Öfversigt af vetenskaps-societetens förhandlingar 1856–1857. H:fors 1857. [Katsaus tiedeseuran toimintaan 1856–1857.]

Käsillä oleva, järjestyksessä neljäs vihko on sisällöltään melko vaihteleva, joukossa useita tutkimuksia ja uutisia maamme oloista. Omalta osaltamme kiinnittäisimme erityisesti viimeksi mainittuun seikkaan huomiota, koska katsauksien lukijat odotettavasti ovat etupäässä maamme kirjallisesti sivistyneitä. Tiedeseuran jäsenet ansaitsevat kiitoksen siitä että he pitävät huolen lukijoistaan kirjoittamalla yleistajuisesti tieteellisistä aiheista. Lukijoista monet näet tarvitsevat sellaista tietoa mikä aineen erikoistutkijalle on tarpeetonta. Varmaankin tällainen huomaavaisuus on tervetullutta myös akatemian kokouksissa, koska aiheen useimmiten täytyy olla melko tuntematon useimmille jäsenille, joiden joukossa on vain muutamia, jotka askartelevat juuri saman tai edes lähisukuisten tieteiden parissa. Väitöskirjatutkimus ja esitelmä kokouksessa tai suuremmalle yleisölle ovat eri asioita. On äärettömän mieluisaa huomata muiden maiden samanlaisissa esityksissä tieteen merkkimiestenkin – ehkä etupäässä juuri heidän – aloittavan sanoilla: ”On tunnettua” tai ”Tunnetaan”, ja selvällä ja yksinkertaisella tavalla, johon vain alan suuret ovat kykeneviä, johdattavat kuulijan tai lukijan asioihin, jotka ovat hänelle täysin tuntemattomia tai joihin hän ei ole tutustunut, mutta jotka hän mieluusti oppii niin huomaavaisen ja humaanin mestarin johdatuksella. Emme halua esimerkein puolesta tai vastaan loukata ketään niistä kunnioitetuista herroista, joiden kirjoitukset ja esitelmät muodostavat katsausten sisällön. Esitettyä vastaan voidaan huomauttaa, että jokaisesta kirjoituksesta tulisi siten tieteen alkeiden kertauskurssi. Uskoisimme kuitenkin, ettei ole kovin vaikeaa löytää siihen kohtuus. Ei todellakaan ole kovin kohottavaa saada pitkä selostus jonkin aiheen kaikista mahdollisista pienenpienistä huomioista ja vanhentuneista otaksumista, varsinkin jos niitä ei edes seuraa lyhyt ja selvä esitys ja kritiikki kysymyksen uusimmista vaiheista. Mutta jos itse käsiteltävä kysymys esitetään yksinkertaisesti, jos siihen ryhmitellään eri mielipiteet ja lopuksi esityksen pääasia saa sille kuuluvan tilan sekä johdatuksen uuden keksinnön tai käsityksen arvioimiseen, niin silloin kuulija ja lukija saa kiittää kirjoittajaa saamastaan tiedosta, joka muuten ei ehkä koskaan olisi tullut hänen osakseen. Kirjoittajan perehtyneisyys omaan tieteensä alaan saa ratkaista missä määrin hän jakaa tietoa asiaa tuntemattomille.

Bidrag till Finlands naturkännedom, etnografi och statistik, utgifna af Finska Vetenskapssocieteten. H. 1. H:fors 1857. [Lisäys Suomen luonnontiedon, kansatieteen ja tilastotieteen tuntemukseen, julkaissut Suomen tiedeseura. Vihko 1.]

Uusi teos on, kuten otsikko osoittaa, ensimmäinen vihko aivan uutta tiedeseuran julkaisemaa kokoelmaa. Sen erityisotsikkona on: Mineralogischer Wegweiser durch Finnland, bearbeitet von H. J. Holmberg. [Suomen mineralogian opas, muokannut H. J. Holmberg.] Se sisältää lääneittäin ja pitäjittäin tiedot joka seudulla esiintyvistä mineraaleista, joista on ilmoitettu vaihtelevat muodot, värit jne. Erikseen mainitaan luonnollisesti kaivokset ja kalkkilouhokset, ja useimmiten luetellaan erikseen myös niistä löydetyt mineraalit. Aakkosellinen luettelo viittaa kaikkiin paikkoihin, joista jotain mineraalia on löydetty. Hopeaa lukija etsii luettelosta turhaan, mutta kulta tekee siellä kunniaa houkuttelevalla loistollaan, vaikka sitä lähemmin katsottuna löytyy vain muutamina pieninä hippuina. Myös raudan niukkuus loistaa selvästi luettelosta, ja valitettavasti juuri se on maan köyhyyden kulmakivi. Toinen luettelo viittaa teoksessa mainittuihin paikkakuntiin.

Kaikesta huomaa, miten vähän maata on geologisesti tutkittu – sillä edellytämme, että herra H. on käyttänyt kaikkia käytettävissä olevia lähteitä. – Vaasan ja Mikkelin läänit esim. antavat aihetta tuskin 40 riviin – ja ne ovat luettelorivejä. Myös suurin osa parhaiten tunnettujen Uudenmaan- ja Turun läänien tiedoista on kerätty muutamista harvoista hajanaisista kohdista. Eikä tässä ole kyse varsinaisesta geologisesta tiedosta vaan vain sen ensimmäisistä alkeista mineraalituntemukseen. Muistutamme, että toki on jo olemassa A. Nordenskiöldin tekemä Suomen mineralogiasta.

Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland, i äldre och senare tider, af Matth. Akiander. D. 1. H:fors 1857. [Suomen uskonnollisten liikkeiden historiaa vanhempina ja uudempina aikoina, kirj. Matth. Akiander. Osa 1.]

Teos on lähinnä kokoelma maan lahkolaisuutta koskeva asiakirjoja, ja siitä on tulossa paljon laajempi teos kuin kotimaisista kirjapainoista tavallisesti ilmestyy. Julkaisijan järjestämien asiakirjajäljennösten lomassa on lyhyitä historiallisia katsauksia uskonnollisista liikkeistä, joiden luonnetta ja kehitystä ja pääasiallista kohtelua hallitsevan kirkon taholta itse asiakirjat lähemmin valaisevat sekä elämäkertatietoja lahkojen johtajina esiintyvistä henkilöistä. Kuten tunnettua, julkaisija on ahkerasti uurastaen käyttänyt monta vuotta asiakirjojen kokoamiseen ja järjestämiseen. Myös toimittaminen on vaatinut erityistä huolenpitoa, koska julkaisija ei ole jäljentänyt asiakirjoja niiden alkuperäisessä asussa vaan käyttänyt nykyistä ortografiaa. Hänen ilmoituksensa mukaan myös ilmauksia ja kirjoitustapaa on paikoitellen jouduttu muuttamaan, jotta ne ymmärrettäisiin oikein. Omasta puolestamme pidämme sitä pelkästään suotavana, koska diplomaattisen tarkasti painettuja asiakirjoja on jo riittävästi tekemään tunnetuksi vanhempien aikojen ruotsin kielen käyttöä ja koska kielen säilyttäminen tekee sellaisista asiakirjoista lukukelvottomia suurelle sivistyneelle yleisölle. Mitä tulee julkaistuihin suomalaisiin asiakirjoihin, olisi kyllä voinut olla kiintoisaa nähdä, miten suomea kirjoitettiin eri kirjoituksissa 1750, varsinkin miten sivistyneiden yhteiskuntaluokkien ihmiset sitä kirjoittivat. Siinä osassa esiintyvät esim. kapteeni Gisselkorsin ja vapaaherratar Siegrothin kirjoitukset.

Ensimmäinen osa otsikkonaan ”Svärmeri” [Haihattelua] käsittelee puolihullun pappi Ulstadiuksen ja hänen muutamien kannattajiensa oppeja (vuodesta 1682). Toinen osa, ”Separatism”, käsittelee muutamia hurskaiden ja harmittomien keskipohjalaisten ihmisten opinkappaleita ja osittaista lähtöä valtionkirkosta (1734–68). Yksin jälkimmäiseen tutkimukseen kuuluu lähes 80 asiakirjaa. Useimmat niistä on julkaisijan ilmoituksen mukaan koonnut dosentti Alcenius, yksi monista lupaavista miehistä, jotka yliopisto ja isänmaan tiede-elämä on viime vuosikymmenellä menettänyt.

Arvostelija tunnustaa lukeneensa melkoisen kiinnostuneena suuren osan jälkimmäiseen tutkimukseen kuuluvista asiakirjoista. Separatistien pääteesi oli, että papit olivat huonoja ja seurakunta jumalatonta, minkä vuoksi he eivät halunneet kuunnella pappien saarnaa tai ottaa heiltä vastaan sakramentteja ja siten karttoivat molempia huonon seuran takia. Tämä oli pääasia, vaikka osalla heistä oli myös omia ajatuksia kasteen ajasta ja ehtoollisella käynnin muodosta. Molemmissa he pitäytyivät Raamattuun ja alkuseurakunnan käytäntöön. Ja varmaa on, että heidän käsityksiään siitä ei voinut eikä voi ainakaan Raamattu kumota. Pappien ja saarnan suhteen uskomme myös, että lahkolla on yhä melko lukuisia kannattajia, joilla vain ei ole kyseisten lahkolaisten omantunnonarkuutta ja rohkeutta ja jotka eivät halua olla turhan pikkumaisia. Julkaisija lausuu esipuheessa ilonsa siitä, että harva lahkolainen maassamme on esiintynyt itsekkäin aikein. Sitä vastoin heidän tuomitsijoistaan voisi olettaa, että moni ei olisi ollut niin kiivas hävittämään oppeja juurineen, jos he eivät olisi olleet beati possidentes [onnellisia omistajia].

Paitsi mainittu Gisselkors lahkon johtajiksi nousee kaksi Eriksson-nimistä kälviäläisen pastorin poikaa. Muuten kannattajat koostuivat enimmäkseen köyhästä talonpoikaisväestä ja käsityöläisistä. Moni heistä näyttää omin neuvoin päätyneen samoihin käsityksiin. Sen mukaan mitä arvostelija on huomannut, he vain yhtä poikkeusta lukuun ottamatta olivat elämässään nuhteettomia ja uskossaan vakavia ihmisiä. Surkeaa on lukea, kuinka heistä erästä talonpoikaa ja hänen vaimoaan, vanhoja sairaalloisia ihmisiä, pidettiin seitsemän vuotta vankina ja vapautettiin lopulta voipuneina, vailla toimeentuloa, mutta uskossaan järkähtämättöminä. Sen papiston keskuudessa, joka konsistorin ohella puuhasi harhaoppisten käännyttämistä ja harhaoppien hävittämistä juurineen, osoittautuu Laihian kappalainen Reinius jalomieliseksi, jumalaapelkääväksi, ennakkoluulottomaksi ja rakastavaksi mieheksi. Siksi hänet itsensä lähes julistetaan harhaoppiseksi, ja vaikka hovioikeus in amplissima forma [parhaimmassa muodossaan] vapauttaa hänet, hän ei välty konsistorin nuhteilta. On muuten erikoista huomata, miten perehtynyt teologiaan hovioikeus on ja miten lainoppinut konsistori on. Sen lainoppineisuus menee niin pitkälle, että 1725 konsistori muitta mutkitta tuomitsee erään haihattelijan, Forssin, maanpakoon.

Förslag till svensk psalmbok för de ev. Lutherska församlingarna i Sturfurstendömet Finland. H:fors 1857. [Ehdotus Suomen suuriruhtinaskunnan evankelisluterilaisten seurakuntien ruotsalaiseksi virsikirjaksi.]

Tästä kirjasta ilmoittaminen on täysin tarpeetonta, sillä se tunnetaan ja tiedetään jo kaupungeissa ja maaseudulla. Arvostelu ei tässä liioin voi tulla kyseeseen, koska sellaisesta teoksesta se olisi oma työnsä. Meidän ei kuitenkaan sovi jättää lehdessämme mainitsematta teosta, joka merkitykseltään on niin tärkeä ja jonka muokkaamiseen poikkeuksellisesti omistautuu Runebergin kaltainen lahjakas runoilija.

Virsikirjakomitean esipuhe selvittää uudistuksessa noudatetut perusteet. Niiden mukaan kirjassa on verrattain vähän sellaisia virsiä, joita ei ole vanhassa virsikirjassa, ja niidenkin joukossa on monta, jos olemme ymmärtäneet oikein, vanhemman (saksalaisen?) virren sovitusta, joita ei ennen ole ollut ruotsalaisessa virsikirjassa. Vanhojen ruotsalaisten virsien muokkaamisessa tekijä on taas usein noudattanut Wallinin ns. Nya Svenska Psalmbokenia. Tämä kaikki todistaa, että uuden kirjan muokkaamisessa on kannettu aivan erityistä huolta menneen säilyttämisestä. Yleisiin hartauskirjoihin liittyy aina se, että niiden pitää tyydyttää kaikkien sivistystasojen ihmisiä. Ja vaikka kansankirjallisuus muuten eroaa sivistyneiden eri tavalla sävytetystä kirjallisuudesta, virsikirjan ja kirkollisten toimitusten käsikirjan pitää päteä kaikkiin. Kun kerran on niin, sellaisten kirjojen laatimisessa on kohtuullista ottaa erityisesti huomioon enemmistön vaatimukset siksikin, että enemmistön uskonnollista kokemusta voi loukata se, minkä sivistyneemmät katsovat olevan valistunutta tietoa ja hyvää esteettistä makua. Sivistyneen ihmisen on helpompi asettua sisällön ja muodon karkeuksien yläpuolelle. Olisi kuitenkin mieletöntä, jollei minkään maan sivistynyt kansanosa saisi myös uskonnollisen kultin suhteen täyttää tehtäväänsä pyrkimällä kohentamaan vähemmän sivistyneen osan tiedon ja maun tasoa.

Luterilaisessa kirkossa on muuten merkillepantavaa, että nykyään ei synny virsirunoilijoita, joita siihen johtaisi vain oman hengen kutsumus ja vielä niin ylivertaisella voimalla ja lahjakkuudella, että heidän runonsa ilman muuta pääsisivät vaikuttamaan seurakuntaan. Lukija huomaa, kuinka moni eri aikakauden kirjoittaja on alkuperäisteoksin ja käännöksin osallistunut vanhaan ruotsalaiseen virsikirjaan. Luulisi että sen puolentoista vuosisadan kuluessa, joka sen käyttöönotosta on kulunut, olisi uusia virsiä ilmestynyt valittavaksi. Aika moni ruotsalainenkin runoilija on yrittänyt virsirunoilijana. Mutta Wallinin virsiä lukuun ottamatta yksikään yritys ei ole lyönyt niin läpi, että yleisemmin olisi esitetty toive käyttää niitä jumalanpalveluksessa. Ei ole epäilystäkään, etteikö tämä muuten olisi oikea tapa toimittaa virsikirja. Kuuluisa preussilainen professori ja ministeri Savigny halusi tunnetusti osoittaa, että meidän ajallamme ei ole kutsumusta lainsäädäntöön. Voisi vielä suuremmalla syyllä väittää, että jokaisen kirkon ensiesiintymisen hetki on oikea hetki runoilla uskonnollisia lauluja, koska silloin yksi ehto niiden menestykselle, vahva uskonnollinen henki, vaikuttaa seurakunnassa ja runoilijoissa. Silloin kylläkin väistämättä esiintyy moni sellainen runoilija, jolta puuttuu toinen pääehto, runollinen kutsumus. Myöhempi aika voi silloin tällöin synnyttää runollista innoitusta; uskonnollisesta tulee puhe. Voi kuitenkin olettaa, että kun kriitikot kerran antavat kuulua itsestään käsillä olevaan virsikirjaehdotukseen liittyen, ei edes kysytä jälkimmäistä vaan järkevää kirjainuskoa ja tunnustuskirjoihin sidottua dogmioppia.

Surkeata on Suomelle, että hyvä ruotsalainen virsikirja koituu vain pienen vähemmistön osalle. Maan suuri seurakunta on suomalainen, ja sen voimassa oleva virsikirja on korkeintaan muutamin harvoin poikkeuksin paljon huonommassa kunnossa kuin vanha ruotsalainen. Syy on luonnollinen. Mistäpä kansa, jolla ei ole lainkaan omaa kirjallisuutta, saisi uskonnollista ja kirkollista kirjallisuutta. Sen virsikirja on yhtä vähän omaa valintaa kuin sen kristinusko ja sen luterilaisuus. Kun se sai käskyn laulaa virsiään, käännettiin ruotsalaisten virsien sanat välttävästi sen kielelle, eikä runollisuudesta tai runollisesta muodosta voinut siinä olla lainkaan kyse. Enimmäkseen ne myös ovat juuri niin mauttomia kyhäyksiä kuin jokin puoliriimittely voi olla. Nälkä on pakottava tarve, ja se opettaa vatsan pakosta sietämään männynparkkia. Ihmisen uskonnollinen tarve on vielä pakottavampi. Ja ihmiskunnan historia osoittaa, miten monenlaisella ruoalla se on paremman puutteessa antanut tyydyttää itsensä. Siksi ei ole ihme, että myös suomalainen virsikirja on kaikkine puutteineen tullut rakkaaksi seuralaiseksi niille, joilla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Niinpä jokaisesta uudesta parannetusta painoksesta voi hyvinkin saada syyn sanoa, että olisi hyvä, jos se voisi tulkita yhtä suurta hurskasta hartautta kuin vanha huono painos. Mutta myös se on varmaa, että huono muoto ei millään pidättele katoavaa hartautta. Parempi muoto antaa lupauksia hengen kohottamisesta kuitenkin vain silloin, jos sitä alusta saakka kannattelee elämää antava henki, eli se on ilmaus todellisesta tarpeesta. Ja tuskinpa voidaan olettaa, että suomalaisessa seurakunnassa olisi tarvetta paremmasta virsikirjasta. Seurakunta kärsii samasta perusviasta kuin koko kansa, nimittäin että se on pelkkien talonpoikien kansaa. Toisin kuin maailman muissa kansoissa, ei sen parissa ole edes murto-osaa joka olisi sivistyneempää kuin se suuri joukko, joissa murto-osa halusta ja tarpeesta sivistykseen voisi tulla ilmi. Siksi suomalainen virsikirja ei liioin ole yhteinen sivistyneille ja sivistymättömille tai enemmän ja vähemmän sivistyneille, kuten muiden kansakuntien uskonnolliseen kulttiin kuuluu. Sille on tavallista homogeeninen raaka massa. Kuinka voisi kuvitellakaan käyvän niin, että sen keskuudessa syntyisi tarvetta uusiin kulttuurin välineisiin?

Silloin tällöin kuulee valitettavan Suomen asukkaiden jakaantumista kahteen eri kansaan, ja myös ajattelemattomimmalla on aavistus siitä, että suomalaiselle osalle, jolla ei keskuudessaan ole lainkaan sivistynyttä luokkaa, täytyy olla vaikeaa päästä osalliseksi kulttuurista. Mutta juuri kenelläkään ei ole selkoa miten siihen suhtautua erityistapauksissa. Virsikirjajuttu on nyt sellainen erikoistapaus. Kun uusi virsikirja otetaan käyttöön kaupunkien ruotsalaisissa seurakunnissa, mikä epäilemättä tulee tapahtumaan, maan sivistyneiden tarve on sillä tavoin täytetty. Näiden seurakuntien vähemmän sivistyneet seuraavat mukana ja oppivat vähitellen arvostamaan uusien muotojen paremmuutta. Myös ruotsalaisilla maalaisseurakunnilla on vapaa valinta, ja ne voivat ajan myötä ottaa haltuunsa paremman. Mutta suomalaiset seurakunnat ovat täysin ulkona tästä liikkeestä. Puoli tusinaa herroja ja puoliherroja kuuluu tilapäisesti pitemmän tai lyhyemmän ajan sellaiseen seurakuntaan ja ehkä toivoisi samanlaista virsikirjaa kuin uusi ruotsalainen. Heillä ei ole paljon merkitystä usein tuhansia vastaan, jotka eivät tiedä mikä parempi virsikirja on ja joilla ei ole aavistustakaan sellaisen tarpeesta. Heidän kiinnostuksensa uudistukseen täytyy myös olla heikkoa kun ottaa huomioon suuren joukon tyytyväisyyden vanhaan, sitäkin heikompaa, kun he itsekseen ja kotonaan voivat käyttää ruotsalaista virsikirjaa. Voisi kuvitella, että ruotsalaisessa maaseurakunnassa uusi kirja vähitellen tulee tunnetuksi kirkon ulkopuolella, että sitä käytetään siellä täällä kodeissa ja lastenkasvatuksessa ja että siten vähitellen herää toivomuksia saada se käyttöön yleisessä jumalanpalveluksessa. Mikään ei estä sitä toivovaa myös kirkossa itse noudattamasta uuden virsikirjan sanoja. Kaupunkiseurakuntien esimerkillä on vaikutuksensa. Mutta suomalaisille seurakunnille siitä ei koidu mitään. Se, että ruotsalainen koevirsikirja on ollut päällimmäisenä huolena ja että sellainen nyt on olemassa, osoittaa riittävästi, missä ja milloin uudistuksen tarve voi syntyä. Sen olemassaolo on ilmaus sellaisen tarpeesta, ja siksi se voi olla hedelmä seurakunnan hengestä. Mutta sitä ei taida yksikään ihminen käsittää, miten uuden muodon tarve herää ja alkaa vaikuttaa suomalaisessa seurakunnassa ja miten uusi virsikirja pääsee siellä esille, kun sitä leimaa vallitseva uskonnollinen henki.

Päätteeksi yhdistämme pari esimerkkiä uuden koevirsikirjan, Ruotsin uuden virsikirjan ja Stagneliuksen runojen virsisovituksista. Yhdistelmä osoittaa, millä huolella koevirsikirjaa on muokattu. Sanomalehdet ovat ehtineet meitä ennen esittämään näytteitä uusista virsistä, eikä kukaan lukijamme enää liene vailla itse virsikirjaa.

– – –

Om folkskolans organisation af A. Meurman. Skrift prisbelönad af K. F. Hushållningssällskapet. Åbo 1857. [Kansakoulun järjestelmästä. Kirj. A. Meurman. Suomen Keisarillisen Talousseuran palkitsema kirjoitus.]

Tämän melko ansiokkaan teoksen kirjoittaja lienee sama, joka on saanut mainetta nimimerkillä A. M. julkaistuista lukuisista kirjoituksistaan maan sanomalehdissä, nyt viimeksi Åbo Tidningarissa painetuista useista myös kansakoulua koskevista artikkeleistaan.

Kirjoituksen suuri ansio on lähinnä se, että se palaa periaatteisiin. Tekijä koettaa siten osoittaa, että kansan oma tietoinen kansakoulun tarve on ainoa pohja, jolle se voidaan rakentaa, ja hän on sitä mieltä, että siksi se on luotava siihen tunnustettuun tarpeeseen jonka koulu täyttää.

Tätä näkemystä vastaan ei ole aiheellisesti mitään huomauttamista. Mutta kun tekijän mielestä vain kouluopetuksen käytännöllinen, maanviljelyyn aiottu suuntaus on ehtona koulun tarpeen tunnustamiseen ja sitä vastaavaan toimintaan, se on vain olettamus, jota voi syystäkin arvostella. Käytännön elämä vaatiikin käytäntöön suuntautuvaa opetusta, ja juuri sellainen opetus tunnustetaankin epäilemättä varmimmin tarpeelliseksi ja siihen tarpeeseen voidaan vastata. Mutta ihminen ei elä vain leivästä, ja myös maanviljelijä voidaan saada se tunnustamaan.

Tekijä päättelee edelleen, että tarvitaan vain puhtaasti maanviljelyskouluja ja vain ne vastaavat tarpeeseen. Tekijä ei niitä tosin siksi kutsu, mutta hänen ehdottamansa koulut ovat itse asiassa sellaisia, olkoon nimi mikä tahansa. Hänen lähtökohdistaan seuraa myös selvästi, että mitkään muut koulut eivät kelpaa. Ja johdonmukaisesti hän ei voi kansakouluun tunkea mitään muuta oppiainetta kuin tämän. Sillä muuta ei tarvita, kansa itse ei sitä muuta hänen käsityksensä mukaan voi tarpeelliseksi tunnustaa eikä se siten ole kansakoulun perustana.

Uskonkiihkoilija voisi tekijän lähtökohtana olevan väittämän tunnustaen sanoa: uskonto on ihmiselle (myös maanviljelijälle) todella tarpeellista. Siihen siis täytyy myös kansan ensisijaisesti, jopa yksinomaan, tuntea tarvetta, ja se yksin voi vastata kansakoulun tarpeeseen. Ja tämä yksipuolisuus saanee, kuten se todella ansaitseekin, puolelleen enemmän ääniä kuin tekijän edellä ylistämä.

Meidän käsityksemme on se, että mikään inhimillinen järki ei voi perustella, miksi kansakoulu on rakennettava yhdelle periaatteelle, oppikoulu toiselle, kauppakoulu kolmannelle ja niin edelleen loputtomiin. Tietääksemme koulut ovat olemassa johtaakseen oppilaita älylliseen sivistykseen, välittämällä tiedon alkeet ne kehittävät heidän kykyään hankkia sitä. Kansakoulu ei voi olla siitä mikään poikkeus. Se eroaa oppikoulusta ainoastaan siinä suhteessa että oppilailla on vähemmän kodinsivistystä ja opetusaika on siellä lyhyempi. Siksi opetus on järjestettävä niin, että oppilas lyhyessä ajassa pääsee samaan tulokseen kuin oppikoulussa pitemmässä ajassa ja saa taidon hankkia älyllistä sivistystä.

Toinen asia on soveltava koulu, joka välittää tietoa valitussa ammatissa, mutta joka ollakseen minkään arvoinen jo edellyttää alkeiskoulutuksella hankittuja taitoja. Esimerkiksi maatalouskoulut, joissa oppilas kyntämisen, takomisen ym. lisäksi ei par principe [periaatteessa] saa oppia mitään muuta kuin kirjoittamista ja laskemista, ovat tilanomistajien keksimiä laitoksia joista he saavat halpapalkkaisia mutta käyttökelpoisia renkejä. Sellaisia kouluja ei valtion ja isänmaallisesti ajattelevien ihmisten kuitenkaan pidä tukea. Ei tietenkään ole väärin, että se, jolla ei ole tilaisuutta oppia muuta, saa oppia edes auttavasti kirjoittamaan ja laskemaan. Mutta periaate, että koulussa ei saa opettaa mitään muuta, vaikka siihen olisi aikaa ja tilaisuutta, on amerikkalaisten orjaherrojen periaate orjien opettamiseen.

Toinen asia on myös se, että opetus tulevan ammatin aineissa on käyttökelpoinen keino saavuttaa kansakoulun päämäärä. Oppilas täytyy nimittäin innostaa oppimaan perusteet sille, mitä joka päivä tapahtuu hänen silmiensä edessä, tuntemaan tapa, jolla ammattia muissa maissa ja muilla seuduilla harjoitetaan ym. Näihin aineisiin hänellä on vankka lähtökohta omien kokemustensa pohjalta ja hänen on siten helpompi käsittää sekä lukemansa että se mitä hänelle suullisesti kerrotaan. Siksi hän voi tässä aineessa ehkä helpommin kuin jossain muussa oppia omin avuin hankkimaan tietoa ja sivistystä.

Mutta herra Meurman on sitä mieltä, että kansan ei pidä kiinnostua kouluista, joilla on tämä yleinen tavoite, siis intellektuaalinen sivistys, sillä kansa ei tunne sen tarvetta, ei näe sen ”hyötyä”. Olipa hyödyn tietoisuuden laita miten tahansa, kokemus puhuu herra Meurmanin väitettä vastaan. Kaupunkien koulut ovat tavallisesti täpötäynnä, alkeiskoulut, pedagogiot, vuoro-opetuskoulut, pikkulastenkoulut, olipa nimi mikä tahansa. Niissä ei yleensä opeteta mitään ammattia – jos poikkeuksena pidetään tyttökoulujen käsityötä – mutta vanhemmat näyttävät melko yleisesti ajattelevan, että kouluopetus on heidän lapsilleen hyödyksi. On erittäin uskottavaa, kuten herra M. sanoo, että jos oppikoulu ei johtaisi virkoihin ja palkkoihin, sitä käytäisiin melko vähän. Valitettavasti näyttävät usein ns. sivistyneet vanhemmat olevan sivistymättömiä jäljessä siinä, että he eivät vaadi lapsiltaan tietoja ja sivistystä, vaan leipää, arvonimiä, kunniamerkkejä ym. Maan uusi koulujärjestys on tuonut myös näiden koulujen periaatteeksi ammattiin opetuksen ja hyödyn saamisen. Mutta niin epätoivoinen ei tilanne ole, ettei sivistyneidenkin parissa sivistyksellä sinänsä olisi ystäviä, ja on vanhempia, jotka haluavat sitä lapsilleen. Tyttökoulut eivät johda virkoihin. Tosin myös niissä vanhempien laskelmointi ja turhamaisuus pelaavat peliään; edulliset ”naimakaupat” tytöille ovat usein taustalla. Mutta uskoisimme, että on melko paljon poikkeuksia, ja että on jopa vanhempia, jotka valittavat, että näissä kouluissa opetus on paljolti suunniteltu näön vuoksi. Mutta varsinkin kaupunkien kansakoulut todistavat herra M:n oletusta vastaan, että kansa ei tuntisi tarvitsevansa kouluja, joiden päämääränä ei suoraan ole aineellinen hyöty.

Vanhemmilta vaaditaan kyllä jo jonkinlaista sivistystä, jotta he arvostaisivat lasten älyllistä sivistystä. Sellaista sivistystasoa ei varmasti yleisesti maamme rahvaan keskuudessa ole, mutta varmasti kuitenkin jonkin verran useimmilla paikkakunnilla. Kokemus todistaa, että rahvas on monin paikoin itse perustanut kouluja, että useimpien paikkakuntien toive saada oma koulu on julkisesti ääneen lausuttu, että moni talonpoika lähettää poikansa kaupunkikouluihin. Kaipa voidaan perustaa sellaisiakin kouluja, jotka hävittävät nykyisen halun saada oma koulu. Mutta emme voi ymmärtää, että niin pitää käydä, jos kouluista ei tehdä maatalouskouluja. Tekijä väittää: ”aineelliselta pohjalta lähtien täytyy kansakoulun johtaa opetuksensa henkiseen sivistykseen. Se on syvälle asian luontoon perustuva järjestys”. Juuri tämä lause on se väärä perusta, jolle hän rakentaa. Teoria ja kokemus todistavat, että se on väärä. On kyllä niin, että inhimillinen tieto historiallisesti lähtee aistikokemuksesta; tieto ei kuitenkaan perustu siihen vaan ihmishengen itsetietoisuuteen. Sen vuoksi mikään tieto ei liioin ala aistitarkastelusta, vaan abstrakteista, yleisistä väittämistä. Samoin on oikein, että kansalla täytyy ensin olla ajallinen toimeentulonsa ja että sen täytyy pitää siitä huolta ja ponnistella sen hyväksi, ennen kuin se voi etsiä tietoa sinänsä ja itselleen. Mutta jo perheellä täytyy olla oma älyllinen sivistyksensä ennen toimeentuloa. Eikä kukaan ihminen kuvittele ensin opettavansa lasta hankkimaan elantonsa ja ruokkimaan itsensä. Jos opetus alkaisi siitä, olisi parempi opettaa lapsi kynsin repimään maata kuin opettaa aakkoset. Ja kuitenkin lapsi saa oppia ja hänen täytyy oppia paljon enemmän kuin aakkoset, ennen kuin hän edes tajuaa, että ihmisen täytyy tehdä työtä voidakseen syödä. Mutta tietääksemme kansakoulu on olemassa lasten opetusta varten, ei antaakseen kansan toistaa historiallista kehitystään. Kaikkiin säätyihin on lujasti juurtunut myös se vakaumus, että välttämättömintä on tieto Jumalasta, ihmisestä ja maailmasta, ei jonkin ammatin taito. Varmaa on myös, että tekijä huomaa Suomen kansan haluavan enemmän tällaista tietoa kuin tietoa maanviljelyksestä. On toivottavaa, että halu parempaan maanviljelyyn ja sen taitoihin lisääntyisi. Mutta olkoot ne ajat vielä kaukana, kun maan yleinen opetus ”asioiden luonteeseen” juurtuneena ”lähtee aineelliselta pohjalta”, ts. siitä tiedosta, joka tähtää ajalliseen toimeentuloon, ja aineellisesta hyödystä tulee syy, joka vie nuorison maan oppilaitoksiin.

Valitamme myös, että tekijä on lausunut tarkoituksensa niin häilyvin fraasein kuin että ”kansakoulun työtehtävänä” olisi ”sydämen halu jalostumiseen ja moraaliseen itsenäisyyteen”. Tällaisia teorioita kansakoulua ja yleensä koulua varten on yllin kyllin tarjolla. On kyllä uskomatonta miten ylevältä vaikuttaa käsitys, joka tekee sydämen jalostamisesta koulun päämäärän. Miten vähän tuo kaunis fraasi myös tekijälle merkitsee, näkyy siitä periaatteesta, jonka hän asettaa kansakoululle. Sillä voidaankohan odottaa ”sydämen halua jalostukseen ja moraaliseen itsenäisyyteen” opetukselta, jonka vaikutin on huoli ajallisesta toimeentulosta, aineellisesta hyödystä.

Ei liene kai aivan mahdotonta perustaa yksi tai useampia maanviljelykouluja maan joka seurakuntaan. Mutta ei kai kukaan sentään luule sen voivan tapahtua niin nopeasti, ettei tarvittaisi muutamaa vuosisataa, jotta yleinen sivistys ja yleinen hyvinvointi kykenevät sellaiseen ponnistukseen. Jos vain sellaisia kansakouluja perustettaisiin, joilla on maata ja järkiperäistä maataloutta, olisi niiden lukumäärä pakostakin vielä kauan melko vähäinen.

Tutkimuksen yksityiskohtaisista ehdotuksista kiinnitämme lukijan huomion vaatimukseen, että talonpoikaissäädystä valitut kansakoulunopettajat otetaan tehtävään lyhyehköksi ajaksi, esim. viideksi vuodeksi. Sen tarkoituksena on, että näistä opettajista ei tule huteroita ”herroja”, vaan he palaavat maanviljelijäluokkaan ja heistä tulee valistuneita talonpoikia. Vaikka olot tuskin näyttävät suosivan ehdotusta maanviljelyn harjoittamisesta kouluissa, katsomme puolestamme käsityksen olevan hyvin perusteltu ja melko onnistunut siirto tekijältä. Sellainen järjestys toisi aina tuoreita opettajavoimia koululle, olisi helppoa erottaa kelvottomat opettajat ja kaikki huoli opettajien eläkkeistä häviäisi. On helppo oivaltaa ehdotuksen edellyttävän, että myös opettajaseminaarien on oltava maatalouskouluja, koska vain siten voivat kansakoulunopettajat saada kelpoisuuden siirtyä takaisin maanviljelyn pariin. Antamalla maksutonta opetusta ja myöntämällä apurahoja seminaareihin voidaan oppilaat sitoa viideksi vuodeksi palvelemaan kansakoulunopettajina tai maksamaan takaisin saamansa koulutuksen kustannukset.

Vaikka käsityksemme kansakoulun periaatteesta poikkeaa tekijän esittämästä käsityksestä, pidämme tutkimusta kuitenkin ajatuksia herättävänä ja poikkeuksellisen lahjakkaasti laadittuna. Ennen kaikkea se kertoo asiaan kohdistuvasta yhtä harvinaisesta lämmöstä ja innosta. Suomen Talousseura saa varmaan harvoin syytä antaa palkinnoin tunnustusta tätä ansiokkaammalle teokselle. Väärinkäsityksen välttämiseksi meidän on myös lisättävä, että olemme käyttäneet puheenvuoron vain periaatetta vastaan. Se ei estä tekijää vaatimasta kansakouluun yleisesti sivistävää opetusta. ”Oppia lukemaan kirjaa ja ymmärtämään lukemansa ” hän pitää sen erityisenä oppiaineena. Ja siihen johtavan lukemiston tekijä ryhmittelee kolmeen luokkaan: ”Ensiksi: Jumalan ilmestyminen ihmisen autuudeksi (uskonto, uskonnon- ja kirkkohistoria); toiseksi: Jumalan ilmestyminen ihmisten kohtaloiden johtamisessa (yleinen historia); kolmanneksi: Jumalan ilmestyminen luonnossa (kasvioppi, voimaoppi, maailmankoostumusoppi) ja muissa luonnontieteen alaosastoissa. Oppilasta opetetaan ”joka tietoaineesta lopulta löytämään Jumala” – ”paitsi niistä, joiden tarkoituksena on vain elämän käytännölliset tavoitteet”. Viimeksi mainittu ihmeellinen poikkeus liittyy tekijän käyttämään periaatteeseen. Eli pitääkö ihmisen löytää Jumala kivestä, mutta ei omasta työstään ja toimestaan? Ja mitä on silloin yleinen historia? Eikö maanviljelyllä ole siinä mitään sijaa?

Liitteenä herra Meurmanin tutkimukseen voimme ilmoittaa:

Kejserliga Finska Hushållningssällskapets handlingar. 4:e tom. 2:a häftet. Åbo 1857. [Suomen keisarillisen talousseuran toimituksia. 4. nide, 2. vihko.]

Vihko sisältää herra Meurmanin palkitun tutkimuksen lisäksi muutaman sivun mittaisen: ”Kudontanäyttely Turussa” ja vielä suppeamman: ”Suomalaisia liuskekiviä” ja lopuksi pitkän luettelon seuran jäsenistä 1. marraskuuta 1856. Tällä me emme halua sanoa, että nämä kaksi uutista olisivat arvottomia. Mutta melko laihaksi vihko kutistuu, jos lasketaan pois erikseen painettu palkintokirjoitus.

J. V. S.