1. luento

Hyvät herrat. Aloitan nämä luennot vailla liiempää rohkeutta – tunnustan, että vähäinen rohkeuteni on seurausta luentojen seuraamiseen halukkaiden pienestä määrästä. Tilanne on sitäkin vähemmän ilahduttava, kun nämä luennot määritettiin johdannoksi filosofian järjestelmää käsittelevään vapaamuotoiseen kurssiin, jonka tarkoituksena ei ollut välitön hyöty tentissä. Olen toivonut kuitenkin luennoista olevan jotain hyötyä niille, jotka etsivät totuutta, aikana, jolloin sekä valtiossa että kirkossa ainoastaan johdonmukainen protestanttisuus voi pelastaa sokealta tapauskolta tai julkealta epäilyltä. Minun pitänee nyt luopua tästä suunnitelmasta ja rajoittua istunnoissamme lähimpään aiheeseen, subjektiivisen hengen luonteen tutkimiseen. Herrat antanevat egoismini anteeksi ajatellessaan sitä, että luennoitsija vailla kuulijoita on samassa tilanteessa kuin kirjailija vailla lukijoita. Tulen silti ponnistelemaan voittaakseni alakuloisuuden sekä saadakseni kovasti ahkeroimalla itselleni rauhallisen tietoisuuden ja herroille jonkin korvauksen herrojen tekemistä uhrauksista.

§ 1

Helposti selvitetty tosiasia on, ettei subjekti, subjektiivinen henki tietävänä voi koskaan vapautua määrittyneestä tiedon sisällöstä. Kun subjekti kääntää mielensä selvittämään tietoaan, se ei koskaan löydä alkua, joka ei olisi määrittynyt tieto, joka ei olettamalla määrityksensä, määritelmänsä kumoaisi luonnettaan, sitä että se on alku.

§ 2

Tämän ymmärtäminen johtaa meidät alla oleviin seurauksiin:

1. Alun merkitys ja totuus ei ole siinä itsessään vaan sen yllä mainitussa kehityksessä.

2. Siten subjektiivisen hengen tiedossa alkuun kuuluu välttämätön eteneminen, eteneminen määrityksiin, jotka tämä määritelminään olettaa, toisin sanoen eteneminen uusiin, edellisten olettamiin lähtökohtiin.

3. Jos lausetta ”alku kumoaa itse itsensä” tutkitaan itselleen ja sen totuus käsitetään, niin tämä todistaa mainitun tosiasian puolesta: subjekti on tietävä, ajatteleva, ainoastaan määritettynä ajatuksena, määritettynä tietona. Sillä a) subjektin tiedossa jokainen oletettu alku edellyttää siten määritetyn tiedon koko sarjan, ja b) oletettu määrityksettömyys, määrityksetön tieto kaikkea määrittynyttä tietoa edeltävänä tietona samoin edellyttää määrittyneen tiedon ja on itse määritys, itsensä kumoava alku.

§ 3

Kun nyt etsimme lähtökohtaa, mistä hengen luonteen tarkastelu voisi alkaa, on selvää, että tämä alku on luonteeltaan samanlainen kuin alut aina. Millä tahansa predikaatilla ilmaisisimmekin, mitä henki on, tämä predikaatti on edellä mainittujen predikaattien kaltainen, ollessaan ensimmäinen se kumoaa itsensä eikä ole ensimmäinen.

§ 4

Tässä on toinenkin puoli, nimittäin henki oletettuna subjektina, definitumina, on merkityksetön tuntematon x, joka saa merkityksensä ainoastaan predikaatistaan, määritelmästään. Jos siis esimerkiksi haluaisimme määritellä hengen vapaudeksi, olisi se sama kuin jos sanoisimme: vapaus on vapaus. – Huom. Olettaen että vapaus on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa käsite, johon voimme kiinnittää hengen. Tämä on kuitenkin sama kuin sanoa, että A on A jne.tai henki on henki.

§ 5

Kun tarkastelemme lähemmin annettua määritelmää, henki on henki, niin tämä sisältää, että henki ainoastaan on se itse, todellakin tarkastelumme lähin lähtökohta. Tämä kuitenkin sisältää edelleen, ettei henki ole jokin toinen, tai ylipäätään, kun tietoisuudessamme jokaisella toisella määrityksellä on määrittynyt määritelmä (tai myös pelkästään on = A on A), että henki on kaiken määrityksen negaatiota. Sillä ainoastaan itseensä kohdistuva on määrityksetön, määrittelemätön, kuitenkin määrityksiin menevä määrityksettömyys, itsensä kumoava alku.

§ 6 Niinpä tämä sisältää sen, että henki on itseensä kohdistunut, määrityksetön, määrityksien negaationa, kuitenkin samalla, että määritys edellytetään ja että henki ainoastaan – posteriuksena, kaikesta määrityksestä abstrahoituna on sen negaatio.

2. luento

§ 7

Ennen kuin jatkamme tutkimustamme sallittakoon, että edellä esitetyn lyhyen kertauksen ohella tarkastelen asiaa laajemmasta näkökulmasta.

Esitimme nimittäin tosiasiana lauseen ”subjektiivisen hengen tieto on aina määrittynyttä tietoa”, sekä johdimme tästä oletuksesta sen seuraukset. (Katso § 2) Huom. Vaihdetaan 1 & 2:n paikka.

§. 8

Kuten on mainittu asiassa on toinenkin puoli, ”millään määrittyneellä tiedolla ei saa olla mitään määritelmää, jotta se olisi alku, jotta se olisi ensimmäinen tieto, koska tällöin se ei olisi ensimmäinen vaan sen määritelmä olisi tosi lähtökohta”. Sillä jokainen käsite jää siksi jäljelle sikäli kuin se voi olla edellytyksetön, ainoastaan itse tämä käsite omana predikaattinaan, omana määritelmänään. Siten esimerkiksi henki on henki. Mutta se sisältää sen, että ”alku ollakseen alku on määrityksetön”, se sulkee kokonaan pois määritelmät, määritykset. Se sisältää ainoastaan, että alku on, se ei sisällä tiettyä jotain, määritelmää. Tämä lause on vastakohta edellä esitetylle: ”alku on välttämättä määrittynyt tieto, jota toinen määrittää”.

§ 9

Lainaamme laajemman käsityksen edellä esitetystä professori J. M. Sundvallin täällä julkaistusta ansiokkaasta teoksesta ”Specimen Academicum, Sistens praenotiones problematis quo potuerit modo Homo a Deo desciscere, ipsamque problematis Solutionem”. Toivon, että herrat tuntevat tämän, varsinkin kun meidänkin vastedes on käsiteltävä tämän opinnäytteen pääaihetta.

Herra Sundvall käsittää esittämämme tiedon alkuun aina liittyvän dualismin seuraavasti: Kaikki on = ”praesumo omnia esse”; sillä kaikesta ajatellaan pakostakin sen olemista, myös erehdyksistä. Siksi kun kysyn itseltäni mikä on? ”Quid sit” ponnistelen saadakseni tiedolleni täysin edellytyksistä riippumattoman lähtökohdan. Tämän puolesta todistaa se, että edellinen on sama kysymys kuin, ”mitä kaikki on?” tai ”mitä on oleminen?”, sillä vaikka olemme olettaneet, että ”kaikki on”, niin tämä ei ilmaise, mitä kaikki on, tai mikä sen oleminen on.

Herra Sundvall kuitenkin jatkaa: ”Tämä tahdon negatiivisuus”, toisin sanoen vaadittu subjektiin liittyvän oletetun määrityksen abstrahointi – ”sisältää tärkeän postulaatin, jonka mukaan minä erottaa puhtaasta tietämisestä = (olemisesta) kokonaan pitämisen Scirea Debere separatio”. Toisin sanoen abstrakti subjektiivisuus, abstrakti, määrityksetön tahto näyttää olevan toden ja tiedon lähtökohdan ehto. ”Kaikki edellytetty sisältö, johon tieto pyrkisi (hyvä) olisi lähtöisin todesta.

3. luento

Huom.) Kertaus

Herra Sundvallin mainittu käsitys oli lyhyesti seuraava: etsimällä tutkimukselleen kaikista ennakkomielipiteistä riippumattoman lähtökohdan päätyäkseen siten aprioriseen tietoon luopuu ajatteleva subjekti täysin tiedon sisällöstä, kun se lähtee sisällyksettömästä ja määrityksettömästä olemisesta, (sillä myös sisällyksettömyys on). Tämä on samalla ja sen myötä lähtemistä puhtaasta, edellytyksettömästä objektiivisuudesta, todesta sinänsä ja itselleen, täysin edellytyksittä. Kuitenkin itse asiassa subjekti edellyttää tässä alun aktissa päämäärän, totuuden, johon se a priori [ennen aistien välittämää kokemusta] yrittää ehtiä, ja erottaa siten olemisen ja pitämisen. – Olemisen, tietämisen ja pitämisen, abstraktin toden ja abstraktin hyvän, siinä merkityksessä, ettei jälkimmäinen saa vaikuttaa edelliseen, koska silloin edellisen tieto ei olisi a priori, vaan edellytys. Subjekti abstraktina tahtona tekee itsestään siten tiedon lähtökohdan, ja päättää todesta, kiinnittämättä lainkaan huomiota totuuteen pyrkimystensä päämääränä. Tästä seuraa ristiriita, subjekti luopuu totuudesta saavuttaakseen totuuden.

§ 10

Emme saa antaa sen seikan johtaa itseämme harhaan, että subjektia on kutsuttu tässä tiedon lähtökohdassa tahdoksi ja tiedon edellytettyä sisältöä hyväksi. Sillä tässä abstraktissa näkökannassa tulee esiin välittömästi tiedon ja tahdon ykseys. Abstrakti subjektiivisuus on kaiken määrityksen negaationa kaiken määrittyneen tiedon edellytys, ja siten itseensä kohdistunutta ajattelua, (cogitans); tämä abstraktio, tai subjektin käsitys siitä (itsestään abstraktina tietona) on kuitenkin ainoastaan ponnistelu, tahdon akti, joka itse sisältää sisällyksettömyytensä kumoamisen. Se on subjekti abstraktina vapautena, mielivaltana, näennäisesti toden ja hyvän (oikean) välinen valinta.

§ 11

Edelleen huomaamme, että alku määrityksettömyytenä on abstrakti subjekti määrityksen mahdollisuutena, määrittyneiden ajatusten mahdollisuutena. Kun siten totuus postuloidaan jonain sinänsä ja itselleen olevana, edellytyksistä, kokemuksista ja subjektiivisista tarkoituksista täysin riippumattomana, on tämä abstrakti objektiivisuus abstraktin subjektiivisuuden kanssa yhtä.

§ 12

Jos vertaamme tätä näkemystä edellä selvitettyyn kaiken tiedon alun luonteeseen, niin huomaamme, että edellytyksetön tieto = Esse herra Sundvallilla on sama käsite kuin meidän selvittämämme alun luonne, ”että alku on alku ainoastaan sikäli kuin se kohdistuu itseensä, kun se on kaiken määrityksen negaatio” – ja että herra Sundvallin esittämä olemisen ja pitämisen, toden ja hyvän välinen ero, joista jälkimmäinen on tosi oletettuna päämääränä, jonka edellytys edellisen, toden käsite on, on (meillä) ”eteneminen, joka sisältyy alkuun ja joka tekee alusta itsensä kumoavan alun.”

§ 13

Mainitun ristiriidan herra Sundvall ratkaisee seuraavasti: Subjekti luopuu välttämättä tietonsa lähtökohdassa pitämisestä. Sillä kun subjekti haluaa käsittää totuuden edellytyksittä, vailla subjektiivisuutta, ennakkomielipiteittä, se pitää totuutta jonain objektiivisena, sinänsä ja itselleen. Tämä käsitys objektiivisuudesta vailla subjektiivisuutta itse aiheuttaa mainitun ristiriidan, sillä se, että objektiivisuus olisi tällainen, edellyttää objektiivisuuden luonteen ymmärtämistä, se määrittää sen, millainen objektiivisen pitäisi olla. Tieto lähtee siksi välttämättä subjektin käsityksestä siitä, minkä pitäisi olla, toisin sanoen uskosta.

4. luento

§ 14. Meidän näkökantamme ratkaisee myös itse ristiriidan. Sillä, kun toisaalta mikään määrittynyt tieto alkuna ei enää ole määrittynyt, kun se on samaa identtistä määrityksettömyyttä, tämä on määrittyneelle ajattelulle käsittämätön ja määrittyneillä sanoilla mahdoton sanoa. Tämä on alun toinen puoli, nimittäin ilmaistuna alku edellyttää määrityksen ja siten on itse määrittynyt, määrittynyttä tietoa. Tässäkin edellytetään siten määritys, ja edellytyksetön alkuna on oletus siitä, millainen tiedon alkuna pitää olla. Tai tarkemmin, ”itse alku = ’että tiedolla on alku,’ on tämä oletus.” Sillä käsitämme kylläkin, että alku on välttämättä määrityksetön, käsitämme myöskin sen, että se välttämättä edellyttää määrityksen, alku ylipäätään on kuitenkin edellytetty oletus.

§ 15

Tämä tulee meille vieläkin selkeämmäksi, jos käsitämme alun, siis määrityksettömän, abstraktin subjektin käsitteen, ajattelevan minän yhteydessä, joka edellisessä tarkastelussa ilmeni meille määrityksettömän alun kanssa identtisenä siten, että samassa aktissa, jossa objekti, tieto sisältönä, käsitetään edellytyksittä, subjekti luopuu kokonaan tiedon sisällöstä ja kohdistuu ainoastaan itseensä abstraktina minänä, tietämisen mahdollisuutena. Heti kun subjekti määrää itselleen tämän varmuutensa itsestään, se ymmärtää myös tällä varmuudella olevan tiedon sisällön, josta subjekti on abstrahoitu sen edellytykseksi, ja subjekti erottaa siten minänsä tästä tiedon sisällöstä objektikseen.

§ 16

Tämän eron vuoksi subjekti ei enää ole määrityksetön, abstrakti subjekti, sillä käsittäessään tiedon sisällön edellytykseksi subjekti on tehnyt tästä oman minänsä määritelmän, itse siirtynyt määrityksiin. Sekä subjekti että objekti, tieto sisältönä, ovat siten sama identtinen sisältö, määrittynyttä tietoa, tiedon määritysten prosessina siirtyminen definitumista määritelmään.

5. luento

§ 17

(Kertaus Das Unbequeme [epämukava])

Tarkastelussamme on vielä jäljellä tärkeä kohta. Tarkastelu on nimittäin meidän. Sanoimme, että silloin subjekti, subjektiivinen henki etsii alkua, tietonsa lähtökohtaa. Herra Sundvallin väitöskirjassa tämä sanotaan seuraavasti: E vitaemeae labyrintho memet expediturus jne., Reflexionis ope, solvendam mihi propono hanc quaestionem: Quid in universum sit [Aikoessani vapauttaa itseni elämäni labyrintistä jne., asetan itselleni pohdinnan avulla ratkaistavaksi tämän kysymyksen: mitä ylipäänsä on olemassa]?

Tämä välttämätön oletus, että tarkastelu on meidän, ajattelevan subjektin, että se on refleksiota, on siksi prius, tarkastelun lähtökohta. Tässä näkökannassa subjekti erottaa itsensä objektista, ja siksi kun sanotaan, että heti kun subjekti määrittää, selvittää itselleen, mitä alku, tiedon lähtökohta on, se huomaa tiedon sisältönä, annettuna objektiivisuutena olevan abstraktin subjektiivisuuden edellytyksen, niin tämä tarkoittaa, että subjekti käsittää minänsä sellaisena kuin se on sen tietoisuudessa, silloin kun subjekti alkaa, toisin sanoen sellaisena kuin se in concreto on ja elää tiettyine tiedon sisältöineen, josta se erottaa itsensä sen valtana, tämän tiedon koossa pitävänä ja kehittävänä minänä.

§ 18

Tämä näkökanta, jossa subjekti erottaa minänsä määreistä, on siksi subjektin tietoisuudessa ensimmäinen, se on tietoisuus. Sitä vastoin määrityksetön alku, jossa subjekti ja objekti ovat yhtä, on subjektin tietoisuudelle ainoastaan hylätty, kielletty näkökulma, ei-tietoinen, ei-tietoisuus.

6. luento

Huom.

§ 19

Kuitenkin tämä ei-tietoisuus on välttämätön momentti. Sillä subjekti voi käsittää itsensä, minänsä, ainoastaan negaationa, määrityksistä abstrahoituna. Samoin objekti voidaan käsittää ainoastaan ulkopuolisena, määritysten, määrittyneiden ajatusten, siis määrittyneen – tämän käsityksen mukaan – objektin ulkopuolisena. Tämä objekti on sama kaikkien määritysten negaatio kuin subjekti. Siksi akti, jossa subjekti käsittää minänsä erilliseksi objektiksi on sama kuin se, jossa objekti ilmenee, mutta subjektin kanssa identtisenä objektina. Jos me siksi edellisessä olemme kuvanneet määrityksen objektiivisuudeksi vastakkaisena määritysten negaatiolle subjektina niin tämä perustuu mainittuun määrityksistä erillisen subjektin ja objektin ykseyteen. Tämä ero edellyttää siksi subjektin ja objektin ykseyden, jonka kumoamisen seurauksena määritys on subjektista erillinen määritys, ykseyden, jonka olemme kuvanneet tiedon lähtökohdaksi, ja missä määrityksetön objekti lankeaa on yhtä subjektin (abstraktin) kanssa ajattelevana ja tahtovana. Sillä samassa ero-aktissa subjekti saa myös merkityksen olla sinänsä määrittynyt, se etenee siten ykseyteen, tietoon ja uskoon – subjektiivisuuden ja objektiivisuuden kehittyneeseen ykseyteen.

7. luento

§ 20

Siten tarkastelun ulkopuolella käsittämämme subjekti ja refleksio ovat itse asiassa tässä mukana, itse tarkastelun yksi momentti, toinen momentti. Tämä taas on ensimmäisen momentin negaatio, mutta itsekin edellytetty momentti. Huom. Määritys = objektiivisuus?

§ 30

Se, mitä tarkastelumme alussa nimitimme subjektiksi, subjektiiviseksi hengeksi, on itse tarkastelussa osoitettu kehitys. Voisimme siten ennakoiden käsittää hengen kolmena tarkastelun momenttina, nimittäin toinen momentti olisi tietoisuus, Fenomenologia, ensimmäinen ei-tietoisuus, Antropologia, sekä kolmas momentti määrityksettömyyden ja määrityksen ykseys, henki, psykologia.

Huom. Skeema.

§ 31

Ennen kuin voimme siirtyä tarkastelemaan hengen luonnetta, sanoimme, että meidän pitää tutkia hengen ja materian suhdetta. Seuraavassa tätä näennäistä hyppäystä tullaan selvittämään. Meidän on syytä tätä päämäärää varten kerätä aiemman tarkastelun seuraavat edellä esiin tuodut tulokset. Ensiksi. Abstrakti objekti on negaatio – ja siten määritys. Toiseksi. Se on välittömästi sama kuin abstrakti subjekti, sen kanssa identtinen. Siksi materia ei meille voi olla jotain ajatuksen ulkopuolista. Huom. ulkoisten aistielintemme, ruumiimme ulkopuolista, joka kuitenkin myös on materiaa. Tämän ja aistittavan maailman käsitteet ovat meidän minämme henkenä käsitteitä. Kolmanneksi. Tieto on aina yllä mainitut kolme momenttia. Subjektin käsite, henki ei-tietoisuuden momentissaan edellyttää, että se on ”henkeä varten”, ”subjektia varten”, että se on käsitys tietoisuudesta suhteessa henkeen. Itse tämä suhde jo on toinen momentti, ja edellyttää ei-tietoisen sinänsä ja itselleen ensimmäiseksi momentikseen. Tämä sinänsä ja itselleen ei-tietoinen välitön on luonto, aistittava maailma, materia. Se voidaan käsittää ainoastaan jätetyksi, hengen eteen.

8. luento

Olen kovasti epäröinyt esitystä, johon nyt uskaltaudun. Tämä ei kuitenkaan riipu kyvystämme koota määrittyneeseen puheeseen saavutuksemme, varsinkin kun koko elämämme on tällainen kokoelma. Yksi ainoa kirkas hetki riittää vakuuttamaan, että valoa on olemassa. Samoin yksi ainoa silmäys totuuden alueeseen riittää totuuden tietämiseen.

Maailma, johon nyt menemme, on minulle vieras niin kuin teillekin hyvät ystävät. Tunnustan, että ensimmäistä kertaa kokoan sen rikkauden määrittyneisiin käsitteisiin, toisin sanoen ensimmäistä kertaa yritän välittää siitä jonkinlaisen kuvan, jonkinlaisen käsitteen. Jos te tämän vuoksi epäröitte, niin silloin te epäilette totuuden totuutta ja omaa ihmisarvoanne. Siksi toivotan teille ja itselleni reipasta mieltä.

Ei-tietoinen saa ainoan merkityksensä siitä, että se on hylätty näkökanta, oletus, jonka negaatio henki ylipäätään on. Siten sen merkityksenä on olla subjektiivisuuden ja objektiivisuuden, ei-tietoisuuden, ei-erityisen tietävässä ja tiedetyssä, tietämisessä, välitön ykseys. Tämä ei-tietoisuus on olemassa kuten henki, vaikka henki on olemassa itselleen, kuitenkaan ei-tietoinen ei ole olemassa hengelle, vaan se on välitön, annettu, jonka negaatio henki on tietoisuutena itselleen. Hegel jakaa luonnonfilosofian mekaniikaksi, fysiikaksi ja organiikaksi. Voimme ylimalkaan käsittää nämä kehitysmomentit seuraavasti. Ei-tietoinen on oletettu välitön momentti, josta henki on edennyt määritysten totaalisuuteen, nämä määritykset eivät ole itselleen tai toiselle vaan muodostavat välinpitämättömän toistensa ulkopuolisen mekaanisen kokoelman ja siten määritysten moninaisuuden? Koska määrityksetön on määrityksen negaatio ja siten määritys määritystä vastaan. Tässä välittömässä totaliteetissa ei siksi ole sääntöä määrityksille, vaan plus tai miinus on sama yksittäisyys, määritys tässä aineellinen kappale ei-tietoinen määritys. Maailmankaikkeus ja tomuhiukkanen ovat molemmat määrityksiä. Siksi tämä on ääretön, rajaton eteneminen sekä ulos- että sisäänpäin. Kun kuitenkin jokainen eteneminen äärellisen ulkopuolelle, tämä määritys, edelleen on sama äärellisyys, niin eteneminen rajaa itsensä. Se on siirtymistä siitä samasta samaan. Se edellyttää äärettömyyden, joka rajoitetaan, äärellistetään. Äärellisen, määrityksen oleminen edellyttää tämän äärettömän. Se on paino kaiken täyttävänä periaatteena. (Huom. veto- ja hylkimisvoima.) Se pitää koossa ja erottaa mekaaniset kappaleet. Mutta se edellyttää jo kappaleet erillisinä tai yhdistettyinä, pitääkseen ne yhdessä tai erillään. Sen käsite on siksi yhtä niiden käsitteiden kanssa, ja jokainen kappale on tietty kappale, ei sitovan ja erottavan painon vuoksi, vaan omasta sisäisestä luonteestaan.

9. luento

Fysiikka. Kappaleen sisäinen luonne tekee siitä yksilön, kappaleen. Siksi se erottaa itsensä sisäisen luonteensa perusteella toisista kappaleista, joilla on toinen erityinen luonne, mutta edellyttää siksi näiden erityistämisen. Voimme kutsua tätä luonnetta affiniteetiksi. Painon ja kappaleen käsitteet eivät nyt ole hävinneet vaan ovat kappaleen käsitteessä affiniteettina mukana. Paino ei ole ainoastaan ulkoinen koossapitävä voima, vaan kappaleen oma sisäinen luonne, yhtä sen kanssa. Sen erityinen paino (Huom.) Jokainen kappale on siten äärettömien affiniteettien yhdistelmä. Kun sanotaan, että kappaleella on toiseen kappaleeseen tietty affiniteetti, niin silloin jo edellytetään järjestely tai kokoonpano, joka syntyy näiden affiniteeteista, sillä affiniteetti on ainoastaan niiden suhde kokoonpanossa. Jokaisen kappaleen affiniteetti edellyttää kaikkien affiniteettia, ja siten kaikkien näiden yksilöllisten kappaleiden yhdistämistä, affiniteettien totaalisuutena, joka jo on jokaisessa yksittäisessä kappaleessa. Näin syntyy käsitys yksilöllisen täyttävästä ja jokaisessa yksilössä kokonaan läsnäolevasta periaatteesta – elämästä. Huom. Affiniteetti on kunkin kappaleen erillinen affiniteetti. Mutta kaikki ovat kaikki affiniteetit, toisin sanoen kaikki ovat sama yleisyys.

10. luento

Kertaus

Organiikka. Emme voi alkaa selvittää tämän kolmea momenttia, a) epäorgaanista (geologista luontoa), b) kasvi- ja c) eläinelämää. Viittaamme ainoastaan siihen, että myös epäorgaaninen on elämää, nimittäin maan yleistä elämää, ei ainoastaan mekaanisten ja kemiallisten mullistusten prosessi vaan niissä etenemistä eläviin yksilöllistymisiin. Elämä välittömänä, määrityksettömänä, elämän ehtoina ja elämän loppuna, etenee eläviin hahmoihin ja palaa itseensä epäorgaanisessa. Se on orgaanisen edellytys, se edellyttää edelleen tämän, koska se yksilöllisen organismin häviämisessä säilytetään ja pysyy olemassa. Kasvielämä on epäorgaaninen prosessina, epävapaa, se on kuitenkin yksilöllistä elämää. Sen yksilöllisyys on yksilöiden moninaisuutena myös suku. Yksilö ei itselleen ole suku. Suku tekee yksilön olevaksi, mutta ainoastaan yksilön katoavuus on suvun pysyvyyttä ja siksi suku on ääretöntä etenemistä. (Huom. Suku totaalisena kasvillisuutena sama yleinen kuin ensin epäorgaaninen.) Pääasia Hegelillä tässä on, että siemenen menestys on kasvin, kukan, kuolema, siten, ettei sillä ole yksilöllistä elämää siemeneen nähden. (Puu? Kukkien jalostus).

(Huom.). Suku on tässä yksilöiden kooste, ulkoiselle refleksiolle, ja käsitteessään ainoastaan ääretön eteneminen, ei koskaan täysilukuinen. Mutta itse tieto siitä, että säilynyt suku, on samanlainen yksilö kuin hävinnyt, että se sisältää yksilöllisyyden käsitteen, joka itselleen on suku, ja siten itse (potentia) on totaalinen suku, jonka yksilöllisyyteen suku kuitenkaan ei ole sidottu, koska yksilö on itselleen suku ainoastaan sikäli kuin se luo, edellyttää toisen yksilön, josta erillisenä se myös itse on yksilöllinen olio. Tämä on sukukäsite, joka ilmenee eläimen elämässä.

Tämän lyhyen yleiskatsauksen jälkeen keskitymme ainoastaan pääasiaan, elämän käsitteeseen. Elämä näyttäytyy ainoastaan yksilöllisenä, mutta se on jokaisessa yksilössä täydellisenä läsnäoleva periaate. Kun elämä on kuitenkin yksilöiden moninaisuus ja tässä moninaisuudessa itsensä kaltainen, on yksilö häviävä, elämä on myös toinen yksilö. Siksi yksilö palaa yleisyyteen, josta se on tullut esiin. Tämä yleisyys ei ole välitön, vaan yksilön tuhon välittämä, suku, joka ainoastaan on yksilön häviämisen prosessi, ja uuden yksilön esiintuleminen. Itse yleisyys, sen käsite, on henki määrityksessä immanenttina, mutta määrityksettömänä yleisyytenä.

Yleiskatsaus. Luonto on ei-tietoinen, välitön, se voidaan käsittää sellaisenaan ainoastaan vastakkaisena määritykselle, siten itse määrityksenä = määritysten toistensa ulkopuolisuutena. Toinen määritys sinänsä on toisen kanssa yhtä, erottava ja määrittävä on määreiden ulkopuolinen yleisyys = paino = ensimmäinen yleisyys, materiattomat kappaleet = meidän ajatuksemme ero, määreiden ulkopuolisena ei-tietoisuutena. Se edellyttää nämä ja on siksi niiden immanentti affiniteetti = olemus, toinen yleisyys. Mutta kappaleen affiniteetti edellyttää kaikkien affiniteettia, toisin sanoen jokainen kappale on kaikki affiniteetit, toinen sama kuin toinen, ja kuitenkin erillisiä = Elämä yksilöitymisissään immanenttina periaatteena = kolmas yleisyys. Tämä on välitön = yksilöitymiset ovat siinä yhtä. Se edellyttää kuitenkin käsitteekseen kaikessa yksilöitymisessä itsensä kaltaisen yksilöllisyyden. Siksi yksilöillä on yhteinen prosessi, yksilö siirtyy yksilöön ja vasta siten on yksilö, se on samoin tämän siirtymisen seurauksena itsensä kaltainen pysyvä yleinen.

Individuaalisuus = materia, sen perusprosessi = henki.

11. luento

Sanoimme, että elämän käsite sellaisena kuin se on tullut kehitellyksi on välittömästi hengen käsite. (Katso edeltävä) Kaikkialla materian, ei-tietoisen tarkastelussamme tulee esiin yleinen, olennainen materian ehtona, sen perustana, nimittäin paino, affiniteetti, elämä. Huomaamme, että tämä yleisyys on toisaalta meidän käsityksemme materiasta, materia meille, toisaalta pidämme painoa, affiniteettia, elämää meidän ulkopuolellamme olevina, materian immanenttina, omana luonteenaan. Kun olemme käsittäneet materian ei-tietoiseksi, meillä ei ole lainkaan hengen käsitettä, eikä siis käsitettä itsestämme ajattelevina tai siitä mikä on meille. Näiden yleisyyksien merkityksenä on siksi tässä näkökannassa olla materian oma momentti, siten että materia sisällään hajoaa yleisyydeksi ja siitä erilliseksi määritykseksi. Tämän eron takia materia on toistensa ulkopuolinen. Elämän kehittyneessä käsitteessä, hengessä, tämä ero kumotaan, ja siksi tämä käsite on kaiken materian ulkopuolisen negaatiota.

12. luento

Huom. Materia ei-tietoisena on ylimalkaan määrityksetön määritys. Siksi se on nämä kaksi momenttia erillisinä määrityksinä. Nimittäin paino, affiniteetti, elämä ovat kaikki määritykset, äärettömiä suhteessa yhteen määritykseen. Vasta henki on se määritys, joka on määrityksen kumoamisen ilmaistu prosessi.

Materia on yksi siinä kumotuista edellytyksistä, mutta siinä merkityksessä, että ainoastaan kumottuna ja kiellettynä se on tosi, toisin sanoen sen negaatio on sen perusta. Hengelle materia on siksi ainoastaan kumottuna ja kiellettynä. Siksi henki on suhteessa materiaan sellaisenaan (siis hengen käsite on ilmennyt siitä, se on sen negaatio). Siksi henki yleiseltä luonteeltaan on vapaus, itsestään riippuva, mutta samalla henki kieltää luonnon materian ja siten suuntautuu tähän negatiivisesti, se on tietoisuus. Henki edellyttää materiaa, mutta on itse tämän totuus, kumoaa edellytyksensä. Dualismi.

Esitetty paino, affiniteetti, elämä = käsityksemme tulee esiin ensin näissä, joissa ei-tietoinen sellaisenaan on hävinnyt ja henki on pysyvä, ei-tietoisen kumoamisen prosessi. Sillä ei-tietoisen kumoaminen on sen tietoisuuteen mukaan ottava käsitys. (On vielä pantava merkille, että kaikki ei-tietoisen, luonnon määritykset sulkevat toisensa pois, ja ainoastaan niiden yhdistävä side, yleinen pitää niitä koossa. Tämä ei-tietoisuus on niiden itseriittoisuus, kun taas hengen näkökannat totaalisena prosessina sisältyvät toisiinsa.)

Henki riippuu itsestään, se on vapaus. Vapaus välittömästi = itseensä suuntautunut on epävapaus, ei-tietoinen, sama kuin materia. Se on siksi vapauden negaatio. Antropologia on hengen esiintuleminen materiasta itsetunteena, ruumiinsa kanssa yhtenä. Huom. Henki materian totuutena edellyttää siten itsensä ei-tietoisena.

13. luento

Ei-tietoinen, jonka henki kieltää, on ulkoinen objekti. Henki = tietoisuus. Objekti = määritysten totaalisuus. Objekti = Ding an sich = itse subjekti. Siten tietoisuus = itsetietoisuus. Toisin sanoen, kun ihminen on todellinen sielu, kun sielu on ottanut omistukseensa ruumiin ja on tämän kanssa yhtä, hän käsittää halunsa kohteen ja vaikutelmiensa perustan, syyn ulkoisena kohteena, josta hän erottaa minänsä. Tämä on tietoisuus. Mutta hän ei tiedä haluja ja vaikutelmia omikseen, ei erota niitä kohteista, objekteista vaan ikään kuin elää *siinä*, ei käsitä määrityksiä omikseen vaan objektin omaksi luonteeksi.

Ensimmäiseksi subjekti, yksilöllinen minä on tietoisuudessa immanenttina objektissa, tietää itsensä ainoastaan tässä. Sen määritykset sekä reflektoituja että välittömiä.

§ 16, 17.

Toiseksi abstrakti minä = minä on välitön itsetietoisuus. Sisältää tietoisuuden – tietona, jonka prosessissa ulkoinen objekti kumotaan. Tämä ilmaisee, mistä hengen käsite koostuu, ja sen suhteen materiaan. Huom. Tahtova.

§ 18 & 19.

§:n 20. tilalla. Minä tekee objektiivisesta päämäärän, mutta sen toteuttamiseksi on olemassa ainoastaan ääretön eteneminen. Kun minä kuitenkin muistaa, että sen määritykset ovat tiedon prosessissa mukana, niin se huomaa, että se mitä se yrittää panna toimeen on pantu toimeen ja minän tiedon prosessissa mukana.