Sveriges Historia under konungarne af Pfalziska huset – af Fredrik Ferd. Carlson. Första delen. Carl X Gustaf. Stockholm 1855. [Ruotsin historia Pfalzin kuningashuoneen aikana. Ensimmäinen osa. Kaarle X Kustaa. Tukholma 1855.]
Voi sanoa jokaisen, joka on lukenut Geijerin Ruotsin kansan historiaa, epäilemättä kokeneen tuskallisen tunteen teoksen keskeytyessä Kristiinan hallitukseen. Ruotsin historia Kustaa I:stä Kaarle XII:een on yhtä ainoaa yhtenäistä, suurenmoista murhenäytelmää, jonka neljännen näytöksen alussa ollaan Kristiinan ajassa; ja niin vavahduttava kuin viides näytös loppukohtauksineen onkin, tahtoisi sen silti mielellään nähdä sellaisen taiturin kuin Geijerin ohjauksella esitettynä.
Me suomalaiset tosin voimme siitä sanoa: Quorum pars parva ruimus. [Pienenä osana heistä me kukistuimme.] Myös tätä historiaa Kaarle X:n urotöistä lukiessa joutuu toki omituisen tunteen valtaan, kun kuningas, ylitettyään Vähän-Beltin ja valloitettuaan Fyenin, talonpoikaisreessä oljilla maaten kohtaa rauhaa välittämään tulleen Englannin Kööpenhaminan-lähettilään; hänen saattueenaan oli 200 suomalaista ratsumiestä, kymmenes osa hänen paikalla olevasta sotajoukostaan. Kun kuninkaan suosikki Dahlberg vei ylipäällikkö Wrangelille ensimmäisen käskyn, joka viittasi siihen että sota Tanskaa vastaan jälleen aloitettaisiin, nimittäin käskyn jäädä Sjellantiin, jos siellä oli vielä riittävästi joukkoja, tavataan taas nämä 200 suomalaista ratsumiestä – ainoat jäljelle jääneet sitten kun koko muu sotavoima oli jo viety takaisin Fyenille ja Jyllantiin. Suomalaiset olivat ensimmäisinä ja viimeisinä. Mutta tämä on silti vähäpätöinen seikka. Mielenkiintoa virittää nimenomaan tämän ihmeellisen historian suuri kokonaisuus, ja sen täytyy virittää kiinnostusta sellaisissakin kansakunnissa ja yksilöissä, joilla ei ole mitään tekemistä sen vaiheiden kanssa.
Professori Carlson on Geijerin seuraaja yliopistossa. Aivan kuten Geijer sai aiheen teokseensa saatuaan tehtäväkseen kirjoittaa Ruotsin historiaa koskeva osa Heerenin ja Ukertin laajaan teokseen Die Geschichte der europäischen Staaten, samoin hra Carlsonkin sanoo saaneensa kehotuksen sen jatkamiseen. Siksi hän aloittaa siitä, mihin Geijer lopetti.
Tähän järjestelyyn sisältyy oma vaikeutensa. On vaikea jatkaa Geijerin työtä, sillä se antaa luonnollisesti aihetta vertailuun, jota kukaan ei kai hevin kestä. Saattaa olla epäoikeudenmukaista mitata hra Carlsonin teosta tällä mittapuulla. Mutta jokainen päätyy silti tahtomattaan tekemään niin, ja esiintymällä teoksen jatkajana hra Carlson on itse asiassa kehottanutkin vertailuun. Geijeriä hra Carlsonin teoksesta tosin ei löydy, mutta kyllä paljon sellaista mikä tuo hänet mieleen, nimittäin tekijän yritykset muovata arviointejansa ja lausumiansa ytimekkäiksi Geijerin tapaan. Jo siitä että pyrkimys tähän on hänen teoksissaan niin ilmeinen, täytyy päätellä ettei hra C. ole siinä onnistunut hyvin. Mutta juuri tämä ponnistelu antaa hra C:n teokselle sävyä, joka ei ole sille eduksi.
Vaikka ei kiinnitettäisi huomiota tähän hra C:n ja Geijerin väliseen suhteeseen, jää hänen historiastaan kaipaamaan sitä selkeyttä, joka todistaisi tekijän kykenevän hallitsemaan aihettaan. Varsinkin alussa näin on laita; pidemmälle edettyään tekijä liikkuu yhä vapaammin.
Kaarle X:n historia on erittäin korkeavireinen jo siitä syystä, että hänen täytyi hoitaa perintöä, joka voitiin säilyttää ainoastaan äärimmäisin ponnistuksin. Se suuruus, johon Ruotsi oli Kustaa Aadolfin ansiosta kohonnut, oli itsessään raskas taakka, eikä hänen tyttärensä hallitus ollut tehnyt sitä helpommaksi seuraajalle. Ennenkuulumatonta on, että joku ihminen uskaltaa Kaarle X:n lailla täydellä todella ottaa tämän perinnön vastaan ja valitsee valtakunnan suuren sisäisen heikkouden aikana sen tien, mikä oli välttämätön: yrittää lujittaa perintöä jatkuvilla köyhdyttävillä sodilla. Ainakin näyttää siltä kuin Ruotsin kuninkaalla ei olisi ollut valittavana muuta kuin joko arkamainen luopuminen kansakunnan saavuttamasta maailmanhistoriallisesta merkityksestä tai peloton eteneminen aloitetulla uralla. Tämä ei kuitenkaan vähennä Kaarle X:n hallitsijanarvoa, vaan päinvastoin lisää sitä. Sillä historialliselle persoonallisuudelle ei tarjoudu mitään suurempaa kunniaa kuin se, että hän on tietoinen kutsumuksestaan ja omaksuu sen rohkeasti. Ruotsi oli aikoja sitten lähtenyt kulkemaan valloitusten tietä; tällä uralla oli Kustaa Aadolf vienyt kansakunnan pisteeseen, missä pysähtyminen olisi merkinnyt luhistumisen alkua. Kaarle X Kustaa tiesi varsin hyvin, ettei saavutetun aseman pelkkä puolustaminen käynyt päinsä, vaan että sitä täytyi lujittaa uusilla valloituksilla. Jokaisen ajan vaatimukset löytävät omat miehensä; siitä syystä nämä ovatkin historian suuria miehiä. Heidän suuruutenaan on se rohkeus, millä he antautuvat tämän oman aikansa vaatimuksen palvelijoiksi, ja se uhrautuvaisuus, jota he osoittavat tätä tehtävää täyttäessään.
Jotain vastanmielistä ja pikkumaiselle historiannäkemykselle pohjautuvaa on siksi esimerkiksi siinä, kun pohditaan kysymystä, johtiko henkilökohtainen kunnianhimo ja sotimisen halu Kaarle X:n alinomaisiin sotiin lyhyen hallituksensa aikana. Hra Fryxell on Berättelser ur Svenska Historien -teoksensa 12. osassa todellakin asettunut tälle kannalle. Hänen käsissään Kaarle X muuttuu suurin piirtein pelkäksi kunnianhimoiseksi sotilaaksi ja tunnottomaksi diplomaatiksi. Tässä suhteessa hra Carlsonin tarkastelutapa on kieltämättä parempi, vaikka kenties hänkin olisi voinut ja hänen olisi pitänyt voimakkaammin korostaa sankarinsa sotaisuuden itsestään selvää välttämättömyyttä. Kaarle X:n hallitsijanolemuksessa on muuan piirre, joka näyttää selvästi osoittavan että hän on ikään kuin tahtonut täyttää sielunsa tietoisuudella omasta kutsumuksestaan. Hän kysyy aina valtakunnanneuvostolta ja säädyiltä neuvoa sotaisissakin yrityksissään. Heidän neuvoaan hän ei tarvinnut, sillä sellaisen miehen täytyi lopultakin olla oma neuvonantajansa; mutta epäilemättä hän tunsi tarpeelliseksi hankkia varmuuden siitä, että hän oli kansakunnan ja sen kohtaloiden mies, että häntä ajoi eteenpäin kansakunnan oman historian pakko.
Eräässä tähän kuuluvassa yksityiskohdassa hra Fryxell on aloittanut polemiikin hra Carlsonia vastaan. Carlson näet väittää, että vasta palattuaan Ruotsista sotajoukkonsa luo Tanskaan (kesäkuussa 1658) kuningas päätti aloittaa sodan uudestaan. Hra Fryxell taas otaksuu hänen tehneen tämän päätöksen jo Göteborgissa, missä valtiopäivät pidettiin (huhtikuussa), ja katsoo päätöksen johtuneen Kaarlen liiallisesta sodanhimosta, eikä hra Carlsonin tavoin halusta tehdä Tanska vaarattomaksi siinä Itävaltaa, Brandenburgia ja Puolaa vastaan käydyssä sodassa, joka vielä jatkui. Fryxellin Berättelser-teoksessa esitetään väitteen todistukseksi kuninkaan uskotun miehen Dahlbergin asiaa koskeva omakätinen muistiinpano. Mutta hra Carlson puolestaan ei kiellä, että ajatus sodan uudelleen aloittamisesta oli aikaisemmin ”käynyt” Kaarle Kustaan mielessä; hän tahtoo ainoastaan todistaa, että kuningas teki lopullisen päätöksen vasta myöhemmin, ja tämän kannan puolustamiseksi hän esittää erinäisiä todisteeksi käyviä asianhaaroja.
Oli miten oli – hra Carlsonin historiateoksesta käy selvästi ilmi, että Kaarle X:n politiikkaa oikeastaan ohjasi kysymys vallasta Itämerellä. Kaarle IX:n ajoista alkaen oli tämä politiikka ollut Ruotsissa perinteellistä, eikä se koskenut lähinnä hollantilaisten, Tanskan liittolaisten, karkottamista, vaan merelle pyrkivää itäistä naapuria. Ruotsin kuningas tahtoi näet rikkoa rauhansopimuksen nojalla Tanskan ja Hollannin liiton; mutta hän ei pelännyt Hollannin väliintuloa sinänsä, vaan sen ja Tanskan yhteistä vihamielistä suhtautumista hänen suunnittelemaansa Ruotsin Itämeren-vallan lujittamiseen.
Tämän kuninkaan sodasta koitunut hedelmä, koko Etelä-Ruotsin liittäminen Ruotsin valtakuntaan, olikin tämän valtakunnan tulevaisuudelle niin tärkeä, että halua alentaa hänen elämäntehtävänsä vain persoonalliseksi tuskin voi pitää muuna kuin julkeutena. Jos olosuhteita tarkastelee nykyajan kannalta, olivat tässä sodassa valloitetut maakunnat – Skoone, Hallanti, Blekinge, Bohus-lääni – Ruotsille kyllä paljoa arvokkaammat kuin kaikki sen Itämeren eteläpuolella omistamat alueet; ja hallitsijaa, joka niillä enensi Ruotsin valtakuntaa, täytynee aina pitää tämän maan suurten kuninkaiden joukkoon kuuluvana.
Sveriges Politiska Historia från Carl XII:s död till statshvälfningen 1772 – af Carl Gustaf Malmström. Första delen. Stockholm 1855. [Ruotsin poliittinen historia Kaarle XII:n kuolemasta vuoden 1772 vallankaappaukseen. Kirjoittanut Carl Gustaf Malmström. Ensimmäinen osa. Tukholma 1855.]
Tämän teoksen käsittelemässä ajanjaksossa ei ole mitään erityisen houkuttelevaa. Kun tekijä sen lisäksi tarkoituksella rajoittuu "poliittiseen" historiaan, joka tänä kautena koostuu enimmäkseen juonitteluista, ei lukija odota työltä mitään erikoista. Ja silti sitä lukee suurella mielenkiinnolla. Epäilemättä tämä johtuu tekijän perusteellisesta tutkimustyöstä, selvästi näkyvästä totuudenrakkaudesta ja tuskin tavallisesta lahjakkuudesta.
Kyseiseltä ajanjaksolta on tähän mennessä puuttunut historioitsijansa. Nykyajan lukijoiden tietämys siitä pohjautuu kai enimmäkseen Crusenstolpen historiallisille romaaneille ja romanttisille tarinoille. Tämä kirjallisuus, jonka vaikutus todella olisi aiheellista juuria pois, ei mene kauemmas taaksepäin kuin Aadolf Fredrikin hallitusaikaan; sitä edeltänyt Ulrika Eleonooran ja Fredrik I:n aika on vieläkin vähemmän tunnettu, mutta samalla myös vähemmän nurinkurisesti. Käsillä oleva osa hra Malmströmin työtä käsittää nyt vain ensimmäiset 10 vuotta Kaarle XII:n kuoleman jälkeen. Jo siinä osoitetaan kyllä monien kehnouksien synty heikon hallituksen aikana, mutta myös vielä kauniita esimerkkejä hädän karaisemasta rohkeudesta ja harkitusta neuvokkuudesta valtakunnan pelastamiseksi.
Tuon ajan miehistä etualalla on, kuten tiedetään, Arvid Horn; tekijä näyttää meille hänet tosin valtaa rakastavana aristokraattina, mutta myös asemassaan moitteettomana ja yleistä etua vakavasti harrastavana, voimakkaana ja taitavana valtiomiehenä, niin että jos Hornin elämäkerran Finlands minnesvärda män -teokseen laatineella kirjoittajalla olisi ollut käytettävissään tämä teos, kuvaus olisi epäilemättä tullut paremmin vastaamaan Hornin luonnetta ja valtiomiesominaisuuksia.
Mitä vakuuttuneimmin voimme suositella hra Malmströmin työtä kaikille historian ystäville. Tieteelliselle tutkijalle sillä tulee epäilemättä olemaan arvonsa tunnollisena erityistutkimuksena. Mutta esitystapa tekee siitä myös miellyttävää ja opettavaista luettavaa jokaiselle sivistyneelle lukijalle.
Hertha eller En Själs Historia, teckning ur det verkliga lifvet af Fredrika Bremer. Stockholm 1856. [Hertha eli sielun historia, kuvaus todellisesta elämästä, kirjoittanut Fredrika Bremer. Tukholma 1856.]
Tämä neiti Bremerin uusi romaani on herättänyt monessa suhteessa päinvastaista huomiota kuin aiemmat. Kirjan etunimiölehdellä tosin lukee Nya teckningar ur Hvardagslifvet [Uusia piirrelmiä arkielämästä], mutta kirjailijatar näyttää hyvin harkiten nimittävän teostaan kuvaukseksi ”todellisesta” eikä arkielämästä. Pikaisinkin silmäys kirjaan osoittaa kuitenkin, ettei ”todellista” elämää tule tässä ymmärtää minkäänlaiseksi elämäksi sanan nykymerkityksessä, vaan sellaiseksi elämäksi, jonka kirjailijattaren mielestä pitäisi olla todellista. Aivan varmaa mielipidettä hän ei lausu siitä, uskooko hän sen myös tulevan todelliseksi, mutta koko hänen teoksensa sisältö kuitenkin ilmaisee hänen rakentavan toivonsa tämän todellisuuden tulevaisuuden varaan.
Mitä sitten on tämä todellinen elämä? Lyhyesti sanoen se on emansipoituneen naisen elämää. Tämän naisen vapautumisen laatua ei ole kovin helppo määritellä, sillä se ilmenee romaanissakin enimmäkseen teorioina. Niiden lopputuloksen olemme jättäneet lukijoittemme silmäiltäväksi siinä kirjasta poimitussa otteessa, minkä julkaisimme lehtemme syyskuun numerossa. Helposti silti käsittää, että joka haluaa siihen lähemmin perehtyä, joutuu tutustumaan itse romaaniin. Lopputuloksena on joka tapauksessa, kuten mainitussa otteessa todetaan, että naiselle on luotava mahdollisuus hankkia miehen tavoin kaikki se sivistys mitä hän voi toivoa ja haluta ja että naiselle on annettava täysi vapaus määrätä itse tulevasta asemastaan elämässään sekä toiminnastaan. Seurauksena olisi tasaveroisuudelle, tiedolle ja vakaumukselle perustuva miehen ja naisen suhde; sitä tukisi se, ettei naisen enää tarvitsisi suojaa ja elatusta hankkiakseen tarttua mihin tahansa käteen, joka hänelle ensiksi ojennetaan.
Tämän emansipaation mallinaisen on neiti Bremer nyt esittänyt Herthassa. Malli on tietenkin sellainen miksi se pystyy tulemaan ei-emansipoituneessa ympäristössä ja niissä poikkeuksellista vapautuneisuutta ahdistavissa oloissa, joita tällaisessa ympäristössä vääjäämättä syntyy. Tätä voidaan pitää suunnitelmavirheenä tendenssin, joskaan ei romaanin kannalta. Jos näet kirjailijatar olisi tahtonut saada tendenssin toimimaan halutun päämäärän, naisten vapautumisaatteiden yleisemmän tunnustamisen kannalta, niin hänen olisi kai pitänyt näyttää meille täysin ideaalinen yhteiskunta, missä vapautuminen jo olisi toteutettu. Silloin olisimme saaneet nähdä naisen sillä sivistystasolla ja elämän asemassa, joka hänelle neiti Bremerin – ja monien muiden – teorioiden mukaan kuuluu; olisimme nähneet tuon uuden miehen ja naisen suhteen toteutuvan etenkin perhe-elämässä, jonka joka tapauksessa täytyy olla jokaisen tällaisen teorian käytännöllisten tulosten päätepiste. Neiti Bremerillä olisi silloin ollut tilaisuus esitellä meille vapautunut perheenäiti kotoisessa piirissä, johon kuuluisi esimerkiksi puoli tusinaa omia lapsia, lisäksi pari turvatonta sisarentytärtä tai veljenpoikaa, kotiopettajatar, lisäksi palvelijoita, joista naispuoliset tietenkin olisivat emansipoituneita – ja mies, joka aamusta iltaan tekee työtä kaikkien näiden ajallisen ylläpidon ja henkisen olemassaolon hyväksi. Neiti Bremerillä olisi ollut tilaisuus esitellä meille kuvia sellaisesta vapautuneen naisen elämästä eri yhteiskuntapiireissä, ei ainoastaan ylhäisten ja rikkaiden saleissa, vaan myös uutteran käsityöläisen vaatimattomassa asunnossa ja köyhän päivätyöläisen majassa. Näin hän olisi voinut tutustuttaa meidät vapautuneeseen naiseen – ei taistelussa vapautumatonta maailmaa vastaan, joka ei käsitä hänen aatteitaan eikä elämäänsä, vaan esteettömästi kehittämässä perhe- ja yhteiskuntaelämän hyödyksi kaikkea sitä kykyä, jonka korkeampi sivistys ja rajoittamaton vapaus ovat hänelle lahjoittaneet. Tämä olisi ollut kirjailijattaren suurenmoisia suunnitelmia ja kieltämättä huomattavaa lahjakkuutta vastaava työ. Ja vaikka täytyy myöntää proosallisen ihmiskunnan olevan kovin hidas ihanteiden toteuttamisessa, voidaan silti pitää varmana, että sellainen teos olisi käännyttänyt emansipaatioteorioiden kannattajiksi yhden jos toisenkin henkilön. Epäillä sitä vastoin täytyy, kykeneekö Hertha-romaani käännyttämään ainoatakaan epäuskoista.
Tosin Hertha on vapautuneen naisen idealisoitu kuva. Mutta tämä idealisointi on pelkästään ymmärryksellistä. Tunteeseen se ei kunnolla tahdo vaikuttaa. Hertha ei ole enää nuori nainen; hän on jollain tuntemattomalla tavalla vapautunut naisen yhteiskunnallista asemaa koskevissa mielipiteissään ja tavassaan taistella näiden mielipiteiden puolesta. Herthan vapauttaa jokapäiväisessä elämässään yleinen onnettomuus, tulipalo, sikäli että hän voi vapaasti liikkua ja käydä hoitamassa sairaita. Hänen tärkein – luullaksemme ainoa havaittava – potilaansa on hänen tuleva rakastajansa. Ohimennen voi huomauttaa, että jos muut eivät tarvitse sen enempää hoitoa kuin tämä mies, joka on loukannut polvensa, niin Herthan huolenpito on jokseenkin tarpeetonta; mies voinee näet itse laastaroida sellaiset polvivammat, ja kuka tahansa vanha eukko voi antaa hänelle muutamalla plootulla tarpeellista apua. Edelleen olosuhteet vapauttavat Herthan osin isän vallasta, ja lopulta hän jää aivan puille paljaille, niin että hänen täytyy elättää itsensä pitämällä koulua. Tosin tämä koulu on eräänlainen mielikuvituksellinen akatemia, jonka tarkoituksesta ja toimintatavasta kukaan pedagogi tuskin saa mitään selkoa. Hertha potee syöpää ja kuolee naimattomana – sillä hänen avioliittonsa rakastajansa Yngven kanssa on pelkkä muodollisuus, jotta hän voisi paremmin hoitaa kuolevaa keuhkotautista. Herthasta tulee siis ainoastaan emansipoitunut kotiopettajatar tai koulumestari. Käytettiinpä nyt tätä tarinaa miten tahansa sankarittaren idealisoimiseksi – ja neiti Bremer on varmaan tehnyt kaiken voitavansa – niin tällainen nainen voidaan korkeintaan tehdä kunnioituksen, jopa syvän kunnioituksen arvoiseksi; mutta rakastettavaa ei hänestä kenenkään miehen silmissä tule. Juuri tätä neiti Bremer ei ole ymmärtänyt ja emansipaation puoltajat eivät sitä yleensäkään ymmärrä.
Hertha on riippumaton ja mielipiteissään sangen varma. Sellainen tulee vapautuneen naisen olla, jotta hän olisi miehen vertainen. Tämä on sangen kunnioitettavaa. Hertha istuu huoletonna hoitelemassa kauniin nuoren miehen kipeätä polvea olematta lainkaan levoton vaikka on kahden kesken hänen kanssaan. Menköön tämäkin kunnioitettavan naisen tiliin. Monet laupeudensisaret tekevät samoin, vaikka se yleensä tapahtuu sairaaloissa tai köyhän majassa; ja siinä on sentään hiukan eroa. Hertha matkustelee omin päin. Sekin on eräs vapaus, joka kernaasti myönnetään sille jota kunnioitetaan. Hän tekee itsensä taloudellisesti riippumattomaksi. Se kaikki on kunnioitettavaa. Mutta rakastettavaa se ei miehen silmissä ole. Emme sano, etteikö tähän kaikkeen – paitsi mielipiteiden jyrkkään esittämiseen ja oikeastaan tuohon polven hoitamiseen – voisi liittyä mitään rakastettavuutta; mutta sinänsä ei siihen sisälly mitään rakastettavaa.
Naisen rakastettavuus näet perustuu oleellisesti siihen, että hän on suojan tarpeessa ja pyytää miehen suojelusta. Mies ei rakasta milloinkaan, ei milloinkaan itsenäistä ja itseriittoista naista. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellainen pyydä hänen rakkauttaan – tai jos nainen sitä pyytää, hän ei ole itseriittoinen.
Voidaan tehdä erittäin kunnioitettavia naimaliittoja. Vanha kunnianarvoisa mies voi mennä naimisiin erittäin kunnianarvoisan naishenkilön kanssa, ja liitto voi myös johtaa hiljaiseen, hartaaseen kiintymykseen; mutta sangen varmaa on, että naisen taholla on silloin kunnianarvoisuuden ohella myös rakastettavuutta. Se ei, kuten tiedetään, ole sidoksissa mihinkään määrättyyn ikäkauteen. Nojatuolissaan istuva isoäiti voi vielä olla sangen rakastettava. Mutta syynä on aina, että nainen tarvitsee suojaa ja pyytää sitä. Tätä nimitetään naisellisuudeksi ja se on sitä. Juuri sen nainen menettää siinä määrin kuin hän yrittää täyttää miehen sijaa yhteiskunnassa. Olosuhteet voivat johtaa hänet ulkonaiseen itsenäiseen elämänasemaan; mutta jos hän on naisellinen ja rakastettava, on hän valmis luopumaan siitä.
Että nuoruudenrakkauteen sen lisäksi vaaditaan nuoruutta, on asia erikseen.
Edellä sanottuun pohjautuu mielestämme romaanin puute. Kirjailijatar ei ole tyytynyt tekemään Herthasta kunnioitettavaa naista; hän on tahtonut tehdä Herthasta myös rakastettavan ja antaa hänelle nuoren rakastajan – pitäen samalla kiinni emansipaatiosta ja itsenäisyydestä. Juuri tämä ei ole sopinut yhteen. Hertha on sanomattoman järkevä rakastajatar, muttei kyllin järkevä luopuakseen kokonaan rakkaudesta. Yngve on sen vuoksi niin passiivinen ja kylmä kuin hänellä olisi jäätä mahassaan; ja paria romaanin kohtaa lukuun ottamatta ei ollenkaan ihmettelisi, jos kuulisi hänen kutsuvan Herthaa tädiksi. Voi näet ilman mitään omantunnon soimausta pitää tätinsäkin kauniista hiuksista ja käsistä – sellaiset Herthalla on, ja pisteliäät arvostelijat ovat huomauttaneet, että kirjailijatar antoi amerikkalaisten ystäviensä pyynnöstä jäljennöskuvia käsistään. Herthassa tämä kauneus on sulaa ylellisyyttä, sillä vapautukseen se ei kuulu. Mutta sekään ei tee vapautunutta rakastettavammaksi. Yngve jääkin sen kohdatessaan aivan viileäksi. Muut romaanisankarit, varsinkin naisten kuvailemat, ovat tavallisesti mitättömiä; mutta ainakin ne ovat kelpo rakastajia. Neiti Bremerin Yngvestä ei ole siihenkään. Jos luvusta jätetään pois muutamat korulauseet, on Yngve puukuva, josta Hertha kuvittelee kaikenlaista, muun muassa olevansa miehen rakastajatar.
Tosi tahdikkuutta osoittaen ei neiti Bremer ole antanut rakastaviensa tehdä muunlaista avioliittoa kuin pelkän näennäisyyden vuoksi solmitun. Meidän ei tarvitse huomauttaa, miten epärunollinen tämä keuhkosairaan ja syöpätautisen suhde on. Hyvä tahdikkuus piilee kuitenkin siinä, ettei vapautuneen naisen koskaan pidä ruveta perheenäidiksi. Jo sitä ennen syntyy paljon kotoista onnettomuutta siinä, etteivät monet naiset ymmärrä hallita rakastettavuudellaan, vaan pyrkivät hallitsemaan järjellään ja todistelulla – tai sillä, mitä niinä pitävät. Vapautuneen naisen, joka on kasvatettu miehen tavoin kouluissa ja yliopistoissa, kuten neiti B. vaatii, ja on tottunut miehen tehtäviin lääkärinä, koulumestarina tai muuna virkamiehenä, täytyy tuoda myös kotoiseen elämään enemmän tai vähemmän miehen vaatimuksia. Eikä tarvitse todistella, ettei sellainen käy päinsä. Sitä paitsi olisi hauska tietää, miten esimerkiksi perheenäiti, jolla on nuo mainitut kuusi lasta jne., saattaa vapautuksensa voimaan. Jopa naimattoman kirjailijattaren silmään olisi pitänyt pistää, kuinka naurettavaa on naimisissa olevien naisten virkamiesura jne. Hänen kai pitäisi tietää, etteivät potilaat voi järjestää sairauksiaan, koulut loma-aikojaan, virastot tehtäviään sen mukaan, miten rouva lääkäri ym. on tehtävistään pois. Pitäisi havaita viisaaksi huolenpidoksi, että naisyhdistyksissä ym. johtajattaret valitaan korkeintaan vuodeksi – vieläpä, että puolivuotiskausi on usein osoittautunut sopivammaksi. Mutta, kuten sanottu, varsinaisesti kiinnostavaa olisi emansipaatioromaanissa ollut se, että Hertha olisi näytetty perheenäidin tehtävissä. Omasta puolestamme emme voi uskoa muuta kuin että jos neiti Bremer olisi lähtenyt liikkeelle tästä kuvaillakseen sitten pelkkien vapautuneiden naisten muodostamaa yhteiskuntaa, olisi siitä tullut niin nykyisen proosallisen yhteiskuntamme näköinen ja jäänyt niin vaille vapautusta, tai olisi vapautusteorioista kiinni pidettäessä muodostunut niin eriskummalliseksi – että koko romaani olisi varmaan jäänyt kirjoittamatta.
Naisen yhteiskunnallisessa asemassa on kiistämättä silti jotain sairasta. Voidaan empimättä väittää sairauden juuren piilevän naisen kasvatuksessa ja opetuksessa. Hätätapauksissa, kun nainen ei saavuta naimisiin menemällä turvattua asemaa, on tosin paha, että useimmissa maissa laki ja tapa asettavat esteitä hänen tielleen, niin että hän vain vaivoin kykenee elättämään itseään. Mutta luultavaa on myös, että sellaisten hätätapausten määrä vähenisi, jos naiskasvatus olisi toisenlaista. Mies kasvatetaan tehtäväänsä; nainen oppii juorujen kautta tuntemaan oman kutsumuksensa. Jos hänetkin kasvatettaisiin siihen, jäisi hän ehkä harvemmin sitä vaille – eikä eksyisi neiti Bremerin vapautusfantasioihin.
Mutta jätämme vapautuksen ja palaamme romaaniin. Koetimme juuri osoittaa sen olennaisen virheen; se löytyy sankarittaren ja Yngven rakkaussuhteesta, joka laadultaan vääränä saa naurettavan vivahduksen. Muuten sankarittaren käytännöllinenkin esiintyminen elämässä on aivan arkipäiväistä. Joka päivä nähdään sairaanhoitajattaria ja opettajattaria, jotka eivät ole koskaan uneksineetkaan vapautusteorioista. Sankarittaren toiminta ei siis ole missään välttämättömässä yhteydessä hänen teorioihinsa. Ja vaikka siinä, kuten kaikessa inhimillisessä toiminnassa, on runoutta niille jotka sen kykenevät havaitsemaan, ei tämä kuitenkaan ole onnistunut kirjailijattarelle. Runoutena ei näet voi pitää hänen fantasioitaan haavan viehättävyydestä tai sitä kerrassaan perustelematonta palvontaa, jonka kohteena Hertha on koulussaan. Nainen ei todellakaan voi saavuttaa lasten ja naispuolisen nuorison rakkautta emansipaatioaatteilla. Sitä paitsi perhe-elämä on, kuten kirjailijatar itse on osin osoittanut, paljon kiitollisempi runollisen kokemistavan kohde kuin luokkahuone ja sairashuone. Tähdennämme tätä, koska on erehdys kirjoittaa romaani, missä sankaritar liikkuu epärunollisessa toiminnassa ja epärunollisissa oloissa, ja koska olemme halunneet osoittaa, ettei Herthassa ole jäljellä mitään muuta kuin hänen vapautusteoriansa ja se lämpö, jolla hän niitä saarnaa ja puolustaa. Tässä suhteessa Hertha todella jossain määrin on ideaalinen henkilö – nimittäin siinä merkityksessä kuin samaa voidaan sanoa jokaisesta ainoastaan vakaumustensa levittämiseksi elävästä ihmisestä. Mutta sellaisenakaan ei Hertha ole lähestulkoonkaan sitä, mitä hän olisi voinut olla. Enemmän entusiasmia, enemmän välinpitämättömyyttä tavallisiin elämänoloihin nähden, lujaa uskoa siihen että on kutsuttu uudistamaan maailmaa, alinomaista työtä tämän kutsumuksen palveluksessa, lannistumatonta rohkeutta uhrautua sen hyväksi – tämä olisi voinut tehdä Herthasta ideaalisen miehen, ei ideaalista naista. Sellainen henkilö ei askartelisi pikkuseikkojen parissa Kungsköping-nimisellä nurkkakunnalla, ei jäisi riippuvaiseksi halveksimansa egoistisen isän vallasta; sellainen henkilö kieltäytyisi rakkauden houkutuksista, tai ei ainakaan viihtyisi niin olemattomassa rakkaussuhteessa kuin kirjan sankaritar. Ehkä kirjailijatar ei ole halunnut tehdä Herthastaan näin korkealle kurottavaa henkilöä. Mutta romaanin sankarittarelle ei tämä olisi liikaa, ja romaanin tendenssin kannalta se olisi myös paikallaan, jos romaanin kerran tulee ajaa edustamaansa asiaa. Tunnustaa silti täytyy, että Hertha todellakin kohoaa arkielämän yläpuolelle, ei vain teorioissaan, vaan myös yleensä käyttäytymisessään; mutta toisaalta hän on sekä tunteiltaan että elämältään niin arjen sitoma, että hän jää puolitiehen emansipaation ja aivan tavallisen naiselämän, ideaalisuuden ja yksinkertaisen arkiproosan välille.
Olisi ollut mielenkiintoista nähdä kirjailijattaren todellakin vievän Herthan persoonassa loppuun vapautuneen naisen ideaalisen kuvan. Tämä olisi näet osoittanut hänelle, että tämän kuvan itse asiassa täytyy, kuten jo sanoimme, muodostua miehen kuvaksi. Meidän ei tarvitse lisätä, että sellainen idealisointi olisi ollut taiteellisesti väärää. Mutta tähän suuntaan Herthaa todella on idealisoitu, joskin siinä on jääty puolitiehen; siitä syystä nimitimmekin tätä idealisointia pelkästään ymmärrykselliseksi. Sillä järjen muodostama naisen ideaali, mielikuvituksen tosi ideaali, runollinen naisihanne on siitä äärettömän kaukana. Juuri tälle runolliselle ideaalille esittää hra Malmström lehdessämme aiemmin julkaistussa runossaan ”rakkauden rukouksen”, ja Schiller laulaa siitä:
Überall weichet das Weib dem Manne, nur in dem Höchsten / Weichet dem weiblichsten Weib immer der männlichste Mann. / Was das Höchste mir sey? Des Sieges ruhige Klarheit, / Wie sie von deiner Stirn', holde Amanda, mir strahlt – / Schwimmt auch die Wolken des Grams um die heiter glänzende Scheibe, / Schöner nur macht sich das Bild auf dem vergoldeten Duft. / Dünke der Mann sich frei! Du bist es; denn ewig nothwendig / Weißt du von keiner Wahl, von keiner Nothwendigkeit mehr. / Was du auch gibst, stets gibst du dich ganz; du bist ewig nur Eines, / Auch dein zartester Laut ist dein harmonisches Selbst. / Hier ist die ewige Jugend bei niemals versiegender Fülle, / Und mit der Blume zugleich brichst du die goldene Frucht.
Tämä ihanne on runouden ja järjen ideaali juuri siksi, että se samalla lausuu naisen tarkoituksen, siksi että nainen todella on tietoinen tällaisesta tarkoituksestaan ja pyrkii siihen.
Sekä elämässä että taiteessa on paha erehdys, jos tahdotaan temmata nainen tästä runoilijan kuvailemasta itsensä varassa olemisesta, joka perustuu jo luonnon hänelle antamaan valtaan, mitä sivistyksen tulee ainoastaan kehittää ja kohottaa. Se on jotain aivan toista kuin emansipaatiolla tavoiteltu itsenäisyys. Eroa voidaan selventää eräällä sangen proosallisella esimerkillä. Saattaa olla hyvä, että naisesta tulee jossain määrätyssä iässä täysivaltainen lain edessä; mutta vielä parempi on, jos hänellä on tämä täysivaltaisuus jokaisen miehen tai vaikkapa vain jonkun miehen yli, niin että nämä tottelevat hänen toivomuksiaan. Ehtona tälle on, että hänellä on naisellisuuden mahti ja naisellisuuden vaisto, jolloin toivomukset eivät ole järjettömyyden oikkuja. Älköön sanottako, että tämä mahti liittyy vain nuoruuteen ja kauneuteen. On iäkkäitäkin naisia, joiden toiveita vain kaikkein raain mies voi vastustaa – sillä heidän toivomuksensa ja tapansa esittää ne ovat sellaiset, että miehen on mahdoton kieltäytyä. Schiller on verrattoman kauniisti kuvaillut tätä tosi naisellisuuden mahtia:
Mächtig seyd ihr, ihr seyd's durch der Gegenwart ruhigen Zauber; / Was die stille nicht wirkt, wirket die rauschende nie. / Kraft erwart' ich vom Mann, des Gesetzes Würde behaupt' er; / Aber durch Anmuth allein herrschet und herrsche das Weib. / Manche zwar haben geherrscht durch des Geistes Macht und der Thaten; / Aber dann haben sie dich, höchste der Kronen, entbehrt. / Wahre Königin ist nur des Weibes weibliche Schönheit: / Wo sie sich zeige, sie herrscht, herrschet bloß, weil sie sich zeigt.
Runoilija puhuu tässä kahdessa viimeisessä säkeessä epäilemättä myös ulkonaisesta kauneudesta, mutta samalla, kuten koko ajatusyhteys osoittaa, sisäisestä sielunkauneudesta, naisellisuudesta. Saksan sana Anmut viittaa mieleen, sieluun ja ruotsin behag [viehätys] vastaa sitä vain epätäydellisesti. Milloin ulkoisesta kauneudesta puuttuu tämä Anmut, ei se ole naisellista kauneutta; sillä on tunnustettu kyky salata ulkonaisen kauneuden puutetta, vaikka ulkoinen kauneus tosin kuuluu täydelliseen ja siksi myös runolliseen naisellisuuteen.
Mutta emme halua uppoutua pelkkään nöyrään tunnustamiseen ja ihailuun; edellä sanotulla olemme vain halunneet selventää, mitä naisellisen ideaalin tulee olla, ja osoittaa ettei Herthan tapainen voi sitä lähestyä, vaan loittonee siitä välttämättä.
Romaanissa on myös muita naishahmoja, jotka tässä suhteessa ovat sankaritarta parempia; vaikka kirjailijatar ei heitä juuri olekaan idealisoinut, ei hän silti ole erottanut näitä hahmoja hyvän luonnollisen olemuksensa virikkeistä. Miesten puolellakin hän on kuvannut todellisia miehiä eikä vain Yngven kaltaisia miesten varjokuvia. Eräs lääkäri muistuttaa elävästi jonkin aiemman Teckningar ur Hvardagslifvet -sarjan romaanin Björniä. Nämä henkilöt ja heidän esiintymisensä ovat romaanin piristävää aineistoa. Muuten liikkuu tapahtumain kulku aika lailla teevesielementissä, joten koko sepitelmästä puuttuu korkeampi runollinen nousu. Emme tahdo vuorenvarmoina väittää sitä epäonnistuneeksi; mutta teos ei ainakaan millään tavalla lisää neiti Bremerin kirjailijattarena aiemmin saavuttamaa kunniaa. Silti hänen suuri lahjakkuutensa ilmenee siinäkin, ja kun tendenssi on omiaan herättämään suurta kiinnostusta nykyaikana, tulee kirja epäilemättä saamaan suuren lukijakunnan.
Meidän ei pidä päättää tätä arvostelua lausumatta hylkäystuomiota siitä tavasta, millä tätä neiti Bremerin romaania ja sen johdosta varsinkin häntä itseään on Ruotsin lehdistössä kohdeltu. Hänen kaltaisillaan mainioilla kyvyillä on oikeus vaatia kunnioitusta silloinkin kun erehtyvät.
Sitä paitsi jokaisella huomattavalla kirjailijattarella on oikeus vaatia arvostelijoilta huomaavaisuutta, kun hänen lopulliset tendenssinsä ovat sellaiset kuin neiti Bremerillä. Schillerin sanat:
”Monet ovat hallinneet hengen ja tekojen mahdilla; mutta niinpä he ovat jääneet vaille sinua, kruunuista korkeinta” koskevat etenkin merkittäviä kirjailijattaria. He eivät ole päätyneet naisen yhteiskunnallista asemaa koskeviin uusiin teorioihin siksi, että he muita paremmin oivaltaisivat nykyisen tilanteen rujouden. Syynä on ollut se, että heiltä itseltään puuttuu tietoisuus naisen varsinaisesta mahdista, ja nyt he vaativat uutta yhteiskuntatilaa, missä he uskovat ilman tätä mahtia voivansa naisina saavuttaa suuremman tunnustuksen. Heidän tähän pyrkimykseensä sisältyvä egoistinen puoli estää heitä oivaltamasta, ettei tämä ole mahdollista; ja siinä on heidän harhautumisensa. Kirjailijatar ei voi halvemmalla hinnalla ostaa korkeaa kirjallista mainetta. Hän ei näet voi samalla kertaa sekä jakaa miehen työtä ja kunniaa että nauttia naisen riemusaavutuksista. Näitä jälkimmäisiä vaille hän ei silti tahdo jäädä. Siksi hän lopulta päätyy pitämään maailmaa nurinkurisena ja uskoo, että molemmat voidaan hyvin yhdistää, kunhan vain miehen tehtävät yleensä selitetään naisenkin asiaksi. Hän näet syyttää omaa poikkeusasemaansa puhtaan naisellisen onnensa puutteesta. Vakuuttuakseen tästä tarvitsee vain lukea vähän madame Staëlin ja Dudevantin teoksia tai heidän elämänsä historia, joka toistuu myös toisen luokan tähtien, lady Morganin, Blessingtonin ym. elämässä. Vain ne naiset, jotka vaateita esittämättä ovat antaneet maailmalle henkensä lahjoja, mutta ovat ujosti vetäytyneet syrjään sen osoittaessa heille kunnioitustaan, ovat säilyttäneet paremman osan, naisellisen onnensa.
Pohjimmiltaan tämä on vanha tarina uhrautumisen ja nautinnonhimon välisestä taistelusta. Mies voi työskennellä jälkimaailman ja historian suoman kunnian eteen. Naisen on vaikeampi luopua hetken tunnustuksesta, sillä hänen mahtinsa on nykyisessä, ”levollisen lumon nykyisyydessä”.
Jos nainen tahtoo antautua siihen elämäntaisteluun, joka kuuluu miehelle, tulee hänen valmistautua saamaan historian hengettäreltä sama vastaus minkä mies saa:
Wer dieser Blumen eine brach, begehre / Die andere Schwester nicht. / Geniesse, wer nicht glauben kann! Die Lehre / Ist ewig, wie die Welt. Wer glauben kann, entbehre! / Die Weltgeschichte ist das Weltgericht.
J. V. S.
