Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johtokunta pyytää ystävällisimmin toimitukselta tilaa kunnioitetussa lehdessä oheiselle kannanotolle, ottaen huomioon, että myös Morgonbladet on selostanut sen tarkoittamien asioiden käsittelyä viime valtiopäivillä.
Säädyt ovat hyväksyneet valtiovarainvaliokunnan mietinnön hypoteekkiyhdistyksen Suomen Pankista saaman lainan kuittaamisesta saaduksi, ja yhdistykselle on myönnetty vain lainan korkovapaus vuoden 1882 loppuun. Samalla lienee mennyt myös mahdollisuus saada valtiontukea yhdistykselle, mitä asian armollisessa esityksessä korostettiin.
Sitä ei voi nyt auttaa. Kerrottakoon kuitenkin, että yhdistystä perustettaessa Hänen Majesteettinsa myönsi lainan sikäli avustuksena, että yhdistys sai kymmenen vuoden ajan nostaa 60 000 Smk vuosittain korkovapaasti vain viiden ensimmäisen vuoden ajan, mutta oli velvollinen niiden mentyä maksamaan 4 %:n koron nostoille sekä jokaisen maksuerän 10 vuotta noston jälkeen. Avustus koostui siis viidestä yhteen vuoden korkovapaudesta ensimmäiseltä viideltä maksuerältä ja mahdollisesti halvasta korosta sen jälkeen. Vuoden 1872 valtiopäivillä pankkivaltuuston kautta jätettiin säädyille anomus, että laina uudistettaisiin ja korkoa mahdollisesti laskettaisiin, niin että 2 % maksetusta annuiteetista laskettaisiin pääoman lyhennykseksi ja loput 2 % koroksi. Mutta säädyt eivät katsoneet voivansa ottaa kysymystä esille, vaan ratkaisu jätettiin pankkivaltuustolle, joka myönsi maksuaikoihin 10 vuoden pidennyksen.
Lainan myöntäminen oli erityinen keisarillinen armo, joka oli riippumaton Suomen Pankin johtosäännöstä, kuten lainaehdot osoittavat. Sitten kun säädyt olivat ottaneet pankin haltuunsa, yhdistyksellä ei enää ollut takautumisoikeutta samaan armolliseen ratkaisuun. Kun säädyt kieltäytyivät astumasta Hänen Majesteettinsa sijaan, armonosoituksesta tuli pankkiliiketoimi. Laina-ajan pidennys merkitsi silloisissa oloissa vain lykkäystä pohjoisten läänien osuudenomistajien täydelliseen raunioitumiseen, koska kunkin läänin osuudenomistajat ovat ensisijaisesti vastuussa läänin tappioista. Yhdistyksellä ei voinut olla mitään ylimääräisiä varoja niiden välittömään maksamiseen. Säätyjen nyt tekemä päätös lainan korkovapaudesta ei tuo siihen mitään muutosta.
Mutta valtiovarainvaliokunta on nyt lisännyt ehdotukseensa perustelun, josta on tullut yhdistykselle vielä haitallisempi kuin evätystä velan kuittauksesta maksetuksi. Valiokunta lausuu nimittäin: ”että huolimatta johtosäännön § 16 määräyksestä johtokunta ei ole edes jakanut syntyneitä tappioita lääneittäin ja että yhtiökokous on antanut sen mennä huomauttamatta”. Eräs yhdistykseen hyväntahtoisesti suhtautuva varaumantekijä vaihtaa sanat lausumaksi: ”Voi olla, että yhdistyksen organisaatiossa ja sen johtosäännön soveltamisessa on tehty virheitä, että yhdistyksen osuudenomistajat ja hallituksen asiamies olisivat voineet tarkkaavaisemmin valvoa yhdistyksen etua.” – – Säädyissä eri puhujat ovat sanomalehtien mukaan yksinkertaisesti todenneet, että hypoteekkiyhdistyksen huolestuttava asema on syntynyt siitä, että johtokunta ynnä muut ovat jättäneet noudattamatta johtosääntöä jne.
Ovatko nämä syytökset nyt sitten perusteltuja? Olisi valitettavaa, jos niin olisi asian laita, kun niiden julkinen lausuminen on lisäksi jo aiheuttanut sen valitettavan seurauksen, että ne ovat tuhonneet hypoteekkiyhdistyksen luoton.
Ainoa tähän mennessä tunnettu ja esitetty tosiasia on seuraava:
Ylimääräisessä yhtiökokouksessa 19. toukokuuta 1877 päätettiin armollisessa esityksessä mainitun anomuksen yhteydessä antaa valittujen valtuutettujen tehtäväksi laatia tarkka selvitys yhdistyksen aseman eri puolista ja ehdottaa toimenpiteitä, jotka ehkäisisivät tulevia tappioita ja antaisivat määräyksiä yhdistyksen toiminnalle. Nämä herrat valtuutetut jättivät mietintönsä johtokunnalle pian sen jälkeen, kun esitys oli jaettu säädyille, ja sen jäljennös liitteineen ja muine valaisevine asiakirjoineen jätettiin viipymättä valtiovarainvaliokunnalle.
Tästä mietinnöstä luetaan seuraava lausuma:
Yhdistyksen johtosäännön mukaan olisi jokainen vuositappio pitänyt viedä kirjaan kutakin lääniä kohti, mutta sitä vastoin kaikki tappiot yhdistyksen perustamisesta lähtien on viety kirjaan yhdessä, ilman että hallituksen asiamies olisi tehnyt muistutusta menettelyä vastaan, ja tämä kirjanpitotapa on saanut myös yhtiökokouksen hyväksynnän.
Juuri tästä lausumasta valtiovarainvaliokunta lienee saanut aiheen huomauttaa, että johtosäännön §:ää 16 ei ole noudatettu. Valtuutetut huomauttavat siitä sanoessaan, että tappioiden julkaiseminen lääneittäin olisi herättänyt osuudenomistajissa suurempaa kiinnostusta yhdistyksen asioihin. Mutta he pitävät totuutta kunniassa ja muistuttavat myöhemmin, että kyseisten tappioiden jako lääneittäin on nyttemmin toteutettu. Tätä tosiasiaa ei saisi mielellään katsoa sormien läpi, koska valtuutetut ovat saaneet tiedon tappioiden summasta aina 31. joulukuuta 1876 asti. Valtiovarainvaliokunta sai saman kamreerinkonttorin vahvistaman tiedon ja huomasi lisäksi Oulun, Kuopion ja Mikkelin läänin tappiosummien olleen armolliseen esitykseen otetusta yhdistyksen anomuksesta. Kaikesta siitä huolimatta valtiovarainvaliokunta ilmoitti muitta mutkitta, että ”johtokunta ei edes jakanut – – lääneittäin” jne. Siinä kursivoitu ei edes varmaan vahvistaa vaikutelmaa totuudenvastaisesta tiedosta siinä tarkoituksessa, että säädyt voivat siitä päätellä, miten huonosti hypoteekkiyhdistyksen hallinnon laita muuten mahtaakaan olla.
Mutta valtuutettujen mietinnössä esiintyy kyllä eräs vaikeampi lausuma, joka on voinut antaa valtiovarainvaliokunnalle aiheen menetellä niin kuin valiokunta on tehnyt, jos nimittäin katsotaan, että valiokunta on ollut oikeutettu ilman omaa tutkimusta luottamaan valtuutettujen verukkeeseen. Lausuma kuuluu:
On kiistatonta, että monia yhdistyksen epäkohtia olisi voitu välttää, jos johtosääntöä olisi aina noudatettu. Poikkeamisia siitä ei kuitenkaan voi panna syyksi yhdellekään yhdistyksen asioita hoitaneelle johtokunnalle, sillä seuraava yhtiökokous on aina hyväksynyt johtokunnan toimenpiteet, ja ne näyttävät siten noudattaneen aikanaan vallalla ollutta yleistä mielipidettä.
Johtokunta ja sen jäsenenä yhdistyksen asiamies, joka on osallistunut asioiden hoitoon aina yhdistyksen perustamisesta lähtien, on turhaan koettanut selvittää, mitä toimenpiteitä tässä tarkoitetaan, ja yhtä turhaan löytää minkäänlaista huomattua menettelyä, joka olisi ollut vastoin johtosäännön määräyksiä, vaikka yhtiökokoukselle on ehdotettu tai ilmoitettu jo toteutetuksi toimenpiteitä, joista ei ole ollut määräyksiä. Mietinnön Hra laatijalta tiedusteltaessa on saatu tieto, että hän, kirjoittaja, ”ei voi muistaa, mitä lausuma tarkoitti, mutta että joka tapauksessa se oli vain jokin pikkujuttu”. Voidaan jättää sikseen, miten tämän suullisen todistajanlausuman voidaan katsoa riittävän annetun kirjallisen lausuman perusteeksi. Mutta on hyvin ilmeistä, että sitä ei pitäisi panna säätyvaliokunnan lausunnon pohjaksi. On itsestään selvää, että säätyjen jäsenillä ei ole ollut edes sellaisia todistajanlausuntoja tuomitsevien lausuntojensa pohjaksi. Heitä lienee niissä vahvistanut päätelmä, johon valtiovarainvaliokunta mietinnössään tulee, eli että mikään yhdistyksen velan kuittaaminen Suomen Pankista ei saa tulla kysymykseen, ”ennen kuin hypoteekkiyhdistys omasta puolestaan on ryhtynyt toimenpiteisiin ainakin poistaakseen ne yhdistyksen organisaation ja hallinnon puutteet, jotka ovat myötävaikuttaneet yhdistyksen hankalaan asemaan” jne.
Valtiovarainvaliokunta ei ole katsonut aiheelliseksi ilmoittaa, mitä ovat puutteet, joita kyllä aina voi olla. Mutta ilmeisesti niihin lasketaan johtosääntöä rikkovat toimenpiteet. Ja niin valiokunta on ilmoittanut puutteen, joka ei ole lainkaan olevien olojen mukainen. Sillä kuten on osoitettu, yhdistyksen tappiot on jaettu lääneittäin koko yhdistyksen olemassaolon ajan. Mutta on totta, että jakoa ei toteutettu yhdistyksen olemassaolon varhaisimpina vuosina. Tämä on se totuuden hiekanjyvä, johon syytteet nojaavat.
Totta on myös, että johtokunnan vuosikertomuksessa ei ole julkaistu jakoa vaan vain yhdistyksen kokonaistappio. Ja juuri tämä julkaisukysymys on ollut pääasiana asian käsittelyssä yhtiökokouksissa. Katsottiin, että se ei vain pelästyttäisi lainanottajia ja laskisi yhdistyksen obligaatioiden arvoa, vaan mikä sillä hetkellä oli tärkeintä estäisi niiden 700–800 tilan myynnin, jotka yhdistys oli joutunut vaatimaan pakkohuutokauppaan. Sillä harva ostaja saattoi maksaa hinnan käteisellä. Maksua on helpotettu antamalla noin puolet alkuperäisestä kuoletuslainasta jäädä tilaan, ja sen lisäksi myöntämällä 3–5 vuoden maksulykkäys kauppahinnan toiselle osalle. Kun eri läänien tappiosummat ovat nyt tulleet yhtiökokouksessa tunnetuksi, useimmat lainanottajat kavahtivat kuoletuslainaa ja vaativat itselleen lainaa jopa 9 vuoden maksuajalla. Mutta se tahtoo sanoa, että ilmestyy vain harvoja, varakkaampia ostajia, ja että myyntitappiot ovat nousseet.
Muuten huomautettakoon, että valtiovarainvaliokunnan mainitsemassa §:ssä 16 ei puhuta jatkuvasta tappioiden kirjaamisesta lääneittäin, vaan edellytetään läänien osuuden kirjaamista odotettuun vararahastoon. Johtosääntöä ei kirjoitettu edellyttäen, että kadot, jollaisia Suomi ei onneksi ollut joutunut kärsimään sataan vuoteen, pakottaisivat yhdistyksen ostamaan, hallitsemaan ja myymään monia satoja tiloja. Tarkoituksena näyttää olleen, että joka vuoden tappio säänneltäisiin vuoden lopussa vararahastosta tai mahdollisesti taksoituksella.
Harvalla niistä, jotka ovat esiintyneet kysymyksessä tuomarina, lienee ollut aavistustakaan siitä, minkä tappiotilin olisi pitänyt olla hypoteekkiyhdistyksessä, jossa ei pidä tulouttaa korkoa vain jokaista sisään- ja ulosmenevää maksuerää kohti vaan jokaiselta puolelta vuodelta pitää laskea yhteen myös korkosumma ja tulouttaa uudeksi korkoa tuottavaksi pääomaksi. Ei tarvitse selittää, kuinka kohtuullista sellainen kirjanpito olisi ollut lukemattomille pienille maksuerille, jotka tilanhallinta on tuonut mukanaan. Yhdistyksen kirjoihin ei viedä mitään korkosarakkeita, koska ne olisivat tarpeettomia sen varsinaisiin liiketoimiin, lainanottoon ja -antoon. Kaikki kirjanpito myös tapahtuu johtokunnassa, missä lainakomiteoilla ei kuitenkaan ole mitään henkilökohtaisia tilejä, vaan niiden tulot ja maksut viedään yleisille tileille, joihin kukin maksuerä kuuluu. Tämän kirjanpidon otteilla on voitu laskea kaikkien läänien tappiot, mutta ilman kertynyttä korkoa ja korkoa korolle. Ne sisältyvät yhdistyksen kokonaistappioon, jonka summa samaten selvitetään erityisellä vuosilaskelmalla yhdistyksen asemasta. Siksi ero läänien tappiosumman ja viimeksi mainitun lasketun kokonaistappion välillä täytyy jakaa läänien kesken pro rata [määräsuhteessa]. Lopuksi: tappiota ei synny, kun lainanottaja lakkaa maksamasta korkoa, ei myöskään silloin kun lainasta kiinnitetty tila huudetaan, vaan vasta silloin kun se myydään ilman että kauppahinta kattaa yhdistyksen saatavat. Mutta myyntejä on voinut tapahtua vasta viime vuosina, ja yhdistyksellä on ollut jo kymmenkunta vuotta tiloja, joista ei ole saatu ostotarjousta. Kaikki sanottu osoittanee, että mitään vahinkoa ei ole tapahtunut siitä, että tappion jakamista lääneittäin on lykätty, vaan että kysymys on vain summan julkaisun hyödystä tai vahingosta. Johtokunnan kanta on se, että hyötyä ei ole ollut mutta haitta on ollut suuri, vaikka nyttemmin pienentynyt, koska verrattain harva tila on jäänyt myymättä.
Säätyjen valiokunnalla samoin kuin valtiopäivämiehellä ei ole mitään laillista vastuuta lausunnoistaan. Mutta kun ne koskettavat yksittäisen laitoksen luottoa ja yksityishenkilöiden kansalaisarvostusta, tietoisuuden moraalisesta vastuusta pitäisi ehkäistä perusteettomia syytöksiä. Sillä, jota ne koskevat, on ainakin oikeus esittää niistä vastalauseensa.
Lisättäköön, että valtuutetut tai valtiovarainvaliokunta eivät ole ottaneet lähemmin huomioon johtokunnan ja yhtiökokouksen toimenpiteitä, joilla yhdistyksen tulevaisuus varmistetaan, mutta sitä vastoin molemmat puhuvat uudelleenorganisoinnista, jonka mahdollisuutta kukaan ei ole ryhtynyt selvittämään.
Johtokunnan puheenjohtaja ja jäsenet.
