A. Thiers, Histoire du Consulat et de l'Empire. Tome XVII [Konsulikauden ja (Napoleon I:n) keisarikunnan historia. XVII osa]. Pariisi 1860.
Lord Macaulay, The History of England. Vols 9 & 10 [Lordi M., Englannin historia, osat 9 & 10]. Leipzig 1861. (Tauchnitz Collection.)
Kuusi vuotta sitten tässä lehdessä esiteltiin näiden kummankin maailmankuulun teoksen ensimmäiset osat.
Oli ennustettavissa, ettei Macaulayn Englannin historia, vaikka se aloitettiin vasta Jaakko II:sta ja sen oli siis määrä kattaa vain noin puolitoista vuosisataa, ehtisi koskaan valmistua niin laajana kuin kirjoittaja oli suunnitellut. Valitettavasti kuolema tempasi hänet pois työnsä äärestä, ennen kuin hän oli ehtinyt saada valmiiksi siitä edes sitä vähäistä osaa, joka olisi kattanut ensimmäiset 17 vuotta – vähäisen osan vuosien lukumäärän kannalta, mutta kuitenkin vuoden 1688 vallankumouksen, sen syiden ja Vilhelm III:n hallituskaudella koettujen seurausten kuvauksena Englannin sisäisen historian tärkeimmän vaiheen mainittujen 150 vuoden aikana. Macaulay ei nimittäin saanut täysin valmiiksi Vilhelmin hallituskauden historiaa. Tässä esiteltävä 9. osa käsittää vuodet 1698 ja –99. Kertomus jatkuu 10. osassa huhtikuuhun 1700, mutta katkeaa silloin kokoontuneen sangen melskeisen parlamentin istuntokauden keskeyttämiseen. Loppusanat ovat: ”Ensimmäisen kerran vallankumouksen jälkeen istuntokausi lopetettiin ilman valtaistuinpuhetta. Vilhelm oli liian katkeroitunut kiittääkseen alahuonetta ja liian viisas moittiakseen sitä.” Parlamentti oli kuohuksissaan lähinnä siitä syystä, että Vilhelm oli sijoittanut tärkeimpiin tehtäviin hollantilaisia ystäviään ja pitänyt Englannin palkkalistoilla ne hollantilaiset joukot, joiden avulla hän oli maan vapauttanut. Ensiksi mainittuun ratkaisuun olivat johtaneet osaksi kuninkaan suurempi kiintymys syntymämaahansa, osaksi henkilökohtaiset ystävyyssuhteet, osaksi Englannin valtiomiesten turmeltunut luonne, heidän epäluotettavuutensa ja lahjottavuutensa; jälkimmäisen ratkaisun syynä olivat hänen Ranskaa ja katolisuuden ylivaltaa vastaan suunnittelemansa hankkeet. Kansallistunne ja kateus, jota nostattivat kuninkaan hollantilaisille ystävilleen jakelemat laajat maaomaisuudet, nostattivat näitä vastaan myrskyn; ja kun englantilaiset vanhastaan pelkäsivät hallitsijan käytettävissä olevaa vahvaa vakinaista armeijaa, päädyttiin vapauttamaan palveluksesta hollantilaisten joukkojen lisäksi myös suuri osa englantilaisista joukoista, kun niiden ylläpitoon kieltäydyttiin myöntämästä varoja.
Jälkimmäinen osa sisältää myös kuvauksen Vilhelmin kuolemasta; muun sisällön tavoin se löydettiin valmiiksi kirjoitettuna Macaulayn jälkeen jääneiden papereiden joukosta. Edesmenneen sisar, lady Trevelyan, on julkaissut nämä molemmat osat.
Thiersin teoksen seitsemästoista osa ulottuu Napoleonin paluusta Pariisiin vuoden 1813 sotaretken ja Leipzigin tappion jälkeen hänen ensimmäiseen kruunusta luopumiseensa Fontainebleaussa ja matkaansa Elbaan. Nykyisten olojen on sanottu vaikuttaneen Thiersin arviointeihin sitä enemmän, mitä pitemmälle hän etenee sankarinsa kukistumisen ja tämän politiikan turmiollisten seurausten kuvaamisessa. Tätä on kuitenkin vaikea havaita. Thiers, joka on hyvin ankarasti moittinut Venäjää vastaan käytyä sotaa ja Dresdenissä 1813 tarjotun rauhan torjumista, pyrkii päinvastoin osoittamaan, että sen jälkeen neuvottelujen aika oli ohi ja taisteleminen oli ainoa mahdollisuus, vaikka menestyksen toiveet olivat vähäiset. Hän tukee uusilla yksityiskohdilla sitä tunnettua käsitystä, että Napoleonin kukistumista joudutti Pariisissa tapahtunut petos, joka antoi liittoutuneille aiheen marssia sinne ja jättää hänet selkänsä taakse. Tämä petos pohjautui yleiseen mielialaan. Maakunnissa, joissa vihollisarmeijat mellastelivat, oli vielä jäljellä halua vastarintaan ja uhrivalmiutta; Pariisin lisäksi muuallakin maassa suhtauduttiin maahantunkeutumiseen silti kylmästi, saatettiinpa sitä pitää pelastuksenakin, ainakin mahdollisuutena päästä rauhaan ja lepoon loputtoman sodan vaatimien ponnistusten jälkeen.
Talleyrandin juonia ja Marmontin antautumista valaistaan uusilla tiedoilla. Siinä vaiheessa, kun viimeksi mainittu teki sopimuksensa liittoutuneiden kanssa, Napoleon, jonka etujoukkona Marmontin armeijakunta oli, toivoi vielä voivansa lyödä ja karkottaa nämä maasta. Hän arvioi saavansa tähän tuekseen Pariisin väestön. Hänen marsalkkansa ja kenraalinsa vastustivat taistelua, jota olisi käyty vielä Pariisin kaduillakin. Kiistattomasti heidänkin joukossaan ilmeni masentuneisuutta ja oman edun tavoittelua. Kukaan tuskin kuitenkaan voi ratkaista, oliko heillä mahdollisuuksia menestyksekkään lopputuloksen saavuttamiseen uusissa taisteluissa suurimpienkaan uhrausten hinnalla.
On murheellista nähdä suuri kansakunta saatettuna tällaiseen äärimmäiseen tilanteeseen, jossa sen on niin sanoakseni unohdettava isänmaan asia rauhan saadakseen. Tunne alennustilasta heräsikin pian uudelleen. Se ei voinut tarrautua mihinkään muuhun symboliin kuin Napoleoniin ja hänen kotkiinsa. Béranger antoi sille äänen, ja nyt aletaan ymmärtää, että juuri hän kaatoi Kaarle X:n lisäksi myös sekä Ludvig Filipin että tasavallan. Jopa poliittinen vapaus menetti arvonsa, kun kansakunta oli tungettu pois historiallisesta asemastaan. Saksalaiset puhuvat paljon ranskalaisten turhamaisesta rakkaudesta ”la gloireen” [kunniaan]. Poroporvarillinen liberalismi ei voi käsittää sitä. Saksan kansakunnan keskuudessa ei kuitenkaan kipeimmin kai tarvita vapaamielisempiä valtiosääntöjä, vaan poliittista yhtenäisyyttä ja merkittävyyttä. Tunnetusti Saksassa on jo suuri puolue, joka ymmärtää tämän.
Thiersin teoksen aloitettu julkaiseminen ruotsiksi näyttää keskeytyneen. Sen sijaan parhaillaan julkaistaan uutta ruotsinkielistä laitosta Macaulayn historiasta.
Narrative of Events during the Invasion of Russia by Napoleon Bonaparte and the Retreat of the French Army 1812 by General Sir Robert Wilson [Kenraali, sir R. W., Kertomus siitä, mitä tapahtui Napoleon Bonaparten hyökätessä Venäjälle ja Ranskan armeijan vetäytyessä 1812]. Lontoo 1860.
Nämä muistelmat tai tämä päiväkirja, josta on vuoden aikana julkaistu jo kaksi painosta, on otettu näköjään kaikkialla vastaan tavallista kiinnostuneemmin.
Jo edesmennyt kirjoittaja, kenraali Wilson, oli taistellut Portugalissa ja Espanjassa. Vuonna 1812 hän toimi sotilasasiamiehenä Englannin Konstantinopolin-suurlähetystössä, joka osallistui rauhanvälitykseen Venäjän ja Turkin välisen sodan lopettamiseksi. Sieltä hänet lähetettiin suurvisiirin ja amiraali Tšitšagovin leiriin ja sitten Pietariin. Matkalla hän kohtasi Venäjän suuren armeijan Smolenskin luona ja näki taistelun ja kaupungin valloituksen. Pietarista hän lähti takaisin armeijaan Moskovan tyhjentämisen jälkeen ja seurasi Englannin asiamiehenä sen mukana Preussin rajalle saakka. Hänen päätehtävänsä oli pyrkiä estämään kaikki sopimukset Napoleonin kanssa, koska Venäjä oli Englannin kanssa solmimassaan sopimuksessa sitoutunut olemaan tekemättä erillisrauhaa. Hän toimi tässä tehtävässä myös Keisari Aleksanterin henkilökohtaisen tahdon mukaisesti. Keisari oli nimittäin Moskovan valloituksen jälkeen päättänyt olla ryhtymättä mihinkään neuvotteluihin niin kauan kuin Ranskan armeija oli Venäjän rajojen sisäpuolella.
Kirjoittajan kertomus, oikeastaan osaksi saatuihin tilanneselostuksiin ja osaksi omiin havaintoihin perustuva päiväkirja, ei sisällä mitään erityisesti uutta itse sotatapahtumista. Kahdesta ranskalaisten virheestä hän esittää ankaran moitteen. Barclay de Tollyn komentama Venäjän armeijan pääosa olisi W:n mukaan ollut lyötävissä ja hajotettavissa Valutinon (Lubinon) luona Smolenskin valloituksen jälkeen, jos etenkin Junot olisi täyttänyt velvollisuutensa. Tämän virheestä on toki ennenkin huomautettu, ja Napoleon moitti sitä heti, mutta tietääksemme kukaan muu ei ole esittänyt Venäjän armeijan tämän osan tilannetta yhtä hankalaksi. Lisäksi hän on epäröimättä sitä mieltä, että Venäjän armeija oli Malojaroslavetsin taistelun jälkeen jättänyt tien Kalugaan avoimeksi, joten Napoleon olisi voinut uusiin taisteluihin joutumatta päästä vetäytymään vielä hävittämättömien seutujen kautta, jos hän vain olisi jatkanut marssiaan tuota kaupunkia kohti. On itsestään selvää, että venäläisten komentaja, sotamarsalkka Kutuzov saa ankarat moitteet kokonaisen päivän ajan lujasti puolustetun aseman jättämisestä. Hän saa yleensäkin sangen raskaita syytöksiä menettelystään monissa muissa yhteyksissä, mm. Krasnoin luona ja Berezinajoella. Lienee kuitenkin aihetta epäillä, olisiko Ranskan armeija voitu tuhota Krasnoissa niin helposti kuin kirjoittaja olettaa. Eikä Venäjän armeijalla ollut varaa suuriin ja tuloksiltaan epävarmoihin uhrauksiin, minkä näyttää todistavan se seikka, että tässäkin armeijassa oli vain parikymmentätuhatta taistelukykyistä miestä Preussin rajalle tultaessa. Kutuzovin ja Wilsonin suhdetta valaisevat ensiksi mainitun sanat, ettei hän toivonut Napoleonin täydellistä nujertamista, koska siitä korjaisi hyödyn Englanti eikä Venäjä.
Kenraali Wilsonilla oli etenkin kahdessa tilanteessa varsin hankalat tehtävät täytettävänään. Smolenskissa Venäjän kenraalit antoivat hänen tehtäväkseen pyytää uutta ylipäällikköä Keisari Aleksanterilta sekä välittää hallitsijalle heidän toivomuksensa, että liian ranskalaisystävällisenä pidetty kreivi Rumjantsov siirrettäisiin pois ulkoasioita hoitamasta. Ruhtinas Kutuzov nimitettiin ylipäälliköksi kuitenkin jo ennen kuin W. ehti täyttää saamaansa toimeksiantoa. Toisen kerran hän sai Tarrutinon leirissä Napoleonin ollessa vielä Moskovassa kehotuksen estää ruhtinaan ja kenraali Lauristonin sovittu tapaaminen venäläisten etuvartioasemien ulkopuolella. Ranskalaisten tarkoituksena oli aselevon aikaansaaminen. Tapaaminen tapahtuikin sitten venäläisten päämajassa. Kertomukset näistä Venäjän armeijan sisäisistä asioista ovat ehkä kirjan valaisevinta antia. Näyttää siltä, ettei kenraali Wilson juuri tällaisten operaatioiden ja Keisariin saamiensa suhteiden takia julkaissut kertomusta elinaikanaan.
Handbuch der vergleichenden Stastistik – der Völkerzustands- und Staatenkunde – von G. F. Kolb. 2:e umgearbeitete Auflage [G. F. K., Kansojen elämänolojen ja valtioiden tuntemuksen kannalta merkittävien vertailujen tilastollinen käsikirja. 2. korjattu ja täydennetty painos]. Leipzig 1860.
Voimme epäröimättä suositella tätä kirjaa. Siihen on mallikelpoisen lyhyessä muodossa mahdutettu niin täydellinen tietojen runsaus, että kirjan kokoon nähden sen anti yllättää tietojen käyttäjän. Voitaneen myös olla varmoja siitä, että tämän nähtävästi hyvin laajaa levikkiä tavoittelevan teoksen aineisto on koottu uusimmista ja varmimmista lähteistä, ja tämän varmistavatkin esitetyt lainaukset.
Tilastolliselta käsikirjalta odotetaan vain numerotietoja, jotka valaisevat vallitsevaa tilannetta jossakin maassa tilastoluvuilla. Kirjoittaja antaa kuitenkin enemmän, hän nimittäin esittää tilastovertailuja varhaisempiin aikoihin, joten kirjan lukeminen tuottaa myös huvia. Kirjan 6. pääluvussa keskitytään kokonaan Euroopan ja Amerikan tärkeimpien valtioiden tilastotietojen vertailuun. Kirjoittaja tarkastelee nimittäin vain näitä kahta maanosaa, ja muista mainitaan vain Euroopan valtioiden siirtomaat. Viimeisessä, seitsemännessä pääluvussa käsitellään otsikon ”Allgemeine menschliche Verhältnisse (Socialstatistik)” [Ihmisten yleiset elämänolot (sosiaalitilastot)] alla erityiskysymyksiä, lähinnä väkilukua, sairastavuutta, kuolleisuutta, mutta myös hyvinvoinnin ja kurjuuden vaikutusta käyttäytymiseen jne. Tämän pääluvun sisältö on erityisen mielenkiintoinen, vaikka voitaneen toki huomauttaa, että kirjoittajan (tai oikeastaan ranskalaisen [belgialaisen] Quetelet'n, johon hän vetoaa) käsitys asioista on perin materialistinen. On esim. kiistatonta, että hyvinvointi muuttaa käyttäytymistä. Samoin on tosiasia, että kalliin ajan oloissa omaisuusrikosten määrä kasvaa, eniten edistyneimmissä maissa, joissa varallisuuserot ovat suuret. Totuudenvastainen on sen sijaan väite, että rikoksia muka tapahtuu enemmän köyhässä kuin rikkaammassa maassa. Tällaiset seikat riippuvat monista muista, laadultaan henkisistä perusteista. Hieman kummallinen on Quetelet'n esittämä toteamus, ettei pelkästään avioliittojen solmiminen noudata tiettyä tilastollista kaavaa, vaan myös uudelleen avioituneiden leskien ja jopa alle 30-vuotiaiden miesten yli 60-vuotiaiden naisten kanssa solmimien avioliittojen määrä jne. on tietyssä ja tarkasti samassa suhteessa avioliittojen kokonaismäärään. Samalla tavoin selitetään myös se, että tiettyä väestömäärää vastaa tietty solmittujen avioliittojen määrä ja että tässä ilmenee vaihtelua, joka johtuu vaihtelevista mahdollisuuksista toimeentulon hankkimiseen varhaisessa iässä, esim. siitä, kuinka paljon kansalla on käytettävissään viljaa jne. henkeä kohti. Kun kyseessä ovat vaistoihin perustuvat toiminnat, ihminen on tietysti tiukemmin riippuvainen luonnonoloista kuin muuten. Nurinkurista on kuitenkin päätellä tämän perusteella, että tahdon vapaus on yhteiskunnallisissa oloissa ”satunnainen syy”. Mielivallalla, yksilön päähänpistoilla, on vain satunnaista vaikutusta yhteiskuntaelämän sujumiseen, näin voidaan kyllä sanoa. Onneksi asia on näin, ja se on myös järkevää. Mutta jos tahdon vapaus käsitetään tahtomisen järkevyydeksi, haluksi ja kyvyksi tehdä se, mikä on tehtävä ja mikä on oikein, ihmisen on oltava sokea ollakseen sitä mieltä, että vapaa tahto on vain ns. satunnainen syy ja luonnon järjestys puolestaan todella vaikuttava syy historiassakin.
Erikoistilastot Saksan pikkuvaltioista ovat tarpeettomia lukijoille Saksan ulkopuolella. Ne eivät kuitenkaan vie paljon tilaa.
Jos joku suomalainen lähettäisi (Zürichissä asuvalle) kirjoittajalle tietoaineistoa meidän maastamme teoksen uutta painosta varten, tämä edistäisi tuntuvasti olojemme tuntemusta ulkomailla. Kirjassa on nyt merkityksettömän vähän tietoja Suomesta. Suomen suuriruhtinaskunta sisällytetään 6. pääosana Venäjän valtakuntaan Itämeren maakuntien ja Kazanin tsaarikunnan väliin, ja läänit ja niiden väkiluvut luetellaan samoin kuin Venäjän kuvernementit. Tieto maan väkiluvusta (1 636 915) on yli 10 vuoden takainen, kuten näkyy. Suomen sotalaitoksesta ja valtionvelasta mainitaan erikseen muutamalla sanalla. Kirjan lukija voinee tämän perusteella päätellä, että Suomella on sellaisia omia laitoksia, joita millään muulla alistetussa asemassa olevalla Euroopan maalla ei ole ja joita Unkari parhaillaan tavoittelee itselleen, oma valtiontalous, oma sotalaitos ja sotilashallinto. Nimenomaiset selvitykset näistä asioista samoin kuin erilliset Suomen kulttuurielämää koskevat tilastotiedot kuitenkin puuttuvat.
Ellei joku ole ennestään vakuuttunut siitä, että meidän aikamme lainajärjestelmä vie perikatoon kaikki valtiot, joilla ei ole kansanedustukseen nojaavaa valtiosääntöä, tilasto voi opettaa hänelle tämän asian. Väistämättä tarpeelliset vakinaiset armeijat ovat tärkein syy siihen, että valtiot ovat joutuneet turvautumaan lainoihin. Ja tämä murtaa vähitellen valtiomuodon perusteet, kun luotonantajat vetäytyvät pois. Koska luotonantajat ovat riippumaton voima, luoton säilyttämiseen ei ole muuta keinoa kuin luottamuksen ylläpitäminen. He eivät kuitenkaan luota muihin kuin kansanedustuslaitoksen tilintarkastajiin. Valtion velkaantumista voidaan näin ollen pitää varmana tienä liberaalisiin valtiosääntöihin. Esim. Ranskassa luullaan, että on keksitty erinomainen keino rahojen hankkimiseen, kun mahdollisimman suuri osa kansasta tehdään valtion saamamiehiksi. Päivätyöläiseltäkin lainataan hänen säästönsä. Seurauksena tietysti on, että kaikki nämä velkojat vaativat jossakin vaiheessa oikeutta osallistua päätöksentekoon kaikissa asioissa, jotka voivat alentaa valtion lainapapereiden kurssia tai vaarantaa korkojen maksamisen. Tulevaisuudessa nähdään, ovatko velat yhtä hyödyllisiä valtioiden pysyvyyden kannalta. Onneksi useimmat Euroopan maat ovat sotkeutuneet niin pahasti ongelmiinsa, että toisen on yhtä vaikea varustautua hyökkäämään kuin toisen puolustautumaan, ja kummankin osapuolen velkataakka on siis myös kummallekin puolelle suojavarustuksena.
Handatlas der allgemeinen Erdkunde der Länder u. Staatenkunde von Evald [E., Maailman yleismaantieteen ja valtiotiedon käsikartasto].
Handbuch der allgemeinen Erdkunde der Länder u. Staatenkunde, ein Buch für das Haus von D:r W. Eder [Toht. W. E., Maailman yleismaantieteen ja valtiotiedon käsikirja koteja varten]. Darmstadt 1860.
Kyseessä olevan vasta nyt valmistuneen karttakokoelman julkaiseminen on jatkunut hyvin hitaasti ainakin 13–14 vuotta, ellei arvostelijan muisti petä.
Teos on painatettu värillisenä; meri, järvet ja joet sinisellä, vuoret kellanruskealla, ylängöt ja alangot keltaisen eri sävyillä. Itse asiassa missään ei voi nähdä kauniimpia karttoja kuin eräät näistä ylänkö- ja alankoalueiden kartoista. Hankalaa tosin on, etteivät vuoristoseutujen paikannimet erotu tummasta taustasta hyvin. Karttateoksen rakenteen peruslinjana on matemaattisen ja luonnonmaantieteen esittäminen, jonka rinnalla poliittinen maantiede on jäänyt toissijaiseksi. Enemmistö teoksen 80 kartasta kuuluu maantieteen ensiksi mainittujen erikoisalojen piiriin. Maanosista ja eräistä maista julkaistaan korkeussuhteet esittävä sekä vesistökartta. Lisäksi teos sisältää joukon geologisia ja luonnonoloja esitteleviä karttoja merivirroista, tuulisuhteista, sateisuudesta, maamagnetismista, isotermeistä, isokimeeneistä, isoteereistä sekä kasvi- ja eläinmaantieteestä sekä myös kansallisuus- ja kielikarttoja sekä kaupunkien asemakaavoja. Kyseessä ei siis ole pelkästään runsas kokoelma, josta voi etsiä tietoja niitä tarvitessaan, vaan teos, jota kannattaa tutkia opikseen. Vaikka se ei ole yhtä sovelias päivittäiseen koulukäyttöön, sitä kannattaa käsittääksemme suositella oppilaille apuvälineeksi opitun kertaamista varten. Koko luonnonmaantieteen osalta ei tarvita muuta kirjaa kuin kartasto ja opettajan sen tutkimiseen antamat suulliset ohjeet.
Kartaston ostaja saa mainitun maantieteen käsikirjan ilmaiseksi. Arvostelija on vasta nähnyt vain ensimmäisen vihkon, 20 oktaavokokoista arkkia. Koko laajuudeksi tulee 60 arkkia. Sen sisältö vastaa otsikkoa, se on yksityiseen kirjastoon tarkoitettu käsikirja, jossa suurin mahdollinen täydellisyys on yhdistetty pienimpään mahdolliseen tilankäyttöön. Lähteinä on käytetty kaikkein uusimpia tutkimuksia.
Hankkimalla kyseessä olevan kartaston ja käsikirjan ja sen lisäksi Kolbin tilastoteoksen pystyy todellakin tutustumaan mainiosti maailmaan – ja hiukan taivaankanteenkin, koska kartasto sisältää aurinkokuntaa koskevien karttojen lisäksi myös tähtikartan ja kuun kartan.
Kiinnitämme tässä yhteydessä huomiota myös pieneen halpaan koulukartastoon, joka on samoin painatettu värein ja on tavattoman kätevä ja mukavankokoinen imperiaalioktaavokoossa, mutta sisältää kvarttokokoiset kartat, jotka on nidottu yhteen kartan keskeltä. Kirjan hinta on vain 1 ½ taaleria. Kartasto on nimeltään C. Adami's Schul-Atlas in 22 Karten. 2:e Auflage [C. A., Koulukartasto, 22 karttaa, 2. painos]. Berliini 1858.
Täydennysosa, Zweyter Theil [toinen osa], sisältää 12 erikoiskarttaa, ja sen hinta on 1 1/6 taaleria, mutta sen aihepiirinä on lähinnä Saksa, eikä sitä tästä syystä tarvittane muualla kuin Saksan kouluissa.
J. V. S.
