Kuopio

Edellisessä numerossa julkaistu tieto valtiovallan viimeksi myöntämästä tuesta on sikäli virheellinen, että mainitut 3 000 tynnyriä ruista on tarkoitettu pelkästään rahvaalle lainattavaksi, mistä edellytetään palautettavaksi vain kahden kapan verran enemmän tynnyriä kohti. Sama määrä eli toiset kolmetuhatta tynnyriä lähetetään myytäväksi 5 hopearuplan 15 kopeekan hintaan tynnyriltä. Viljavarastoista lainataan myös 750 tynnyriä ohraa ja sama määrä myydään 4 hopearuplan 10 kopeekan hintaan tynnyriltä.

Lääninhallitus on jakanut mainitun viljamäärän pitäjien kesken seuraavasti:

ruista tynn. ohraa tynn.

Kuopion pitäjään 500 100

Iisalmeen 400 80

Nilsiään 300 75

Pielavedelle 200 75

Rautalammille 350 75

Leppävirralle 400 75

Kaaville 200 50

Nurmekseen 650 220

Liperiin 700 100

Pielisjärvelle 900 300

Ilomantsiin 400 100

Tohmajärvelle 450 100

Kiteelle 400 100

Kesälahteen 150 50

Mainitusta määrästä, joka pitäjänkokouksissa jaetaan eniten tarvitseville, myydään pienehkö määrä myös kapoittain maattomalle rahvaalle. On aihetta toivoa, että nämä merkittävät avustuserät läänin Kuvernöörin jo aiemmin yleisiä töitä varten myöntämien varojen lisäksi lievittävät tätä seutua uhannutta hätää merkittävästi.

Yksityiset myyvät nykyisin ruista kaupungissa ja lähimmällä maaseudulla 20–21 ruplan hintaan, mutta etäisemmillä seuduilla, mm. Pielisjärvellä ja Nurmeksessa, hinta lienee vieläkin korkeampi. Voistakin on yhä maksettu 8–9 ruplaa leiviskältä.

Talvi on muuttunut sangen epävakaiseksi. Pakkanen, lumisateet, ankarat tuiskut, vesisateet ja leuto päivänpaiste vaihtelevat saman vuorokaudenkin kuluessa. Kaikki viittaa siihen, että kevät etenee täysin poikkeuksellisella tavalla.

Uutisia

Euroopan Ruh' [rauha] on rikkumaton, sillä pienet metakat ovat jo kauan kuuluneet tavalliseen elämänmenoon. Tavallisesti tällaista on kuitenkin tapahtunut lännen suunnalla. Nyt kerrotaan Posenissa paljastetun, mutta tuntemattoman salaliiton lisäksi Krakovassa ”ulkomailla asuvien vallankumouksellisten” yllytyksestä puhjenneesta kapinasta, joka on levinnyt sieltä Itävallan rajan yli Galitsiaan. Kolmen rajanaapureina olevan valtakunnan sotilasosastoja on keskitetty estämään sen leviämistä laajemmalle. Englannin parlamentissa keskustellaan Peelin uudesta ehdotuksesta. Useat torypuolueen korkeissa asemissa olleet toimihenkilöt ovat tämän [viljatullien poistamis] ehdotuksen takia jättäneet paikkansa. Ranskalaisilla on edelleenkin Algeriassa tukalat oltavat. Espanjassa Narváez on kumppaneineen saanut ansaitsemansa eron. – Euroopan ”levottomuuksista, melusta ja onnettomuuksista” mainitsee muuan tunnettu lehti myös sen levottomuutta herättävän, melua nostattavan ja onnettomuutta ennustavan tapahtuman, että ”Nemoursin herttuatar on 16. helmikuuta synnyttänyt prinsessan”. 16. helmikuuta! Pantakoon tämä päivä merkille historiassa. – Toista vähemmän merkittävää päivää, 18:tta samassa kuussa, Lutherin kuolinpäivää, on vietetty juhlapäivänä Saksassa, Ruotsissa ja myös Venäjän luterilaisissa seurakunnissa. Suomessa se päivä oli samanlainen kuin muutkin.

Helsingin Taideyhdistys, jonka osakkeita on merkitty 200, on pitänyt ensimmäisen kokouksensa. Myös Viipurin suomalaisen kirjallisuuden seura on pitänyt kokouksen ja päättänyt julkaista uuden suomenkielisen aapisen, luultavasti pyrkien saamaan aikaan uuden säännöllisemmän oikeinkirjoituksen, sekä julistanut maksavansa 100 hoperaruplan palkkion koululaisille tarkoitetusta ruotsinkielisestä suomen kielen kieliopista tai kirjoittajan valinnan mukaan maksavansa 1 000 kappaleen painatuskustannukset, jotka kirjoittajan on korvattava seuralle vastaavalla vapaakappalemäärällä.

–––––––––––––––

”Rikoksia ja rangaistuksia” käsittelevien artikkeleiden pitkäpiimäinen kirjoittaja on Allm. Tidningin julkaisemassa liitteessä selittänyt, että hän pitää kirkon ja valtion ainoana kestävänä perustuksena vain todellista jumalanpelkoa. Kenelläkään ei liene tähän vastaansanomista. Sellainen jumalanpelko hävittäisi rikokset täydellisesti ja tekisi rangaistukset yhtä tarpeettomiksi kuin kirjoittajan aiemmat tätä aihetta käsittelevät kirjoitukset. Jos hän olisi aloittanut tällä viimeisellä kirjoituksellaan, asia olisi ollut vielä helpommin havaittavissa.

–––––––––––––––

Suomalainen-lehti on viimeksi ilmestyneessä numerossaan näyttänyt vahvuutensa, väittelytaitonsa. Lehti puolustaa todella kiihkeästi omaa suomen kieltään Kanavaa vastaan, ja sanat ovat kuin rätisevää kivääritulta, johon sekoittuu tiheästi ytimekkäiden sananlaskujen tykinlaukauksia. Tunnustamme tunteneemme suurta nautintoa lehden 5. numeroa lukiessamme. Kun lehti käyttää koko muusta kirjasuomesta poikkeavaa maakunnallista kielenpartta, niin ”mikäpä siinä”, jos lehti vain saa runsaammin lukijoita sillä tavalla. Yleistä uudistusta se ei tosin pysty saamaan aikaan. Eri murteiden yhdisteleminen kuitenkin varmasti lisää kielenkäytön notkeutta. Hienoinen pitkäveteisyys on muuten todettava kariksi, johon Suomalainen hyvin helposti kolhii kylkiään.

Voiko sivistynyt nainen Suomessa hyötyä

suomenkielisestä kirjallisuudesta?

Onneksi tämä kysymys voidaan asettaa vain harvoissa maissa – nimittäin onneksi inhimilliselle sivistykselle, mutta sitä suuremmaksi vahingoksi näille maille ja niiden joukossa Suomelle? Muuallahan ei tiedetä, mitä on sellainen älyllinen sivistys, joka ei ole isänmaan kielen ja kirjallisuuden välittämää. Vastentahtoisen riippuvuuden vuosisadat ovat Suomessa opettaneet erottamaan nämä kaksi toisistaan ja vieläpä pitämään isänmaan kieltä sellaisena, mitä se myöskin on ollut, tietämättömyyden ja sivistymättömyyden yksinomaisena alueena.

Mutta minkälaista sitä vastoin on laadultaan se sivistys, joka on irrotettu tästä välityksestä ja siten kansallisuudesta omana perustanaan? Se on ulkoista vernissaa, joka ei synnytä rakkautta sivistyksen asiaan eikä kykyä sitä edistää. Ja jos tällainen tila ilmenee aivan liian selvästi miehisen sukupuolen keskuudessa niin kuinka paljon enemmän sitä täytyykään esiintyä naissivistyksessä, jonka eteen ei tehdä oikeastaan mitään vaan jätetään se ensimmäisen hoidettavaksi.

Puheilla naisemansipaatiosta on kaikkien laajempien uudistusvaatimusten tavoin henkinen perusta. Naisen tyytymättömyyttä ei herätä hänen ulkoinen yhteiskunnallinen asemansa, vaan painostavatunne, että hänelle on jätetty ”vain” elämän vähäpätöisemmät huolet eikä häntä pidetä edes riittävän arvokkaana ottamaan osaa ihmiskunnan yleisiin asioihin. Joskus tosin käy niinkin, että tätä epäoikeudenmukaisuutta äänekkäimmin valittava nainen aliarvioi oman tehtävänsä, lasten kasvattamisen arvon. Mutta vaikka hänellä onkin hämärä käsitys tämän tehtävän tärkeydestä, niin mihin hän lapsiaan johdattaa, jos hänen oma sielunsa on aivan tyhjä korkeammista asioista. Vastaus on helppo: jumalanpelkoon ja hyveeseen. Mutta jumalanpelon tulee kantaa hedelmää toiminnassa, ja jalo toiminta on muutakin kuin yleisten velvollisuuksien, oikeudenmukaisuuden, laupeuden ym. toteuttamista. Yhteiskunnan sivistyneeseen luokkaan kuuluva nainen on puoliso miehelle, joka elää tieteen palveluksessa tai jolla on hoidettavanaan kansakunnan yleisiä asioita jne., ja tämän naisen kasvattamat lapset on tavallisesti sivistettävä samankaltaista toimintaa varten. Eikö silloin olekin nurinkurista, jos nainen ei voi käsittää puolisonsa tai lastensa tulevan toiminnan päämäärää, ja kuinka masentavana täytyykään jalon mielen kokea tällainen tilanne.

Kysytään: mitä naisten osallistuminen yleisiin asioihin sitten hyödyttäisi? Halveksivin olankohotuksin puhutaan politikoivista naisista ja sinisukista. Onkin helppoa puhua tässä äänilajissa, kun miehet itse eivät tunne minkäänlaista rakkautta niitä yleisiä tehtäviä kohtaan, joiden palveluksessa he kuitenkin ansaitsevat leipänsä ja pitävätkin tätä saavutusta ainoana päämääränään näissä töissä. Mutta miehen, jonka mieltä hänen aikansa korkeimmat päämäärät elähdyttävät, täytyy myös kotonaan saada tuntea jonkinlaista myötätuntoa sille, mikä on hänen elämänsä päämäärä. Naisen varma tunne voi usein osoittaa tien, jota hänen mietiskelevä ymmärryksensä on turhaan etsinyt. Myös kieltäymykset ja uhraukset totuuden ja oikean puolesta tulevat miehelle kaksinveroin helpommiksi, jos ne, jotka jakavat ne hänen kanssaan, tuntevat myös niiden arvon. Historia opettaa lukemattomin esimerkein, kuinka paljon naiset ovat saaneet aikaan niin hyvässä kuin pahassa vaikuttamalla miehen päätöksiin. Sen sijaan historia vaikenee siitä, mikä tavallisesti jää sen silmiltä piiloon eli miten nainen lastenkasvatuksen kautta on vaikuttanut hyödyllisesti tai turmiollisesti kansakuntien kohtaloihin. Naisen asemaa ja sivistystä eri aikakausina tarkasteltaessa vähäisinkin pohdinta opettaa, että hänen vaikutuksensa on usein ollut tiedotonta eikä hänellä ole ollut mitään käsitystä päämäärästä, jonka hyväksi hän on lastensa kautta elänyt. Ja voiko naisen tiedoton toiminta olla järkevämpää ja hyödyllisempää kuin miehen? Jollei, niin miksi sitten kieltää, että myös naiselta vaaditaan tietoa ihmiskunnan yleisistä asioista ja sellaista rakkautta niitä kohtaan, joka kykenee siirtymään heihin, joiden muovaamiseen hänen elämänsä on omistettu.

Mutta tästä huolimatta: minkä nojalla naiselta oikein on riistetty hänen oikeutensa olla ihminen, oikeus tunteella ja ajatuksella tavoittaa jalointa, mikä ihmiskunnassa on ja minkä olemassaolo ihmissielussa oikeastaan tekee hänestäkin järjellisen olennon? Mikä oikeastaan kohottaa naisen mielen päivän surujen ja huolten yläpuolelle, jos häneltä puuttuu kaikki korkeamman päämäärän näköalat myös omaa rajallista elämäänsä varten? Häntä kehotetaan nauttimaan taiteesta, mutta sekin ilman että hänen makuaan ja arvostelukykyään muovataan. Muuten hänet ohjataan uskonnon, sorrettujen lohdutuksen pariin, joka tarjoaa tietämättömyyteen ja kurjuuteen tietoa ja autuutta haudan tuolla puolen. Mutta tässäkin hänet jätetään kenen hyvänsä teeskentelijän saaliiksi tai typerän hurmahengen johdateltavaksi. Sellainen uskontokin nimittäin on typeryyden uskontoa, joka näkee Jumalan hengen työt pienen yksilön kohtaloissa ja hänen sydämensä pienimmissä liikkeissä, muttei näe Jumalaa maailmanhistoriassa, kansakuntien ja ihmiskunnan kohtaloissa. Miehelle toiminta yleisen puolesta tarjoaa turvaa huolten keskellä ja samalla suojan kiusauksia ja paheita vastaan. Naista mies sen sijaan kehottaa pakenemaan ja hylkäämään maailman, sen työt ja toimet sekä etsimään lohtua ja turvaa vain oman sydämensä tunteista ja toisen maailman tarjoaman autuuden toivosta. Ja kuinka voisi muutoin ollakaan, kun ihmiskunnan jaloimmat pyrkimykset ovat hänelle arvoitus eikä hänellä voi olla tietoisuutta, että myös hän voi työskennellä Jumalan valtakunnan hyväksi maan päällä? Pietisti sanoo hänelle: Jumalan valtakunta on heränneiden yhteydessä, jonka toiminta on tiettyjen Lutherin kirjoitusten lukemista ja Siionin virsien laulamista. Pietistin on helppo vakuuttaa nainen tästä valheesta, sillä jos nainen ei tunne ulkopuolista elämää, hän ei tiedä tämän jumalisuuden olevan haihtuvaa huumaa, ellei se kykene vaikuttamaan tieteeseen ja taiteeseen, kirkkoon, valtionhallintoon, lakeihin, kansakunnan tapoihin ja inhimillisen sivistyksen kulkuun yleensä.

Sanalla sanoen: myös nainen tarvitsee tietoa ihmiskunnan yleisistä pyrkimyksistä ja mielenkiintoa niitä kohtaan jotta hänet voitaisiin varjella rajoittuneilta henkisiltä harhaopeilta.

Mutta jokainen ihminen on sidottu lähinnä siihen näiden pyrkimysten muotoon, joka muodostaa hänen kansakuntansa henkisen elämän. Siksi myös naisen osallistuminen kansakunnan yleisiin pyrkimyksiin on varma tie, jolla hän voi saavuttaa korkeampaa sivistystä ja oppia tuntemaan oman, äidin ja puolison kutsumuksensa arvon, oman tehtävänsä arvon ylipäänsä. Tällaisen osallisuuden johdattamana hän voi omassa piirissään tuntea elämänsä yhtä arvokkaaksi kuin miehenkin.

Voi näyttää vaikealta sanoa, onko maassamme kansallisen sivistyksen puolesta herännyt innostus todellista ja riittävän vahvaa menestyäkseen. Mutta varmaa on, että tällä hetkellä tuo kiinnostus on ainoa elävä ja vaikuttava harrastus, jota kansakunnan sivistyneistön piirissä ilmenee. Asioiden järjestykseen kuuluu, että se elää lähinnä nuoren polven keskuudessa ja vain siksi tällä harrastuksella on menestystä. Yksikään ajatteleva mies ei voi kieltää, että menestys olisi varmaa, jos tämä harrastus olisi niin laajaa, että myös sivistyneet naiset siihen osallistuisivat. Sillä kun jokin harrastus ei ole vain julkisen keskustelun kohteena vaan tunkeutuu myös perheisiin ja määrää niiden yhteiseloa, niin sitä voi pitää todella kansallisena. Ja jos ulkoiset olosuhteet ehkäisevätkin sen kehityksen, se ei kuitenkaan häviä maan päältä jälkeä jättämättä.

Meidän tarvinnee vain lyhyesti soveltaa tässä esitettyä vakuuttaaksemme sivistyneen lukijattaren siitä, että suomalainen kirjallisuus ei voi olla hyödytöntä hänen henkisen kehityksensä kannalta. Tämä kirjallisuus on määrällisesti vähäistä, mutta siihen sisältyy kuitenkin kansanrunous, joka tarjoaa enemmän kauneutta kuin useimpien kansakuntien vastaava runous tarjoaa. Tulevaisuudessa on luvassa myös muiden maiden kaunokirjallisia tuotteita suomalaisessa asussa. Suomalaiseen kirjallisuuteen sisältyvä sivistys tarjoaa siis jo satoa, jota ei pidä hylätä. Mutta paljon suurempi hyöty suomalaisen naisen sivistykselle on se innostus tämän kirjallisuuden karttumiseen ja kansallisen sivistyksen edistymiseen, jota seurustelu tämän kirjallisuuden kanssa voi hänen sielussaan herättää. Myös miehen on omistauduttava jollekin tietylle toiminnan alalle, perehdyttävä johonkin inhimillisen tiedon haaraan ja otettava se innostuneena haltuun, jotta hän sitä välittämällä voi synnyttää rakkautta myös muihin inhimillisiin pyrkimyksiin. Niihin ei voi suhtautua innostuneesti kukaan, joka ei tällä tavoin ole laajentanut ymmärrystään ja haluaa ponnistelemalla yhden erityisen päämäärän hyväksi niiden monien joukossa, jotka ihmiselle ovat avoinna. Eikä kukaan voi todella rakastaa yhtä näistä harrastuksista, jos niiden sisäinen yhteys ei johdata häntä rakastamaan kaikkia. Siksi ei myöskään isänmaan kirjallisuuden harrastamisen hyötyä pidä mitata sen opiskelun tuottaman välittömän voiton mukaan, vaan olennaista on sen kyky avata silmät sivistyksen korkeimmille asioille. Mutta jos kansakunnassa ei ole mitään vaikuttavampaa harrastusta kuin kansalliseen sivistykseen kohdistuva, eikä mikään muu kuin se lupaa kansakunnalle tulevaisuutta, ei ole myöskään mitään parempaa keinoa kohottaa kansakunnan sivistystä kuin osallistua lämpimästi tähän kansakunnan yhteiseen asiaan.

Kun siis nainenkin iloisena seuraa jokaista isänmaan kirjallisuuden kehitys- ja edistysaskelta, niin hän tietää jakavansa tämän tunteen kaikkien jalojen mielten kanssa, niiden joissa isänmaanrakkaus voimallisimmin elää. Hänen osallistumisensa koskee siten erään kansakunnan tulevaisuutta, mutta ei vain yhden kansakunnan, vaan inhimillisen sivistyksen edistymistä tässä kansakunnassa johon hän kuuluu kaiken sen kera, mikä hänelle rakkainta on. Eikä tämä tunne tule jäämään vaille tulosta hänen töissään ja toimissaan, vaan myös hän omassa piirissään vaikuttaa tuon tulevaisuuden puolesta tietäen, ettei hänen vähäinen toimintansa mene hukkaan, koska se uhrataan ihmisyyden palvelukseen, kaitselmuksen teille. Ja äiti, joka valmistaa tyttärelleen tietä tällaiseen elämään, on antanut hänelle turvan turhamaisuutta ja sitä surua vastaan, joka usein ahdistaa jaloa naisenmieltä ajatuksella hänen ajatuksettomaan palvelijanvirkaan tuomitusta elämästään. Sellaisen uhriksihan myös hänen oma hellä äitinsä kenties on joutunut.

Sanomalehtiä Nightcapilta 1. maaliskuuta

Ei kukaan taida olla selvillä, missä Nightcap sijaitsee. Se olisi hänen kannaltaan oikein hyvä – kuten myös Saiman kannalta. Silloinhan ”ei kukaan” voisi yksin välittää, Saima taas yksin vastaanottaa uutisia paikkakunnalta.

Nightcap on muuten suuri valtakunta, vaikka ulkonäöltään vähäinen. En toki halua väittää, että siellä on suoritettu asianmukainen isojako tai että maasta olisi rahvaanmiesten kädenheilautusten perusteella piirretty pitäjän- ja lääninkarttoja ja siten saatu selville sen todellinen laajuus. Mutta alueen laajuutta todistaa se, että Nightcapilla on kaikkea mahdollista eikä se kaikki kuitenkaan ole yhtään mitään niin että sitä voidaan moninkertaistaa äärettömyyksiin saakka ilman että silti syntyisi tilanpuutetta.

Joku nokkela neropatti voisi siten verrata Nightcapia kuuluisaan pohjattomaan säkkiin, uudistushenkisen valtiomiehen päähän, keimailijan sydämeen tai – Helsingfors Tidningariin, ellei sen toimitus olisi vakuuttanut, ettei lehteen mahdu sitä tasokasta, mitä se muuten epäilemättä sisältäisi. Yhdessä asiassa Nightcapilla onkin kiistaton yhtäläisyys kaiken tuon kanssa, nimittäin suuri rakkaus valoon, joka siellä hallitsee. Puhutaan valon ystävistä, protestanttisista ja muista vastaavista. Mutta on paikallaan kysyä: rakastaako valoa todella se, joka antaa valon kulkea ympäri maita ja valtakuntia, jakaa sitä Eskoille ja Paavoille ja suorastaan tyrkyttää valaistumista kunnon ihmisille? Sehän olisi yhtä absurdia kuin väittää, että tuhlari rakastaa rahaa. Ei siis mikään ihme, että sellaiset valonystävät julistetaan valistuksen vihollisiksi ja jälkipolvet tulevat vielä kiittämään onneaan siitä, että suunnaton valonloiste tuli ajoissa pysäytetyksi. Tiedämme hyvin että niin nightcapilaiset kuin mekin täällä törmäämme patrulliin, niin kuin sitä sanotaan ja että Porvoon autuas eukko julistaisi väitteemme pohjiaan myöten vääriksi, jos vain eläisi. Mutta onneksi hän on ryhtynyt leikkimään kuollutta ja vielä onnellisempaa on, että me voimme loukkaamattomien mielipiteidemme tueksi vedota kokonaiseen joukkoon synodien, teologisten tiedekuntien, sensuurikollegioiden ja poliisivirastojen päätöksiä – puhumattakaan siitä tuesta, jota ne saavat Kuopion katuvalaistushankkeista. On siis luettava nightcapilaisille suureksi kiitokseksi, että he puuhaavat niin ihanan lahjan kuin valon kanssa eikä kai voi olla parempaa todistusta heidän rakkaudestaan valoon kuin että sen puutteessa olevat elävät pimeän ja hämärän välisessä valaistuksen tilassa. Ja juuri tässä asiassa Nightcap siis todella muistuttaa mainittua säkkiä ym.

Vastoin kaikkien naisten ja eräiden kuuluisien kirjailijoiden tapaa jättää liitteeseen pääasia, joka selvittää koko edeltävän epistolan, olemme tässä heti esittäneet lukijalle Nightcapista kertomuksen, joka kerralla antaa hänelle tarkan käsityksen tuosta erittäin ihmeellisestä maasta. Lukijan tarvitsee vain asettua juuri kuvattuun valistuksen tilaan – eikä hänen tarvitse tehdä sitäkään, jos ajattelee, että jo on siinä – voidakseen kuvitella nightcapilaisten jokapäiväistä elämää. Hän tulee perehtymään Nightcapiin niin hyvin, että hän ehkä haluaisi tietää, mistä hän ja Nightcap oikein ovat kotoisin. Mutta välittämättä siitä, että sellainen tieto taas saattaisi hänet pois oikeasta paikastaan pimeän ja hämärän välissä – niin Nightcapin sijainnin kavaltaminen antaisi muille lehdille tilaisuuden omia nämäkin uutiset ja estäisi meitä pikimmiten jatkamasta kertomuksilla mm. Nightcapin tavoista ja laitoksista.