaminen yhteen, tämä ei voi koskaan onnistua ilman täydellistä oikeuksien tasa-arvoisuutta kansojen väkiluvusta, taloudellisesta vauraudesta, valistuneisuudesta ja mahtiasemasta riippumatta. Jos Italiassa olisi esitetty tai esitettäisiin tästä poikkeavia vaatimuksia, tavoiteltu yhtenäisyys katoaisi heti. Millään yhdistyneistä valtioista ei varmaankaan ollut parempaa oikeutta vaatia suurinta vaikutusvaltaa ja hegemonia-asemaa kuin Piemontella [Sardinialla]. Ja silti tämän maan älykäs väestö on nyt muuttunut Italian valtakunnan yhden maakunnan asujaimistoksi, jonka on alistuttava kaikkiin päätöksiin, joita tekee joka suhteessa vähemmän kehittynyt Napolin, Sisilian ja Kirkkovaltion väestöstä koostuva enemmistö. Piemonten pääkaupunki Torino, josta Italian vapautus on saanut alkunsa, muuttuu maakuntakaupungiksi. Piemontelaiset ovat itse vaatineet, että Roomasta on tultava pääkaupunki, koska he ovat varmaankin havainneet, että Italian valtakunnan luominen olisi ollut mahdotonta ilman tuota myönnytystä. Kun tukholmalaiset ovat joskus valmiita hyväksymään pääkaupungikseen Kööpenhaminan ja norjalaiset lähettämään edustajansa sinne kansankäräjille, ottamaan sieltä vastaan niin sotalaitostaan kuin tullilaitostaankin koskevat lait ym., skandinavismi on samassa pisteessä kuin italialainen kansallismielisyys. Tuollaiseen uhrautuvuuteen ei kansoja kuitenkaan johdateta pelkän myötätunnon eikä todistelunkaan voimalla. Italialaisten käyttäytymisen ylevyyttä ei vähennä se seikka, että heidän yhdistymisensä johtuu taistelusta ulkomaista ylivaltaa vastaan, mutta selvästi tämä on kuitenkin lähin syy siihen alueiden erikoisvaatimusten uhraamiseen, joka on mahdollistanut kansakunnan yhdistymisen yhdeksi valtioksi. Skandinavian valtakuntien kolmen kansan henkinen yhtenäisyys ja yhteistunto, joka on lähimpänä tavoitteena, johtaa epäilemättä selkeämpään heimolaisuuden tunnustamiseen. Se, mikä Italiassa on vaatinut vuosisatoja, voidaan Skandinaviassa ehkä toteuttaa muutamissa vuosikymmenissä. Kuitenkin vasta yhteisen suojautumisen ja yhteisen mahtiaseman hankkimisen tarve voi pakottaa sellaiseen uhraukseen, jossa kansa irtautuu historiastaan.

Vaikka Euroopan tapahtumat ovat tulevaisuuden kannalta painokkaita ja mielenkiintoisia, kaikkien katseet ovat kuitenkin juuri nyt kohdistuneet Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja uhkaavaan mullistukseen. ”Amerikan kansakunta” pyrkii hajoamaan useiksi kansakunniksi, ja sekin halveksii niitä oppeja kansallisuudesta, jotka päätyvät tulokseen, että valtion rajojen sisäpuolella elävä kansa on kansakunta. Unionin eteläosa on sanoutunut siitä irti ja pyrkii luomaan oman liittovaltionsa. Itsehallinnollisuus on osoittautunut yhtä voimattomaksi pitämään koossa henkisesti erilaisia aineksia kuin hirmuvaltakin. Väestön alkuperä, kieli ja kulttuuri lienee eräissä näistä etelävaltioista irtautumishalun perustana. Syntyperältään espanjalainen ja ranskalainen väestö eroaa pohjoisvaltioiden asukkaista samalla tavoin kuin romaaninen heimokunta eroaa germaanisesta Euroopassa. Mutta niissäkin etelävaltioissa, joiden väestön pääosa on peräisin Brittein saarilta, ovat orjien pitäminen ja siitä juontuvat käsitykset, tavat ja laitokset saaneet aikaan irtautumisen kaikista heimon perinteistä. Tämä viimeksi mainittu väestö näyttää kuitenkin säilyttäneen heimolleen ominaisen voitonhavittelun hengen, joka ilmenee orjien teollisena kasvattamisena ja myymisenä niihin valtioihin, joissa romaaninen heimo on vallitsevana. Ensisijaisesti juuri tämä väestö on myös rakennellut orjuudesta teorian, jolla todistellaan, että orjalaitos on välttämätön vapauden takia. Näiden oppien mukaan vapaan työvoiman käyttö johtaa väistämättä roskaväen valtaan ja anarkiaan; poliittinen vapaus voi säilyä vain, jos työ teetetään pakkotyönä. Etelän johtomiehet ovatkin maanomistajaylimystöä, jonka jäsenet osallistuvat julkisiin asioihin ja äänestävät paitsi henkilökohtaisten mielipiteittensä myös orjaomaisuutensa puolustamiseksi. Pohjoisvaltioissa asuu sitä vastoin aivan toisenlainen kansa, jonka ydinjoukko polveutuu puritaaneista, noista Raamattuun vetoavista tasavaltalaisista, jotka olivat mielestään kutsuttuja ottamaan vallan jumalattomilta. Ankara puritaanihenki on toki haihtunut heidän suoranaisten jälkeläistensäkin keskuudesta, eikä sitä ole senkään vertaa pystytty istuttamaan muiden lahkojen kannattajiin, episkopaaleihin, kveekareihin ym., eikä myöhemmin näitä valtioita kansoittamaan ilmaantuneisiin saksalaisiin, irlantilaisiin ja skandinaaveihin; tunnetusti noiden valtioiden laitokset ovat kuitenkin yleensä demokraattisia, ja vaikka hurskaus ei ehkä ole yleistä, niissä on vallalla ainakin ankara kirkollisuus.

Vaikka pohjoisvaltioiden väkiluku ja rikkaus ovat olleet paljon suuremmat kuin etelävaltioiden, on kuitenkin vallinnut sellainen merkillinen tilanne, että viimeksi mainituilla on ollut jatkuvasti johtoasema unionissa. Tämä on varmaankin osaksi johtunut siitä, että senaattiin, joka vaikuttaa maan hallitsemiseen paljon voimakkaammin kuin edustajainhuone, lähetetään jokaisesta valtiosta kaksi edustajaa väkilukujen eroista riippumatta. Pääasiallisin syy orjatalousvaltioiden ylivaltaan on kuitenkin ollut se, että kaikkien pohjoisvaltioiden väestöluokkien edun mukaista on orjuuden ylläpitäminen ja orjatalouden laajentaminen. Orjatalousvaltiot ovat nimittäin täysin maatalouden varassa, mutta niissä viljellään pääasiassa puuvillaa, sokeria ja tupakkaa, jopa siinä määrin, ettei niillä ole edes kylliksi viljaa omiin tarpeisiinsa. Riisiä ja maissia viljellään, vehnää vain vähän. Niinpä pohjoisvaltiot toimittavat etelävaltioihin kaiken, mitä siellä tarvitaan, ei pelkästään kotimaisia, vaan myös eurooppalaisia tuotteita; ja tämän takia etelän tuotteiden vientikin on enimmäkseen niiden käsissä. Mitä laajemmalle siis orjuus ja siitä riippuvainen maankäyttötapa leviävät, sitä laajemmat markkinat pohjoisvaltioilla on.

Syntyperäinen etelävaltiolainen R. Helper on äskettäin julkaissut etelää odottavasta kriisistä teoksen [The impending crisis of the South: How to meet it, 1857], josta on jo monta painosta myyty loppuun, ja siitä on ilmestynyt J. Ch. H. Zittermannin toimittama saksankielinen versio, jolle on annettu nimeksi Die amerikanische Sklavenfrage aus volkswirtschaftlichem Gesichtspunkte [Amerikan orjakysymys kansantaloudelliselta kannalta]. Tässä teoksessa kirjoittaja muun muassa kuvailee, miten jokainen etelän vapaa ihminen on kehdosta hautaan, kapalosta ja tuttipullosta ruumisarkkuun, sen lakkaukseen tai verhoiluun, nimilaattoihin, käärinliinoihin ja hautakiveen tai rautaiseen hautaristiin saakka riippuvainen pohjoisen maataloudesta ja teollisuudesta. Vakuuttaviin esimerkkeihin kuuluu tieto, että pelkästään pohjoisen heinäsadon arvo on suurempi kuin kaiken etelässä tuotetun puuvillan, sokerin, tupakan, riisin ja hampun. Niinpä etelä saakin kaiken muun ohessa myös elintarvikkeita pohjoisesta.

Merkillisen ristiriitaisesti, syistä, joita emme tunne, orjuutta pohjoisessa kannattava puolue on saanut demokraattien nimen, vastapuoluetta taas nimitetään republikaaniseksi. Ei pidä kuitenkaan luulla, että viimeksi mainittu koostuisi pelkästään jaloista ihmisoikeuksien esitaistelijoista, jotka ovat periaatteellisesti orjuuden vihollisia. Kun orjuutta kannattava demokraattinen puolue on jatkuvasti saanut voiton presidentinvaaleissa ja enemmistön senaatissa ja ollut edustajainhuoneessakin ainakin tasaväkinen republikaanien kanssa, orjatalousvaltioista kotoisin olevat puolueen johtajat ovat useasti onnistuneet alentamaan tullitariffia. Pohjoisvaltioiden edun mukaista on korkean tuontitullien tason ylläpitäminen, koska siten estetään Eurooppaa kilpailemasta niiden maatalouden ja teollisuuden kanssa; orjatalousvaltioiden eduksi taas vaikuttaa tullien alentaminen, koska silloin kaikki, myös pohjoisesta tulevat tuontitavarat on toimitettava niihin halvemmalla hinnalla. Tässä asiassa pohjoisten demokraattienkin edut joutuvat ristiriitaan orjanomistajien etujen kanssa. Tullien mataluus ja halvat hinnat kiinnostavat kuitenkin väistämättä myös pohjoisen irrallisia työläisjoukkoja, ja niinpä puolueella on jonkinlainen peruste kantaa demokraattien nimeä, sehän lienee saanutkin vahvimman kannatuksen massojen keskuudesta. Voitettuaan viimeksi pidetyn presidentinvaalin republikaaninen puolue onkin pitänyt uuden, korkeamman tullitaksan säätämistä tärkeimpänä huolenaan. Pohjoisvaltioiden kiintymys unionin säilyttämiseen perustuu näin ollen pohjimmiltaan liikemies-isänmaallisuuteen. Mitkään kansakuntaa koossa pitävät tekijät, yhteinen alkuperä, kieli ja ajattelutapa, yhteiset perinteet, lait ja yhteiskunnalliset laitokset, eivät yhdistä pohjoista ja etelää, tai yhteistä on hyvin vähän.

Yhdysvalloissa käynnissä olevalla kiistalla ei siis ole mitään korkeampaa yleisinhimillistä merkitystä ainakaan juuri nyt. Jos sota syttyy, orjuuden vilpittömät vastustajat saattavat yrittää käyttää tilaisuutta hyväkseen nostattaakseen orjakapinan piittaamatta siitä väistämättä seuraavasta hävityksestä ja verenvuodatuksesta. Tuskin kuitenkaan voidaan otaksua, etteivät pohjoisen armeijat pysty tukahduttamaan sitä yhdessä orjanomistajien kanssa. Jos unioni kyetään nykyvaiheessa säilyttämään, tulevaisuus sen edessä on yhtä uhkaava kuin nykyhetkikin. Jos ero vahvistetaan, se on luultavasti vasta ensimmäinen näytös lajiaan. Tuleehan varmastikin aika, jolloin myös maataloudesta elävä ja kirjavamman väestön asuttama länsi voimistuu tarpeeksi voidakseen puolustaa omia etujaan kauppaa ja teollisuutta harjoittavien itäisten valtioiden päinvastaisia etuja vastaan. Useiden valtioiden syntyminen Pohjois-Amerikan mantereelle tuo mukanaan muutoksia, joiden laadusta ja laajuudesta nykyisin elävä ihmiskunta pystyy esittämään vain epävarmoja arvailuja.

Tämä kiista on kuitenkin Euroopalle tälläkin hetkellä hyvin merkityksellinen, mutta sen vaikutus välittyy tännekin aineellisten etujen kautta. Sen ratkaisevaksi tuomariksi mainitaan mahtava hallitsija ”King Cotton” (kuningas Puuvilla). Ja ensisijaisesti tämä hirmuvaltias ratkaisee asian Euroopan osalta. On mahdotonta laskea, millaisia vaikeuksia puuvillantuonnin katkeaminen edes yhdeksi vuodeksi aiheuttaisi Englannille, jonka asukkaista viiden miljoonan arvioidaan saavan toimeentulonsa puuvillasta, ja vielä vähemmän on mahdollista selvittää, millaisiin hankkeisiin Englannin hätätila antaisi Ranskan hallitukselle vapaat kädet.

Jos Yhdysvaltain tekemisiä valtiona verrataan Euroopan suurten kansakuntien poliittiseen toimintaan, havaitaan sangen selvästi, että unioni on ollut ja on pikemminkin yhteistä hyötyä tavoitteleva yhtiö kuin ihmiskunnan etuja toteuttaneen mahtavan kansakunnan edustaja. Tuollaisen aloittelevan valtion kannalta on ehkä ollut viisasta politiikkaa, ettei se suurimman kansalaisensa neuvoa noudattaen ole sekaantunut Euroopan politiikkaan. Lähimpänä naapurinaan sillä on kuitenkin ollut puolueiden rikki repimä Meksiko, ja se on jättänyt tämän valtion oman onnensa nojaan käyttäen vain tilaisuutta hyväkseen kaapatakseen siltä osan alueesta orjatalouden levittämiseksi sinne. Arvellaanpa jopa, että halu jatkaa samaan suuntaan pelkästään orjatalouden eduksi on vaikuttanut orjatalousvaltioiden irtaantumiseen unionista. Kun tätä verrataan esim. siihen, miten Englanti on suhtautunut Italiaan, nähdään, miten erilaisia tehtäviä yhtäältä kansakunnat ja toisaalta hädän paineessa ja hyödyn tavoittelemiseksi perustetut valtioliitot täyttävät maailmanhistoriassa. Ensiksi mainittujen tehtävänä on pitää ihmiskunnan edun nimessä yllä ja edistää yleisinhimillisiä periaatteita ja etuja; jälkimmäiset ovat olemassa vain oman itsensä vuoksi. Emme väitä tällä huomautuksellamme, että asiat olisivat voineet olla toisin. Euroopan valtiot ovat aikoinaan olleet samalla kehitysasteella, kun niiden monia erilaisia aineksia pitivät koossa ainoastaan valtioiden väliset sodat, silloin kun nämä kansakunnat tiukan yksinvaltaisen valtiojärjestyksen alaisina aluksi muodostuivat ja yhdistettiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Jos unioni todellakin hajoaa, Pohjois-Amerikkaankin muodostuu luultavasti valtioita, joiden kansat tuntevat olevansa kansakuntina vastuussa muulle ihmiskunnalle. Orjatalousvaltioissa tunnustetaan avoimesti, että suunnitellaan valloituksia ja orjatalouden levittämistä laajemmalle. Jos tämä tapahtuu, joutuvat pohjoisvaltiot edelleenkin taistelemaan tätä niiden ympärille verkkojaan levittävää orjuuden kulttuuria vastaan.

Laveammin ei tarvitse todistella, millainen merkitys alkuperällä ja kielellä on kaikissa näissä liikehtimisissä, etenkin Euroopassa. Nykyaikana tiedostetaan yhä yleisemmin, että näiden tekijöiden yhteisyys merkitsee jo sinänsä oikeutusta ja että toisaalta kansakunnan yhtenäisyys syntyy vain tälle pohjalle. Historia, myös nykyhistoria, osoittaa kuitenkin myös, että tämä oikeutus tunnustetaan vain sikäli kuin tällainen kansayksikkö edustaa älyllisessä ja siveellisessä kulttuurissaan yleisinhimillisiä etuja. Näihin kuuluvat ensisijaisesti rauhan edut. Päivittäiset tapahtumat opettavat selväsanaisesti Euroopan valtioiden välisen solidaarisuuden niin voimakkaaksi, että yhteiskuntajärjestyksen väkivaltainen järkyttäminen jossakin tämän maanosan kolkassa vaarantaa koko maanosan rauhan. Tästä seuraa, että tunnustuksen saamiseksi ponnistelevien kansojen kannalta rauhallinen kehitys on menestyksen tae enemmän kuin koskaan ennen. Tästä johtuu se yksimielisyys, jota on osoitettu kiiteltäessä Italian väestöjen järkevyyttä ja maltillisuutta, jotka ovatkin sangen merkittävästi vaikuttaneet muun Euroopan myötämielisyyteen näitä väestöjä kohtaan. Muut voimiltaan vähäisemmät kansallisuudet eivät voi saavuttaa yhtä suurta menestystä kuin Italia, mutta varmaa on, että niidenkin tulevaisuus riippuu siitä, miten suurta kohtuutta osoittaen ne osaavat käyttää hyväkseen vähäisimmätkin myönnytykset ja koota korren toisensa jälkeen kekoon tämän tulevaisuuden turvaamiseksi.

J. V. S.

• 1. Että jokin paistettu varpunen tipahtaisi hänen suuhunsa.
• 2. Tuoreimpien tietojen mukaan Garibaldi on antanut suostutella itsensä vetäytymään lepoon – toistaiseksi.