K. Claësonin julkaiseman Nordisk Universitetstidskriftin vuoden 1858 neljännessä numerossa on ilmestynyt tämän, valitettavasti kuoleman tieteellisten pyrintöjen parista jo varhaisessa iässä tempaaman kirjoittajan tutkielma ”Kielen alkuperästä ja olemuksesta”. Tämä tutkimus sekä muutamat samassa numerossa julkaistut kielitieteellisten teosten arvostelut paljastavat kirjoittajan epätavallisen lukeneisuuden tälläkin alalla samoin kuin hänen kykynsä ymmärtää ja eritellä sillä esiin tulevia kysymyksiä. Kuten lukijamme jo tietävät, hänen keskeisin tutkimusalansa oli filosofia.
Claësonin mainittu tutkielma on filosofinen tutkimus, jollainen sen pitääkin olla. Sellaisena se edellyttää tietoja kielitieteestä ja historiasta. Epätavallista on kuitenkin havaita niiden perustuvan niin laajoihin tutkimuksiin kuin kirjoituksesta ilmenee. Voitaneen jopa sanoa, että kirjoittaja vetoaa suorastaan liian runsaaseen kirjallisuuteen. Eihän kukaan filosofian tutkija pysty rakentamaan jokaista tutkimustaan näin laajan perehtyneisyyden varaan; ja tuskin olisi yllätys, jos kirjoittajakin olisi ohittanut tai käsittänyt liian pinnallisesti jotakin siitä kirjallisuudesta, johon hän on viitannut.
Mutta vaikka näin olisikin käynyt, tutkimuksen perusteellisuus puhuu kylläkin puolestaan. Olemassa ei varmastikaan ole toista samanveroista selvitystä siitä, mitä kielen olemuksesta on sanottu niin kielitieteen kuin filosofiankin näkökannalta; helposti ei löydy myöskään laajempaan tietämykseen pohjautuvaa arviota esitettyjen käsitysten tieteellisestä arvosta. Esityksen selkeys ei ole suinkaan tutkielman vähäisin ansio; ja niinpä se onkin runsaasti tietoja tarjoavaa luettavaa jokaiselle, joka on edes jonkin verran opiskellut kieliä ja jolle eivät ainakaan psykologia ja logiikka ole täysin vieraita. Hyödyllisempää luettavaa ei voida tarjotakaan ihmisille, jotka sattumoisin näkemänsä sanomalehtiviisauden rippusen ja arkijärkensä varassa laususkelevat ajatuksiaan kansallisuudesta ja kielestä tietämättä mitään siitä, että tätä aihepiiriä on tieteellisesti tutkittu hyvin laajasti ja että sangen syvälliset ajattelijat ovat näiden tutkimusten perusteella kirjoittaneet selvityksiään.
Puheena olevassa tutkielmassa on yhdistetty kaksi erillistä kysymystä, kysymys kielten alkuperästä ja kysymys kielen olemuksesta. Kirjoittaja olisi ehkä menetellyt viisaasti erottamalla nämä kysymykset selvemmin toisistaan. Onhan kielten, esim. nykyisten englannin ja ranskan, alkuperä osaksi historian tutkimusalueelle kuuluva kysymys. Niiden perimmäinen alkuperä taas kuuluu ihmistiedolta salattuun alueeseen kuten ihmisen ja kaiken olevaisen olemassaolon pohjimmainen alku. Kielen olemus, sikäli kuin sillä tarkoitetaan kielen järjellistä merkitystä, on kuitenkin aivan muuta. Kieli kuuluu yksinomaan ihmiselle, on ihmisen kieltä, eikä sen olemuksella voida siis tarkoittaa muuta kuin sen merkitystä ihmisen tietämykselle ja toiminnalle, niille kummallekin muodolle, joissa ihmishenki ilmaisee olemassaolonsa.
Baconin ajasta saakka on yleensä pyritty ns. eksaktiin tietoon, tuntemaan syyt niihin ilmiöihin, joissa inhimillinen tietoisuus havaitsee olioiden olemassaolon. Tällaisella tietämyksellä on arvonsa, koska ilmiöt saatetaan näin keskinäiseen yhteyteen, joka niiltä muuten puuttuu. Tämä eksakti tietämys ei kuitenkaan merkitse olioiden olemuksen ymmärtämistä. Kaikki luonnontiede, joka ei ole muuta kuin tällaista syiden ja vaikutusten tietämistä, on väistämättä todisteena tästä. Toisaalta Bacon hylkäsi tavoitteiden tutkimisen pitäen sitä vain väylänä, joka johtaa ihmiset uskomaan merkityksettömiä vakuutteluja. Inhimillinen tutkimustyö ei ole kuitenkaan suostunut pidättymään etsimästä historiasta tarkoitushakuisuutta ja yleensä ihmiskunnan olemassaololle lopullista päämäärää, täytettävänä olevaa tehtävää. Historiantutkimus on päinvastoin yhä enemmän omaksunut tämän tarkastelutavan. Nykyisin jätetään huvinäytelmien kerrottavaksi, mitä historiallisia seurauksia koituu ”vesilasin” kaatumisesta; historiallisesti asioita tarkasteltaessa taas esim. uskonpuhdistusta ja Ranskan vallankumousta selitetään sen uskonnollisen tietoisuuden, niiden yhteiskunnallisten ja poliittisten käsitysten, kirkkojärjestyksen, yhteiskuntajärjestyksen ja valtiomuotojen perusteella, joiden tuottaminen oli näiden maailmantapahtumien aiheena. Opetetaan siis: niissä ponnistautui esiin tämä, minkä piti tulla; varsinainen vaikuttava syy oli siis sellainen, ettei sitä alkuaan ollut olemassa, vaan se kävi ilmi vasta niistä tapahtumista, joita se aiheutti. Toisin sanottuna: ulkonainen syy oli toki ilmiö muiden joukossa ilmiöiden ketjussa, mutta tämän syyn ilmaantumisen sisäinen, tuossa vaiheessa vielä salassa vaikuttava peruste voitiin havaita vasta näiden ilmiöiden seurauksista.
Tässä on historiallisen tarkastelutavan ja eksaktin luonnonhavainnoinnin välinen suuri ero. Se perustuu hengen maailman ja aineen maailman, vapauden maailman ja sokean välttämättömyyden maailman erilaisuuteen.
Kun halutaan selittää kielen olemusta, on väistämättä hylättävä eksaktin tiedon näkökulma ja yleensäkin kaikki luonnon prosesseihin perustuva selittäminen. Fyysikko ja fysiologi pystyvät ilmoittamaan lähimmän syyn. Ellemme erehdy, kuuluisa anatomi Müller on pannut käsipalkeiden avulla ruumiit puhumaan – tuottamaan keinotekoisia äännähdyksiä. Kaikki korkeammalle kehittyneet eläimet ääntelevät; ja kiistattomasti ne pystyvät ääntelyllään viestimään toisilleen. Sikäli kuin tiedetään, nämä ääntelyt ovat affektien ilmaisemista. Niiden vastineina kielessä voidaan pitää huudahdussanoja, vaikka nämä ovat jo sovinnaisia ilmauksia ja vaihtelevat jossakin määrin eri kansojen keskuudessa ja eri aikoina. Huudahdukset sisällytetään kuitenkin kieleen vain muodollisesti. Näin on siis tullut selväksi, että kieli perustuu sekä fysikaaliseen että elolliseen luonnon prosessiin, mutta nämä eivät suinkaan selitä sen olemusta.
Ollaan ehkä sitä mieltä, että voidaan helposti ymmärtää, mitä kieli on. Jokainen käsittää, että kieli on väline, jolla ihmiset välittävät toisilleen mielikuviaan ja ajatuksiaan. Yhtä helposti ohitetaan vaikeudet sen seikan selittämisessä, miksi ihmisyksilö voi tietyistä kuuloaistinsa sieppaamista äänistä saada selville, mitä toisen ihmisen tietoisuudessa liikkuu. Arkikokemushan osoittaa, että ihminen opetetaan yhdistämään tiettyihin ääniin tiettyjä mielikuvia ja käsitteitä. Voidaan lisätä: tämä selitys kielen merkityksestä on täysin tyydyttävä.
Siltä siis näyttää. Mutta vaikka kysymys kielen pohjimmaisesta alkuperästä jätetäänkin kokonaan syrjään, eri kielten yhtäläisyydet ja eroavuudet jäävät edellä esitettyjen havaintojen perusteella täysin selittämättömiksi. Jos olemassa olisi vain yksi ainoa universaalikieli, voitaisiin tyytyä edellä esitettyyn tosiasiaan, että ihmiset ovat oppineet kielen sukupolvesta toiseen ja sen täytyy olla yhtä vanha kuin ihmissuku. Mutta siinäkin tapauksessa jäisi selittämättä, miksi tätä universaalikieltä sitoisivat tietyt lait, niin että pienintäkin yksityiskohtaa varten ovat olemassa tarkat lait ja säännöt, minkä kaikki kielentutkimus on osoittanut. Helposti voidaan havaita, että kielen olemus on tämä lainmukaisuuden perusta, että varsinaisesti juuri se on selitettävä. Se osoittaa, ettei kieli ole mielivaltainen viestintäväline – kuten esim. kuuromykkien merkkikieli. Niinpä on kysyttävä: miksi ihminen välittäessään mielikuviaan ja ajatuksiaan noudattaa tätä kielen lakia? Ja tähän kysymykseen vastaamista vaikeuttaa se seikka, että vaikka maailman 860 tunnettua kieltä noudattavat olennaisilta osiltaan samaa lakia, niiden on kuitenkin todistettu eroavan toisistaan juuri lakiensa erilaisuuden takia.
Ajautuisimme liian kauas tarkoituksestamme, jos pyrkisimme tässä selventämään edellä sanottua esimerkkien avulla. Monellekin lukijalle tuntematonta ja sen takia mainitsemisen arvoista saattaa olla, että tähän mennessä on vain varsin pieni kielten määrä pystytty ryhmittämään kielikuntiin keskinäisen sukulaisuutensa perusteella. Uskonpuhdistusaikaan saakka kielentutkimus keskittyi pelkästään klassisiin kieliin, oikeastaan latinaan ja osaan tämän tytärkielistä, romaanisiin kieliin. Myöhemmin kohteiksi tulivat heprea ja sen sukukielet eli seemiläiset kielet Vanhan testamentin tutkimuksen välityksellä. Kun intialainen sanskritin kieli opittiin tuntemaan viime vuosisadalla, havaittiin, että se oli tavallaan sekä klassisten että germaanisten kielten alkukieli siinä mielessä nimittäin, että se oli lakannut olemasta elävä kieli jo ennen kreikkaa ja latinaa ja säilynyt näin ollen alkuperäisemmässä muodossa kuin viimeksi mainitut. Tälle suurelle kieliperheelle annettiin nimi indogermaaniset kielet, nyttemmin indoeurooppalaiset kielet, koska myös slaavilaiset kielet kuuluvat samaan kielikuntaan. Myöhemmin on opittu tuntemaan kiinan kieli ja muita itäaasialaisia kieliä, jotka kuuluvat kolmanteen kielikuntaan. Ja lopuksi on lähinnä Castrén osoittanut neljännen tunnetun kielikunnan, uralilais-altailaisten eli altailaisten kielten levinneisyyden rajat, kielikunnan, johon myös suomalaiset [suomensukuiset] kielet kuuluvat.
Näiden kieliryhmien erotteluun käytetyt pääasialliset tunnusmerkit näyttävät osaksi varsin pinnallisilta piirteiltä. Kiinalle (ja sen sukuisille kielille) luonteenomaista toki on, ettei sen sanoja voida jakaa sanaluokkiin, nomineiksi, verbeiksi jne. eikä myöskään taivuttaa. Sama sana on nomini tai verbi, saa tietyn aika- tai sijamuodon merkityksen sanajärjestyksen, erilaisten painotusten [intonaatioiden] ja muutamien partikkeleiden avulla kulloisenkin tapauksen mukaisesti. Näitä kieliä on ryhdytty sanomaan isoloiviksi, koska niiden sanat ovat tällä tavoin eristyksissä toisistaan vailla mitään niiden välisiä yhteyksiä osoittavia apusanoja, päätteitä jne. Indoeurooppalaisia ja seemiläisiä kieliä puolestaan nimitetään flekteeraaviksi [taivutusmuotoja käyttäviksi] kieliksi, joita erotellaan toisistaan erilaisten taivutustapojen perusteella. Altailaisia sekä useita toistaiseksi luokittelemattomia kieliä taas sanotaan agglutinoiviksi [sanavartaloon lisäaineksia yhdistäviksi] kieliksi, koska niissä taivutusmuodot saadaan aikaan yhdistämällä pääsanaan vaihteleva määrä partikkeleita ja muita apusanoja. Tarkempi tutkimus on kuitenkin osoittanut, että flekteeraavienkaan kielten päätteet eivät ole alkuperäisiä, sanojen keskinäisiä suhteita ilmaisevia kielen muodosteita, vaan ne ovat syntyneet agglutinaation tietä. Yleisimmin esitetty esimerkki tästä on, että sijapääte on sanaan yhdistetty prepositio, verbin persoonapääte sanavartaloon liitetty persoonapronomini, esim. suomen pöy'ällä, pöy'ältä = pöyän päällä – päältä, jolloin nämä postpositiot kuitenkin taas ovat substantiivin 'pää' vastaavat sijamuodot, sekä olem-me, olet-te, joiden päätteessä pronomini toistetaan silloinkin, kun se on pantu näkyviin: esim. me olemme, te olette. Toisissa tapauksissa päätteen synnyn selittäminen on vaikeaa: esim. on tai ompi, vi är-o, i är-en jne.
On merkillistä, että vaikka isoloivia kieliä kuten kiinaa on väistämättä pidettävä vähiten kehittyneinä, yleisenä lakina kuitenkin on päätteiden katoaminen kielestä kansojen sivistyksen kohotessa, niin että lauseessa vain sanojen järjestys ilmaisee niiden välisen suhteen; tässä suhteessa kiinan kieli siis on korkeammalla tasolla kuin flekteeraavat kielet.
Tarkasteltaessa kielen lakien selittämistä voidaan selvimmin erottaa toisistaan kaksi selittämistapaa, joita kielentutkijat ovat viime aikoina painottaneet eri tavoin.
Lähinnä käytettäväksi tarjoutuu tietysti ns. looginen selitys. Jos kieli nimittäin on väline ihmisten väliseen mielikuvien ja ajatusten ilmaisemiseen, näyttää selvältä, että sen muoto määräytyy sen sisällön, ajatuksen, mukaan. Tältä kannalta lauseoppi, oppi muodosta, jossa ajatus ilmaistaan, on kielen tärkein laki, ja kaikki kieliopilliset muodot selittyvät sen perusteella. Ne ovat tapoja, joilla ilmaistaan sanojen välinen suhde ja niiden merkitys lauseessa ja edelleen itse lauseiden suhde toisiinsa. Esim. sijapääte ilmaisee sanojen aseman lauseen subjektina tai objektina; adjektiivi on pääsanan määre; modus ilmaisee puhujan tai ajattelevan ja arvioivan henkilön käsityksen ilmaistavan asian suhteesta inhimilliseen tietämykseen yleensä, nimittäin sen, pitääkö hän kyseessä olevaa seikkaa todellisena vai ainoastaan mahdollisena tai toivottavana, samantekevänä, järkevänä, välttämättömänä. Saksalainen tutkija K. F. Becker, jonka 1827 julkaisema teos ”Organism der Sprache” [Kielen organismi] on useimpien sittemmin julkaisujen kieliopillisten teosten perustana, on tämän selitystavan johdonmukaisin kehittäjä.
Tämä käsityksen paikkansapitävyyttä vastaan on myöhemmin esitetty vastaväitteitä osaksi hyvin perustein etenkin nimenomaisesti Beckerin selitykseen tähdättyinä. Tähän vastustukseen sisältyy kuitenkin itse pääasian osalta myös paljon harhaisuutta. Todisteena Beckeriä vastaan voidaan pitää sitä, ettei useita hänen esittämiään päättelyyn perustuvia kieliopillisia muotoja ole hyvin monissa kielissä lainkaan, että esim. kiinasta ne puuttuvat kokonaan. Ei voida silti kiistää sitä, että nimenomaisen tunnuspiirteen puuttuessa jokainen kieli kuitenkin korvaa sen sanajärjestyksen tai apusanan tai jonkin muun keinon avulla. Muotojen katoaminen sivistyksessä pitemmälle ehtineiden kansojen kielistä pohjautuu toki selvästikin juuri siihen, että ajatus on saavuttanut sellaisen selkeyden, ettei näitä enää tarvita sen ilmaisemiseen. Tämä asiaintila osoittaa, että ajattelu on jokaisessa kielessä lain säätäjä, että toisin sanottuna lauseoppi on niissä kaikissa ilmenevä kielen laki ja että tästä tulee sitä selvemmin kielen yksinomainen laki, mitä korkeammalle kutakin kieltä puhuvan kansan sivistys kohoaa.
Viimeksi mainittua käsitystä vastaan voidaan vedota esimerkkitapauksena kiinan kieleen, johon ei koskaan tiedetä kuuluneen minkäänlaisia nyttemmin kadonneita muotoja. Tämä selittämätön tosiasia ei kuitenkaan kumoa sitä varmaa kokemusperäistä tietoa, että muissa kielissä kehitys on kulkenut edellä esitetyllä tavalla.
Yleensä painotetaan liian vähän – niin menettelee myös Claëson – sitä seikkaa, ettei kieli ole pelkkä viestintäväline, vaan niin sanoakseni hahmo, jossa ajatus ilmenee. Tätä kielen merkitystä ajateltaessa olisi ehkä pikemminkin puhuttava sanasta kuin kielestä. Tapahtuuhan kaikki ihmisen mielikuvien hahmottaminen ja ajattelu sanoilla siitä riippumatta, lausutaanko ne ääneen vai ei. Sanotaan ehkä: ihmisen mielikuvat eivät ole sanoja, vaan sanojen merkityksiä. Mutta mitä sanan merkitys sitten on? Kun jonkin kielen sanoja käännetään toiselle kielelle tai kun sana selitetään toisilla sanoilla kuten synonyymisanakirjoissa tehdään, uskotaan sanojen merkityksen olevan käsittelyn kohteena. Mutta tämäkin on mielikuvan luomista sanoja käyttämällä. Fyysisten, aisteilla havaittavien esineiden ja olioiden hahmon kuvallista näyttämistä pidetään tosin vielä varmempana niitä tarkoittavien sanojen selittämisenä. Paitsi sitä, että tällaisella näyttämisellä voidaan selittää vain rajallinen määrä sanoja ja että järkevässä ajattelussa käytetään sanoja, joille ei ole vastinetta esineellisessä maailmassa (mm. voima, kannanotto, syy, vaikutus, laki, elämä, sielu, henki, luonne, tarkoitus, päämäärä, oikeus, totuus, valtio, tiede, taide jne.), ei havaittava esine tai olio koskaan vastaa mielikuvaa eikä sanaa. Sanat kivi ja eläin merkitsevät aivan muuta kuin näen katsoessani yhtä näytettä. Ja juuri tässä on asian ydin. Mielikuvien luominen ja ajattelu ovat kokonaisuudessaan ihmisen abstraktia toimintaa. Ts.: ihminen tulkitsee mielikuvissaan ja ajattelussaan väistämättä kaiken yleiskäsitteiden perusteella. Yksittäisestä ilmiöstä (jokainen esine tai olio on kulloisenakin nykyhetkenä sitä) hän tietää, että se on olemassa tai pikemminkin että hän on tehnyt siitä tiedostamansa havainnon; mutta tämän ilmiön luonteesta hän ei koskaan tiedä mitään siihen ainutkertaisesti kuuluvaa, vaan aina jotakin yleistä, esim. että esine on pyöreä, kova, musta jne., se on pallo, se on rautaa, se on tykinkuula, sitä käytetään taistelussa vihollisen tappamiseksi. Kaikki, mitä esineestä näin sanotaan, koskee kuitenkin sen yleisiä määreitä, ominaisuuksia, tehtäviä. Tämän yhden esineen lisäksi lukemattomat muut ovat mustia, pallomaisia jne. Ja kaikki mielikuvien luominen ja ajattelu ovat tällaista sanojen asettelua, lausutaanpa nämä sanat ääneen tai ei. Havaitsevat aistit eivät siis löydä maanpiiristä esinettä, joka vastaa jonkin sanan merkitystä eli sitä, mitä mielikuvaan ja ajatukseen sisältyy. Ihmissilmä ei ole nähnyt vihreää värinä sinänsä. Jokainen on nähnyt loputtomasti vihreän eri vivahteita; niiden vihreys ei kuitenkaan ole sanoilla ilmaistavissa, koska myös ruohonvihreä, smaragdinvihreä ym. sävyt kuuluvat yleiseen vihreään väriin, jota sellaisenaan, yleisvihreänä, ei koskaan voi nähdä.
Jos halutaan jossakin määrin ymmärtää edellä kosketeltua sanan ja ajattelun suhdetta, on pyrittävä selvittämään, mitä tietoisuudessa tapahtuu, kun fyysinen esine tai olio havaitaan. Kaikkia niitä piirteitä, joiden nojalla se erottuu muista, ei mitenkään havaita, vaan sen väristä, muodosta ym. saadaan likimääräinen kuva. Pelkkä kuva ei kuitenkaan anna vastausta kysymykseen, mikä tuo esine tai olio on. Vasta kun tälle kuvalle annetaan tietty merkitys, esim. että se esittää koivua, puuta, kasvia, ymmärretään, mikä tämä havaittu kohde on. Silloin kuvalle on annettu merkitys, ja tämän merkityksen se on saanut siten, että se on yhdistetty sanaan, se on saanut nimen. Tällöin tietoisuus esineistä muuttuu mielikuvaksi. Kuva jo sinänsä on esineellisen kohteen yleishahmotus. Mutta se on samalla yksilöllinen, kuten maalarin mielikuvituskoivukin on näyte kasvilajista luonnossa kasvavien puuyksilöiden ohella. Vasta kun kuva saa merkityksen, jonka sana sille antaa, siitä tulee yleisluonteinen kuva, kuva kohteen lajista yleensä. Mielikuvia ei tästä syystä voi olla olemassa ilman sanoja. On täysin oikein sanoa, ettei eläimillä ole mielikuvia esineistä. Niiden tietoisuudessa liikkuvat vain esineiden kuvat. Nämäkin kuvat hahmottavat väistämättä vain kohteen yleisen luonteen. Eläimellä ei kuitenkaan voi olla tietoisuutta tästä, se ei voi tietää, että kuva on yleistettävissä. Eläin ei voi antaa kuvalle merkitystä; eihän sillä ole sanaa kuvaan yhdistettäväksi.
Tämä suhde kuvaan on niin sanoakseni sanan ensimmäinen alkujuuri. Kuvia ei tarvita lainkaan varsinaisessa ajattelussa, esim. selviteltäessä oikeuden toteuttamisen suhdetta tahdonvapauteen. Ajattelulle kaikki sisältyy sanaan; se selvittää sanan merkityksen, sanan suhteen muihin sanoihin tai, kuten voidaan myös sanoa, kiteytyneiden ajatusten, käsitteiden, keskinäiset suhteet, niiden yhteyden toisiinsa ajattelun järjestelmässä. Jo mielikuvan luominen edellyttää tämän selvityksen tapahtumista, ja sen perusteella sana antaa kuvalle täsmällisen merkityksen.
Kun edellä sanottua sovelletaan pohdittaessa kysymystä, mitä kieli on, havaitaan selvästi, että ajattelun on oltava kielessä lakia säätävä voima paljon laajemmassa mielessä kuin edellä on todettu. Kun kielissä on ominaislaatunsa mukaisesti tiettyjä päätteitä tai lisäsanoja tai määrämuotoisia rakenteita lauseen sisäisen yhtenäisyyden osoittamiseksi, tämä on ilmaus ajattelun lakiasäätävästä vallasta kielessä, kuten edellä on esitetty. Tästä riippumatta kunkin kielen sanojen koko massa on ajattelun määräämässä keskinäisessä yhteydessä, jonka perusteella kullakin sanalla on toisten sanojen yhteydessä nimenomaan määrätty merkityksensä eikä mitään muuta merkityssisältöä. Kielitieteellä ei ole erityistä oppisanaa, jolla tämä kielen viimeksi mainittu looginen ainesosa ilmaistaisiin. Siihen sisältyvät sekä kielen etymologinen, sanojen johtamista tietyistä vartaloista ja yhdistelyistä koskeva, että muu sanastollinen aines, samaa sanaa käyttämällä ilmaistujen merkitysten keskinäiset suhteet, eriytyneemmät rakenteet, synonyymit jne. Mutta mukaan kuuluu myös täysin erilaisista vartaloista muovattujen ja merkitykseltään erilaisten sanojen välinen käsitteellinen yhteys.
Kielen varsinaista kieliopillista ainesta voidaan pitää sen kiinteänä ja muuttumattomana osana lukuun ottamatta vain niitä poikkeuksia muuttumattomuudesta, joita aikojen kuluessa aiheuttavat päätteiden tiiviimpi yhdistyminen vartaloon, siirtyminen agglutinoivasta kielimuodosta flekteeraavaan ja muotojen vähittäinen katoaminen. Mainittu sanojen järjestelmä on sitä vastoin kielten varsinaisesti historiallinen, muuttuva ainesosa. Vanhoja sanoja katoaa käytöstä, toisten merkitys muuttuu, uusia muodostetaan tai omaksutaan vieraista kielistä, eräiden merkitysala supistuu, toisten laajenee, kaikki täsmentyvät yhä pitemmälle. Tämä tällainen on tietysti seurausta kansakuntien sivistysasteen kohoamisesta, tieteiden ja taiteiden edistymisestä, yhteiskuntarakenteesta ja poliittisista vaiheista.
Emme saa kuitenkaan unohtaa myöskään sanan pohjautumista mielikuvaan. Sanaa, jolla kuvan merkitys ilmaistaan, on kaiketi yleensä pidettävä sitä yhdentekevämpänä, mitä helpompaa on osoittaa kuvattua esinettä todellisuudessa eli mitä arkipäiväisempi aistihavaintojen kohde se on. Havaitaan kuitenkin, että kielet ovat usein valinneet tämän kohteen osoittamiseen sanoja, joiden äänneasu muistuttaa kyseessä olevaa ilmiötä itseään. Lähinnä tämä varmaankin koskee kuuloaistilla havaittavia ilmiöitä, jolloin sana on ilmiön aiheuttaman äänen matkimista (surista, sipistä jne.), mutta ulottuu muillakin aisteilla havaittaviin ominaisuuksiin (esim. leuto, karhea). Tämä on tunnetusti ns. onomatopoieettista sananmuodostusta. Helposti voi havaita, että sen mahdollisuudet ovat suppeat ja näiden sanojen tärkeysarvo on verraten vähäinen. Mielikuvitus, joka palauttaa mieleen kuvan aistein havaittavasta maailmasta, luo kuitenkin kuvia myös yliaistillisista asioista, ja näiden esittämiseen lainataan silloin sellaisia sanoja, joilla ilmaistaan kuvien merkitystä. Esim. henki on alkuaan merkinnyt tuulenvirettä, hengitystä [Snellman huomauttaa ruotsin kielen myöhemmästä erottelusta ”ande”/”anda”]. Samaan yhteyteen voidaan liittää myös kieliopillisen suvun antaminen elottomille esineille ja yliaistilliseen maailmaan kuuluville kohteille [Snellman toteaa, että ruotsin kielessä aurinko on ”hon”, kuu ”han”, hyveet ymmärretään feminiinisiksi] sekä monet muut kielen ilmiöt, jotka kuuluvat sen runolliseen ainekseen. Kun runoilija tuo yliaistilliset asiat käsityskykymme ulottuville kuvin ja vertauksin, hän jatkaa edellä mainittua kielenmuodostusta, niin että runon sanat varsin usein siirtyvät pysyviksi yliaistillisten asioiden määreiksi, valaisten niiden sanojen merkitystä, jota noista kohteista käytetään – esim. tunteen syvyys tai lämpö, ajatuksen selkeys, luonteen lujuus jne. Nämä ja muut vastaavat luonnehdinnat eivät enää ole pelkkiä kuvia, vaan käsityskyvyn vastaanotettaviksi tarkoitettuja määritelmiä. Jos joku kannattaa jotakin asiaa syvästi ja lämpimästi, hänessä elää tunne, jos joku ymmärtää asiat selkeästi, hän ajattelee, jos joku pitää kiinni mielipiteistään ja toimintatavoistaan, hänellä on luonnetta.
Yhteenvedoksi tästä lyhyestä esityksestä voidaan todeta sangen selväksi asiaksi, ettei sana ole pelkästään väline – viestintää varten, vaan se on tietty ajatus sinänsä objektiivisesti käsitettynä, ikään kuin ajattelevien yksilöiden yhteisen ymmärryksen ilmaus. Se on ajattelevien ihmisten luomus; yksilö ajattelee kuitenkin vasta sanoja käyttämällä, joten sana on hänen kannaltaan ennestään olemassa oleva ja hänen vastaanottamansa ilmaus. Tässä mielessä voidaan sanoa, että sanan tarkoituksena on sen olemassaolo sinänsä, se ei ole vain ajatuksen ruumis, vaan myös sen sielu. Muistutamme edellä sanotun selitykseksi, että sielu, sanan merkitys, on väistämättä jälleen sana. Tähän yhteyteen, sanojen muodostamaan järjestelmään kuuluvana ja sitä määrittävänä sana on ilman muuta ajatus, käsite.
Pitäytyminen tässä käsityksessä sanan olemuksesta on tavallisesti vaikeaa. Puhuttua tai kirjoitettua sanaa, äänneasua ja kirjoitusmerkkejä nimittäin tarkastellaan elottomina kohteina ja lisätään sitten: se merkitys, jonka ajatteleva yksilö näille kohteille antaa, on ajatus; itse sana ei sitä ole. Silloin kuitenkin unohdetaan, että jos ajatteleva yksilö haluaa ajatella järkevästi, hän ei saa antaa sanoille mielivaltaisia merkityksiä makunsa mukaan, hänen on ajateltava niiden yhteyksien puitteissa, jotka ovat jo sanoissa olemassa.
Jos kysytään, missä tämä yhteys on selvitetty ja osoitettu todelliseksi, vastaus on: jokainen ihminen selvittää sen itselleen jokapäiväisessä ajattelussaan ja siihen perustuvissa toimissaan ja kannanotoissaan; ja tällä selvityksellä on objektiivinen muotonsa, se osoitetaan järjenmukaisesti oikeaksi tieteiden puitteissa – tieteellisessä ajattelussa.
Tämä sanojen järjestelmänmukaisuus, sanojen sisällön korkeampi looginen yhteys, ilmenee sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä siten, että kieli on viestintäväline yksilöltä yksilölle järkevien ajatusten välittämiseksi. Yhteys ilmenee sanassa sinänsä, ennen kuin se on lausuttu. Juuri tähän pohjautuu se, että lausuttu kieli ymmärretään, että ääntely ja sitä ilmaiseva näkyvä merkistö antavat ihmiselle mielikuvan siitä, mitä toinen ajattelee.
Näin ollen Wilhelm von Humboldt ei ole aivan oikeassa sanoessaan: ”Sprechen ist sein besonderes Denken an ein Allgemeines anknüpfen [puhuminen on oman erityisen ajattelun yhdistämistä yleiseen ajatteluun].” Tämän kannanoton puutteena on se, että siinä oletetaan sekä yksilöllinen että yhteisöllinen ajattelu annetuiksi ja toisistaan riippumattomiksi suureiksi ja että kieltä pidetään pelkästään näiden kahden yhdistämisen tapana. Ajattelu on väistämättä yleinen asia. Ihminen oppii ajattelemaan samalla kun hän käsittää sanat abstraktioiksi, käsitteiksi. Ilmaus on tosin kuitenkin siinä määrin oikeaan osuva, että tämän oppimisen kautta yksilöllinen ajattelu ponnistautuu esiin yleisestä ja että lausuttu sana, kieli, on tässä välittävä tekijä.
Suhde ymmärretään pinnallisesti, jos sanotaan: yksilön on puettava ajatuksensa samoihin sanoihin kuin muutkin yksilöt, jotta nämä ymmärtäisivät niitä. Tosiasia on: voidakseen ajatella yksilön on ajateltava jonkin kielen sanoilla.
Emme ole halunneet väittää, että kielen tai pikemminkin kielten arvoitus on ratkaistu, kun on esitetty edellä tarkasteltu käsitys kielen olemuksesta. Esim. oikeudenmukaisuuden käsite on hyvin ymmärrettävissä, vaikka sen perusteella ei ole vielä osoitettu mitään lainsäädännön oikeudellisten määritelmien järjenmukaisesta välttämättömyydestä.
Niinpä jäljellä on myös tämä kysymys: miksi ihmisillä on monia kieliä? Ja myös tämä: miksi tietyllä kielellä on juuri sille ominainen muista poikkeava muotonsa?
Äsken mainittu kuuluisa kielentutkija [Humboldt], suuren luonnontutkijan veli, julkaisi 1836 teoksensa Über die Kawisprache [Kawien kielestä], tutkimuksen eräästä malaijikielestä. Etenkin hänen tähän teokseen kirjoittamaansa esipuhetta ”Über die Verschiedenheit des menschlichen Sprachbaues und ihren Einfluss auf die geistige Entwickelung des Menschengeschlechts” [Inhimillisten kielten rakenteellisista eroista ja niiden vaikutuksesta ihmiskunnan henkiseen kehitykseen] on pidetty kirjoituksena, joka uudistaa käsityksen kielten olemuksesta.
Humboldt ei syvenny filosofisiin tutkimuksiin siitä, miksi kieliä on paljon. Historiasta ilmenevänä tosiasiana pysyy, että on olemassa eri kansakuntia ja että jokaisella kansakunnalla on kielensä. Historian avulla voidaan jopa osoittaa eräiden kielten synty. Kielten erilaisuus kuitenkin osoittaa, etteivät ajattelun lait määrää kielen muotoja. Muutenhan niiden pitäisi olla samanlaiset kaikissa kielissä.
Claëson tiivistää Humboldtin opin seuraaviksi pääkohdiksi. Jokaisella kansakunnalla on oma ”kansallinen logiikkansa”, omat lakinsa, joiden mukaisesti mielikuvien keskinäiset suhteet ilmaistaan, ja siis myös omat kieliopilliset muotonsa. Jokaisella kansakunnalla on myös oma lakinsa siitä, miten mielikuvat ilmaistaan kielen sanoilla, tietty käsitys ilmauksen ja itse mielikuvan välisestä yhteydestä. Tämä on hieman hämärä olettamus, jonka tueksi ei ole vielä pystytty esittämään todisteita. Oletetaan siis, että täytyy olla olemassa jokin nimenomainen laki, jonka mukaan tietty mielikuva ilmaistaan tietynlaisella, toinen mielikuva toisenlaisella yksinkertaisten äänteiden sarjalla eli jonka mukaan kielen sanastollinen aines muodostetaan. Ja kolmanneksi jokaisella kansakunnalla on oma äänneoppinsa, jonka mukaan tietyt äänteet voivat esiintyä toistensa rinnalla samassa tavussa tai eri tavuihin kuuluvina perätyksin, mutta toiset yhdistelmät ovat mahdottomia. Kansakunnalla on sisäinen korva äännekulkujen seuraamista varten. Vokaalisointu on suomen kielessä erinomainen esimerkki äännekulkujen säännönmukaisuudesta. Esim. kolalla, kylällä. Viime aikojen kielentutkijat, ennen muita kuuluisat germanistit Grimmin veljekset, ovat nostaneet äänne- tai kirjainopin kieliopin olennaiseksi osaksi.
Humboldt nimittää näissä kolmessa yhteydessä ilmenevää kansakunnan kielilakia ”sisäiseksi kielimuodoksi” ja selittää sen perusteella kielten välisten erojen lisäksi myös kielen muodostumisen yleensä.
Mainitsemme ohimennen, että tämä oppi on kielen synnyn selitykseksi yhtä epätyydyttävä kuin jokainen muukin selitysyritys. Kuten olemme yrittäneet osoittaa, ajatus ennen sanaa on vain sisällötön mahdollisuus ajattelemiseen; yhtä tyhjä on äänen kuulemiseen tarkoitettu korva ennen äänen kuulemista, ja kuultujen äännähdysten yhteys merkitykseen on toistaiseksi yhä selvitystä vaativa asia.
Mutta jos kielen perimmäinen synty jätetään kokonaan syrjään, Humboldtin selitys merkitsee sitä, että jokaisen kielen lait ja säännöt perustuvat kansakunnan tuntemis- ja ajattelutapaan. Tämä on helposti ymmärrettävissä kieliopillisten muotojen osalta. Voidaanhan asia yksinkertaisesti käsittää niin, että kukin kansa pyrkii tarpeittensa mukaan selventämään itselleen sanojen loogiset suhteet eri muotoja käyttämällä. Voidaan myös olettaa, että tähän vaikuttavat kansallisuuksien erilaiset luonteet, lähinnä niissä ilmenevän runollisuuden voima. Tämä taas tunnetusti riippuu kansaa ympäröivästä luonnosta. Asiaa ei toisaalta tarvitse tulkita niin, että runollisen mielenlaadun pitää välttämättä ilmetä mitallisina runoina. Se voi ilmetä myös jo siten, että tietoisuus toimii melko yksinomaisesti mielikuvien muotoa käyttäen, niin että sanat liitetään kuviin ja kieli pyrkii osoittamaan tämän liitoksen käyttämällä muotoja, joiden perusmerkitys viittaa tilaan ja aikaan. Ymmärrettävissä on sekin, että osaksi luonnolliset syyt, osaksi historian aikana saadut vaikutteet kehittävät kansan keskuudessa muista poikkeavan käsityksen kielen soinnin kauneudesta samoin kuin muista poikkeavan musiikkimaunkin ja että tällä perusteella voidaan selittää kielen äänneopin lainmukaisuutta. Vaikeata on sen sijaan ymmärtää, että jokin laki säätelisi ääntelyn ja merkityksen vastaavuutta, etenkään silloin, kun kyseessä on luonteeltaan yliaistillinen merkitys. Tuskinpa on selitettävissä, miksi esim. ruotsalainen sanoo ”fågel” ja ranskalainen ”oiseau” [lintu] tai ensiksi mainittu käyttää sanaa ”ande” ja jälkimmäinen heimolaisineen sanaa ”esprit” [henki] ja miksi kumpikaan ei käytä muita ilmauksia kyseessä olevista mielikuvasta ja käsitteestä. Tässä ilmenee kuitenkin lainmukaisuutta, johon Humboldt on halunnut viitata edellä mainitussa [oppinsa] toisessa kohdassa, joka koskee kielen sanastollista ainesta.
Johdoksissa ja yhdyssanoissa ilmenevä lainmukaisuus on helposti käsitettävissä, kunhan sanavartaloita käsitellään olemassa olevina tosiasioina. Mutta silloin kun nämä eivät ole lainattuja muista kielistä, niiden muodostaminen olisi mielestämme pikemminkin selitettävä kutakuinkin sattumanvaraiseksi ja mielivaltaiseksi. Olemme tässä lehdessä aiemmin maininneet norjalaisen Daan teoksen Amerikan intiaanien kielistä ja hänen käsityksensä näiden kielten moninaisuudesta ja niiden täydellisestä sanastollisesta erilaisuudesta. Hän nimittäin sanoo, että kuten erillään muista elävissä perheissä syntyy useita arkipäiväisiä ilmauksia, jotka vain sen jäsenet ymmärtävät, alkuperäinen kieli muuttuu vähitellen sattumanvaraisesti ja mielivaltaisesti myös pienen, alkukantaisissa oloissa elävän kansanheimon keskuudessa. Ja tämähän on ymmärrettävää juuri sanaston osalta, kun kieliopillinen rakenne ja äännelait taas ovat väistämättä pysyvämpiä. Tähän yhteyteen eivät kuulu sellaiset yleiset sanavartaloiden tai -juurten muodostamislait, joista esimerkkinä mainittakoon seemiläisten kielten sääntö, että kaikki sanavartalot ovat kolmikirjaimisia. Tämä sääntöhän ei lainkaan koske äänneasun ja merkityksen vastaavuutta.
Päätteen äänneasuun pätee varmasti sama toteamus kuin vartalon muodostamiseenkin, ettei nimittäin voida osoittaa sääntöä, jonka mukaan esim. genetiivin ilmaisema merkityssisältö osoitetaan ruotsin kielessä päätteellä -s. Tällaisten päätteiden syntymistä voidaan selittää varhaisemmalla agglutinaatiolla; pyydetty selitys sysätään tällöin kuitenkin vain kauemmaksi koskemaan pääsanaan sulautetun sanan äänneasua, ja kysymys saa muodon: miksi tämän merkityksen tuoneen lisäsanan äänneasu on tämä, miksi se koostuu näistä kirjaimista, juuri tällaisena yhdistelmänä?
Humboldt on, kuten todettiin, halunnut ilmauksella ”sisäinen kielimuoto” ilmaista kielissä havaittavaa kansallisuuteen yhdistyvää lainmukaisuutta. Kiistatta tämä lainmukaisuus on olemassa. Oletettu sisäinen kielimuoto ei kuitenkaan selitä sen perusteita. Humboldtin merkittävyys johtuukin oikeastaan siitä, että hän asetti Beckerin yleisen kieltä koskevan selitysmallin vastapainoksi kielten kansallisen erikoislaatuisuuden, jota ei voida selittää yleisen loogisen järjestelmän perusteella.
Tila ei salli meidän esittää, miten myöhemmät tutkijat ovat laajemmin soveltaneet Humboldtin käsityskantaa. Mainitsemme näistä tutkimuksista kiinnostuneille lukijoille vain viime aikojen merkittävimmän tätä aihepiiriä käsittelevän julkaisun, Heysen teoksen ”System der Sprachwissenschaft” [Kielitieteen järjestelmä]; sen on julkaissut Steinthal, joka on useiden muidenkin julkaisujensa perusteella tullut tunnetuksi syvällisenä kielentutkijana.
Claëson lopettaa viittaamalla maineikkaan Madvigin käsityksiin. Madvig julkaisi jo 1842 teoksen ”Om Sprogets Vaesen, Udvikling og Liv” [Kielen olemuksesta, kehityksestä ja elämästä]. Sittemmin hän on tunnetusti ollut lämpimästi ja viisaasti mukana työssä Tanskan poliittisten olojen kehittämiseksi ja oli jonkin aikaa ministerinäkin. Tämän jälkeen hän on palannut tieteellisten töidensä pariin ja julkaissut 1856–57 kaksi nidettä ”Om de grammatikaliska Betegnelsers Tilblivelse og Vaesen” [Kieliopillisten nimitysten synnystä ja olemuksesta]. Claëson on erikseen selostanut ja arvioinut tätä viimeksi mainittua teosta Universitetstidskriftin kyseisessä numerossa.
Madvig ei ole pelkästään erinomainen lingvisti; hän on myös hankkinut perusteellisemman filosofisen sivistyksen kuin kielentutkijoiden keskuudessa on tavallista. Niinpä tuntuukin väistämättä perin kummalliselta, että hän näkee yksipuolisesti kielen merkityksen perustuvan sen luonteeseen viestintävälineenä. Hän pitää vääränä ajatusta, että kieli on olemassa puhujan takia, koska ihminen ei voisi pystyä ajattelemaan muuten kuin kielessä ja kielen kautta.
Jos pohditaan mahdollisuutta ajatella ilman kieltä, myöntänee M. toki sen, ettei tämä toistaiseksi ole muuttunut todellisuudeksi. Ja jos se käy päinsä, sitä voidaan helposti kokeilla. Tärkeää tässä kysymyksessä ei kuitenkaan ole se, onko oletettu ajattelu ilman sanoja mahdollista, vaan onko mahdollista ajatella järkevästi välittämättä tätä ajattelua muille eli siis ilman viestintävälinettä, kieltä. Vaikka havaitseekin tämän mahdottomaksi, ei silti ole pakko väittää kielen olevan olemassa yksilön takia. On merkityksetöntä, kuoleeko joku nimenomainen syntynyt ihmisyksilö ajattelematta ja puhumatta sitä ennen mitään vai ei. Ilman kieltä ei kuitenkaan ole yleensä minkäänlaista inhimillistä ajattelua, sikäli kuin ajattelulla tarkoitetaan todellista ja ainoaa ihmisten tuntemaa ajattelua, yleisesti ymmärrettävää, järkevää. Tämä ei millään tavoin rajoita Madvigin käsityksen pätevyyttä, kun hän sanoo, että todellisia sanoja ovat vain ne ääntelyt, joiden merkitykset jokin kansakunta on hyväksynyt.
Opettaahan historia, että tämä yleisessä tietoisuudessa vallitseva järjestelmällisyys, josta olemme edellä puhuneet ja joka meidän mielestämme on myös kielijärjestelmän perusta, on ollut ihmiskunnan kehityksen eri vaiheissa erilaista ja että sen kehittynein muoto kunakin aikana on ilmennyt tiettyjen kansakuntien tietoisuudessa ja kielessä, jopa jokaisen niistä omalla tavallaan muokkaamana. Kaikkea todellisuutta koskevan lain mukaan yleistä ei sellaisenaan ole missään olemassa, vaan se ilmenee erityisyydessä, sekä aikaan että paikkaan sidottuna.
Eikä pitkälle päästä etsimällä kielen osalta erityisyyden perustaa ”sisäisestä kielimuodosta”, mutta ei myöskään selittämällä Madvigin kanssa, että kieli on ”esittämis- ja viestintävietin yhdessä elävien ihmisten piirissä virittämän toiminnan tuote”. Helposti huomaa, että toisen sisäinen kielimuoto on sama kuin toisen vietti, erona vain se, että sisäinen kielimuoto ilmaisee konkreettisen kielen mahdollisuuden sinänsä, mutta Madvigin kielivietillä on varsin lattea sivutarkoitus, ”esittäminen ja viestintä”. Tämä viettihän on ominainen salonki-ihmiselle, joka mielellään kuulee uutisia ja kertoo niitä vieläkin mieluummin ollakseen kiinnostava ja tunteakseen oman kiinnostavuutensa kuullessaan oman äänensä puhuvan. Tällainen löyhä peruste ei voi selittää kielen olemusta. Se esitetään objektiivisena, mutta on objektiivinen vain näennäisesti, kun sitä selitetään vietillä, jonka katsotaan olevan ominainen kaikille ihmisille. Oikeastaan tämä perustelu on mitä subjektiivisin käsitys.
Kaiken inhimillisen toiminnan lähtökohtana tosin on jokin vietti, taipumus, halu. Kuitenkin vain eläimen toiminta jää vietin tyydyttämiseksi sinänsä. On kiistanalaista, ovatko ihmiselle luonteenomaiset taipumukset (tai vietit) ns. synnynnäisiä eli luontaisia viettejä vai kasvatuksen istuttamia. Jätämme kysymyksen sikseen muistuttaen vain, että esim. taipumusta ajatteluun on ihmisessä toivottoman vähän, ellei häntä kasvateta harkitsemaan asioita. Mutta ihminen tyydyttää myös luonnolliset viettinsä kokien ne yleisten halujen ilmentymiksi, toimien tavoitteellisesti ja järkeviin päämääriin pyrkien. Tämä vaatimus ainakin asetetaan järkevästi ajattelevalle ja siveellisesti oikein toimivalle ihmiselle. Hänen on esim. tyydytettävä nälkänsä voidakseen elää ja elettävä voidakseen täyttää korkeamman henkisen tehtävänsä. Tämä on silloin tarpeen tyydyttämisen todellinen peruste, joka myös määrää tätä tyydyttämistä koskevan lain, määrittelee, missä järjestyksessä, missä määrin ja miten tarvetta tyydytetään.
Jos nyt sitten ollaan sitä mieltä, että kielet ovat syntyneet siellä täällä metsien kätköissä, on suunnilleen pitäydyttävä opissa, jonka mukaan ihminen on syntynyt siellä täällä lämpimästä liejusta – tai opissa apinan transformaatiosta. Silloin voi kielikin viritä jonkin liejusta nousseen vietin pohjalta; silloin tosin selitys johtaa siihen ratkaisemattomaan kehäongelmaan, ettei tietoista järkeä voi olla ilman kieltä eikä kieltä voi olla olemassa ilman järkeä. Jos ei kuitenkaan etsitä alkusyntyä, vaan tarkastellaan historian todistusta, kieli on aina valmiina ja ilmoitettuna olemassa. Uusia kieliä syntyy ennestään olemassa olevien kielten sulautuessa yhteen kuten esim. romaaniset kielet ja englanti tai kansanheimon jakautuessa eri valtioihin, kuten ovat syntyneet esim. skandinaaviset kielet, saksa ja hollanti jne. Kaiken kaikkiaan koko indoeurooppalainen kielikunta tarjoaa esimerkin kansakuntien ja kansalliskielten synnystä, vaikka monissa tapauksissa puuttuu nimenomaisia historiallisia todisteita tiettyjen siihen kuuluvien kielten osalta.
Yhtä selvää on, että jo eriytyneet kielet kokevat kansakuntien kulttuurien edistyessä niin voimakkaita muutoksia, etteivät kansakuntien myöhemmät sukupolvet enää ymmärrä esi-isiensä kieltä ilman erikoisopintoja. On selvitetty, että tässä muutosprosessissa säilyy tiettyjä kielen piirteitä. Eri kielissä havaitaan myös tiettyjä koko kielikunnalle yhteisiä muotoja. Pysyvimpinä pidetään kieliopillisia muotoja ja näistä taas sanojen taivuttamisen tapaa. Itse muodot nimittäin todistettavasti jäävät vähitellen vanhentuneina pois käytöstä, ja jäljelle jäävätkin taivutusmuodot muuttuvat; muuttuneen muodon takaa voi kuitenkin tavallisesti tunnistaa varhaisimman tyypin. Sama koskee kielellistä aineistoa itseään. Juuret, vartalot katoavat osittain ja korvautuvat uusilla, eikä näistä edes voida havaita, että uudet sanat on lainattu vieraista kielistä. Tosiasialta kuitenkin näyttää, että mitä sivistymättömämpi kansa on eli mitä eristyneempänä muista se elää, sitä poikkeavammaksi sukulaiskansojen kielistä sen sanavarasto muotoutuu. Omalta kannaltamme käsittäisimme tämän asian niin, että sivistyskansan keskuudessa lakkaa lähinnä mielivaltaan perustuva sanojen muodostelu, koska tällainen kansa painottaa pelkästään kielen järjenmukaista yhtenäisyyttä, sitä tietämyksen järjestelmällisyyttä, josta olemme edellä puhuneet. Kyse ei näin ollen ole siitä, kuten kielentutkijat asian käsittävät, että alkukantaisemmalla kansanheimolla olisi jonkinmoinen korkeampi kyky, luonnollinen ”kielivaisto”, joka ensisijaisesti sen keskuudessa luo uusia sanoja, vaan näin käy, koska sen tietämys ei ole vielä kehittynyt niin yhtenäiseksi, että se kokisi jo olemassa olevan aineksen säilyttämisen tarpeelliseksi. Tällaisen tarpeen olemassaolon osoittaa sekin, että saman sanan merkitysten määrä kasvaa sivistyskansojen keskuudessa eikä näiden merkitysten ilmaisemiseen muodosteta uusia kantasanoja. Sellaisethan jäisivät eristyksiin muusta kielestä, kun taas merkitykset omassa yhteydessään jo ilmaisevat tietämyksen sisäisiä yhteyksiä. Sama suhde ilmenee sanajohdannaisissa ja yhdyssanoissa tai sanaliitoissa, jotka ovat sivistyneiden kansakuntien keskuudessa lisäkeino kielen rikastuttamiseen, sanojen muodostamiseen uusia käsitteitä varten; niissähän on käsitteiden välinen yhteys jo osoitettu.
Kielten kehitys ja erikoisluonne eivät mielestämme näin ollen nojaudu mihinkään muuhun perustaan kuin ihmiskielen yleiseen olemukseen. Oletamme toki samalla, että eri kielten muodostumiseen vaikuttaa myös jonkinmoinen määrä muidenkin tutkijoiden esittämää mielivaltaisuutta, nimittäin valittaessa tietyt äännekulut ilmaisemaan tietyn sanan merkitystä, niin sanavartaloiden kuin päätteidenkin äänneasua, vaikka tähän asiaan taas vaikuttaa eri kansojen eri tavalla ymmärtämä äänneharmonia. Tämän verran sijaa mielivaltaisuudelle on kuitenkin kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Kun voitto on saavutettu ja itsenäisyys turvattu, on samantekevää, onko voitto saatu pistimillä vai tykeillä. Viimeksi mainittujen käyttö olisi saattanut olla viisaampaa, jos asiat pannaan järjen puntariin. Tämä jää kuitenkin pelkäksi olettamukseksi silloin, kun ensiksi mainitut ovat käytännössä osoittaneet kelpaavansa tarkoituksen toteuttamiseen. Ja myönnämme, että tämä mielivaltaisuus katoaa kielestä sitä mukaa kuin kielen olemus, ajattelun ja tietämyksen järjestelmällisyys ja samalla kielen järjestelmä kehittyy kansakunnan keskuudessa.
Claësonin käsitys ei oikeastaan juuri poikkea tässä esitetystä. Omaksumansa boströmiläisen filosofisen katsomuksen mukaisesti hän piti kuitenkin tarpeellisena esittää kysymykselle syvällisempää ratkaisua selittämällä kansakunnat itsenäisiksi henkisiksi olioiksi, joiden itsenäinen aktiivisuus ilmenee myös kielissä valtion muodostamisen ja yleensä historiallisen toiminnan lisäksi.
Tämä ei ole oikea paikka tämän käsityksen lähempään tarkasteluun. Se personifioi oikein tai väärin Humboldtin esittämän sisäisen kielimuodon, sijoittaa Madvigin kielivietin kansallisuusyksilöön, joka luo omasta olemuksestaan kielen tämän muodon mukaisesti, tätä viettiä noudattaen.
Olemme ennenkin huomauttaneet, ettei yleistä ole yleisenä olemassa, ei siis myöskään ihmiskuntaa, ihmisjärkeä, inhimillistä tietämystä, ihmisen menettelytapaa yleisenä hahmotettavissa. Ihmiskunta on ajassa ja paikassa olemassa kansakuntina, niiden tietämyksenä, niiden tapoina. Yksilö kuuluu ihmiskuntaan kansakunnan välityksellä. Tarkasteltaessa kysymystä kielestä asia voidaan käsittää näin: yksilö ajattelee ja toimii järkevästi, kun hänen ajattelunsa ja toimintansa ovat yleisen ihmisjärjen mukaisia. Tällöin kyseessä on kuitenkin vain järjen yleisidea, joka todellistuakseen eriytyy erilaisiin olemassaolon muotoihin. Yksilön on siis pyrittävä sopusointuun tuollaisessa muodossa ilmenevän ihmisjärjen kanssa. Kun hän ajattelee ja toimii kansakuntansa järjen mukaisesti, hän siis on sopusoinnussa ihmiskunnan kanssa.
Mutta myös kansakunnan tietämys ja tavat kehittyvät alituisesti. Yksilöllä on rajaton vapaus ratkaista omin päin, mitä niihin kunakin hetkenä kuuluu. Ja juuri näiden ratkaisujen kautta ne kehittyvät. Voidaan sanoa: sopusointu ei synny kansakuntaan kuuluvien yksilöiden ajatusten ja toimien täsmällisestä samuudesta, vaan olemassa olevaan todellisuuteen sopeutuvasta ja siihen perustuvasta kehityksestä.
Tällä tavalla muodostuu ja kehittyy myös yksilöiden kieli. Ja tämän kehityksen selittämiseksi on kuvitelma ihmisen rinnalla olevista uudenlaisista ”itsenäisistä äärellisistä henkisistä olioista” vähintäänkin tarpeeton. Sen avulla ei ainakaan selitetä, miksi kansakunnat ja kielet ovat juuri nämä eivätkä jotkin muut. Selitystä tähän on etsittävä historiasta, joka osoittaa miten ja millaisten vaiheiden kautta kansakuntia on syntynyt ja jälleen kadonnut. Ihminen ei voi tavoitella tästä asiasta mitään tietoa niin kaukaa, ettei historian valo sinne ulotu. Ja tässä yhteydessä on muistettava, että kansanheimojen määräytymiseen ihmiseläinten suvun lajeiksi kuuluu luonnon prosessi. Kansakuntien muodostuessa historia muuttaa omien lakiensa mukaan tässä prosessissa syntyneitä tosiasioita.
Koska on perin harvinaista kuulla Ruotsista yhtään julkisesti lausuttua järjen sanaa täällä Suomessa ilmenevästä kielikysymyksestä, meidän ei sovi jättää lainaamatta Claësonin siitä esittämää mielipidettä.
Edellä esitetyn perusteella on selvää, että Claëson käsittää kielen olevan ”kansallishengen ilmentymä” ja niistä kaikkein suoranaisin, edellytys kansakunnan olemassaololle – sen Humboldtin lauseen mukaisesti, että puhe on yksilön ajattelun yhdysside yleiseen ajatteluun, yhdysside, jota ilman ei varsinaisesti olisi olemassakaan järjellistä ajattelua eikä siis myöskään ihmisten välistä yhteyttä yhteiskunnassa eikä valtiossa. Claëson selittää omalta kannaltaan tämän kaikelle kielelle ominaisen kansallisen erikoislaatuisuuden tulkitsemalla kansakunnat yksilöllisiksi olioiksi. Tarkoittaen kielet tällä tavalla käsittävää henkilöä hän sanoo:
Hänen ajattelunsa pystyy ymmärtämään ja hänen moraalisen tietoisuutensa on väistämättä hyväksyttävä ne alemmassa asemassa olevan kansallisuuden kohottamispyrkimykset, joihin on lyöty fennomanian leima. Hän voi niin järkensä kuin tunteensakin varassa omaksua ne liikkeet, joille on annettu nimeksi skandinavismi.
Ja on perin tyypillistä, että tämä fennomanian ja skandinavismin rinnastus esitetään Nordisk Universitetstidskriftissä, skandinavismin äänenkannattajassa. Siitä voisi moni Selkämeren tällä puolella ottaa opikseen.
J. V. S.
