On vanha sananlasku, että kirjallisuus on yhteiskunnan tilan peilikuva. Jos niin on – sillä sopii kyllä epäillä, että kansanviisaus ei koskaan erehtyisi – niin pitäisi uskoa, että Ranska on se maa, joka kaikkia muita enemmän rakastaa perustuslaillista vapautta. Missään ei puhuta vapaudesta suuremmalla innolla, suuremmalla kaipauksella. Tosin tätä kieltä ei saa etsiä päivälehdistä, sillä ne ovat käskystä mykkiä. Mutta kirjajulkisuuden uutuuksia, varsinkin niitä kirjoja, joita luetaan, leimaa melkein poikkeuksetta hyvin vapaamielinen henki; eikä voi epäillä, että tämä henki, tämä sävy, antaa näille kirjoille varman menestyksen. Sellaisia ovat Willemainin ”Souvenirs contemporains”, Montalembertin ”De l’Avenir politique de l’Angleterre”, Gasparinin lehtinen ”Après la paix”, josta on ilmestynyt useita painoksia muutamassa kuukaudessa, ja kaksi saman ajatuksen täyttämää ja saman huomion ansaitsevaa teosta, Guizot’n ”Histoire du Protectorat de Richard Cromwell et du Rétablissement des Stuart”, sekä toisen Ludvig Filipin entisen ministerin Rémusat’n ”L’Angleterre au XVIII siècle”. Näistä esimerkeistä havaitsee, että vuoden 1848 hävinneet vetoavat tulevaisuuteen ja ovat kaikkea muuta kuin ”hylkäämässä maansa”, kuten he sanovat. Päätellen siitä yleisestä innostuksesta, jolla näitä kirjoja ostetaan ja luetaan, voisi myös uskoa, että perustuslaillinen puolue on paljon lukuisampi kuin on voitu katsoa edellytettävän.
Guizot’n molemmat kirjat ovat jatkoa hänen teokselleen ”Histoire de la Révolution d’Angleterre” ja käsittävät vain kaksi vuotta 1658–1660; mutta nämä kaksi vuotta ovat myös runsastapahtumaisia ja osoittavat, kuinka kansa, joka on väsynyt mullistuksiin, vallankumoukseen ja despotismiin, jälleen uskoo kohtalonsa johtamisen vanhalle hallitsijasuvulle. On luonnollisesti useita yhtäläisyyksiä kaiken tämän ja sen välillä mitä tapahtui Ranskassa vuonna 1848. Guizot’ta on moitittu niiden etsimisestä; häntä haukutaan siitä, että hän tekee kaikkialla väheksyviä vihjauksia nykyisestä hallituksesta. Mutta on tekijän täydellistä väärinymmärrystä liittää erinomaiseen historioitsijaan niin pikkumaiset motiivit. Koko elämänsä hän on uurastanut Englannin vallankumouksen historian parissa; ja on luonnollista, että hän nyt, vallan menetettyään, hakeutuu kunniaa tuottavaan toimintaan tieteessä palaamalla aikaisempiin tutkimuksiinsa; on yhtä luonnollista, että valtiomies, joka on nähnyt niin paljon maailman kulkua, joka on kokenut niin monia mullistuksia saamatta vapaudesta kyllikseen, mittaa mennyttä oman kokemuksensa mitalla. Hänen teoksensa ei koostu vihjauksista ja epigrammeista, vaan sisältää vakavia tarkasteluja, terveellisiä kaikille osapuolille. Guizot ei kirjoita satiiria, vaan historian teoksen, siinä esitetyt opit oikeudenmukaisuudesta ja maltista koskevat itse kutakin.
–––
Rémusat’n teoksella ”Englanti 1700-luvulla” on toinenkin nimi: Tutkimuksia ja muotokuvia Englannin hallitushistoriasta aina Wilhelm III:n kuolemaan. Se on sarja elämäkertoja, joissa Bolingbroke, Horace Walpole, Junius [Sir P. Francisin pseudonyymi], Burke ja Fox ovat päähenkilöinä, ympärillään kaikki ne, jotka viime vuosisadalla ovat esittäneet jotain poliittista osaa Isossa-Britanniassa. Kun Remusat kirjoitti Englannin perustuslaillisen hallituksen historian, hän halusi esittää ne vaikeudet, jotka vapauden on voitettava, ja opettaa ranskalaisia, että se on sitkeyden, kohtuuden ja kärsivällisyyden työtä; sillä Ranskassa on tähän asti uskottu, että vapaus luodaan muutamassa tunnissa vallankumouksella ja muutamalla dekreetillä, käskykirjeellä.
Remusat’n kirja on nerokkaasti ja eloisasti kirjoitettu. Se tarjoaa tosin vähemmän vakavan mutta siksi ei vähemmän opettavaa luettavaa kuin Guizot’n teos; sillä myös Remusat tuntee Englannin hyvin ja oman näkökannan kautta. Kiinnostavin osa siitä on johdanto, jossa tekijä kertoo jaksoista, jotka hän on oleskellut Englannissa. Hän oli siellä 1827 nuorena vilkkaana miehenä, joka vierailee vapauden kehdossa, 1832 Ranskan hallituksen lähettiläänä, 1852 poliittisena pakolaisena.
Remusat sanoo sen suhteen:
Jos onnettomuus painaa maahan toiveet, se ei kuitenkaan rajoittaa vakaumusta. Meidän pitää säilyttää usko, vaikka annammekin toivon mennä. Toiset laskekoot selkärangattomuutensa viisaudeksi ja kerskatkoot siitä, että kulkevat samaa tahtia tapahtumien kanssa, he saakoot vapaasti soimata vainottua totuutta harhaoppina. Mutta jos pakotetaan muuttamaankin asemansa, niin mikään pakko ei saa vaikuttaa vakaumukseen. Aika korjatkoon virheemme, mutta älköön valako uudelleen periaatteitamme. Ei voi luoda itselleen uutta henkeä jokaiseen vallankumoukseen; ja juuri ihmiset itse tekevät aseman olemattomaksi, juuri he, sillä verukkeella, että mukautuvat olosuhteisiin, ylistävät esimerkin valtaa ja kaikkia intressien vaihteluita, että he käyttävät totuutta aina omien etujen mukaan. On tunnistettava reaktio, mutta vain halveksiakseen sitä: ja olipa elämä miten lyhyt tahansa, on opittava odottamaan.
Maanpaossa Remusat kirjoitti nämä ylpeät, hyvin harkitut sanat. Maanpako muistuttakoon meitä toisesta kirjoittajasta, joka samalla tavoin karkotettuna omasta isänmaastaan on julkaissut kirjan, joka on herättänyt yleistä huomiota: puhun Victor Hugo’sta. Emme halua tuomita hänen esiintymistään viime tasavallassa; tuomita ankarasti kärsivää miestä; ja mitkä hänen virheensä ovat olleetkaan, hänen maastakarkotuksensa vääryys pyyhkii ne pois. Runoilija esiintyy täällä jälleen mestariteoksella. Hänen Contemplations-teoksensa menestys on ennenkuulumaton, vaikka niiden julkaisu on vasta alussaan; ne ovat tapaus. V. Hugo’n puolella ovat kaikki – ja niiden luku on suuri – jotka eivät hankkiudu eroon tapahtumien voittamien luota, hänen puolellaan ovat kaikki ne, jotka ottavat osaa sellaisen isän tuskaan, jota proskriptio kieltää itkemästä lapsensa haudalla. Ranskasta ei löydy yhtään naista, joka ei anna kyynelten virrata lukiessaan näitä säkeitä: ”Hänelle, jonka jätin Ranskaan”, toisin sanoen runoilijan tyttärelle, joka puolisonsa kanssa miltei päivä häiden jälkeen hukkui Seineen ja haudattiin Harfleuriin.
Vicor Hugo puhuu runoissaan vähän maanpaostaan mutta joka riviltä hehkuu runoilijan ylpeyden kautta hänen kärsimyksensä, ja voi olla varma, että nämä kauniit säkeet tuovat kirjailijan puolelle myös ne, jotka hänen poliittinen esiintymisensä on loitontanut. Sillä Ranskassa kukaan ei saa suurempaa sympatiaa kuin onneton ja maanpakolainen.
S:t Helena on tehnyt Napoleonin hyväksi enemmän kuin hänen voittonsa. Guernsey tekee V. Hugo’n kiinnostavammaksi kuin kaikki hänen puheensa päärienhuoneessa; ja voi epäillä, onko hänet luotu poliittista elämää varten. Runoilijat eivät voi pysyä pinnalla taistelussa poliittisten intohimojen kesken, jos he niissä koettavat ottaa ratkaisevan aseman.
–––
Hallituksen ponnistelut voittaa puolelleen muutamia kirjailijoita osoittavat, että se ei tunne oloaan varmaksi. Yhdellä merkittävimmistä, jotka viime aikoina ovat liittyneet siihen, ei ole ollut menestystä. Hänen ”Tutkimuksia Caesarista” todistavat miehestä, jolta puuttuu kaikki kutsumus historiankirjoitukseen, joka ei tunne, mitä saksalaiset ovat kirjoittaneet Rooman historiasta, ja jolle Niebuhria ei ole edes olemassa. Epäilemättä on katkeruus tästä fiaskosta aiheuttanut kaksi varoitusta Revues de Paris’lle: sillä tämä lehti oli tohtinut kritikoida senaatin herra puheenjohtajaa [R. T. Troplong]. Sellaiset keinot aiheuttavat aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin on tarkoitettu.
