Herra Uno Cygnaeus on ottanut vastatakseen huomautukseen, jonka hra Paulssonin [Paulson] uudistushenkistä esiintymistä koskevassa artikkelissa kohdistimme hra C:tä ja P:tä yhdistävään käsitykseen, että lapsi on ohjattava työhön leikin avulla.
Valitamme hra C:n takia sitä, että hän on sekoittanut vastaukseensa asioita, jotka eivät siihen kuulu, ja tehnyt tämän sillä tavalla kuin otsikolla ”Ett sjelfförsvar” [Itsepuolustusta] varustetusta kirjoituksesta H:fors Tidningarin 8. numerossa ilmenee. Kun hra C. sanoo hra Paulssonin kyhäystä ”runsastietoiseksi ja valaisevaksi”, tämä voi vain herättää epäilyksiä hra C:n omista kasvatusopillisista tiedoista. Kun hän täysin todisteitta sysää syrjään esittämämme huomautukset sanoen niitä ”hiustenhalkomiseksi”, tämä todistaisi poikkeuksellisesta pöyhkeydestä, ellei sitä voitaisi yhdistää siihen tieteellisen tiedon halveksimiseen, joka on hra C:lle muutenkin ominaista. Hänen kouluissaan oppimansa ”retoriikka” ja ”teologia” eivät ole tuoneet hänelle ”mitään käytännön hyötyä, mitään elämässä käyttökelpoista”. Hän on tutkinut Hegelin filosofiaa, mutta ”kuten Dumbom ['Salig Dumbom', ruotsalaisen J. H. Kellgrenin luoma pakinahahmo, typerä valistusintoilija]” havainnut, että hän ”ei koskaan voinut oikein käsittää sellaista, mitä kukaan ihminen ei voi ymmärtää”. Hänen päähänsä ei siis ilmeisestikään ole koskaan pälkähtänyt ajatella mitään ”ulkoläksyinä” koulussa oppimiensa Vossiuksen retoriikan ja Benzeliuksen teologian lisäksi; ja vaikka tuhannet ihmiset ovat tutkineet Hegelin filosofiaa ja sadat kirjoittaneet kommentteja siihen tai kumotakseen sen, hra C. osoittaa mitä täydellisintä halveksuntaa sitä kohtaan. Hra C:llä ei näytä olevan aavistustakaan siitä, ettei hänen arvionsa Hegelin filosofiasta mitenkään vähennä Hegelin arvoa – mutta varmaankin jokaisen tietävän ihmisen silmissä nolaa henkilön, joka tohtii esittää tuollaisen arvion.
On muuten vaikea päätellä, mikä on antanut hra C:lle aiheen puhua Hegelistä. Hän ei varmaankaan voi vainuta hegeliläisyyttä niistä huomautuksista, jotka olemme esittäneet hra Paulssonia vastaan. Hra C:n samoin kuin Paulssoninkin esiintymisessä herättää kuitenkin huomiota pyrkimys puhua kasvatusopillisen teorian nimissä. Herrat haluavat kuitenkin teorioida ilman tiedettä käyttämällä vain joitakin fraaseja hengen kehityslaeista, sielun ja ruumiin voimien sopusuhtaisesta kehittämisestä jne. selvittämättä millään tavalla näitä lakeja tai sielunkykyjä. Tämä ei toki ole uutta. Kun tietämättömyys on halunnut näytellä mahtavaa roolia, se on kautta aikojen aloittanut tuomitsemalla kaiken tieteen ”hiustenhalkomiseksi”. On mukavampaa pohdiskella vapaasti oman mielensä mukaan tietämättä lainkaan sitä, että nuo löysät lauseetkin ovat tieteen pöydältä pudonneita muruja, joiden omistamisesta yksilö toki voi iloita, mutta joiden lateleminen perätysten ja niiden merkityksen tunnustamisen vaatiminen muilta paljastaa vain kuulijan tai lukijan aliarvioimisen.
Meidän on myös huomautettava, ettei hra C. ole suvainnut pysyä totuudessa halutessaan vihjata, että me olisimme sanoneet hra Paulssonia typeräksi, naurettavaksi, narriksi, vähäjärkiseksi, onnenonkijaksi. Emme ole edes sanoneet häntä sekavaksi emmekä tietämättömäksi. Olemme osoittaneet hänen kasvatusopillisen teoriointinsa tietämättömyyteen pohjautuvaksi ja sekavaksi. Sen näkee jokainen, jolla on vähänkin tietoa psykologiasta. Emme voi mitään sille, ettei hra C. huomaa tätä. Hänen pelkkää vakuutustaan päinvastaisesta asiaintilasta voitaneen pitää merkityksettömänä, kunnes hänestä tulee tieteellinen auktoriteetti, vaikka edes silloin vakuutuksella ei ole arvoa todisteena. Sille ei voi mitään, että hra Paulssonin opeista paljastuva tietämättömyys vaikuttaa myös käsitykseen hänestä itsestään. Mutta voihan hän muuten olla tiedoiltaan mitä monipuolisin mies. Meillä ei ole tietoa siitä. Hän voi myös olla erinomainen opettaja. Hän on kuitenkin osoittanut, että kasvatusopin teorian hän hallitsee kehnosti. Ellei tämä teoria nimittäin perustu psykologiseen tietämykseen, se on pohjaa vailla – löysää jaarittelua. Tämän teorian hallitsemiseen tarvitaan myös tieteellistä tietoa etiikasta eli annosta filosofiaa psykologian lisäksi. Hra C. ja hra Paulsson eivät kuitenkaan näytä sitä tarvitsevan. Historia ei opeta heille mitään ihmisen kasvattamisesta. He tutkivat luontoa; ts. myös luonnontiede lienee heidän mielestään joutavaa, mutta he tuntevat sielun ja hengen luonnon, josta filosofia tai luonnontiede eivät tiedä mitään. Tiede näyttää joka suhteessa olevan heille riesa.
Mitä työn ongelmaan tulee, hra C. on huolellisesti välttänyt sen käsittelemistä. Yksinkertaisinkin kokemus osoittaa, että päivätyömies otetaan auran kurkeen ja kirvestä käyttämään pois leikin piiristä. Sama koskee oppineisuutta edellyttävien ammattien harjoittajia. Kun koululaiset valmistavat huvikseen pikkuesineitä arpajaisvoitoiksi tai kuluttavat hetken hiekan vetämiseksi koulutielle tai istuttavat puita kirkkomaalle, tämä ei osoita leikin ja työn olevan sama asia. Tuo kaikkihan on leikkiä; se ei vielä ole työtä. Jokainen isä ja äiti on nähnyt sellaisia hämmästyttäviä asioita, joista hra C. puhuu oikeastaan odottaen, että maailman pitäisi hämmästyä hänen tekemistään havainnoista. Heillä on myös kokemusta asiasta, jota hra C. ei tunnu kokeneen: jos lapsia nimittäin pidetään näissä leikeissä esim. kolme peräkkäistä päivää, he jättävät ne sangen iloisesti siirtyäkseen leikkimään mitä muuta leikkiä tahansa, jota heille tarjotaan. Ja kun kyseeseen tulee ompeleminen, maankaivuu tai hiekan vetäminen tuntien ja päivien sijasta viikkojen ja vuosien ajan – silloin ei leikkiä enää ole.
Emme suinkaan pidä virheenä sitä, että lasten annetaan leikkiä työntekoa; me emme päinvastoin tunne mitään muuta menettelytapaa työntekoon ohjaamiseksi. Hra C. esittelee sitä suurena uutuutena vain sen takia, ettei hän ymmärrä sitä oikein. Hän voi kuitenkin nähdä sitä käytettävän jokaisessa perheessä, jossa ei kasvateta vetelyksiä. Jokainen rahvaanmies ja rahvaannainen Suomessa tuntee sen ja käyttää sitä erinomaisesti. He antavat pojan ratsastaa hevosen hakaan ja tytön juottaa vasikat ja ovat täysin tietoisia siitä, että se on lapsista hyvin hauskaa. Mutta he pitävät tätä hyvänä tapana lasten ohjaamiseen leikistä työhön eivätkä hra C:n tapaan heidän ohjaamiseensa leikin kautta työhön. Niinpä he antavat heidän hoitaa noita tehtäviä jatkuvasti, sittenkin, kun puuha ei enää ole hauskaa; ja jos leikkimisen halu saa lapset lyömään tehtävänsä laimin tai esittämään vastalauseita, vuorossa ovat torumiset ja vitsa. Aivan samoin käy, kun lapsen käteen pannaan neula tai kirja. Aluksi lukeminen on leikkiä. Siitä kuitenkin tulee ja pitää tulla totista totta.
Hra C. saattaa pitää ”hiustenhalkomisena” sitä, että lasten totuttamista pois leikeistä työntekoon sisällyttämällä jälkimmäistä edelliseen voidaan pitää aivan eri asiana kuin lasten johdattamista työhön leikin välityksellä. Ero on kuitenkin varsin olennainen. Ensiksi mainittu menettelyhän on vain myönnytys lapsen mielelle; se on väliaikainen myönnytys, joka ilman muuta päättyy heti, kun lapsi voi kestää työn suorituksena, joka on tehtävä ottamatta huomioon siihen sisältyvää ”hauskuutta”. Jälkimmäisessä tapauksessa taas pyritään tekemään työ hauskaksi, toisin sanottuna alistamaan lapsen ratkaistavaksi, haluaako hän tehdä työtä vai ei. Häntähän ei voida pakottaa siihen, jos se ei häntä huvita; toisin sanottuna pakottamisella luovutaan menetelmästä ohjata hänet leikin kautta työhön.
Hra C. kuitenkin ”hylkää täydellisesti” meidän käsityksemme työstä taakkana. Emme ole aivan yksin omalla kannallamme. Hra C:n, joka pitkässä ja kauniissa sanatulvassa laveasti selittää, miten ”Jumalan hengen uskossa antama kutsumus” jne. vapauttaa ihmisen tämän tehdessä työtäkin, ei olisi pitänyt unohtaa sanoja: otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän eikä sitä, että nämä sanat sanottiin rangaistustuomiona syntiinlankeemuksen jälkeen. Tiedämme hyvin, että teologia on esittänyt tämän syntien rangaistuksen todisteeksi Jumalan armosta, joka on tehnyt rangaistuksestakin siunauksen. Emmekä halua kiistää tämän tulkinnan pätevyyttä. Voimme päinvastoin hyväksyä sen sangen helposti, koska emme hra C:n tavoin pidä kasvatusta kasvatettavan olemassa olevan luonnon kehittämisenä, vaan uuden luonnon istuttamisena hänen olemassa olevan luonnonmukaisen luontonsa sijaan. Tästä syystä kaikki kasvatus, myös kasvatus työhön, on pakottamista. Tästä syystä myös sivistystä on kautta aikojen sanottu toiseksi luonnoksi. Jos hra C. antaisi mitään arvoa historialle, yksi ainoa vilkaisu siihen voisi opettaa hänelle, millaista pakkoa tämän toisen luonnon hankkiminen on merkinnyt ihmiskunnalle. Ja jokainen ihmisyksilö voisi kertoa hänelle omasta historiastaan saman tarinan. Nyt toki kuitenkin havaitaan, että hra C. toivoo tekevänsä tämän kaiken toisin ohjaamalla lasten leikkejä jne. Hra C. kuitenkin tiennee, että ainakin yritys tehdä työstä pelkkää leikkiä on koulussa jo kauan sitten tehty. Ja millaisella menestyksellä – senkin hän tiennee.
Hra C. kuitenkin toki tietää meidän sanoneen, että ihmisen on totuttautumalla työhön vapauduttava pakonalaisuudesta tältä osin, emmekä siis ole väittäneet, että työn pitää pysyvästi ja ainaisesti olla pakonalaisuutta. Myönnämme tosin, että mielestämme tämä vapautuminen kestää koko eliniän. Sen samoin kuin kaiken toiminnan maailmassa ilmenevän vapauden rajana on sellainen vaatimus, jonka ihminen pystyy täyttämään vain johonkin rajalliseen määrään saakka. Niinpä työ pysyy jollakin tavoin aina taakkana, silloinkin, kun Jumalaan uskotaan ja häntä rakastetaan lämpimimmin. Vain omassa tietoisuudessaan ihminen voi täydellisesti vapautua. Ja jos hra C. sattuu muistamaan Benzeliuksen ”ulkoluvusta” tämän seikan, hän voi palauttaa mieleensä, että uskonopinkin mukaan vapaus ilmenee sovituksessa, ihmisen varmuudessa siitä.
Viittauksillaan teologiaan hra C. pyrkii oikeastaan todistamaan nurinkuriseksi meidän käsityksemme, että siveellinen vastuuntunto kaikessa velvollisuuksien täyttämisessä ja siis myös työssä antaa ihmiselle vapauden.
On todellakin valitettavaa, ettei meillä ole nyt käsillä Benzeliuksen erinomaista kirjaa, jotta voisimme viitata oikeisiin lukuihin ja sivunumeroihin. Otamme kuitenkin vapauden vedota siihen vielä kerran. Siitä nimittäin selviää, että pyhitys on jatkuvaa harjoittautumista Jumalan tahdon mukaiseen elämään, myös hyviin töihin. Ja ainakin kaikki protestanttiset teologit ovat Benzeliuksen kanssa samaa mieltä siitä, ettei pyhitys voi koskaan päättyä tässä elämässä ja näin ollen uskovakin ihminen voi päästä vapautumaan käytännössä vain vähitellen, sitä mukaa kuin hän edistyy päivittäisissä harjoituksissaan kohti pyhitystä.
Vapautuksen tuo kuitenkin rakkaus, jota tunnemme Jumalaa kohtaan, arvelee hra C. ja sanoo sen vielä jyrkemmin: ”Todellisen vapautuksen ihmiselle tuo Poika.” Emme kykene seuraamaan hra C:tä tälle mystiikan alueelle. Emme voi tässä asiassa myöskään pysytellä pelkästään teologian piirissä. Onhan ilmeistä, ettei hra C. yleensäkään erota toisistaan velvollisuuden täyttämisen motiivia ja sen täyttämisessä ilmenevää todellista vapautta eikä tätä erottelukykyä voida hänen filosofiaan ja Hegeliin suuntaamansa suvereenin halveksunnan perusteella häneltä odottaakaan. Toimikoon ihminen mielensä mukaisen rakkauden ohjaamana; ellei hän ole tottunut velvollisuuksiensa täyttämiseen eli ellei tämä ole kehittynyt hänen siveelliseksi tavakseen, hän ei toimi vapaasti. Kun velvollisuuden täyttäminen on tullut hänen toiseksi luonnokseen, silloin hän liikkuu toiminnassaan vapaasti. Mitä erityisesti työntekoon tulee, muhamettilaistenkin joukosta löytyy uutteria työntekijöitä. Juutalaiset kuuluvat uupumattomimpiin toimialoillaan. Ja kiinalaiset ovat työteliäisyydessään mallikelpoisia kaikilla aloilla. Kukaan kristitty ei tässä asiassa pysty parempaan. Hra C. siis havainnee, että velvollisuuksien täyttämisen motiivit voivat olla monenlaisia. Kristittyjen keskuudessa hän sitä vastoin voi kohdata mitä hartaimmin uskovia laiskureita niin Euroopassa kuin Amerikassakin, esim. Espanjassa ja Meksikossa. Joudumme kuitenkin pelkäämään, että tämä kiinalaisten ansioille antamamme tunnustus voi johtaa siihen, että meidät julistetaan kerettiläisinä pannaan. Tästä syystä lisäämme historian riittävästi todistavan, että antiikin aikana kristinusko on nostanut työn kunniaan. Meidän mielestämme tämä on kuitenkin perustunut sen oppiin kaikkien ihmisten tasa-arvoisista oikeuksista ja yleisestä lähimmäisenrakkaudesta.
Ja jotta hra C. ei arvioisi meidän luopuneen kannastamme, että lapsen on esim. koulussa opiskeltava, koska kaikki muut siellä opiskelevat, haluamme lisätä, ettei mikään uskonoppi voi auttaa hra C:tä pitemmälle. Lapsi on opetettava tekemään rakkaudesta Jumalaan sitä mitä hän tekee. Ts. hänen on tämän motiivin takia toteltava vanhempiaan, tehtävä heidän hyvinä pitämiään tekoja ja vältettävä sellaista, mitä he sanovat pahaksi jne., sekä alistuttava kaiken kaikkiaan ihmisten keskuudessa vallitsevaan järjestykseen. Lapselle ei asioita tarvitse eikä voi selittää tämän pitemmälle. Hänelle ei voida tämän perusteellisemmin selittää, miksi Jumala haluaa hänen esim. pujottelevan herneitä lankaan tai opettelevan venäjän kielioppia. Selvästikään hra C. ei silti halua todella vakavasti esittää mainittua rakkautta ainoaksi motiiviksi. Eihän hänellä siinä tapauksessa olisi minkäänlaista aihetta ottaa avukseen lapsen leikkimishalua. Halutessaan lähettää lapsen kouluun heti kun tämä osaa kävellä hän toisaalta osoittaa uskovansa tottumukseen, harjoitteluun, siveelliseen tapaan eikä pelkästään Jumalaan kohdistuvaan rakkauteen. Muutenhan hän voisi pitää lapselle sopivan mittaisen saarnan, ehkä lisäksi rukoilla ja laulaa hänen kanssaan ja sitten vain osoittaa kulloisenkin työtehtävän ja jättää lapsen tämän jälkeen omiin oloihinsa toivoen, että herätetty rakkauden tunne kehittäisi tästä kiinalaisen. Lapsen totuttamisen työhön leikin välityksellä tai jollakin muulla tavalla pitäisi hra C:n esittämän kannan mukaan olla tarpeetonta.
Hra C. on ohjannut kysymyksen käsittelyn tälle teologian kentälle. Me puolestamme emme olleet sanoneet sanaakaan velvollisuuksien täyttämisen subjektiivisesta perustasta, sen motiivista. Mainitsimme vain, että velvollisuuden täyttäminen tulee helpoksi harjaantumisen avulla, kun siitä tulee tapa, ja että ihminen on vapaa siihen sisältyvästä pakosta, kun siitä tulee hänelle siveellinen tapa, toinen luonto. Näin käy myös, kun kyseessä on työnteon taakka.
Aloittaessaan tunteikkaalla vuodatuksella: ”Ei pakon, ei kylmän velvollisuudentunnon, vaan rakkauden pitää ajaa ihmistä työhön” – hra C. siis teki turhaa työtä. Väite on lisäksi sisällöltään väärä. Toimiihan ihminen mielettömästi, sokeasti, jos häntä ajaa toimimaan vain tunne, millainen tunne tahansa. Päälle päätteeksi väite sekoittaa tietämisen, ”sen mitä ihminen toivoo ja uskoo”, ja toiminnan. Lopuksi hra C. käyttelee sanoja sekä järjettömästi että epäkristillisesti sanoessaan, että rakkauden henki suo ihmisen ”sydämelle iloa, vaikka hänen työnsä osoittautuisi epäonnistuneeksi, sillä hänelle riittää tietoisuus siitä, että hän on toiminut Jumalan välikappaleena maailmassa” ym. Sen, joka ei ole onnistunut, on hävettävä, kaduttava, oltava murheissaan. Sekä tyhmyyksiä että alhaisia tekoja on toki puolusteltu sillä, että tekijää on ohjannut rakkaus Jumalaa kohtaan, että tekijä on toiminut Jumalan puolesta jne. Ihmiskunta ei kuitenkaan hyväksy mitään tuollaista puolustelua. Tuollainen iloitseminen typeryydestä ja kelvottomuudesta ei myöskään voi kestää Jumalan edessä. Uskomme, että hra C:llä olisi ollut saarnaamisen sijasta aihetta todistaa väitteensä.
J. V. S.
