Saima nro 13, 4.4.1846

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio

Kevään varhainen lämpimyys ja jäiden päällä jo kauan vellonut runsas vesi ovat puhkoneet niihin niin paljon ns. tuuliavantoja, ettei niillä enää monilla seuduilla lainkaan kuljeta, vaan käytetään mieluummin auraamattomia maanteitä. Lämpötila on nyt jälleen muutamina päivinä ollut pakkasen puolella ja maa on öisin jäätynyt kovaksi.

Täkäläinen raamattuseura kokoontuu keskiviikkona huhtikuun 15. päivänä klo 4 ip. lukion tiloissa. Hra lehtori Bergh pitää tilaisuudessa puheen.

 

Ulkomaanuutisia

Krakovan ja Galitsian levottomuudet on rauhoitettu. Vain Turussa näköjään uskotaan toisin. Englannista, Ranskasta ja Saksasta ei nykyisin kuulu juuri mitään. Kun maassamme lisäksi ainakin yliopiston ulkopuolella eletään vailla kiinnostusta tieteellisiin asioihin eikä kirjallisista aikakauslehdistä leviä Helsingin ulkopuolelle montakaan kappaletta, on todettava, että meidän näkökulmastamme maailmaa ei oikeastaan ole olemassakaan. Uskonnollisista instituutioista, lainsäädännöstä, opetuslaitoksen kehittymisestä, tieteen elinkysymyksistä, tieteellisistä havainnoista, teollisuutta edistävistä keksinnöistä ja elinkeino-oloista – tästä kaikesta saa lukeakseen vain sanan sieltä toisen täältä ja kaikkiaan muutaman rivin. Tässä tilassa on kotimainen julkaisutoiminta.

 

–––––––––––––––

Haluamme kiinnittää lukijan huomiota erityisesti artikkelin ”Maanviljelijän käsityksiä metsätaloudesta” ym. jatko-osaan, joka julkaistaan tässä numerossa. On syytä mainita, että tämä ”maanviljelijä” on ainoa, joka on ymmärtänyt ja julkisesti vaatinut, että metsätaloutta on opetettava eikä vain estettävä väärää metsänkäsittelyä kieltosäädöksillä. Asia tuntuu olevan kerrassaan äärimmäisen helposti ymmärrettävissä. Vaikka mainitunlaiset kieltosäännöt eivät jäisikään yhtä tehottomiksi kuin ylellisyyden jne. vastustamiseksi annetut asetukset, vähäisinkin harkinta osoittaa, että oikean tuotantotavan ymmärtäminen tuottaa paljon paremman tuloksen kuin pelkkä haaskaamisen estäminen. Näyttää myös selvältä, että metsänmyyntikielto olisi mitä suurin vääryys maassa, jossa harjoitettaisiin yleisesti sellaista metsänhoitoa kuin kirjoittaja ehdottaa. Maailma on kuitenkin sellainen, ettei tuommoista toimintaa saada aikaan, ennen kuin tarve, tuottavien metsien puute, tekee sen välttämättömäksi – ellei nyt metsänomistajien ennakkoluulojen ryteikköä saada raivatuksi, ennen kuin heidän metsiensä tummuus harventuu.

 

–––––––––––––––

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on viettänyt vuosipäiväänsä 16. maaliskuuta. Seuran toiminnasta kuluneen vuoden aikana ei liene paljon kertomista. Kiitettävää siinä on kuitenkin ollut Seuran huomion kohdistuminen vuoden aikana uudellekin toimintasektorille, nimittäin suomenkielisten oppikirjojen tuottamiseen. Niinpä Seuran toimesta julkaistaan hra Cajanin kirjoittama ”Suomen historia, 1. osa”, uusi laitos saman kirjoittajan aiemmin julkaisemasta Suomen historiasta, sekä tri Schildtin suomennos Eukleideen 4 ensimmäisestä kirjasta, termistöltään Seuran tarkastamana. Seura on jakanut tukea suomalaisen kansanrunouden kerääjien keräysmatkoja varten 110 hopearuplaa. Tarjolla on edelleenkin 100 hopearuplan palkinto henkilölle, joka suomentaa Runebergin teoksen [eeppisen runoelman] Elgskyttarne [Hirvenhiihtäjät], ja Seura on nyt julistanut myöntävänsä avokätisesti 200 hopearuplan palkkion suomen kieliopista. Seura ilmoittaa toivovansa, että se kirjoitettaisiin ”mieluimmin” suomeksi. Toivottavaa olisi kuitenkin ollut tämän asettaminen nimenomaiseksi ehdoksi, koska Seura on nyt ryhtynyt kaikkea muuta kuin veljelliseen kilpailuun Viipurin suomalaisen kirjallisuuden seuran kanssa ja lupaamalla kaksinkertaisen palkkiosumman tehnyt tyhjäksi viimeksi mainitun seuran intomielisen yrityksen osoittaa hyvää tahtoaan.

Seuran tilit ovat murheellista nähtävää; kun nimittäin vuoden kuluessa kassaan on kertynyt vain 451 ruplaa, tileissä näkyy vielä 857 ruplan arvosta rästiin jääneitä jäsenmaksuja. Syynä tähän asiaintilaan lienee pääasiassa se seikka, että yksityiset jäsenet kokevat hankalaksi vuosimaksunsa lähettämisen kirjattuna lähetyksenä postitse. Jos maksu voitaisiin suorittaa Seuran kirjeenvaihtajalle kullakin paikkakunnalla, rästien luettelo lyhenisi varmasti.

Koska parempaakaan ratkaisua ei ole löydetty, tämän lehden julkaisija tarjoutuu nöyrimmästi ottamaan vastaan ja Seuran rahastonhoitajalle lähettämään maksun kaikkien tällä paikkakunnalla olevien jäsenten puolesta, jotka haluavat uskoa hänelle tämän tehtävän ja suorittavat summan toukokuun 15. päivään mennessä. Suoritetusta maksusta painetaan lehteen kuittaus, jossa mainitaan joko maksajan nimi tai nimikirjaimet – hänen oman valintansa mukaisesti.

 

–––––––––––––––

Allmänna Tidningenissä on julkaistu mitä kiittävin kirjoitus tri Crusellin ns. sähköhoidon tehosta kaikenmoisiin kroonisiin kipuihin. Ellemme ymmärrä väärin ilmausta ”ulcères cancéreux”, vaan sana todellakin tarkoittaa tavallista syöpävammaa, hra Crusellin keksintö on vapauttanut ihmiskunnan mitä hirveimmästä ja tähän asti kutakuinkin parantumattomasta sairaudesta. Hra C. on jälleen sellainen maanmiehemme, joka on omassa maassa tehty melkeinpä naurunalaiseksi, mutta saanut sen ulkopuolella tunnustusta, jonka hänen sitkeytensä ja luja luottamuksensa keksinnön käyttökelpoisuuteen hyvin ansaitsevat. Kun nähdään velkojien samaan aikaan ahdistelevan tällaista miestä, tulee mieleen palkkion ja tehtyjen palvelusten tavanomainen suhde.

 

–––––––––––––––

Ilmestyvän suomenkielisen kirjallisuuden joukossa on Helsingin lehtien mukaan myös ”Mietelauseita sokerileipurien tuotteisiin suomen kielellä”. Siis niitä, joita liitetään minttu-, punssi- jne. makeisten kääreisiin. Ja maailman pienet asiat ovat toki niin tiiviisti sidoksissa suuriin asioihin, että kun maassa ei jonakin päivänä syödä mitään muita makeisia kuin sellaisia, joiden kääreisiin on liitetty suomenkielisiä mietelauseita, voidaan olla varmoja siitä, että on olemassa äidinkieltään rakastava ja kunnioittava Suomen kansa.

 

Pietistinen lahkolaisuus

Kerrotaan, että pietismi on täällä Kuopiossa vähitellen alkanut lisätä kannatustaan sen jälkeen kun opin kannattajat saivat paikkakunnalle vankemman johtohahmon. Myönnämme, että lähinnä tämä seikka saa meidät muutamalla sanalla käsittelemään tätä henkistä liikettä. Toisen syyn tarjoaa meille aiemmin lähetetty, jo vuonna 1844 painettu kirjanen ”Väärän opin Kauhistus”. Ja lopuksi on mielestämme virheellistä jättää tällainen hyvin merkittävä liike kokonaan vaille julkista huomiota. Kokemushan osoittaa, että mitä enemmän jonkin opin julkista käsittelyä estetään, sitä helpommin oppi rappeutuu ja johtaa monenlaisille harhapoluille. Onkin ilahduttavaa, että ainakin Turun hiippakunnassa pietismin opeilla on oma julkinen äänenkannattajansa, Allm. Evangelisk Tidning. Seuraavassa selvitämme, miksi tällainen oma lehti olisi tarpeen Porvoon hiippakunnassa. Ehkä tarvittaisiin vielä kahtakin sellaista.

Täkäläisessä kirjakaupassa on myytävänä: ”De första modersplikterna och den första barnavården”, 36 hopeakopeekkaa.

Mainitsemamme kirjanen on hyvin merkittävä, koska se on tietääksemme ensimmäinen varsinainen kiistakirjoitus pietismin oman leirin sisällä. Pietismi on nimittäin maassamme osittain jättänyt pelkän tunteen tason ja muuttunut kuivaksi, hiuksenhienoksi oppien saneluksi ja polemiikiksi. Siitä on luonnollisesti seurannut opin hajoaminen useiksi opeiksi ja juuri tästä lahkolaisuudesta itse pietismin sisällä on nyt kysymys.

Pietismi on syntymästään saakka julistanut olevansa aitoa, puhdasta luterilaisuutta. Se on kiistänyt ja kiistää tälläkin hetkellä, että vallitsevalla kirkolla ja tunnustuksella sellaisena kuin sitä yleisesti opetetaan ja harjoitetaan, on oikeus kantaa luterilaisuuden nimeä. On selvää, että tätä kiistämistä ei ole voitu sanoa selvin sanoin julkisuudessa. Tässä onkin mielestämme pietismin heikoin puoli. Nyt se on sisällään jakautunut ainakin kolmeen lahkoon, jotka kaikki kantavat aidon Lutherin seurakunnan nimeä. Aidolla luterilaisella on siis Suomessa valittavanaan jo neljä eri seurakuntaa1. Erottava tekijä on sama, jossa luterilainen kirkko yleensäkin selvimmin eroaa muista kristillisistä kirkoista, nimittäin kysymys sovituksesta ja vanhurskauttamisesta, joissa luterilaisuus sulkee pois miltei kaiken ihmisen puolelta tulevan vaikutuksen.

Saamamme tiedon mukaan Allm. Evangelisk Tidning edustaa kantaa, joka panee painoa vain uskolle. Se ei kiellä vain tekojen tuottamaa ansiota, mikä olisi kohtuullista, vaan kieltää myös niin katumukselta kuin parannukseltakin kaiken merkityksen Jumalan armon saavuttamisessa ja säilyttämisessä. Niinpä esim. mainitun lehden numerossa 4/1845 esitetään joukko symbolikirjojen sitaatteja kristinuskon pääoppien ilmauksina, eikä niissä ole sanaakaan katumuksesta ja parannuksesta, vain uskosta ja uskon vanhurskaudesta. Ehkä tämä käsitys pitäisi määritellä vieläkin tarkemmin niin että se pitää itse uskoakin vain jumalallisena armona, joka lankeaa syntiselle ilman tämän omaa panosta. Allm. Evang. Tidningenin julkaisija F. G. Hedberg kuuluukin olevan tätä oppia tunnustavan pietistien osan kärkimies. Suuntaus kuuluu olevan vallalla lähinnä Turun läänissä.

Sitä vastustaa edellä mainitun kirjan kirjoittaja H. Renqvist, mies, joka on suomeksi julkaissut peräti 30 kirjaa, osin käännöksiä, osin omia tekstejä. Hänen käsityksiään kannattava puolue näyttää olevan alakynnessä, koska hän kutsuu konsistoria apuun vastustajiaan vastaan. Opin kannattajia on lähinnä Karjalassa ja Viipurin läänissä. Merkillepantavaa tässä käsityksessä on vaatimus elämän vanhurskaudesta uskon vanhurskauden ohella, mistä syystä tämä käsitys myös korostaa rukouksen, raamatunluvun ja sakramentin välttämättömyyttä autuuden saavuttamisessa. Opin vastustajat pitävät sitä näiden seikkojen johdosta paavillisena.

Renqvistin kirja on niin sisällöltään kuin kirjoitustavaltaankin erittäin mielenkiintoinen. Hän ei karta käymästä terävin sanoin kaikkia kirkon jäsenten keskuudessa olevia vääriä profeettoja vastaan. Mutta kuten aina käy niin, että toisilleen kaikkein läheisimpien oppien kannattajat ovat toistensa kiivaimpia vastustajia ja siksi myös R:n polemiikki muita pietistejä vastaan on kiivaampaa kuin kirkon jäseniin yleensä kohdistuva. Tekijä luettelee täsmällisesti ne merkit, jotka osoittavat papin olevan väärä profeetta.

Täkäläisessä kirjakaupassa: ”Menniskans karakter, afböljd i hjernans organer, eller Frenologiens grundbegrepp och omfattning”. J. Mindingin yleisesitys Gall-Combecksilaisen järjestelmän mukaan.

Vielä jyrkemmäksi tekijän polemiikki osoittautuu muiden pietistien, heidän oppiensa, elämänsä ja käännytysintonsa suhteen. Hänen kuvauksensa viittaa varsin selvästi kuuluisaan Paavo Ruotsalaiseen, ”kahden hiippakunnan piispaan”, kuten mies itseään nimittää. Ruotsalainen on todellakin tässä maassa aivan oma lukunsa. Ei tosin ole aivan tavatonta, että talonpoika esiintyy toisten opettajana ja johtajana hengellisissä asioissa. Ruotsalaisen kaltaista ei kuitenkaan liene vielä ollut. Hän asuu varsinaisesti Nilsiässä Kuopion läänissä, mutta viettää vain pienen osan vuodesta kotiseudullaan. Hän matkustaa, usein saamiensa kutsujen perusteella, ympäri maata henkisenä neuvonantajana ja siellä missä hän näyttäytyy, hän saattaa loppuun aloitetun käännytystyön. Hänen esiintymisensä ja monet hyvin tunnetut seikat hänen elämässään voisivat antaa aihetta pitää miestä huijarina. Mutta hänen oppilaisiinsa kuuluu paitsi joukko pappeja, myös monia muita sivistyneitä, teräviä ja laajalti oppineita miehiä. Myös he etsivät hänen opetustaan ja puhuvat hänen mielipiteistään sekä henkisestä kokemuksestaan erittäin kiittävästi. Monet merkit viittaavat kuitenkin siihen, että Ruotsalainen on runoilijaluonne ja että hän elää kaksoiselämää, toista inspiraation ja todellisen innostuksen vallassa, toista siitä välttämättömyydestä, että kerran omaksuttu tyyppi on säilytettävä niin pitkään kuin mahdollista. Silloin ei tunnu uskomattomalta myöskään se, mitä tekijä kertoo hänen toiminnastaan. Siinä nimittäin kuulemma helposti yhdistyvät mieltymys vetelehtimiseen ja apostolin viettämään, talonpojalle prameaan elämään sekä ylpeys ”professorien” oppimestarina olemisesta.

Ruotsalainen on kolmannen, lähinnä Savoon ja Pohjanmaalle levinneen pietistisen lahkon tunnustettu edustaja. Aikaisemmin hänet tunnustivat samalla tavalla maan kaikki pietistit, joiden joukossa hän kuuluneekin ensimmäisenä kääntyneiden joukkoon. Voi olla kiinnostavaa tietää, että eräs sotilas toi opin Ruotsin Länsipohjasta Iisalmeen, josta Ruotsalainen ja muut saman sotilaan oppilaat ovat sitä edelleen levittäneet. Myös nyt useimmat pietistit kuulunevat Ruotsalaisen kannattajiin. Heidän käsityksensä kulkee suurin piirtein kahden edellisen välissä. Jollemme erehdy, se pitää lujasti kiinni kaikista armonjärjestyksen vaiheista, niin että se myöntää ihmiselle suuremman vaikutuksen sovituksen vastaanottamisessa kuin Allm. Evang. Tidningen.2 Mutta kun se liittää kaikki nämä vaiheet, ei vain herätystä vaan myös katumuksen, vanhurskauttamisen ja parannuksen määrättyyn ajankohtaan ihmisen elämässä, niin tästä näkökulmasta opin kannattajat vaativat suurempaa vapautta lain siteistä, mikä taas näyttäisi erottavan heidät Renqvististä. Tämä moittii heitä siitä, että saavutettuaan kerran tietoisuuden omasta sovituksestaan he eivät välitä autuudenvälikappaleista, rukouksesta, raamatunluvusta ja sakramenteista, joilla parannusta ja pyhitystä edistetään. Samoin he luottavat liikaa uskon vanhurskauteen, liian vähän pyrkivät siihen elämässään. Renqvistin tässä yhteydessä esittämät käsitykset Lutherin toiminnasta ovat hyvin perusteltuja ja hänen näkemyksensä yleensäkin maltillisia ja kiihkottomia. Vain Ruotsalaisen käännytysintoa ja sen tuloksia käsittelevässä luvussa hänen vihansa puhkeaa ja hän näkee Ruotsalaisen opeissa merkin viimeisten aikojen lähestymisestä. F. G. Hedberg löytää samoja merkkejä muista uskontoon liittyvistä seikoista.

Renqvistin innosta viimeksi mainitussa asiassa voisi helposti olettaa, että hänen kuvauksensa vastustajistaan olisivat liioittelevia. Mutta niihin sisältyy eräs muutoin miltei uskomattomalta kuuluva seikka, joka meidän mielestämme kuitenkin tekee kaiken muunkin todennäköiseksi, koska olemme muilta tahoilta saaneet varmaa tietoa mainitun seikan totuudesta. Renqvist nimittäin väittää, että Ruotsalaisen kaikkein tehokkain käännytyskeino on ”kielillä puhuminen”. Moni lukija ei ehkä muista tämän raamatullisen ilmauksen merkitystä. Sitä käytetään niistä, jotka kristinuskon varhaisimpina aikoina puhuivat tavattoman mielenliikutuksen seurauksena. Ruotsalaisen kannattajissa on henkilöitä, ehkä yksinomaan naisia, joilla on Ruotsissa nyttemmin niin kukoistavan saarnataudin tai huutamisen oireita. He lankeavat hurmostilaan, johon joskus liittyy kouristuksia, ja päästelevät sen aikana käsittämättömiä äännähdyksiä. Renqvist väittää, että niiden joukossa on myös ymmärrettäviä ilmauksia, kuten [suomeksi:] ”Ohhoh, vai niin on asia; ohhoh vain pahassa paikassa on sekin! vain on toki se hyvässä siassa?” jne. Tätä tulkitaan niin, että lahjan saanut on voinut nähdä tämän tai tuon henkilön sieluntilaan, vieläpä nähnyt hänet in effigie [kuvan muodossa] taivaassa tai hornassa. Renqvist sanoo epäilleensä, hyväksyisivätkö heränneisiin kuuluvat papit näitä ilveitä, mutta kertoo näiden kanssa keskusteltuaan vakuuttuneensa, että he pitävät sairautta erityisenä Jumalan armona. Myönnämme epäilleemme samaa asiaa, mutta olemme saaneet siitä sellaisen tiedon, että papisto ei hyväksy eikä torju tällaisia ilmiöitä. Syynä olisi se, että asiaan tulee suhtautua varovasti eikä kukaan voi kuitenkaan ratkaista, onko se todellista ”kielilläpuhumista” vai ei. Mainittu varovaisuus pani myös meidät arvelemaan asian julkistamista. Mutta kun Ruotsissa ”huutajien” käsittely lääninsairaaloissa on osoittautunut tepsiväksi koko armolahjan karkottamiseen, niin samaa voimaa voinee edellyttää myös Suomen lääkintälaitokselta. Ruotsalaisen kannattajat ovat joka tapauksessa toimineet kehnosti, kun he eivät ole käyneet avoimesti tarkastelemaan Renqvistin kirjassaan tästä ja muista asioista esittämiä väitteitä – ja kumonneet niitä, jos ne ovat vääriä.

Jos me olemme, niin kuin helposti voi käydä, esittäneet virheellisesti yhden tai toisen osapuolen käsityksiä, niin Saiman palstat ovat toki avoinna vastineelle. Että esitys on ”päin seiniä”, sen tiedämme etukäteenkin. Mutta koska olemme varmoja, että pietistien omat pyrkimykset yhtä vähän kuin muidenkaan kirkkojen, yhtä vähän nyt kuin aiemminkaan, pystyvät tekemään tunnustustaan kirkkaaksi ja selväksi toisella tavalla ajatteleville, niin esitystämme voitaneen pitää oikeana, jos se ei ole suoranaisesti päinvastainen vallitsevan asiantilan kanssa. Pääasia on, että pietismi on maassamme jakautunut kolmeen erilliseen, juuri pääasiasta eri tavoin ajattelevaan suuntaan. Myönnämme, että näin tapahtui aiemmin kuin olimme uskaltaneet odottaa. Hajaannuksen välitön seuraus täytyy olla, että ajattelematon luottamus pietismiin ainoana autuaaksitekevänä oppina katoaa ja sen myötä myös eri tavalla ajattelevien kiivas tuomitseminen.

 

Kirjallisesti sivistyneelle yleisölle

Huolestuneena siitä yöstä, jossa hän kirjallisesti sivistyneen suomalaisyleisön tavoin elää samaan aikaan kun Euroopan kaikki muut sivistyneet kansakunnat tieteen ja taiteen alalla muodostavat yhden kansan, tämän lehden julkaisija on alkanut kaivata jonkinlaista valonkajoa ja harkinnut keinoja sellaisen löytämiseksi itselleen ja muille. Yhden vaikkapa vähäisenkin keinon tarjoaisi Saiman Liite, jos se laajennettaisiin lehdeksi joka 1) vähäisen kotimaisen kirjallisuuden kattavamman kritiikin ohella 2) lainaisi ulkomaisista lehdistä lyhyitä ilmoituksia tärkeimmistä kirjauutuuksista sekä 3) välittäisi bibliografisia tietoja Ruotsin, Saksan ja Ranskan kirjapainoalalta. Molempiin viimeksi mainittuihin liittyisi, jos mahdollista, julkaisijan kommentteja.

Luottaen siihen, että viranomaiset tulevat sallimaan tällaisen kirjallisuuslehden tilaamisen erikseen ja vapauttaakseen lehden jakopisteet pelkäksi yritykseksi jäävän lehden tilausten aiheuttamasta vaivasta, julkaisija rohkenee ehdottaa seuraavaa:

Tieteen ja kaunokirjallisuuden ystävät kukin paikkakunnallaan kehottavat samoin ajattelevia kirjoittautumaan ”Kallaveden, Saiman liitteen” tilaajiksi ja ilmoittavat ystävällisesti lehden julkaisijalle tilaajien lukumäärän.

Jos tilaajamäärä nousee kyllin suureksi peittääkseen 20–25 painoarkin kustannukset, julkaisija ilmoittaa viipymättä mahdollisuudesta tilata lehti hintaan yksi hopearupla eli 4–5 kopeekkaa arkilta ja tilausten karttuessa heti aloittaa lehden julkaisemisen.

Mitä tahansa sanotaankin Suomen lukevan yleisön vähäisestä tieteen harrastuksesta, niin mielestämme tämäntapainen lehti on kuitenkin erittäin helppo saada aikaan, jos julkaisijaa kohtaan vain on tarpeeksi luottamusta. Arvon tilaajat ottavat sen riskin, että he saavat tänä vuonna ruplallaan huonoa tavaraa, mutta julkaisijaa uhkaa ensi vuonna riski jäädä vaille tilaajia. Jälkimmäinen riski tekee siis edellisen pienemmäksi. Vaivaa ja postikuluja aiheutuu tietenkin niille, jotka hyvyyttään ottavat lähettääkseen pyydettyjä tietoja. Mutta vaivannäkö voidaan rajata seuraavanlaiseen ilmoitukseen. N. N. takaa 00 Kallaveden tilausta vuodelle 1846. Postimaksun, 10 hopeakopeekkaa, julkaisija taas lupaa korvata, jos se voi tapahtua ilman postin välitystä.

Julkaisija odottaa ystävällisiä vastauksia toukokuun aikana, koska vuosi muutoin jää liian lyhyeksi ryhtyä työhön. Jos hanke epäonnistuu lupautuneiden tilaajien vähyyden vuoksi, niin julkaisija pyytää nöyrästi, että hankkeen esittämisen kuitenkin katsottaisiin osoittavan hänen tahtoaan olla hyödyksi.

Täysin vakavissaan

Kuopio 1. huhtikuuta

 

 

  • 1. Hfors Tidningar on, kuten aina, ajattelemattomasti väittänyt myös herra Le Ducin suomalaisen sivistyneistön ja kirkon suhteesta esittämiä käsityksiä virheellisiksi. Kukaan ei voi kuitenkaan kieltää, että sivistyneiden suhde kirkkoon on epärehellinen ja että useimmat ovat joko luoneet oman tunnustuksensa tai suhtautuvat välinpitämättömästi kaikkiin tunnustuksiin.
  • 2. Renqvistin mukaan Ruotsalainen ei piittaa katumuksesta ja parannuksesta vaan pitäytyy yksipuolisesti uskossa. Renqvist lieneekin oikeassa sikäli, että hänen vastustajansa ei katekismuksen mukaisesti vaadi ”päivittäistä” katumusta ja parannusta.