I
Asevelvollisuuslaki on tosiasia, josta keskustelu on nyt turhaa. Ne pahantuulen ilmaukset, joita on voitu kuulla sieltä ja täältä, ovat sekä vaarattomia että huonosti asetettuja. Tuskin kukaan on epäillyt sitä, että asevelvollisuudesta tulisi rasite. Mutta hallitus ja säädyt ovat pitäneet sitä välttämättömänä ja katsoneet että maa voi sen kestää.
Mutta tästä rasitteesta tulee mahdollisimman kevyt. Euroopan suurissa valtioissa sotaväki vie rauhantilassa 1 % väestöstä. Monissa pienissä maissa miesmäärä tuskin poikkeaa tästä suhteesta. Suomessa se on noin ¼ %. Liikekannalla sotaväki kasvaa kaksinkertaiseksi, missä 2 %:iin, missä ½:een, se on puoleen prosenttiin asukasluvusta. Kustannusten välisen suhteen täytyy olla suunnilleen sama. Vuonna 1808 Suomen sotaväki nousi lähes 2 ½ %:iin väestöstä, ero sotavalmiuden ja rauhantilan välillä oli mitätön. Nyt tilanne on kuitenkin sikäli muuttunut, että sotapalveluksen selitetään olevan jokaisen asekuntoisen miehen velvollisuus. Tämä tunnustus on seurausta nykyajan tasa-arvoisten oikeuksien vaatimuksesta. Siitä seuraa velvollisuuksien tasa-arvoisuus. Sen, joka haluaa yhtä, täytyy ennemmin tai myöhemmin suostua toiseen. Lisäksi meidän maamme osalta oli kysymys siitä, että päästiin nykyisestä surkeudesta ainoalla mahdollisella tavalla, joka onneksi oli oikea.
Mutta toimeenpanokysymyksissä voi vielä tulla paljon mielipide-eroja, ja olisi hyvin toivottavaa, että sen suhteen ei vallitsisi tavallinen täysi salaisuus, vaan että myös yleinen mielipide asiantuntijoiden ja asiasta kiinnostuneiden parissa pääsisi vaikuttamaan.
Ensinnä käsittelyyn tulevia kysymyksiä on kasarmien sijoittaminen. Jos uskoo mitä sanomalehdet – luultavasti keittiön kautta – ovat hankkineet siitä tietoonsa, ne sijoitettaisiin kaupunkeihin. Miksi se on välttämätöntä? Onko edes esitetty kysymystä onko niin vai ei?
Kysyttäköön vanhemmilta, joiden poikia pannaan väkeen. He vastaisivat varmasti melkein yksimielisesti: kasarmit pitää sijoittaa maaseudulle. Tässä on turhaa esittää heidän syitään. Ne ovat ilmiselvät. Myös säädyt tekivät esitykseen ja valiokunnan mietintöön lisäyksen, että kaartinpataljoona pitäisi värvätä vapaaehtoisista. Miksi? Yksinkertaisesti siitä syystä, että asevelvollisia ei lainkaan pitäisi altistaa suurehkon kaupungin sotilaselämän vaaroille. Sama syy pätee melkeinpä kaikkiin kaupunkeihin, siis sotilaiden elämään niissä. Missä kuunaan on ollut varuskunta, siellä tiedetään puhua asiasta.
Voisi varmaan kuvitella monta syytä kaupunkeihin sijoittamisen puolesta. Vankiloiden vartioinnista ei kuitenkaan kannattaisi puhua. Sillä vaikka isänmaan puolustaminen onkin joka miehen velvollisuus, vanginvartijan toimi ei sitä ole. Hallitus voi järjestää riittävän vartioinnin enemmän tai vähemmän sotilaallisesti – kuten aiemmin on osittain tapahtunut. Melkein kaikissa kaupungeissa yleistä järjestystä pidetään yllä ilman sotaväkeä, ja siellä missä sitä on siihen käytetty, se lienee tuottanut melko vähän hyötyä mutta aiheuttanutkin paljon hämminkiä. Ellei ole varuskuntaa, ainoa syy sotilaspartioiden käyttöön häviää. Niinpä näköjään ainoa pätevä syy kasarmien sijoittamiseen kaupunkiin on asuntojen tarve päällystön ja alipäällystön perheille, koska lienee vaikeaa kustantaa kruununkortteeri yhtään suuremmalla määrälle avioliitossa olevia. Mahdollisesti voidaan vedota myös helpompaan muonittamiseen.
Mutta on olemassa keskitie, eli se, että perustetaan kasarmit lähelle kaupunkia mutta ei kaupunkiin. Sen seurauksena olisi, että vaadittaisiin erityinen lupa käydä kaupungissa, mikä silloin tietenkin annettaisiin vain muutamaksi tunniksi päivässä. Joitain pieniä epäkohtia siitä voisi ehkä koitua. Mutta niillä on hyvin vähän painoa verrattuna aiottuun tavoitteeseen, siveellisen elämän ylläpitämiseen asevelvollisuusarmeijassa.
Sellaisen järjestelyn voisi kuvitella helpottavan sopivien ja terveellisten tonttien, ainakin raittiin ilman sekä tarvittavien harjoituskenttien ja ampumaratojen saamista. Hyvän veden saanti on varmasti tärkeää. Mutta siitä tarpeesta voitaneen yhtä hyvin huolehtia myös kaupungin tullien ulkopuolella. Voisi myös esittää kysymyksen, onko ehdottoman välttämätöntä, että koko pataljoona sijoitetaan samalle paikkakunnalle. Kesäaikaan se täytyy tietenkin koota yhteen. Mutta 15–20 peninkulman marssi tai pitempikin tuskin vahingoittaisi vaan päinvastoin olisi hyödyllistä harjoitusta. Luultavasti suurin osa Venäjän armeijaa on majoitettu maaseudulle hajallaan oleviin kyliin. Kasarmiin sijoitettuna puolipataljoonaa tai vaikka vain yksi komppania voisi myös käyttää kaikki päivät kaikkiin niihin harjoituksiin, jotka talvisaikaan voivat tulla kysymykseen. Ajatushan ei voi olla se, että täydennysreservi kootaan ensimmäisen vuoden alokasharjoituksiin läänin yhdelle ja samalle paikkakunnalle. Sitä ja varsinaista reserviä varten täytyy tietenkin olla univormuja ja asevarasto. Pitääkö ne kaikki sijoittaa yhdelle paikkakunnalle koko lääniä varten, jotta olisi miehistöä vartioimaan ja huoltamaan niitä? Koska on luultavaa, että pataljoonan yhteisharjoittelu vaatii pitemmän ajan kuin tavallinen koolla olo, tilat voitaisiin järjestää pystyttämällä parakkeja esikunnan sijaintipaikkakunnalle. Myös papin- ja lääkärinhoidon järjestämistä voisi pitää vaikeana. Mutta läheisen kaupungin kirkko ja mahdollinen lasaretti sekä lääkäri ja pappi voivat hyvin riittää 100–200 hengen lisäväelle. Ja yhden komppanian majoittaminen tuskin vaatisi kivitalopalatseja, niin että kasarmimajoituskustannukset eivät ainakaan nousisi. Kaikki nämä oletetut mahdollisuudet pyrkivät samaan, mahdollisimman siveelliseen elämään. Pienempi joukko koolla olevaa nuorisoa pienentää jo sinänsä vaaroja. Elämä lähellä kotia on vielä tärkeämpi seikka. Jos äidit saavat valita pataljoonan- tai komppaniankasarmin välillä, ratkaisu on kiistaton. Mutta sotilaspäällystön taholta voitaneen tehdä monia kenties aiheellisia huomautuksia. Sen vuoksi koko asia jätettäköön sikseen. Vain siitä vaatimuksesta rohkenen pitää kiinni, että kasarmeja ei pidä sijoittaa kaupunkiin. Voi olla varma siitä, että jos asevelvollisuusjoukoista tehdään paheen kouluja, koko laitoksella ei tule olemaan pitkää ikää. Laki lienee niin kirjoitettu, että ehkä moni ostettu vapaaehtoinen menee palvelukseen. Mutta kukaan ei pysty sanomaan, millaiseksi tulevaisuus siinä suhteessa muodostuu. Lautakunnilta on voitava odottaa tunnollisuutta vapaaehtoisten vastaanotossa. Joka tapauksessa arpa lankeaa myös siveellisistä kodeista tuleville nuorukaisille. Lisäksi kaikki asevelvolliset joutuvat jonkin aikaa palvelemaan vakituiseen väkeen kuuluvien kanssa. Maa ei myöskään siedä, että edes vähäisimmät ja lapsuudessa eniten laiminlyödyt siirtyvät sotapalveluksesta köyhäinhuollon tai vankiloiden tuleviksi ehdokkaiksi. Päinvastoin odotetaan ja vaaditaan, että kasarmeista tulee työteliäisyyden, järjestyksen, rehellisyyden ja siveellisen elämän kouluja. Sellainen korvaus vaaditaan täysin aiheesta kaikille niille, jotka arpa kutsuu uhraamaan kolme vuotta parasta nuoruuttaan, vahingoksi menestymiselle ja murskaksi useimmiten varattomien vanhempien toiveille. Moni hellä äidinsydän varmasti vapisee mahdollisuudesta, että menettää tuhansin huolin kasvatetun nuorukaisen vihollisen kuulaan tai saa nähdä hänet silvottuna tai ruumiinvoimat murrettuna. Mutta vielä suurempi pelko, jonka jokainen isä jakaa yhtä lailla, on nähdä hänet henkisesti turmeltuneena. Siksi tätä asiaa ei pidä käsitellä välinpitämättömästi. Kasarmin on oltava yhtä paljon vastuussa kuin yliopiston ja koulujen. Jos se ei oikeuta tätä vastuuta – silloin tyytymättömyys kasvaa päivä päivältä. Tässä kysymyksessä kansamme kanssa ei leikitä.
II [nro 95, 26.4.1879]
Armollinen käsky on määrännyt, että asevelvollisuuspataljoonat on sijoitettava läänien residenssikaupunkeihin. Onneksi se ei merkinne, että kasarmeja ei saisi sijoittaa kaupunkien ulkopuolelle. Ja kun on etsittävä kuivia paikkoja, joissa on hyvä vedensaanti ja riittävästi harjoituskenttiä, niin sopiva paikka tuskin löytyy kaupunkien linjojen sisäpuolelta. Asianosaisille kaupungeille on myös elintärkeää olla joutumatta suljetuksi eikä kaupungin tulevaa laajenemista estetä juuri sille suunnalle, missä on tarjolla parhaita tontinpaikkoja. Molemmin puolin on syytä ajatella tulevaisuutta, sotilaiden puolelta ottaen huomioon harjoituskentät ja ampumaradat.
Huhuna kerrotaan myös, että niin sotilaiden kuin saniteettihuollon taholta suositellaan ehdottomasti puukasarmeja ja ne vielä komppaniakasarmeja. Sellainen rakennustapa lisää runsaan tilan ja hyvän rakennuspaikan tarvetta. Olisi erittäin valitettavaa, jos sen suhteen sivuutettaisiin jotain vain siksi, että vanhastaan on totuttu sijoittamaan sotaväki kaupunkiin. Kaikissa maailman maissa vallanpitäjillä tapaa harvoin periaatteita – yhtä harvoin kuin suurmiehiä kansanjohtajina. Siksi voi olla liikaa vaadittu pyytää, että asevelvollisarmeijaa määrättäessä yksi kirkas ajatus pitäisi tehdä säännöksi kaikille siihen kuuluville toimenpiteille. Mutta kannattaa muistaa, että asevelvollisuus on jotain muuta täällä Suomessa kuin kaikissa muissa maissa, missä se on nyt olemassa. Niissä kaikissa asevelvollisuus on vain uusi, oikeudenmukaisempi ja kevyempi tapa suorittaa jo olemassa oleva henkilökohtainen sotapalvelusvelvollisuus. Mutta meidän maassamme asevelvollisuus on 200 vuoden ajan ollut maassa tuntematon tehtävä. Ero on suunnattoman suuri. Sen huomiotta jättämistä ei voi puolustaa määrättäessä sotapalvelusta tähän maahan.
Sotia on herra nähköön enemmän kuin tarpeeksi. Mutta niin tiheään niitä ei esiinny, etteikö viiden vuoden asevelvollisista 3/4, täydennysreservi mukaan lukien lähes 7/8, joutuisi jäämään vain rauhanajan sotilaiksi. Pitäisikö siis koko tämä nuorten joukko tai suurempi tai pienempi osa siitä tehdä kelpaamattomaksi rauhan töihin? Jokaiselle armeijalle lienee tärkeintä, että siitä tehdään sotaan kelpaava. Mutta kun kutsutaan palvelukseen, majoitetaan kasarmeihin ja äkseerataan suuria joukkoja, joiden hankkiman sotilaallisen harjoituksen tiedetään etukäteen jäävän hyödyttömäksi, todistaisi suunnatonta kevytmielisyyttä olla huolehtimatta myös harjoituksesta, joka tekee joukot kelvollisiksi rauhan ammatteihin, tai ainakin olla torjumatta kaikki, mikä voi tehdä heidät kelvottomammiksi kuin jos he olisivat välttäneet kasarmielämän ja äksiisin.
Verrattuna tähän on nurinkurista esittää sellaista hölynpölyä kuin että kasarmipalvelus kaupungeissamme ja niiden parin valmiin kasarmin olemassaolo estävät sen, mitä pidetään hyödyllisenä ja välttämättömänä. Helsingin ja Turun kasarmit sopii polttaa, jos niille ei keksitä muuta käyttöä ja välttämättä halutaan sijoittaa miljoonia uusien julkisten talojen ja rakennusten pystyttämiseen sinne, mieluummin kuin että pakotetaan kasvattamaan kaikki maaseudun nuorten tulevat sukupolvet Uudenmaan ja Turun lääneissä sellaisissa suurkaupunkien täysihoitoloissa. Monet muut seikat vaikuttavat siihen, että irtainta väkeä kokoontuu kaikkialla kaupunkeihin, missä se vähitellen muodostaa henkisesti ja ruumiillisesti turmeltuneen köyhälistön. Sotapalvelus saa joka tapauksessa aikaan sen, että moni ei halua palata maanviljelyyn. Kasarmimajoitus kaupungissa edistää vahvasti sitä vaikutusta.
Edellä sanottu huomioon ottaen vaikuttaa myös sopimattomalta järjestää harjoituksia kesäkuun 10:nnen tai 15:nnen päivän jälkeen, kuten eräs sanomalehtiuutinen on kertonut, kun päinvastoin koko miehistö pitäisi päästää kesätöihin tarttumaan auraan ja viikatteeseen omaksi ja maan hyväksi. Osa alokasharjoituksia voidaan sen sijaan siirtää syyskuuhun. Kaupunkien osuus jää niin pieneksi, että maanviljelijöiden etu on kaikissa toimissa otettava tärkeimpänä huomioon.
Jos nyt kerran rakennetaan komppaniakasarmeja, komppaniat olisi voitu sijoittaa kotiseudulle ja myös reservin harjoittaminen olisi helpottunut. Vedotaan ehkä siihen, että sodankäynnin takia pataljoonan pitää olla koolla vuoden ympäri. Mutta totuus on, että asianomaiset ovat nykyään epävarmoja siitä, mikä sotilasharjoitukselle on oleellista. On varmaa, että taistelun taktinen yksikkö on komppania. Pataljoonan, rykmentin ja prikaatinharjoituksia tarvitaan päällystön takia, ei juuri sotilaan. Ammuntojen osalta oppineet ovat eri mieltä. Preussin taktiikka on – tai oli – säästää ammuksia, ampua lähietäisyydeltä (600 askelta) ja tähdätä hyvin. Mutta ranskalaisten chassepot-kivääri teki suurinta vahinkoa suurelta etäisyydeltä (1 000–2 000 askelta), kun tähtäys oli mahdotonta, mutta ammuksia haaskattiin armotta. Viime sodassa turkkilaiset paransivat ranskalaista menetelmää ja kylvivät edessä olevan kentän kuulilla niin kauas kuin kivääri kantoi ja niin nopeasti kuin lataus salli. Niin tehtiin lähinnä ampumahaudoista ym. missä ammusten saanti oli helppoa. Mutta saksalaiset sotilaskirjoittajat jo pitävät lapiota tulevaisuuden sodalle yhtä tärkeänä kuin kivääriä. Heidän mielestään täytyy keksiä keino, jolla sotilaan käyttöön saadaan patruunoita melkein ad libitum [vapaasti]. Harjoittelu jäänee pois myös toisesta osasta, reppujen kantamisesta. Sillä rasittavalla marssilla sotilas heittää repun pois. Hyökätessä se heitetään käskystä pois ja se jää useimmiten maahan. Suomen pataljoona laski reppunsa Gornji-Dubniakin taistelussa. Ne korjattiin sitten Bogotiin (?), missä ne rauhan jälkeen kuuluu myydyn mädänneinä, koko kasa muutamalla kymmenellä markalla, univormuineen, saappaineen ym. Myös muut seikat puoltavat harjoitusajan lyhentämistä, mitä myös yhä äänekkäämmin vaaditaan kaikissa maissa. Jos ei haaskata aikaa turhaan ns. varuskuntapalveluun, lomaa voitaneen myöntää melko avokätisesti.
Pataljooniemme saamat tarkk’ampujapataljoonien nimet voisivat olla melko huolestuttavia, jos tarkoitus olisi ollut jakaa ne jalkaväkidivisioonille, kuten Saksassa on tapahtunut. Mutta Venäjän armeijassa ne on yhdistetty omiksi ns. ”prikaateiksi”, joissa on 3–4 pataljoonaa. Vielä viime sodassa tarkka-ampujapataljoonat oli varustettu Berdan-kiväärein, kun koko muulla linjajalkaväellä oli huonot Krinka-kiväärit. Seurauksena oli, että ne harvat tarkka-ampujaprikaatit lähetettiin aina eteen ja ne kärsivät suhteellisen suuria tappioita. Vain kaartinjoukoissa tilanne oli toinen, koska koko kaartinjalkaväellä oli Berdan-kiväärit. Voitaneen pitää varmana, että mainittu epäkohta tulee muuttumaan. Sillä yleensä pidetään huonona, että on useammanlaisia kiväärinpatruunoita. Ja Krinka-kivääri hylätään varmasti nykyajan huonoimpana kiväärinä. Eroksi tarkka-ampujien ja muun jalkaväen välillä jää silloin vain jako komppanioihin, edellisissä neljä, jälkimmäisissä viisi komppaniaa pataljoonaa kohti, jos jälkimmäistä jakoakaan säilytetään. Sillä yleisesti näkyy tunnustettavan, että vahvoja komppanioita pidetään parempana.
Harjoituskiväärit hankittaneen asevelvollisillemme vanhoina ja halpoina. Mutta voinee olettaa, että myös täydennysreservi varustetaan vähitellen samanlaisin asein kuin aktiivijoukot. On vaikea arvioida, kuinka pitkälle kiväärinvalmistusta voidaan saada aikaan omassa maassa. Hyvää työläisainesta kyllä on, jos maan asesepät kootaan yhteen. Sillä tavoin voitaisiin saada suurin varmuus kelvollisista aseista, ja toimitus Venäjälle tekisi mahdolliseksi laajemman tuotannon. Patruunanvalmistusta on tarkasteltava samoin. Sitä kaikkea ei silti saada aikaan kädenkäänteessä. Mutta kaikenlaista muuta varustuksiin kuuluvaa on voitava saada aikaan omassa maassa. Toimituksista sopimiseen ei kuitenkaan ole aikaa hukattavana. Sillä valmistajien pitää olla ajoissa valmiina. Kasarmirakennuksiin tarvittujen hirsien pitäisi varmaan jo olla kaadettu ja kuorittu. Olisi varmaan ollut hyvä, jos täytäntöönpanon yksityiskohdat olisivat aikaisemmin olleet tutkittavina ja harkittavina. Paljon voi nyt ikävä kyllä jäädä hutiloinniksi.
Ei tarvitse erikseen esittää, miten tärkeä päällystön valinta on. Edellä esitetty seikka, että suuri enemmistö miehistöstä ei koskaan joudu todelliseen sotapalvelukseen vaan vain suorittamaan pitemmän tai lyhyemmän harjoitusajan, palatakseen sen jälkeen ammatteihinsa, antaa osviittaa päällystölle tärkeimmäksi tulevasta toiminnasta. Mutta kasvattajan kutsumusta hoitamaan kelpaa vain se, joka ryhtyy siihen innokkaasti, jolla on taitoa ja kykyä johtaa nuorisoa ja riittävästi isänmaallisuutta omistautumaan tähän tehtävään ilman palkkaa tai pienellä palkalla. Ovatko kasarmit sitten kasvatuslaitoksia? Kyllä asevelvollisten kasarmien pitää olla sitä – tai niitä ei pitäisi lainkaan olla olemassa. Ne ovat sisäoppilaitoksia, joihin maan nuoriso kootaan, ei omasta vapaasta tahdostaan vaan maan lakeja totellen, joihin se jää kolmen vuoden ajaksi, erossa perheestä, lapsuuden ympäristöstä, oloista ja puuhista, joihin syntymä ja aiempi kasvatus on sen sitonut. Ja nämä kolme vuotta ovat nuorison elämän ensimmäiset täysi-ikäisinä kansalaisina, jonka kauden suurta merkitystä koko sen tulevaisuudelle ei kukaan ajatteleva varmaan vähättele. Pelkällä alokasmarssilla ja tarkkuusammunnalla kasarmi ei voi korvata järjestyneen perhe- ja yhteiskuntaelämän siveellistä vaikutusta. Edes lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen harjoittelu ei riitä siihen. Mikään koulu ei voi antaa sitä moraalista kasvatusta, joka kuuluu perheelle. Internaatilla on kaikesta huolimatta suurempi mahdollisuus ei pelkästään säilyttää ja tukea perheen pohjustamaa, vaan myös jossain määrin korjata sitä, mikä perheessä on mennyt rikki, ja se on pakollisen internaatin ehdoton velvollisuus. Asevelvollisuuskasarmin pitää valmistaa alumneja, jotka ovat ruumiiltaan terveitä ja voimakkaita, työteliäitä, ajattelevia, tietoisia velvollisuuksistaan yhteiskuntaa ja valtiota kohtaan, joilla on kunniantuntoa, kunnioitusta itseään kohtaan ja halua saavuttaa kanssaihmisten kunnioitus.
On ilmiselvää, että on vain yksi keino saavuttaa tämä tavoite: päällystön opetus ja esimerkki, opetukseen sisällytettynä sellainen kuri ja järjestys, jonka päällystö kykenee luomaan. Ei ole vaikea löytää päällystöä, joka kykenee johtamaan kasarmielämää tässä esitetyssä hengessä, vaan löytää päällystö, joka käsittää ja tunnustaa sellaisen johdatuksen tehtäväkseen.
Päällystön velvollisuus ymmärtää ja puhua miehistön kieltä on niin itsestään selvä asia, että siitä ei tarvitse puhua. Muunlainen päällystö olisi kelvotonta.
Valitettavasti on vaikea saada kelvollista päällystöä niin pienelle armeijalle kuin Suomen. Opettajaparka saa luvan ottaa päivän sellaisena kuin se tulee ja päättää uransa samalla askelmalla kuin sen aloitti. Mutta sotilaiden keskuudessa ilman ylennystä ei ole myöskään tunnustusta eikä sen yhteiskunnallinen asema suvaitse köyhyyden kieltäymyksiä. Siitä saa tuumia mitä haluaa. Joukko-osastohenki sitoo sotilaita enemmän kuin muita kansalaisia. Siksi on varauduttava siihen, että eläkemenoista tulee kallis kohta sotilasbudjettiin.
Se, mitä edellä on esitetty kasarmikasvatuksesta, koskee luonnollisesti aktiivijoukkoihin kuuluvaa miehistöä. Muu osa on koolla vain 90 päivää vuodessa, ja se tarvitaan kokonaan pelkkiin sotilasharjoituksiin. Mutta se aika riittää myös turmioon huonon esimerkin kautta. Aktiivijoukoissa valtaan päässyt henki siirtyy edelleen myös reserviin.
Toistettakoon vielä:
suurin osa asevelvollisista sijoitetaan kasarmeihin ja harjoitetaan ei sotapalvelukseen vaan palaamaan rauhanomaisiin ammatteihinsa;
sellainen puuttuminen koko miespuolisen väestön elämänuraan ja -järjestykseen muuttaa pakosti koko kansan vakaumusta ja tapaa, paremmaksi tai huonommaksi – aina sen mukaan kuin vallanpitäjät haluavat sitä käyttää;
puuttuminen on aivan uutta kansallemme, niin että hyvin harvat ja paremmin toimeen tulevista yhteiskuntaluokista ei kukaan ole aiemmin kärsinyt sellaista katkoa kansalaistoiminnassaan, minkä vuoksi sen vaikutus on sitä suurempi ja tuntuvampi;
jos vaikutus osoittautuu tuhoisaksi, asevelvollisuus saa kansan vihan osakseen.
III [nro 134, 13.6.1879]
On asetettu komitea antamaan lausunto varojen hankkimisesta asevelvollisuusarmeijan ylläpitoon. Allekirjoittanut on sen johdosta katsonut voivansa julkaista pitkään harkitun katsauksen aiheesta.
Maan kyvyn kantaa uusia ja kasvaneita veroja täytyy ensimmäisenä herättää epäilyksiä tässä tärkeässä kysymyksessä. Veroja ei todellakaan ole kymmenkunnan vuoden aikana korotettu millään pienillä murusilla. Tullitulot ovat nousseet, keskimäärin noin kolmella miljoonalla. Yleinen suostuntavero on tuottanut 1 miljoonan, viinanpolttovero 3 miljoonaa. Se tekee kaikkiaan 7 miljoonaa 2 miljoonalta asukkaalta, ja vastaa noin 40 %:n nousua valtiontuloissa sanotulla kaudella. Lisäksi tulee vielä korotus leimapaperimaksuun, merenkulkumaksun muuttaminen veroksi Juutinrauman tullin lunastuksen asemesta, ts. maksu vastaavasta edusta, puhumattakaan pikkuasioista, kuten lästilukumaksusta merenkulkijoiden eläkekassan hyväksi. Ja lopuksi tulevat kasvaneet kunnallisverot. Arvio ei ole liian korkea, jos katsoo näiden viimeksi mainittujen maksujen kasvattaneen veroja 1 ½ miljoonaa. On vaikeaa keksiä sellaiselle valtiontaloudelle muuta epiteettiä kuin että se on ollut epäviisasta, vaikka sitä on enimmäkseen hoidettu maan säätyjen suostumuksella ja luvalla, osaksi säätyjen aloitteesta. Sillä myös merenkulkumaksun säilyttämiseen säädyt ovat antaneet luvan.
On vaikea arvioida, miten suuresti valtiontalous on ehkäissyt yleistä hyvinvointia. Mutta on varmaa, että se pakosta tekee maan kykenemättömäksi selviytymään, jos koittaa vaikeat ajat sodan tai katojen muodossa. Ei ole pidetty kovin tärkeänä, että menot Krimin sodasta, noin 11 miljoonaa, ja kansan avustamisesta katovuosina, jotka varmaan nousivat 4 miljoonaan, on maksettu ilman uusia veroja. Mutta voi tulla aikoja, jolloin se käy mahdottomaksi. Ja on joka tapauksessa varomatonta ilman pakottavaa tarvetta rasittaa maan verokykyä siihen pisteeseen, että jopa tilapäinen veronkorotus tulee mahdottomaksi.
Silmäys esitettyihin lukuihin varmaan vakuuttaa jokaisen siitä, että asevelvollisuusarmeijan kustantamiseksi maalle ei pidä eikä voi panna maksettavaksi korotettua yleistä veroa ilman pakottavaa tarvetta.
Mutta mistä tarvittavat varat sitten pitäisi ottaa? Ensimmäinen ja oikeudenmukaisin keino lienee se, että kaikkia niitä, jotka nykyään eivät maksa veroa maan puolustamiseen, verotetaan tätä tarkoitusta varten samassa suhteessa kuin niitä, jotka sitä nykyään maksavat. Mutta jos heitä jo ennestään verotetaan muihin tarkoituksiin niin ankarasti, että uusi vero tulisi heille epäoikeudenmukaiseksi? Se täytyy silloin ottaa huomioon, jos heitä rasittavia muita veroja ei voida alentaa tai siirtää. Toisin sanoen, täytyy katsoa, eikö jotain jo olemassa olevaa veroa voi siinä tapauksessa maata haittaamatta käyttää uuteen tarkoitukseen, maan puolustamiseen.
Se vero, johon säätyjen asettamista rasituksista alun alkaen on ollut vähiten aihetta, on yleinen tulosuostuntavero. Mutta vuoden 1863 valtiopäivillä oltiin ihastuksissaan siitä, että saatiin puhua säätyjen erinomaisesta avokätisyydestä miljoonien myöntämisessä. Nuorten äänien kuultiin myös ylistävän vasta keksittyä oppia, että tulovero oli ainoa järjellinen ja vaativan sen käyttöön ottamista maassamme jo pelkästään siksi, että totutetaan kansa tähän ihanuuteen. Kuten tunnettua, miljoonat menivät ensin vielä määräämättömäksi ajaksi mönkään. Rationaaliset valtiontaloudenhoitajat auttoivat sitä pyyhkimällä maaomaisuuden suostuntaveron prosentteina arvioidusta arvosta. Niin hyvin voi varmaan olla. Sillä maamme kamara ei kestä lisää veroja, ja tuloverosta se pääsi nyt lähimain ilman.
Saattoi hyvinkin olla hyvät syynsä sillä, että säädyt aluksi tukivat kansakoulujen syntyä, vaikka lienee jokaisen maan hallituksen tehtävänä hoitaa tasaisesti kasvavia valtiontuloja niin, että sillä voidaan maksaa kaikki tarpeelliset kustannukset opetuslaitokselle. Säätyjen ylimääräisiä suostuntaveroja ei liioin käytetä viisaasti, jos tuottoja myönnetään pysyviin menoihin. Sillä jos siten sidotaan tulot hamaan tulevaisuuteen, säädyt eivät pysty huolehtimaan tilapäisistä, yleishyödyllisistä tarpeista, joiden hoitaminen vaatii suuria summia lyhyessä ajassa ja siksi niitä ei voi maksaa juoksevilla valtiontuloilla. Mutta maan rasittaminen majakoiden ja vankiloiden rakentamiseen suoraa veroa korottamalla on anteeksi annettavissa vain jos mikään suora suostuntavero ei ole mahdollinen. Nyt paloviinavero on sellainen, ja kuten kokemus on osoittanut, lyhyessä ajassa lähes 40 miljoonan rautatielainan korkomenojen lisäksi on voitu säästää 10 miljoonan pääoma, eli kaksin verroin niin paljon, kuin äsken mainittuun tarkoitukseen oli ollut tarpeen.
Uusi meno säätyjen talouspolitiikassa näyttää alkaneen vaatimuksesta, että on samantekevää, mihin tarpeeseen jokin vero menee. Lyödään kaikki verot yhteen kasaan ja kaikki menot toiseen – nehän tulevat ja menevät samaan pussiin! Mutta pitää silti toivoa, että taito ja viisaus pääsevät enemmän vallalle. Myös juoksevissa valtionfinansseissa on usein viisasta määrätä eri tulot eri tarpeisiin. Esimerkkejä on lähellä. Se, että sotilasrahasto sekä köyhäinhoito- ja työhuonerahasto ovat olleet erillään yleisestä valtionrahastosta, on tuonut mukanaan arvaamattoman suuren säästön valtion menoihin ja myös varoja tarpeen hetkellä. Useammalta kannalta on myös pakko voimakkaasti kannattaa sitä, että viime aikoina on lisäksi syntynyt kuoletus- ja tukirahastoja saati pienempiä kassoja, kuten koulurahasto ja aikanaan valtakunnanrahasto. Mutta vielä enemmän sellainen erotus on tarpeen, kun määrätään uusia veroja ja varsinkin säätyjen suostuntaveroille, jotka kuten sanottua, pitäisi käyttää vain tilapäisiin tarpeisiin.
Paloviinaveron kaltaiselle epäsuoralle verolle mainittu näkökanta on yhdentekevä. Mutta kun nyt määrätään uusi suora vero, on täysi oikeus kysyä: mihin tarpeeseen? Viinanpolttoveron olemassaolo ja sen määrä määrätään muista syistä kuin tulontarve. Tulo, suurempi tai pienempi, on itsestään selvä, ja täytyy vain huolehtia siitä, että se käytetään maalle hyödyllisimmällä tavalla. Mutta kaikkein hyödyllisin käyttö sellaiselle tulolle on, että sillä tehdään muita veroja tarpeettomiksi. Sitä valtiopäivien finanssimiehet eivät näytä ajatelleen. Viinanpolttovero on katsottu joksikin ylimääräiseksi, joka ei edes ole verotusta, ja jota siksi ei lainkaan ole otettu lukuun uusien määrättyjen verojen summaan. Näköjään uskotaan, että muutamat sadat kännikalat ovat rikkauksistaan maksaneet nämä 4 miljoonaa. Muutamat herrat, jotka eivät ota ruokaryyppyä mutta sydämen kyllyydestä juovat päivällisellä viinilasinsa, punssilasinsa tai totinsa ja illalla muutaman lasin olutta, ovat hyvin varmoja siitä, että joka mies tässä maassa voi olla ilman paloviinaa ja katsoo että jos hän ei sitä halua, hänen osansa neljään miljoonaan ei suinkaan vähennä hänen varojaan. Mikään ei estä käyttämästä samaa tapaa lopettamaan kahvin ja sokerin käyttö, mitä tulee maan naisiin, ja miksei leipää, jota niin ikään verotetaan maaveron ja myllyveron kautta. Sillä moni voi hyvin noudattamalla Bantingin oppia eikä lainkaan syö leipää. Tämä tarkastelutapa on myös aiheuttanut käsityksen, että suoraan taivaasta putoavat eikä kansan taskuista tulevat paloviinamiljoonat pitää käyttää vain yhdellä tavalla eli rautateiden rakentamiseen. Kenenkään päähän ei juolahda, että kun lisäksi on määrätty yleinen suostuntavero, korotettu leimapaperimaksuja ja säilytetty merenkulkumaksu, rautatiet on itse asiassa rakennettu näiden verojen tuotolla.
Toivottavasti huoli maan puolustusvaroista johtaa muihin teorioihin. Tuskinpa keksitään muuta ratkaisua kuin määrätä suostuntavero tähän tarkoitukseen. Mutta järkiperäisesti tuskin voi tulla kyse siitä, että annetaan vanhan suostuntaveron jatkua tämän uuden lisäksi.
Lienee pääosin ilmiselvää, millainen uuden puolustusveron on oltava. Talonpoikaissääty on ottanut asevelvollisuuden vastuulleen sillä ehdolla, että vakanssimaksu lakkautetaan ja yleinen suostuntavero pannaan sen sijaan. Sääty olisi varmasti toiminut oman etunsa kannalta viisaammin, jos se ei olisi suostunut asevelvollisuuteen ennen kuin mainittu ehto on täytetty tai ainakin ennen kuin sillä olisi ollut mustaa valkoisella siitä, että vakanssimaksu lakkautetaan vuonna 1882 niin pitkäksi ajaksi kuin asevelvollisuus on voimassa. Muiden säätyjen vaatimukset riippuvat osaksi historiallisesta perinteestä, mutta ne eivät ole missään suhteessa edustettujen määrään eikä osuuteen valtionrasitusten kantamisesta. Ne eivät voi ilman räikeää vääryyttä kiistää, että kun vakanssiraha on maksu rahvaan vapauttamisesta henkilökohtaisesta sotapalveluksesta, mutta talonpoikaissääty on nyt suostunut suorittamaan sellaista henkilökohtaista palvelusta, maksu on menettänyt laillisen perustansa. Toisaalta niiden lienee pakko tunnustaa oikeudenmukaiseksi, että maan kaikki kynnelle kykenevät asukkaat joutuvat osallistumaan sen puolustuskustannuksiin. Viimeksi esitetty tunnustus on lisäksi pätevä olosuhteiden pakosta. On tuskin mahdollista, että yleinen puolustusvero verottaisi maata lievemmin kuin nykyinen vakanssimaksu. Mutta toisaalta kenenkään, joka tahtoo maalle hyvää tulevaisuutta, ei pidä äänestää minkään maaveron korottamisen puolesta. Kaikkien maanomistajien tulovero taas on tässä maassa mahdottomuus. Mikään taksoituskomitea ei voi varmaan arvioida puoliakaan siitä tulosta, josta kaupunkilainen maksaa suostuntaveroa kustannuksina asunnosta, lämmöstä ja valosta, osasta ruoka-aineita, vaatetavaroista ja työpalkkana siitä, mikä kaikki maanviljelijältä menee maan tuotosta. Vakanssimaksua voisi ainakin toistaiseksi pitää ruotumaan puolustusverona sen sijaan, että tapellaan mahdotonta vastaan tai – kuten hallituksen esityksessä 1863 ehdotettiin – määrätään maaomaisuudelle puolustusvero prosentteina maan arvioidusta arvosta. Se on toistaiseksi tuntematon luku, jonka määrääminen vaatisi pitkiä selvityksiä. Oman maan kokemus on osoittanut, että maanviljelijän tulovero ei tuota mitään. Ruotsissa tämä suostunta menee tunnetusti taksoitusarvon mukaan. Siellä kokemus on taas opettanut, että maavero on tuottanut äärimmäisen niukasti suhteessa kaiken muun omaisuuden ja liiketoiminnan tuloveroon. Luultavasti talonpoikaissääty myöntyy melko kivuttomasti mainittuun ehdotukseen, ts. suostuu edelleen maksamaan vakanssimaksun puolustusverona, jos käy niin onnellisesti, että vero riittää tarkoitukseen eikä ruotumaalle siis tulisi määrättäväksi uutta veroa, eli sillä ehdolla, että kaikki muu omaisuus ja liiketoiminta osallistuvat vastaavalla suostunnalla.
Ei ole vaikea laskea, kuinka korkeaksi vakanssimaksu nousee manttaalilukua kohti, niin eri lääneissä kuin jopa eri osissa läänejä, syistä, jotka pian esitetään. Sitä parempaa pohjaa nimittäin tuskin löytyy ruotujaottoman maan puolustusveroksi. Manttaaliinpanon ero on varmaan suuri, maan koko eteläosien ja muun maan välillä, jopa saman läänin eri osien, kuten Turun läänin lounaisosan ja Porin-osan välillä. Suurin erilaisuus koskenee tilusalaa; jota vastoin voidaan katsoa, että suuremmissa tilusaloissa viljelty maa manttaalia kohti on yleensä pienempi. Ensin mainitussa osassa Turun lääniä on tapahtunut myös osittain huomattava veronalennus. Tasoitus voi silti tulla kysymykseen siellä missä on ilmeistä, että suostunta manttaalin mukaan olisi epäoikeudenmukaista. Mutta myös ruotujako ja sen seurauksena vakanssimaksu on epätasainen kaikissa osissa maata. Myös sitä voidaan tulevaisuudessa korjata, jotta puolustusverolle voitaisiin saada luja ja mahdollisimman oikeudenmukainen pohja.
On odotettavissa, että tulevaisuudessa veroa pitää korottaa, ja kun pohja on kerran luotu, se voidaan toteuttaa suurentamalla prosenttia, kasvattamalla veromarkkaa ranskalaisen, yleisesti kiitetyn menetelmän mukaan.
Mutta mikä on ruotujaoton maa? Sitä on kaikissa osissa maata eli säterien ym. veromaan ulkopuolella. Myös kantarusthollit ovat tosin nimellisesti ruotujaotettuja, mutta osallistuvat osaksi ei lainkaan, osaksi mitättömällä summalla vakanssimaksuun. Se kuten tunnettua katetaan suurimmaksi osaksi aputilaveroilla, jotka lisäksi tuottavat usein kertymää rusthollinomistajan eduksi. Tästä tulee varmasti vaikea kala suomustettavaksi. Kysymys olisi helposti ratkaistu, jos rustholleja omistaisivat vain talonpojat tai muut aatelittomat. Mutta aatelilla on ehkä merkittävin riepu tässä pyykissä ja neljäsosan ääni ja valta kansanedustuksessa. Koska tämä sääty nyt Porvoon valtiopäivillä keksi kulumattomat rakuunanhousut ym., saatiin vakanssimaksu niin alas, että rusthollinomistajat onnistuivat saamaan itsensä verovapaiksi. Sama vaikutusvalta sai viime valtiopäivien suostuntapäätökseen vakanssimaksun asemesta ilmauksen: ”ilman että olemassa olevia omaisuussuhteita horjutetaan”, mikä yksinkertaisesti tarkoittaa, että mainitun verovapauden pitää olla iänikuinen. Tietenkin esitetään, että rusthollit ovat menneet perintönä tai ne on ostettu arvoon, joka on laskettu verovapauden mukaan. Mutta jos henkilöt ovat keinotelleet edulla, josta Hänen Majesteettinsa käsky voi perustuslain mukaan minä päivänä tahansa tehdä lopun, niin se ei voi koitua maan muiden asukkaiden rasitukseksi, eikä heitä varsinkaan voi rasittaa verolla, jotta hankitaan rusthollinomistajille hyvät tulot. Asia on hyvin yksinkertainen. Puolustussuostuntaverosta tulee uusi vero. Kaikki vakanssimaksut lakkautetaan. Jos katsotaan oikeudenmukaiseksi, että puolustusvero määrätään samaksi kuin ruotuvakanssimaksu, niin tämä korvaus voi koskea vain niitä, jotka todella maksavat vakanssimaksun, ei niitä maanomistajia, jotka eivät sellaista maksua maksa. Jälkimmäisten pitää samoin kuin kaikkien muiden, vakanssimaksua maksamattomien asukkaiden maksaa puolustusvero sillä perusteella, jonka säädyt ovat havainneet oikeudenmukaiseksi ja kohtuulliseksi.
Huolestuttavammaksi tilanne tulee kaikille ruotujaottomille, vuoden 1811 jälkeen (?) syntyneille uusille kruunun- tai verotiloille. Ne sijaitsevat suureksi osaksi epäedullisemmilla ja hallanaroilla seuduilla. Niille uuden veron määrään vaaditaan varmasti alennusta, ainakin joksikin aikaa, minkä jälkeen voidaan tehdä tarkistus.
Muulle kuin maaseudun maaomaisuudelle ei voine tulla kysymykseen mikään muu suostuntaveroperuste kuin prosentti tulosta. Mutta kuten on jo huomautettu, siitä on ilmiselvänä seurauksena, että nykyinen tulosuostuntavero häviää. Sillä toinen suostuntavero samasta tulosta olisi monessa tapauksessa suorastaan tuhoisa ja tuottaisi kaiken kaikkiaan vähän tuloksia.
Mutta paljon vaikeampaa kuin verottaa oikeudenmukaisesti ruotujaotonta maata voi olla määrätä tulovero, joka ei rasita veronmaksajaa enemmän kuin nykyinen ruotujakomaan ruotuvakanssimaksu. Sitä varten pitäisi selvittää, kuinka monta prosenttia maan tulosta vakanssimaksu keskimäärin vastaa. On pidetty mahdottomana antaa taksoituskomiteoiden määrätä jokaiselle yksittäiselle maanviljelijälle tulo, toden teolla määrätä hänelle tulovero. Mutta nyt on asetettu komitea antamaan ehdotus puolustussuostuntaveron järjestämisestä. Sen ei liene vaikeaa hankkia täysin tarkka selvitys muutamasta kymmenestä tilasta joka läänissä. Sellaisen tutkimuksen antama keskivertotulos varmaan riittää tarpeeseen. Missään verotuksessa ei päästä ehdottoman oikeudenmukaiseen jakoon. Ja ensimmäisestä yrityksestä täytyy jättää paljon tulevaisuuden tasoitettavaksi. Tarvitsee tuskin mainita, että kaupunkien laivamiesvakanssimaksua ei kannata säilyttää. Jäljempänä esitetyistä syistä mikään henkilökohtainen vero ei tule kysymykseen puolustusveroksi.
Tervehdittäköön ilolla, jos komitea keksii paremman ja oikeudenmukaisemman perustan puolustussuostuntaverolle kuin tässä esitelty. Mutta pitää muistaa, että pysyipä asevelvollisuusarmeija tai ei, paluu ruotujakolaitokseen ei ole mahdollinen. Ja toisaalta, että kaikesta huolimatta jokin sotaväki pitää aina edelleen asettaa. Siitä seuraa myös, että vero sen ylläpitoon kerta kaikkiaan täytyy järjestää. Ja on onnellista, jos se järjestetään niin, että alennus tai korotus voi tarpeen mukaan tapahtua vain määräämällä kulloinenkin prosentti verolle, joka kuitenkin myös kokonaisuudessaan jää suostunnaksi valtiopäiviltä valtiopäiville.
IV [nro 135, 14.6.1879]
Koska käytettävissä ei ole juuri muuta tietoa kuin mikä painettuna on julkaistu, on vaikeaa laskea aiemmin ehdotetun veron tuottoa. Arvoisan lukijan avuksi kerrottakoon ehdotuksen pääkohdat näin:
1. Nykyinen ruotuvakanssimaksu jatkuisi puolustussuostuntaverona.
2. Kaikelle ruotujaottomalle maalle määrätään manttaaleittain vastaava puolustussuostuntavero.
3. Kaikelle muulle kuin siten verotetulle tulolle määrätään puolustusveroksi tulovero, joka prosentiltaan vastaa tuloverona pidettyä ruotuvakanssimaksua. Valitettavasti on ollut mahdotonta saada tietoa ruotutilojen kokonaismanttaaleista. Mutta kun perustana on, että 2 manttaalia muodostaa sotamiesruodun, ja sitä sovellettiin niin, että ruotumanttaali tuli harvoin suuremmaksi, tavallisesti pienemmäksi ja kun sotamiesruotujen määrä on vähän yli 7 000, voi olettaa että maassa on ruotumaata korkeintaan 14 000 manttaalia. Sotamies- ja merimiesruotuja on yhteensä 7 726, mutta useista syistä, joita on turha luetella, äsken ilmoitettu manttaalimäärä lienee silti reilunkokoiseksi mitattu.
Koko maassa manttaaliin pantua maata on pyöreästi 19 500 manttaalia. Jos siitä vähennetään yhtä reiluin mitoin 1 000 manttaalia virkataloiksi, olisi jäljellä noin 4 500 manttaalia ruoduttamatonta maata. Koska papisto näet alistettaisiin tuloveroon, manttaalinmukainen puolustusvero ei tulisi kysymykseen sen virkataloista. Sotilasvirkatalojen vero tulisi niin sanotusti otettavaksi sotilasrahaston omasta taskusta. Sitä vastoin jääköön avoimeksi, joutuisivatko niiden vuokraajat maksamaan tuloveroa.
Ruotuvakanssimaksu ei ole sama kaikissa rykmenteissä, vaan pienempi Pohjanmaalla ja Savossa. Mutta jos sotilastoimituskunnan ilmoittama kokonaissumma 809 000 mk jaetaan yllä mainitulla ruotumäärällä, niin jokaiselle ruodulle lankeaa noin 105 mk, ja jos ruotumanttaalit arvioidaan 14 000:ksi, manttaalia kohti tulee 50 mk. Siis:
Nykyinen ruotuvakanssimaksu ilmoitetaan 809 000:ksi.
Puolustussuostuntavero 4 500 manttaalilta ruoduttamatonta maata on 225 000.
Viimeksi mainittuun ruoduttamattomaan maahan on laskettu mukaan myös kantarusthollit. Jos haluaa saada käsityksen niistä eduista, joita rusthollarit nyt nauttivat, voi luoda katsauksen seuraaviin lukuihin. Apuverotiloista, jotka myös ovat ruodutettuja, rusthollarit kantavat vakinaista veroa, joka tekee 632 000 mk. Siitä he maksavat sotilasrahastoon vakanssimaksua vain 571 000 mk. Mutta heidän voittonsa 60 000 mk on pikkujuttu. Myös kantarusthollien oma vakinaisvero on määrätty varustukseen, ja se vastaa 704 000 mk:n summaa, jonka rusthollarit nyt saavat pitää omassa taskussaan. Jaettuna 2 250 rustholliruodulle se antaa 313 mk per ruotu. Jos ruotujakolaitos lakkautettaisiin, koko tämä vero palaisi kruunulle, ts. sotilasrahastolle. Vasta silloin voisi kohtuuden nimessä vaatia, että verona pitäisi joksikin aikaa mennä vain osa summasta.
Tästä huomaa todella merkityksettömäksi, kuten edellä on ehdotettu, että augmenttiveron pitäisi mennä sotilasrahastoon ja kantarustholleille määrätä puolustusvero, joka vastaa 50 mk:aa per manttaali.
Jos siis yllä olevaan lisätään
augmenttiveroa 632 000
syntyy summa 1 666 000 mk,
mikä edustaa puolustusveroa maasta.
Mutta mihin prosenttilukuun tulosta ruotuvakanssimaksu pitäisi arvioida, jos sitä pidettäisiin tuloverona? Mahdollisesti voisi löytyä esimerkkejä siitä, että yksi manttaali maata antaa tuloina, ts. kaikkina niinä etuina, joita maanomistaja ja hänen perheensä siitä nauttii, vain 1 000 mk. Mutta siellä missä maa on enemmän jaettu, niin että yhdellä manttaalilla elää maanomistajaperheitä peräti kymmenen ja enemmänkin, siellä nämä tulot antavat varmasti vähintään viisi kertaa sanotun summan, ts. 500, 600, 700–800 mk per perhe. Siksi pitäisi olla täysin perusteltua olettaa, että kokonaistulot manttaalia kohti vastaavat keskimäärin 1 650 markkaa. Sellaisilla tuloilla 50 mk:n ruotuvakanssimaksu olisi 3 %, joka siis yllä olevan mukaan tulisi puolustussuostuntaveron normiksi kaikista muista kuin maaseudun maan tuloiksi lasketuista tuloista.
Miten esim. Karjalan jääkäriveron katsotaan manttaalia kohti vastaavan ruotuvakanssimaksua, vai pitäisikö sitä korottaa, sen kuten muidenkin mahdollisesti tarvittavien tasoitusten täytyy jäädä riippumaan lähemmästä selvityksestä.
Sotilasrahaston, ts. yleisen sotilaskassan nykyinen tuotto voitaneen nostaa 3 miljoonaksi. Jos siihen lisätään edellä mainitut korotukset, niin että vakanssimaksujen yhteismäärä nousisi 1 666 000 mk:aan nykyisen 1 380 000 mk:n asemesta, sen tuotoksi tulisi pyöreästi 3 280 000 mk.
Kassan nykyisistä menoista pitää tietenkin vähentää kustannukset kaartinpataljoonasta ja rakennusten ylläpidosta ym., jotka sisältyvät asevelvollisuusbudjettiin, Suomen merivoimista, joka varmaan joudutaan hajottamaan, majoituskustannukset, jotka pakosta lakkaavat, minkä lisäksi kadettikunnan kustannuksia täytyy voida alentaa. Se tekee vähintään 1 400 000 mk:n summan, niin että toistaiseksi menevä loppumääräraha nousisi noin 750 000 mk:aan. Siten laskettuna asevelvollisuusarmeijan tarpeeksi jäisi 2 530 000 mk.
Asevelvollisuusvaliokunta laski laitoksen vuotuiseksi tarpeeksi 4 140 000 mk. Mutta voidaan olettaa, että kustannukset nousevat vähitellen noin 4 ½ miljoonaan.
Asevelvollisuusvaliokunnan menoarvion mukaan vaadittaisiin siis lisätuloja yllä laskettujen lisäksi 1 600 000 mk, ja jos menoja oletetaan olevan 4 ½ miljoonaa, 1 950 000 mk.
Kuinka paljon sitten 3 %:n tuloveron voisi odottaa tuottavan kaikista muista tuloista kuin yllä lasketuista? Kun tässä puhutaan 3 %:sta tuloja, ne täytyy luonnollisesti ymmärtää verotettujen tulojen summaksi. Sillä prosenttiluku voidaan ja pitää, kuten nyt on tapahtunutkin, panna suurista tuloista korkeammaksi, pienistä matalammaksi. Tilastollinen toimisto on jo julkaissutkin kaksi vihkoa maan ”varallisuusoloista” ja perustanut tutkimuksensa vakinaisten suostuntaverojen summiin ym. viimeksi vuodelta 1871. Mutta sen tutkimuksista puuttuu yksi tärkeä luku, eli verotettujen tulojen kokonaismäärä. Ja tämä puute näyttää olevan aika oleellinen. Mainituista vihkosista ei siis liioin saa selkoa siitä, miten suuren prosentin verotetuista kokonaistuloista suostuntavero on muodostanut. Sitä varten tässä on seuraava laskelma.
Jos vakinaisena suostuntaverona pidetään 4/5 % verotetusta tulosta ja kun suostuntavero on nyt noussut suunnilleen 700 000 mk:aan, verotetut tulot olisivat olleet 87 500 000 mk. Tiedetään, että 4/5 % on nykyisen tuloveron alin määrä. Mutta 1–1 ¼ pros. maksavia on niin vähän, että näillä prosenttiluvuilla ei ole mitään vaikutusta yhteisprosenttilukuun. Jos suostuntaveroa perittäisiin nyt 3 % sanotusta 87 ½ miljoonasta, suostuntaverojen yhteismääräksi saadaan 2 625 000 mk. Niin ylimalkainen tulos ei riipu siitä, että verotettu pääoma on itse asiassa ollut vähän pienempi kuin edellä esitetty ja että siten myös suostuntaveron kokonaistuotto pitäisi laskea vähän pienemmäksi. Sillä se ylittää joka tapauksessa huomattavasti esitetyn tarpeen 1 600 000–1 950 000 mk:aan korkeintaan. Tästä huomataan, että jo vähän yli 2 % tulovero riittäisi tarkoitukseen.
Huomaa helposti, että kaikki nämä laskelmat ovat pakosta vain summittaisia. Epävarmin on olettamus, että ruotuvakanssimaksu per manttaali vastaisi 3 %:n tuloveroa, ts. että manttaalin maan tuotto nousisi keskimäärin 1 650 mk:aan, korvaus maanomistajan ja hänen perheensä työstä mukaan lukien. Jos pitäytyy vain siihen tosiasiaan, että maan lähes 20 000 manttaalia on jaettu 106 000 tilasavuun, ts. 5 savuun manttaalia kohti, niin manttaalin tulot pitäisi laskea vähintään 2 500 markaksi eli 500 markaksi jokaiselta savulta. Mutta tilajako on niin epätasainen ja sen seurauksena poisto tehdystä työstä osittain niin merkittävä, että viimeksi esitetty tulosumma jää keskimäärin aivan liian korkeaksi. Tässä ei ole lainkaan otettu huomioon puhdasta tuloa kauppasumman ja muuten sijoitetun pääoman korkona, osittain siksi, että tavallisen tilan velatonkin omistaja harvoin kykenee panemaan mitään säästöön, ja osittain siksi, että koko maa on niin velkainen, että säästöt menevät korkoihin ja hyvin pieniin pääomanlyhennyksiin vuotta kohti. Se, mitä tässä kutsutaan tuloiksi, on siis vain työtä tekevän omistajan ja hänen perheensä elinkustannukset. Tämä menettely ottaa huomioon pienten maanomistajien todellisen aseman ja mahdottomuuden panna heille mitään uutta veroa. Suuremmat maanomistajat, jotka kantavat vuokraa ja lampuotivuokria, virkatalo- ja rusthollinomistajat, joille verovapaus tuottaa voittoa, ja yleensä ne, jotka eivät itse viljele maata, mutta silti saavat siitä tulonsa, joutuvatkin varmaan maksamaan suoraa tulosuostuntaveroa. Myös erilaiset edut vuokratusta maasta tai vesivoimasta teollisuuslaitoksille, tilapäisistä metsänmyynneistä ym. jäävät tämän verotuksen piiriin.
Mutta kuten aiemmin esitetystä käy ilmi, manttaalikohtaiset tulot voidaan myös laskea aina 2 500 markaksi ja siis ruotuvakanssimaksu 2 %:ksi siitä, ja kaikesta huolimatta tulovero tällä prosentilla melkeinpä täyttää tarpeen. Varsinkin jälkimmäisen osalta 2–3 %:ksi tuloista laskettu vero on melko lievä puolustusvero henkilöistä ja omaisuudesta, jotka ovat melkein verovapaita. Myös palkansaajien verollepano tähän tarkoitukseen on sinänsä aiheellisempaa kuin heidän verottamisensa majakoiden ja vankiloiden rakentamiseen ja kansakoulujen rakentamiseen oman kunnan ulkopuolella, vaikka tosin sellainen verollepano on kaikkien säätyjen puolelta vain keino päästä käsiksi valtion tuloihin ja auttaa valtiovarainpäällikkö kuiville. Sillä sen täytyy aiheuttaa palkankorotuksia. Mutta taksoitustavan uudistuksen varmaan tunnustavat tarpeelliseksi kaikki ne, jotka eivät ajattele vain omaa voittoa. Sillä ilmeisesti kauppiaiden ja teollisuuden harjoittajien koko taksoitus on ollut äärettömän matala. Siksi varsinaiset taksoitusmiehet, joilla on ratkaiseva ääni, pitäisi valita virkamiehistä suuremmalle alueelle ja useammaksi vuodeksi, ja joka kunnasta vain valittuja avustajia olemaan läsnä antamassa tietoja. Itseverotusteorialla on varmaan liberaali kaiku. Mutta käytännössä se synnyttää velvollisuuksien laiminlyöntiä joka perustuu palvelukseen ja vastapalvelukseen. Jokaisen pitäisi voida välttää liikataksoitus kunniasanalla annetuilla tulotiedoilla. Se, joka jättää sen antamatta, ei sitä vastoin saa oikeutta valittaa. Siten taksoituksesta valittamiseen voisivat saada syyn vain ne, joiden tietoihin ei ole luotettu.
Kun tässä on vaadittu nykyisen pysyvän tuloveron hävittämistä, voidaan pitää oikeutettuna vaatimuksena, että on lisättävä jotain kansakoulujen kustantamiskeinoista.
Silloin muistettakoon ensin, että ylimääräinen aksiisivero oluesta ja pelikorteista (mihin voidaan lisätä vero ulkomaalaisten liikkeenharjoitukselle) pysyy, summaltaan 200 000–300 000 mk. Tämä tuotto voidaan nyt varata kansakouluseminaareille. Jos tuodulle venäläiselle oluelle pannaan yhtä suuri aksiisi kuin kotimaiselle, kuten on kohtuullista, aksiisia voidaan hätätilassa korottaa. Muuten voidaan lisäystä saada pankin voitosta, jonka myöntämistä asevelvollisuuden kustannusten maksamiseen ei tarkoituksella ole ehdotettu – monesta syystä ja lähinnä siksi, että säätyjen pitää toki säilyttää säästössä ja käytettävissä jokin käyttövara.
Mutta pääasiassa on oikeutettua pitää kiinni periaatteesta, että kunnat itse joutuvat kustantamaan kansakoulunsa, ts. vanhemmat kustantamaan lastensa alkuopetuksen. Kun valtiovalta kuitenkin asettaa sille tietyn määrän, voidaan pitää kohtuullisena, että valtio osallistuu kustannuksiin. Kysymys tiivistyy kysymykseksi koko verotuksen määrästä. Onko verotus niin korkea, että verotetut eivät kykene lisäämään menoja lasten opetukseen? Jos tarkoitetaan vain suoraa veronmaksua valtiolle, maassamme ei voi aiheellisesti väittää sellaista. Mutta jos tarkoitetaan kaikkia veroja ja taakkaa, joka talonpojalla on kannettavana, täytyy myöntää, että hänen kykynsä lisätä menojaan on äärimmäisen rajallinen. Lisäksi tulee, että vain melko harvat vanhemmat kykenevät käyttämään lastensa hyväksi yhtä tai paria seurakuntaan perustettua koulua. Toiseksi, periaatteesta ja Suomen valtion tulot ja tarpeet huomioon ottaen säätyjen velvollisuudeksi ei voi panna maan asukkaiden rasittamista uusilla veroilla kansanopetuksen vuoksi.
Sen vuoksi voidaan oikeutetusti esittää vaatimus, että hallitus huolehtii tarpeellisista avustuksista kansakoulujen perustamiseen. Yksinkertaisin avustus olisi se, että jokaiselle kansakouluja perustavalle kunnalle myönnettäisiin tietty osa kunnassa maksetuista manttaalirahoista. Esim. 1/3 niiden kannosta toisi koko maalle 400 000–500 000 mk avustuksen. Mutta vuosina 1871, 72, 73, 74 & 75 suostuntaveroista maksettiin avustusta kansakouluille yhteensä vain 697 140 mk, eli 139 430 mk vuotta kohti. Voi kuitenkin olla, että säädyt pitävät edelleen velvollisuutenaan tukea kansakouluja. Silloin voidaan asettaa kysymyksenalaiseksi, eikö jo kuntien osuutta viinanpolttoverosta voisi pitää sellaisena tukena. Eikä kai kohtaa vaikeuksia aikaa myöten korottaa tätä tukea nostamalla mainittua veroa, kun veroa on Ruotsissakin korotettu ja salapoltto on yhä enemmän jäänyt pois kansan muodista ja sitä pidetään huonomaineisena. Suomenlahden salakuljetusta on varmasti helppo hillitä, kunhan saadaan aikaan yhteistoimintaa molempien rannikoiden valvonnassa, niin että molemmat osapuolet toimivat vapaasti koko lahdella ja kaikki takavarikkosakot paitsi takavarikoitsijan osuus jaetaan Venäjän ja Suomen tullikassojen kesken, tai mahdollisesti sille, jonka vesillä takavarikko on tapahtunut.
Kunnioitettakoon nihkeyttä ylläpitää kansakoulua viinanpolttoverolla. Mutta mitään järkevää perustaa sillä ei ole. Sillä itse vero on yhtä kunniallinen kuin mikä muu vero tahansa. Ulosotolla otettu tulovero, joka ehkä on käsityöläisperheen tai lesken ainoan omaisuuden lunastus, olisi varmaan suurempi syntiraha kuin se hinta, jonka kunniallinen mies mielihyvin maksaa ruokaryypystään. Kysymys on lisäksi aikoja sitten ratkaistu siellä missä kunnan nykyinen osa verosta on käytetty kansakoulun hyväksi.
Allekirjoittanut on aikoinaan lausunut käsityksensä maamme kansakoulun sopivimmasta järjestämisestä eikä vielä ole havainnut syytä poiketa siitä. Mutta on välttämättä haluttu luoda uusi lauma valtionvirkamiehiä, joilla on välttämättä surkea palkka hamaan määräämättömään tulevaisuuteen ja yhtä välttämättä lisänä eläkeläisiä ja eläkettä saavia vaimoja ja lapsia. Missään tapauksessa ei ole oikein perustaa sellaista laitosta epäsuoran veron tuotolle, jonka summa riippuu aikojen vaihtelusta. Mutta vielä vähemmän voi asevelvollisuusarmeijaa perustaa epävarmalle tuotolle. Nämä seikat tekevät sitäkin enemmän hallituksen velvollisuudeksi huolehtia kansakoulusta. Jos yleisen valtionrahaston ei tarvitse antaa muuta apua maan puolustamiseen, sen varoista on sitäkin helpompaa tukea sitä huolehtimalla maan kansanopetuksesta.
V [nro 217, 19.9.1879]
Eräillä tahoilla näytään eläteltävän käsitystä, että sotilasrahaston varoja voidaan käyttää mihin tarkoitukseen tahansa, ja säädyt velvoitetaan hankkimaan varat asevelvollisuusarmeijan kustantamiseen.
Kokemus opettaa, että niin ei ole asianlaita. Asevelvollisuuslaki määrää, että kustannukset joukkojen varustuksiin ja ylläpitoon otetaan ”Yleisen sotilasrahaston käytettävissä olevista varoista”. Mutta käytettävissä ovat oikeastaan kaikki rahaston varat, jotka eivät mene ruotujakolaitoksen tarpeisiin, esim. entisen ruotuarmeijan upseerien palkkoihin. On myös itsestään selvää, että kun asevelvollisuus on tullut ruotujakolaitoksen sijaan, kaikki ruotujakolaitoksen tulot koituvat asevelvollisuuslaitoksen hyväksi. Ja muita tuloja sotilasrahastolla ei ole. Jos esim. Suomen merivoimia ylläpidetään edelleen, jos kadettikuntaa ylläpidetään laajempana kuin asevelvollisuusarmeijalle on tarpeen, niiden ja muiden vastaavien kustannusten pitää tulla yleisestä valtionrahastosta, ei sotilasrahastosta. Voi olla varma, että kaikki sellaiset kohdat harkitaan tarkoin, kun valtiopäivillä tulee puhe lisämäärärahoista tähän tarkoitukseen, kuten joka valtiopäivillä täytyy.
Niin pitkälle on päästy myös käsityksessä vero-oikeudesta, että tiedetään, että tärkeintä on menojen harkinta, ei tuotoista äänestäminen. Ei ole tiedossa, onko esitetty kysymys perustaa asevelvollisista jonkinlainen merisotaväki, kuten sanomalehdet ovat kertoneet. Mutta ilmeisesti se ei voi tulla kysymykseen ennen ensi valtiopäiviä, jolloin annetaan uusi määrärahaesitys, kuten joka valtiopäiville täytyy antaa. Sillä säätyjen nyt antamat rahat on myönnetty määrättyyn tarkoitukseen, yhdeksän jalkaväkipataljoonan perustamiseen, joissa kussakin on niin ja niin monta miestä. Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta, että armolliset esitykset asevelvollisuudesta ovat muuttaneet sotilasrahaston itse asiassa säätyjen rahastoksi, vaikkakin käytettäväksi vain määrättyyn tarkoitukseen, asevelvolliskasarmien kustantamiseen.
On hyödytöntä vaatia mitään uutta kysymyksessä asevelvollisuuskasarmien sijoittamisesta, sillä ne on kaikkialla sijoitettu hallituskaupunkeihin. Mutta toimenpiteen soveliaisuuden puolustelua ei sovi jättää vastauksetta, koska esitetyt harkitsemattomat syyt voivat vaikuttaa haitallisesti myös muihin toimenpiteisiin.
Huomiotani on kiinnitetty sellaiseen puolustuskirjoitukseen Helsingfors Dagbladissa nrossa 246.
On vanhaa ja tuttua, mitä artikkelissa sanotaan kasarmielämästä yleensä. Asia tiivistyy siihen, että olevissa oloissa kasarmielämä on välttämätön paha. Kasarmit tulevat sitä välttämättömämmiksi mitä lyhyempi sotamiehen palvelusaika on ja siis mitä enemmän aikaa täytyy käyttää vakinaiseen harjoitteluun. Tarvetta lisää maamme ilmasto, joka ei salli pitkiä harjoituskokoontumisia kentällä. Lisäksi kasarmin pitää olla asevelvollisuussotilaan kansakoulu. Lopuksi majoittaminen olisi kansalle myös suuri vaiva ja taakka. Siksi kukaan ei ole tässäkään maassa epäillyt kasarmien olemassaoloa. Ruotusotilaat eivät juuri tunteneet kasarmielämää edes sellaisena kuin jopa miliisijoukot maissa, missä sellaisia on. Venäjällä verrattain pieni osa armeijaa on vielä kasarmeissa asevelvollisuudesta huolimatta. Mutta myös palvelusaika on pitkä.
Kasarmi kaupungissa vai maalla, on aivan toinen kysymys. Valtiopäivät lausuivat epäsuorasti mielipiteensä kasarmien kaupunkiin sijoittamista vastaan lausuessaan kantansa sen puolesta, että kaartinpataljoona pitäisi värvätä vapaaehtoisista, juuri ottaen huomioon kasarmin kaupunkielämän turmiollisuuden. Ruotsissa useissa asevelvollisuuslakiehdotuksissa on alituiseen edellytetty, että kasarmit pitää sijoittaa maaseudulle, ja valtiopäivät ovat panneet tälle seikalle suuren painon. On merkillistä, että Dagbladet jättää molemmat huomiotta, vaikka toimitus ei varmaan vähättele perustuslaillisuuden eikä ”emomaan” esikuvaa. Sen selittää, että lehti katsoo kaupunkikasarmien vastustajien, joiden joukossa allekirjoittaneella on kunnia tulla mainituksi, ”kiihottaen painostavan yleistä mielipidettä nuivaan suhtautumiseen pian alkavaa asevelvollisuuden suorittamista kohtaan”. Se tarkoittaa lyhyesti, että jokainen lausuma laitoksen järjestämisestä saati kaikki tapahtuvan arvostelu on maalle tuhoisaa kiihotusta. Niin pitkälle liberalismissa on tultu! Kun lausuin kysymyksestä kantani, ei käytettävissä ollut mitään varmaa määräystä kasarmien paikasta – eikä tiettävästi ole vieläkään. Mutta ottaen huomioon sen, että ”pataljoonien” sijoituspaikkakunnat oli määrätty, rajoituin vaatimaan, että kasarmit pitäisi sijoittaa kunkin kaupungin ulkopuolelle. Ja tämän käsityksen oikeudesta rohkenen pitää kiinni. Tunnustan kyllä, että en olisi lukenut synniksi suositella esim. Kuopion pataljoonaa sijoitettavaksi Leppävirralle – jos se olisi ollut ajatukseni. Varsinkin niiltä, jotka ovat äänellään osallistuneet asevelvollisuuden toteuttamiseen, voisi kai edellyttää kiinnostusta asiaan, vaikka yleensä suositellaan suuta tukkoon.
Kaupunkikasarmien oivallisuudesta kunnioitettu lehti esittää lyhyesti sanottuna: että kaupunkielämä on sekä sotilaan kansalais- että sotilaskasvatukselle välttämätöntä.
Minun käsitykseni sitä vastoin on se, että suomalaiselle asevelvolliselle kaupunkielämä on molemmissa suhteissa turmioksi. Ensiksi kansalaiskasvatus. Millainen mies sotilas sitten on? Hän on maanviljelijä. Sillä muista yhteiskuntaluokista tuleva osa jää häviävän pieneksi. Ratkaisu piilee tässä tosiseikassa. Luoja suokoon, että vain hyvin pieni osa asevelvollisista koskaan joutuisi näkemään sotaa. Suuri enemmistö palaa kasarmivuosien jälkeen rauhan ammattiin. Mutta vielä en ole kuullut tai nähnyt (ennen Dagbladetin numeroa 246) kenenkään väittävän järkeväksi kasvattaa työtä tekevää maanviljelijää kaupungissa. Kolmen vuoden sotilaspalvelus aiheuttaa vaaran, että maataloustyöläinen ei palaa enää maanviljelyyn, ja jos niin tapahtuu, palaa siihen vähemmän kelvollisena. Kaikissa maissa työläisiä virtaa kyllä muutenkin kaupunkeihin, missä he omasta tahdostaan tai pakosta kasvattavat työtöntä proletariaattia. Myös meidän maassamme on alettu mennä samaan suuntaan. Saksassa tunnustetaan, että asevelvollisuus on lisännyt haittaa. Mielestäni sellaista vaikutusta pitäisi tässä maassa jos mahdollista vastustaa. Mutta sitä ei vastusteta sijoittamalla maalaisväestöä kaupunkikasarmeihin. Yksinkertaisinkin järki käsittää, että tällä sitä päinvastoin edistetään. Asevelvollisuusiässä olevalle nuorisolle kaupunkielämällä on niin monia houkuttelevia puolia, että varmaan harva palaisi siihen elettyään kolme vuotta kaupungissa ja vapaana raskaasta maataloustyöstä. Lisäksi tulevat kaupunkielämän houkutukset siveellisessä mielessä. Voi puhua päällystön oivallisesta, isällisestä huolenpidosta. Rankaisematta ei rahvaan poikia sijoiteta seinätysten kapakan ja bordellin kanssa. Heidän siellä tapaamansa seura jää useimmiten kasarmin ulkopuolella ainoaksi seurustelupiiriksi, jossa he Dagbladetin artikkelin mukaan oppivat seurustelemaan ihmisten kanssa ja muuten sivistymään. Dagbladet samaistaa heidän vaaransa niihin vaaroihin, joihin kaupunkielämä altistaa koulujen ja yliopiston, sivistyneistä kodeista tulleiden ja sivistyneeseen seurustelupiiriin kuuluvan nuorison. Sitä voidaan pitää vain sinisenä sanomalehtiusvana, sanoina ilman vakavaa tarkoitusta yhdessä kaikkein vakavimmasta kysymyksessä.
Tämä kansalaiskasvatuksesta, jonka kasarmimajoitus kaupungissa tuo mukanaan.
Sitten tulee Dagbladetin mukaan suorastaan välttämätön sotilassivistys, jonka voi antaa vain kaupungin varuskuntaelämä. Voisi uskoa, että kuria ja velvollisuudentuntoa ei kerta kaikkiaan voi iskostaa sotilaaseen maaseudulla, minne maastoharjoitukset ja leirielämä täytyy varmaan kuitenkin sijoittaa, ellei sitä tule kasarmeista ja kaupungin kaduilta – ja vain jos kasarmit muutaman virstan kaupunkien ulkopuolella ovat nykyään vaihtoehtoisesti voineet tulla kysymykseen. Millaista kuritonta ja velvollisuutensa laiminlyönyttä sukupolvea vuoden 1809 suomalaisten sotilaiden on täytynyt ollakaan! Sillä heillä ei ollut onnea tulla kasvatetuksi kaupungissa. Useimmat varuskuntapalvelun velvollisuudet ovat jäänteitä ajalta, jolloin ei tiedetty millä askarruttaa liian pitkäksi aikaa värvättyjä tai palkattuja sotilaita. Sotilaskasvatukselle niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Sillä roikkuminen päävartiossa, lepopäivien vaihtelu, haaskaa paljon aikaa. Vartiomies varastolla tai upseerinovella oppii korkeintaan olemaan pelkäämättä pimeää mutta ei suinkaan sodan vartiopalvelusta. Myös maaseudun kasarmeilta löytyy varmaan ruutikellareita, ase- ja varusvarastoja jopa reservin ja nostoväen vartioitaviksi. Ranskassa ei tiedetä, miten varsinkin suuremmissa kaupungeissa varjella sotilasta kumousopeilta. Pariisissa on ollut pakko perustaa luotettavista vapaaehtoisista puhtaasti tasavaltalainen kaarti, jotta varsinainen sotaväki voidaan siirtää pois kaupungista ja vaihtaa ahkeraan siellä pakosta pidettävää miehistöä. Saksassa on todettu, että useimmat rangaistukset johtuvat kasarmipalveluksesta, ja sotilaskirjailijat selittävät sen olevan kurin väistämätön paha. Saksan sosialistit lukevat joukkoonsa suuren määrän entisiä sotilaita, ja Venäjällä heitä on tavattu nihilistien joukosta. Se kaupunkielämän hyödystä sotilaskasvatukselle.
Mutta Dagbladet lisää sotilaan tarvitsevan kasarmielämän ”tylsyyteen” ”viihdettä”, joka voidaan hankkia vain kaupunkielämällä. Luoja paratkoon! Ihmisen on yleensä vaikea saada iloa täytetystä velvollisuudesta. Mutta ei ole haitaksi koettaa johdattaa nuorisoa siihen iloon. Jos asianosaisella päällystöllä on halu palvella maata, sen ensimmäisen ponnistuksen pitää pyrkiä aktiivisen palvelusajan lyhentämiseen, niin että miehistö voidaan lomauttaa jo vähän kahta vuotta aiemmin. Pienemmät kustannukset ovat sen vähäisin ansio. Suurempi ansio on se, että sotilas, varsinkin maataloustyöläinen, vieraantuu vähemmän ammatistaan, ts. että maan vahinko asevelvollisuudesta pienenee. Mutta sen tapahtumiseen vaaditaan paljon työtä, mikä jälleen on arvaamattoman suuri etu. Varhain aamulla työhön ja joka ilta aikaisin lepoa lopen uupuneelle ruumiille, se on työläisen elämänjärjestys. Mitä enemmän sotilas pidetään samassa järjestyksessä, sitä halukkaammin hän palaa kirveen ja auran pariin. Luvalla sanoen on tyhjää puhetta, että kaupunkikasarmeja välttämättä tarvittaisiin kasvattamaan sotilasta ”maanmiestensä silmien alla”. Yleisö ei tiedä mitään siitä, mitä kasarmeissa tapahtuu. Mutta jos hän näkyy pääsevän sieltä pikemmin parempana ihmisenä ja kelvollisena työläisenä kuin huonompana ja osoittautuu vaadittaessa myös taistelukentällä kelvolliseksi sotilaaksi, silloin kasvatuksen laatu kirkastuu hänen maanmiehilleen vaikka se olisi annettu kaukana Utsjoella. Sanalla sanoen, sotilaan pitää tietää, että hän täyttää raskaan velvollisuuden, mutta hänellä on ilonsa siitä, että hän siinä uhraa itsensä maalle. Suomalaiselle työläiselle on kyllä huvinsa annettu, kun hän on vapaa. Hän nukkuu ”eikä syntiä tee”. Lopuksi: luistimet, sukset ja kelkat, uinti ja ammunta ovat maalaishuveja, joihin nuoret miehet mielellään omistautuvat, jos se heille sallitaan. Sotamiehen tulevista kaupunkihuveista on jo puhuttu.
Mutta huomataan varmaan, että Dagbladetin kirjoittaja pitää lukua upseereista, ei sotilaista. Maalaiskasarmeilla on päällystöllä, varsinkin avioituneilla, eittämättä omat vaikeutensa. Pataljoonan vuokravarat on silti laskettu 21 400 markaksi, ts. 6 %:n korolla 350 000 markasta, jolla pääomalla voitaneen hankkia nelisenkymmentä huonetta lisäkkeineen. Valtion ei tarvitse laskea korkoa. Säästetyistä 6 %:sta vuodessa voidaan siksi vähentää ylläpito ja loput laskea kuoletukseen. On varmaan totta, että kaupunkielämä voi olla vänrikkivuosina mukavampaa. Perimätieto kertoo silti, että myös 1809 vänrikit olivat valiokavaljeereja, aina kersanttia myöten, vaikka he elivät virkataloissa. Mutta myös päällystölle asevelvollisuuden suorittamisesta tulee paljon ja raskasta työtä, joka ei jätä paljon ylimääräistä aikaa. Vuosittain saadaan alokkaita 1/3 joukosta ja lisäksi reservi, mikä ei suinkaan tarjoa samoja mukavuuksia kuin värvätyissä joukoissa, varsinkin jos myös koulunkäynnistä tehdään täyttä totta. Mutta valitettavasti tässä niin kuin muissakin tapauksissa asia saa varmaan väistyä henkilökohtaisten etujen tieltä.
Arvostelu tulee aikanaan, luultavasti pikemmin rahvaan kuin papiston taholta. Vain lyhytnäköinen ei tajua sen olevan laitokselle ainoaa vaarallista kritiikkiä. Siihen olen koettanut viitata ja sitä ehkäistä. Asianomaisten silmissä sellaista pidetään usein kiihotuksena – ja sitä osa sanomalehtiä kannattaa, eivät kaikki.
VI [nro 76, 3.4.1880]
Morgonbladetista on varmaankin luettu suuresti kiinnostuneina useita nimimerkki A. M:n [A. Meurmanin] kirjoituksia ”Maataloudesta ja veroista”. Niiden syynä näkyvät lähinnä olleen Dagbladetin lausumat kysymyksestä. Sikäli kuin voi arvioida, A. M. on tavallisen nasevin todistein kumonnut ne, eikä tarkoitukseni ole tässä mitään lisätä tai ottaa pois.
Mutta A. M:llä on ehkä suurempi vaikutusvalta kuin kellään muulla tämän maan kaikissa yhteiskuntapiireissä. Jos hänen esityksiinsä sisältyy epätäsmällisyyksiä tai liioitteluja, on suuri vaara, että siitä jää paljon pysyväksi, varsinkin kun se liittyy läheisesti tärkeimmän yhteiskuntaluokan, talonpoikaissäädyn omaan etuun, kuten tässä. Siksi ei tunnu aiheettomalta huomauttaa parista sellaisesta kasvannaisesta, olkoonpa sillä mikä vaikutus tahansa.
Ja kun kummaltakin taholta on tehty esityksiä asevelvollisuuden kustannuskysymyksestä, pyydän aluksi saada lausua hämmästykseni siitä, että se yhä herättää niin suurta hälyä – vaikka säädyt – ja myös talonpoikaissäädyn edustajat – ovat saaneet tilaisuuden sitä harkita ja tehdä päätös.
Varsinkin talonpoikaissääty on nostanut kustannukset suuremmiksi kuin moni on katsonut aiheelliseksi. Talonpoikien mieliksi harjoitukset tehtiin avoimiksi eikä rajoitettu niitä arvalla nostettuihin. Käsitys voi olla oikea tai ei. Merkillistä on, että niin Ruotsissa kuin täällä Suomessakin rahvaan arvannostoa pidetään suorastaan jumalattomana. Ja valtiopäivillä tiedettiin hyvin, että talonpoikaissääty olisi hylännyt koko laitoksen, jos nostoväenottoon suostumisella ei olisi onnistuttu joten kuten laastaroimaan tätä kipeää kylkeä. Siksi talonpoikaissäädyn puolesta ei kannata pitää suurta ääntä kustannuksista. Esityksessä vuosimenoarvioksi laskettiin 3 500 000 mk. Mutta säätyjen valiokunta päätyi 4 150 000 mk:n menoarvioon. Lisäys 650 000 mk on pääasiassa ”Reservin harjoituksiin ja päällystöön”, ts. nostoväen mainittuihin. Sen voi silti katsoa tulleen hyvään hintaan. Mutta tulevaisuus osoittanee, että juuri tämä pääluku aiheuttaa arvaamattoman suuren taakan kaikkien veronmaksajien niskaan.
Toisaalta maamme maataviljelevä väestö muodostaa 90 % koko väestöstä, ja siitä väkimäärästä 25 %, vaimot ja lapset mukaan lukien, omistaa verotettavaa omaisuutta, mutta lopusta 10 %:sta, joka ei viljele maata, vain 1/5:n, ts. 2 %:n koko väkiluvusta, voi katsoa omistavan verotettavaa omaisuutta, ja muut 4/5 maksavat vain henkilökohtaisia veroja. Siksi pitäisi olla päivänselvää, että sellaisessa maassa maataviljelevä väestö on ja sen täytyy olla veroa maksavaa. Myös isänmaan kamaran omistaminen perintömaana on niin suuri etuoikeus, että sen nauttimisesta täytyy jotain tehdä ja maksaa valtion ylläpitämiseksi. Sanotaan kyllä, että ilma ja vesi ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Mutta se, joka ei ole niin onnellinen että omistaisi muutaman turpeen isänmaan kamaraa – ja siinä asemassa ovat myös kaikki tulevat sukupolvet, jotka eivät ole maanomistajien perillisiä – hän saa vapaasti hengittää ilmaa – maantiellä ja sammuttaa janonsa vapaasti, jos sattuu löytämään vettä maantienojasta. Jos hän uskaltaa tallata maata ojan takana, hän voi joutua maksamaan muutaman kymmenen markan sakon. Vähäinen ei ole myöskään tyydytys ja oikeutettu itsetunto tietoisuudesta, että omistaa isänmaan kamaraa. Ja yleisesti on koettu, että ihminen kaipaa tätä onnea sitä enemmän mitä vanhemmaksi hän tulee, vaikka 100 000 kaipaa sitä turhaan, koska se on varattu etuoikeutetuille perillisille.
Siksi on paitsi liioittelua myös kaikin puolin aiheetonta ja maan tulevaisuudelle haitaksi puhua kuten A. M., että maataomistavat talonpojat ovat hirveän rasitettu ja kaltoin kohdeltu yhteiskuntaluokka. Vaikka vanha säätylakimme suo heille vain neljäsosan valtiopäiväedustuksesta, voidaan hyvin huomauttaa, että pappissääty on heille hyvä ja varma tuki ja että maanomistajien edut ovat vahvasti ja vaikutusvaltaisesti edustettuina ritaristossa ja aatelistossa. Sitä seikkaa ei kuitenkaan toistaiseksi voi auttaa, ja kysymys on, hyödyttäisikö muutos maata ja talonpoikaissäätyä. Vaikutusvalta ei riipu äänimäärästä. Englannissa kauppa ja manufaktuuriteollisuus maksaa 3/5 veroista, mutta sillä on vain 1/5 alahuoneen äänistä. Äänimäärästä 3/5:aa edustaa se, mitä A. M. kutsuu hallinnoksi, ja jäljellä olevaa noin 1/5:aa ylhäisaateli. Ylähuonetta hallitsee, kuten tunnettua, viimeksi mainittu, ja sen myötä suuri maanomistajanintressi yksinvaltaisesti. Mutta silti veronkorotus on Englannissa kari, jota kaikki hallitukset koettavat visusti välttää. Vain Skandinavian maissa talonpojat ja pienmaanomistus ovat viime aikoina saaneet enemmän vaikutusvaltaa – vaikka on äärettömän ongelmallista, onko se yleisen hyvän eduksi. Sen takana odottaa yleinen äänioikeus ja kansanjoukkojen ylivalta, mitä ainakaan omistava kansanosa ei tule kiittämään. Sillä köyhälistö on siellä, kuten täälläkin, maatalousköyhälistöä, ja pienmaanomistaja on kaikkialla sekä ajattelutavan seurauksena että olosuhteiden pakosta pahimmin sortava työnantaja.
Talonpoikaissääty saa syyn valittaa säätyperustuslakia vasta sitten, kun muut säädyt määräävät yksinomaan maatalouden harjoittajille jonkin uuden rasitteen. Mutta se ei käy kovin helposti, vaikka olisi tahtoa, jota ei ole. Vaatimus vanhojen rasitusten poistamisesta on toinen juttu. Toisen vapauttaminen edellyttää toisen rasittamista. Kysymys siitä mikä on minun ja mikä on sinun kohtaa kaikkialla ja kaikkina aikoina vastalauseita toisaalta. Meidän maassamme olisi kysymys siitä, että vieritetään verotaakkaa 9/10:lta yhdelle kymmenesosalle (1/10:lle) väestöstä tai jos tarkoitetaan vain omistavia ja veroa maksavia, suunnilleen 1/4:lta 1/40:lle. Jälkimmäiseltä puolelta vaaditaan todella suurta rikkautta, että sen määrä korvaisi niin suuren eron omistavien määrässä. Käsityksen todellisesta tilanteesta saa lisäämällä, että mainittuun neljäskymmenesosaan on laskettu kaupunkien käsityöläiset ym. ja kaikki pienpalkkaiset.
Säädyt ovat vuodesta 1863 käyttäneet verotusoikeuttaan pääasiassa määräämällä viinanpolttoveron ja yleisen suostuntaveron. Jälkimmäinen koskee maataloutta ja varsinkin talonpoikaissäätyä melko vähän, mutta maaseudun koulujen opettajakoulutus ja ylläpito riippuvat siitä, muille säädyille ja A. M:ia pahoinpiteleville virkamiehille pannusta verosta. Palonviinavero taas on vapauttanut talonpoikaissäädyn kotitarvepoltolle pannusta verosta ja antanut sille viimeksi mainitun monopolin korvauksesta suuren leijonanosan. Pääasia on kuitenkin, että molemmat verot ovat syntyneet talonpoikaissäädyn suostumuksella ja luvalla, ja että paloviinavero on kulutusvero, jonka maksaminen on jokaisen omassa vallassa. Myönnettäköön, että kotitarvepolton poistaminen on ajanut talollisväestön suhteellisen ahdinkoon. Se ei nimittäin tarkoita mitään yleisempää puutetta siitä, mikä kuuluu elämän välttämättömyyksiin, vaan vaikeutta saada rahaa, mikä oli paljon pienempi niin kauan kuin paloviinanmyynti antoi käteistä tuloa. Maataviljelevä luokka kokonaisuudessaan on kiistatta saanut muutoksesta sekä siveellistä ryhtiä että hyvinvointia. Sillä ei vain kaupunkilaisten yksi kolmastoistaosa nauttinut talollisväestön paloviinaa, vaan sen nauttimisessa auttoivat myös sen omat työläiset, jolta se sillä tavoin otti takaisin suuremman tai pienemmän osan maksamistaan työpalkoista. Nyt hyvin pieni osa palkoista palaa talonpojan taskuun. Myös hänen omat elämäntarpeensa ovat kasvaneet. Kunta vaatii vuosi vuodelta lisää veroja – kaikki käteisenä. Ja vielä on ratkaisematon ongelma, mistä talonpoika saa tarvitun kullan.
Mutta on turhaa nostaa suuri meteli asevelvollisuuskustannusten hankkimisesta. Vaikka ne nousisivatkin 5 miljoonaan vuosittain – ja se, mitä sen lisäksi voitaisiin vaatia, maksetaan yksinkertaisimmin alentamalla kuluja – niin tämä summa ei ole koko maailma.
Asevelvollisuuslain § 122 on todella huonosti laadittu. ”Sotilasrahaston käytettävissä olevat varat” on kaikin puolin huono ilmaus. Sotilasrahasto on tilapäinen hallinnollinen laitos, joka syntyi, kun Porvoon valtiopäivät asetti ruotujakolaitoksen tulot Hänen Majesteettinsa käytettäväksi sotilaallisiin tarkoituksiin. Se on nyt muuttunut, ja on itsestään selvää, että asevelvollisuusarmeija on saanut ruotujakoarmeijan oikeudet mainittuihin tuloihin. Myös sana ”käytettävissä” on tarpeeton. Sillä ymmärretään myös ilman muuta, että lakkautuksen seurauksena erotetuille eri päällystöryhmille palkkojen täytyy edelleen mennä samoista tuloista. Mutta muuten niiden pitää olla ”käytettävissä” asevelvollisuusarmeijan tarpeisiin. Jos kaikkea ei voi silmänräpäyksessä irrottaa ja täydennyksen hankkiminen tuottaa suurempia vaikeuksia, ei mikään liene kohtuullisempaa kuin että yleinen valtionrahasto ottaa hoitaakseen sellaiset menoerät, jotka oikeudellisesti eivät enää kuulu ns. sotilasrahastolle.
Noin kolme miljoonaa markkaa pitää siis saada käyttöön, ennen kuin asevelvollisuuspataljoonat tulevat täysilukuisiksi, ts. ennen vuotta 1884. Nykyinen tulosuostuntavero tuottaa 700 000 mk, ja kun se muutetaan puolustusveroksi, siitä pitää tarvittaessa laskea 1 miljoona tai enemmän sen mukaan, mikä voidaan vaatia ruotujaottoman maan vakanssimaksun ja apuverojen tuoton lisäksi. Laskelma on julkaistu 1879 Morgonbladetin numeroissa 134 ja 135. Laskelma on yksinkertainen. Tarvitseepa lukua korjata miten tahansa, sillä on niin mitätön vaikutus tulokseen, että se todistaa joka tapauksessa selvästi, että asevelvollisuusarmeijan kustannukset eivät missään tapauksessa vaadi uuden verotaakan määräämistä ruotumaalle. Ja jos niin on, A. M. ja talonpoikaissääty saavat heittää valitukset sikseen täysin aiheettomina ja asiattomina. Sillä myös ruotuvakanssimaksu on paljon mitättömämpi kuin ruotusotilaan asetus- ja ylläpitokustannukset, ja jos se muutetaan viisivuosittain suostuntaveroksi, niin säädyn varauma on otettu huomioon ja sen osuus yleisestä asevelvollisuusverosta tulee kohtuulliseksi.
Jos tarkoitusta varten asetettu komitea tarttuu tuloon siellä ja tuloon täällä, niin se tapahtuu joko siitä syystä, että se haluaa käyttää tuloveroa muihin tarkoituksiin kuin asevelvollisuusarmeijaan tai että virkatalojen ja rusthollien verovapautta jatketaan. Mutta on toivottava, että säädyt eivät suostu kumpaankaan, että edes hallitus ei esitä sellaista kohtuuttomuutta ja puolueellisuutta. Mikään ei sitä paitsi ole epäviisaampaa kuin ilman pakottavaa syytä tarttua kaikkiin mahdollisiin uusiin veronimikkeisiin ja siten riistää kaikki keinot tulevaisuudelta, kun koettelemuksen päivät tulevat.
Esitetystä käy ilmi, että verosta kieltäytyminen ei liioin tule tarpeelliseksi, mistä A. M. näyttää tuntevan liioiteltua pelkoa. Sillä siinäkin kaikki riippuu tavasta. Jos vaaditaan niin suuria menoja, että säädyt huomaisivat mahdottomaksi määrätä maalle niin suuria uusia tai lisäveroja, voitaisiin täysin luottaen korkeimman vallan huolenpitoon maan edusta pyytää, että vaje voitaisiin täyttää yleisen valtionrahaston varoista. Sillä ruotujakolaitokselle kuuluviin valtion tuloihin ei sisälly epäsuoria veroja, joten ne eivät kasva maan kasvavan väkimäärän, viljelyn ja hyvinvoinnin myötä vaan valtiontulojen kasvu koituu yleisen valtionrahaston hyväksi. Mikään ei siksi olisi maan puolustuskustannusten noustessa oikeudenmukaisempaa kuin että suhteellinen osa sanotusta lisäyksestä määrätään tähän tarkoitukseen. Voisi pitää maan senaatin asiaankuuluvana huolena ehdottaa sellaista tarjousta jo seuraaville valtiopäiville – ellei yleiselle valtionrahastolle aiheutuisi jo sitä ennen lisämenoja asevelvollisuusarmeijan synnyn seurauksena.
Sillä nykyisen tulosuostuntaveron häviämisestä seuraa ilman muuta, että yleisen valtionrahaston täytyy ottaa hoitaakseen ne menot, jotka tähän asti on kustannettu mainituilla varoilla. Edellä mainitussa kohdassa olen ilmaissut kantani, että säätyjen pitäisi huolehtia vain kansakoulujen seminaareista, jotta ne niiden avulla säilyttäisivät vaikutusvaltansa kansanopetuksen järjestämiseen, ja koska niiden kustannukset katetaan suunnilleen lisä- ja elinkeinoverolla, jotka pitäisi tähän tarkoitukseen varata. Yleinen valtionrahasto saisi siten huolehtia kansakouluista, sokeainlaitoksista ja muusta mikä vielä voidaan tarvita uusiin hulluinhoitolaitoksiin ja vankiloihin. Sellainen vaihto on täysin oikeutettu. Säädyt eivät olisi missään tapauksessa voineet jatkaa loputtomiin kansakoulujen määrärahoja. Kun valtiopäivät 1863 äänestivät tulosuostuntaveron lähinnä tähän tarkoitukseen, valtiontulot olivat laskussa ja laskivat seuraavina vuosina alimmilleen, mikä teki valtiovarainvaillingin välttämisen vaikeasti ratkaistavaksi ongelmaksi. Nyt tilanne on toinen, niin että valtion ylijäämävaroja on voitu käyttää miljoonia rautatiehankkeisiin.
A. M. olisi varmaan toivonut, että viimeksi mainittu olisi lisätty palkankorotusmiljooniin. Mutta tällä asialla on puolensa, ja pyydän saada vastedes lisätä muutaman sanan sekä niihin että pariin kolmeen muuhun kyseisissä artikkeleissa esiintyvään lausumaan.
J. V. S.
