1Tämä artikkeli on nostattanut sanomalehtikritiikin myrskyn, joka kuten tavallista perustuu väärinkäsityksiin, vääristelyyn, kieroihin tulkintoihin ja valheisiin.

Ei kannata nähdä vaivaa niiden takia, jotka vielä tavailevat historian ymmärtämiseksi välttämättömiä aakkosia, niiden takia, jotka eivät ymmärrä, että historia on kansakuntien historiaa ja että syyllisyys lankeaa silti yksilöiden kannettavaksi.

Litteraturbladetin lukijat lienevät vakuuttuneita siitä, ettemme me koskaan voisi kunnioittaa sitä nurinkurista oppia, ettei julkisuuden henkilöiden julkisia toimia saisi arvostella. Olemme myös puheena olevassa artikkelissa, tosin tarpeettomasti, tunnustaneet nimenomaisesti Ruotsin lehdistön oikeuden moittia sitä, mitä moitittavaa Suomen oloissa on. Emme ole myöskään halunneet julistaa pannaan mitään poliittista mielenvirettä emmekä mitään sellaisen ilmauksia. Pelkät mielenvireet ja fraasit eivät kuitenkaan vaikuta mihinkään; ja tavallisestihan näitä on runsaimmin esitettävänä sellaisilla henkilöillä, jotka eivät kelpaa mihinkään muuhun, eivät pysty hankkimaan itselleen yhteiskunnassa sellaista paikkaa, jossa he voisivat saada jotakin aikaan, ja joilta puuttuu kansalaisten arvostus, jonka varassa heidän mielipiteenilmauksensa voisivat saada jonkinmoista merkitystä, ja jotka itse osoittavat tämän vakuutellessaan, ettei heidän isänmaassaan ole mitään kelvollista eikä tapahdu mitään uudistuksia parempaan suuntaan. Heille me olemme halunneet muistuttaa, että heidän pitäisi tuntea häpeää sen surkeuden takia, jota he maalailevat. Ja pidämme edelleenkin kiinni käsityksestämme, että yksilö, joka ei tunne häpeää isänmaansa alennustilasta, joka luulee täyttäneensä velvollisuutensa vain esittämällä käsityksensä siitä ja on kiistänyt osavastuunsa asiasta, on matalamielinen egoisti. Mielestämme jokaisen todellisen isänmaanystävän on tunnettava olevansa osasyyllinen siihen huonoon, mitä hänen isänmaassaan tapahtuu, sitä syyllisempi, mitä enemmän hän uskoo olevansa tiedoiltaan ja kyvyiltään suuren massan yläpuolella. Jos minkä tahansa maan johtavien henkilöiden keskuudessa on vain isänmaanpettureita, tai jopa ainoastaan yleistä kelvottomuutta, tietämättömyyttä ja pahantahtoisuutta, tämä osoittaa, että ainakin maan sivistynyt yhteiskuntaluokka on siveellisesti rappiolla; jos massa on alkukantaista, samainen luokka ei ole toiminut sen valistamiseksi niin kuin sen olisi pitänyt toimia, ja se on jopa syyllinen aineelliseen kurjuuteen siitä riippumatta, miten loisteliaissa saleissa se itse majailee. Tämä ei kumoa sitä, että ylempien yhteiskuntaluokkien rappio liittyy aina koko kansan alhaiseen kehitystasoon.

Tätä tarkoittaen olemme kyseessä olevassa artikkelissa puhuneet Ruotsin lehdistön suhtautumisesta Suomeen emmekä siinä suinkaan ensimmäisen kerran. Olemme maininneet Aftonbladetin, koska ulkomailla tuskin tunnetaan muita ruotsalaisia lehtiä. Tämän lehden tavalla toimia oppositiossa ja esiintyä liberalismin äänenkannattajana on meille merkitystä vain sen takia, että lehden käsitys Suomen oloista on yhteydessä sen yleiseen näkemykseen ja menettelytapoihin. Kun se ja sen kaltaiset kiivailevat junkkereita, prelaatteja jne. vastaan, tämä ei tapahdu yksinkertaisesti heidän oppiensa kumoamiseksi ja heidän poliittisiin pyrkimyksiinsä kohdistuvan vastarinnan nostattamiseksi, vaan keinona on heidän moraalinen halventamisensa sekä puolueena että yksilöinä. Yleensäkin vastustajat leimataan moraalittomiksi. Heidät kuvaillaan vallanhimoisiksi, omaa etuaan tavoitteleviksi onnenonkijoiksi, jotka eivät piittaa isänmaan kunniasta eivätkä sen menestyksestä, joita ihmiskunnan korkeammat edut eivät kiinnosta. Kaikissa maissa on tämän menetelmän käyttäjiä. Puolueiden välinen viha kehittää sen; oman edun tavoittelu kaappaa sen käsiinsä ja hyödyntää sen avulla voimaperäisesti massojen huonoja intohimoja, rikkaampiin, ylemmissä asemissa oleviin, korkeampaa palkkaa saaviin, ansioituneisiin ja kunnioitusta nauttiviin kohdistuvaa kateutta, niin että asiantuntemuksen ja lahjakkuuden tuomat ansiot, jaloinkin kunnostautuminen, joutuvat saman halpamaisen parjauksen kohteiksi kuin ulkonaiset edut. Aftonbladetin historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä tästä viimeksi mainitustakin ilmiöstä. Jokaisessa maassa, jossa tuollaista lehdistöä on, sillä on kuitenkin vastavoimansa, ei niinkään vastapuolueen samantyyppisissä lehdissä, sillä tämä saa tavallisesti puolestapuhujikseen henkilöitä, joilla ei ole minkäänlaisia ansioita ja joiden arvostuksesta ei näin ollen voida mitään ottaa poiskaan, kuin vähitellen kehittyvässä jalommalla tavalla toimivassa julkisessa sanassa. Ruotsissa tätä lehdistöä ovat edustaneet pääasiassa muutamat maaseutukaupunkien lehdet, kuten Östgötha korrespondenten, Götheborgs Handels- och Sjöfartstidning ym. Tästä ei ole kuitenkaan ollut mitään hyötyä Suomen olojen käsittelyn kannalta. Siitä syystä olimme erityisen ilahtuneita havaitessamme, että viimeksi mainittu lehti oli osoittanut niille hieman huomiota jalommassa hengessä. Aftonbladet on sitä vastoin käyttänyt alttiisti hyväkseen ”kir­jeenvaihtajia”, jotka ovat sen menettelytapojen henkiystäviä. Ja toden totta: jos Suomen viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan historia kirjoitettaisiin Aftonbladetin palstoja lähteenä käyttäen, tuskinpa saataisiin helposti kokoon sitä mustempaa tarinaa, vailla yhtään valon pilkahdusta. Sama pätee jossakin määrin Ruotsinkin historiaan, jos sen aikakirjat kirjoitettaisiin pelkästään Aftonbladetin perusteella. Aftonbladet on viimeksi kuluneen vuoden aikana hieman muuttanut suhtautumistaan Suomeen, kertoman mukaan tekemänsä sopimuksen johdosta. Mielestämme lehti voisi kuitenkin tehdä enemmänkin kuin vain noudattaa tietynlaista varovaisuutta. Jos se toivoo löy­tävänsä yleisöä Suomesta, se voisi seurata täkäläisiä tapahtumia, esittää asiat todenmukaisesti, arvioida niitä tyynesti ja arvokkaasti, jolloin tapahtumien arvostelussa on otettava huomioon olevat olot ja se, mikä niiden vallitessa on mahdollista. Paitsi tuollaisen arvostelun hyödyllisyyttä jokainen ajatteleva lu­kija Suomessa arvostaisi lehden isänmaamme tilaa koskevaa asiantuntemusta, jota se levittäisi myös Ruotsin asukkaiden keskuuteen ja Ruotsin rajojen ulkopuolellekin.

Oli selvää, että arviomme mainitun julkaisutoiminnan menetelmän mo­raalisesta arvosta osuisi kohteisiin myös meren tällä puolella. Sen täytyi osua kaikkiin niihin, joiden isänmaallisuus rajoittuu siihen, että he haluavat tahrata ja pystyvät tahraamaan kaiken, mistä ryhtyvät puhumaan, ja etenkin niihin, jotka tulkitsevat heidän mielenlaatuaan kynällään – niin laveasti kuin vain ti­laa suodaan. Epäilemättä he ovat lukeneet halveksunnan sanojemme takaa. Haluamme kuitenkin vakuuttaa heille, että he ovat erehtyneet. Nämä sanathan ilmaisivat vain tuskaamme siitä, että näemme isänmaatamme jatkuvasti esiteltävän ulkomailla sellaisessa sävyssä kuin se olisi äiti, joka synnyttää pel­kästään moraalisia epäsikiöitä, isänmaansa pettäjiä, ihmiskunnan vihollisia. Niitä muiden tarkoitusten käsikassaroita, jotka näkevät vaivaa saadakseen maailman vakuuttumaan tämän suomalaisen surkeuden olemassaolosta, emme todellakaan ajatelleet.

Samalla kun me puolestamme tunnemme häpeää kaikesta, mikä maailman silmissä halventaa isänmaata, häpeämme sitäkin, että se elättää povellaan sellaisia yksilöitä, joiden huvina näyttää olevan paitsi sen puutteiden julistaminen ja sen kohtalon vähemmän ilahduttavien vaiheiden ja tapahtumien esittäminen vielä mustempina etsimällä mustimpia motiiveja noiden tapahtumien aiheuttajien toimille, myös maalauksen täydentäminen satuilulla, kun tosiasioita ei perusteluiksi löydy. Meille toisin kuin niille, jotka pitävät kunni­a­naan sitä, etteivät he häpeä eivätkä hämmästy mitään, tuottaa todellista iloa usko Suomen kansan kehittymiseen ja se seikka, että havaitsemme myös maan hallitustoimissa ja hallinnossa osoituksia siitä. Tunnustamme jopa nöyrästi Kaitselmuksen ihmeellisen ohjauksen tämänkin kansan viime aikojen historiassa. Tämä vakaumuksemme perustuu siihen, ettemme löydä maailmanhistoriasta yhtään esimerkkitapausta valloitetusta maasta, joka olisi vastaavissa oloissa pystynyt saavuttamaan sellaisen poliittisen aseman, joka Suomella nykyisin on. Kun on kuullut tai lukenut siitä tulevaisuutta koske­vasta toivottomuudesta, joka painoi isiemme mieltä, voi ymmärtää, missä valossa he näkivät olojen vaikeuden. Ja meistä näyttää siltä, että ajattelemattomimmankin pitäisi vain pikaisesti verratessaan Suomen aineel­lista heikkoutta sen valtakunnan suunnattomaan mahtiin ja yksinvaltaiseen hallitustapaan, johon maa 1809 yhdistettiin, oivaltaa ihmeellisen suuren­moiseksi se seikka, että silloinen Suomi on nyt paitsi sisäiseltä valtiomuo­doltaan itsenäinen myös valloittanut tämän valtiomuodon alaisuuteen jo kauan sitten erotettuja osiaan. Kukaan niistä, jotka elivät vuonna 1809, ei lie­ne uskonut, että me nyt vuonna 1861 voisimme todeta jo puoli vuosisataa kuluneen siitä päivästä, jolloin isänmaahan yhdistettiin ne alueet, jotka Uudenkaupungin ja Turun rauhansopimuksissa oli siitä erotettu, ja että me voimme odottaa sen hetken olevan varmasti ja pikaisesti käsillä, jolloin tämä yhdistynyt kansa voi ryhtyä käyttämään perustuslaillisen maan oikeuksia niiden käytön enää keskeytymättä. Toistamme tämän: meidän mielestämme nämä tapahtumat ovat mielestämme ihmeellisen suurenmoisia. Näin ajatel­lessamme emme kuitenkaan ole unohtaneet, että ihmisellä on oikeus iloita siitä, että hän on väline Kaitselmuksen kädessä; ja tästä syystä olemmekin sitä mieltä, että Suomen kansa voi toki ujostelematta lukea omaksi hyväkseen sen, mitä sille on tapahtunut, mitä se on ja mitä se omistaa.

Tämän ajattelutavan ilmaistaksemme esitimme, että Suomen nykyinen valtiomuoto on kehittynyt eteenpäin siltä epäitsenäisyyden asteelta, jolla maa oli, kun se luovutettiin vuoden 1809 rauhansopimuksella. Mutta koska olemme myös puhuneet Suomen aseman hankaluuksista ja yleisen tietoisuuden vähittäisestä kehittymisestä niiden voittamiseen kykeneväksi, sanamme kuuluivat:

”Nykytilanteen arvostamiseksi oikealla tavalla on tunnettava, miten sekä poliittinen tietoisuus että maan poliittisen aseman takeet ovat vähitellen kehittyneet. Kummaltakin kannalta riittää maininta, että rauhansopimuksessa Suomi luovutettiin tuleviksi ajoiksi Venäjään yhdistettynä maakuntana ja että muuan maan lakien tuntija esittää vielä 1859 julkaisemassaan teoksessa maan aseman tällaiseksi.”

Vaikka nämä kaksi virkettä luettaisiin sellaisinaan, ilman yhteyttä muuhun tekstiin, lienee sentään sangen selvää, mitä ne merkitsevät. Osoitukseksi siitä, että Suomen poliittinen asema on kehittynyt eteenpäin maakunnan riippuvaisuudesta itsenäisen valtiomuodon saamiseen, viitataan vuoden 1809 rauhansopimukseen – osoitukseksi maassa vallitsevan poliittisen tietoisuuden hitaasta kehityksestä viitataan kaksi vuotta sitten ilmestyneeseen suomalaisen lakitieteen käsikirjaan, jossa Suomen vielä selitettiin olevan Venäjään yhdistetty maakunta. Ensiksi mainitun seikan kannalta lisäsimme seuraavan virkkeen: ”Mainitusta alusta, joka ei sisällä minkäänlaista lupausta maan nykyisestä valtiomuodosta, tämä on kehittynyt nykyiselleen.”

Esitetystä ilmenee siis varmaankin selvästi kaksi asiaa: 1. että vertaamme Suomen poliittista olemattomuutta rauhansopimuksessa sen nykyiseen valtiomuotoon; 2. että esitämme mainitussa kirjassa ilmaistun käsityksen Suomen nykyisestä asemasta osoitukseksi poliittisen tietoisuuden puuttumisesta.

Voisimme täysin sivuuttaa kysymyksen rauhansopimuksesta. Jos olisimme erehtyneet sen sisällöstä, tällä seikalla ei ole mitään merkitystä. Olisimme siinä tapauksessa vain valinneet väärän esimerkin valaistaksemme sitä, miten pitkälle ”maan poliittisen aseman takeet ovat vähitellen kehittyneet”. Mutta esityksemme sanamuodon nojalla ei voida kiistää sitä, että olemme selvästi ilmaisseet tietoisuutemme siitä, ettei Suomi ole maakunta ja että sen nykyiselle valtiomuodolle on annettu takeet.

Luullaksemme meillä on myös aihetta kysyä: vaikka sanamme olisivatkin olleet jollakin tavoin epäselvät, mitä ne eivät ole, antaako allekirjoittaneen julkinen esiintyminen kenellekään rehellisesti ajattelevalle ihmiselle aihetta epäillä, että hän koskaan voisi ryhtyä sellaiseen maanpetokselliseen tekoon, että hän kiistäisi isänmaaltaan poliittisen olemassaolon oikeuden sisäisesti itsenäisenä valtiona, ja olettaa häntä niin tyhmäksi, että hän haluaisi osoittaa valistuneelle lukijakunnalle, ettei olemassa olevia asiakirjoja eikä tosiasiallisia oloja olisi lainkaan olemassa? Emme halua edes kysyä, mikä ajateltavissa oleva tarkoitus saattaisi saada ketään esittämään tuollaista vääristelyä seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Suomen Suuriruhtinas on julkaistussa manifestissa selittänyt olevansa Suomen perustuslakien nojalla oikeutettu kutsumaan koolle maan säädyt.

On turhaa muistuttaa siitä, että me olemme samassa artikkelissa, josta edellä olevat lainaukset ovat peräisin, esittäneet, että Suomen kansa on ansainnut Euroopan sivistyneiden kansakuntien kunnioituksen siitä, että se on saavuttanut itselleen ”oman valtiosäännön, oman hallitusvallan, oman valtiontalouden”, että sen asukkaat ovat ”Suomen alamaisia”, että me tuossa artikkelissa ilmaisemme luottamuksemme maan nykyisen valtiomuodon ”takeiden” pysyvyyteen, puhumme laveasti Suomen kansan merkittävimmän poliittisen oikeuden, edustusoikeuden, jo varmasta voimaansaattamisesta jne.

Kuitenkin tästä kaikesta huolimatta on häpeämättömästi väitetty, että olisimme mainitussa artikkelissa kiistäneet, että maalla on minkäänlaisia taattuja poliittisia oikeuksia. Tässä halventavassa vihjailussa on lehdistä ennen muita kunnostautunut Åbo Underrättelser. Muuan ruotsalainen lehti on tarttunut samaan aiheeseen, epäilemättä suomalaisen käden ohjailemana. Eräs toinen kotimainen lehti on seurannut houkuttelevaa esimerkkiä, vaikka onkin esittänyt väitteensä peitellymmin, julkaisten kuitenkin vastustaakseen meitä (!!) lainauksia niistä virallisista asiakirjoista, jotka sisältävät hallitsijoiden antamia vakuutuksia Suomen perustuslakien voimassapitämisestä.

Kun me tässä lehdessä (nro 10/1859) arvostelimme edellä mainitun kirjan, Johan Philip Palménin teoksen Juridisk handbok för medborgerlig bildning [Lakiasiain käsikirja kansalaisille] ja huomautimme, että siinä esitetty käsitys Suomen suhteesta Venäjään on väärä päätyessään siihen tulokseen, että Suomi on Venäjään yhdistetty erillinen maakunta, ja käytimme tilaisuutta hyväksemme esittääksemme lainauksia kaikista niistä asiakirjoista, jotka vakuuttavat Suomelle oikeuden sen itsenäiseen valtiomuotoon, ei vielä kuultu mitään näistä herroista, jotka nyt julistavat suun täydeltä perustuslakien tuntemustaan. Kirjan on kuitenkin kirjoittanut erinomainen laintuntija, se on käsikirja jokaiselle myös Suomen voimassa olevasta valtio-oikeudesta ja elää varmasti paljon kauemmin ja vaikuttaa suunnattoman paljon laajemmin yleiseen tietämykseen kuin aikakauslehtiartikkeli. Heillä ei ole vielä mitään sanottavaa sitä vastaan. Mutta kun me olemme edellä osoitetulla tavalla muistuttaneet tässä kirjassa esitetystä käsityksestä pitäen sitä todisteena maassa vallitsevan poliittisen tietoisuuden kehittymättömyydestä – ei ainoastaan kunnioitetun kirjoittajan, joka on pitänyt velvollisuutenaan käyttää ilman selityksiä erääseen manifestiin sisältyviä verba formalia [sanamuotoja], vaan myös suuren yleisön, joka ottaa välinpitämättömästi vastaan tuollaisen esityksen, nyt nämä silloin niin vaiteliaat herrat hyökkäävät meidän kimppuumme, ikään kuin me olisimme kyseenalaistaneet maan poliittiset oikeudet!

Emme ole koskaan puuttuneet vastustajiemme motiiveihin. Emme halua nytkään esittää niistä arviotamme. Haluaisimme myös mielellämme uskoa, että ainoastaan huoli puheena olevista isänmaan kallisarvoisista oikeuksista on syynä heidän väärinkäsitykseensä. Tuollainen erehdys olisi kuitenkin liian karkea; vihjailu on aivan liian jyrkässä ristiriidassa selvien sanojemme kanssa; halukkuus tuon vihjailun levittelyyn on liiankin selvä osoitus itserakkauden haavoittumisen synnyttämästä peitellystä kiukusta, jota eräissä ihmisissä vain voimistaa tietoisuus itse tehdyistä ja todistetuista vääryyksistä. He eivät ole koskaan voineet olettaa, ettemme me torju vihjailuja. Mutta he eivät ole silti epäröineet singotessaan meille syytöksen, jota pahempaa ei suomalaiseen mieheen voida suunnata. He toivovat, että jotakin kuitenkin tarttuisi kohteeseen, että valheellisten parjausten uuttera toistelu kuitenkin pystyisi saattamaan parjatun kunniallisuuden epäilyksen alaiseksi.

Ruotsalaisen lehden artikkeli on tässä mielessä toki tärkein. Siinä ei tyydytä väittämään, että allekirjoittanut on yleensäkin hirmuvallan puolustaja, eikä Åbo Underrättelserin tapaan vain viittaamaan minun itämaihin kohdistuvaan myötämielisyyteeni, hyvin selväsanaisesti siinä puhutaan minun muuttuneesta suhtautumisestani hallitusvaltaan, siitä, että olen kieltäytynyt allekirjoittamasta muuatta isänmaallista adressia, ja esitetään useita muita samantapaisia valheellisia väitteitä. Tämä kaikki kuuluu tuohon julkaisutoiminnan menetelmään, jonka pääasiana on ihmisten moraalinen mustaaminen. Lisäksi tuonkin lehden mukaan on itsestään selvää, että meidän kyseessä olevassa artikkelissamme toukokuun numerossa Suomen perustuslailliset oikeudet kiistetään. Tämä väärä väite antaa lehdelle aiheen esittää näiden oikeuksien olemassaolosta samat niukat selitykset, jotka Åbo Underrättelser on ensin esittänyt. Kumpikaan lehti ei ole käyttänyt hyväkseen niitä viittauksia runsaampaan aihetta koskevaan tietämykseen, jotka olemme antaneet niiden käytettäväksi mainitussa hra Palménin lakiasiain käsikirjan arvostelussa. Ruotsalainen lehti tuntee tämän arvostelun, mutta käyttää tietojaan siitä ainoastaan korostaakseen sitä, miten helposti me muutamme mielipiteitämme. Ranskalaisten sanontatavalla, että vain tyhmyrit eivät koskaan muuta mielipiteitään, on toki perusteensa tosiasioissa. Mutta silläkin uhalla, että allekirjoittanut luettaisiin tuohon luokkaan, hän ei usko ennen todisteiden esittämistä, että hän on koskaan peruuttanut mitään julkisuudessa esittämäänsä periaatetta tai esittänyt käsityksiä, jotka olisivat ristiriidassa aiemmin esitettyjen kanssa. Esiinnyin ensi kerran julkisuudessa niin varttuneessa iässä, ettei minkäänlaisten nuoruuden harkitsemattomuuksien pitänyt enää silloin voida tulla kysymykseenkään. Jos kuitenkin jokin tuollainen kannanoton peruuttaminen voitaisiin osoittaa todeksi, pidän sitä silloin virheenä ainoastaan siinä tapauksessa, että myöhempi mielipiteeni on sinänsä väärä ja perusteeton. Silloinhan ei ole kyseessä luopuminen väärästä mielipiteestä. Mutta vihjailua, jonka mukaan olisin luopunut isänmaani valtio-oikeudellista asemaa koskevasta mielipiteestäni, voin mielestäni vain halveksia.

Mitä erityisesti tulee vuoden 1809 rauhansopimukseen, josta ruotsalainen lehti myös laveasti puhuu, tietääkseni ei ole koskaan kiistetty sitä, että Suomi oli Ruotsin maakunta. Ruotsi ei luovuttanut muuta kuin maakuntansa Suomen eikä voinutkaan muuta luovuttaa. Ruotsi ei voinut rauhanteoissaan puhua mitään itsenäisestä Suomen valtiosta. Se luovutti ”Ruotsille kuuluneen Suomen maakunnan”, josta ”entisestä maakunnasta” Ruotsin lehdistön on nähty intoutuvan paasaamaan ikävystyttämiseen saakka, Venäjälle maakuntana; eihän se voinut luovuttaa muuta kuin mitä sillä oli ollut hallussaan. Asianomaiset kirjoittajat sivuuttavat ajatustakaan uhraamatta sen, että Suomi ja Länsipohja Tornionjokea myöten määrättiin ”kuulumaan Venäjän keisarikunnalle täydellä omistusoikeudella ja ylivaltiudella ja olemaan siihen pysyvästi yhdistettyjä”. He näyttävät olevan sitä mieltä, että juuri tuollaisin sanakääntein puhutaan valtiosta ja sen valtio-oikeudellisesta asemasta. Olisikin erityisen jännittävää saada kuulla näiden ”valtio-oppineiden” käsitys siitä, millä tavalla valtiollisessa asiakirjassa on puhuttava maakunnasta, ellei heidän mielestään riitä se, että tämä ”yhdistetään” valtakuntaan, joka saa siihen ”täyden omistusoikeuden”. He voivat käydä läpi kaikki maailman diplomaattiset asiakirjat, joilla on luovutettu alueita, mutta eivät löydä tämän sitovampia ilmaisuja mitättömimmänkään, koskaan edes erillisen maakunnan asemaan pyrkimättömän maapalasen luovuttamisesta.

Pitäisi olla helposti käsitettävissä, että rauhansopimus on kansainvälisen oikeuden piiriin kuuluva eikä valtio-oikeudellinen asiakirja, että se koskee Ruotsin ja Venäjän välisiä oikeusjärjestelyjä eikä Suomen poliittisia oikeuksia, ja meistä näyttää siltä, että kenen tahansa kohtuullisen järkevän suomalaisen pitää viimeksi mainitun asian yhteydessä puhua siitä mahdollisimman vähän.

Saman sopimuksen VI artiklan käsittely on arkaluonteista, nimittäin ruotsalaisten kansallistunnon kannalta. Pidettäköön sitä tämän tyydyttämiseksi esitettynä ja siihen riittävänä varauksena. Kun Hänen Majesteettinsa Ruotsin kuningas tässä artiklassa selittää olevansa vapaa ”muuten pyhästä velvollisuudestaan asettaa lisäehtoja”, ei lisäehtoja selvästikään ole asetettu. Rauhansopimuksen sanellut mahti ei voinut asettaa voitettua mahtia luovutetun maan poliittisen aseman takaajaksi. Voidaan kuitenkin toki ajatella, että Venäjän keisarin tätä asemaa koskeva vakuutus olisi voitu sisällyttää sopimukseen samalla todeten, ettei Ruotsilla ole mitään oikeutta toimia sen takaajana. Jo kauan sitten on myös tiedetty se tosiasia, joka ei kuitenkaan näy tulleen arvoisien valtio-oikeuden opettajien tietoon, että Ruotsin neuvottelijat yrittivät saada tällaisen selityksen mukaan sopimukseen, mutta eivät onnistuneet, luultavasti siitä syystä, että jokainen tuollainen vieraan vallan kanssa tehtyyn sopimukseen sisältyvä myönnytys voi antaa aiheen siihen, että tämä myöhempinä aikoina sekaantuu ko. asioihin. Ruotsi oli itse saanut tästä riittävästi kokemusta Turun ja Värälän rauhojen välisenä aikana.

Kun Ruotsin kuningas siis vakuuttaa saaneensa tiedon keisari Aleksanterin hallitsijanvakuutuksesta ja perustelee tällä luopumistaan menettelystä, jota hän sanoo velvollisuudekseen, tämä on Suomen valtiomuodon ja Suomen kansan oikeuksien kannalta täysin vailla merkitystä. Kukaan valtio-oikeuden opettaja, kukaan diplomaatti ei voi nähdä siinä takeita mistään tässä maailmassa – ellei sitten hyvästä halusta olla Suomelle hyödyksi; tosin tuo vakuutus sinänsä on osoitus tämän halun heikkoudesta. Hänen Majesteettinsa kuningas katsoo vapautuneensa muuten pyhästä velvollisuudestaan esittää lisäehtoja entisten alamaistensa eduksi, ”sen jälkeen kun Hänen Majesteettinsa Venäjän keisari on jo antanut mitä kiistattomimman osoituksen siitä oikeudenmukaisuudesta ja lempeydestä, jota osoittaen Hänen Majesteettinsa on päättänyt hallita tuon äskettäin valloittamansa maan asukkaita, kun hän on jalomielisesti omasta aloitteestaan ja omasta tahdostaan vakuuttanut heille oikeuden harjoittaa vapaasti uskontoaan sekä säilyttää omistusoikeutensa ja privilegionsa”. Suomen kansa tiesi jo ennen rauhansopimuksen kirjoittamista, että keisari Aleksanteri oli luvannut enemmänkin, nimittäin vahvistanut ja vakuuttanut voimassa oleviksi ”maan perustuslait”. Maakunnalla voi olla oma uskontonsa ja omat privilegionsa [erioikeutensa]. ”Omistusoikeuden vapaa säilyttäminen” näyttää tässä yhteydessä merkityksettömältä. Mutta maa, jolla on omat perustuslakinsa, ei enää ole pelkkä maakunta. Herrat saattavat hyvinkin luulla, että diplomaattisissa asiakirjoissa käytellään sanoja holtittomasti niin kuin herroilla itsellään on tapana. Uskoaksemme oli aivan harkittua, ettei sanaa ”perustuslait” sisällytetty rauhansopimukseen. Eihän siitä missään tapauksessa olisi tullut mitään takuuasiakirjaa. Sen mukaan ottamisella olisi kuitenkin myönnetty, että Suomen valtiomuotoa koskevan lisäehdon asettaminen olisi voinut kuulua Ruotsin kuninkaan velvollisuuksiin, vaikka Ruotsi luovutti pelkän maakunnan eikä valtiota. Suomesta tuli valtio sen jälkeen, kun se oli yhdistetty Venäjään, ja tämän yhdistämisen kautta. Keisarillisissa manifesteissa ei unohdeta tästä asiasta muistuttamista, sitä, että Suomen kansa on nyt astunut kansakuntien joukkoon jne.

On mielenkiintoista havaita, että tuo ruotsalainen sanomalehti hyväksyy Hwasserin opin, jonka mukaan Suomen kansa solmi Porvoon valtiopäivillä ”erillisrauhan”, vaikka Ruotsin lehdistö tuon käsityksen ilmaisemisen takia nimitteli mainittua Suomen lämmintä ystävää silloin Venäjän kätyriksi, ”entiseksi venäläiseksi professoriksi” [H. oli siirtynyt Turun yliopistosta Upsalan yliopistoon]. Valitettavasti tähän hyökkäykseen Hwasseria vastaan osallistui myös suomalainen mies, kaikkien suomalaisten tuntema ja arvostama nimimerkki ”Pekka Kuoharinen” [A. I. Arwidsson]. Kiistatta Suomen kansa otti kohtalonsa omiin käsiinsä vannomalla uskollisuudenvalan ja hyväksymällä uuden hallitsijan vallan valtiopäivillä. Ajattelu on kuitenkin perin sekavaa, kun tämä tunnustetaan, mutta samalla hengenvedolla kuvaillaan rauhansopimusta Suomen valtio-oikeudellisen aseman takeeksi.

Todellisuudessahan mainittu Suomen kansan teko oli oikeudellisesti sellainen rikos, josta jokainen ruotsalainen tuomioistuin olisi tuominnut osanottajat kuolemaan, mutta poliittisesti se on toimi, johon Suomen valtio-oikeudellinen asema perustuu. Perustuuhan Suomen kansan oikeus ottaa vastaan keisari Aleksanterin hallitsijanvakuutus sen oikeuteen toimia tuolla tavalla. Suomella ei ole poliittisten oikeuksiensa takeina mitään muuta kuin tuollaisia hallitsijoiden vakuutuksia. Asianomaiset kirjoittajat eivät nähtävästi tiedä sitä, että sanat ja vakuutukset kuitenkin ovat oikeudellisesti, myös valtio-oikeudellisesti sitovia sopimuksia, joita ei ole oikeutta yksipuolisesti peruuttaa. Erillisrauha, josta Ruotsin lehdistö aikoinaan lasketteli paljon pilapuheita, on tosin sopimaton sana. Valtiosäännön nojalla annettu hallitsijanvakuutus on oikeudellisesti yhtä sitova, yhtäläisesti luonteeltaan sopimus. Viittaamme 1840 [po. 1841] painettuun Olli Kekäläisen [Arwidsson] julkaisuun Finlands närvarande statsförfattning [Suomen nykyinen valtiosääntö] josta herrat voivat oppia, mitä sanottavaa Hugo Grotiuksella, Pufendorfilla ja Vattelilla tästä asiasta on. Siitä he voivat vakuuttua, elleivät satu tietämään asiaa ennestään, että Olli Kekäläinenkin on suomalainen oikeusoppinut, ja lukuun ottamatta niitä herroista, jotka eivät tässä maailmassa hämmästy mitään, he saavat hämmästyä sitä, että tämä oikeusoppinut sanoo rauhansopimuksen VI artiklaa ”diplomaattiseksi kohteliaisuudeksi” eikä anna samaiselle sopimukselle mitään merkitystä takuuna.

Toivomme kuitenkin esittäneemme kylliksi perusteluja esittämällemme mielipiteelle, että 1. Ruotsi luovutti Haminan rauhansopimuksella Venäjälle pysyvästi Suomi-nimisen maakunnan; että 2. oltuaan Venäjälle luovutettu maakunta Suomesta on tullut valtio, jolla on taattu valtiomuoto.

Kehityksen vaiheiden aikajärjestyksellä ei ole mitään merkitystä. Olemme puhuneet vain siitä, mitä Suomi valtio-oikeudellisesti oli rauhansopimuksessa ja mitä Suomi nykyisin valtio-oikeudellisesti on. Kuten edellä on mainittu, viittasimme tähän asiaan vain kuvataksemme poliittisissa takeissa ja poliittisessa tietoisuudessa tapahtunutta kehitystä.

Olisimme voineet sanoa: ”Kummaltakin kannalta riittää maininta, että Ruotsi luovutti rauhansopimuksella Suomen Venäjälle täydellä omistusoikeudella tuleviksi ajoiksi tähän valtakuntaan liitettäväksi” jne. Mutta emme todellakaan pysty käsittämään, että käsityksemme olisi siten tullut paremmin ilmaistuksi.

Olemme sanoneet: ”Mainitusta alusta, joka ei suinkaan sisällä mitään lupausta maan nykyisestä valtiomuodosta, tämä on sitten kehittynyt.”

Myönnämme mielihyvin, että ilmaus on jossakin määrin epätarkka, nimittäin siltä osin kuin sanat tarkoittavat rauhansopimusta ja maakuntastatusta. Sopimushan merkitsee pikemminkin siihenastisen olotilan päättymistä. Se on Suomen entisen valtio-oikeudellisen aseman, sen maakuntastatuksen, päätepiste. Uusi sai alkunsa hallitsijanvakuutuksesta ja uskollisuudenvalasta Porvoon valtiopäivillä – tai ehkä pikemminkin, Olli Kekäläisen käsitystä seurataksemme, 5. kesäkuuta 1808 annetusta manifestista, jolla Suomi julistettiin ”pysyvästi yhdistetyksi Venäjän valtakuntaan” ja jonka sanamuotoa hra Palmén on hieman epätarkasti noudattanut, sillä manifestissa sanotaan, että ”Suomen maakunta”, ei Suomi maakuntana, on yhdistetty [förenad] Venäjän valtakuntaan. Olemme kyseessä olevan teoksen arvioinnissa kiinnittäneet tähän seikkaan huomiota. Lisäksi kannattanee tämän manifestin ja rauhansopimuksen erilaisuuden osoittamiseksi huomauttaa, ettei siinä mainita ”liittämistä” [införlifvande] eikä ”omistusoikeutta”.

Hyväksyttäköön siis se, että manifesti on asiakirjojen joukossa oikea alkukohta. Askel, jonka Suomi astui, oli kuitenkin siirtymä maakunnasta valtioksi. Ja tämän askeleen se astui omin voimin. Takeiden kehitys tämän alun jälkeen ei taas koostu pelkästään myöhemmin tehdyistä, Suomen valtio-oikeudellisen aseman tarkemmin määrittelevistä asiakirjoista. Poliittinen asiakirja koostuu sanoista. Sillä on arvonsa, suuri arvonsa määriteltäessä, mikä on oikein ja mikä väärin. Sillä ei kuitenkaan ole sinänsä valtaa. Vasta sitten, kun asiakirjan sisältämät oikeudelliset määrittelyt täyttävät ihmisten tietoisuuden ja ohjaavat heidän toimiaan, asiakirjoista tulee muuta kuin sanoja, niistä tulee voima. Tätä on takeiden tosiasiallinen kehitys, ja se etenee samaa tahtia kuin yleisen tietoisuuden kehittyminen.

Mielestämme saattaa olla mahdollista, että poliittinen tietoisuus oikeastaan taantui Suomessa Venäjään yhdistymisen alkuajoista lähtien. Ehkä kuitenkin kyseessä oli pikemminkin poliittinen tietämys. Onhan havaittavissa, että alkuvaiheessa oli vallalla helposti ymmärrettävä varovaisuus, ellei jopa suorastaan kauhu. Koska tuossa vaiheessa oli kuitenkin perustettava uudet julkiset laitokset, pantiin silti liikkeelle kaikki maassa oleva asiantuntemus, ja yleinen mielenkiinto kohdistui valppaammin noihin tapahtumiin. Mutta kun palautamme mieleemme ajan 1820-luvulta vuoden 1840 jälkeisiin vuosiin saakka, emme voi muuta kuin todeta, että tuona aikana yleisen edun vaalimisen henki yleensä ja poliittinen tietoisuus erityisesti olivat maassa uinahtaneet. Viimeksi mainitulta kannalta on sangen kuvaavaa, ettei perustuslakeja julkaistu painettuina kertaakaan 50 vuoteen, ja sitten ne painettiin suomeksi, nimittäin julkaisuun ”Suomen Suuriruhtinanmaan tilasto”. Sanomalehdistä saa melko luotettavan kuvan yleisen tietoisuuden tilasta. Kaikki tietävät, millaisia ne olivat vielä kaksikymmentä vuotta sitten. Kokonaisesta vuosikerrasta etsii turhaan yhtä ainoaa artikkelia, jossa käsiteltäisiin muita kotimaan asioita kuin kirjallisuutta. Niistä ei löydy edes ainoatakaan artikkelia maan maataloudesta, teollisuudesta tai kaupasta. Maan ruotsinkielisissä sanomalehdissä2 ei liene vielä sellaisia toimituksiakaan, jotka pystyisivät sanomaan jonkin omaperäisen mielipiteen maan asioista. Paljon kauniimman osoituksen nykyisestä yleisen edun vaalimisen hengestä antavat kuitenkin niiden julkaisemat lähetetyt kirjoitukset, joissa näitä asioita käsitellään uutterasti ja asiantuntevasti. ”Mikäli Suomen säädyt vielä joskus kutsuttaisiin tällaisiin kokoontumisiin”,3 sanoo arkkipiispa Tengström tunnetussa kertomuksessaan Porvoon valtiopäivistä; ja nämä epäröiden esitetyt sanat ovat kauan ilmaisseet aidosti suuren enemmistön käsityksen tästä asiasta. Muita vaatimuksia ja toiveita on nyttemmin, voidaanpa sanoa kymmenen viime vuoden aikana, herännyt henkiin.

Yhtä tärkeää kuin hallittujen tietoisuus siitä, mitä taattu on, on kuitenkin hallittujen keskuudessa vaikuttava yleisten asioiden vaalimisen henki. On muistettava, ettei Suomessa ole (sivuutamme kysymyksen, onko se maalle eduksi vai haitaksi) riippumatonta maanomistajaylimystöä, joka voisi kuten esim. Englannissa ja Unkarissa omistautua toiminnassaan valtion asioiden hoitamiseen riippumatta siihen liittyvistä taloudellisista eduista. Kun hallitusmiehillä ei ole muuta toimeentulon lähdettä kuin palkkansa, he ovat kaikissa maissa epäitsenäisessä asemassa. Niin kauan kuin yleisö suhtautuu välinpitämättömästi henkilöihin ja heidän tekemisiinsä, myös heidän pitämisensä paikallaan tai erottamisensa on yhdentekevä asia. Mutta se lakkaa olemasta yhdentekevä, kun ilmenee jossakin määrin voimakasta yleistä hyväksymistä tai paheksumista. Suomi on sellaisessa asemassa, että yleisen mielipiteen maan hallitukselle osoittama kannatus tai kannatuksen puute on vielä tavallistakin tärkeämpää. Ellei se nauti maassa kunnioitusta eikä luottamusta, olisi tuskin aihetta ihmetellä, jos se vain ryhtyisi rekisteröimään suhteiden avulla aikaansaatuja valmiita päätöksiä, joiden muoto ei vastaisi maassa voimassa olevia säädöksiä. Ilman omaa riippumatonta hallitusta taas ”kansakunnan poliittinen olemassaolo” on mahdottomuus, ”valtiota” ei ole olemassa.

Tämä, maan riippumattomuus suhteissaan ulkopuolisiin, on ensiarvoisen tärkeää. Hallitusmuoto on sen rinnalla yhdentekevä asia.

Se seikka, että näissä asioissa on tapahtunut edistymistä, että hallitus on vuosien mittaan saanut lujemman aseman suhteissaan ulospäin, on sinänsä takeiden kehittymistä. Se on myös yhä enemmän tukeutunut kansaan. Monista esimerkkitapauksista ilmenee pyrkimys ottaa tärkeämpien järjestelykysymysten yhteydessä selville yleisen mielipiteen kanta ja toteuttaa hallitustoimet sitä vastaavalla tavalla. Lisäksi on annettu asetuksia ja suoritettu toimia, jotka yhä lujemmin vahvistavat maan omavaraista olemassaoloa ja sisäistä riippumattomuutta, jota ilman takeet eivät ole todellisuutta, vaan jäävät pelkiksi sanoiksi.

Tämän hetken tärkeä kysymys, nyt jo varmasti odotettavissa oleva valtiopäivien pikainen koollekutsuminen, on osoitus tästä kehityksen jatkumisesta. On kiistatonta, että luottamus hallitsijan jaloon oikeudentuntoon ja useasti osoittamaan tahtoon täyttää suomalaisten alamaistensa oikeudenmukaiset toiveet on mahdollistanut tämän toiveen esittämisen jopa kiireellisimmin täytettäväksikin. Mutta yhtä selvää on, etteivät hallitsijan neuvonantajat olisi voineet esittää sitä ilman yleisen tietoisuuden antamaa tukea. Vähäisimmänkin miettimisen pitäisi opettaa, että yleisen mielipiteen paine on välttämätön edellytys etenkin tämän luonteisissa asioissa. Tämä on nähty kaikissa maissa; miten paljon tarpeellisempaa se sitten onkaan Suomen oloissa.

Tuo ruotsalainen lehti on sitä mieltä, että Ruotsin lehdistö olisi vasta sitten suhtautunut halventavasti Suomen tilanteeseen, jos se olisi kuvannut yleisen edun vaalimisen hengen ja poliittisen tietoisuuden olevan täällä alkeellisella tasolla. Totuus ei halvenna, vaikka se onkin karvasta kuultavaa. Valheet ja vääristelyt loukkaavat. Kansalta, joka on äkillisesti siirtynyt vuosisatoja jatkuneesta epäitsenäisyydestä omien asioidensa hoitajaksi ja tehnyt tämän niin perin epäsuotuisissa oloissa, ei ole oikeutta vaatia nopeita edistysaskelia. Paljon vähemmän halventavaa olisi ollut tilanteiden mukaisesti kiinnittää ystävällisesti huomiota niihin yleisen edun vaalimisen hengen kehittymisen merkkeihin, joita vuosien mittaan on ollut havaittavissa. Tämä olisi kuitenkin kaiketi vaatinut toisentasoista tietämystä ja julkista moraalia kuin eräillä lehdillä on. Yleensäkään ei voitane vaatia, että päivälehtien kirjoittajat katselisivat asioita historioitsijan näkökulmasta. Jotakin sensuuntaista voisi kuitenkin toivoa. Ja kehnoimmankin historiankirjoittajan pitäisi meidän aikanamme pystyä antamaan sen verran opetusta, että valtioiden hallitusten keskuudessa vallitseva henki riippuu kansojen sosiaalisen ja poliittisen tietoisuuden kehittyneisyydestä ja että tämä viimeksi mainittu seikka on yhteydessä kansojen historiallisiin vaiheisiin, niiden suhteisiin muihin kansoihin ja valtioihin. Ihminen, jonka ymmärrys riittää Suomen historian tarkasteluun tältä kannalta myös viidenkymmenen viime vuoden osalta, uskoaksemme havaitsee kylliksi tosiseikkoja ollakseen väheksymättä Suomea tämän historian takia.4

Tuo ruotsalainen lehti arvostelee kaavamaisuuteen takertuen etenkin esittämiämme valmisteilla olevaa valiokuntaa [tammikuun valiokunta] koskevia mielipiteitä. Kukaan ei täällä voi julkisesti arvostella minkään keisarillisen manifestin sisältämiä käskyjä. Manifesti ja sen noudattaminen ovat itsestään selviä tosiasioita. Meidän lehtemme ei ole voinut sen paremmin kuin mikään muukaan lehti ryhtyä kommentoimaan manifestin sanamuotoa tai valiokunnan asettamisen tarkoituksenmukaisuutta ym. Vastustaaksemme eräiden tukholmalaislehtien tavanomaiseen moraalisen mustamaalauksen haluun perustuvaa käsityskantaa olemme vain yksinkertaisesti sanoneet mielipiteemme, että valiokunnan kokoontumista on käytettävä hyväksi kaiken mahdollisen siitä saatavissa olevan hyvän edistämiseen. Painotimme sitä, että niin valiokunnalle esitettävät kysymykset kuin itse keskustelutkin julkaistaan, jolloin avautuu mahdollisuus keskustella ”painokirjoituksissa” julkisesti monista sellaisista asioista, jotka jätetään valtiopäivien käsiteltäväksi. Korostimme loppukatsauksessa, että tämä oli kirjoituksemme pääasia, ja ilmaisimme tämän sanoin: ”että isänmaamme menestystä edistetään käyttämällä tosiasiallisia oloja hyväksi kaiken sen hyvän tuottamiseen, mikä niiden puitteissa on mahdollista”. Ja koska itse auliisti luotamme lähimmäisten rehtiyteen ja kunniantuntoon sekä olemme kaikkien suomalaisten tavoin lujasti vakuuttuneita hallitsijan henkilökohtaisista jaloista tarkoituksista, selitimme olevamme sitä mieltä, että luottavainen tarttuminen tarjottuun tilaisuuteen tuollaisen keskustelun käymiseksi sekä valiokunnassa että sen ulkopuolella voi koitua vain hyödyksi isänmaalle. Voimme lisätä tähän sen käsityksemme, että jokaisen pitäisi ymmärtää valiokunnan kokoontumisen olevan niin sanoaksemme lainvoimainen takuu valtiopäivien pikaisesta koollekutsumisesta.

Uskoaksemme mikään ei ole yksinkertaisempaa eikä mikään paremmin vastaa olojen vaatimuksia kuin tällaisen käsityksen omaksuminen sillä edellytyksellä, sen me myönnämme avoimesti ja nimenomaisesti, ettei se merkitsi lakien ja asetusten säädöksien sivuuttamista.

Jatkaen koko kirjoitukselleen luonteenomaista henkilökohtaista tölvimistä tuo ruotsalainen lehti selittää, ettemme me ole selvillä siitä, miten lainuudistusta on ajettava perustuslain mukaisesti. Koska hallitusmuodon 42. § määrää, että lakiesitysten on tultava hallitukselta, lehti on sitä mieltä, ettei ”valtiosäätyjen” minkäänlainen valtiopäiviä edeltävä osallistuminen asioihin ole oikeusjärjestyksen mukaista.

Olemme toisaalla selittäneet käsitystämme, että valiokuntaan kutsutut neljän säädyn valtuutetut eivät ole valtiosäätyjä. Kaiken lisäksi valiokuntaan kuuluu yksi valtuutettu, yliopiston edustaja, jonka mukanaolo kaataa täydellisesti koko tarinan valtiosäädyistä. Tässä säädöksessä ilmenevä ilahduttava kunnioitus yliopistoa kohtaan on ilman muuta antanut valiokunnalle sen merkityksen, että se on vain eräiden yhteiskuntaluokkien ja korporaatioiden luottamusmiesten kokous.

Ja kun edes mainittu asioihin syvällisesti perehtynyt lehti ei pysty kiistämään hallituksen oikeutta hankkia valaistusta maan etujen edistämiseen mistä ja miten se hyväksi näkee, voidaan kysymystä asioiden ymmärtämisestä pitää tältä osin ratkaistuna.

Lehti haluaa kuitenkin myös väittää, että tuollainen asioiden valmistelutapa on yleensäkin perustuslain vastainen. Se suvaitsee esittää mielipiteensä näin: ”Tarkoituksena on, että jokaisesta laista ja hallinnollisesta kysymyksestä syntyy ensin yleiseen tietoisuuteen vakaa mielipide. Tämän yleisen tietoisuuden sisältö aiotaan sitten koota yhteen, muokata kokonaisuudeksi ja toimittaa tekstin muotoon ja näin syntynyt lakiehdotus sitten lopulta jättää hallitukselle ja säädyille” – ja lehti väittää, että ”näiden asioiden luonnollinen ja lainmukainen järjestys on suunnilleen päinvastainen”.

Jos yleensä on oikeutta milloinkaan hämmästellä päivälehtien kirjoittajien ajattelun sekavuutta, edellä esitetty lainaus antanee siihen aihetta. Hallitus on siis ensimmäinen, säädyt toinen ja yleinen tietoisuus viimeinen tekijä perustuslakiuudistuksessa! Merkillistä, ettei Ruotsin kansanedustuslaitoksen uudistamisessa menetellä tuolla tavalla. Asialla oli ensiksi kaksi säätyä, toisessa vaiheessa esiin nousi yleinen tietoisuus uudistusta vaativissa kokouksissa, ja hallituksen halutaan vasta kolmantena ottavan kysymyksen hoitaakseen. Yleisen asevelvollisuuden toimeenpanoa koskevassa kysymyksessä taas asian otti ensimmäisenä esiin yleinen tietoisuus tarkka-ampujayhdistysten hahmossa; hallituksen asiaa koskeva asetus on toinen vaihe, ja on sangen luultavaa, että säätyjen myötävaikutus osoittautuu asiaa kehiteltäessä välttämättömäksi kolmantena järjestyksessä. Englannin viljalaki sai alkunsa kansankokouksista, yleisestä tietoisuudesta, kuten sadat muutkin siellä tapahtuneet lakien uudistukset. Muistutamme nimenomaan siitä, ettemme ole suinkaan rinnastaneet ko. valiokuntaa tuollaisiin kokouksiin ja niissä harjoitettuun agitaatioon. Olemme vain sitä mieltä, että sellaisen päivälehtikynäilijänkin, joka jotenkin uskoo omaan etevyyteensä perustuslakiteorian tuntijana, pitäisi tietää, että lainuudistukselle on kunniaksi, jos se on saanut alkunsa yleisestä tietoisuudesta ja ilmaisee tämän sisällön mahdollisimman hyvin.

Emme nyt tosiaankaan ole voineet ehdottaa kansankokousten järjestämistä; olemme kuitenkin suositelleet julkista keskustelua tulevista valtiopäiväkysymyksistä painotuotteissa ja pitäneet tähän tarjottua tilaisuutta suurena etuna niiden menestyksellisen ratkaisemisen kannalta. Tuo ruotsalainen lehti lopettaa vakuuttamalla, ettemme me ole pitäneet tarpeellisena huomion kiinnittämistä siihen, että lehdistö on luonnollinen väylä isänmaan asioiden saattamiseen yleisen keskustelun aiheiksi. Me voimme lopettaa esittämällä tämän lisätodisteen tuon ruotsalaisen lehden totuudenrakkaudesta.

Olimme lähettäneet Åbo Underrättelserin toimitukselle rakentavassa hengessä vaatimuksen, että lehti peruuttaisi väärän syytöksen.

Lehden toimitus suvaitsee sen nro:ssa 91 vastata:

Teidän auktoriteettinne on Suomessa niin suuri, että pelkät myönnytykset, sellaiset kuin tämä: ”Pikaisimmankin silmäyksen pitäisi osoittaa se, että Suomella on joitakin poliittisia oikeuksia, suuremmaksi ihmeeksi kuin näiden oikeuksien vähäisyys verrattuna esim. Ruotsin oikeuksiin” yhdistettyinä Litteraturbladetin tämän vuoden toukokuun numerossa julkaistun artikkelin Suomen olot ja Ruotsin lehdistö muuhun sisältöön uhkaavat vakavasti näitä poliittisia oikeuksia itseään.

Näin halpamaisella ja kevytmielisellä sanailulla Åbo Underrättelser yrittää puolustaa totuudenvastaista ilmoitustaan, että me olisimme ”väittäneet, ettei Suomella ole kiistattomia poliittisia oikeuksia”.

Mielestämme on ihmeellistä että Suomella on poliittisia oikeuksia, ja vähemmän ihmeellistä, etteivät ne ole verrattavissa Ruotsin vastaaviin oikeuksiin. Esitämme tämän asian sellaisessa yhteydessä, joka osoittaa, että mielestämme Suomen kansalle on luettava kunniaksi, että se on saavuttanut sellaisen sisäisen itsenäisyyden kuin sillä nykyisin on. Ja Åbo Underrättelser tohtii valheellisesti väittää yleisölle, että me olisimme asian näin esittäessämme kiistäneet Suomen poliittiset oikeudet.

Jos sanoisimme, että auringon kyky valaista ja lämmittää on ihmeellinen, olisimmeko silloin kiistäneet sen, että aurinko valaisee ja lämmittää?

Aivan mahdotonta! Å. Underrättelser sanoo nyt, että sanamme ”uhkaavat vakavasti näitä poliittisia oikeuksia itseään”.

Sivuutamme sen väitteen naurettavuuden, että sanamme uhkaisivat Suomen kansan oikeuksia. Auringon valo ja lämpö olisivat yhtä pahasti uhattuja, jos pitäisimme niitä ihmeellisinä!

Kyse ei kuitenkaan ollut ”uhkaamisesta”, vaan siitä totuudenvastaisesta hävyttömästä solvauksesta, että me olisimme ”väittäneet, ettei Suomella ole kiistattomia poliittisia oikeuksia”.

Tämä syytös on asiaan kuuluvalla tavalla syötettynä levinnyt Åbo Underrättelseristä moniin ruotsalaisiin lehtiin. Meitä syytetään maanpetoksellisista kannanotoista, siis Suomen poliittisten oikeuksien kiistämisestä. Ja kun sanomme: peruuttakaa valhe! vastataan: teidän sananne uhkaavat. Mitkä sanat? No ne, joissa ilmaisemme vakaan käsityksemme, että Suomi ansaitsee saavuttamiensa poliittisten oikeuksien ansiosta jonkinmoista tunnustusta muiden taholta, kun otetaan huomioon ne vaikeudet, joita vastaan Suomen kansan on ollut taisteltava.

Åbo Underrättelserin toimitus toki selittää, että nämä sanat ”yhdistettyinä artikkelin muuhun sisältöön” ”uhkaavat” jne. – Tällä fraasilla se puolustaa yksityisen henkilön kunniaan ja maineeseen kohdistamaansa hyökkäystä. Kevytmielisyys vastaa täysin tarkoituksen halpamaisuutta.

Lehden vakuuttelut ”kunnioituksesta” jne. ovat vastaavasti luihua nöyristelyä, sen antama selitys, että teko on johtunut vain isänmaallisuudesta, on pyhän asian häpäisemistä.

Lehti turvautuu lopuksi selitykseen, että tekstin lainaamiselle on jokin este olemassa. Tarjoamme sen toimituksen käytettäväksi lehtemme palstoja, joilla toki mikään ei estä meidän omien sanojemme lainaamista.

J. V. S.

• 1. Ks. tämän lehden 5. numeroa.
• 2. On aivan yksinkertaisesti tunnustettava todeksi, että eräitä suomenkielisiä lehtiä toimitetaan paljon vakavammassa hengessä ja paremmin tiedoin.
• 3. Lainaamme saksankielistä käännöstä, joka on julkaistu teoksessa ”Finnlands Gegenwart und Zukunft” [Suomen nykyisyys ja tulevaisuus].
• 4. Kiinnitämme vielä huomiota siihen ylittämättömään nerokkuuteen, joka ensin luettelee asiakirjat, joihin Suomen poliittiset oikeudet nojautuvat, ja sitten huudahtaa: onko näiden oikeuksien olemassaolo nyt mikään ihme? Härkä, jolla on edessään apilaa, ei lainkaan ihmettele, että se on kasvanut, että auringon säteet, sadepisarat ja ruokamulta eli hiili, kalkki ym. ovat kasvattaneet tuon ihanan ravinnon.