1. luento

 

Tarkoituksena on paneutua logiikkaan. Siis asettautua sen näkökannalle ja löytää lähtökohta.

––

Vähäinenkin kokemus riittää sen havaitsemiseen, että ihminen on ruumiillisesti ja henkisesti juurtunut objektiiviseen. – Mutta kun asiaa hiukan harkitaan, osoittautuu että perinne vaikuttaa enemmän tietämiseen ja toimintaan kuin välitön suhde luontoon.

Huom. Tämä selittyy sivistyksen tärkeydellä. Myös spekulaatio ajan hengen oivaltamisena on sivistyksen mahtia.

––

Kuitenkin suhde luontoon on ihmiselle historiallisesti ensimmäinen. Ihminen ei ole pelkästään ulkoisesti katsoen välttämättömässä suhteessa materiaan, vaan materia ja henki ovat hänessä välittömästi yhdistyneet. Kysytään: miten tämä hengen suhde luontoon ylipäätään pitää mieltää?

––

Hegel vastaa tähän: henki on maailmanprosessi – absoluuttisesti itsensä varassa – ainoastaan itsensä välittämä – oma positionsa.

––

Tätä niin lujasti, ettei ihmishengelläkään, jollei se olisi oma positionsa, olisi lainkaan vapautta – se voisi vastata teoistaan yhtä vähän kuin luonnontuote.

 

 

2. luento

 

Sanottiin, että henki on oma positionsa – Kuitenkin välitön oleminen = satunnainen. Siksi itsessään välittynyt. Asettaa itsensä välittömyydestä välitettyyn, asettaa yhtaikaa välittömyyden ja välitetyn momentin, sillä välittömyys on pelkästään siirtymää välitettyyn.

––

Huom. Koskien – Itsen asettaminen mikäli sekä causa että finis eivät vapaita.

––

Välitön, josta henki siirtyy = annettu = luonto hengessä = luonto, – joka siksi toisaalta on hengen prosessina positio. Vrt. Ensyklopedia § 387.

––

Jälleen välitetty? = kysytään mitä henki tekee? – Vastaus: maailmanhistoria – sivistys – tieto, toiminta. (§ 483.)

––

Tämä prosessi = Ihminen, yksilöllinen subjektiivinen henki.

Esimerkiksi. Tieto on ajatuksena havainnoinnin jatkoa; mutta havainnointi on kuitenkin ainoastaan = ollutta, taakse jätettyä, sitä mistä henki on lähtenyt. Samoin toiminnassa: päätöksen sisältönä on vietti, joka on ollut välitön; kuitenkin sillä on määrätty merkitys pelkästään toiminnassa, joka on käsitetty ja päätetty – tämän takana ainoastaan = mitä tahto on ollut – se, mikä on jätetty taakse.

Tämä on sivistymistä ylipäätään; että yksilö, kansakunta, suku vapautuu luonnon siteistä, tuottaa välittömyydestään itsensä järjellisenä.

Tämä luonto: Että yksilö, kansakunta, suku on asettanut luontonsa taakse jätettynä momenttina, joka on saman prosessin kautta *** se on, sitä mitä henki edellyttää olevansa, sen edellytetty oleminen.

Kysyimme: Mikä tuottaa hengen? Vastataan: historia.

 

 

3. luento

 

Kuitenkaan tuote ei ole jotain subjektiivisen hengen ulkopuolella, vaan sen oma järjellinen olemus, yleinen järki, se mikä tekee ihmisestä sen mikä hän on, hengestä hengen.

––

Huom. Edellä esitetyn mukaan sivistys on aina läsnä. Siten myös maailmanhistorian menneellä ja tulevalla on merkityksensä, se on immanentisti, nykyisyydessä.

––

Vrt. § 553.

Edellisestä seuraa, että subjektiivinen henki prosessina on itse tuote, mistä seuraa, että se on tämä tuote (sellaisena objektiivinen henki), joka itse asiassa myös on muodostettu prosessi, subjektiivinen henki, ja *** tuottaa siinä itsensä, on henki maailmanprosessina.

––

Huom. Pääasia, ettei objektiivisuutta itsessään käsitetä tuotteena tai itsessään pysyvänä prosessina, subjektin ulkopuolisena, vaan sinä, mikä joka hetki on immanenttia, muodostaen itse asiassa sekä muodollisen toiminnan että sen sisällön.

––

Täten on kumottu se välittömyys, jota subjektiivinen henki prosessina on, toisin sanoen välitysaktina välittömyydestä (luonnosta) välitettyyn (maailmanhistoriaan). Absoluuttinen henki on prosessi (henki) luonnon ja hengen momentteineen, edellyttäen itsensä edellisessä, välittäen itsensä seuraavaan, mutta se on myös prosessia edellyttämällä itsensä jo välitetyksi. Vrt. 554.

––

Tässä hengen identtisyydessä itsensä kanssa on myös käsitteen toisinoleminen kumottu. Henki ei näet enää ole välitetty välitöntä luontoa vastaan, vaan se on välitettynä itse prosessi ja sisältää siten myös momenttinaan toisensa. Huom. *tietämisessä seuraa*

Huom. Tuotteen ja prosessin identtisyys tekee tuotteesta omissa puitteissaan taakse jätetyn välittömän ja välittyneen – menneen – läsnäolevan. – Edellinen on, kuten luontokin, sitä mitä henki on ollut järjelliselle olemiselle (myös menneen olemiselle) läsnäolevana.

Huom.2 Tämän merkitys luonnon kannalta on, että myös luonto on totuudessaan hengelle sivistyksenä (luonnontiede) – toisin sanoen se on kumottu hengessä tuotteena. Samaten kuin toiminta se on jätetty kumottuna taakse järjellisessä toiminnassa.

Huom. 3 Olennaista, ettei objektiivisuus subjektin kanssa identtisenä ole objektiivinen henki – vaan absoluutti ja sellaisena prosessin joka hetkenä totaalisuudessaan läsnäoleva. Jos silloin on ymmärrettävissä, että kaikki historia (in summa) käsitettynä elämäntuotteeksi on luonnosta lähtemistä saman luomisen prosessin mukaan, joka asettaa luonnon – niin tämä suhde löytyy myös jokaisesta hetkestä ja jokaisesta yksilöstä.

––

Materialisti opettaa: luonnonvoima asettaa myös hengen.

Idealisti opettaa, että henki asettaa luonnon asettamalla itsensä.

Toisin sanoen henki on = luonnonvoima.

 

Mutta tänä absoluuttisena immanenssina prosessin nykyhetkessä henki on vain tietämiselle, se on omalle tietämiselleen. Tai: tämä käsitys hengestä absoluuttina on sen oma käsitys itsestään.

––

Tänä muuttumattomana olemuksenaan henki on puhdas ajatus, elävänä ajatuksena edellä esitetty prosessi itse.

Sellainen luonnossa, subjektiivisen hengen toiminnassa ja sivistyksessä tuotteina. Se kaikissa identtinen, jonka olemuksena on edetä välittömästä identtisyydestään itsensä kanssa absoluuttiseen itsetietoisuuteen.

 

 

4. luento

 

Hyvät herrat. – Kaksi viimeistä kohtaa on esitetty epätäydellisesti.

Ensimmäinen: mikä on hengen suhde luontoon subjektiivisen ja objektiivisen, prosessin ja tuotteen identtisyydessä?

Suhde on seuraava: kun moraalisen maailmanjärjestyksen objektiivisena henkenä käsitetään olevan immanentti subjektissa, muodostavan prosessin jokaisena nykyhetkenä, niin tämä on se, joka tuottaa itsensä luonnosta ja on maailmanhenki. – Siten molemmat läpikäyviä, mutta järjellisenä ja tietoisena asettavia ja luontoa edellyttäviä.

Materialisti opettaa, että luonnonvoima tuottaa sielun ja maailmanhistorian muiden tuotteiden lailla.

Idealisti, että järjellinen tietoinen henki on causa sui [itsensä syy] ja edellyttää itsensä luonnossa, niin että luonto on joka hetki hengen itseposition ansiosta.

––

Toinen kysymys: Miksi [henki on] tietävänä absoluutti? Toiminta toteutuu luonnon tuotteiden lailla ajassa. Mutta tieto on ajasta riippumatonta, immanenttia ikuisuutta. Historiassa toteutuvassa toiminnassa muoto on äärellinen, kuitenkin tietämisessä sisältö ja muoto lankeavat yhteen niin että tietämisen sisältö on taas määrättyä tietoa.

Kertaus 4. ja 5. luento, § 3

Tämä on ajatuksessa ilmeistä. Tunne on sisältönsä täyttämä, mutta sillä ei ole määrittynyttä muotoa, se ei voi tehdä selkoa itsestään.

Mielle, fantasia asettaa objektin itsensä ulkopuolelle. – Kuitenkin järjellisellä ajatuksella on ainoastaan itsensä sisältönään. Sen materia koostuu määrittyneistä ajatuksista, käsitteistä. Käsite ja sisältö. On näet järjellinen käsitys, että objektin luonne tulee täysin selväksi ajattelussa käsitettynä, niin kuin sanotaan että argumentissa totuus kuuluu molemmille. Vain näin voi ikuisen immanenssius jokaisessa nykyhetkessä olla ja näin se voidaan tietää olevaksi.

––

Siksi myös tämä muodon kanssa identtinen sisältö on immanentti luonnossa ja hengessä. Se on hengen tietoa itsestään sekä edellytettynä että tuotteena. Tämän itsetietoisuuden kehitys on samalla järjen ajatuksen puhtaan muodon kehittelyä logiikassa.

Siinä ei siksi ole kyse ajatuksen yleisten muotojen, lakien jne. esittämisestä, vaan ajatuksesta elävänä maailmanhenkenä, joka läpäisee hengen ja luonnon.

Huomautus § 3. Itse asiassa aistimellisessa ei voi sanoa olevan samaa sisältöä: sama havainnoinnin sisältö käsitetään näissä muodoissa eri lailla.

––

Mutta ei yliaistillisesta. Ainoastaan abstraktissa yleisyydessä, kun puhutaan objektista abstraktin tiedon ulkopuolisena, voidaan sanoa, että tosi, absoluuttinen henki on ikuisesti sama. Mutta tosi ei ole määrityksissään sama eikä tapa, miten se käsitetään, ole yhdentekevä siveellisyyden kannalta. Samoin voi uskonnollinen tieto kaikissa muodoissaan olla tyydyttävää, mutta tiedon muodon myötä muuttuu myös objekti.

––

Tämän osoittaa § 6.

Lyhyesti 7, 8, 9.

––

§ 11. Filosofian merkityksestä yleensä erityisesti logiikkana. Hengen absoluuttinen olemus.

––

 

6. luento

 

§ 19. Logiikasta

+20. seur. Huom. §:ään 20 lisäys sivulla 63

erityisesti pykälät 24, 25.

Alku edellä. 1. miten filosofia muotona suhtautuu sisältöönsä – sekä 2. että se on tietoa ajanhengestä.

Huom. § 19. Tämän selityksen ja toteennäytön olemme jo ottaneet tarkastettavaksi. Absoluutti idea, toisin sanoen = hengen absoluuttinen idea. Mutta tämä on maailmanhenki, joka tuottaa itsensä ja siten edellyttää luontoa omana välittömänä olemisenaan. Käsitettynä tai itsensä käsittävänä tietämisen puhtaassa muodossa, toisin sanoen siinä tietämisen määrittyneessä muodossa joka samalla on sisältö, idea on puhdas ajatus, ”ajattelun abstraktissa elementissä”.

Sellaisena läpikäyden sekä hengen välittömän olemisen, luonnon, että välitetyn tuotteen, maailmanhistorian, ja itse prosessin, jonka myötä tuote lankeaa yhteen jokaisen nykyhetken kanssa.

Huom. tämä jo §:ssä 13 ajatuksesta hengen olemuksena.

 

7. luento. Kuulustelu

 

8. luento

 

Hengen kannalta idea = hengen idea puhtaana ajatuksena käsitettynä siinä muodossa, joka on hengen tosi sisältö.

––

Siksi idea subjektin ja objektin identtisyyttä.

Mutta henki = maailmanprosessi; siksi idea = käsitteen (ideaalin) ja reaalisuuden identtisyyttä, objektiivisuutta ylimalkaan.

––

Lähinnä tämä: käsite = ajattelu ajattelun prosessia ja objektiivisuutta maailmanhistorian läpäisevänä järkenä.

––

Sillä objektiivisuus: Mekanismi, kemismi harhaanjohtavaa? – Järki objektiivisena, objektiivisena maailmanprosessina. Huom. Tämä sisältää myös luonnon järjellisen sisällön.

Siksi päätelmä siirtyy objektiin – ja toteutettu päämäärä on jokaisena nykyhetkenä läsnä subjektissa.

––

Edelleen: käsite elävänä ajatuksena on itsepositiota. – Edellyttää itsensä välittömänä – olemisena, ja on tämän negaatio, olemus, välitetty – vaikka itse asiassa se, mikä kieltää, asetetaan negaatiossa, edellytetään, ja olemus on siksi olemisen perusta – siten että olemus on oleminen olemassaolevana, negaationsa negaationa = käsite.

Huom. Pääasia: käsite on välitön = toisin sanoen oleminen, joka ei vastaa käsitettä.

––

Kuitenkin tämä kaikki on maailmanprosessia absoluuttisessa muodossa ja samalla myös sen sisältöä. Siksi se on spekulaation A ja O. Alku, joka edellyttää vain itsensä. Ajatus muotona.

––

 

8. luento

 

Että ajatteleva tarkastelu edellyttää ajatusta. – Skeptisismi ei voi kiistää tätä. – Huom. a priori.

––

Kuitenkin ainoastaan että ajattelu on, ei mitä?

––

Alku joko siten, että ajatus aktina, käsitteenä edellyttää oman olemisensa. Tai mikä on sama, että meidän tarkastelullemme edellytetään ajattelun oleminen.

––

Kuitenkin että on, on pelkästään olemista ylipäänsä.

––

Siten käsite edellyttää olemista ylipäänsä.

––

Että myös edellytys on positio, tulee jatkossa osoitetuksi.

––

§ 86. – Zusatz 1:n loppu. Näin siis se mitä ei voi sanoin lausua, hävinnyt: Nichts. § 87.

––

Siirtyminen määreeseen.

––

11. luento. Kertaus.

 

9. luento opetettu §:ään 91.

 

10. luento §:ään 99.

 

12. luento ohimennen § 94 – Kvaliteetin määritys muuttuu loputtomaksi etenemiseksi eikä suorita määritystä. § 95 jokainen määritys ennen negaatiota edellyttää itseään alkuperäisesti määrittyneenä = Fürsichseyn. Huom. 1 Tämä alkuperäinen määrittyneisyys on prosessina kaiken negatiivisen määrityksen vaihtelussa, sen negaationa. Negaation negaatio – tämän *kvaliteetin totuus*.

––

Siten kaikki määritys lankeaa yhteen – negatiivinen määritys on yhdentekevä; ja oleminen on yhdentekevyyttä määrityksiin nähden = tämä sen määrittyneisyyttä.

––

Sellaisenaan oleminen = kvantiteetti – ilmaisee yhdentekevyyttä edellytettyyn määritettyyn kvantiteettiin nähden; mutta tosiasiassa itse kvaliteetti on pelkästään yhdentekevänä kvantitatiivista.

––

Jatkuvaa, koska kvalitatiivisen olemisen etenevää negaatiota. Epäjatkuvaa jokaisessa momentissa.

Mutta jatkumo ykseytenä on epäjatkuvaa – epäjatkuvuus *** jatkumona kvantitatiivisesti joka pisteen läpäisevänä.

––

Näiden momenttien ykseytenä = määrätty määrä.

Huom. raja = että jatkuvuus epäjatkuvana on rajoitettu – luku; että epäjatkuvuus on jokaisessa nyt-hetkessä ykseyttä, jatkumoa – Lukumäärä.

––

Luku on kardinaalilukuna = ekstensiivinen, ordinaalilukuna = intensiivinen.

Identtisyys tekee luvusta sinänsä määrittyneen ja kuitenkin määrittyneen siksi, että sitä rajoittaa muiden lukujen sulkeminen ulkopuolelle. Näin äärettömyys.

––

Mutta äärettömyyskin on suuri tai pieni, toisin sanoen määrä.

––

Tuloksena, että jokainen luku on kvantitatiivinen suhde. Huom. Eksponentti on kvalitatiivista *tietoisuutta* kvantiteetin ulkoisesta ja yhdentekevästä suhteesta. Huom. 2 Että myös kvantiteetti palaa äärettömästä prosessista immanenttiin määrittyneisyyteen, tämä on sen Für sich seyn, sen *tosi* kvaliteetti. Ts. pysyvä kvalitatiivinen momentti yhdentekevässä kvantitatiivisessa vaihtelussa.

Siksi myös geometrinen suhde samanlajisten olioiden välisenä suhteena.

––

Mitassa kvaliteetin ja kvantiteetin välittömänä ykseytenä on pidettävä kiinni siitä, että kvaliteetti on yhdentekevä tietylle määrälle ja kuitenkin määrittynyt määrä. Jälkimmäisessä kohdassa ykseys.

––

Mitaton on tällä katsantokannalla die schlechte Unendlichkeit [huono äärettömyys]. Se on mitta ulkoisten mittojen rajaamana. Kuitenkin se on edelleen edellytetty näille kuten Für sich seynissa – ja tämä olemus. – –

 

 

13. luento

 

Olemisen määreet ilmaisevat ylipäätään, miten asiain laita on välittömän tietämisen, aistimellista koskevan tietämisen suhteen.

Siksi välittömän ajatuksen luonto ylipäätään lausutaan julki.

Se on välittömästi tietoisuudessa, koska ajatus ei tässä ole sellaisenaan tietoinen; joskin myös aistimellista koskevan tietämisen täytyy olla ajattelua ja tulla lausutuksi julki määrätyissä ajatuksissa.

––

Nyt kehittelyn tulos lyhyenä yleiskatsauksena.

1. Määrätty oleminen on välittömästi kvalitatiivista. Mutta tämä määrääminen ei anna määreisyyttä. Se kumoaa itsensä, tulee yhdentekeväksi määreeksi, ja toisen määreisyyden täytyy tässä olla perustana. Tämä oleminen, jolla on yhdentekevä määreisyys, on kvantiteettia.

Huom. Alkuperäistä määreisyyttä ei saa käsittää sinänsä, vaan yhdentekevän, kumotun kvaliteetin kanssa olevaksi.

Esimerkki. Että A on määrätty väri, on selvää – ts. tämä sulkee kaikki muut pois. Mutta tämä sarja, siis A:n määreisyys, on ääretön. Sanon, että A:lla on silti kvalitatiivinen määreisyys ja sarjan vaihtelu on yhdentekevästi kvantitatiivinen, ts. A on kvalitatiivista olemista sen kautta, että se on loputtomia kvantitatiivisia vivahteita. Näiden kautta A määräytyy.

2. Myöskään kvantiteetti ei anna mitään määreisyyttä. Määrättynä määränä se on luku. Mutta mitä 3 on? = 3 *** yksikköä. Mutta mitä on 1? 1/3 3:sta tai 2 kertaa 1/2 jne. loputtomasti. Tässä ei ole mitään määreisyyttä, ennen kuin sanoin 1 = eräs kvalitatiivinen Jokin, 2 = eräs kvalitatiivinen Jokin jne.

Kategoriamuodoissa tämä kuuluisi seuraavasti: määrä on = kvantitatiivinen suhde; ts. määrätty eksponentti, jossa määrät voivat äärettömiin muunnella, kunhan suhde ei muutu. Voisimme sanoa saman kvaliteetin asteita, vivahteita äärettömästi.

Mutta tässä siis on piste, jossa laadullinen voidaan määritellä määrällisen kautta. Tällä pisteellä on alkuperäinen määreisyys = mitta. Tässä etsitään kyseistä pistettä. Tiedetään, että kvantitatiivinen määrääminen siirtyy kvalitatiiviseen; mutta määreisyyttä ei ole, koska rajalla on ääretön jaettavuus = se on niin pieni ettei sitä voi mitata = se on myös niin suuri ettei sitä voi mitata; sillä määre antaa ulospäin loputtomasti negaatioita. Näin siis myös tässä määre ei ole määrätty, se on kumottu. Ja alkuperäinen määre on olemus, koska olemisen määreet on tyhjennetty.

Näin ei vain välitön tietäminen ole otaksuttua, vaan myös sen objekti, aistimellinen on tätä vaihtelua – äärellisyyttä äärettömänä.

Siksi sen kategoriat toteavat tämän.

Yleiskatsaus pykälään 84 asti.

––

Olemus § 112. Yleisesti ottaen epäselvää.

 

14. luento

 

Sitten olemus perusteena. § 121, 122 refleksio itsessään.

Huom. Eksistenssi:

Eksistenssi = että perusta on refleksiota Toisessa, tekee myös tästä erään eksistenssin määreistä. Das Scheinen: kaikilla on perusteensa kaikissa.

Olio = refleksio itsessään immanenttina perusteena.

––

Ilmiö = olion suorittama itsensä kumoaminen vaihtelevana materian muotona, ja tämän [kumoutuminen] pelkistä vaihtuvista muodoista koostuvana.

Sisältö – muotojen totaalisuutena itsensä varaan saatettua muotoa.

Muoto – sisältönä joka on saatettu sisällön varaan.

Sama eksistenssi kaksinaisissa muodoissa.

Kokonainen – Osa

Voima – Ilmaus

Sisäinen – Ulkoinen.

Todellisuus = muoto määrättynä sisältönä – todellisena.

1. Olemus välittömästi olennaista = ajateltua.

2. Mutta tätä suhteessa aistimelliseen, epäolennaiseen.

3. Joten itse asiassa on kaksi ajateltua, joilla on se merkitys että kummallakin on toisessa perustansa = eksistenssi – muotojen maailma.

––

1. Mutta koska muoto on katoava ilmiö.

2. Pysyvä prosessi.

––

15. luento.

 

Lupasin selittää olemuksen kategoriat saattamalla ne sen tiedon varaan jota kutsumme refleksioksi.

1. Refleksio on ylipäätään objektien vertailua niiden samankaltaisuuksien ja erilaisuuksien löytämiseksi. (Abstrakti identtisyys ja eroavuus).

––

2. Mikä tällä tavoin käsitetään eri ilmiöissä identtiseksi ja yleiseksi, katsotaan näissä olennaiseksi, kun taas eroavuuksia pidetään epäolennaisina.

Huom. Tässä siis ajatus yleiskäsitteenä tekee itsensä eksistenssin perustaksi hylkäämällä pelkän aistimellisen tietämisen.

a) Jos yleinen nyt käsitetään aistimellisessa välittömästi läsnäolevaksi, niin tämä on peruste eksistenssinä. Eksistenssi on näin olemassaoloa, joka riippuu moninaisista edellytyksistä ja perusteista, joiden yhteenlankeaminen muodostaa eksistoivan olemassaolon. Mutta tästä perustasta tulee refleksiolle yleistä eräänä eri aistimellisten havaintojen kautta määrättävissä olevana, havaittavana eksistenssinä, joka sellaisenaan on sinänsä käsitettävissä – kuitenkin niin, että se voi omaksua muitakin muotoja olemassaololleen, jotka ovat aisteille havaittavissa toisella tavoin.

b) Mutta sen oivaltaminen, että (oliossa – materioissa) tarkoitetaan aina tätä yleisyyttä – vasta se antaa tietoisuuden tästä pelkkänä ajateltuna sisältönä vaihtuvassa muodossa, siis ajatellusta olion olemuksena, joka vain manifestoituu, ”scheint”, näyttää itsensä epäolennaisissa vaihtuvissa muodoissa.

––

Huomautus.

Mutta refleksio lisää: tämä yleinen on pelkkä ajatus. Vaikka sen sanotaan olevan sitä, mikä on olennaista, jää eksistoiva vielä sen ulkopuolelle. Ensin mainittu on pelkkä yleinen laki: että eksistoiva yleensä esiintyy tällä lailla. Mutta oliot, objekti ovat itse asiassa olennaisia, katsoo refleksio, jonka käsittämiseen ajatus ei koskaan ehdi – vaan tämä on pelkkää abstraktiota.

3. Jos nyt oivallamme, että myös oliot manifestaationa, ulkoisena, ovat ajatuksen määreitä – että objekti ajatuksen ulkopuolella on ajatuksen sisäpuolella, että myös ulkoinen on sisäistä ja päinvastoin, niin tämä on siirtymää käsitykseen todellisuudesta ajatuksen todellisuutena, jossa itse määrätty muoto prosessina, itse kehittyvänä muodostaa yleisen.

Silloin meillä on 1. siirtymä eksistenssiin

2. ilmiöön

3. todellisuuteen.

Huom. Että myös subjekti kehkeytyy tässä prosessissa.

––

Huom. Ajatus substanssina on järki tänä prosessina. Mutta järki on ajattelevaa järkeä, substanssin manifestaatiota, määrettä; se on määreen suorittamaa itsensä kumoamista, itsenäistä kehittelyä. Käsite on tämä identtinen prosessi = ajatus yleisenä, joka määreessä on immanenttia niin, että sen kehkeytyminen tässä on määreen siirtymistä yleiseen. Tämä käsite on yksittäisyys.