Valtio-oppi. Kevätlukukausi 1863. 1–5

 

Hyvät herrat. Pahoillani aloituksen viivästymisestä. Herrat tietävät: aiemmin ei näin ole käynyt. Esteenä toinen kirjallinen työ. Valitettavasti myöskin keskeytynyt. Halunnut kuitenkin aloittaa.

Halunnut tehdä tämän luentosarjan esitystavaltaan populaariksi. Muistuttanut, että tämän ei pidä tarkoittaa pelkkää resoneeraamista. Käsitteiden selvittämisen ja niiden yhteyden kaikki merkitys ja hyöty. Olisi mielellään toivonut suurempaa kuulijakuntaa. Ei vain kuulustelun vuoksi – vaan kiinnostuksesta saada varmaa vakaumusta siihen elämään, johon jokainen on kutsuttu.

Ollakseni täsmällinen ja lyhytsanainen: halunnut osoittaa ja todistaa latteaksi, epähistorialliseksi ja siksi myös epäfilosofiseksi ja järjenvastaiseksi sen käsityksen, joka asettaa yksilön hyvinvoinnin, valistuksen ja onnellisuuden – kuinka henkisesti hyvänsä käsitettyinä – inhimillisen toiminnan päämääräksi, ja yhteiskunnan sekä valtion välineiksi, ”laitoksiksi”, kuten sanotaan tämän päämäärän toteuttamista varten.

Kysytään: mikä sitten on päämäärä? Lyhyesti: oikean tulee olla maan päällä, maailmassa – in rerum natura – ylipäätään olla olemassa, todellinen.

Nimittäin: kysymys on toiminnan maailmasta, ei tietämisen.

Ymmärtääksemme eron: Jumala ei toimi. Emme toisin sanoen voi käsittää, että niin olisi. Mielikuvituksemme voi tavoittaa jumalallisen tietämisen, muttei jumalallista toimintaa, siis toimintaa, joka on Jumalan, ei ihmisen. Myöskään uskonnon traditio ei tunne mitään muuta sellaista tekoa kuin luomisaktin. Mutta mielteeseemme siitä ei sisälly sen paremmin oikean kuin vääränkään merkitystä. Se on kaikkivaltiutta ja kaikkiviisautta, se ei ole lainmukaisuutta, moraalista mielenlaatua, hyvää tai pahaa tarkoitusta, se ei ole siveellistä. Se on tekemistä, ei toimintaa. Samoin toimintaa sitten kun maailma ja luominen on päättynyt, tuomiota. Siis toiminnan maailman rajojen tuolla puolen. Viimeinen tuomio on tietenkin teko – oikeus. Mutta se edellyttää ihmisen toimintaa, sitä että oikea ja väärä siinä ja sen nojalla jo ovat olemassa. Muutoin uskonoppi edellyttää jumalalliselta toiminnalta Jumalan ihmiseksi tulemista. Maailmassa oikea on siis vain ihmisen, ihmistoiminnan kautta.

Mitä tämä tahtoo sanoa? Sitä, että toiminnan maailma on ihmisen – emme tiedä, onko muita olentoja – mutta ainakin maan päällä pelkästään ihmisen maailma. Siksi varsinaisessa merkityksessä vain ihmiseen pätee se, että hänellä on tahto, vapaa valinta, vastuu teoistaan. Tämän sanominen Jumalasta on virheellistä, sillä Jumala voi tahtoa vain, että hänellä ei ole valintaa, ei vastuuta. Tieto on silloin toisin sanoen skolastiikan ikuinen järki Jumalassa, maailman lakina. Mutta siksi oikea ei myöskään ole olemassa, se ei ole todellinen, sitä ei ole tehtynä ja toiminnan tuloksena missään muualla kuin ihmisen toiminnassa. Ja jos oletamme, että oikean kuitenkin tulee olla maan päällä – uskonnollisesti, että oikea kuuluu jumalalliseen tietoon ja on Jumalassa tietona, ikuinen järki lakina – ja että kaiken tämän tulee olla todellista, oikeaa actu, niin tämä on se toiminnan maailman jumalallinen päämäärä, että oikean tulee olla – ei muuta.

Valtio ja yhteiskunta ja ylipäätään kaikki toiminnan maailmaan kuuluvat järjestelyt eivät siksi ole laitoksia, jotka ovat olemassa yksilön tyydyttämiseksi, vaan kuten niitä pitää kutsua laitoksia siksi, että oikea olisi olemassa maan päällä, maailmassa.

Tämä käsitys on varmasti herrojen paremmassa vakaumuksessa jo olemassa. Nuoriso kaikkein vähiten haluaa elää maan päällä oman itsensä vuoksi, oma itsensä tarkoituksenaan. Se haluaa uhrautua – toisten ihmisten, isänmaan, ihmiskunnan hyväksi. Valtiosta, joka olisi tehty vain sen oman onnellisuuden vuoksi, se ei halua tietää mitään. Sivistynyt nuoriso, joka on oppinut arvostamaan tietoa korkealle ja korkeimmalle, ei kuitenkaan halua tietää vain itsensä vuoksi. Korkeimmissa pyrkimyksissäänkin se asettaa jonkin yksilöä ja sen olemassaoloa korkeamman päämäärän.

Mutta tämä käsitys omasta tehtävästähän sisältää, että kaikkien yksilöiden, kaikkien ihmisten käsityksen tehtävästään pitäisi olla sama. Kenenkään ei pidä työskennellä ja tavoitella itsensä vuoksi. Kaikkien tulee työskennellä ja tavoitella ihmiskunnan puolesta. Tämä on tavallisesti korkein päämäärä, lopullinen päämäärä joka ei ainoastaan ole isänmaan ahtaiden rajojen tuolla puolen vaan myös nykyhetken tuolla puolen – se laajentaa näköpiiriä ajassa ja paikassa. Mutta kuka on ihmiskunta, jonka vuoksi kaikkien ihmisyksilöiden pitäisi uhrautua? Kun kaikki ihmiset ikuisesti etsisivät viisautta ja hyvettä, eikä itseään varten, niin ketä varten he niitä sitten etsisivät? Kaikki herroista eivät ehkä ole ajatelleet tämän kysymyksen selvittämistä. Vastaus on jo annettu: heidän tulee etsiä niitä, siksi että oikea olisi olemassa maailmassa – tämä Jumalan ajatus tulisi todelliseksi, oikea todella olisi tosiasia, ei pelkkä ajatus.

Antiikissa ei tiedetty mistään ihmiskunnasta ja ihmiskunnan historiasta – kreikkalainen antiikki käsitti huippuvaiheessaan ihmisyyden laaduksi, yksilön ominaisuudeksi. Yksilön tuli esittää itsessään täydellistä ihmisyyttä, ruumiillisesti ja henkisesti. Näin täsmällisesti ilmaistuna tätä asiaa ei kuitenkaan tiedostettu. Vasta saksalaiset pakanat esittivät asian näin kirkkaasti. Se on antiikkisesta taiteenjumaloinnista kumpuava tarkastelutapa. Jupiter – Goethe on ylittämätön malli. Mutta elämä yhteiskunnassa ja valtiossa ei varsinaisesti kuulu koko tähän ihmisyyden esittämistapaan lainkaan. Kootuissa teoksissa se ehkä voi tulla esiin – kaunokirjallisissa siis. Mutta pääasiallisesti esiintymisessä, käytöstavoissa, seuraelämässä, salongeissa – korkeintaan seuranäytelmissä, sanoo muuan saksalainen tapojen opettaja.

Tuollainen on äitelää. Mielikuvitus kyllä tavoittaa heti tuon täydellisen ihmisyyden edustajan kamaripalvelijansa edessä. Jupiter neiti Vulpiuksen vierellä.

Paljon kunniakkaampaa on tavallinen, tosin materialistinen, egoismi joka teoriana on peräisin lähinnä romaanisilta kansoilta ja Ranskasta, mutta se on omaksuttu myös Saksassa ja saksalaisessa filosofiassa. Se ainakin välittää yhteiskunnasta ja valtiosta arvokkaina asioina. Se suhtautuu niihin jokseenkin järkevinä oikeustiloina, jotka on huolella rakennettava, tarkoin tilkittävä, maalattava ja tapiseerattava – jotta yksilö ei vain saisi suojaa vaan myös viihtyisi näissä asumuksissa. Niissä tulee myös olla helposti saatavilla lukemista ja musiikkia – hyvän ja ravitsevan päivällisen jälkeen. Ne ovat oikeuslaitoksia, joissa on seinät ja lukko. Mutta myös kulttuurilaitoksia. Eivätkä ne tarjoa vain ruumiillista viihtymistä. Ei, vaan ylevästi ajattelevat vaativat niiltä myös henkistä kulttuuria, valistusta, tapaa elää ja pärjätä tässä maailmassa.

Mutta meidän ei pidä olla epäoikeudenmukaisia. Moni ottaa asian tällä tavoin eikä silti pyydä paljoa itselleen, vain yksilöille ylipäänsä. Mielenlaadultaan ylevä mies pyytää perheessä itselleen vain vähän, mutta uhrautuu puolison ja lasten vuoksi. On tuhansia, jotka yhteiskunnallisessa elämässä suuntaavat enimmät ja parhaat pyrkimyksensä toisten kaltaistensa hyväksi – heidän kristinuskonsa, koulutietojensa, lukemalla saatavan valistuksen, hyvien työansioiden, hyvien terveellisten asuntojen, riittävän ruoan, elämänilon jne. puolesta. He haluavat järjestää kaikki nämä valtiolliset laitokset niin, että niissä ja niiden ansiosta kaikki tulevat onnellisiksi, ruumiillisesti ja henkisesti. Ihmiskunta, jonka hyväksi he työskentelevät, on kaikkien ihmisten veljeyttä, rauhaa, vapautta ja onnellisuutta maan päällä ja – jos hyvin käy – myös maallisen elämän tuolla puolen.

Heille on silloin onni, että määränpäätä ei koskaan saavuteta, ettei päämäärä koskaan toteudu. Sillä jos niin tapahtuisi, niin silloinhan ei olisi enää mitään tavoiteltavaa. Kaikessa tässä mennään kiistatta eteenpäin. Mutta sen täytyy silti jäädä vain Danaidien seulan läpi kaatamiseksi. Ja sen ihmiskunnan hyväksi, joka on ollut, ei kuitenkaan voida tehdä yhtään mitään. Tulevan sukupolven kannalta voidaan tietyissä rajoissa, jonain tiettynä aikana ajatella olevan paremmin. Mutta myös se hyvä on täynnä kurjuutta ja kyyneleitä. Ja historia opettaa, että siitä siirrytään johonkin huonompaan – kun taas hyvä jossain muualla, jälleen joksikin ajaksi tulee esille. Ja menneiden sukupolvien kurjuutta ei voi kuitenkaan helpottaa. Mitä se auttaa, vaikka vuonna 1900 elävä ihmiskunta olisi millainen – jos ihmiskunnalla tuhansien vuosien aikana ei ole ollut mitään sellaista.

Kaikki tämä on yksilöiden ja kansojen elämässä muuttuvaa ja katoavaista. Vain yksi pysyy: se, että oikea aina ja kaikkialla tapahtuu, viime kädessä maailmanhistorian – todellisen eikä tieteen – tuomiona kaikille kansoille ja yksilöille. Tässä tuomiossa jokaisella on jälleen oma tehtävänsä: tuomitut, tuomarit, tekijät, toimeenpanijat. Se ei vain koske kaikkia aikoja, vaan kaikkia aikoja yhtä lailla, oikean olemassaolon kannalta yhtä lailla järjellisesti välttämättöminä.

Ei abstrakti lopputarkoitus – aina läsnäoleva todellisuus.

Siinä yksilö ei ole keino. Tehdä oikein = olla vapaa = vapaus todellista ihmisyyttä, ihmisen luontoa ja täydellistymistä. Siinä ihminen on maailmassa erityisenä itsenään – ja oikea hänen erityisenä tekonaan.

 

Hyvät herrat. Ymmärrän toki, että herrat eivät kokeneet eilisen luennon lopussa sanomaani riittävän selkeäksi ja vakuuttavaksi.

Voidaan nimittäin kysyä: eikö oikean laita ole samoin kuin yksilöiden onnen, hyvinvoinnin, valistuksen ja hyveen, että se on tavoiteltava, koskaan toteutumaton ideaali, että se voi olla ja olla olematta, ja että vääryys tapahtuu maan päällä yhtä usein kuin oikeuskin.

Oikean olemassaolohan on, sanoimme, ihmisen, yksilöiden, toiminnassa. Ja jos yksilöiden elämä on sattumanvaraista ja katoavaista, niin eikö sama silloin koske sitä oikeaa, jonka siinä pitäisi syntyä? Ihmisen elämä on syntistä ja kurjaa – kukapa sitä kieltäisi – vaikkemme ankarimpien tuomitsijoiden tapaan pitäisikään hyviä tekoja siinä valonpilkahduksina ”rari, vastae in qurqite nantes”.

Mutta jos katsomme lähemmin, mitä konkreettinen oikea on, meidän on myönnettävä, että se on ollut todellisena aina ja kaikkialla – eikä vain tavallaan, enemmän tai vähemmän onnellisina ihmisinä – vaan absoluuttisena.

Mitä sitten on tämä oikean todellisuus.

Olemme edellä oppineet tuntemaan siitä osan. Olemme sanoneet, että oikea on ennen muuta perhe – perhe-elämä.

Se on ollut aina ja kaikkialla olemassa ensiksi: oikeutettuna, tunnustettuna oikeana, toiseksi: velvollisuutena. Puolisona ja isänä olo tarkoittaa kaikkialla, kaikkina aikoina ilman muuta velvollisuuksia. Kolmanneksi: se on aina ja kaikkialla ollut kansojen oikeustietoisuuden ja heidän oikeuden harjoittamisen tapansa ydin.

Tähän voidaan heti huomauttaa, mikä onkin itsestään selvää, että perhe-elämä on äärettömän erilaista eri kansoilla ja eri aikoina. Sillä ei ollut samaa tunnustettua asemaa esim. antiikissa kuin kristittyjen kansojen keskuudessa. On isiä ja äitejä, jotka eivät juurikaan osoita tietävänsä ja toteuttavansa velvollisuuksiaan toisiaan ja lapsiaan kohtaan. Perheissä siveettömyys astuu usein hyvien tapojen tilalle. Spartalaiset ja Etelämeren saarten asukkaat opettavat lapsensa varastamaan. Oikea perheessä on siis yhtä häilyvää ja katoavaa kuin yksilöiden onni. Perhe pyrkii yleensä oikeaan, mutta on myönnettävä, että poikkeuksia on paljon ja jää sattuman varaan, miten tämä pyrkimys toteutuu.

Meidän on myönnettävä poikkeukset. Niiden selittäminen meidän on jätettävä tuonnemmas. Mutta huomaamme silti suuren eron, jos tarkastelemme perhe-elämää oikean todellisuuden muotona tai yksilöiden onnellisuuden välineenä.

Emme nimittäin voi välttää tunnustamasta, että perhe oikean muotona on järjellisesti välttämätön. Historia todistaa tästä. Köyhyys, tietämättömyys, jopa paheet voivat vallita kansojen keskuudessa. Mutta perheen oikeustila ei milloinkaan lakkaa, sen paremmin muita perheitä kohtaan kuin perheenjäsentenkään kesken. Ja kaikilla kansoilla kaikki oikeustila perustuu avioliiton kunnioittamiseen ja siveelliseen lastenkasvatukseen. Hyvinvointia, valistusta, jopa moraalia, hyvää tahtoa ja hyviä tarkoituksia yksilö voi löytää perheen ulkopuoleltakin. Mutta hyvät tavat, vaatimus tehdä oikein juurrutetaan vain siinä. Yksilö voi ylipäätään etsiä omaa onnellisuuttaan siitä, mikä on perhe-elämän ulkopuolella. Sehän tuo itse asiassa niin paljon surua ja huolta – että jopa Sokrates piti lapsettomuutta onnena. Stoalaisilla oli oikeus vetäytyä siitä, sillä tyyneys ei *** ihmiselle. Mutta tietoisuuden, että on täyttänyt tehtävänsä, ihminen saa siitä.

Filosofia todistaa perhe-elämän järjellistä välttämättömyyttä siten, että oikea siveellisesti oikeana on jotain välitöntä, annettua, käsitteenmukaista tässä välittömyyden muodossa, se on ilman mitään enempää. Tämä oikean välittömyys näyttäytyy perheessä siinä, että oikean ja väärän määrääminen lähtee subjektin (ajattelevan ja tahtovan yksilön) välittömästä ratkaisusta, siveellisestä omastatunnosta tunteena, aviollisena ja vanhempainrakkautena. Tämä rakkaus on tässä ylin oikean ja väärän ratkaisija – eikä vastalauseita ole. Sen yläpuolella ei ole ratkaisijaa. Mikään inhimillinen viisaus ei kykene astumaan sen tilalle, millään ei ole siihen oikeutta.

Tämä johdattaa meidät huomaamaan, että oikean todellisuuteen kuuluu, että se on voimaa. Kukaan ei maailmassa voi olla ja olla todellinen, jos ei ole voimaa siihen. Puhutaan aatteiden mahdista tai totuuden mahdista. Mutta se on kielikuvaa. Totuudella on voima vakuuttaa. Mutta totuus ei mahtina vallitse maan päällä, se ei muodosta valtakuntaa. Vanhempienvalta on todellinen mahti, ei vain ruumiillisesti, se on mahdiksi tunnustettu. Kansan lait voivat määrätä sille rajoja, mutta mahtina se on tunnustettu aina ja kaikkialla, se pätee oikeana, koska se on oikean omaa mahtia päästä vallitsevaksi.

Siksi voimme sanoa, että oikea tässä muodossa, perheenä, on jotain maan päällä järjellistä ja välttämätöntä, jolla on voima saattaa itsensä sellaisena valtaan.

Toinen oikean muoto, josta olemme puhuneet ja jonka luonnetta olemme koettaneet selvittää, on kansalaisyhteiskunta – yhteiskunnallinen elämä.

Tässä pohdiskelevassa yleiskatsauksessamme emme voi puhua kaikista sen momenteista. Mitä oikea on kansalaisyhteiskunnassa yleensä? Yhteiskunnan lait. Huom. Ei kirjoitetut lait, vaan tapa, se yleispätevä toimintatapa, joka on laki. Esimerkin vuoksi pars pro toto [osa kokonaisuuden puolesta]: omistusoikeus = yhteiskunnallisten lakien tärkein osa. Omistusoikeus on tunnustettu aina ja kaikkialla – ja todellisena, omistajan haltuunotossa ja käytössä harjoittamana oikeutena, jonka myös ei-omistaja tunnustaa. Se saattaa itsensä mahtina voimaan yhteiskunnassa. Tai: yhteiskunta on tämä oikean mahti, joka erityisesti ilmenee sellaisena lainkäytössä ja hallinnossa.

Se on iskevä voima. Mitkään vastalauseet eivät auta. Oikean tulee olla. Mahti ei ole laitoksissa eikä missään enemmistön määräyksissä. Se on kaikkien tekemisissä ja tekemättä jättämisissä. Kun kokonainen kansa tekee tällä tavoin, esimerkiksi ylläpitää ja kunnioittaa omistusoikeutta, yksilön on mahdotonta asettua sitä vastaan, tehdä toisin, uida vastavirtaan. Siksi oikea on yhteiskunnallinen voima.

Perheessä vanhemmat ovat mahti, joka toteuttaa oikean. Yhteiskunnassa tämä mahti on itselleen objektiivinen – itseensä reflektoitunut – yhteiskunnan viranomaisissa.

Otimme esimerkiksi omistusoikeuden. Ei vähäpätöinen asia. Kaikki toiminta on sidottu siihen, valta esineisiin – siinä on henkilökohtaisen vapauden todellisuus. Siinä ja se on yhteiskunnan perusta: sopimus. Myös tämä on sovelias esimerkki. Sillä oikeus ja valta – aina ja kaikkialla.

Oikean yhteiskunnassa koskevat samat poikkeukset kuin perheessäkin. Yksilön rikkomukset sitä vastaan eivät merkitse, sillä ne eivät kumoa sitä. Mahti on voimassa. Mutta kansojen elämässä on ajanjaksoja, joissa oikeustila on enemmän tai vähemmän hajonnut. Tämä selittyy lähinnä siitä, että oikea yhteiskunnan mahtina on välittynyt – sen juuret ovat perheessä, mutta välittävä perusta on valtiossa. Jos oikea valtiossa häviää tai kumotaan – esimerkiksi omaisuus uhrataan tälle oikealle. Samoin se menettää lujuutensa valtion usein väkivaltaisissa kehitysvaiheissa – se väistyy korkeamman oikeuden tieltä – mutta se asetetaan uudelleen voimaan.

Siksi oikeustietoisuus ja yksilön suhde oikeaan on yhteiskunnassa passiivinen = lainkuuliaisuus.

Perheessä rakkaus aktiivinen – se luo, määrää oikean.

Yhteiskunnassa se on valmiina voimana yksilöä vastassa. Tässä oikea ja onnellisuus, hyvinvointi ym. joutuvat ristiriitaan niin, että niiden tulee olla, mutta yhteiskunnan järjestyksen mukaisesti, siis siinä muodossa, sillä tavoin saavutettavissa ja olemassa, joka yhteiskunnassa muodostaa oikean. Itse kysymyksellämme siitä, onko päämääränä yksilö vai oikeus, on tässä, yhteiskunnassa, todellinen dialektiikkansa.

Tässä tarkastelussamme tulemme puhumaan ensi sijassa siveellisen oikean kolmannesta muodosta – valtiosta – poliittisesta oikeasta.

 

Pyydän kertaamaan:

 

Hyvät herrat. Koetin viimeksi kuvata miten kaksi oikean muotoa, perhe ja kansalaisyhteiskunta edustavat järjellisen välttämättömyyden luonnetta.

Ne ovat aina ja kaikkialla, kaikilla kansoilla, kaikkina aikakausina olleet olemassa ja edustaneet oikeutta, niillä on ollut sen luonne. Toisin sanoen tällä elämällä, perheellä ja yhteiskunnallisella elämällä on ollut tämä luonne. Toimintatavalla, johon ne perustuvat, on maan päällä ollut oikean merkitys.

Kansalaisyhteiskunnan luonne voidaan hahmottaa samojen kolmen näkökohdan kautta kuin perheenkin.

Nimittäin ensiksi: se on oikeutettua – esimerkiksi omistusoikeuden harjoittaminen, sopimuksen solmiminen jne. Toiseksi: se sisältää velvollisuuksia, yleiseen järjestykseen alistumisen, lakiin ja lainkuuliaisuuteen alistumisen, kolmanneksi: se on oikeaa vallitsevana, läsnäolevana, yleispätevänä oikeana. Huom. Yksilön toimintapa on juuri siksi yleispätevä – ja yleispätevä on ilman muuta oikeaa maan päällä – valtaa.

Kertaamme lyhyesti tarkastelumme kulun:

– Vain ihminen toimii, tekee jotain, hänen toiminnallaan on oikean luonne.

– Oikea maailmassa on vain täällä maan päällä – muusta emme tiedä.

– Yksilön hyvä, hyvinvointi, onni ja jopa valistus tai hyveet ovat satunnaisia – ne voivat olla tai olla olematta.

– Mutta oikea on absoluuttinen, järjellisesti välttämätön, aina ja kaikkialla – kaikilla kansoilla kaikkina aikoina.

– Siksi tämä oikeutena olemisen luonne on inhimillisen toiminnan tarkoitus, ei yksilön hyvä järjellisesti välttämätön, ei satunnainen.

Tämän, siis oikean absoluuttisuuden, osoitimme esimerkeissä ja palasimme vielä aiemminkin esittämiimme.

Nimittäin: siveellisesti oikea, tosiasiallinen, todellinen. Ei objektiivinen teoria – tietäminen, abstrakti oikea. Ei myöskään vain subjektiivista mielipidettä, tarkoitusta, moraalista mielenlaatua, hyvettä, ajateltua hyvää, moraalisuutta, subjektiivisesti oikeaa, vaan oikea, joka on mahti maan päällä ja jolla on voima – olla olemassa ja säilyä – ja jossa objektiivinen teoria, abstrakti oikea ja moraalisen subjektin oikeus omantunnon ratkaisuna lankeavat yhteen.

Tämän, siveellisen oikean, muodot ovat perhe, kansalaisyhteiskunta.

Ne ovat maallisia mahteja, mahdeiksi tunnustettuja, oikeaksi tunnustettuja, mahteja jotka saattavat itsensä voimaan oikeutena. Ne eivät ole satunnaisia. Ne eivät katoa. Voidaan järkeillä siitä, millaisia niiden pitäisi tai ei pitäisi olla. Mutta se on hullujen höpinää. Ne ovat ja pysyvät. Perheet ja yhteiskunnat syntyvät ja katoavat, muodostuvat ja hajoavat. Mutta oikeana, oikean muotoina, ne ovat häviämättömiä, niillä ei ole syntyä eikä päättymistä. Mikään inhimillinen mahti ei saa niitä aikaan, mikään ei kykene riistämään niiltä tätä oikean luonnetta – faktaa jonka maan päällä, maailmassa tulee olla – järjellisenä, välttämättä – oikeuden luonteisena.

Olemme koettaneet valaista tarkasteluamme kuvittelemalla Jumalan oikeaa; se on tietämistä, ideaa, ei tekoja, tosiasioita. Sillä Jumalan teko ei voi olla oikein tai väärin. Siinä ei ole valintaa. Se on itsessään välttämätön – Jumalan olemuksen mukaan.

Oikea faktana on siten oikean Jumalassa oleva idea toteutuneena, tosiasiaksi tehtynä, tekona, faktisena oikeana. Oikea on vain maan päällä – mainituissa muodoissa sekä kolmantena muotona valtiossa.

Tämä on jotain aivan muuta kuin jos sanotaan, että yhteiskunta on oikeusjärjestys – jonka tehtävä on hankkia yksilöille oikeutta, ylläpitää heidän oikeuksiaan ja hoitaa heidän välisiään oikeusasioita. Silloin se on olemassa joitain yksilöiden tarpeita varten. Se voi olla tai olla olematta. Voidaan keksiä toisenlaisia laitoksia ja asettaa sen tilalle. Kun kaikki yksilöt ovat hyveellisiä, sitä ei tarvita lainkaan jne.

Siksi jäämmekin ikuisesti tietämättömiksi siitä, miksi yksilöitä ja heidän tarpeitaan tulee olla. He eivät saa myöskään oikeutta – vain sinnepäin – tarkoitan yksilön oikeutta.

Mutta kun yksilö on olemassa tehdäkseen oikean todelliseksi – antaakseen sille teoissaan todellisuuden, eikä vain maan päällä vaan in rerum natura [luomakunnassa] – niin silloin ihmisellä on tehtävä – Jumalan ajatusten toteuttaminen.

Eikä yhteiskunta lainkaan ole mikään laitos vaan itse nämä yksilöiden oikeaa toteuttavat teot – ei tämä tai tuo eikä myöskään niiden summa, vaan tämä tekojen prosessi, ajassa ja paikassa yhteen liittyvänä, jossa oikea on olemassa – viime kädessä tämä yhteys itse – siveellinen maailmanjärjestys.

Kansalaisyhteiskunnassa on monenlaisia laitoksia ja instituutioita, yhteiskunnan viranomaisia, jotka edustavat oikean valtaa. Niiden suhteen voidaan tehdä sopimuksia, niiden järjestämiset ovat sattumanvaraisia ja muuttuvia, niin että yksi ja toinen voi olla tai olla olematta, sillä voi olla tämä tai tuo muoto.

Mutta ne eivät ole valtaa. Ne vain edustavat sitä. Valta on kansalaisten yksimielinen tekeminen ja tekemättä jättäminen, siis se heille on oikeaa, siveellistä tapaa, siis oikeaksi tunnustettu ja sellaisena vallitseva yleinen toimintatapa.

Huom. (Niille herroille, jotka eivät ole sisällä terminologiassa: kansalaisyhteiskunta = kaikki toiminta, joka ei lankea perheen piiriin eikä ole myöskään poliittista toimintaa. Tapa siinä = siinä vallitseva oikea).

Mutta myöskään yhteiskunnan instituutiot ylipäätään eivät ole satunnaisia. Yhteiskunnan oikea on olemassa valmiina. Yksilö astuu siihen sisään. Häneltä ei sitä kysytä. Oikea on yleispätevä oikeus.

Sillä on tämä oikeutena olemisen perusta ja merkitys, koska se on vallitsevaa, yleispätevää, olemassa olevaa tapaa. Siksi sen tulee olla yleisesti tunnettu. Siitä nousee positiivinen laki. Tämä on siksi yhteiskunnassa annettu, olemassa oleva laki. Sen säätäminen ei ole yhteiskunnan asia vaan se on valtion asia, poliittinen teko. Mutta yhteiskuntaa koskeva lainsäädäntö nojautuu yhteiskunnalliseen tapaan ja lausuu julki siinä vallitsevan oikean. Ei siis ole satunnaista, vaan järjellisesti välttämätöntä, että lain ylipäätään tulee olla olemassa. Ei myöskään se, että laki on sidottu siveelliseen tapaan. Eikä satunnaista ole myöskään se, että on olemassa instituutioita, jotka luovat lain ja ylläpitävät sen pätevyyden yksilön mielivaltaa vastaan. Mutta näiden viranomaisten ja niiden erityisen muodon järjestämisen tulee perustua inhimilliseen harkintaan, siinä on tämä satunnaisuuden momentti.

Sitä vastoin tapa, yleisessä toimintatavassa olemassa oleva oikea, joka antaa laille ja yhteiskunnan instituutioille niiden vallan, nojautuu näihin ikuisiin perusteisiin – oikean idea Jumalassa – toisin sanoen itseensä. Persoonallisuuden oikeus, abstrakti oikea, moraalisuus, subjektin oikeus – mutta näitä historiallisesti muuttuvina, tietyn kansan historiassa, joka liittyy ihmiskunnan yleiseen kehitykseen – siveelliseen maailmanjärjestykseen – ja on siten periaatteiltaan samoin kuin niiden toteutumisessa järjellisesti välttämätön. Sitä ei ole säädetty, se ei perustu harkintaan, se ei ole satunnaista eikä se ole olemassa jotain vierasta päämäärää varten vaan se on päämäärä itsessään – se että oikean tulee maan päällä (ja maailmassa) olla olemassa, olla todellinen.

Tästä tarkastelutavasta olen halunnut muistuttaa. Niille, jotka tuntevat asiaa, se on oikeusfilosofiassa todistettuna. Muille johdatus siihen näkökulmaan, josta me tarkastelemme valtiota.

Haluan samoin lyhyesti muistuttaa niistä momenteista, joiden kautta tämä siveellinen maailmanjärjestys eroaa luonnonjärjestyksestä – oikean järjellinen välttämättömyys sokeasta, epävapaasta luonnonvälttämättömyydestä – että se itse asiassa on vapautta.

 

Hyvät herrat. Hegel sanoo: ”Tahto tahtoo itseään” – sitä on vapaus. Tällainen määritelmä on hyvin abstrakti, mutta se on selkeä ja vakuuttava. Vapaa tahto on se, joka ottaa tahtomisensa sisällön vain omasta itsestään, ja itse määrittää itselleen tämän tai tuon sisällön.

Sillä sitä kai on vapaus, että ajatteleva ja tahtova subjekti alistuu ainoastaan omaan lakiinsa.

Mutta Hegel lisää, että tämän vapauden, vapaan tahdon, todellisuus on oikeus.

Tahto, tahtominen ei nimittäin ole tahdon aikomista, siis sitä että ihminen kuvittelee jotain joka voisi tai jonka pitäisi olla jne. Tahto todellisena on käytännöllistä, toimintaa, se on olemassa olevana paikassa, ei vain ajassa kuten tietämisellä, se on todellista, konkreettista toimintaa. Tahtominen on sitä, että ihminen käyttää ruumistaan ja ulkoisia olioita miellettyjen, ajateltujen päämäärien välineenä.

Siten kaikki toiminta, jossa tahto noudattaa omaa lakiaan ja jossa tahto ehdottomana määräämisenä on todellista, on oikeaa. Kaikki toiminta, jota tahto ei määrää, on väärää.

Oikeusfilosofian koko tehtävä on sen osoittamisessa, miten ja millä tavoin tahdolla on tämä todellisuus, missä teoissa se on itseään määräävä, vapaa.

Me emme voi kerrata koko sitä esitystä, jossa tämä asia on kehitelty. Sen tulos on, että tahto on vapaa siinä määrin kuin se on järjellinen: ja että se on järjellinen siinä määrin kuin se tekee historian siveellisen maailmanjärjestyksen työtä – eli aiemman tarkastelutapamme mukaisesti, tekee oikean todelliseksi maailmassa, todellistaa Jumalassa olevan siveellisen maailmanjärjestyksen idean.

Ihmisellä, joka ei tyydy tähän vapauteen, ei ole mitään. Järjettömyys ei voi olla vapautta – eikä järki voi olla mitään, mikä on maailmanjärjestyksen ulkopuolella.

Selventääksemme tässä sanottua voimme kerrata vain kolme tahdon olemuksen momenttia.

Ensimmäinen momentti on psykologinen, se koskee tahtoa muodollisena prosessina, tahdon sisältöön katsomatta.

Tahto on itsetietoinen, itsetietoinen – yksilöllisen, subjektiivisen hengen tietoisuus itsestään mahtina siirtyä toimintaan.

Abstrakti teoreettinen itsetietoisuus. Minä = minä.

Käytännöllinen = puhdas sisällyksetön tahtominen, sen tietoisuus itsestään mahtina antaa itselleen sisältö.

Mutta sisällöstä abstrahoituna. Tämä on annettu tiettyinä vietteinä, taipumuksina, haluina, intresseinä. Valta = valta valita näiden välillä, tehdä niistä jonkin sisältö toiminnan sisällöksi. Mielivaltainen valinta = Vapaus mielivaltana. Liberum arbitrium.

Mutta tämä vapaus = epävapaus, koska perusteeton, valinnalle ei ole perustetta. Mitä vapaampi ja mielivaltaisempi, sitä satunnaisempi ja epävapaampi. Itse asiassa halujen ja intressien valta – epävapaa passio.

Tätä on mielivallan epävapaus, joka ajaa tahdon etsimään pohjaa toiminnalle, järjellistä perustaa ja ylipäätään järjellistä ykseyttä niin että yhdessä on perusta järjelliselle siirtymiselle toiseen.

Oppi oikeasta esittää tämän järjellisen ykseyden, jota vapaus vaatii. Molemmat muut momentit, joista mainittiin, kuuluvat oikeusfilosofiaan ja koskevat tätä järjellistä vapautta, tahdon olemusta, järjellisen sisällön tahtomisena.

Huom. Erona psykologisesta kuuluu tähän jo luonnostaan, että tahdon tulee olla järkevä, siis ajatteleva. Mutta tämä on vaatimusta. Sen täyttäminen on tahdon järjellinen ykseys – sisältö – oikea. Oikean järjellisyyttä ja ykseyttä etsitään ensiksi sen käsitteestä, teoriana. Tämä teoria on luonnonoikeus, se joka on luontoa, sinänsä, ilman mitään muuta, siis erityisiin objektiivisiin olosuhteisiin tai subjektiin aikomuksiin ja tarkoituksiin katsomatta – oikeaa – abstrakti oikea. Oikeusfilosofian ensimmäinen osa-alue.

Meidän on sivuutettava tässä sen sisältö ja puhumme vain vapauden todellisuudesta tällä tavoin määrätyssä järjellisessä toiminnassa.

On selvää, ettei siinä ole vapautta. Toimintaa ei voi määrätä abstraktisti. Esimerkiksi persoonallinen vapaus on oikeaa. Mutta se on jotain vain negatiivista. Omaisuus on oikeus. Ihmisen tulee omistaa maata ja käyttää sitä. Mutta cui bono? [Mitä varten?] Vain käyttöäkö varten? Näin ei toimintaa määritellä. Se toisin sanoen saa tämän abstraktin määrityksen. Mutta se on riittämätön. Se jättää mahdolliseksi henkilökohtaisen vapauden ja omaisuuden käyttämisen mihin tahansa. Mielivalta pysyy. Sen täytyy pysyä sillä toiminta on vielä vailla päämäärää ja siten vailla konkreettista sisältöä. Siinä ovat vain nämä abstraktit määritykset. Mutta mielivaltaista määrittämistä ei pidä olla. Se on väärää. Se on epävapautta.

Abstrakti teoria osoittaa tämän puutteen, epävapauden, vääryydeksi. Yleisessä oikeusmuodossa tulee olla sisältö, jonka subjekti sen päämääräksi asettaa – mutta ollakseen luonteeltaan järjellinen sen tulee olla yleisesti vallitseva.

Tämä sisältö ei kuitenkaan ole vain demonstraatiota. Subjektin tulee itsestään lähtien asettaa se tekoon. Tämä oli vaatimus – abstraktin oikean puute. Huom.

Tässä kolmas mainitsemamme momentti. Oppi siitä on uusi osa-alue, moraali.

Ihmisen tulee ottaa oikea omasta subjektiivisesta tietoisuudestaan. Muutoin se ei ole oikeaa – eikä vapautta. Tämän tietoisuuden huippu on omatunto.

Mutta subjektia vastassa on subjekti. Tämä tarkoittaa, että subjektin vastassa ovat kaikki muut, toiminnan objektiivinen maailma. Subjektin tahto tästä riippumattomana, sen mukaisena tai sen vastaisena = epävapautta. Vain subjektiivisesti – oikeaa, subjektin hyvää = Paha.

Tämä on kolmas.

Subjekti reflektoituu tässä oman ratkaisunsa merkityksessä itseensä. Mistä se tulee? Se on peräisin siitä toiminnan maailmasta, jota vasten subjektiivinen ratkaisu asettuu.

Tässä on tunnustus – että oikea on jo maailmassa todellisena, objektiivisena, siveellinen maailmanjärjestys ja että vapaus siinä on todellista – koska se nimittäin on jo lähtökohta, että tahto on vapaa järjellisenä, järjellisesti yhteenkuuluvana toimintana.

 

Hyvät herrat. Viimeksi aloitimme osoittamalla, miten siveellisen maailmanjärjestyksen töiden suorittaminen on myös vapautta.

Tarkastelemme ensin tahtoa psykologian näkökulmasta, valtana siirtyä määrityksiin – tahtoa abstraktissa käsitteessään.

Henki ei ole tämä abstraktio. Se on aina määrättyä tahtomista. Mutta teoreettisesti henki on tämä mahti sivuuttaa kaikki määritykset, kussakin hetkessä – ja käytännöllisesti tämä mahti siirtyä määrityksiin. Tämä on tahdon abstraktia tietoisuutta itsestään – sen itsetietoisuutta, järjellinen momentti, jonka merkitys on olla kaiken määrätyn tahtomisen taustalla oleva liikevoima.

Tätä määrityksiin siirtymisen valtaa kutsuimme mielivallaksi – liberum arbitrium. Vapaa valinta. Sen tulee olla. Mutta se on itsessään perusteeton. Valinta on mielivaltainen, kun sille ei ole motiivia, syytä, perusteita. Se ei koskaan ole sellainen. Siihen vaikuttaa tämä tai tuo halu tai intressi. Mutta mikä, se on satunnaista. Mielivalta muuttuu siten vastakohdakseen, annetuista haluista ja intresseistä riippuvaiseksi pakoksi. Eikä se ole tätä vain spekulaation kannalta, vaan tosiasiallisesti subjektin tahtomisessa. Tietoisuus pakosta panee etsimään vapautusta järjen vapautta, järjellisestä perusteesta nousevaa järjellistä tahtoa.

Edelleen: siirryimme tarkastelemaan tahtoa oikeusfilosofian näkökulmasta. Tämä on nimittäin se, että tahto tahtoo omaa järjellisyyttään = todellista vapautta. Hegel: tahto tahtoo itseään – nimittäin järjellinen tahto. Psykologian kannalta vaatimus. Tämän vaatimuksen täyttäminen, tämä tahdon tosi vapaus on todellista = oikea.

Järjellisyys = teoria. Oikea teoriana – objektiivinen, yleispätevä totuus = luonnonoikeus. Abstrakti oikeus – yleiset oikeuslauseet.

Esimerkki. Henkilökohtainen vapaus – omistusoikeussopimus – samalla kertaa oikeus ja vapaus.

Mutta minkään teon sisältö ei ole sellainen yleinen lause. Siksi se on vielä määräämätön, vailla tarkoitusta, päämäärätön. Mielivallalla, siis järjettömällä pakolla on tässä vielä laaja alue – vääryys – epävapaus.

Tämä on toinen.

 

Kolmas katso edellä

 

Esitetty subjektiivisen vapauden vaatimus. Subjektin oikeus kaikessa inhimillisessä toiminnassa – kuuluu kristilliseen kulttuuriin. Herrat tietävät, että antiikissa vallitsi kohtalo. Myös valtio ja sen lait olivat annettu valta, jumalallista alkuperää, ja subjektin tuli ilman muuta alistua niihin. Herrat tietävät, miten vallankumouksellisesti Sokrateen esiintyminen vaikutti Kreikassa. Sen ydin oli subjektiivisen vapauden vaatimus – subjektin vapaus ratkaista oikeasta ja väärästä – moraali.

Kristinuskossa tämä on periaate. Ihminen on suhteessa ainoastaan Jumalaan. Usko ratkaisee. Alussa oikea ei ole ollenkaan tästä maailmasta. Se on synti, paha, vääryys. Subjekti vetäytyy kokonaan takaisin itseensä.

Mutta antiikin sivistys vaikutti. Maalliset olosuhteet saivat oikeutuksen: perhe ja valtio, niissä on sittenkin oikeus.

Tähän kristinuskon periaatteiseen liittyi siitä johtuva oppi, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaiset Jumalan edessä. Siitä seuraa yleisen ihmisoikeuden oikeutus.

Tämä yleinen inhimillinen oikea – teoreettinen oikeus, luonnonoikeus, abstrakti oikea. Aiemmin se oli jumalallinen käsky, Kristuksen seuraaminen. Jo skolastikot koettivat perustella sitä tieteellisesti. Uudella ajalla moraaliset periaatteet.

Nämä kaksi aluetta – luonnonoikeus, moraali.

Suuri ero tarkastelutavassa.

Ylipäätään yhteiskunnassa ja valtiossa oikea – oikea in concreto [käytännössä] – johdettiin luonnonoikeudesta. Luonnostaan oikeaa, teoriaa, ei nimittäin voi toteuttaa yhteiskunnan ulkopuolella. Se on välttämätön – hätätapauslaitos, pakkolaitos – ihmisen pahuuden vuoksi. Tämä on yleinen tarkastelutapa.

Hegelin suuri ansio: subjektin oikeus, subjektin ratkaisun vapaus otetaan mukaan teoriaan. Mutta järjellisenä tämä ratkaisu on vain perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa.

Tämä on se, mihin on päästy, että oikea yhteiskunnassa ylipäänsä ei ole sopimusta eikä säädettyä vaan se on järjellistä, todellista oikeaa, jossa subjektin vapaus on todellinen – tahto järjellisenä on todellinen.

 

Valtio-oppi. Kevätlukukausi 1863. 6–10

 

Hyvät herrat. Viimeksi lyhyesti: vapauden suhteesta abstraktiin oikeaan ja subjektin oikeuteen. Oikea luonnonoikeudellisena ja moraalisena oikeana.

Luonnonoikeus yleisiä lauseita. Niiden rajojen puitteissa jää tilaa mielivallalle. Ja koska mielivaltaa, perusteetonta toimintaa, myös epävapautta.

Toiminnalla tulee kuitenkin olla jokin päämäärä. Tämä subjektin ratkaisun vapaus on abstraktin oikean lauseiden sisäpuolella, oikeutettu momentti. Subjektin tulee määrätä toiminnan päämäärä. Moraalinen, subjektiivinen oikea. Moraalisesti = oikea subjektin näkemyksen, vakaumuksen pohjalta = velvollisuus. Velvollisuus vain sellainen teko, jonka subjekti tunnustaa oikeaksi.

Mutta tästä vapaudesta ja lopulta myös omantunnon ratkaisusta sellaisenaan puuttuu tällainen todellisuus, koska siinä jää sattuman varaan, toteutuuko subjektin päämäärä vai ei. Kun yksilö määrää tekonsa vain omasta subjektiivisesta vakaumuksestaan käsin niin on satunnaista, löytyykö tälle teolle todellisuudessa paikkaa – toteutuuko päämäärä vai ei – pääseekö tämä subjektin oikeus voimaan.

Subjektiivisessa ratkaisussa oikeasta on siis se epävapaus, että subjekti kohtaa toiminnassaan objektiivisen järjestyksen, yhteiskunnallisen elämän, historian, siveellisen maailmanjärjestyksen, joka on subjektin määräämisestä riippumaton. Vain tämän objektiivisen järjestyksen mukaisena päämäärä toteutuu – muutoin ei.

Tietoisuudessa tästä heijastuu subjektin oman määrityksen sisältö, sen tietoisuus hyvästä ja pahasta (oikeasta ja väärästä) ja tunnustaa, että tämä riippuu vallitsevasta objektiivisesta järjestyksestä – on muotoutunut, hyvin tai huonosti – subjektin tietoisuus oikeasta riippuu kasvatuksesta, elämänkokemuksesta jne.

Valinta vapauden ja epävapauden välillä on siten objektiivisen järjestyksen mukaisen toimintatavan valintaa, jo olemassa olevaa järjestystä, näissä määrätyissä muodoissa: perhe, yhteiskunta, valtio todellinen oikea – luja oikeustila – se mitä kutsumme siveelliseksi oikeaksi – omatunto siveellisen oikean pohjalta lähtevänä toiminnan määrääjänä on siveellinen omatunto.

–––

Tässä on suuri ero meidän käsityksessämme yhteiskunnan yleisestä merkityksestä – ja siinä käsityksessä, jota vastaan olemme kohdistaneet huomautuksemme.

Oikeusteorian – luonnonoikeuden – ei ainoastaan pidä luoda siveellisen oikean perustaa vaan se itse asiassa aina ja kaikkialla on luonut tämän perustan. Siitä tuli, kuten sanottu, tieteellinen teoria vasta 200 vuotta sitten, oltuaan vuosituhansien ajan kaikkien kansojen tapa ja laki.

Mutta myös subjektiivisesti, moraalisesti oikealla tulee yhteiskunnassa olla todellisuutensa – ja sillä on se: sillä subjekti voi toimia vain oman oikeaa koskevan vakaumuksensa, oman ratkaisunsa ja päätöksensä mukaan, mutta tällä ratkaisulla on merkitystä vain silloin kun se kykenee toiminnassa saattamaan itsensä voimaan, toisin sanoen kun se asettaa perustakseen vallitsevan oikean, tunnustaa tämän sellaisena ja tekee päätöksensä sen pohjalta – ryhtyy tekoihin jotka ovat vallitsevan oikean välttämätöntä seurausta.

Kuten sanottu, teoria on pitkään tarkastellut vain abstraktia oikeaa ja sen toteutumista yhteiskunnassa. Tätä on pidetty sen toteuttamiseksi olemassa olevana laitoksena, itse asiassa hätävaralaitoksena.

Silloinkin jos on päästy pitemmälle ja tarkoitettu moraalista oikeaa – hyvää päämääränä, yksilöiden siveellistä kulttuuria, niin yhteiskunnasta on tullut – sen lisäksi – kulttuurilaitos.

Hegelin käsityksen mukaan yhteiskunta sitä vastoin = itse nämä teot, jotka muodostavat siveellisen, todellisen, historiallisesti olemassa olevan oikean, ei vain oikeuslauseena, tai subjektiivisena vakaumuksena, vaan objektiivisesti vallitsevana, järjellisenä järjestyksenä ja mahtina.

Tämä todellisuus, vapauden todellisuus. Sillä sekä oikeusteoria sellaisenaan ja subjektiivinen vakaumus oikeasta, halu itselleen hyvään – epävapautta. Tässä todellisuudessa vaatimus tahdon järjellisyydestä todellisena vapautena (psykologia) on realisoitunut. Tämä tahtoo sanoa: koska tämä todellisuus = oikea (= että vapaa tahto on todellinen ) oikean ***

–––

Sitten tarkastelemme vapautta tässä piirissä.

Tekoa ei ylipäätään voi määritellä jonkin yleisen oikeuslauseen, eikä myöskään hyvien tarkoitusten pohjalta. Se on omni modo determinatum. Se tapahtuu olosuhteissa, jotka ovat juuri sille ominaiset. Oikeuslausetta on sovellettava niiden mukaan. Tarkoitusta ja päämäärää on täsmennettävä niiden mukaiseksi.

Tämä käy ilmi perheessä. Teko voi saada alkunsa periaatteista ja pyrkiä tiettyyn päämäärään. Sen, mitä kunakin hetkenä tapahtuu, määrää perheenjäsenten välinen rakkaus – puolisoiden kesken – vanhempien ja lasten välinen. Mikään muu vieras ei voi tavoittaa oikeaa. Perheen jäseniä varten ei ole mitään muuta varmaa johdattajaa. Se on siveellinen omatunto, joka kohdistuu tähän intressiin ja tähän tunteeseen.

Huom. Luonnollisen vietin ja hellyyden pohjalta – mutta ei tätä vaan siveellistä tahtoa, toiminnassa todellista.

Vapaus – se ääretön asia määrätään tässä piirissä – ainoa kuolevainen, joka siihen kykenee, on tässä piirissä, jossa on kansakunnan tapojen ydin, niiden luja perusta ja kehitys.

Mutta silti vielä rajoitettuna – koska vain tässä piirissä. Siinä noudatettava tapa tulee vallitsevaksi ja kehittyy edelleen, sillä on historiallinen pohjansa, se periytyy. Huom. Ja perhe-elämä itse pyrkii avautumaan yhteiskunnan tapojen vaikutukselle. Huom. – koska se on joka suhteessa riippuvainen yhteiskunnasta. Avioliitto, perheomaisuus, sivistyminen.

 

(Seuraava luento)

Vapaus vaatii itsemääräämistä siinä laajemmassa piirissä, joka liittää perheen kansalaisyhteiskunnan piiriin.

Mutta yksilö muokkaa perhettä. Se syntyy hänen päätöstensä myötä. Kansalaisyhteiskunta sitä vastoin on valmis. Siksi yksilön suhde oikeaan on siinä suhdetta valmiiseen lakin ja tapaan – annettuun, vallitsevaan, tunnustettuun ja valtaan.

Siis vapauden menettämistä. Passiivisuus = Lainkuuliaisuus (tapojen noudattaminen). Mutta tämä alistuminen välttämätöntä. Yksilö joutuu siihen toimiessaan omien etujensa (perheen etujen) puolesta. Oikeus tässä se muoto, jossa tämä tapahtuu. Vapaus siinä, että lainkuuliaisuus muutetaan tapojen noudattamiseksi – niin että laki ei pakota.

Mutta tässä itsemäärääminen. Yksilön täytyy myös tässä joka hetki ratkaista, mitä tapa on. Se ei ole paikoillaan pysyvää. Se kehittyy vakaasti siltä pohjalta, joka uusissa perheissä asetetaan. Siksi yksilö määrää myös tapaa. Yhdistykset – historialliset – vapaat.

(Mutta ylipäänsä laki ja sen mahti on raja. Se on tässä annettua. Siksi kansalaisyhteiskunta on aina suhteellisesti ottaen alistumista ja pakkoa).

 

Hyvät herrat. Perheen vapauden, jota viimeksi käsittelimme, rajat ovat siinä, että perheen tapa on perittyä, annettua tapaa, joka vain kehittyy perheenjäsenten vapaan itsemäärityksen myötä: tämä kehitys kuitenkin edellyttää kasvavaa valistusta, perheen sivistymistä (lasten opetus mukaan luettuna) ja tässä kansalaisyhteiskuntaa – kansan lakia ja tapaa. Ja lopuksi se, että perhe on rajattu piiri, jonka tarkoitus on hajota lasten kasvaessa siitä ulos.

Tämä vapaus on silti suurta ja todellista. Sillä sen, mikä kunakin hetkenä on oikein, ratkaisee yksilö omasta siveellisestä intressistään, perherakkaudesta lähtien ja tämä ratkaisu määrittää kansan tapaa, sen oikeaa ja väärää – siis välillisesti myöskin oikeaa ja väärää maan päällä.

Mutta perhe edellyttää kansalaisyhteiskuntaa – kansan lakia ja tapaa – ja siinä se purkautuu. Muistamme, että perhe on kaikissa momenteissaan, avioliiton, perheomaisuuden hankkimisen ja hoidon sekä perheen sivistymisen suhteen riippuvainen yhteiskunnasta, sen toiminnasta, tuesta ja suojasta – huom. välitys yleisen inhimillisen kulttuurin kanssa. Katso edellä.

Tulee muistuttaa siitä, että olemme tarkastelleet kansalaisyhteiskuntaa kolmessa momentissa: sen käsite: tapa ja laki, tämän täsmentyminen lakien järjestelmässä ja sitä vastaavissa, lakia edustavissa instituutioissa – tavan olemassaolo mahtina, lopulta yhteenliittymät.

Suhteessa positiiviseen lakiin valtaa edustavat instituutiot alistavat yksilön pakkoonsa. Laki ja instituutiot valmiina – voimassaoleva, tunnustettu ja mahdin omaava oikeus. Esimerkki.

Yksilö vapautuu tavan – lain lähteen – avulla. Esimerkki.

Mutta myös tapa on kansalaisyhteiskunnassa annettuna – se pätee ja se rankaisee halveksunnalla. Tällaisena se ilmenee historiallisissa yhteenliittymissä, kunnassa ja ammattikunnissa.

Kuitenkin myös niissä alkaa vapautuminen. Yksilö hankkii toiminnallaan yhteisössä tunnustusta ja arvostusta, ja näin hän omassa toiminnassaan määrää siveellistä tapaa. Yksilön täytyy kuitenkin aina itse ratkaista, mikä on siveellinen ja mikä huono tapa. Mutta tässä vaaditaan ratkaisua historiallisen yhteisön tradition suhteen. Ratkaisun ei silti tule olla subjektiivinen vaan sillä tulee olla yleispäteväksi tunnustettu luonne. Tässä ovat vapaiden yhteenliittymien juuret. Antiikissa mysteeriopit – filosofikoulut. Keskiajalla munkki- ja ritarikunnat, muurarit jne. Uudella ajalla yhdistykset, aineellisia ja henkisiä harrastuksia edistävät seurat huom. (Oleellisesti kansallisia, yhden kansan piirissä toimivia. Keskiajalla rajat ylittäviä, sillä kansakunnat eivät olleet muotoutuneet ja pohjana oli uskonto. Kirkko ylläpiti kansalaisten oikeutta sotaisaa väkivaltaa vastaan). Vapaissa yhdistyksissä kansan yhteiset pyrkimykset – yleisinhimillisistä periaatteista lähtevinä. Mutta niistä väitellään. Esimerkki. Äänestys ratkaisee jne. Tässä pääsee subjektiivinen vakaumus ja vapaus esiin. Mutta oikea jää yleispäteväksi enemmistön päätöksenä – ei sinänsä ja itselleen – ja siihen alistutaan. Silti pyrkimys järjelliseen vapautumiseen peruslähtökohtien kautta.

Lopulta kirkko, historiallinen ja vapaa.

 

Hyvät herrat. Voidaan kysyä, ovatko yhteenliittymät yhteiskunnan järkevä, välttämätön momentti?

Olemme koettaneet todistaa sitä. Tavan tulee olla lain pohja ja perusta – ja se on perheestä lähtevä prosessi, kehitystä. Esimerkki. On siis osoitettava, miten se kehittyy ja harjoittaa omaa mahtiaan lain yläpuolella.

Mutta voimme myös viitata historiaan. Yhteisöjä, historiallisia, vapaita, uskonnollisia, niitä on ollut aina ja kaikkialla.

Kaikkia yhteiskunnan jäseniä varten? Kyllä. Historialliset yhteisöt aina. Vapaat eri muodoissa ja eri asteisina, siksi että ne ovat vapaita. Mutta niihin kuulu myös seuraelämä – jonka vaikutus ei ole vähäinen – ja joka koskee kaikkia. Samoin uskonnollinen yhteisö on tarkoitettu kaikille.

Myös naisille? Kyllä. Mutta ”rajoitetusti”. Nainen vaikuttaa yleiseen miehen kautta. Näin historiallisissa yhteisöissä. Tässä pätee myös: ”vaimo on miehen kunnia” – ja mies määrittää tapaa kunniansa välityksellä. Vapaissa yhteenliittymissä, seuraelämässä on naisen varsinainen alue. Mutta nykyajan yhteiskunnassa on myös muita naisia koskevissa asioissa toimivia yhteenliittymiä. Uskonnollinen yhteisyys on lähinnä naisten ylläpitämää. – Ja kaiken tämän kautta nainen määrää tapoja myös perheen ulkopuolella – joten naisen arvostaminen luo yhteiskuntaan hyvää tapaa.

Mutta yhteisöjen sisäinen kehitys, momentista toiseen, perustuu olennaisesti vapauden kehittymiseen.

Nimittäin: yksilön ratkaisu on välttämätön joka hetki. Vasta jälkeenpäin tulee tapa = tottumus, vanhoilla kansoilla side.

Siksi ratkaisu tapahtuu teoriasta periaatteista käsin – kritiikkinä, ei mielteissä ja ajatuksissa vaan teoissa, jotka tuovat itsensä esille tapana.

Tämä vapaus annetun lain ja tavan pakosta on jokaisessa uudessa yhteisömuodossa yhä suurempaa.

Vapautuminen tapojen järjellisen perustan kautta. Historiallisessa yhteisössä: yksilön vakaumus oikeasta, sikäli kuin se saa tunnustuksen hänen teoissaan. Vapaissa yhdistyksissä vakaumuksen perustana yleisinhimillis-järjellinen todistelu, vaikka sen täytyy pitäytyä enemmistön mielipiteeseen.

Vasta uskonnollisessa yhteisössä vakaumus sinänsä ja itselleen oikeassa, jolla on jumalallinen tehtävä = oikea Jumalan luona = ideassa.

Näin olemme yksityiskohdassa päätyneet yleisessä tarkastelussa esittämäämme tulokseen.

Halunneet muistuttaa tästä yksityiskohdasta, koska se lähtee käsityksestäni, että se täyttää yhteiskuntateoriassa olevan puutteen. Herrat eivät löydä sitä muualta.

Tarpeen myös käsitteenmukaisessa siirtymisessä oppiin valtiosta ahtaammassa merkityksessä.

–––

Herrat tietävät, että siirtyessämme pois perheen teoriasta emme tyytyneet siihen, että kansalaisyhteiskunta on sen kaikkien momenttien edellytys. Sillä tämä on silloin empiirinen toteamus. Edellytys on olemassa, mutta mikä?

Sen sijaan koetimme osoittaa, että perhe itse purkautuu kansalaisyhteiskunnassa – siis että perheen oikea purkautuu yleispätevään oikeaan – joka on sitä valtana. Oikea ei siten perheessä ole yleispätevä – eikä myöskään sen mahti ole yleispätevää mahtia. Mutta perheen sivistyessä oikea tehdään yleispäteväksi, se saa tämän merkityksen ja siksi sen tulee olla ja ilmentyä sellaisena.

Samoin tässä. Valtio on kansalaisyhteiskunnassa edellytettynä instituutioita määräävissä laeissa.

Mutta empiirisesti. Ei järjellinen välttämättömyys. Voitaisiin sopia yhteiskunnan sisällä tai niin ettei olisi mitään valtiota vaan ainoastaan yksi kunta. S:t Marino. Se on onnea.

Sanomme siksi myös tässä. Yhteiskunnassa oikea kehittyy sinänsä ja itselleen oikean merkitykseksi – jolla on uskonnollinen pyhyys – siksi jonka maailmassa tulee sinänsä ja itselleen olla.

Mutta oikean ratkaiseminen, toteuttaminen yhteiskunnassa = lainkuuliaisuutta, tapojen noudattamista. Se antaa oikealle vallan, mutta yleispätevänä oikeana. Huom. Ei valtaa sinänsä ja itselleen oikeana.

Siksi esimerkiksi lainkäyttö on eräs olettamus. Ja voidaan tajuta, että laki itse on yhden yksilön äänen kautta. Siis satunnaista, vaikka onkin yleispätevän oikean valtaa. Päättyy olettamukseen.

Kun siis oikea yhteiskunnan perustana osoittautuu sinänsä ja itselleen oikeaksi, niin tämän oikean, jotta se olisi perusta, tulee todella olla, sen tulee olla valtaa. Sitä on valtio = oikea sinänsä ja itselleen – ja koska oikea = tosiasia = todellisuus = mahti maan päällä. Sellaisena:

Kansakunnan mahti.

Yksilö toimii sen keralla. Sen yläpuolella ei mitään oikeutta, ei tuomaria, ei valtaa. Se on suvereeni valta.

 

Hyvät herrat. Määrittelimme: valtio on sinänsä ja itselleen oikea.

Oikea – se on tosiasia, todellisuus. Oleminen ja valta olla – valtio.

Meidän on silti hieman korjattava tätä määritelmää.

Sillä oikea ”sinänsä”, käsitteessään on abstrakti oikea (luonnonoikeus).

Oikea ”itselleen” kaksoismerkityksessä: ensiksi tahto itselleen, itseensä reflektoituneena, tietoisena itsestään oikeutena; toiseksi oikea itselleen, yksinomaisesti, vain tämä oikea on subjektiivinen oikea, subjektin oikeus, moraalin (velvollisuusopin sisällön) omantunnon oikeus.

Mutta sinänsä-ja-itselleen-oikea = siveellinen oikea ylipäänsä perheessä, kansalaisyhteiskunnassa, valtiossa.

Nimittäin; tässä on abstraktin oikean, sinänsä oikean todellisuus – mutta samalla subjektin oikea – subjektin ratkaisu siveellisen omantuntonsa pohjalta.

Mutta ei molempia yhteen liittyneinä alkuperäisissä merkityksissään – vaan oikea tässä ykseydessä: objektiivisesti (abstraktina oikeana) vallitseva oikeusmaailma = perhe, yhteiskunta, valtio, aina ja kaikkialla olemassa oleva todellisuus ja mahti, subjektiivisesti sitä, että tämä todellisuus ei ole mitään muuta kuin subjektin (subjektien) tekoja, joissa joka hetki ratkaistaan, mitä tämä objektiivisuus itsessään sisältää ja mitä tämä objektiivisesti oikea on. Se määräytyy siitä itsestään käsin läsnäolevana, mutta tämä sisältö on joka hetki subjektin määräämää.

Kun siksi sanomme: valtio = sinänsä-ja-itselleen-oikea, niin kokoamme tässä yhteen perheen, yhteiskunnan ja valtion, tai jos valtio sisältää yhteiskunnan ja perheen, niin tämä on valtion määritelmä tässä laajassa merkityksessä. Mutta sinänsä ja itselleen oikea on siveellinen oikea. Siksi valtio ahtaassa merkityksessä = siveellinen oikea sinänsä ja itselleen.

On huomattava, että perheessä ja yhteiskunnassa oikealla ei ole sinänsä ja itselleen oikean leimaa, siis siveellistä oikeaa sanan aidossa merkityksessä. Saa tämän merkityksensä vasta valtiosta, järjellisenä perustana.

Nimittäin perheessä oikea = tämä tapa ja sen kehittyminen. Voimme havaita, että se on jonkin kansakunnan tapaa – eli se saa meidän pohdinnassamme ja tarkastelussamme tämän merkityksen ja on sen valtaa. Valtio puolustaa perhettä ja siinä vallitsevaa oikeaa. Tämä tapa vallitsee maailmassa kansakunnan mahdin myötä. Mutta se ei päde perheen tapana. Perheessä se on vain siveellisen intressin, perherakkauden valtaa. Tämä on sen näkyvä merkitys, leima jota se itsessään kantaa. Se on oikeaa tässä rajallisessa, syntyvässä ja katoavassa piirissä.

Samoin oikea kansalaisyhteiskunnassa. Oikeaa vallitsevana, ilman muuta olemassa olevana, yleispätevää kaikkien oikeaa: enemmistön tekemistä ja tekemättä jättämistä. Huom. Refleksion yleensä. Se on kansankunnan tapaa, lakia ja instituutioita mutta sen luonne ei ole olla oikeutta ja mahtia maailmassa, suvereenina.

Mutta oikealle jää tässä silti absoluuttisesti pätevän merkitys – lakina. Siitä ei ole poikkeusta. Se on kuitenkin voimassa perusteettomasti, vain siksi että se pysyy voimassa. Myös silloin kun tapa osoittautuu lain perustaksi, sillä ei ole oikeutukselleen mitään muuta perustaa kuin että se on tunnustettu, yleispätevä. Toisin sanoen voimme harkinnan kautta oivaltaa, että se on jonkin kansakunnan tapaa, mutta tähän ei ole sen enempää selitystä. Eikä laki ja tapa päde yhteiskunnassa tämän vuoksi, niiden pätevyys ei ole tässä merkityksessä vaan siinä, että ne tunnustetaan oikeiksi. Jokainen kansalainen saa parhaansa mukaan etsiä oikeudellisten perusteiden selityksiä. Yhteisö on tätä etsimistä, mutta ei ainoastaan teoretisointia, vaan toimimalla etsimistä. Siksi myös yhteiskunnallisen oikean muotoja.

Vasta kun oikea valtiona – oikeana sinänsä ja itselleen osoittaa olevansa oikean järjellinen perusta yhteiskunnassa, oikea saa sekä perheessä että yhteiskunnassa toisenlaisen merkityksen. Tapa on molemmissa kansakunnan tapaa – eräs oikean muoto ja ilmentymä maan päällä ja maailmassa yleensä – oikea tosiasiana, todellisuutena, valtana – ja suvereenina valtana = valtio.

Miksi siveellinen oikea sinänsä ja itselleen. Olemme sanoneet: jumalallisen oikean idea todellisena, oikeana varsinaisessa merkityksessä = tosiasiana, todellisuutena.

Mutta tämä siveellinen oikea sinänsä ja itselleen suhtautuu perheen ja kansalaisyhteiskunnan siveelliseen oikeaan samoin kuin siveellisesti-oikeaan yleensä = kuten sinänsä ja itselleen oikea abstraktiin oikeaan ja subjektin oikeuteen.

Nimittäin: oikea perheessä on siveellinen oikea välittömänä – sinänsä. Tapa on välitön, siemenessään, mutta siemen ei ole tuote. Se on todellakin jonkin kansakunnan tapaa, sillä on todellisuudessa erityiset kansalliset erityispiirteensä. Mutta perheessä sillä ei ole tätä merkitystä, vaan yleisinhimillisen instituution merkitys. Tämä tahtoo sanoa että jälkimmäinen ei ole mikään nota characteristica [tunnusomainen piirre]. Mutta tämä määreettömyys sisältää tavan yleisesti. Siksi se onkin määrittämätöntä, sitä mitä rakkaus vaatii, kaikilta maailman puolisoilta, isiltä ja äideiltä. Siksi esimerkiksi kasvatus on loputtomille teorioille alistettua.

Asia siemenessään, ilmaston, maaperän ja kulttuurin määräämistä varten, se on asia käsitteessään. Huom. Käsite todellisuudessa.

Kansalaisyhteiskunnassa oikea objektivoituneena – itselleen. Tapa ja laki ovat siellä subjektin siveellinen tahto tässä. Tullaan tietoiseksi siitä, mitä perhe sinänsä on, annettua tapaa, joka kehittyy – valmis ja tehty. Se on myös oikeaa itselleen siinä merkityksessä että se on, erityisesti laissa julkilausuttuna, jo määritettyä, yhden kansan laki suhteessa toisiin.

Valtiossa sinänsä ja itselleen oikea ei taaskaan ole näiden kahden yhteenliittymä vaan oikea siveellisenä maailmanjärjestyksenä, tai siveellisessä maailmanjärjestyksessä, sitä mikä tietyssä kansakunnassa ja tälle kansakunnalle sen historian kautta ja sen yhteydessä maailmanhistoriaan on oikeaa. Mutta se, että näin on, että tämä oikea on valtio, myös se ilmenee ja vahvistuu vasta vähitellen, valtiollisen elämän momenteissa, valtion käsitteen kehityksessä.

–––

Hyvät herrat. Toivoin ettei eilinen asia olisi mennyt kokonaan ohitsenne. Siihen nimittäin perustuu sen oivaltaminen, että perhe ja yhteiskunta ovat momentteja valtiossa latiori sensu. Nimittäin siveelliseen oikeaan sinänsä ja itselleen sisältyy perheen ja yhteiskunnan oikea sinänsä ja itselleen.

Perheen sivistymisessä sen oikea menee perusteisiinsa, yleispätevään oikeaan. Perhe itse asettaa omalle tavalleen tämän vaatimuksen – ja purkautuu kansalaisyhteiskuntaan. Siinä se tulee tietoiseksi, että sen oikean lähtökohtaan, perittyyn tapaan, itse asiassa sisältyy yleispätevyys.

Myös kansalaisyhteiskunta palaa omiin perusteisiinsa – oikea valtiossa – siveellinen oikea sinänsä ja itselleen.

Perheen siveellisestä intressistä kumpuava oikeus muuttuisi mielivallaksi, sattumanvaraiseksi, jolleivät sen juuret olisi yhteiskunnan oikeassa, yleispätevässä tavassa. Ja tällä yhteiskunnan oikealla ei puolestaan olisi minkäänlaista pätevyyttä käydä oikeasta maan päällä, se ei olisi oikeaa, ellei se olisi jonkin kansakunnan oikeaa – historiallista, maailmanhistoriassa, siihen kuuluvaa siveellisen maailmanjärjestyksen oikeuttamaa tapaa – eikä sillä silloin olisi myöskään voimaa säilyä maailmassa. Myös yleispätevä oikea olisi muutoin satunnainen sopimus tai satunnainen yhteensattuma.

Sinänsä, itselleen, sinänsä-ja-itselleen -termit Hegelillä. Niiden merkityksen tunteminen opiskelussa välttämätöntä. Oikeusfilosofian esimerkit valaisevimpia.

–––

Olemme ennalta olettaneet, että oikea valtiossa, tai valtiona, on jonkin kansakunnan historiallista toimintaa.

Ihmisen toiminta, toiminnan maailma ylipäänsä, on kahdella tavalla luontoon sidottua.

Tahto kumpuaa eläimellisistä, aistillisista vieteistä – psykologisesti. Eikä vain niiden tyydyttämistä vaan kaikessa tahdon toteuttamisessa käytetään luonnonolioita välineenä.

Siten luonnonoikeus, abstrakti oikeus = oikeutta ruumiiseen ja esineisiin välineinä, persoonallista vapautta, omistusoikeutta. Ja myös sopimus on persoonien molemminpuolinen oikeus esineeseen. Oikeammin ilmaistuna: oikeus esineessä.

Subjektiivinen oikea = luonnonoikeuden määrätty sisältö. Päämäärä toiminnassa. Tässä vietit ja halut kehittyneinä taipumuksiksi ja intresseiksi, joiden määrittäminen antaa oikean sisältönä. Näin siksi, koska persoona reflektoituu itseensä subjektina.

Siveellisesti oikeassa ensiksikin perhe saa alkunsa luonnollisesta vietistä, sukupuolirakkaudesta ja hellyydestä jälkeläisiin. Sen merkitys ei tietenkään tule tästä luonnollisesta päämäärästä, vaan se on oikean todellisuutta, eräs tämän muoto. Toiseksi kansalaisyhteiskunta saa alkunsa yksilöiden haluista ja eduista ylipäänsä, jotka tässä järjestetään yleiseksi eduksi. Esimerkki. – Huom. Tämän ja subjektiivisen oikean välinen ero. Luonnonmomentti on siis siinä, että tämä moninaisuus, yksilöiden joukko on olemassa samassa ajassa ja paikassa.

Mutta joukko, moninaisuus ei vielä sisällä kansaa, kansakuntaa. Oikealla ei kansalaisyhteiskunnassa ole jonkin kansan oikean merkitystä. Me näemme, että asia on niin, mutta sen luonne itsessään ei ole tätä.

Kolmanneksi valtiossa luonnonmomentti on kansanheimo.

Tämä ei ole oletusta. Psykologian antropologiaksi kutsuttu osa tarkastelee kaikkia näitä luonnonmomentteja. Puhtaasti luonnollista on vain perheessä (siis psykologisesti, ei enää oikeusfilosofian tasolla), koska se on yhteistä eläinten kanssa. Mutta jo halu on myös psykologisesti miellettä – yleistä, ja taipumukset sekä intressit sivistyksen, historian työtä.

Niin myös kansanheimot. Eläinsuvuissa luonnolliset lajit. Ihmissuvussa heimot ovat historian tuotteita. Huom. Oikea valtiossa = historiallinen oikea. Se on suuren joukon tekemistä ja toimintaa, mutta erään historiallisesti annetun ja yhdistyneen joukon – kansan.

Oikea valtiossa ei kuitenkaan ole tätä tekemistä ja tekemättä jättämistä yleensä, vaan oikeaa siinä, siis historiallisesti oikeaa. Mutta kansaa, jonka työt ja toimet historiassa esiintyvät oikeana, ja muodostaa historiallisen oikean, kutsumme kansakunnaksi.

Tämä historiallinen oikea – siveellinen oikea sinänsä ja itselleen on valtio. Ja siksi voimme myös sanoa, että kansa, jonka tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat valtio, on kansakunta.

Palaamme tähän selittääksemme tarkemmin. Lisäämme sitä ennen.

Kansakunta ei toimi. Yksilö toimii. Kun siksi puhumme kansakunnan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, ymmärrämme tällä sellaista yksilön toimintatapaa, joka pätee kansakunnan toimintana – sillä on se merkitys. Monet tuhannet, kymmenet ja sadat tuhannet voivat vaikuttaa yhdessä kansakunnan kansallisten päämäärien hyväksi. Mutta teko ei saa oikean merkitystä tästä yhteisvaikutuksestaan muiden tekojen kanssa vaan sisäisestä luonteestaan olla kansakunnan oikeaa.

Yksilön, tietävän ja tahtovan subjektin, tulee tässä kuten kaikessa toiminnassa ratkaista, mikä on oikein. Se siveellisen omantunnon muoto (tai tila) jonka pohjalta ihminen perheessä toimii, on rakkaus; kansalaisyhteiskunnassa toiminnan määrää lainkuuliaisuus (tapojen noudattaminen). Sitä, mistä oikea valtiossa, kansakunnan oikea määrittyy, kutsutaan puolestaan isänmaallisuudeksi.

 

Valtio-oppi. Kevätlukukausi 1863. 11–15

 

Hyvät herrat. Valitettava keskeytys. Saanen kerrata.

Osoitimme, että valtion luonnollinen edellytys on kansa, kansanheimona. Ei kuitenkaan vain luontona vaan historian tuotteena, siksi psykologinen (antropologinen) edellytys.

Mutta ei vain oletus, vaan valtion käsitteeseen sisältyvä vaatimus. Kansalaisyhteiskunnan yleispätevä oikea edellyttää suurta joukkoa – ja sen etuja.

Mutta siveellinen oikea sinänsä ja itselleen on siveellinen maailmanjärjestys, oikea itseään kehittävänä historiana. Joukon tulee siksi olla historiallinen, kantaa itsessään tätä leimaa.

Luonnollisesti: myös kansalaisyhteiskunnan ihmisjoukko on historiallinen. Nämä ihmiset tässä kuuluvat yhteen, on sama kieli, samat tavat, sama laki. Mutta se ei itsessään ole luonteeltaan tätä – koska myöskään kansalaisyhteiskunnan oikea ei ole oikeaa siveellisen maailmanjärjestyksen momenttina.

Mutta valtio on tämä oikea. Se on siveellistä oikeaa sinänsä ja itselleen – jumalallinen pyhyys – ja osoittautuu sellaiseksi kansakunnan suvereenissa mahdissa – se ei vain muodosta oikeaa omassa piirissään vaan ottaa myös henkisen maailmajärjestyksen johtamisen ylipäänsä omiin käsiinsä.

On ollut vaikea yhdistää näitä psykologisia – viime kädessä luonnon – edellytyksiä käsitteen kehittelyyn. Pyydän herroja ottamaan tästä vaarin.

Lisäsimme: valtio ei ole tällaisen kansanheimon tekemistä ja tekemättä jättämistä yleensä, vaan siinä oleva oikea – siis että se kuuluu siveelliseen maailmanjärjestykseen ja edustaa sitä. Siksi kansanheimo, jonka tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat siveellistä oikeaa sinänsä ja itselleen eli joka itsessään kantaa siveellisen maailmanjärjestyksen momenttina olemisen leimaa – historiassa, tosiasioissa osoittautuu sellaiseksi, joka vallitsee ja tunnustetaan historiallisesti oikeana – sellainen kansanheimo on kansakunta.

Tämä historiallinen oikea = siveellinen oikea sinänsä ja itselleen on valtio. Siksi voimme myös sanoa: kansanheimo jonka tekeminen ja tekemättä jättäminen on valtio on kansakunta.

Sanoin kansanheimo, en kansa.

Olemme siinä ristiriidassa, että valtion psykologinen edellytys on kansanheimo, mutta historia osoittaa valtion koostuvan useista heimoista.

Ristiriita on kuitenkin näennäinen. Kansanheimo itse on historian tuote – jakautumista, yhdistymistä. Niin kauan kuin historia kertoo heimoista, jotka ovat muodostaneet valtioita, ne ovat yhteen liittyneitä – kreikkalaiset – roomalaiset – kaikki nykyiset eurooppalaiset kansakunnat. Alussa valtion muodostaa yksi hallitseva heimo. Kaikissa valtioissa heimojen suuntana on sulautuminen yhteen. Jos kansa ei vielä ole sulautunut yhteen, niin se, mikä valtiona pääsee historiallisesti vallitsevaksi, on hallitsevan heimon työtä – eli se esiintyy historiassa tällaisena. Itävalta – Sveitsi –Belgia – Englanti, Ranska, Aasian valtiot –Yhdysvallat – Etelä-Amerikan valtiot – Rooma –Aleksanteri Suuren valtio – sama ilmiö kaikkialla.

Kansakunta ei siis ole yksi tai useampia kansanheimoja, vaan yhden kansanheimon historiallinen oikeus ja valta tosiasiallisena, todellisena – tarkemmin: kansanheimon tekemiset ja tekemättä jättämiset historiallisena oikeutena ja valtana.

On selvää, että historiallisella kehityksellä itsellään on oikeus olla – se on oikeus, se on valtio. Huom. jos on päästy sille tasolle, että yksi kansanheimo kykenee saavuttamaan aseman itseään kehittävänä kansakuntana – mukaan siveellisen maailmanjärjestyksen mahtiin.

Sitä vastoin valtion käsite ei vaadi, että yhden kansanheimon toisaalta tulisi muodostaa yksi valtio. Kansanheimo on käsitteenmukainen edellytys. Mutta se vaatimus on täytetty vaikka heimo jakaantuisi useammaksikin valtioksi. Voimme kuitenkin havaita, että heimo suuntautuu kohti valtiollista yhtenäisyyttä – ollakseen mukana historiassa; siksi voimmekin sanoa, että myös tämä sisältyy kansalliseen kehitykseen – vaikka tässä onkin avoinna kaksi tietä, joko yhteensulautuminen tai sitten pitemmälle menevä jakautuminen useaksi heimoksi.

Yhden kansakunnan oikeus ulottuu yhtä pitkälle kuin sen valtakin. Mutta itse asiassa sen valta = sen oikeus. Millaisen paikan se kykenee saamaan historiassa – sen oikeudesta on turha kiistellä. Kysyä, onko roomalaisilla ollut oikeutta olla sitä mitä he ovat olleet vai ei, tai olisiko heillä ollut oikeus olla jotain vieläkin enemmän. Historia on käynyt oikeutta heidän olemassaolostaan. Kun heillä ei enää ollut oikeutta olla, ei heillä ollut siihen myöskään valtaa. Näin on jokaisen valtion laita.

Kansallisuuden oikeus teoriana on sitten eri asia. Teoriana se on uusi asia maailmassa. Historia on aina ollut ihmiskunta. Mutta vasta kristinusko toi tämän asian tietoisuuteen – niin myöhään kuin 1½ vuosituhatta sitten. Vasta sen jälkeen kansakuntien elämän tietoinen prinsiippi on ollut tämä: ne eivät ole olemassa vain itseään varten, vaan niillä on tehtävä ihmiskunnassa. Me sanomme että tehtävä on saattaa siveellinen oikea sinänsä ja itselleen vallitsevaksi – tehdä siveellisen maailmanjärjestyksen töitä. Euroopan valtioiden on yhä enemmän pakko toimia tällaisesta periaatteesta lähtien – kansakunnilla toisin sanoen ei ole ollut voimaa toimia toisin (Westfalenin rauha, valtiojärjestelmä). Mihin ei ole valtaa, ei ole oikeutta. Teoria ei ratkaise, vaan faktat – historia.

Tietoisuutena ihmiskunnan historiasta tämä teoria on uusi, ja teoria kansallisuuksien oikeudesta on vieläkin uudempi – siis oikeus siihen, että niillä on tehtävänsä ihmiskunnan kannalta.

Se ei kuitenkaan ole vain teoriaa. Se on pätenyt ikuisesti – historia on ollut ihmiskunnan historiaa. Kaikilla kansakunnilla on ollut tämä tehtävä. Niiden oikeus ja valta eivät ole menneet sen pitemmälle. Kun ne eivät ole enää kelvanneet tehtäväänsä, historia on heittänyt ne pois. Mutta nyt tämä on tietoinen periaate, ja kansakunnilla on siinä oman oikeutensa ja valtansa tietoiset rajat. Siksi politiikka ja valtiollinen historia on erilaista. Samoin kansallisuuksien oikeus. Sitä ajetaan politiikassa tietoisesti. Se on historian pakkoa. Suuret valtiot eivät kehota väheksymään sitä. Kunkin valta perustuu siihen, että se saa tunnustuksen suhteessa toiseen, ja kaikkien siihen, että ne kykenevät menestymään rauhallisessa kehityksessä. Teoria on oikeastaan kansainoikeuden uusi periaate – josta tuonnempana.

Mitä tahansa näemmekään ympärillämme niin tämä tunnustus koskee kuitenkin kansaa, joka ei vielä ole itsenäinen valtio – ei suinkaan ole yhteen koottu kaikenlaisten värien ja kielten joukko – vaan kansanheimo, syntyperältään, kieleltään ja tavoiltaan yksi. Tämä on tosiasia. Eikä myöskään teoria voi vaatia tätä tunnustusta toisille. Ja kuitenkin tällainen kansan yhtenäisyys edellyttää jo tunnustusta, jonkinlaista valtiollista olemassaoloa, joitakin tai useampia niistä momenteista, jotka muodostavat valtion.

Herrat ajattelevat kenties: emme pääse koskaan oppiin valtiosta. Olemme keskellä sitä. Olemme aivan pian selvittäneet sen ensimmäisen osan – valtion käsitteen – kansallisuuden ja isänmaallisuuden teorian. Viimeksi mainittu sana osoittaa kuitenkin, että meidän on sanottava jotain lisää.

 

Hyvät herrat. Käsittelemme valtio-opin ensimmäistä osastoa, valtion käsitettä. Koetimme osoittaa, että siveellisesti oikea sinänsä ja itselleen = valtio on tietyn kansanheimon toiminta, ja kutsumme sitä tällaisena kansakunnaksi. Itse termi kansakunta on peräisin kielenkäytöstä, jossa sillä tarkoitetaan sivistynyttä kansanheimoa – mutta kansallisuuksien oikeuden opissa sillä tarkoitetaan kansanheimoa, jonka oikeus ja tehtävä on itsenäinen, suvereeni olemassaolo ”kansakuntien joukossa”, siis jonka tehtävä on tekemisissään ja tekemättä jättämisissään edustaa siveellistä maailmanjärjestystä.

On kuitenkin selvää, että myös alistetun, valtiollisesti epäitsenäisen kansan elämä kuuluu siveelliseen maailmanjärjestykseen – samalla tavalla kuin perheen ja kansalaisyhteiskunnankin. Mutta vain tarkastelijan kannalta. Sen teoilla, tekemisillä ja tekemättä jättämisillä ei sinänsä ja itselleen ole tätä luonnetta, että ne ovat absoluuttinen ratkaisu oikean ja väärän suhteen, siitä mitä historiassa pitää olla ja minkä ei – sillä me puhumme siitä oikeasta.

Mutta kansakunnan toimet ovat joka hetki yhden yksilön toimia. Yksilön – ajattelevan ja tahtovan – järjellisesti ajattelevan ja tahtovan subjektin tulee ratkaista ja toimia. Hänen teoillaan tulee siis olla tämä kansakunnan tekojen luonne – eli ne edustavat sitä oikeaa, jonka historiassa tulee olla. Subjekti toimii silloin kansakunnan mahdilla – joten oikealla tulee subjektin teoissa olla voima päästä valtaan, tulla todelliseksi.

Tämä ratkaisu kuuluu kaikessa toiminnassa subjektille. Perheessä se lähtee siveellisestä intressistä siihen, mikä kunakin hetkenä on oikein. Kansalaisyhteiskunnassa lainkuuliaisuudesta, tavan noudattamisesta – sen kautta, että yksilö on ottanut yleispätevän tavan omakseen. Valtiossa, poliittisessa toiminnassa, subjektin ratkaisu lähtee isänmaallisuudesta, tietoisuudesta siitä mitä kansakunta tietää ja tahtoo, teoissa ilmi tuotuna, ja siten se on tämän sisällön tahtomista, kansakunnan mahdilla toimimista.

Perheessä tahto on siveellinen intressi. Toiminnan intressinä ainoastaan rakkauden osoittaminen. Kansalaisyhteiskunnassa intressejä on monenlaisia. Kukaan ei toimi vain seuratakseen lakia ja tapaa. Itse kukin ajaa omia etujaan – tai ne voivat olla myös jossain määrin yhteisiäkin, yleisiä etuja, ja huolehtii vain siitä, että etujaan ajaessaan noudattaa lakia ja tapaa. Toiminnan ei tule tapahtua näiden vuoksi, ne eivät ole motiivi ja päämäärä.

Mutta isänmaallisessa toiminnassa tulee olla aivan toisenlainen intressi, isänmaallisuuden osoittaminen – siis saattaa kansakunnan tietäminen ja tahto valtaan sen voimalla.

Tässä, kuten perheessäkin, toiminta kumpuaa siten siveellisestä intressistä. Subjektilla tulee kaikessa poliittisessa toiminnassaan olla periaatteet, näkemys kansakuntansa historiallisesti annetuista olosuhteista sekä itsessään että suhteessa muihin kansakuntiin – hänen tulee neuvotella muiden kanssa, harkita itse, mitä kaikkea tämä hänen toiminnaltaan vaatii. Mutta aina palataan siihen, että teko on jotain omni mode determinatum. Kaikki harkinta päättyy päätöksentekoon. Päätös pitää tehdä ja teon tapahtua tässä silmänräpäyksessä. Isänmaallisuus on silloin se intressi, joka ratkaisee. Mutta sen tulee silloin myös suunnata harkintaa, koska toiminnassa ei pidä olla mitään muuta intressiä kuin tämä.

Voidaan sanoa: kansakunnan tehtävä on toimia ihmiskunnan hyväksi. Kosmopoliittisen intressin pitäisi siksi johtaa toimintaa. Mutta sellainen intressi on vailla järjellistä perustaa. Kukaan ei voi tietää, mitä ihmiskunta tahtoo, sillä kukaan ei tiedä nyt elävän ihmiskunnan tahtoa – eikä ihmiskunta totaalisuutena sitä paitsi ole vielä olemassa – se on syntymätön. Ihmiskunnan edut sisältyvät jokaisen kansakunnan etuihin, eli kunkin kansankunnan etu vaatii ottamaan huomioon, missä suhteessa se on muihin kansakuntiin. Kristillisten kansojen parissa tämä on tietoista ja valtioiden järjestelmä kutoo parhaillaan verkkoaan maapallon ympäri – niin että eurooppalaiset kansat ovat riippuvaisia siitä, mitä tapahtuu Amerikassa, Intiassa, Kiinassa, Japanissa, ja Australiassa. Ja päinvastoin. Mitä kaikki nämä olosuhteet vaativat kansakunnilta – sen ihminen voi tietää – häneltä voidaan sellaista ainakin vaatia. Ja isänmaallisuus antaa näkemystä – kosmopoliittisuus intressinä on tyhjää arvelua.

Isänmaallinen, patrioottinen toiminta on poliittista toimintaa, siis valtiollista toimintaa, toimintaa valtiossa. Mutta kuten oikea jo perheessä ja kansalaisyhteiskunnassa on kansakuntaa, niin sen toteuttaminen näiden alueella on myös isänmaallista. Hyvien kansalaisten kasvattaminen on isänmaallista. Mutta kasvatusta ei ohjaa isänmaallisuus vaan vanhempainrakkaus ja lasten vastarakkaus. Aineellisiin ja henkisiin asioihin vaikuttaminen niin että edistetään kansalaisten yhteistä etua on isänmaallista. Mutta intressinä tähän ei ole isänmaallisuus. Sen sijaan elämänsä ja omaisuutensa uhraaminen isänmaalle – ja siinä on vain tämä yksi intressi – on isänmaallisuutta. Kaiken poliittisen toiminnan tulee olla sellaista että se kantaa tätä leimaa, sillä on tämä luonne.

Tässä ero. Havaitsimme kuitenkin, että jo kansalaisyhteiskunnassa, vapaissa yhteenliittymissä toiminta tähtää kansakunnan hyvään. Mutta tällöin se lähtee teoriasta. Siitä nimittäin, että yleisinhimillinen tulee saattaa voimaan tässä kansassa, tässä maassa. Subjekti toimii tässä vapaudessa järkeilyn pohjalta. Asia voidaan tehdä tai siirtää tuonnemmaksi, tehdä niin tai tehdä näin. Esimerkki.

Mutta poliittinen toiminta on sisältönsä puolesta samoin kuin ajan ja paikan suhteen järjellisesti välttämätöntä. Mitä tältä kansakunnalta, tältä valtiolta tässä hetkessä vaaditaan. Mitä historia vaatii. Sen tietäminen ja tekeminen – se on isänmaallisuutta.

Onko se avoinna kaikille? Ei jokaisena aikana ja hetkenä. Kansakunnan teoilla ja toimilla on edustajansa. Osallistuminen määräytyy erilaisen valtiollisen kehitystason ja valtiomuodon mukaan. Mutta mitä enemmän kansakunnalla todella on poliittista elämää, siis mitä enemmän sen työt ja toimet kuuluvat historiaan, sitä tiheämmin toistuvat ne ajat, jolloin koko kansan on otettava osaa – harjoitettava isänmaallisuutta.

Tähän lopetamme valtio-opin ensimmäisen osaston. Johdanto – käsitteen abstrakti hahmottaminen. 1. osasto, sen tarkempi määrittely. Oppi kansallisuudesta ja isänmaallisuudesta. Siirrymme 2. osastoon, oppiin valtiollisista toiminnoista.

 

Hyvät herrat. Puhuimme kansallisuudesta ja isänmaallisuudesta valtion pohjana ja perustana. Objektiivinen: valtio on jonkin kansakunnan töitä ja toimia; subjektiivinen: yksilö toimissaan kansakunnan edustajana, sen töiden suorittajana, toimii isänmaallisesti.

Mutta kansallisuus ei ole vain ikään kuin eräs yleinen ominaisuus, jonka nojalla kansanheimot ovat kansakuntia. Se on ja sen täytyy olla määrättyä – sen tulee käsittää kaikki kansanheimon historiallisesti annetun, intellektuaalisen ja siveellisen sivistyksen työt. Sen tulee päästä yksilön toiminnassa näkyviin isänmaallisuutena.

Voimmekin siksi sanoa, että isänmaallisessa toiminnassa osoitettava kansallisuus on kansakunnan henki, kansallishenki, Se, mikä pelkästään objektiivisesti tarkastettuna, meidän tarkastelumme ja pohdintamme näkökulmasta on kansallisuutta, se on actu, isänmaallisessa toiminnassa = kansallishenki. Historia tieteenä esittää valtion historiallisissa kohtaloissa sen, mikä merkitys tällä kansakunnalla on siveellisessä maailmanjärjestyksessä ollut. Se osoittaa näin, mitä sen kansallisuus on, myös kansakunnan tulevaan tehtävään viittavana. Mutta actu, tässä hetkessä olemassa olevana – tässä tosiasiallisessa kehityksessä kansallisuus on voimassa kansallishenkenä. Ja suhteessa yksilöihin, joiden teoissa tämä kehitys tapahtuu, toimintatapa on isänmaallinen.

Olemme aiemmin tarkastelleet, miten vapaus toteutuu oikeudessa – perheen ja kansalaisyhteiskunnan sisällä.

Kansalaisyhteiskunnassa se on aina suhteellista – lakiin ja tapaan alistumista joka on vapautta vain sikäli kuin yksilö on kyennyt ottamaan tavan omakseen ja löytämään siitä itsestään teoreettiset perustelut sen pätevyydelle. Tämä saa ilmauksensa yhteisöissä, joissa yksilö määrittää tapaa. Mutta se jää pyrkimykseksi, jonka tulos on epävarma. Myöskään yhteisön yhteiset ponnistelut eivät ole sellainen voima, joka ilman muuta pätee, eikä niillä ole siihen oikeutta, eli ne eivät ole absoluuttisesti pätevää oikeaa.

Mutta kun yksilö toimii kansakunnan mahdilla – kun hänen tekonsa ovat kansallishengen tekoja, silloin ei mikään mahti maan päällä ole niiden yläpuolella – niillä on ehdottoman pätemisen oikeus – ne ovat toisin sanoen korkein oikeusratkaisu maan päällä.

Ja kun yksilön täytyy itsestään löytää ratkaisu siihen, mitä kansallisuus häneltä vaatii, ja koska tai miten hänen tekonsa ovat kansallishengen töitä – niin silloin tämä myös on korkeinta toiminnan vapautta, mitä ihmisellä voi olla. Kun Kustaa Aadolf ei ratkaise vain oman valtakuntansa, vaan myös Euroopan ja välillisesti maapallon kaikkien kansojen tulevaisuutta, hän on vapaa.

On selvää: ratkaisu ei voi eikä saa olla mielivaltaa, ei edes pelkkä subjektiivinen mielipide oikeasta, vaan se tulee tehdä sen mukaan mitä historia, siveellinen maailmanjärjestys, tältä teolta vaatii, eli sen täytyy olla järjellinen. Mutta mitä tähän vaaditaan, mikä on järjellistä, se on subjektin ratkaistava, sillä se ilmenee vasta hänen teoissaan. Sellainen vapaus, että voi ratkaista mitä maailmassa tulee olla – ja tämä kansakunnan oikeudella ja mahdilla – on enemmän kuin heikolle kuolevaiselle luulisi voitavan antaa. Mutta ihmisellä on tämä vapaus.

–––

Poliittisen toiminnan, valtiollisen toiminnan – siis tekojen, jotka muodostavat valtion – momentteja kutsumme valtion toimintamuodoiksi.

Niitä on kolme: lainsäädäntö – hallitus – suvereenisuuden harjoittaminen.

Ne ovat momentteja, muotoja, joissa oikeus valtiona on olemassa. Ne lausuvat julki kansakunnan oikean – sen alue on samalla kansallisen, oikean sinänsä ja itselleen oikean alue. Mutta tällä tasolla oikeudessa on olennaista, että se on valta maan päällä, että myös tieteen ulkopuolella sanotaan: ei niin että oikeus kansakunnan oikeutena ilmenee lakiasäätävänä jne. voimana tai sen kautta, vaan että oikea on nämä mahdit – lainsäädäntö – hallitus – suvereeni valta. Tai toisin sanoen: kansakunta on näitä mahteja.

Ensimmäinen valtiollinen toimintamuoto on lainsäädäntö. Sillä, mikä kansakunnassa vallitsee oikeana ja mikä sen töissä ja toimissa oikeutena pätee, tulee olla pätevyytensä, oikeutensa ja valtansa kansakuntana.

Perhe ja yhteiskunta kuuluvat valtioon. Mutta poliittiseen toimintaan kuuluu niiden aseman julkituominen, siis että ne ja niiden vallitsevat muodot ovat kansakuntaa. Siis lait, jotka vahvistavat ne – antavat niille vallitsevan oikeuden pyhyyden.

Muistutimme jo, että meille yhteiskunnan lait ovat kansakunnan lakeja. Mutta yhteiskunnan näkökulmasta pelkästään yleispäteviä – suuren joukon tavan ilmausta. Niiden oikeuttaminen jää teorian asiaksi, yksiö oikeuttaa ne itselleen, etsii järjen perusteita.

Mutta järkiperusteet lausutaan julki vasta siten, että ovat jotain kansakuntaa. Ne toisin sanoen ovat oikeutta, koska niillä on tämä historiallinen perusta, ne kuuluvat tämän kansakunnan historialliseen elämään tänä aikana, tässä yhteydessä yleiseen inhimilliseen kehitykseen. Sitä kautta niillä on myös valta olla ja pysyä pystyssä. Yhteiskunnassa yleisen tavan mahti. Mutta valtion näkökulmasta kansakunnan mahti pätee suhteessa muihin kansakuntiin sen oikeudella.

Näihin lakeihin kuuluvat varsinaisesti valtiolliset lait – ne säätelevät muodot, joissa valtiollinen toiminta tapahtuu.

Toiminta perheessä ja yhteiskunnassa saa sisältönsä niiden eduista. Laki antaa muodot, joissa nämä ovat oikeutettuja ja päteviä.

Mutta valtion etu, poliittinen intressi on pelkkää isänmaallisuutta. Valtiollisella lailla lakina ylipäänsä on juuri tämä sisältö. Toisin sanoen esimerkiksi lainsäädäntö itse on valtiollista toimintaa. Mutta sillä tulee olla kansakunnan, kansallishengen luonne – siis yleisesti järjellinen. Omassa muodossaan valtiollinen laki lausuu julki tämän oman sisältönsä.

Toinen toimintamuoto, hallitusvalta. Tässä ainoastaan se momentti, että lakiasäätävän vallan tulee ilmetä valtana, sen on oltava todellinen ja saatettava sisältönsä voimaan.

Yhteiskunnassa tuomioistuimet ja hallinto. Ne ovat siinä siksi, että lakikin on. Annettuna, yleispätevänä. Suojaavat yksilöiden etuja yleisinä. Mutta hallitusvalta = sitä, että lainsäädäntö on kansakunnan toimenpide; siitä sen valta.

Hallitusvallassa kansakunta valtana reflektoituu itseensä, itselleen objektiivisena. Itse oman mahtinsa lähde. Siksi suvereeni – suhteessa muihin kansakuntiin. Koko tämä oikeustila on siinä tunnustettu, sen tulee vallita maan päällä.

 

Hyvät herrat. Valtiollisen toiminnan toinen momentti, toinen valtion toimintamuoto on hallitusvalta.

Sen järjellinen välttämättömyys sisältyy edelliseen toimintamuotoon, lainsäädäntöön. Lainsäädäntö nimittäin on toimintaa, joka leimaa tekemisensä oikeaksi, lausuu tämän julki teoissaan, kiinnittää oikean omiin tekemisiinsä ja tekemättä jättämisiinsä. Mutta oikea tässä on siveellinen oikea sinänsä ja itselleen, se joka luonteensa mukaisesti on absoluuttisesti pätevää maan päällä, joka itsessään sisältää tämän oikeuden ja samalla tämän vallan. Tämä lainsäädännön momentti olla voimassa oikeutena ja valtana on se, joka konstituoi hallitusvallan. Siis sen toiminnan, jonka kautta kansakunta saattaa julkilausutun oikeansa töissä ja toimissaan voimaan absoluuttisena oikeutena ja mahtina.

Nämä määritelmät vaikuttavat abstrakteilta. Sillä ajatellaan heti vain modernia perustuslaillista valtiosääntöä ja yleistä mielikuvaa, että lakiasäätävä valta ja hallitusvalta kuuluvat tietyille erillisille persoonille – esimerkiksi kansanedustajat, hallitsija ja ministerit. Tai pidetään kiinni siitä, että kaikissa valtioissa ainakin hallitusvalta kuuluu yhdelle yksilölle, harvoin useammille.

Näin se on. Mutta on tärkeä ymmärtää tämän edustuksen merkitys. Valta on kummassakin tapauksessa kansakunnan valtaa, on se sitten jossain valtiollisessa laissa, perustuslaissa, sellaiseksi tunnustettu tai ei. Sanomme: nämä molemmat toimintamuodot ovat poliittisen toiminnan momentteja ylipäänsä. Sillä valta on kansakunnan valtaa. Myös kaikkein absoluuttisimmassakin valtiomuodossa monarkki on vain edustaja. Kansakunta kannattaa valtaa kokonaisuudessaan sen kautta että edustus tunnustetaan, lakiasäätävänä, kun jokaisen uuden lain noudattamisessa nähdään sen taustalla oleva historiallisesti annettu pyhyys; hallitusvalta, jota pidetään voimassa ja joka on myös lain ylläpitäjä, samaten sen historiallisen pyhyyden pohjalta. Tällä historiallisella pyhyydellä tarkoitamme tunnustusta, joka valtiovallalla on siksi että se kuuluu kansakunnan historiaan ja sen kautta siveelliseen maailmanjärjestykseen – siveellisen oikean mahtina sinänsä ja itselleen.

Historian jokainen lehti todistaa tästä valtiovallan tunnustetusta pyhyydestä. Samoin se kertoo uskonnollisen vakaumuksen merkityksestä tämän kannalta. Tämän asian äärimmäinen muoto on valtiovallan jumalallistaminen Aasian kansojen keskuudessa. Mutta myös antiikissa valtio, sen lait ja hallitusvalta olivat jumalallista alkuperää. Puolijumalat ja sankarit perustivat valtiot. Lait olivat jumalallisen maailmanjärjestyksen heijastumaa. Samoin valta. Myös kreikkalainen filosofia pitäytyi yleisesti tässä opissa. Platonilla ideat lähtökohtana. Myös demokraattisen hallitusmuodon syntyessä valtiovallan oikeus oli ”vox populi vox dei”. Kun tämä järjestys meni omaan äärimmäisyyteensä, eikä valtiovallalla enää ollut historiallista pyhyyttä, vaan sitä muutettiin joka hetki toisenlaiseksi, hajosi myös valtio. Syynä oli se, että kun vaatimus subjektin vapaudesta määrätä oikeasta ja väärästä syntyi ja pääsi vallitsevaksi (Sokrateen ajasta alkaen), tämä vaatimus oli ristiriidassa valtion pelkästään traditionaalisen historiallisen oikeuden kanssa. Siveellinen maailmanjärjestys ei ollut tiedostettuna. Subjektin piti ratkaista vain omalta kannaltaan ja itseään varten – ei siitä lähtien, mitä siveellinen maailmanjärjestys vaatii. Ja kun Platon asetti ideat ohjenuoraksi, jonka mukaan viisaiden piti hallita valtiota – sekin on pelkkää teoriaa. Ideat eivät olleet todellisia siveellisessä maailmanjärjestyksessä. Ne tuli ensin toteuttaa ja niistä itsestään määräisi viisaiden spekulaatio. Tästä tuli ideaalivaltio.

Samoin Roomassa. Romulus oli jumalallista syntyperää ja hänet otettiin jumalten joukkoon. Valtion kaikkien tekojen pyhittäminen.

Kristinuskon alkuaikoina valtio oli ad extra [ulospäin]. Silti jumalallinen järjestely synnin vuoksi. Mutta keskiajalla se vähitellen sellaisenaan tunnustettiin ja kirkko pyhitti sen. Kirkko edusti yleisinhimillisyyttä, siveellistä järjestystä yleisinhimillisenä, vaikkakin tässä rajoitetussa kristinuskon muodossa. Vasta vähitellen valtioiden riippumattomuus tunnustettiin ilman muuta ja kristityillä kansoilla tämä avasi tietoisuuden yleisen ihmiskunnan historiasta – sinänsä ja itselleen oikeutettuna, sinänsä ja itselleen oikean todellisuuden. Samalla kun maallinen elämä ylipäänsä tunnustettiin – antiikin vaikutuksesta – sen arvoa kohotti kristillinen tietoisuus subjektin vapaudesta – kaikkien ihmisten tasa-arvoisuus Jumalan edessä ja vapaa suhde jumalalliseen järjestykseen.

Havaitsemme pian, että kansansuvereenisuuden oppien julistaminen alkoi jo uuden ajan alussa – sen vastustamisena, että valtiovalta edustuksena olisi kansansuvereenisuudesta riippumaton jumalallinen instituutio. Ja kun pysyvän valtiovallan järjellistä välttämättömyyttä ei kuitenkaan voitu kiistää, tiede etsi sen järjellisyyden selitystä, sen järjellistä perustaa yhteiskuntasopimusteoriasta.

Sillä on kaksinainen merkitys; sopimus jonka nojalla valtio muodostetaan sekä hallitsevien ja hallittujen välinen sopimus. Me tarkastelemme sitä tässä vain edellisessä merkityksessä.

Mutta kukahan mahtaisi nykyään uskoa, että valtio on todella syntynyt sopimuksen nojalla – esimerkiksi Englannin tai Ranskan jne. valtio. Sopimuksella on toki suuri merkitys valtioiden historiassa rauhansopimuksen muodossa, siis valtioiden välisenä sopimuksena. Siinä määrätään rajat – keskinäiset valta-asetelmat jne. Myös monarkkisten valtioiden perimysoikeus. Feodaalivaltioissa tällä oli yksityisoikeudellinen muoto. Mutta silloinkin edellytettiin aina valtiota kristillisenä ytimenä, jonka ympärillä erilaiset lisukkeet kasvoivat yhteen. Ja ytimenä yksi kansanheimo, johon uudet muodostumat sulautuivat. Vielä vähemmän uskotaan kai siihen, että valtiota ylläpidetään sopimuksen nojalla – isänmaallisuus ja kansallishenki perustuvat sopimukseen. Koko meidän oikeusoppimme on tämän opin kritiikkiä. Huom. abstrakti oikeusoppi. Vieläkin on silti varsin tavallista, että tietämättömien järkeilyssä asia näyttäytyy tällä tavoin.

Mutta yhä selvemmin on tunnustettu, että kansallisuus on se, joka muodostaa valtion perustan, ja kansallishenki on valtion ylläpitäjä. Siksi valtiovallat myös edustuksena ovat kansakunnan työtä, sen mahtia, kansallishenkeä voimana. Monta kertaa voi tuntua, että esim. tämä hallitus ei voi olla tämän kansakunnan tahto. Mutta vähäinenkin harkinta osoittaa, että sitä se on. Sillä kansakunnan tahtoa vastaan ei valtiovallan tahdolla ole voimaa.

Tässä mielessä sanomme, että valtiomahdit ovat poliittisen toiminnan momentteja ylipäänsä, kansakunnan tekemisissä ja tekemättä jättämisissä. Niiden toiminta on kansakunnan työtä.

Tämä lausutaan julki, se ilmenee valtiollisen toiminnan kolmannessa momentissa – kolmannessa poliittisessa toimintamuodossa. Suvereenisuus – suvereeni mahti – kansakunnan absoluuttinen mahti suhteessa muihin kansakuntiin, toisin sanoen voima tehdä siveellinen maailmanjärjestys kansakunnan töissä olemassa olevaksi ja kuulua määräävänä tuohon järjestykseen.

 

Hyvät herrat. Vetosimme historian todistukseen siitä, että kansat ovat katsoneet valtiolla olevan jumalallinen pyhyys. Tämä on tietysti ilmennyt suhteessa valtiomahteihin ja niiden edustukseen, lähinnä hallitusvaltaan – jonka täytyy enemmän tai vähemmän edustaa lakiasäätävää valtaa, eikä se voi olla kokonaan suljettu tämän ulkopuolelle.

Tällä emme tietenkään tarkoita, että valtiovalta ja sen edustavuus perustuu johonkin mystiseen jumalalliseen toimenpiteeseen. Tarkoitamme vain sitä, että kansanusko on käsittänyt valtion järjellisen merkityksen tässä muodossa, uskonnollisesti. Siveellinen oikea sinänsä ja itselleen jumalallisena oikeana. Kun teoria Euroopan kansojen keskuudessa ylitti tämän ajattelutavan, valtiovallan pyhyys käsitettiin kansakunnan mahdiksi ja sen järjellistä perustaa koetettiin etsiä yhteiskuntasopimuksesta.

Mutta näin tapahtui siksi, että teoria ei vielä ollut tietoinen yleisestä ihmiskunnan historiasta, maailmanhistoriasta, ja valtioiden merkityksestä siinä. Tämän tietoisuuden myötä teoriassa on luovuttu yhteiskuntasopimusopista – ja selitetty valtiovallan pyhyys sen suvereenisuudesta, sen absoluuttisesta pätevyydestä historiassa, sen merkityksessä siveellisen maailmanjärjestyksen voimana.

Mainitsimme, että siirtymään pois keskiajan valtiosta ja valtio-opista vaikutti klassisen antiikin sivistyksen uudelleen herännyt vaikutus, joka soi tunnustuksen maalliselle elämälle ylipäänsä. Erityisesti vaikutti antiikin tasavaltojen esimerkki, niissä valta lähti välittömästi kansalta, joka myös piti sitä yllä. Keskiajalla ei tässä suhteessa palattu sen pitemmälle antiikin historiaan kuin siihen valtioon, jonka raunioille uudet eurooppalaiset valtiot syntyivät – keisareiden, Kaarle Suuren ja heidän seuraajiensa valtioon. Mutta uuden ajan alussa syntyi tietoisuus ja vaatimus kansansuvereenisuudesta – siis valtiovalta kansakunnan mahtina. Mutta tässä näkyi myös kristillinen tietoisuus subjektin vapaudesta. Valtion ei ollut eikä sen pitänyt olla sama kaiken sulattava valta kuin kreikkalaisilla ja osin vielä roomalaisillakin. Perheen ja yhteiskuntaelämän, perheen siveellisen intressin ja kansalaisvapauden piti myös vallita sen ohella. Eikä kansa enää ollut vapaa sääty suhteessa orjiin – vaan yleistä henkilökohtaista vapautta. Tiedämme, kuinka myös eri luokkien yhteiskunnallinen ja poliittinen vapaus vasta vähitellen sai tunnustuksensa.

Esimerkki. Bodinus korosti 1500-luvun alussa suuresti sen näkemyksen omaperäisyyttä, että perhe oli valtion perusta. ”La République”. Tämä oppi sivuutettiin aina 1700-luvun lopulle saakka. Perheen oikeus kuului vielä Kantilla luonnonoikeuteen. Yhteiskuntasopimusopin esittivät Hobbes ja Grotius vasta 1600-luvulla. Maaorjuus kumottiin yleisesti 1600-luvulla, osin vasta 1700-luvulla. Oppi yleisinhimillisestä kehityksestä, ihmiskunnan historiasta 1700-luvulla. Herderin ”Ideen” käänteentekijänä.

Yhteiskuntasopimus sisältää yleisesti, että yksilöllisen, henkilökohtaisen vapauden tulee sisältyä yleisen, kansallisen tahdon pätevyyteen. Mutta jo siksi se on epätyydyttävä – pelkkä tämä abstrakti vapaus. Hobbes teki johtopäätöksen: sopimuksen kautta vapaus luovutettiin ainiaaksi myös tulevien sukupolvien osalta. Toinen johtopäätös oli, että yhteiskuntasopimus voidaan tehdä joka hetki uudelleen – kansakunta jakautuu ja sen rippeet menevät kaikkiin ilmansuuntiin. Yhdysvallat. Puhumme siis sopimuksesta itse valtion järjellisenä perustana.

Tästä ei tarvitse kiistellä enempää. Kun valtio tunnustetaan sinänsä ja itselleen päteväksi oikeaksi – valtiovalta kansakunnan mahdiksi siveellisessä maailmanjärjestyksessä – mahdiksi ratkaista absoluuttisesti oikeasta maan päällä ja maailmassa – niin silloin annetaan myös yksilölliselle vapaudelle valtiossa korkeampi merkitys kuin mikä sillä on yhteiskuntasopimuksessa. Se ei ole vain abstraktia, muodollista vapautta solmia sopimus valtiovallan olemassaolosta – vaan subjektin vapautta ratkaista sopimuksen sisällöstä. Oikeasta ja väärästä – siis järjellisesti ratkaista siveellisestä oikeasta – siitä mitä kansakunnan tehtävä siveellisessä maailmanjärjestyksessä vaatii.

Mutta silloin on myöskin tunnustettava, että tämä ratkaisu on aina käsillä – kansakunnan historia on sen omaa työtä, valtiovalta on kansakunnan valtaa.

Jos herrat pohtivat tätä, niin meidän oppimme on siis tämä:

Laki ja lakiasäätävä valta valtiossa on momenttina sitä, että kansakunta ratkaisee oikeasta ja väärästä – absoluuttisesti – siveellisessä maailmanjärjestyksessä – ja siten siveellisesti oikeasta sinänsä ja itselleen. Hallitusvalta puolestaan on itse tätä ratkaisemista mahtina, joka osoittaa itsensä sellaiseksi.

Ja lopulta suvereenisuus, tämä vallan absoluuttinen olemus osoitettuna ja tunnustettuna kansakunnan suhteessa muihin kansakuntiin.

Kun ajattelemme kansakuntaa säätämässä lakia itselleen, niin tiedämme hyvin, että tällä lailla tulee olla voimaa vallita, se ei saa olla tyhjiä sanoja. Siis meidän tarkastelumme kannalta asia on näin. Mutta se ilmenee tällaiseksi todelliseksi voimaksi vasta hallitusvaltana – lain toteuttamisessa, ja siksi myös toimeenpanovaltana. Hallitusvalta on siten sen toteuttamista, minkä lakiasäätävä valta jo sisältää. Vaikka se onkin tätä todellisuutta, toimintaa ja valtaa, se on niitä vain muodollisesti, lain laatimisena – sillä ei vielä ole sisällön voimaa päästä vallitsevaksi.

Samoin ajattelemme, ettei kenelläkään maailmassa ole oikeutta sekaantua kansakunnan lainsäädäntöön sitä itseään varten – kun siis ajattelemme tämän mahdin absoluuttisesti pätevänä, suvereenina. Tämä on meille reflektiota, siis valtiovallan käsitettä ylipäänsä. Sen kolmen momentin siemen on lakiasäätävässä vallassa.

Vielä selvemmin meillä on tällainen mielikuva hallitusvallasta. Siinä kansakunnan valta osoittautuu jo reaaliseksi, ei vain muodolliseksi. Se pakottaa, kurittaa ja lyö. Edellytämme myös, että se pystyy suvereenisti varjelemaan itseään ulospäin.

Mutta se on tätä suvereenia valtaa vasta sitten kun se on sellaiseksi tunnustettu. Yksikään valtio ei ole päässyt siihen osoittamatta voimaansa, suuremmassa tai pienemmässä määrin, muita valtioita kohtaan. Lähimpänä sijaitsevien tunnustus saadaan aina sodassa ja rauhassa. Nykyajan Euroopassa tunnustus sisältyy valtioiden järjestelmään – siis ihmiskunnan historiaan, yleiseen historiaan, siveelliseen maailmanjärjestykseen.

Tämä on spekulatiivista kehittelyä, käsitteen sisällön julkilausumista. Viimeisellä momentilla se järjellinen perusta, että kansakunta valtiona kuuluu siveelliseen maailmanjärjestykseen, sillä on siinä tehtävänsä ja mahtinsa.

Edeltävästä nähdään tarkemmin, mitä tarkoitamme sillä, että nämä toimintamuodot ovat kaiken valtiollisen toiminnan momentteja. Kansakunta kokonaisuutena vaikuttaa nimittäin tuhansin tavoin lainsäädäntöön. Sen tarpeet pääsevät esille. Kansakunta kokonaisuudessaan kannattelee hallitusvaltaa. Muutoin lainsäädännön edustavuus on tyhjä sana. Hallituksen edustajat kaatuvat. Suvereeni valta on lopuksi koko kansakunnan aikaansaannosta. Se ottaa aseen käteensä, se osoittaa mahtinsa. Myös rauhan aikana edellytetään, että näin tulee tapahtua. Eurooppalaisessa valtioiden järjestelmässä on myös heikomman turva.

Meidän on kuitenkin silloin tunnustettava, että näin on ollut jokaisessa kansakunnassa – että sen historia on sen omaa.

Mutta juuri siksi meidän ei tarvitsekaan olettaa, että jokin tietty valtiomuoto, jokin tietty valtiomahtien edustuksen tapa olisi järjellinen kaikille kansakunnille, tai jollekin kansakunnalle kaikkina aikoina. Kullakin tulee omana aikanaan olla oma järjellinen historiallinen perustansa. Mutta järjellinen kehitys kaikkien suhteen ja kaikkina aikoina on se, että itse valtiomuodossa ilmenee, tulee esille, osoittautuu, tunnustetaan se, että valtiovalta on kansakunnan valtaa. Tämä on valtiollisten vapauspyrkimysten liikevoima.

 

Valtio-oppi. Kevätlukukausi 1863. 16–18

 

Hyvät herrat. Olemme työskennelleet valtiovallan ja sen momenttien, poliittisten toimintamuotojen merkityksen määrittelemiseksi.

Siirrymme puhumaan niiden edustamisesta.

Olemme käsittäneet nämä toimintamuodot kaiken poliittisen toiminnan momenteiksi. Kansakunta kokonaisuudessaan on se, jonka tietoisuudesta laki saa alkunsa, joka ylläpitää hallitusta, ja pitää mahtinsa suvereenina voimassa. Kaikki poliittinen toiminta sisältää, kuten osoitimme, nämä kolme momenttia. Suoranaisesti se voi koskea jotakuta niistä. Implisiittisesti se käsittää ne kaikki. Lainsäätäjä edellyttää hallitusvaltaa sekä suvereenisuutta ja antaa samalla näille molemmille niiden vallan – lausumalla julki kansallistahdon, kansallishengen vaatimuksen. Hallitusvallan harjoittaja toimii lain voiman turvin ja tekee laista todellisen, antaa sille vallan, tekee lainsäädännöstä valtiollisen toimintamuodon, ja vihdoin edellyttää siinä tämän julkilausumista hallitustyössä immanenttina. Suvereenisuuden harjoittamiseen sisältyy lain ja hallitusvallan olemassaolo. Vasta sen kautta lainsäädäntö tulee täydelliseksi, se saa absoluuttisen pätevyyden merkityksensä toteutuneena, ja tämän kautta myös hallitusvalta on absoluuttinen valta.

Koetamme pian esimerkkien avulla osoittaa, että kaikki valtiollinen toiminta, myös silloin kun se on edustuksen (valtiovallan) ulkopuolella, viittaa suoranaisesti johonkin näistä momenteista ja implisiittisesti tai immanenttina niihin kaikkiin. Huom.

Tästä valtiovallan edustuksesta tulemme puhumaan. Sitten kustakin toimintamuodosta erikseen tarkemmin.

Lapsi ei voi harjoittaa mitään valtiollista toimintaa. Toimintamuotoja edustavien tulee välttämättä olla järjellisyyden saavuttaneita. Pienessä kunnassa tai maakunnassa he kaikki voivat kokoontua esimerkiksi säätämään lakia. Suuressa maassa sellainen kansainvaellus on mahdoton – kuten myös järjellinen neuvottelu ja sopiminen miljoonien ihmisten kokoontumisessa.

Tämä on luonnonpakkoa.

Vähemmässä määrin, vaikka myöskin luonnonmääritykseen perustuvaa, on naisten jättäminen edustuksen ulkopuolelle.

Mutta kaikessa tässä on se korkeampi henkinen merkitys, että kansakunnan tahto on tuotava julki järjellisesti, täysin tietoisena siitä mitä sen historialliset olosuhteet ja tehtävät vaativat – ja naisen suhteen erityisesti siitä, että hänen tehtävänsä on perheessä ja ainoastaan välillisesti yhteiskunnassa sekä valtiossa. Kansakunnan tavan määrääminen niissä on ensi sijassa hänen vallassaan. Mutta poliittinen edustus vaatii toisenlaista toimintatapaa kuin tätä valtaa: se vaatii todistelun, käskyjen ja viime kädessä aseiden valtaa. Huom.

Tässä sanottu osoittaa, että edustus ei ole pelkkä luonnonvälttämättömyys vaan järjellisesti välttämätöntä.

Mutta tähän päättyy myös kaikki edustusta koskeva filosofinen määrittely. Sen järjestämisen tapaa ei voida spekulatiivisesti todistaa. Voimme vain lisätä, että käsitteen mukaisesti valtion toimintoja ei voida jakaa erillisille edustajille, koska ne sisältyvät kaikkeen valtiolliseen toimintaan. Mutta sen ratkaiseminen, miten edustus tulee järjestää ja minkälaisena – se on politiikkaa, ei filosofiaa. Kun siis nyt siirrymme käsittelemään tätä aluetta, siirrymme poliittisen järkeilyn alueelle. Se on kaikkein *** ***. Minun kiinnostukseni on sen jälkeisessä.

Tässä on tehtävä huomautus tieteellisen politiikan historian suhteen.

1700-luvun alkupuoliskolla alettiin teoreettisesti korostaa eri valtiovaltojen tiukkaa erottamista.

Etunenässä Montesquieun ”L’esprit des lois” [Lakien henki] – mallina Englanti. Uskottiin, että siellä on erikseen edustettuna lainsäädäntö (parlamentti), joka on erotettu hallitusvallasta = kuningas, mutta lisäksi on vielä riippumaton valta – lainkäytön valta. Montesquieu jaottelee lainsäädäntöön ja toimeenpanoon. Jälkimmäinen jakautuu kahtia, varsinaisesti poliittisiin asioihin ”jotka perustuvat kansainoikeuteen” ja niihin jotka ”perustuvat yhteiskunnalliseen lakiin” Jälkimmäinen on luonnollisesti lainkäyttövalta.

Tähän erotteluun otettiin mukaan tapa. Korostettiin, että niillä tulee valtiossa olla eri edustajat. Montesquieu esittää Turkin ja Venetsian vastakkaisina esimerkkeinä.

Huom. Tässä on perää, erityisesti tuomarinvallan riippumattomuudessa. Mutta se ei ole valtiollinen tehtävä – tavallisesti pelkkä kansalaistehtävä. Se ei ole isänmaallisuuden synnyttämää kansallishengen työtä. Yksinkertaista olemassa olevan lain soveltamista. Kuitenkin esimerkiksi Englannissa siviililain säätäminen on valtiollinen tehtävä.

Kaikissa valtioissa, joissa on valtiojärjestys pitkälle kehittynyt, lainsäädäntövalta ja hallitusvalta on erotettu. Erottelua ei aina kuitenkaan voi eikä pidä toteuttaa tarkasti. Ilman hallitusvallan toimintaa ei lain suhteen ole varmuutta toimeenpanosta, sillä toiminnan vapaus puuttuu. On mahdotonta, että isänmaallisuuden johdattamana toteutettaisiin lakia, jonka maalle haitallisista seurauksista ollaan varmoja. Siksi lainsäädäntöön osallistuvat molemmat, sekä lainsäädännön että hallitusvallan edustajat. Hallitus ehdottaa, kansanedustus tarkistaa, muuttaa, hyväksyy. Hallitsija toimii.

Toimeenpanolakien säätämien on sitä paitsi kaikkialla jätetty hallituksen asiaksi. Se toimii tässä tietyissä rajoissa. Mutta tällä tavoin se täsmentää kansan päätöstä – järjestää sitä siis jälkikäteen jossain määrin uudelleen.

Kansanedustuksessa on toisinpäin mukana hallitusvalta. Toteuttamisen tulee tapahtua samassa hengessä kuin missä laki on annettu. Ministerihallitus. Nykyaikaisen valtiojärjestyksen suuri päämäärä. Muissa maissa työskennellään tämän säätämiseksi poliittisen lain kautta. Englannissa, jossa se ainoastaan on voimassa, siitä ei ole mitään lakia. Se on syntynyt itsestään.

Samaten suvereeni valta yhdistyy sekä lainsäädäntövallan että hallitusvallan edustajiin, vaikka kaikissa valtioissa valtionpää on tämän mahdin varsinainen edustaja. Muissa toimintamuodoissa kansakunta vaikuttaa vielä selvemmin kokonaisuudessaan. Siksi hallitus tarvitsee kansanedustuksen tukea.

Mutta kaikki tämä on nykyajan teoriaa ja käytäntöä. On ollut valtioita, joissa kansanjoukot ovat sekä säätäneet lakeja että hallinneet toreilla. Ateena – ja toisia, joissa jokin yhteiskuntaluokka on perinnöllisesti hoitanut molempia toimintoja. – Rooma – eräässä vaiheessa, Venetsia jne. Molemmissa tapauksissa toimeenpano on tosin yhteisesti osoitettu yhden tai useamman tehtäväksi. Suvereeni mahti on tällöin tullut mukana. Lopulta kaikkia toimia on viime kädessä edustanut yksi monarkki. Absoluuttinen hallitusmuoto. Se on muutoin muotoutunut eri tavoin.

Nämä ovat kolme hallitusmuotoa: demokraattinen tasavalta – aristokraattinen – monarkia. Niiden keskinäisen paremmuusjärjestyksen jätämme tässä käsittelemättä. Sen tulisi perustua esittämäämme poliittiseen järkeilyyn: on järkevää, että valtiomuodossa ilmenee, tulee julkilausutuksi, että valtiolliset toimintamuodot ovat kansakunnan toimintaa – ja että niiden edustuksen tavassa kansakunnalla on tämä asia itselleen objektivoituneena.

 

Hyvät herrat. Sanomme: oikeustietoisuus, johon valtio perustuu, on siten kansakunnan tietoisuutta siitä, mitä valtion, kansalaisyhteiskunnan ja perheen tulee olla, ja se on itsessään yksilön tekojen ja tekemättä jättämisten laki. Kun se lausutaan julki lakina, se muodostaa valtiollisen toimintamuodon, jota kutsutaan lakiasäätäväksi vallaksi.

Tässä asiassa historia osoittaa, että perhettä koskevat lait (avioliitto, vanhempien valta, perintölait), jotka sisältyvät yhteiskunnallisiin lakeihin, ovat jälkimmäisten tavoin kehittyneet varhemmin kuin valtiota koskevat lait. Perhe on sekä historiallisesti että käsitteellisesti ensimmäinen, välitön yhteiskunta, ja kansalaisyhteiskunta toinen. Perheen tapa ja yhteiskunnan tapa ovat jo olemassa silloin kun kansakunnat ja kansallishenki muotoutuvat. Valtion lakeja ei voi olla, ennen kuin valtio on niin luja että sen poliittisessa toiminnassa voi vallita jokin tietoinen tapa. Ja kuitenkin perheen tavan ja yhteiskunnan tavan julkilausuminen lakina on poliittista toimintaa, siinä lausutaan julki yhdeksi valtioksi yhdistyneen kansan tai kansojen tietoisuus tästä tavasta. Esimerkiksi antiikin valtioissa näemme lainsäädännön *** yhdelle yksilölle – tai ***. Roomassa se muotoutui senaatin ja kansan päätösten nojalla. Valtiollinen järjestelmä oli silloin jo luja. Lainsäädännöllä on vallitseva muotonsa, ja se on osittain määrätty lailla. Ruotsissa lakikirjana miesten muisti. Lakien kokoaminen kirjaksi on yksityinen toimenpide, ei muodollisesti edustettua valtiovaltaa. Näin on ollut myös muiden germaanikansojen lakien kohdalla. Lisäksi hallitsijat antavat lakeja, jo olemassa olevia kootaan yhteen, muutetaan, parannetaan. Maunu Ladonlukon lakisäädökset. Yhteismaat. Maunu Eerikinpojan laki – Kristofferin aikana julkaistu – kuninkaan ja kansan toimesta *** maakunta (herrainpäivät) vuoden 1734 laki.

Lainsäädännön muotoja on siten paljon ja erilaisia, kulloisenkin historiallisen kehityksen mukaan vaihtelevia. Mutta on se tapahtunut miten tahansa, niin se on ja on ollut valtiollinen toimintamuoto. Nimittäin: lait ovat saaneet alkunsa yleisestä tavasta, ja siten yleisestä oikeustietoisuudesta. Myös silloin kun ne ovat näennäisesti olleet yhden tai useampien yksilöiden työtä, niissä on laskettu tapojen varaan siinä, että ne ovat mahdolliset toteuttaa. Solonin ja Lykurgoksen lait eivät olleet vain yhden yksilön teorioita. Viisaita lakeja ovat ne, jotka ovat tavoittaneet oikeustietoisuuden ja tavan. Drakonin lait peruutettiin. Viime aikoina peruutetut rikoslakikokeilut.

Olennaista tässä on siis pitää kiinni siitä, että tämä valtion toimintamuoto on kansakunnan toimintaa. Se, mikä näyttäisi olevan pelkästään lainsäätäjän oikeustietoisuutta, ja vain negatiivisen tunnustuksen kautta (jos protesteja ei ilmene, lakia noudatetaan) kansakunnan työtä, sekin on itse asiassa positiivisesti kansallishengestä syntynyttä. Lainsäätäjä on tietoisuudessaan ja oikeustietoisuudessaan kansakuntaa – hän kuuluu siihen. Hänen vakaumustaan määrittävät tuhansin tavoin muut valtion kansalaiset. Yleisen oikeustietoisuuden julkilausumiseksi laissa työskennellään tietoisemmin tai vähemmän tietoisesti – lainsäädäntöön vaikuttaa suurempi tai pienempi joukko, ja jokainen, joka itse jollain tavalla vaikuttaa lainsäätäjään, ottaa itse puolestaan vaikutteita monelta taholta, sen mukaan millainen elämänkokemus hänellä eri yhteiskuntapiireistä on.

Voidaan sanoa, että tällaisen oikeustietoisuuden aineisto, joka on viime kädessä lainsäätäjällä, hänellä tai niillä jotka muotoilevat lain sanoiksi ja tarjoavat sen noudatettavaksi, tämä materiaali kootaan vuosikymmenien, vieläpä vuosisatojen aikana.

Absoluuttiset monarkiat toimivat esimerkkinä. Virkamiehet ovat niissä kanava, jonka kautta yleistä tietoisuutta kootaan, alkaen luotettavimmista neuvonantajista ja siitä alaspäin. Heidän vakaumustaan ei muovaa vain heidän oma välitön elämänkokemuksensa vaan heidän tietoisuutensa siitä, mitä kansakunnassa on ollut ja mitä sen historiassa on vallinnut, siis heidän omaksumansa älyllinen ja siveellinen sivistys, kansakunnassa olemassa olevana, yleensä. Olosuhteet ja järjellinen yhtenäisyys vaativat asettamaan uuden lain yhdenmukaiseksi jo vallitsevien kanssa – jotka kaikki samoin kuin tämä ovat kansakunnan senhetkistä tietoisuutta, jossa lainsäädäntö on vaikuttavana osatekijänä ja jonka juuret ovat menneissä vuosisadoissa.

Muuan erittäin sivistynyt juristi, äskettäin edesmennyt preussilainen Savigny on mennyt niin pitkälle, että hän on epäillyt nykyajan kutsumusta lainsäädäntöön ylipäänsä. – Teoriat, tieteelliset ja yleisinhimilliset, ovat nimittäin sotkeneet kansallista oikeustajuntaa niin ettei sitä ole missään selkeänä jäljellä. Voidaan tietysti ajatella kansakunnassa olevan siirtymävaiheita, jolloin uudet opit horjuttavat oikeustietoisuutta. Mutta ne ovat siirtymävaiheita ja teoriat järkeilyä, jotka ikään kuin häilyvät tavan yläpuolella, ja vain hitaasti kykenevät muuttamaan sen lujaa, vain vähitellen itseään kehittävää elämää.

On muistettava, että yhteiskunnalliset lait ovat luonteeltaan erilaisia – ja siksi myös lainsäädäntö perustuu erilaisiin motiiveihin.

Abstraktiin oikeuteen perustuva siviililaki on siten enemmänkin teoriaa. Rooman juristit – Englannissa tuomarit. Kaikkialla tämä tieteen vaikutus.

Rikoslait perustuvat abstraktiin oikeuteen mutta myös moraaliin. Siksi molemmat liittyvät tapaan – siveellinen tietoisuus kansakunnassa. Tieteen vaikutus esimerkiksi niin sanotussa syylliseksi katsomisen teoriassa.

Elinkeino- ja poliisilait ovat kaikkein muuttuvimpia – vaihtelevien tarpeiden mukaisesti. Yleinen hyöty. Useimmiten kokeiluja – useimmiten erehdyksiä. Helposti epäoikeudenmukaisia, vain jotain tiettyä etua suosivia.

–––

Samalla tavoin kuin lainsäädäntö itsessään on ja sen tulee aina olla jonkin kansakunnan lakia (tähän pyritään myös siellä, missä samassa valtiossa on useampia kansoja), on järkevää, että tämä toimi myös saa sellaisen muodon, jossa tulee tietoiseksi, että asia on näin. Huom. kantaa itsessään tätä leimaa. Kreikan pikkuvaltioissa voitiin säätää lakeja ja jopa tuomita toreilla. Ruotsissa, germaanikansojen keskuudessa samoin. Maakuntakokoukset – käräjät – pienet heimot – svealaiset – gööttiläiset. Keskiajan aristokraattisissa tasavalloissa edustajana aateli. Samoin osittain feodaalisissa valtioissa. Muta sittemmin absoluuttisen monarkian oloissa yhdenvertaisuus on edistynyt – feodalismi ja maaorjuus katosivat – valittu edustus, säädyissä tai yleisillä vaaleilla.

Kuitenkaan ei ole kysymys ainoastaan edustavasta lakiasäätävästä vallasta. Hallitus on valtiossa vallan edustaja ylipäänsä. Eikä lakeja voi vain julistaa, vaan ne julistetaan niin, että niillä on voimassaolevan vallan luonne. Siksi lakiasäätävä valta jaetaan kaikkialla hallituksen kanssa. Erilaisia määräyksiä. Norjassa esimerkiksi hallituksen veto ei päde enää kolmansilla suurkäräjillä. Muodotonta. Järkevin ratkaisu Englannissa, jossa hallituksen tehtävät seuraavat aina mukana, koska parlamentin enemmistö on hallituksessa. Mutta sellaisia olosuhteita ei tehdä. Ne syntyvät.

 

Hyvät herrat. Olemme sanoneet, että valtiollisten toimintamuotojen tulee aina ja kaikkialla olla edustusta. Pohjaltaan luonnonpakkoa. Mutta järkevä sisältö siinä, että kansakunnan järkeä tulee edustaa ja sitä edustetaan.

Sanoimme kansakunnan pyrkivän siihen, että edustus kantaisi itsessään tätä kansakunnan edustamisen leimaa, ja että sen muoto vastaisi sitä, mitä se itsessään aina on. Näin myös lakiasäätävän vallan kohdalla.

Viisautta voi olla lainsäädännössä monella tavalla. Samoin epäviisautta. Ateenan demokratia on tuhonnut valtioita yhtä varmasti kuin venetsialainen aristokratia tai turkkilainen despotismi.

Muta kansakunnan tulee olla tietoinen oman lakinsa säätämisestä. Siveellisyys, vapaus, on sitä, että ihminen itse antaa lain omille teoilleen. Mutta olemme nähneet, ettei se voi olla pelkästään subjektiivista, moraalinen lainsäädäntö, vaan ratkaisun tulee tapahtua siveellisestä maailmanjärjestyksestä käsin ja sitä varten. Näin tapahtuu, kuten koetimme osoittaa, asianmukaisessa muodossaan silloin kun yksilön toiminta on kansakunnan toimintaa, siis isänmaallisessa toiminnassa. Olemme käsittäneet lainsäädännön yhdeksi momentiksi tässä. Siinä lausutaan julki kansakunnan tieto ja tahto, jonka tulee muodostaa isänmaallisen toiminnan sisältö. Yksilö ratkaisee siis siitä, mitä tämä tahto on – antaa teoilleen oman lakinsa. Mitä selvemmin lainsäädännön edustus tulee esiin kansakunnan edustuksena, sitä paremmin ovat myös edustuksen ulkopuolella olevat tietoisia siitä, että heidän tekojensa laki on heidän omansa.

Herrat tietävät, että nykyisissä eurooppalaisissa valtioissa tämä lakiasäätävän mahdin muoto on toteutettu valittavan lakiasäätävän kokouksen asettamisessa.

Antiikin valtioissa kaikkien kansalaisten välitöntä osallistumista lainsäädäntöön helpotti se, että väestön suuri joukko oli epävapaita. Kristityssä valtiossa kansalaisvapaus kuuluu kaikille ja siitä nousee myös yhtäläisen poliittisen vapauden vaatimus. Mutta sen harjoittaminen edustuksellisesti on fyysisesti mahdotonta. Asiassa on toisin sanoen se korkeampi merkitys, että edustuksen tulee olla parhaiden käsissä, niiden joilla on paras tietoisuus kansallishengen vaatimuksista, koska silloin lainsäädäntö on luonteeltaan kansakunnan toimintaa.

Tähän johtaa myös se osoittamamme seikka, että sivistyksen myötä teoria pääsee vallitsevaksi historiallisesti annetun, kansallisen tavan sisältävän oikeustietoisuuden ohella. Se systematisoi tätä ja antaa lainsäädännölle samalla yleisinhimillisen merkityksen (sekä leiman), jollainen kansakunnan toimilla tulee olla. Sehän kuuluu oikeutettuna siveelliseen maailmanjärjestykseen. Mutta teoriaa ei ole massoilla.

Kansalaisyhteiskunnan teoriassa olemme puhuneet tästä:

Siviililain osalta

– abstrakti oikeus

– rikoslain – rangaistusoikeusteoria

– talouden – kansantalous.

– Edelleen poliittinen teoria ja valtiontalous.

– Lopuksi filosofinen valtio-oppi.

Herrat tietävät, että keskiajalta lähtien kaikissa Euroopan valtioissa edustavana ovat olleet tietyt säädyt, aateli ja osin papisto. Heillä ei ollut ainoastaan tietoa ja valistusta vaan myös omaisuutta ja sen myötä kyky pitää valtio pystyssä – toisia valtioita vastaan. Esimerkiksi Ruotsilla ei ilman mahtavaa aatelia olisi ollut varaa sodankäyntiin. Samoin muualla. Massat luonnollisesti pakotettiin tässä suuriin uhrauksiin. Reduktion jälkeen ei menty aivan yhtä pitkälle, valinta oli vapaa – vaikka innostus kannattelikin Kaarle XII:ta. Kansan suurella joukolla oli niistä sodista sama ajatus mikä monilla on vieläkin, että ne olivat tarpeettomia. Mutta jokaisella valtiolla on vaihe, jossa se muodostaa itseään kansakunnaksi ja kamppailee tunnustuksesta kansakuntien joukossa. Ruotsi tuli Westfalenin rauhassa eurooppalaiseen valtiojärjestelmään. Se puolustautui idässä – sekä Itämeren eteläpuolella. Jos kaikki ne joukot, joita vastaan ruotsalaiset taistelivat – ja heidän omansa – olisivat polkeneet ja verellä kastelleet Ruotsin maaperää, niin kuka tietää, kenen vallassa se nyt olisikaan. Kun kyky taistelujen jatkamiseen päättyi – osin vihollisten, Venäjän ja Preussin nopeasti kasvavan mahdin myötä – niin oli maata, jolla saatettiin ostaa rauhanteot. Jos ne olisivat olleet Ruotsin maaperää, ei sitä ruotsalaisena olisi paljoakaan jäljellä.

Mutta tunnustuksen saaminen merkitsee vähitellen taistelujen loppumista – valtioiden järjestelmän syntymistä ja lujittumista – rauha antoi tilaa teollisuudelle ja kaupalle. Näiden harjoittajien hyvinvointi ja sivistys kasvoivat – kolmas sääty – sen lisäksi virkamiehet ja maanomistajat. Ruotsissa itsenäinen talonpoikaisto oli neljäs sääty. Yleisemmin Euroopassa neljäs sääty oli kuitenkin maaseudun ja kaupungin omistamattomat palkkatyöläiset.

On taitamatonta puhetta sanoa, että poliittinen vapaus, siis kaikkien yhteiskuntaluokkien osallistuminen poliittiseen edustukseen on tuonut hyvinvointia ja vapautta. Päinvastoin. Sellaisissa valtioissa, joiden merellinen sijainti on saanut kaupan kukoistamaan, poliittinen vapaus on saavutettu helpoimmin ja se on kehittynyt varhimmin. Yhteiskunnallinen vapaus on hyvinvoinnin välttämätön ehto: omaisuuden suoja, yhdenvertaisuus yhteiskunnallisen lain edessä. Laaja edustusoikeus on tämän tulosta. Kuitenkin niin, että hyvinvointi ja rikkaus ovat kuuluneet yhteiskunnallisesti vapaille, kun taas suuri joukko on ollut orjuudessa. Näin antiikissa. Kristityissä valtioissa syntyi vähitellen yleinen kansalaisvapaus. Se voi vallita myös poliittisesta vapaudesta riippumatta – esimerkiksi Saksa – Pohjois-Italia jne.

Mutta siellä, missä kauppa ja teollisuus ovat kehittyneet pitemmälle, myös niiden edut muuttuvat myös valtiollisen edustuksen vaatimuksiksi. Ja tämä edustus puolestaan on välttämätön myös noiden alojen oman kehittymisen kannalta, ei vain lainsäädännössä, vaan erityisesti hallitusvallan harjoittamisessa sekä suvereenissa vallassa, sodassa ja rauhassa.

Jo lainsäädännössä isänmaallinen toiminta nimittäin eriytyy erilaisten yleisten yhteiskunnallisten intressien mukaan. Yleistä on valtio, isänmaa, kansakunnan säilyttäminen kansakuntien joukossa. Yhteiskunnalliset edut ovat oikeutettuja valtion edun kautta, valtion näkökulmasta ja vain siksi. Mutta valtion olemassaolo perustuu siihen ja (ja viime kädessä perheeseen) omana perustanaan.

Tästä johtuu erilaisten intressien (säädyt, ammattikunnat – kunnat) ristiriidat lainsäädännössä. Ja lopulta poliittisen vapauden ja vallan suhteen sinänsä – poliittiset puolueet.

Näiden etupyrkimysten hillitsemiseksi ja alistamiseksi yleiseen siveelliseen intressiin – isänmaallisuuteen – samoin kuin teorioiden vaikutuksesta nykyisissä valtioissa on päädytty harkitsemaan erityisiä poliittisen edustuksen yhdistelmämuotoja. Kaksikamarinen järjestelmä, välilliset vaalit, census jne. Tämä perustuu poliittiseen järkeilyyn – käytännön viisaaseen harkintaan.

Periaatteellista on se, että hallitusvallan edustaja on samalla lainsäädännön edustaja (myös vice versa budjetin määräämisen ja ministerihallinnon kautta, mistä tuonnempana), sillä kaikki nämä toimintamuodot ovat valtiollisen toiminnan momentteja.

Hallitus nimittäin on lainsäädäntöä valtana. Osittain se yksin säätää toimeenpanolait. Mutta pääasiassa siksi, ettei isänmaallinen toimintatapa ole muutoin mahdollinen, muutoin on epävapaus.

Hallitus siis edustaa kansallistahtoa pysyvänä, kun taas lainsäädännön edustus edustaa sitä muuttuvana. Valtana (hallitus) sen tulee nimittäin olla edustettuna joka hetki. Se hillitsee etupyrkimyksiä ja teorioita.

Toinen kamari perustetaan juuri siksi, että tätä konservatiivisuutta vahvistettaisiin myös itse lainsäädännössä. Konservatiiviset elementit – etuoikeutetut säädyt – suuret omaisuudet – ikä – tai vain pitempi kokemus.

Nämä monenlaiset kombinaatiot sivuutamme tässä.

 

Valtio-oppi. Kevätlukukausi 1863. 19–22

 

Valtiomahdeista (ote yhteiskuntaopin luentokurssista)

 

I

Luku I

 

Keskeytimme valtiollisten toimintamuotojen teorian tarkastelun. Lakiasäätävä = hallitus = ja suvereeni valta.

Näitä sanoimme poliittisen toiminnan momenteiksi. Ne ovat oikea kansakunnan tietämisenä, tahtona ja valtana. Yksittäisessä poliittisessa teossa ne ovat vain refleksion näkökulmasta läsnäolevia momentteja, koska toiminta on kansakunnan historiallista toimintaa ja siten yksilöiden totaalisuus ajassa sekä paikassa. Pysyvät toimintamuodot lausuvat julki tuon tiedon, toteuttavat sitä toiminnassa ja tekevät sen absoluuttisen vallan hahmossa. Yksilö kantaa tietoa oikeasta sisässään, julkilausuttuna; se ilmenee vain hänen teoissaan. Kansakunnan täytyy lausua itselleen julki, mitä oikea on, jotta voitaisiin yhtenäisesti toimia sen mukaan. Yksilö harjoittaa valtiollisessa toiminnassa valtaa, joka ei ole hänen omaansa. Tämä valta on siinä refleksion, ulkoisen tarkastelun näkökulmasta. Mutta kansakunnan mahti on tunnustettu oikeaksi ja se osoittautuu sellaiseksi historiassa. Tämä ei ole vain hädän sanelemaa pakkoa, vaan monien yksilöiden toiminta ei todellakaan voi olla yhdenmukaista, jollei kerrota ja sanota julki, mitä pitää tehdä. Mutta oikea on ja sen tulee olla todellisuus, siksi se on julkilausuttu voimassaoleva mahti, ei vain ajateltua, yhden tai useamman yksilön mielipiteenä oikeasta.

Nämä toimintamuodot ovat edelleen edustettuina. Nyt elävä sukupolvi edustaa niitä kaikille ajoille, miessuku edustavana, täysi-ikäiset, suuren kansan keskuudessa kansan edustajat. Myös tähän sisältyy luonnonpuoli: kaikkien yksilöiden osallistuminen valtion toimintamuotojen harjoittamiseen on fyysisesti mahdotonta, mutta järjellistä tässä on se, että järjellisen tiedon ja tahdon tulee olla vallassa, kansakuntaa tulee edustaa järjellisenä.

Tässä tulee mukaan inhimillinen viisaus, harkinta, joka määrittää ja valitsee päämäärään tarvittavat keinot, edustuksen muodot. Spekulatiivinen määrittely lakkaa ja antaa tilaa historiallisesti annetulle. Voidaan vain lisätä, että edustusmuodon tulee jokaisessa kansakunnassa pyrkiä siihen, että se itsessään ilmaisee ja kantaa itsessään leimaa siitä, että edustus todella edustaa kansakuntaa. Kaikkien valtiollisten toimintamuotojen edustamisen muoto on valtiomuoto. On järjellistä, että se nykyään pyrkii tulemaan yhä demokraattisemmaksi, koska sitä kautta valtiollinen toimintamuoto kantaa itsessään kansakunnan toiminnan leimaa.

Muistutimme, miten tietyssä vaiheessa 1700-luvulla ja 1800-luvulle siirryttäessä valtio-opissa tiukasti vaadittiin valtiomahtien edustuksen erottamista toisistaan. Mutta koska isänmaalliset toimintamuodot ovat ainoastaan saman toiminnan momentteja, ei valtiomahtien tiukka sulkeminen toistensa ulkopuolelle voi eikä pidä olla mahdollista. Sitä ei missään olekaan toteutettu. Sillä esimerkiksi hallitusvallan edustajat eivät voi edustaa pelkkää tahtoa, ilman tietoa. Eivätkä he voisi toimia isänmaallisesti, jos toiminta olisi pakotettua, epävapaata, lakiasäätävän vallan heille määräämää. Siksi lainsäädäntöön on aina kuulunut näiden molempien valtiomahtien edustus, silloinkin kun lakiasäätävä kokous erityisesti edustaa tätä valtaa.

Lakiasäätävä valta puolestaan sisältää käsitteessään hallitusvallan, sillä vasta siinä ja sen myötä se on valtaa. Laki on valtaa tavan välityksellä, siksi että kaikki tekevät sen, minkä laki määrittää oikeaksi. Mutta lakiasäätävä valta, tämä erityinen toiminta ja valtiollinen toimintamuoto, on valtaa siksi, että julkilausuttu oikea osoittaa olevansa kansakunnan valtaa, joka kykenee kukistamaan kaikki vastalauseet, kokoamaan ja johtamaan koko kansan toimintaa kansakunnan laissa lausutun oikeustietoisuuden mukaan. Lakiasäätävä valta on siten valtana ilman muuta hallitusvaltaa.

Molempien toimintojen erilainen luonne vaatii erityyppistä edustusta. Toinen on oikeaa koskevan tiedon julkilausumista – toinen oikean toteuttamista. Edellisessä tieto ilmenee passiivisesti – jälkimmäisessä tahto on aloitteellinen. Edellinen toiminta on tutkimusta ja harkintaa, joka kylläkin päättyy tiettyyn kohtaan, subjektin ratkaisuun, mutta jälkimmäinen lähtee tästä pisteestä, subjektin intressistä (isänmaan etu). Halutaan viisasta lainsäädäntöä ja voimakasta, energistä hallitusta. Neuvoa-antava kokous voi keskustella pitkään ja hartaasti – se odottaa aihettaan ja käsittelee sitä sitten kun se on esillä – vasta äänestyksessä yksilö ratkaisee. Tällainen elin ei voi hallita. Sen suuntaiset yritykset (vallankumousten aikana) ovat epäonnistuneet. Hallituksella on oltava aloite, sen on hankittava tilaisuus eikä otettava sitä vastaan, ja siinä tarvitaan usein silmänräpäyksellisen nopeaa päätöstä. Toiminta alkaa päätöksellä, yksilön ratkaisulla.

Siksi näyttää selvältä, että lakiasäätävä kokous on koolla kausittain, hallitus on pysyvä. Siksi hallituksella täytyy olla myös pysyvä johto.

Yleisin tapa on ollut hallitusedustuksen perinnöllisyys. Euroopassa tämä tapa periytyy feodaalilaitoksen ajoilta. Hallitsija oli maanomistaja, hänellä oli perinnöllinen oikeus hallitsemiseen, koska hänellä oli perinnöllinen oikeus maahan. Tämä on muuttunut vähitellen. Perintöoikeus kuninkaanvaltaan on saanut uskonnollisen pyhyyden. Paavi, kirkon virkamies, voiteli kuninkaat juutalaisen, raamatullisen tavan mukaan. On ajattelematonta pitää tätä toimeenpanemisena. Monarkki ei edusta vain hallitusvaltaa sisäisesti, vaan hän on myös kansakunnan majesteetti – sen suvereeni valta suhteessa kaikkeen valtaan maan päällä – kansakunnassa vallitsevan oikean vallan täydellistymä. Perinnöllisyys onkin kaikkialla ja kaikkina aikoina ollut yleisintä.

Epäkohdat ovat silmiinpistäviä. Hallitsijan kelvollisuus hallitsemiseen on enemmän tai vähemmän sattuman varassa. Tätä ongelmaa ei poisteta riittävästi sillä, että hänet kasvatetaan tehtäväänsä. Haluttu tehtävä voi toki synnyttää ylevän mielen, mutta itse valinnan epävapaus voi myös masentaa. Mutta kaikista epäkohdista huolimatta kruununperimyksen varmuus on aina osoittautunut tärkeäksi valtion sisäisen rauhan kannalta. Pienissä valtioissa tämä ei merkitse niin paljoa. Suuressa valtiossa, joka määrää maailman tapahtumia, rauha on tärkeämpi. Esimerkiksi Yhdysvallat eivät vielä muodosta tällaista valtiota. Mutta siellä on kuitenkin ollut puoluehallitsijoita, jotka ovat edustaneet etupäässä orjavaltioita ja niiden etuja. Jos maan sijainti ja sen osuus maailmanhistoriassa olisi ollut toisenlainen, niin tällainen hallitusmuoto olisi luultavasti osoittautunut kelpaamattomaksi – näin tosin kävi vielä selkeämmin sisällissodassa. Myös perimysoikeus tai oikeammin sen kumoaminen on synnyttänyt sisällissotia. Ei kuitenkaan nykyään, kun kansakuntien tietoisuus pitää sitä selkeämmin yllä. Vallantavoittelijat ovat hallitsijoita, joilla ei valtaa nousta esiin. Siksi myöskään tämä muoto ei perustu järkeilyyn vaan kansakuntien historiallisesti olemassa olevaan tietoisuuteen. Esimerkiksi Ranskassa tasavaltaa on kokeiltu turhaan. Ollaan yksimielisiä siitä, että kansa on kuningasmielistä. Samoin Ruotsissa.

Historia opettaa, että valtiosäännöt tulevat yhä demokraattisemmiksi. Tarkoitamme tällä sitä, että valtiomuoto yhä selkeämmin lausuu julki valtiovallan olevan kansakunnan valtaa. Tähän suuntaan kuljetaan kaikkialla sivistyneiden kansojen keskuudessa. Ja myönnämme tämän olevan järkevää, koska valtio on ja sen tulee olla kansakunnan tietoa ja tahtoa oikeana.

Tämä myönnytys näyttäisi sisältävän, että järki on kansanjoukoissa. Tämä sotii kuitenkin kaikkea kokemusta vastaan.

Itse asiassa kaikki valtiollinen historia sisältää tämän ristiriidan ja sen ratkaisemisen prosessin. Se sisältyy ihmisen siveelliseen tehtävään. Onhan ristiriitaista, että ihmisyksilön rajallisine tietoineen, heikkouksineen, haluineen ja intohimoineen pitäisi tehdä historiaa, siis toteuttaa oikeaa maan päällä – ja maailmassa. Tämä ristiriita tulee esiin valtiollisessa elämässä. Valtiovallan edustuksessa tulee olla edustettuna kansakunnan järjellinen tieto ja tahto, mutta koska kansakunta on absoluuttinen ratkaisija, sen tulee edustaa järkeä sellaisenaan, siveellistä maailmanjärjestystä. Siksi näyttää selvältä, että edustuksen tulee koostua ymmärtävimmistä ja luonteeltaan jaloimmista miehistä. Mutta nämä superlatiivit itse osoittavat, että yksilöllinen järjellisyys on vain jokin aste, eikä siksi vastaa käsitettä. Kuinka tahansa edustus siis järjestetäänkin, sen järjellisyys tuomitaan vain historiassa, joka siveellisenä maailmanjärjestyksenä tuomitsee kansakuntien elämää. Mutta koska poliittisella teolla on oikeutuksensa vain sikäli kuin se on kansakunnan järjen ilmaus, ja sillä on oikean valta vain jos kansakunnan valta pääsee siinä esille, niin on järjellistä, että valtiojärjestyksellä tulee olla sellainen muoto, joka antaa valtiovaltojen toiminnalle tällaisen leiman. Tämän leiman tulee siis olla julkilausuttuna niiden toiminnassa ja ilmetä niiden muodossa, valtiojärjestyksen kehittyminen on edistymistä tässä. Tämä muoto on sama, mitä enemmän kansakunnan kaikki jäsenet osallistuvat poliittiseen toimintaan ja mitä selvemmin edustuksella on kansakunnan edustamisen leima.

Mutta tämän tulee perustua historialliseen kehitykseen. Kansakunnan jäsenissä täytyy olla tietoisuutta tällaisesta kutsumuksesta, siis poliittista tietoisuutta. Ja se taas on merkityksetöntä, eli sitä ei ole, tai se on pelkkänä mielipiteenä, jos sen sisältönä ei ole tieto kansakunnan asioista ja sen tahdosta, siis kiinnostus ja määrätty järjellinen tarkoitus ottaa osaa sen ratkaisuihin. Siksi osallistuminen riippuu laajuutensa, määränsä ja tapansa suhteen historiallisesta kehityksestä.

Englannin valtiojärjestyksen erinomaisuuden on uskottu olevan siinä, että se niin hyvin kokoaa yhteen monarkkisia, aristokraattisia ja demokraattisia aineksia. Jotain totuutta tähän ajatukseen sisältyykin, nimittäin se, että kansan suuret joukot vaikuttavat, mutta niiden vaikutus ei koskaan ole välitöntä. Sitä ei kuitenkaan voi jäljitellä. Myöskin poliittisen tietoisuuden sisältö on nimittäin siellä historiallisesti annettuna. Mikään muu Euroopan kansa ei voi esimerkiksi osoittaa parlamentin jäseniä, jotka ottavat tehtävänsä vastaan ilman korvausta, vaan maksavat siitä. Tämä antaa jo itsessään tietyn mittapuun edustukselle. Muualla tällaiseen ei kyettäisi – eikä sitä moniaalla siedettäisikään, sillä se sisältää aristokratian. Mutta se kuitenkin todistaa vaadittavasta tietämisestä ja tahdosta.

Edustuksen demokratisoiminen sisältää jo sen, että eri toimintamuotojen edustusta ei ole positiivisesti erotettu. Olemme koettaneet selvittää, miksi lainsäädäntövaltaa harjoittavat sekä edustajakokous että hallitsija. Mutta molemmilla onkin aina myös hallitusvaltaa. Valtiojärjestys on muotoutunut siten, että lakiasäätävää valtaa edustaa erityinen kokous. Silloin täytyy käydä niin, että se kontrolloi, toimiiko hallitus kansakunnan julkilausuman tiedon kanssa yhdenmukaisesti. Järjellistä tässä on se, että julkilausuminen jää tyhjäksi, jos sitä ei seuraa toiminta, ja jälkimmäisestä on oltava varmuus, jotta sitä voitaisiin edelliseltä edellyttää. Ja edelleen: julkilausuminen osuu oikeaan juuri siksi, että teossa, sen harjoittamisessa tullaan tietoisiksi siitä, mitä se on ja sisältää. Se osoittautuu oikeaksi – käytännössä. Tämä lakiasäätävän kokouksen osallistuminen hallitsemiseen on kuitenkin luonteeltaan negatiivista. Toiminnan tulee nimittäin olla vasta siinä. Se lähtee, kuten todettu, tästä pisteestä, yksilöllisestä ratkaisusta. Se on yksi. Pohdinta päättyy tässä ja nyt kun päätös leikkaa sen poikki. Siksi se kuuluu hallitusvallan edustajalle.

Tätä negatiivista osallistumista hallitusvallan edustukseen toteutetaan nykyaikaisessa perustuslaillisessa valtiossa lähinnä verotusoikeuden avulla. Hallituksen edustaja, hallitsija, voi tietyissä rajoissa riippumattomana toteuttaa, mitä lainsäädännössä on määrätty – ja vielä vapaammin niissä asioissa, joista ei voi olla ennalta säädettyä lakia – esimerkiksi sota, rauha, liittolaisuus. Mutta niin toisessa kuin toisessakin vaaditaan hyväksymistä, joka perustuslaillisessa valtiossa kuuluu lakiasäätävän vallan edustukselle. Sillä nämä välineet, rahat, hallituksella tulee olla kaikkia sen hankkeita varten. Valtioiden suostumuksella, rajoittamisella tai kieltämisellä tuetaan, lykätään tai estetään hankkeita.

Tarkastelemme myös tätä poliittista oikeutta valtiollisesta näkökulmasta. Säästämisen, verojen alentamisen jne. keinona se on sattumanvarainen – usein vähäpätöinen. Perustuslailliset valtiot ovat itse asiassa usein kalliimpia. Ja verojen myöntäminen on tässä mielessä seremonia. Moititaan sitä, että Englannin parlamentti päättää budjetista niin lyhyesti. Mutta se on asioiden kulku silloin kun sisä- ja ulkopolitiikassa vallitsee yksimielisyys lakiasäätävän kokouksen ja hallituksen kesken.

Meidän tulisi käsitellä erikseen kansalaisten etujen merkitystä ja oikeutusta poliittisessa elämässä. Herrat oivaltavat kyllä, että tätä asiaa ei päivittäisessä resoneeraamisessa tarkastella meidän näkökannaltamme. Ei nimittäin koskaan kuule puhuttavan siitä, että valtio on olemassa siksi, että oikean tulee olla olemassa maan päällä, tai että sen tehtävä on sen paikka historiassa, siveellisessä maailmanjärjestyksessä. Ei pitäisi maksaa veroja – ei tehdä kyydityksiä – pitäisi saada esteettä valmistaa vaatteita ja kenkiä – tämän pitemmälle ei arkipäivän puheissa päästä. Kuitenkin myös sillä on oikeutuksensa. Valtiota se ei silti käsitä. Se on oppia yksilöä varten olemassa olevasta ”laitoksesta”.

Positiivisempi lakiasäätävän kokouksen hallitukseen osallistumisen muoto on niin sanottu ministerihallitus. Sitä ei tosin ole muualla kuin Englannissa, mutta se on malli, johon muualla pyritään. Mutta lakiasäätävän kokouksen osallistumisella hallitukseen tulee ylipäätään olla se negatiivinen muoto, että hyväksyntä tulee jälkeenpäin, eikä sitä edes täsmällisesti lausuta julki vaan se ilmenee siinä, miten hallituksen esitykset saavat parlamentin enemmistön tuen. Tämä on poliittisen vapauden yleinen muoto anglosaksisilla heimoilla. Myös Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, joissa niin valtion kuin kuntienkin hallitusmiehet valitaan, heidän valtansa on suuri. Ja siihen myös alistutaan, mutta positiivinen hyväksyntä tai torjunta tulee eteen vasta seuraavissa vaaleissa. Jos ajatellaan, että edustajainkamarin tulee säädellä jokaista pikkuasiaakin ja hallitusvallan edustaja on vain sen lähettiläs, toimeenpaneva valta, niin silloin tuhotaan hallitus kokonaan ja luodaan anarkiaa. Yritykset tähän suuntaan ovat järjettöminä rauenneet.

Kun sanoimme, ettei mikään valtiomuoto sellaisenaan takaa valtiollisen toiminnan järjellisyyttä, niin tarkoitimme, että kansakunnan takuut ovat korkeammalla historiassa, yleisinhimillisessä kehityksessä, siveellisessä maailmanjärjestyksessä. Lait voivat olla viisaita, hallituksen toimenpiteet onnistuneita, ulkopolitiikka ajanmukaista, kansakunnan mahti ja kunnia voivat olla yhtä suuret tämän tai tuon valtiomuodon puitteissa.

Mutta lisäsimme, että valtiomuodon jatkuva demokratisoituminen on silti järjenmukaista, siinä merkityksessä, että kansakunnan tulee kokonaisuutena osallistua valtiollisiin toimintamuotoihin, sillä tällainen kehitys osoittaa poliittisen toiminnan olevan kansakunnan toimintaa, se leimaa valtiomahtien edustuksen kansalliseksi edustukseksi.

Tämä liittyy ylipäätään kansallisen tietoisuuden kehitykseen – siis poliittiseen ja kansalliseen. Aiemmin totesimme, että Euroopan kansakunnat muodostuivat absoluuttisen kuningasvallan aikana. Provinsialismi hävisi vähitellen feodalismin myötä. Mutta itse asiassa, toiminnassa *** on samanaikaisesti syntynyt vapaampia poliittisia instituutioita. Pikaisesti tarkasteltuna voisi näyttää siltä, että esimerkiksi Ranskan kansa jo Ludvig XIV:n aikana oli yhdenmukainen, yhdeksi kansakunnaksi sulautunut. Mutta luonteessa, tavoissa ja jopa laeissa oli silti suuria eroja. Ranskalainen henki ja sivistys kuului vain ylimmille yhteiskuntaluokille. Vasta vallankumous poisti maakuntarajat, yhdenmukaisti ja liitti yhteen. Jako departementteihin ym. oli osoitus tästä. Samoin Englannissa. Jo sangen varhain yksi kieli. Mutta aina Ruusujen sodan päättymiseen asti maakuntien tavat, lait, hallinto. Samoin nykypäivän Italiassa.

Sama kehityskulku voidaan nähdä myös antiikin Kreikassa ja Roomassa.

Kreikkalaiset valtiot samoin kuin keskiajan italialaiset tasavallat olivat kuitenkin luonteeltaan toisenlaisia. Voisimme kutsua niitä kommunaalisiksi. Italiassa lähtökohtana oli roomalaisten paikallishallinto. Tapojen ja kielen kansallinen yhtenäisyys ylitti valtion rajat, joina usein olivatkin kaupunginmuurit. Myös tässä eri kansanheimojen tuli kuitenkin sulautua yhteen ennen kuin poliittinen vapaus kykeni syntymään.

Siksi lisäämmekin: Vapaa poliittinen valtiomuoto seuraa poliittisen tietoisuuden kehitystä, mutta tämä taas puolesta kansallistietoisuutta. Tasavaltaisemman muodon kautta kansan poliittinen toiminta saa kansakunnan toiminnan leiman, se pääsee näkyville historiassa, sillä on tietty kansallinen hahmo – eräs yleisinhimillisen kulttuurin määrätty muoto, jossa se edustaa tätä.

Vapaampia valtiollisia muotoja voidaan lainata ja kokeilla. Mutta ne eivät kestä. Silloin sanotaan, että kansa ei ollut kypsä niihin – eli että poliittinen tietoisuus ei ole kyllin pitkälle kehittynyt. Mutta on lisättävä, että puuttuu kansallistietoisuuden perusta, sen kehitysaste, jossa kansakunta tietää, että sillä sellaisenaan on tehtävä historiassa – tietää oman henkensä muiden kansakuntien hengestä eroavana, tietää sen historiassa oikeutettuna mahtina ja siksi sillä on tahtoa sekä voimaa saattaa se siinä näkyville.

Valtiomahtien edustajien osallistuminen lainsäädäntöön ja hallitukseen, molempiin toimintamuotoihin, luo poliittista tapaa ja tämä laissa julkilausuttuna on varsinainen valtiollinen laki = valtiosääntö lakina.

Kaikissa valtioissa, jopa idän despotioissa on jokin valtiosääntö tavan muodossa. Mutta edustuksen eriyttäminen synnyttää tarpeen laista – kirjoitetun perustuslain tarpeen. Sen olennainen sisältö on edustuksen määrääminen, mutta lisäksi myös itse valtiosäännön edelleen kehittämisen muodot, edustuksen uudelleen järjestämistä varten. Jälkimmäisen puuttuminen tekee vallankumouksen tai vallasta syöksemisen välttämättömäksi. Meidän Vakuuskirjamme säädös, että sen tulee päteä ikuisesti, on järjetön ja kohtuuton: se on ikuista paikallaan pysymistä tai vallankumousta.

Perustuslain suhteen on myös valtiota sopimuksena tarkastelevalla opilla ollut omat aikansa. Pinnallisesti tarkasteltuna kyse on hallitsijan ja kansan välisestä sopimuksesta – syvemmin tarkasteltuna (huom. lehti 2) niiden yksilöiden, jotka muodostavat kansan, sopimuksesta valtion perustamisesta. Jälkimmäisessä merkityksessä sopimusteoria on kumottu. Se on epähistoriallinen. Vain valtioliitto tai liittovaltio voivat syntyä sellaisen sopimuksen nojalla. Mutta valtiot ovat historiassa aina valmiina. Sitä paitsi sopimus ei voi sitoa vielä syntymätöntä sukupolvea. Se kieltäisi tältä kaiken siveellisen vapauden – kaiken isänmaallisuuden.

Myös perustuslain suhteen sopimusteoria on vailla käsitettä. Kansa ja hallitsija eivät ole kaksi persoonaa, henkilökohtaista tahtoa, jotka mielivaltaisesti ratkaisevat. Kansahan tarkoittaa tässä tapauksessa kansan edustajia. Valtiomuodon ratkaiseminen on poliittista toimintaa ja sen tulee lähteä isänmaallisuudesta. Siinä on sen vapaus. Mitä tulee päättää, se riippuu kansakunnan historiallisesta kehityksestä. Vapaus on tämän julkilausumista ja se toteutuu siinä määrin kuin julkilausuminen toden teolla tavoittaa kansallistietoisuuden. Sitä paitsi on selvää, että hallitsija on kansakunnan edustaja aivan kuin lakiasäätävä kokouskin. Se edustaa kansakunnan mennyttä ja tulevaa historiaa, kokous tätä hetkeä.

Perustuslaki ei siten ole sen enempää sopimus kuin mikään yhteiskunnallinen laki. Lain säätävät molempien valtiomahtien edustajat. Siitä täytyy siis vallita yksimielisyys. Mutta tämä ei tarkoita mielivaltaista sopimusta. Silloin tarkasteltaisiin valtiomahteja jonkinlaisina osapuolina – ettemme sanoisi vihollisina, vaikka ne käsitteensä mukaan ovat vallanharjoittajina saman prosessin momentteja – oikean toteuttamista.

Tästä mainitsimme. Valtiojärjestyksessä jää paljon käytännön harkinnan varaan. Tämä koskee erityisesti valtiosäännön yksityiskohtia.

Politiikassa on kaksi tekijää. Toinen ovat periaatteet. Niihin eivät kuulu ainoastaan spekulatiiviset käsitykset filosofisesta valtio-opista, vaan myös reflektioon perustuvat yleiset lauseet politiikan tieteen eri osa-alueilta – esimerkiksi kansantaloudesta ja valtiontaloudesta. Toinen ovat hetken vaatimukset, vallitsevat historialliset olosuhteet. Myös valtiosääntöoikeudelle on monia tällaisia yleisiä peruslauseita. Kansanedustukselle lainsäädäntöoikeus, esitysoikeus, verotusoikeus – ilmaisuvapaus, kokoontumisvapaus yleensä – yleinen äänioikeus edustajien vaalissa. Toiselta puolen perinnöllinen monarkia, hallitsijan koskemattomuus, ministerivastuu jne. Mutta niiden toteuttamisessa on taas lähdettävä vallitsevista historiallisista oloista.

(Huom. lehti 3)

Yhden periaatteen toteuttaminen edellyttää toista. Ja kaikkien kansan yleistä kulttuuria. Liberalismi ja konservatismi ovat oikeastaan kaksi puolta – toisistaan erotettuina molemmat ovat pinnallisia. Yleiset lähtökohdat on helppo oppia, näkemys siitä, mitä kansakunnan tämänhetkinen historiallinen tilanne vaatii, siis poliittinen viisaus, ei ole yhtä helppo saavuttaa. Meidän aikamme on täynnä esimerkkejä sokeudesta periaatteiden suhteen, mutta myös epäviisaista perustuslaeista. Kumpainenkin on johtanut väkivaltaisiin mullistuksiin.

Historia osoittaa, että sellainen valtiosääntö on luja, joka perustuu tapaan ja on itsessään peritty. Uudistus tapahtuu varmimmin, kun se tapahtuu vähitellen omaksutun tavan kautta, ja kirjaimet tulevat perästä päin tämän säätelemiseksi ja vahvistamiseksi. Englanti on mallina myös tässä. Mutta sellainen kehitys perustuu viisaaseen hallitukseen, joka tekee myönnytyksiä jälkikäteen – ottaa aloitteen käsiinsä. Hallitus on luonteeltaan konservatiivinen – se edustaa traditiota ja tulevaisuutta, ei vaihtuvia päivänkohtaisia mielipiteitä. Mutta siksi siitä itsestään lähtevillä uudistuksilla onkin helpommin korkeutta ja lujuutta. Jos ne lähtevät lakiasäätävästä kokouksesta, ne muuttuvat helposti puolueen mielipiteiksi, jotka toinen jälleen vuorostaan kumoaa.

 

Valtio-oppi. Kevätlukukausi 1863. 23–25

 

Hyvät herrat. Meidän on sivuutettava niiden eri haarojen lähempi tarkastelu, joihin hallitusvallan harjoittaminen jakaantuu. Modernissa yhteiskunnassa niitä edustavat erilliset ministeriöt. Niitä ovat oikeus, sisäasiat erityisesti kauppa- ja elinkeinoasiat yleisten töiden kautta, poliisi *** opetus-, talous-, sota- (maa- ja meri-) sekä ulkoministeriö.

Hallitus on nimittäin kansalaisyhteiskunnan instituutioiden korkein ylläpitäjä. Niitä olemme käsitelleet. Lainsäädäntö: siviili-, rikoslaki, taloudellinen (elinkeinolainsäädäntö), järjestys (mukaan lukien opetus) sekä yhteisöt (erityisesti kirkko).

Suoranaisesti valtioon liittyvät hallituksen toiminnoista siis ainoastaan talous-, sota- ja ulkoasiat – viimeksi mainittu kuuluu suvereenin vallan harjoittamiseen – sota myös osittain, ylimpänä päällikkyytenä.

Mutta tiukkaa eroa sen välillä, mikä kuuluu kansalaisyhteiskuntaan ja mikä valtioon, ei voitane tehdä. Hallinnon itsensä ylläpito on hallituksen toimintaa – siksi sisäministeriöllä on myös puhtaasti valtiollinen toimintakenttänsä ja sen hallinnollinen rooli = lait, jotka määräävät valtionhallinnon toimien järjestyksestä, hallinnoivien virkamiesten velvollisuuksista ja pätevyyksistä voidaan katsoa yhteiskunnallisen ja valtiollisen lain välimuodoksi.

Talous- ja kameraaliset lait, jotka määräävät veroista ja valtion varojen käytöstä, ovat sitä vastoin puhtaasti valtiollisia lakeja. Samoin sotalait.

Suoranaisesti valtiota koskee siis kolme lainhaaraa, hallinnolliset, talous- ja kameraaliset lait sekä sotalait. Ensiksi mainitut koskevat myös kansalaisyhteiskuntaa – sen eduista huolehtimista ja niiden välistä rajankäyntiä talous- ja järjestyslakien mukaisesti.

Lähinnä tai yksinomaan kansalaisyhteiskunnan piiriin kuuluvista lainsäädännön haaroista voimme mainita parilla sanalla kauppaa ja opetusta koskevat lait, hallitusvallan harjoittamisen näillä alueilla.

Kauppa on ulkomaankaupan osalta poliittinen kysymys.

Ulkomaankauppa ei ole vain elinkeino tietyn yhteiskuntaluokan toimeentuloa varten ja kaikkien varustamiseksi tietyillä kulutustavaroilla. Se on samalla valtioiden välistä kilpailua hyvinvoinnista ja vallasta ja sellaisena se on eräs politiikkaan kuuluva osa-alue. Kauppasopimukset, sota ja rauha.

Vapaakauppa on meidän aikamme poliittinen periaate. Mutta tässä asiassa, kuten monessa muussakin sotkeudutaan, kun arvioidaan historiaa. Kansat ja hallitukset ovat olleet lyhytnäköisiä. Ne ovat saavuttaneet hyvinvoinnin lyhytnäköisyydestään huolimatta, vastoin järjellistä järjestystä, kotimaisten elinkeinojen suojelun eikä vapaakaupan kautta – (Englanti). Sellaista on ajattelemattomuus.

Yksi kansa on päässyt kulttuurissaan toista pitemmälle. Vapaakauppa alusta alkaen sovellettuna olisi jakanut toiminnan siten että edellisestä olisi tullut jälkimmäisen tehtailija, sen raaka-aineiden jalostaja – edellisellä olisi sivistys, jälkimmäisellä sivistymättömyys. Sillä älyllisen sivistyksen ja kulttuuritason nousu seuraisi myötä. Olisiko jälkimmäinen sitten myöhemmin kyennyt nousemaan ja milloin, se kysymys on tyhjää spekulaatiota. Mutta fakta on, että Englannin teollisuus on tällä hetkellä niin ylivoimaista, että se tuottaa sivistymättömille kansoille muissa maanosissa. Aiemmin oli sama tilanne suhteessa Eurooppaan. Samoin Euroopan kansojen keskinäiset suhteet. Molemminpuolinen vapaus perustuu sopimuksiin.

Älyllisen sivistyksen suhteen. Myös näillä toimenpiteillä on osittain poliittinen merkitys, silloin kun hallitus tukee tiedettä, kirjallisuutta ja taidetta. Tällä tavoin kansakunta saatetaan toisten veroiseksi.

Kauppa ja kirjallisuus ovat myös se kansainvälinen yhdysside, jonka kautta kansa lähinnä osallistuu yleisinhimilliseen kulttuuriin. Edellinen erityisesti elinkeinojen kasvua edistämällä, mutta myös ylläpitämällä kulttuuria rauhan takeena. Vapaassa kirjallisuudessa ja taiteessa kansakunta puolestaan osoittaa oman henkensä kehityksen, joka tulevaisuudessa, valtion häviämisen jälkeenkin vaikuttaa yleiseen inhimilliseen kulttuuriin.

Kaikissa näissä asioissa hallitus ei yksin edusta hallitusvaltaa. Sen töitä ja toimia määrää lakiasäätävä valta, ei vain lakien kautta, jotka asettavat useimpia tapauksia varten määräykset ja rajat vaan myös suoraan lakiasäätävän kokouksen verotusoikeuden kautta. Tämä vaikutus on välitöntä ja sillä on se negatiivinen puoli, että edustajakokous kieltäytyy menemästä mukaan hallituksen esityksiin kieltämällä määrärahat. Mutta myös niihin suostuessaan se osallistuu enemmän tai vähemmän niiden tarkoitusten ja tapojen positiiviseen määrittämiseen, joihin määrärahat tulee käyttää.

Kehittyneempi muoto on epäilemättä parlamentaarinen ministerihallitus. Se on toistaiseksi vain Englannissa. Ehtona on, että poliittiset puolueet ovat niin selkeästi muotoutuneina ja tiiviitä, että kaikissa kysymyksissä on saatavissa selvä enemmistö. Siihen vaaditaan pitkää parlamentaarista historiaa ja sen myötä tietynlaista vallitsevaa tapaa sekä kuria. Englannissa sekä ylä- että varsinkin alahuone äänestävät käskyjen mukaan. Puolueet eivät ole päiväperhoja, vaan historiallisia, vuosisataisia. Mutta tästä seuraa sama komento koko hallituksen henkilökunnassa. Se eroaa aina pitkälle alaspäin saakka, kun puolue menettää enemmistönsä.

Nykyaikaisissa valtioissa yleisen mielipiteen paine tuntuu myös edustuksen ulkopuolella – kokoontumis- ja yhdistymisvapauden sekä painovapauden välityksellä. Nämä ovat siksi tärkeitä poliittisia, ei pelkästään yhteiskunnallisia oikeuksia. Mutta Yhdysvalloissa on esimerkki siitä, että enemmistön tahto rajoittaa myös tätä vapautta. Kun tämä on äänestyksessä puhunut, lehdistön on vaiettava. Oppositiota ei saa kuulla. Tämä on tietenkin äärimmäinen johtopäätös. Mutta se ei ole sivistyksen tarpeen mukainen muoto, koska siinä suuri enemmistö voi terrorisoida.

Enemmistön ääni on välttämättä ratkaiseva. Mitään muuta keinoa ei ole. Mutta tämä koskee vallitsevia tosiseikkoja, sitä mitä tulee tehdä, toimintaa. Valtion tulee sitä vastoin olla niin vahva että se kestää teorian ja todistelun. Muutoin ei myöskään muutoksiin ole muuta keinoa kuin agitaatio – ja kaikki, mitä siitä seuraa.

–––

Tämä kahdesta valtiollisesta toimintamuodosta ja niiden edustuksesta.

Mutta vaikka laissa julkituotu kansallistietoisuus hallitusvallassa ja sen kautta onkin valtaa, se ei vielä ole valtaa maan päällä – maailmassa. On nimittäin satunnaista, onko se olemassa vai ei, jos se ei kykene ilmentämään itseään suvereenina mahtina – muita ja kaikkia valtioita vastaan.

 

Hyvät herrat. Meidän ei tarvitse selvitellä, kenen suvereenisuus valtiossa on ja pitää olla. Keskiajalla ruhtinaallinen suvereeni mahti suoritti jumalallista tehtävää. Aiemmin se ilmeni myös historiallisesti ainakin kirkon ***. Voidaan sanoa, että tämä käsitys on ikivanha. Löydämme sen kaikkialta Itämailta, Kreikasta ja Roomasta. Mutta jo varhain 16. ja 17. vuosisadoilla sitä vastaan asetettiin kansansuvereenisuus. Tämä oppi edusti osin uusantiikin, osin juutalaisuuden vaikutusta. Mutta vielä syvemmälle *** kristinuskon opit ihmisen vapaudesta Jumalan edessä ja kaikkien yhdenvertaisuudesta. Siksi myös kansansuvereenisuuden vaatimus esiintyi uskonnollisen vapauden vaatimukseen liittyneenä. Ranskassa sitä vaativat Hotman ja Languet, Skotlannissa Buchanan.

Meille valtio on oikea kansakunnan tekemisinä ja tekemättä jättämisinä, ja siksi kaikki valtiovalta, myös suvereeni, on tätä tekemistä ja tekemättä jättämistä. Mutta valtiomahtien edustusten välillä on järjellinen ero. Hallitusvallan tulee olla edustettuna joka hetki – lakiasäätävän ei.

Lakiasäätävä valta voi kantaa tätä nimeä vain siksi, että se hallitusvallan kautta välitettynä osoittaa olevansa valta, ja hallitusvalta taas on rajallinen ja satunnainen, ellei se ilmene mahtina maailmanhistoriassa, siveellisessä maailmanjärjestyksessä, absoluuttisena, suvereenina valtana. Valtio on ja sen tulee olla tämä suvereeni valta. Tämä ei ole vain oikeutus, valtioiden keskinäisten suhteiden tunnustamista kansanoikeudellisesti; se on oikean olemassaoloa suvereenina valtana. Tiedämme, ettei oikea ole vain teoriaa vaan tosiasiaa ja sellaisena mahti maailmassa – perheessä vanhempien valta, kansalaisyhteiskunnassa lain ja tavan valta – valtiossa lopulta maailmanhistoriallinen valta. Voimme sanoa, että myös lailla, esimerkiksi roomalaisten lailla on maailmanhistoriallista vaikutusta. Mutta yhteiskunnallisen lain luonne ja tehtävä ei ole tällainen. Kansakunnan esiintyminen maailmanhistoriassa sitä vastoin kantaa tätä leimaa, se on tätä määräävä valta, se määrää maailmahistoriallisen oikean. Ja tämä esiintyminen on ilman muuta – valtio.

Siksi suvereenia valtaa ei edusta eikä voi edustaa mikään muu kuin hallitus. Vasta sen toiminnassa lakiasäätävä valta esiintyy valtana – ja tällä vallan harjoittamisella oikeana tulee maan päällä olla sinänsä ja itsessään oikeutetun luonne, sen on oltava tällaiseksi tunnustettu – sen tulee kantaa suvereenin vallan leimaa.

Kuten jokaisessa valtiossa hallitusvallan johdossa on oltava yksi valtionpäämies, joko valittu tai perinnöllinen, niin sama koskee suvereenia valtaa. Hegel, tai kuten sanotaan, hänen ”Oikeusfilosofiansa” julkaisija, on ilmaissut tämän niin, että täytyy olla joku joka sanoo: minä – panee pilkun i:n päälle. Mutta myös lakiasäätävässä kokouksessa ratkaisee yksi ääni. Siksi voidaan sanoa, että enemmistön ratkaisu on järjellisesti välttämätön, sillä muutoin ei ole mitään päätepistettä ja siksi kyse on viime kädessä yhdestä äänestä. Mutta olemme tulleet huomaamaan, että hallitusvallan kannalta tällä on se vielä syvempikin merkitys, että siinä ei tule olla vain yksi valtio, vaan myös yksi aloite. Toiminnan on noustava yhdestä intressistä, yhdestä isänmaallisesta sytykkeestä. Yksi ääni ei ole tässä päätepiste vaan alku; sillä sen myötä ryhdytään toimintaan. Valtio on suvereeni myös sisäpolitiikassa, valtiovaltojen ratkaisu on siinä täysin, absoluuttisen vapaa ja korkein ratkaisuvalta on myös tässä hallitsijalla, suvereenisuuden edustajalla. Mutta suvereenisuus tässä ratkaisussa on vielä vain refleksion, ulkoisen tarkastelun asia. Kun hallitsija antaa julkaista lain, jonka hän vahvistaa, ja kun hän laatii käskyn niin siihen voidaan sanoa: mikään mahti maan päällä ei ole oikeutettu sitä estämään tai siihen puuttumaan.

Mutta ulkopolitiikassa, valtion suhteessa toisiin valtioihin, toimintana kantaa itsessään suvereenisuuden leimaa. Suvereenisuus tunnustetaan siinä. Sopimukset, liitot, sota ja rauha valtioiden välillä kumpuavat tästä molemminpuolisesta tunnustuksesta. Tarkastelemme siksi suvereenia valtaa tässä sen toiminnassa, jossa se sellaisena ilmentyy, tunnustetaan ja pätee.

Tasavaltaisessa valtiomuodossa, jossa lakiasäätävä valta on erillisesti edustettuna, olemme osoittaneet tämän verotusoikeutensa kautta osallistuvan negatiivisesti hallitusvallan edustukseen, mikä kuitenkin on positiivisempaa siellä, missä tämän muoto on kehittynyt varsinaiseksi ministerihallitukseksi. Mutta tämän kautta lakiasäätävä kamari on osallinen myös suvereenin vallan edustuksessa – enemmän tai vähemmän positiivisesti, mutta itse asiassa enemmän kuin hallitusvallan suhteen.

Nimittäin: sen järjellinen merkitys, että valtiovaltojen edustuksen tulee kantaa kansakunnan tiedon ja tahdon edustamisen leimaa, tulee tässä erityisesti esille. Kansakuntaa ja hallitusta ei pidä tarkastella toisistaan erillisenä, eikä pidä epäillä, etteikö hallituksen tahto ja päätös ole kansakunnan tahto ja päätös – tämä antaa suvereenille mahdille sen varsinaisen voiman. Yhdenmukaisuus voi tietysti olla olemassa ilman tätä muotoakin. Kun kansa iloisin mielin seuraa hallitsijaa sotapäällikkönään sodan kohtaloissa – omaisuutensa ja henkensä uhraten – niin sisältää tämän vallan ja vakuuttaa voitosta. Esimerkiksi Kaarle XII, Napoleon I jne. Voihan valtion etu myös vaatia sotaa, tai muita uhrauksia valtion olemassaolon puolesta, joihin kansanjoukot alistuvat ainoastaan passiivisesti. Tämä on yleisin tilanne alemmalla kehitysasteella olevilla kansoilla, joilla valtionasioiden hoito jää suppean joukon asiaksi. Silloin vain faktat todistavat. Ja ylipäätään tulee muistaa, ettei valtion asioissa koskaan osoiteta viimeisenkin kansaan kuuluvan miehen tai naisen suostumusta, ja että kaikkein tasavaltaisimmankin järjestyksen puitteissa suostumus monesti tulee vasta jälkeenpäin. Kansan innostuksena suostumus näkyy tavallisesti vain sodassa. Suvereenin vallan jokapäiväisessä harjoittamisessa, ulkopolitiikassa yleensä ei. Mutta on tärkeää, että se tunnustetaan kansakunnan tahdoksi. Sitä kautta torjutaan sota, lisätään valtion vaikutusvaltaa – ihmiskunnan asioihin ylipäänsä, siis oikeasta ratkaisemiseen maailmanhistoriassa, maan päällä, maailmassa. Ei voida kuitenkaan kieltää, että tasavaltainen valtiomuoto ei aina sinällään vaikuta tähän suuntaan. Esimerkki vapaudenaika Ruotsissa. Ja vieläpä yleinen kansan mielipide voi kuohuvana aikana olla lähtökohtana. Preussi 1806. Hallituksen ei suvereenin vallan harjoittajana tule edustaa vain nykyhetkeä, vaan menneisyyttä ja tulevaisuutta – kansakunnan historiaa – sen tulee katsoa taaksepäin syihin ja eteenpäin tuleviin vaikutuksiin sekä tämän perusteella harkita kansan mielialojen oikeutusta vaikuttaa ulkopoliittiseen ratkaistuun. Historiassa oikeasta tuomitsee kuitenkin lopulta historia itse. Poliittisen toiminnan yleinen mittapuu on se, mitä ihmiskunta on sillä saavuttanut. Mutta tämä taas testataan sillä, miten kukin tosiseikka on täyttänyt paikkansa historiassa ja vastannut olemassa olevien historiallisten olosuhteiden vaatimuksiin. Ja lisäksi: kullakin kansakunnalla on oikeus turvautua vain omaan mahtiinsa, omaan kunniaansa. Mutta järkevää politiikkaa on se, että kansakunnan etu olisi ihmiskunnan etu.

Loppu