Kuopio
Täällä on ajattelemattomasti valitettu – ja me olemme aivan erityisesti olleet mukana valittamassa – että kevät antaa odottaa itseään niin kauan. Nyt vasta tulee mieleen, että tämähän on kevään tavanmukainen kohteliaisuus Kuopiota ja postilaitosta kohtaan. Muutenhan kävisi niin, että ainoa etelästä tuleva posti, joka aina keväisin ja syksyisin muutaman viikon ajan tulee myöhässä, tulisi myöhemmin kuin kevät itse. Nyt meillä sitä vastoin on se ilo, että voimme kuukauden tai kaksi valmistautua mahtavan nuorenherran tuloon. Jokaisena postipäivänä meille kerrotaan eri paikkakunnilta: nyt kevät on siellä, nyt taas siellä ja nyt siellä. Niinpä istumme rauhassa ja laskemme, koska samaa uutista kerrotaan myös Kuopiosta. Ja jos katsotaan korkean matkamiehen olevan koko persoonassaan läsnä silloin kun kaikki lumi ja jää on hävinnyt, niin hyvinä vuosina, sellaisina kuin nyt, voidaan häntä odotella kesäkuun puolella. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, voi sen rauhan kanssa monellakin taholla kuitenkin olla vähän niin ja näin. Jos nimittäin kevät hiukan lämmittää heikkoa ihmissydäntä, niin toistuvat kertomukset sen pikaisesta tulosta eivät voi jättää jälkimmäistäkään aivan jääkylmäksi. Pieni odotus voikin siis olla hyödyksi niille, jotka haluavat nauttia kevätlämmöstä. Jää vain kysymys, onko hidas lämpiäminen parempi asia kuin äkillinen hehku. Kysymys kuuluu olevan kaupunkimme rakastettavan naispuolisen nuorison keskusteluaiheena, mutta sitä ei ole vielä täysin ratkaistu vaan se on jätetty uusien kokeilujen ja kokemusten varaan, joihin taas miehisellä puolella ollaan erittäin halukkaita antamaan materiaalia.
Hiippakunnan piispa vierailee kaupungissa kesäkuussa pitääkseen tarkastuksen paikkakunnan oppilaitoksissa. Samoina päivinä pidetään oppilaiden venäjän opintojen edistymistä mittaava koe valtioneuvos Grotin, Porvoon hiippakunnan venäjän kielen kuulustelijan läsnäollessa.
Uutisia
Suomen Tiedeseura vietti 29. huhtikuuta vuosijuhlaansa, jossa valtioneuvos von Haartman ja professori Rein esittelivät tieteellisiä tutkimuksiaan ja professori Nervander piti muistopuheen seuran edesmenneelle jäsenelle Gustaf Gabriel Hällströmille, miehelle, joka aikoinaan teki Suomea ja sen yliopistoa ulkomaillakin tunnetuksi. Esitetyistä tutkimuksista on ilahduttavana ajan merkkinä todettava, että kummassakin käsiteltiin isänmaallista aihetta. Sihteerin, professori af Schulténin lukemasta vuosikertomuksesta selviää mm., että seura on vuoden aikana saanut 28 tieteellistä tiedonantoa, joista 16 painetaan seuran toimitusten sarjaan, ja että sen saaman 1 000 hopearuplan lahjoituksen lisäksi sille on Armollisesti myönnetty vuotuinen 570 hopearuplan lisämääräraha valtion varoista kymmenen vuoden ajaksi. Julkaistavien toimitusten määrän perusteella voidaan olettaa, että tavanomaiset akateemiset väitöskirjat julkaistaan nyt ja tulevaisuudessa uudessa muodossa. Tulevaisuus myös osoittaa, hankkiiko tämä uusi muoto niille runsaammin vaikutusta.
Espanjassa ja Kreikassa paljastetaan edelleenkin pieniä salajuonia, joita siis ei päästäne toteuttamaan. F. A. Tidningin mukaan ensiksi mainitussa maassa hankkeet ovat ”esparterolaisia”, ja yhä hämmästyneempänä joutuukin kysymään, miksi hra Esparteroa ei pidetty kotimaassa; jälkimmäisessä valtakunnassa taas ”hallitus valittaa sangen suuresti sitä, ettei käsiin ole saatu niin täydellisiä asiakirjoja, että rikollisten syyllisyys voitaisiin todistaa ja heitä voitaisiin rangaista”. Me puolestamme olisimme nöyrimmästi sitä mieltä, että enemmänkin olisi syytä valittaa Suomen sanomalehtien kirjoittajista.
PS Tuorein posti toi Ruotsista tiedon, että kolme säätyä, aatelisto, porvaristo ja talonpoikaissääty, on hyväksynyt lakivaliokunnan ns. periaatemietinnön uudesta rikoslakiehdotuksesta, joten voidaan pitää selvänä, ettei Ruotsissa enää tulevaisuudessa anneta ruumiinrangaistuksia ja että vankilajärjestelmä on hyväksytty. Lakiehdotuksen vastustajat pelkäävät nyt, että koko laki hyväksytään säätyvaltiopäivillä yhtä helposti ilman yksityiskohtien tarkistamista. Uudistus on rohkea nälkärajalla elävän väen määrän kasvaessa ja moraalin löyhtyessä, mutta ehdotuksen humaanien tavoitteiden takia sille on toivotettava sellaista menestystä, että se toisi kunniaa inhimillisyydelle.
–––––––––––––––
Kirjeitä kirjoitteleva hra Valdemar, joka on viime aikoina antanut muuten kunnianarvoisalle Åbo Tidningarille hieman lystikästä sävyä, on ”vetäytynyt vakavammalle toiminta-alueelleen ja laskenut ainiaaksi kynänsä närkästyneiden kaunokaisten jalkojen juureen”. On vaikea ratkaista, mille taholle tämä hänen rohkea ratkaisunsa on eniten onneksi, hra Valdemarille, hänen kynälleen, kaunokaisille vaiko ruotsin kieliopille.
Ruotsin kansalliskirjallisuudesta
Lukijan ei pidä tämän otsikkomme perusteella odottaa sen paremmin minkäänlaista yleiskatsausta kuin ruotsalaisen kansalliskirjallisuuden kritiikkiäkään. Sellainen työ ylittäisi yhtä lailla lehden palstatilan kuin meidän voimavarammekin. Mutta tietyt kansalliskirjallisuutta koskevat asiat ovat myös Ruotsissa viime aikoina olleet varsin avoimen keskustelun kohteena.
Kun nimittäin käy läpi Ruotsin kirjallisuuden historiaa, huomaa sen olevan osaksi myös Ruotsin yliopistojen historiaa. Tällöin on kuitenkin muistettava, että myös prelatuuri, jota Ruotsin tieteen ja kirjallisuuden merkittävimmät miehet usein ovat hoitaneet, on usein ollut palkkio ansioista yliopistossa. Asian luontoon kuitenkin kuuluu, että yliopistojen välitön vaikutus kansalliskirjallisuuteen on Ruotsissa niin kuin muuallakin Euroopassa aikojen kuluessa yhä lisääntynyt ja ehkä vasta viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana sen vaikutus on ollut hallitseva.
Akateemisen oppineisuuden kielihän on kaikkialla ollut latina, jonka äidinkieli on vain vähitellen kyennyt syrjäyttämään niin kateederilta kuin kirjallisuudestakin. Silloinkin kun laulajat ja runoilijat olivat jo kauan esiintyneet muun kansakunnan keskuudessa, yliopistomiehiä miellytti vain latinankielisten säkeiden tekeminen; näin siitäkin huolimatta, että yliopistossa äidinkieltä alettiin käyttää sidotussa tyylissä, siis riimitellyissä onnentoivotuksissa ja tervehdyspuheissa ennemmin kuin proosassa. Olemme aiemmin maininneet, että Wolff piti ensimmäiset saksankieliset luennot viime vuosisadan puolivälissä. Ruotsissa ilmestyi ensimmäinen ruotsinkielinen kielioppi (Nils Tiällmannin) 1698. Sitä ennen oli ilmestynyt Jonas Petrin latinalais-ruotsalainen sanakirja 1640 ja toisen vastaavan lisäksi myös suppea ruotsalais-latinalainen sanakirja 1652. Viimeksi mainittu oli Stjernhjelmin vain A-kirjaimen käsittäneen sanaluettelon lisäksi ainoa käytettävissä ollut ruotsin kielen sanojen luettelo. Aina 1600-luvun loppuun ja 1700-luvun alkuun saakka eivät ruotsia käyttäneet juuri muut tieteet kuin teologia ja Ruotsin historia, edellinenkin vain pienissä kirjoituksissa ja jälkimmäinen lähinnä kronikoissa. Vasta Dalinin, Lagerbringin ja Celsiuksen myötä Ruotsin historia sai tieteellisemmän muodon. Rydelius julkaisi 1718 Kaarle XII:n erityisestä kehotuksesta ensimmäisen filosofisen teoksen ruotsinkielellä; aiemmin oli ruotsiksi käännetty vain pari opetuskäyttöön tarkoitettua kompendiota. Vähitellen myös muut tieteet saivat ruotsinkielisen asun. Mutta vielä pitkään latinankieliset väitöskirjat olivat akateemisen kirjallisuuden tärkein osa.
Runous oli aina elänyt yliopistojen ulkopuolella. Sitä pidettiin ja monesti vieläkin pidetään turhana taitona, joka ei voi edistää yliopistojen päämääriä. Kustaa III:n taiteeseen ja etenkin kaunokirjallisuuteen kohdistama huolenpito, joka kokosi taiteen harjoittajia pääkaupunkiin ja hoviin, näyttää Ruotsissa edelleen edistäneen taiteen tunnustamista yliopistoissa ja sen asettumista niihin.
Kun sitä vastoin katsotaan, mikä Ruotsin uusimmassa kansalliskirjallisuudessa on merkittävää, niin huomataan sen kuuluvan lähes kokonaan maan yliopistojen piiriin. Upsalassa vaikuttavat Geijer, Atterbom, Fries, Hvasser, Palmblad ja Fahlcrantz, Lundissa Thomander, Schlyter ja Reuterdahl. Lisäksi edellisessä yliopistossa monet muut kuten Bergfalk, Schröder, Vingqvist, Böttiger, Afzelius ym. sekä jälkimmäisessä Hagberg ja Melin ovat jokaisen kirjallisesti sivistyneen ruotsalaisen tuntemia ja arvostamia, vaikka heidän nimensä eivät vielä laajojen teosten nimilehdillä koreilekaan. Tegnér, Franzén, Agardh, Vieselgren ja Grubbe ovat tuoneet nimensä maineen mukanaan yliopistoista. Ja vaikka lueteltuja nimiä vastaan voi esittää Berzeliuksen, Strinnholmin, Fryxellin, Beskovin ym. joiden maine ei liity maan korkeimpiin oppilaitoksiin, niin ensiksi mainittu ryhmä on kuitenkin niin paljon suurempi, että Ruotsin viimeaikaisen kansalliskirjallisuuden voi oikeutetusti sanoa käyvän yksiin maan yliopistojen tuottaman kirjallisuuden kanssa.
Tällaisen entisten ja vielä virassa olevien opettajien kokoelman olisi pitänyt vapauttaa Ruotsin korkeakoulut moitteista, että ne eivät tällä hetkellä täytä tehtäväänsä kyllin tehokkaasti. Mutta noiden merkittävien miesten vaikutusaika lähestyy loppuaan ja näyttää siltä kuin hiukan peläten ihmeteltäisiin, kuka täyttää heidän paikkansa.
Syitä nuoremman polven tarjoamiin vähemmän lupaaviin näköaloihin etsitään osaksi siitä, että väistyvä sukupolvi ei ole riittävästi huolehtinut arvoisiensa seuraajien kasvattamisesta, osin instituutioiden vanhentuneisuudesta. Näissä näkemyksissä voi olla totuutta ja aiomme Intelligensbladetista valittujen otteiden avulla antaa lukijalle tilaisuuden itse arvioida moitteiden luonnetta ja perusteita. Toisaalta siinäkin on jo kylliksi, että yliopistoilla on ollut mainittujen kaltaisia miehiä. Heidän kasvatustyönsä ei vain ole löytänyt maaperää Ruotsin yliopistoissa ja lopultahan kaikki kasvattamisen vaivannäkö on turhaa, jos myös uuden sukupolven rinnassa ei syty uusi, elävä henki. Kun se on vahva, se ruokkii yksilöitä ja opettaa heidät itse raivaamaan oman tiensä. Siitä ovat useimmat mainituista vanhemman polven edustajista antaneet oman sivistyksensä uralla esimerkin.
Tällä emme kuitenkaan halua kiistää, että yliopistonopettajan tulee pyrkiä kasvattamaan tieteelle sellaisia miehiä, joiden joukosta voi nousta myös hänen oma seuraajansa. Mutta myös Ruotsissa vallitsee se omituinen, tällaisia pyrkimyksiä haittaava tilanne, että vain harvoin kukaan siirtyy yliopistosta toiseen ja koskaan häntä ei siellä oteta hyvin vastaan. Tästähän seuraa, että kun opettaja jossain nuorukaisessa näkee erityistä halua ja lahjakkuutta, jota hän siksi voisi kannustaa ja johdattaa syvempään tieteelliseen opiskeluun, hän samalla näkee oman seuraajansa kasvamisen. Opettaja näkee miehen, joka vasta hänen oman kuolemansa tai voimattomuutensa vuoksi voi saavuttaa vakaan yhteiskunnallisen aseman. Mutta sellaisessa asiassa auttamiseen vaaditaan tavallisen yläpuolelle kohoava, jalo mieli. Sellainen mieli pitää itseään vain yleisen palvelijana ja totuuden työkaluna, joka mielellään väistyy antaakseen tilaa reippaammalle tahdolle ja vielä uupumattomille voimille.
Vain henkisesti voimakas aika voi tehdä yksilön tällaisista seikoista riippumattomaksi ja todellinen nero kykenee nousemaan esiin ilman huolenpitoakin. Moni hyvä kyky menee kuitenkin sen puutteessa hukkaan. Liitämme tähän osan upsalalaisen Intelligensbladetin asiaan esittämistä kommenteista:
Jos on totta, että yliopiston tulee edustaa maansa korkeinta henkistä kulttuuria, niin yhtä lailla totta on, että sitä tieteellistä henkeä ja tieteellistä elämää, joka on yliopiston ainoa suuruus, ei voida saavuttaa ilman sen jäsenten välistä harmonista suhdetta. Sellainen perustuu keskinäiseen hyväksyntään ja luottamukseen, josta välttämättä seuraa tieteellisen nöyrä, molemminpuolinen ajatustenvaihto vanhojen ja nuorten välillä. Jos niiden pyhä velvollisuus, joille on uskottu maan korkeimpien tieteellisten intressien hoito, ei ole tällä tavoin yhteisvoimin, ilman hajaannusta, viedä yliopistoa eteenpäin, niin yliopisto on voimaton ja vanhentunut, huonosti tehtäväänsä toteuttava instituutio. Yliopiston tehtävä on liian suuri ja pyhä, jotta siitä voisi tulla puoluemielen ja puoluekiistojen kohde. Ne edustavat yleensä epätieteellisiä intressejä, minkä seurauksena ne myös hautaavat kaiken todellisen tieteellisyyden ja lyövät yliopistoon voimattomuuden sekä merkityksettömyyden leiman. Jos tieteessä tällä tavoin tulee omavaltaisuuden, yksipuolisuuden ja oikkujen temmellyskenttä, niin se on vain surullinen muistutus siitä, mitä sen pitäisi olla. Oikeudenmukainen kritiikki ei silloin jätä tuomitsematta niitä, joiden asiaksi oli uskottu sen eteenpäinvieminen ja jotka eivät sitä kuitenkaan tehneet.
Jos siirrymme näistä yleisistä huomioista oman yliopistomme tarkasteluun, niin edellä esitetyn pohjalta nousee kysymys, onko yliopisto sitä mitä sen pitäisi olla. Jos meidän onkin jo etukäteen myönnettävä, että yliopistolla on monia suuria vaikeuksia voitettavanaan maassa, jossa tiedettä kannustuksen ja tuen puutteessa useimmiten täytyy käsitellä pelkkinä leipäopintoina, niin pelkäämme silti että vastaus ei muodostu kovin tyydyttäväksi. On paljon suuria vaikeuksia, me sanomme, mutta jos kaikkia niitä kykyjä ja voimia käytettäisiin, jotka yliopisto aivan epäilemättä kykenee itsestään kehittämään ja jos kaikki sen opettajat samojen pyrkimysten innostamina epäluuloistaan, yksipuolisuudesta ja puoluemielestä luopuen lähestyisivät paremmin toisiaan, niin suuri osa jäljelle jäävistä vaikeuksista voitaisiin luullaksemme kuitata sillä että ’mikään inhimillinen ei ole täydellistä’. Kuitenkin kuka hyvänsä puolueeton henkilö myöntää todeksi, että yliopistomme tieteellinen elämä ei ole sitä, mitä sen pitäisi olla. Mistä sellainen johtuu, kysytään. Onko syytä etsittävä halun tai voimien puutteesta, opettajien tai opetettavien kiinnostuksen puutteesta? Kyllä, jossain määrin. Jos ylipiston tieteellisistä intresseistä huolehtivilla on mainittuja ominaisuuksia, niin monet hengen vapaata kehitystä haittaavat esteet pitkällä tähtäimellä voitetaan. Näitä sanojamme ei kuitenkaan pidä ymmärtää niin, ettei meillä olisi miehiä, joilla on sekä kykyä, tahtoa että voimaa toimia tieteen hyväksi. Mutta mihin nuo ominaisuudet riittävät, jos niitä omaavat ylevät persoonallisuudet eivät ajan vaatimusten ja tieteen kansainvälisen edistymisen mukaisesti pyri ajanmukaisella tavalla vaikuttamaan ympäristöönsä. Jos tällaista joskus tapahtuukin, se ei nykyoloissa saavuta erityistä menestystä, sillä olemme jo todenneet, ettei yliopisto voi täyttää tehtäväänsä ilman jäsentensä keskinäistä luottamusta ja hyväksyntää. Tällä emme tarkoita, ettei minkäänlaisia kiistoja saisi esiintyä; päinvastoin, mikään ei edisty ilman kiistoja ja kaikkein vähiten silloin, kun on kysymys ihmiskunnan korkeimpien ja tärkeimpien asioiden edistämisestä. Tarkoitamme lyhyesti sanottuna sitä, että todellinen tieteellisyys ei voi kukoistaa missään muussa maaperässä kuin siinä, että jokaisella tiedemiehellä on vakaa aikomus, luja ja elävä kiinnostus vaikka eri teitäkin kulkien, mutta totuutta rakastaen vaikuttaa totuuden suuren ja ikuisen asian hyväksi. Tiede on niin kuin kasvi, jonka täytyy saada elämänsä ja ravintonsa sopivasta maaperästä. Sitä täytyy hoitaa ja ruokkia, jotta se voisi kehittyä ja tuottaa kypsiä hedelmiä. Edellä esitetyn kokemuksen pohjalta uskallammekin väittää, että tiede ei voi löytää mitään erityistä ravintoa eikä siitä voi tulla erityisen elävää yliopistossa, jossa tieteen arvelematta sallitaan ajoittain perustua suosioon ja armoon. Siitä ei epäröidä tehdä edes henkilökohtaisen vihan välikappaletta, mistä hiljan saimme paljonpuhuvan todisteen. On myös ajateltava sitä kummallista tilannetta, joka meidän yliopistossamme vallitsee professorin ja ylioppilaan sekä vanhempien ja nuorempien opettajien välillä. Vanhempi polvi koettaa ’isällisellä’ arvokkuudellaan tukahduttaa nuoremman niin sanoissa kuin teoissakin ilmenevät yritykset osoittaa heidän näkemyksistään poikkeavia mielipiteitä. Tällainen tilanne ei erityisesti rohkaise tieteellistä opiskelua.
II [nro 22, 29.5.1845]
Samantapaisia, vaikka paljon täsmällisempiä ja pitemmälle vietyjä huomioita voi lukea myös Intelligensbladetin viime vuoden numeroista. Välitämme tässä niistä poimintoja esittääksemme sitten samassa yhteydessä joitain huomioita asiasta. On selvää, että puhe on kaiken aikaa Upsalan yliopistosta.
Täkäläistä yliopisto-opiskelua tarkoin ja puolueettomasti tarkasteleva huomaa, että lähes kaikkia oppiaineita käsitellään mekaanisesti, minkä lisäksi ne yleensä kootaan yhteen vain tulevassa tutkinnossa ja sitä varten. Olisi yhtä hyödytöntä kuin epäoikeudenmukaistakin ryhtyä tästä syystä valittamaan nykynuorison omahyväisyyttä tai alhaista tasoa, sillä nuorisoa itseään ei voi panna vastuuseen niistä sisäisistä ja ulkoisista syistä, jotka välttämättä panevat sen toimimaan tällä tavoin. Yliopistoon saapuvan (tarkoitamme todella opiskelemaan tulevaa) nuorukaisen valintoja ja akateemisten opintojen suorittamistapaa määräävät ensinnäkin tietysti hänen alkeiskoulutuksensa ja vaatimukset, jotka hän näkee lähivuosien työlle asetetun, samoin kuin hänen ikätoveriensa ja seurakumppaniensa harjoittamien opintojen luonne ja henki. Kirjoja ja kursseja hän on lukenut koulussa, kirjojen ja kurssien ääreen, tentteihin ja kokeisiin hänet osoitetaan myös korkeakoulussa, ei muuhun. Toverit, hänen ainoat neuvonantajansa, pilailevat ja viettävät iloista nuoruuselämää tai puuhailevat päivänkohtaisten asioiden parissa; kun tulee puhe opinnoista, puhutaan taas vain tenteistä, kokeista ja niihin liittyvistä asioista, jotka tietenkin ymmärretään vain ikäviksi ja epäolennaisiksi episodeiksi heidän varsinaisessa elämässään. Nuorukainen oppii siis jokseenkin nopeasti, että hänen tuleva opiskelunsa on vain kouluajan läksyjen jatkoa. Vähitellen hän oivaltaa myös, että opiskelut eivät voi eikä niiden pidä paljoakaan liittyä hänen sisäisiin pyrkimyksiinsä ja toiveisiinsa. Opiskeluun voi siten hyvin suhtautua niin kuin käsityöläisen työkaluun, joka tarpeen mukaan pannaan sivuun ja otetaan taas esiin. Ennen muuta opintoihin ei ensinkään liity sisäistä ahdistusta ja taistelua, joka aina on todellisen opiskelun tai tutkimuksen seuralainen.
Nämä lyhyesti todetut seikat määräävät välttämättä opiskelevaa nuorukaista. Hän järjestää opintonsa niiden mukaan. Kun hänen ja hänen toveriensa akateeminen päämäärä on tutkinto, niin päätehtäväksi tulee tietenkin sen mahdollisimman nopea ja mukava suorittaminen. Sen varaan lasketaankin kaikki. Elämä on lyhyt ja yliopistovuodet siitä vain pieni osa, joten asiat on tehtävä niin ylimalkaisesti kuin mahdollista. Kompendiot ovat siis välttämätön pakokeino. Lienee tarpeetonta todistaa, että niistä ei opiskella tiedettä; sen sijaan voi olla paikallaan muistuttaa, ettei edes kompendioita lueta eikä osatakaan lukea riittävän tarkasti, koska jokaisella on niitä liian monta kappaletta selattavana. Tavallisesti opiskelijoiden ajattelukyky ei myöskään ole tarpeeksi harjaantunut ja heidän opintojensa ala niin suppea, etteivät he kykene ymmärtämään tieteiden keskinäistä sukulaisuutta, mikä helpottaisi heidän työtään. Siksi onkin tavallista, että vakavimminkin opintoihinsa suhtautuvat jättävät sikseen läksyt, joita he eivät arvioi aivan pakollisiksi ja alistuvat laiminlyönnistä seuraavaan ilkeilyyn ja pilkkaamiseen mieluummin kuin koettavat paneutua johonkin suppeampaan tiedonalaan paremmin, sikäli kuin sellainen ilman asiaan tarttuvan opettajan henkilökohtaista apua lainkaan käy päinsä. Nykyisten akateemisten opintojen yleinen luonne, joka kaikin keinoin pyrkii pitämään opiskelijan alkeissivistyksen asteella, on lähes ylikäymätön este nuorukaisen ponnisteluille oman tieteellisen näkemyksen saavuttamiseksi edes jollain suppealla, erityisellä alalla. Siksi pelkkä yrityskin siihen suuntaan ansaitsee kiitoksen ja antaa samalla tärkeän osoituksen asian luontoon perustuvasta tiestä, joka tutkintolaitoksemme tulevassa uudistamisessa on syytä valita. Mainitunlainen valikointi on erityisen tavallista filosofisen tiedekunnan kokeissa, jotka poikkeavat muista akateemisista kokeista oppiaineidensa runsaudessa. Niiden uudistaminen onkin siksi jo kauan ollut kaikkien yliopisto-opintojen parantamista ajavien päämäärä ja sellaista lienee useita vuosia sitten ehdotettukin, mutta mitään ei ole seurannut eikä liene odotettavissakaan vielä moneen vuoteen. Tämä olkoon todistus siitä, että mikään korporaatio ei ole koskaan uudistanut itseään ilman, että jokin ulkoinen syy siihen pakottaisi. Päinvastoin ollaan pikemmin jatkamassa kerran aloitettua tietä siinä, että tiedekuntaan otetaan niin monta uutta professoria kuin mahdollista. Jos kaikkia ehdotettuja virkoja ei saadakaan, se ei vähennä yrityksen merkitystä. Niin paljon kuin yleisesti ottaen onkin syytä iloita siitä, että tieteet ovat opinahjossa täydellisesti edustettuna, niin asioiden nykyisellä tolalla on pakko sääliä nuorisoa, jolle jokainen uusi virka merkitsee uutta läksyä luettavaksi. Professorihan ei nimittäin tyydy koskaan luennoimaan tieteestään vain sen itsensä vuoksi, ilman kokeen tai tentin pitämistä. Sellainen olisi hänelle melkeinpä suurin häpeä. Ennemmin hän sallii minkä hyvänsä miellyttävämmän vaaran, kuten tuonnempana näemme. Korkeammissa tiedekunnissa, joissa tieteellinen opiskelu oppiaineiden pienemmän määrän ja läheisemmän yhteenkuuluvuuden vuoksi voi ja sen pitää olla mahdollista, esteenä on kerran omaksutun yleisen tutkintokeskeisyyden lisäksi osin pitkät valmistavat opinnot filosofisessa tiedekunnassa, osin ja ensisijassa valmiuksien puute ja näissä tiedekunnissa sivistystään hankkivan nuorison tietämiselle täysin kuollut mieli. Jälkimmäinen suhtautumistapa on valitettavan yleinen papin tai juristin uralle suuntautuvien keskuudessa, jotka molemmat ovat erittäin tärkeitä aloja niin yhteiskunnan myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. On turha toivoa, että teologian opiskelija osaisi enemmän kuin suppeimman mahdollisen kompendionsa; saat olla tyytyväinen, jos hän edes jotenkuten kykenee senkin ymmärtämään ja selittämään, mikäli se on sattumoisin laadittu vieraalla kielellä. Tiedämme, mistä puhumme, eikä tämä ole liioittelua. Hän ei kykene seuraamaan oman alansa luentoa, jos se menee hiukankin arkipäiväisyyksiä tai pelkästään historiallista käsittelyä syvemmälle. Hän ei useinkaan kykene hallitsemaan yhdenkään Raamatun lauseen todistelua ja joutuu suuriin vaikeuksiin, jos hänen on annettava yhtenäinen selvitys yhdestä kokonaisesta Paavalin kirjeestä. Jos puhut sellaiselle nuorukaiselle tieteen välttämättömyydestä ja arvosta hänen tulevassa ammatissaan, hän luo sinuun ihmettelevän katseen joka sanoo: sinä olet uneksija, joka et tunne todellista maailmaa, tai: se voi sopia toisille, minulle ja minun ammattiini sellainen ei kuulu. Myönnämme, että oikeustieteellisen sivistyksen alalla täällä on menty eteenpäin muutaman vuoden takaiseen tasoon verrattuna, mutta etenkin yleiset tieteelliset tai filosofiset perusteet voittavat silti pinnallisuudessaan kaikki muiden tiedekuntien vastaavat. Jokaiselle on selvää, että filosofisen oikeus- ja yhteiskuntaopin eli yleisten periaatteiden, joille oikeus ja yhteiskuntajärjestys niihin liittyvän historian ja kirjallisuuden ohella perustuvat, täytyy olla kaikkein välttämättömintä tietoa sille, jonka tulevalla työkentällä niitä joka päivä ja hetki sovelletaan. Jollei hän ole selvittänyt näitä perusteita itselleen, hän osoittaa tärkeimmissä kysymyksissä horjuvuutta ja epävarmuutta, joka ei voi olla muuta kuin vaaraksi. Hänen on myös turvauduttava kaikenlaisiin hetkellisiin arveluihin, mikä riippuvuus on hänelle vaarallisempaa kuin mikään muu. Ja miten luodaan perusta itsenäisyydelle, jonka varassa valtion tuleva rauha ja voima merkittävältä osaltaan ovat? – Tulet hämmästymään, arvoisa lukija, joka et tunne täkäläistä koetouhua. Se käy niin, että näihin opintoihin, joiden ohella luetaan samanaikaisesti kuutta tai seitsemää ainetta, varataan enintään lukukausi, tavallisesti muutama viikko ennen uhkaavaa koetta. Mutta asian voi hoitaa vielä mukavammin muutamassa päivässä. Se käy päinsä niin, että pestaa itselleen tällaiseksi ajaksi jonkun yhteiskunnankohentajan, joka osaa paperiarkille tai taululle kirjoittaa käsitteet kuin sukutaulun, kunkin oman linjansa ja polvensa alle. Siitä nuori mies omaksuu ne silmillään ja mielikuvituskyvyllään. Jos hän on oikein tieteeseen päin kallellaan, hän painaa ne mieleensäkin esittääkseen ne tentaattorille tai kuulustelijalle ja unohtaa ne sitten tyytyväisenä. Emme usko, että kenelläkään olisi enää Riddarholmenin laiturille astuessaan ollut yhtään määritelmää hallussaan. Asialla on naurettavat puolensa, mutta masentava puoli on valitettavasti paljon voimakkaampi. Lisäksi tämä huomio johtaa ilman muuta toiseen, nimittäin että kaikkein kehnoimmin ja pinnallisimmin harjoitetaan juuri niitä opintoja, joista ei sinänsä ole elämässä välitöntä, näennäistä hyötyä, mutta jotka ovat kaikkein arvokkaimpia ja siksi myös yliopiston tieteellisen hengen luotettavimmat mittarit.
Edellä esitetyn perusteella näyttää siis mielestämme siltä, että yleisen tieteellisen tai muodollisen sivistyksen alhainen taso sekä siitä johtuva tieteellisen kiinnostuksen yleinen puute estävät meillä kaiken sanan varsinaisessa merkityksessä vapaan akateemisen opiskelun. Myös parannuskeinoa on silloin etsittävä juuri tuon muodollisen sivistyksen kohottamisesta täyteen merkitykseensä ja vaikuttavuuteensa. Asiaa hoitavat organisaatiot ovat alkeisoppilaitokset sekä yliopistojen filosofiset tiedekunnat. Uskomme menestyksen lähtevän niiden järjellisestä ja tarkoituksenmukaisesta uudelleenmuovaamisesta, niiden työn yksinkertaistamisesta ja paremmasta suuntaamisesta. Eroamme siis täysin niiden mielipiteistä, jotka alinomaa vaativat uusien oppiaineiden ottamista maisteltavaksi ja jotka asettavat korkeimman luottamuksensa ulkoisiin määräyksiin. Siksi meidän käsityksemme nuorison kasvatuksesta ei ole suinkaan taaksepäin menoa, vaikka se olisikin ristiriidassa monien vaatiman kirjavuuden kanssa. Emme tällä kertaa esittele yksityiskohtaisesti niitä periaatteita, joista todellinen edistys mielestämme ainoastaan voi lähteä. Nykyisin vallitsevan tilanteen vastakohtana vaadimme siis, että sivistyksen mittana ja tavoitteena tulee olla sisäinen sivistys ja että kaiken sen hankkimisen on joka kohdassaan tietoisesti tähdättävä juuri tähän. Lähdemme siitä, että sivistyksen välineet ovat sitä mitä niiden pitääkin olla, siis pelkkiä välineitä, kun taas vain ihminen voi sanan varsinaisessa merkityksessä olla ihmisen kasvattaja. Siksi oppilaat ja opettajat tulee saada läheisempään suhteeseen keskenään. Jokainen oivaltaa, että niin yksinkertaisilta ja tavanmukaisilta kuin nämä vaatimukset näyttävätkin, niistä seuraa välttämättä koko opetusjärjestelmämme sisäinen uudistaminen ja parantaminen, kutsuttakoon sen erillisiä ainesosia sitten uusiksi tai vanhoiksi.
III [nro 23, 5.6.1845]
Intelligensbladet jatkaa:
Mutta tässä päädymme jälleen ensimmäisiin väitteisiin, joista artikkelimme aloimme. Sanoimme, että hajottava mahti on tunkeutunut oppilaiden ja opiskelijoiden väliin eikä asia, yliopiston tilaan palataksemme, ikävä kyllä tarvitse todisteita. Kun nykyiset yliopisto-opinnot suuntautuvat yksinomaan tutkintoon, jokainen nuorukainen pitää tietysti viisaana pyrkiä suorinta tietä ja lyhimmässä ajassa tähän päämäärään. Hän kaipaa elämään, sillä lauletaan akateemisesta vapaudesta mitä tahansa, hän tulee pian huomaamaan, että nykyisellään se ei ole mitään muuta kuin koulun pakkoa uudessa muodossa. Kun siis uusin kirjallisuus tarjoaa hänelle joukoittain helpottavia välineitä, hän parhaassa tapauksessa tarttuu niihin ja huonommassa tapauksessa käsinkirjoitettuihin katkelmiin tai muistiinpanoihin sulkeutuakseen niiden kera kolkkoon kamariinsa. Usein ihailtavaa ahkeruutta ja kieltäymystä osoittaen, joita ominaisuuksia tosin voisi käyttää paremminkin, hän siellä kahlaa läpi mitä kirjavinta sisältöä tarjoavan niteen ja vihon toisensa jälkeen. Jos tämä työ muutoin on rehellistä ja selkeästi orientoitunutta, se on hänen ainoaa todellista ja välttämätöntä akateemista opiskeluaan, mutta tässä tapauksessa se yksinäisyytensä ja eristyneisyytensä vuoksi johtaa usein jonkinlaiseen väsähtämiseen ja nuutumiseen sekä oppiaineiden runsauden vuoksi auttamattomaan pinnallisuuteen. Akateemisen opiskelun tälle yksinäisyydelle tarjoama vastapaino, julkiset luennot, jäävät kaikkien edellä mainittujen seikkojen yhteisvaikutuksesta yhä enemmän taka-alalle. Monet eivät käy niillä lainkaan, toiset erittäin epäsäännöllisesti, esim. muutaman kerran lukukauden alussa ja pahimpia ovat ne, jotka tulevat vain silmänpalvonnan tai väkipakon vuoksi. Nykyisen tilanteen selitykseksi ei lainkaan kelpaa, että samanlaisen käytännön kerrotaan vallinneen ennenkin. Kiinnostuksen puuttuminen tiedettä ja kirjallisuutta kohtaan, opiskelujen yleisen suuntautumisen ja järjestämisen virheellisyys tai jokin muu meille tuntematon syy täytyy kuitenkin väistämättä olla olemassa, kun ylioppilaskunnan 800 jäsenestä saapuu sellaista yleisesti kiinnostavaa asiaa kuin kreikan kielen ja kirjallisuuden luentoa kuuntelemaan 4–5 henkeä, joskus ei ketään. Filosofian historiaa kuuntelee 5–6 opiskelijaa, joskus hiukan enemmän ja uskonnonfilosofiaa kymmenkunta tai sinnepäin. Uusimman ajan kirjallisuuden luennoilla käy vain muutama harva. Ketä tästä pitäisi moittia? Nuorisoa? Sille on jutun kaikista osapuolista helpoin antaa anteeksi. Opettajia? He ainakin osaavat löytää perusteluja oman toimintansa oikeuttamiseksi, sillä mitäpä he yleensä mahtavat sille, kuinka paljon heidän luennoillaan käydään? Onhan sitä paitsi esimerkkejä, että merkittävimpienkin tiedemiesten ja luennoitsijoiden luentosalit voivat olla jokseenkin tyhjiä. Perimmäisin syy mainittuun tilanteeseen löytyneekin uutteran läksyjenluvun, tenttimisen ja kokeiden yliopisto-opinnoille antamasta yleisestä luonteesta ja sen seurauksena professorien ja nuorempien tieteenharjoittajien välisen suhteen muuttumisesta. Professorin päätehtävä, opettaminen, on muuttunut tentaattorin tai kuulustelijan toimeksi. Tämä tilanne on tosin vallinnut ja tiedettykin jo pitkään, mutta sitä ei tietääksemme ole minkäänlaisessa julkisessa kirjoituksessa myönnetty ja osoitettu. Nyt kun epäkohdasta tottumuksen ja ajan kulumisen seurauksena on tullut eräänlainen lujasti peritty järjestys, sitä ei hävetä vain tunnustaa vaan julkisesti jopa väitetään, että opettajan tulee väistyä, tentaattorin jäädä.
Kirjoittaja mainitsee useita tapauksia jotka osoittavat, että yliopiston opettajat virkavapautta anomalla halukkaasti vetäytyvät opettajan tehtävistään ja jatkaa seuraavasti:
Sallittakoon kaksi huomautusta. Ensinnäkin ihmettelemme monien muiden tavoin, että vapautusta etsitään kateederista eikä hallinnollisista tehtävistä, vaikka jälkimmäisten on varmasti katsottava haittaavan tieteellistä toimintaa enemmän. Samoin ihmetellään, että tieteellisiä tai kirjallisia töitä pidetään tällaisen anomuksen oikeana perusteluna. Jälkimmäisen seikan suhteen emme kykene ymmärtämään, että kirjoitustyötä, jota kylläkin aivan oikein pidetään professorin työkentän yhtenä osana, pidettäisiin tärkeämpänä kuin opettajan työtä, joka kuitenkin on professorin ensimmäinen ja tärkein velvollisuus. Se tekee professorista professorin. Kun professorin kirjallinen työ edelleen tuskin liikkuu muilla aloilla kuin hänen opetuksensakaan, niin edellinen ei voi eikä sen pidä estää jälkimmäistä vaan pikemmin edistää sitä. Luulemme, että kaikkien alojen merkittävimmät tiedemiehet ja opettajat ovatkin suhtautuneet asiaan tällä tavoin, niin että kirjoittaja ja opettaja työskentelevät aina yhdessä. – Vahingollisinta asiassa on kuitenkin se, että julkista opetustyötä kohtaan tunnettavaa välinpitämättömyyttä ei mitenkään salata opiskelijoilta, jotka siten muiden tahojen ohella myös opettajalta itseltään oppivat vähättelemään julkisia luentoja. Juuri tämä antaa tieteellisille opinnoille ensimmäisen kuolettavan iskun. Joko todellisen tiedonhalun tai sitten ulkoisin päämääriin mukavasti tarvittavan muistitiedon vuoksi toisen opastusta tarvitseville nuorille jää ainoaksi vaihtoehdoksi hakeutua yksityiseen opetuksen, joka toisin kuin julkinen opetus lähtee opettajasta ja hänen vaatimuksistaan. Julkista opetusta taas määräävät ja johtavat korkeammat tieteelliset päämäärät, jotka vain sivistynyt akateeminen opettaja kykenee itselleen selvittämään. Luentojen vuosittaisen määrän lisääminen ja niiden tieteellisen tason vahvistaminen on siten ainoa mahdollisuus yliopisto-opintojen nykyisen suunnan muuttamiseksi. Ainoastaan silloin, kun menneisyyden ja nykyisyyden sivistys raikkaana ja vahvana virtaa tieteelleen elävästä persoonallisuudesta, tämä sivistys jää myös elämään nuorisossa ja tulevaisuudessa. Tällä kertaa meidän on lopetettava. Tiedämme ennestään, että tällaisten mielipiteiden esittämistä pidetään epäkunnioittavana ja julkeana. Siihen vastaamme ainoastaan, että me kunnioitamme vain tiedettä ja velvollisuutta, sivistystä etsivää nuorisoa sekä opettajia jotka uskollisesti huolehtivat tästä kallisarvoisesta tulevaisuudesta.
Näin kuuluu yhtä rohkea kuin asiastaan perillä oleva ja tyynesti esitetty kritiikki. Siitä ja saman lehden numerossa 21 julkaistusta artikkelista tarkkaavainen lukija voi oppia paljon, koska kysymys on yleisesti vallitsevista olosuhteista. Mitä erityisestä meidän maahamme tulee, ei liene epäilystäkään, etteikö kirjallisesti sivistynyt nuori sukupolvi tunne elävän hengen tarvetta ja tällaisen hengen puuttuminen yliopistollisesta opiskelusta nähdään oikeutettuna osoituksena vaatimuksen oikeellisuudesta. Emme puutu siihen, onko lähin syy täällä instituutioissa, jotka yhä enemmän muuttavat yliopistoa kouluksi ja tutkintolaitokseksi, vai onko syynä opettajien puuttuva halu sekä kyky vastustaa instituutioiden asettamia paineita. Omasta puolestamme pidämme mahdollisena, että tutkinnoissa vaadittaisiin todellista tieteellistä näkemystä, ei vain suullisessa kuulustelussa tentattavia läksyjä. Epäkohdan perimmäistä syytä on kuitenkin etsittävä syvemmältä.
Voidaan nimittäin vaatia, että elävän yliopistollisen hengen tulee ilmetä yhtä lailla yleismaailmallisissa tieteellisissä pyrkimyksissä kuin varsinaisen kansalliskirjallisuudenkin tuotteissa. Kaikilla spekulatiivisilla tieteenaloilla nämä kaksi kirjallisen toiminnan alaa lankeavat yhteen, koska ne ilmaisevat oman aikamme henkisten pyrkimysten käyttövoimana olevia ajatuksia, mikä taas on aina tehtävä siinä muodossa, jossa nuo ajatukset kunkin kansakunnan keskuudessa ilmenevät. Tällaisen toiminnan on siis ilmennyttävä kansallisessa tietoisuudessa. Empiiriset tieteet sitä vastoin eivät ole yhtä riippuvaisia kansallishengestä ja ne ovatkin enemmän satunnaisten ulkoisten impulssien varassa kun taas spekulatiiviset tieteet edistyvät yhdessä kansallisen sivistyksen kanssa. Kukaan ei esim. epäile, etteikö filosofian merkittävä edistyminen Saksassa Kantin, Schellingin, Fichten ja Hegelin ansiosta samoin kuin filosofian hallitseva vaikutus koko saksalaisessa kirjallisuudessa liity läheisesti siihen yleiseen liikkeeseen, joka viime vuosisadan loppupuoliskolla ensi kerran synnytti merkittävän saksalaisen kansalliskirjallisuuden. Myös Ruotsissa juuri yliopistojen oppituoleja nyt hallitseva sukupolvi on eniten vaikuttanut perinteisistä siteistä vapaan ja kotimaiselta pohjalta nousevan kirjallisuuden syntymiseen. Siksi niin monet yliopistojen piirissä toimivat uusimman ruotsalaisen kirjallisuuden merkittävät nimet kuuluvat myös maan kaunokirjallisuuden historiaan ja toisaalta noiden miesten puhtaasti tieteellinen toiminta liikkuu enemmän tai vähemmän selvästi spekulaation alueella. Manalle menneistä Höjer ja Törneros, elävistä Grubbe, Geijer, Atterbom ja Hvasser sekä jossain määrin myös Fries, Schlyter, Bergfalk ja Reuterdahl ovat kaikki omalla alallaan harjoittaneet yksinomaan tai ainakin voittopuolisesti teoreettista tutkimusta historialliseen tai empiiriseen verrattuna. Ja juuri heidän kansakunnan henkisen elämän kaikille aloille ulottuvat teoreettisen työnsä ovat hankkineet heille merkittävän paikan kansalliskirjallisuudessa. Verraten harvat empiiristen tieteiden harjoittajat sitä vastoin ovat saavuttaneet vaikutusvaltaa eurooppalaisessa Tieteiden tasavallassa. Tietyt olosuhteet, ennen muuta Tiedeakatemian ja Karoliinisen Instituutin sijainti maan pääkaupungissa ovat estäneet Ruotsin yliopistoja pääsemästä näkyvämmin esiin niin kutsuttujen eksaktien tieteiden alueella.
Esitetyistä seikoista voidaan perustellusti vetää kaksi johtopäätöstä: kaunokirjallisuus on kaiken kansalliskirjallisuuden ensimmäinen lähtökohta, ja sen edelleen kehittyminen, joka perustuu spekulatiivisiin tieteisiin, edellyttää aitoa ja kansakunnan tietoisuudesta lähtevää filosofiaa. Ruotsin yliopistoissa valitetaan tietoisuuden puuttumista, muttei kuitenkaan voida kieltää, että yliopistoissa on monia kansalliskirjallisuuden kannalta merkittäviä miehiä ja että jälkimmäisen historia on viime aikoina ollut myös yliopistojen historiaa. Valitettavan asiantilan syytä on silloin etsittävä asioiden luonnollisesta kulusta, ei ajattelutapaan tai yliopistojen nykyisiin jäseniin liittyvistä satunnaisemmista seikoista eikä myöskään ulkoisia normeja asettavista instituutioista. Kansalliskirjallisuus ei nimittäin Ruotsissa ole päässyt vielä edes sille asteelle, että tunnettaisiin tarvetta syvempään tutkimukseen maan omalla kielellä. Vielä vähemmän kansalliskirjallisuus on kyennyt synnyttämään spekulaatiota, joka kohottaisi sen todella tieteelliseksi kirjallisuudeksi. Sanottakoon mitä vain ruotsalaisten käytännöllisestä ja kaikelle filosofiselle mietiskelylle vastahakoisesta mielestä, mutta ruotsalaiset eivät enempää kuin mikään muukaan kansakunta pysty tuottamaan merkittävää omakielistä kirjallisuutta, jollei heillä samalla ole sitä, mitä jokapäiväisessä puheessa kutsutaan käsitteiksi ja tieteessä lujiksi prinsiipeiksi. Sellaisten puuttumisen Ruotsin tämänhetkisestä kirjallisuudesta osoitamme toisella kertaa. Todisteeksi voisi riittää se, että kaikkein eniten tieteeseen nojaavat päivälehdet nyt kohottavat itsensä tieteen holhoojiksi ja ikään kuin selviönä ruoskivat kotikutoisten ”terveen järjen miesten” nimissä yliopistomiesten ”tyhjiä deklamaatioita” ja ”onttoja fraaseja”. Yliopistojen puolelta taas valitetaan poliittista ”kinastelua” jonka sanotaan vieroittavan yleisöä tieteestä ja sen tuloksista. Silloin unohdetaan, että tiede on jo pitkään ollut koko Euroopassa merkittävä tekijä myös poliittisten kysymysten ratkaisemisessa ja että yliopistojen on syytä moittia itseään, jos ne sallivat tieteen arvoa alennettavan ja löysän puheen pääsevän etusijalle todistelun ja systeemin sijaan.
Intelligensbladetin esittämät näkemykset kuten lehden koko olemassaolokin osoittavat, että tarve lujemman pohjan saavuttamiseksi on jo tuntuva. Voidaanhan lehteä pitää perusteellisemman spekulaation kannattajana kuin sen, joka tähän asti on itseään spekulaatioksi nimittänyt. On vaikea sanoa, onnistuvatko lehden yhtä vakavasti asiaansa paneutuva kuin sivistynytkin julkaisija herra Afzelius sekä hänen kanssaan samoin ajattelevat saamaan tarpeellista uudistusta aikaan. Ei ole kuitenkaan epäilystäkään, etteikö lehti jo tähän mennessä ole onnistunut osoittamaan vallitsevia puutteita. Ja varmalta näyttää, että silloin kun syvällisempi ja perinpohjaisempi filosofinen tutkimus kykenee tunkeutumaan yliopistoon, niihin saapuu myös se yleinen tieteellinen henki, jonka puuttumista nyt pidetään akateemisille opinnoille tyypillisenä. Ehkä sen herääminen edistää myös sitä innostusta yhteistä Skandinaavista sivistystä kohtaan, joka nyt innostaa kaikkien kolmen valtakunnan nuorta sukupolvea.
–––––––––––––––
Huolestuttavien uutisten joukkoon kuuluu Hfors Tidningarissa julkaistu tieto, että ”jo ilmestyväksi ilmoitetun julkaisun: ”Några ögnakast kring Europa af en Förbigående” julkaiseminen peruutetaan tilaajien vähäisen määrän takia”. Asiasta olisi yhtä ja toista luottamuksellista sanottavaa arvoisalle yleisölle; tältä monipäiseltä joukolta olisi esim. kysyttävä, onko sen näköpiirissä kovin runsaasti lämpimiä isänmaanystäviä? erinomaisia lahjakkuuksia? kotimaisia julkaisuja? Vai uskooko se vain tulevansa hyvin toimeen ilman kaikkea tätä – nimittäin märehtijöiden tavalla? – Tällaisia ja monia muitakin kysymyksiä voitaisiin tämän asian johdosta esittää, ellei näyttäisi todennäköiseltä, että tilausilmoituksen myöhäinen ajankohta ja siitä huolimatta ratkaisun kiireellisyys on ollut olennainen syy menestyksen vähäisyyteen. Tiedämme ainakin sen, että julkaisun tilausten vastaanottaminen oli mahdotonta vielä pari viikkoa sen jälkeen, kun virallinen ilmoitus oli julkaistu F. A. Tidningissä, koska suora määräys niiden vastaanottamiseen ei ollut ehtinyt saapua perille. Mutta jos olisi tarjottu kahvia edulliseen hintaan kirjallisuuden sijasta, yleisö ei silti olisi luultavasti päästänyt tilaisuutta käsistään. Nyt ilmoitetaan kuitenkin, että julkisuuteen on jo saatettu lyyristen runojen kokoelma ”Ljus och Skugga, Vandringsbilder”, jonka tekijä on aiotun aikakauslehden kirjoittaja. Ainakin noihin runoihin tutustumiseen lukevalla yleisöllä on aikaa kylliksi.
–––––––––––––––
Toinen uuden uutukainen kotimainen kirjapainotuote on ”Joukkahaisen, Pohjalaisen osakunnan julkaiseman lentokirjasen” toinen vihko. On ilahduttavaa nähdä, että kirjanen jatkaa kuitenkin ilmestymistään ja on herättänyt akateemisessa nuorisossa vilkasta kirjallista harrastusta. Ja jos vihkon sisällöstä vain vähäisempi osa onkin nuorten kirjoituksia, niin mesenaattihenkeä, joka suo heille mahdollisuuden julkaista myös vanhempien kirjoittajien tekstejä, on pidettävä erittäin jalona, koska se ei voi tavoitella mitään muuta kuin hyvän hankkeen menestymistä. Samaa henkeä todistaa myös Yliopiston Savokarjalaisen osakunnan aie julkaista kansankirjasia suomen kielellä. Tämä hanke on sitäkin ansiokkaampi koska se tunnustaa jo selvää kansallisuuden väriä. Ensimmäinen vihko, Hauta Perhossa -runon käännös, on jo painettu.
Huhu kertoo, että Joukkahainen sisältää runoilijan oman artikkelin ”Kuningas Fjalarista” ja Saima saanee laskea artikkelin syntymisen aiheesta esittämiensä kommenttien ansioksi – ellei Hervara valehtele.
