Tämä vuosikertomus, jonka arvostelusta olemme kohteliaimmin kiitollisia seuran sihteerille, ei tosin sisällä mitään erityisen tunnusomaista seuran toiminnasta, mutta kaikesta huolimatta se esittää, kuten monet edeltäjänsäkin, kauniin luettelon yksityisten rakastavasta uutteruudesta ja yleisestä osanotosta tosi isänmaalliseen pyrintöön.
Emme usko sanovamme liikaa, jos julistamme Kirjallisuuden Seuran olemassaolon ja sen toiminnan, sellaisena kuin se on useat vuodet esiintynyt, olevan kauneinta, mitä Suomella on esitettävänä. Kaunis luonto on ihana Jumalan lahja maalle, samoin sitä asuva kärsivällinen ja sitkeä kansa alituisessa taistelussa ankaraa ilmastoa ja karua maata vastaan ansaitsee varmaan myös tulla tarkkailijan muistamaksi; verrattomat miehet, jotka nyt elävien aikana ovat vieneet Suomen nimen maailman sivistyneimpien kansojen tietoisuuteen ja kohottaneet oman kansansa kulttuuria ja kansallistietoisuutta, kuulunevat vielä kauan hyvällä merkille pantavaan, mistä maa on kiitosta ansaitseva. Mutta jokaisella kansalla kauneinta on kuitenkin isänmaanrakkaus, joka ei ilmene vain yksilössä vaan koko kansakunnassa tai sen valtaosassa, sitä kauniimpaa mitä enemmän tietoisena ja tulevaisuuteen suuntautuneena se esiintyy. Ja lienee kiistatonta, että mikään ilmiö meidän maassamme ei selvemmin kanna tätä leimaa kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja sen pyrinnöt, ja sen jakavat myös kaikki ne, jotka toimivat seuran päämäärien hyväksi ilman että heidän nimensä esiintyy sen nimen alla.
Elämän ja veren, kaikki sielun ja ruumiin voimat uhraava taistelu isänmaan puolesta lienee kiitollisimpia aiheita runoilijalle ja laululle, jopa historialle sellaisena kuin historiankirjoitus tähän asti on ollut. Se johtuu asian luonteesta; sillä siinä on intohimoa, äkillinen käänne tapahtumissa, voiton tai epäröivän vastarinnan kunniaa, joka luo häikäisevää loistoa hengissä selvinneiden ohimoille tai kaatuneiden hautakivien ylle. Nauttikoon oikeuttaan kaikki kaunis, josta maailma tietää mainita. Mitä olisivat kansakunnat, jos tätä silmänräpäyksellisen uhraamisen jaloa rohkeutta ei olisi ollut olemassa. Mutta se aika tulee – ja sen alku on jo tullut – kun enää ei aseteta alemmalle tasolle sellaista, mikä itsessään on korkeampaa, kestävää, hiljaista työtä kansakuntien henkisen olemassaolon hyväksi. Miekalla on verrattain vähän puolustettavaa, kun taisteluja käydään vain tästä kotikonnusta, jonka vesivirta voi huuhdella pois, ja tästä elämästä, joka kuluu niin pian. Paikkansa se saa vasta siten, että se on suojana tälle yhteiskuntajärjestykselle, näille laeille, tälle tavalle, tälle tietämykselle luonnon ja hengen elämästä – kaikelle tässä omalaatuisessa muodossa, jota kutsutaan kansalliseksi.
Tästä näkökulmasta työssä kansakuntien henkisen elämän hyväksi ei ole muuta eroa suuren ja pienen välillä kuin se, minkä luovat tahdon puhtaus ja voima. Luonnontieteellä ja kirjallisuudella on mittansa enemmän tai vähemmän arvokkaalle. Mutta kansakunnan elämälle sillä, joka ensimmäisenä käytti sen kieltä esittämään yleisen inhimillisen sivistyksen tavoitteita, ei varmasti ole vähemmän merkitystä kuin kirjallisuuden ruhtinailla, jotka päästyään liikkumaan jo kehittyneessä kielessä, ovat juuri pystyneet edustamaan kansakuntaa maailman muiden sivistyneiden kansojen edessä. Samalla tavoin on jokaisella kansakunnalla arvonmittaajansa ihmiskunnan historiassa; ja sen tuomio lankeaa sen mukaan, millaista ja kuinka paljon kansakunnalla on vaikutusta ihmiskunnan kohtaloihin. Mutta itsessään tarkasteltuna voi ponnistelu kansallisen sivistyksen hyväksi olla yhtä hedelmällistä historiassa vähäisen kansan keskuudessa kuin maailmanhistoriallisissa kansoissa, nimittäin suhteellisesti kun se kohottaa sen tietoisuutta itsestään ja sen asemasta ihmiskunnassa. Kiistatonta on vähintään, että tämä ponnistelu voi vähemmän merkitsevissä kansoissa sisältää yhtä suuren määrän älyllistä ja siveellistä voimaa kuin suuremmissa ja mahtavammissa. Onpa tilanteita, jotka voivat vaikeuttaa henkistä työtä vähälukuisissa, maailmanhistoriassa verrattain merkityksettömissä kansoissa, niin että siihen vaaditaan yksilön uhraavampi ponnistus kuin usein suuremmissa, rikkaammissa ja mahtavammissa kansoissa. Ilman yhtään kansallista turhamaisuutta voitaneen väittää, että näin ylipäänsä on tilanne Suomen kansan suhteen, ja että varsinkin kansallisen sivistyksen synty on joutunut ja joutuu taistelemaan suurempia vaikeuksia vastaan kuin useimmiten muualla.
Viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana on maassamme jatkunut periaateriita, jota nyttemmin voidaan pitää loppuun käytynä. Että sivistys, joka ei puhu kansakunnan kieltä, ei ole kansallista, ja että kansa, joka ei ole hankkinut käyttöönsä yleistä inhimillistä sivistystä, on vielä sivistymätöntä, näitä lausumia voidaan nyt pitää maan yleisen käsityksen aksiomeina. Vain Ruotsissa on viime vuosina nähty sanomalehden- ja kirjasenkirjoittajien vaivautuneen todistamaan meille suomalaisille, miten meidän pitää etsiä ainoaa autuuttamme niin, että edelleen annamme ruotsin kielen olla sivistyksen kieli ja jätämme oman kielemme ja Suomen kansan oman onnensa nojaan. Näitä vuodatuksia lukiessa on todella vaikeaa olla harmistumatta tai suuttumatta. Mutta vaikka niitä tarkastelisi aivan tyynesti, ei arvio niiden arvosta voi olla muu kuin halventava niiden laatijalle, sille asialle ja kansalle, jota ne edustavat. Turhaan niistä etsii pienintäkään ajatusta siitä, mikä on kansakunta ja mitä sen pitäisi olla. Niiden yhtä pinnallisista kuin suurisanaisista todisteluista päätellen esim. Ruotsin kansan oivallisuus tulisi vielä oivallisemmaksi, jos Ruotsissa kerta kaikkiaan luovuttaisiin ruotsin kielestä ja sen sijaan otettaisiin englanti tai ranska ainakin kirjallisuuden kieleksi – ja kun tiedetään ruotsalaisten kyvyttömyys oppia puhumaan vieraita kieliä, tulisikin keskustelukielen vaihtaminen heille miltei liian vaikeaksi. Kuitenkaan ei voi kieltää, että Ranska ja Englanti ovat sivistyksessä vähintään saman verran Ruotsia korkeammalla kuin Ruotsi Suomea, ja maailmanhistoriallisessa painossa ja merkityksessä verrattomasti korkeammalla. Silti ymmärretään, että herrat kiistäisivät sellaisen päätelmän. Heidän lauseensa eivät koske ruotsalaisia tai mitään muuta yhtä etevää kansakuntaa. Vain suomalaisia, tätä pikkukansaa, he katsovat niin loputtomasti säälien ja halveksien alaspäin, vain sen parissa sivistyksen pitää puhua kieltä, jota kansa ei ymmärrä. Nämä kirjoitukset eivät puhu vain ajattelemattomuutta, ne ovat hävyttömintä ylpeyttä ja halveksuntaa suomalaisia ja Suomea kohtaan. Niiden jokainen rivi osoittaa kuviteltua mittaamatonta eroa suuren ruotsalaisen kansakunnan ja suomalaisparkojen välillä. Ja kaikesta huolimatta tekee yksinkertaisinkin tilasto erittäin ongelmalliseksi, että 3 miljoonaa ruotsalaista olisivat oikeutetumpia muodostamaan kansakunnan ja olemaan varmempia sen kansallisuuden olemassaolosta kuin lähes 2 miljoonaa suomalaista. Osoittaa todella enemmän kuin anteeksiannettavaa omahyväisyyttä tarjoutua niin ollen tueksi Suomen nykyiselle ja edistäjäksi sen tulevalle sivistykselle. Ruotsi laskee aivan liikaa sen puolen vuosisadan varaan, joka sillä on Euroopan neuvospöydässä ollut jotain merkitystä, jos se siitä vielä niin pitkään seuranneen heikkouden ja merkityksettömyyden jälkeen odottaa tukea edes itselleen. Vielä vähemmän riittää sanottu puolivuosisata tarjoamaan jotain muille. Sadassa vuodessa kolme sotaa, jotka päättyivät häviöön ja valtaviin alueluovutuksiin, pitäisi antaa jopa ajattelemattomimmalle ruotsalaiselle jotain ajattelemista. Ja on hämmästyttävää lukea kieltä, jota Ruotsissa käytetään Suomesta puhuttaessa nyt viisikymmentä vuotta Suomen menettämisen jälkeen, kun siihen jo viisikymmentä vuotta ennen tämän menetyksen tapahtumista siellä valmistauduttiin ”ainoana hasardina”, mitä siksi ei juuri tarvinnut ottaa lukuun.
Mutta emme halunneet puhua kyseessä olevien kirjailijoiden poliittisista suunnitelmista vaan heidän naiivista todistelustaan, että ruotsalainen kansallisuus on meille suomalaisille ainoa mahdollinen, tai ainakin ruotsin kielen on iankaikkisesti oltava meidän ainoa tiemme sivistykseen. Voisi kuvitella, että vaikka nämä herrat eivät voi tavoittaa yhtään ajatusta siitä, mitä kansallisuus ja kansallinen sivistys ovat, heidän silti tietyllä häveliäisyydellä pitäisi ryhtyä tuomitsemaan vieraan maan tulevaisuutta. Heidän pitäisi tajuta, että me täällä, tällä puolen Pohjanlahtea, mahdollisesti voimme ymmärtää mitä meidän omaan rauhaamme kuuluu. Mutta kaukana siitä. Jatkaen vanhaa holhoojuutta he ottavat hyväntahtoisesti tehtäväkseen osoittaa aina vain meille tie, jota meidän on lähdettävä kulkemaan. Ymmärtämättöminä ja holhottavina lapsina, jollaisia me olemme, emme heidän mielestään itse voi ymmärtää omaa todellista onneamme – joka kaikkina aikoina, nyt ja vastedes, oikeastaan olisi noudattaa kiltisti heidän viisaita neuvojaan. Niin, tehdäkseen kaiken vastarinnan tätä viisautta vastaan mahdottomaksi, he sanovat: ”Te jotka puhutten suomalaisesta kansallisuudesta, suomalaisesta kirjallisuudesta, suomesta opetuskielenä jne., teidän kielennehän on ruotsi. Tehän oletten ruotsalaisia”. Toden totta! Nämä herrat näkisivät mieluiten kysymyksen jäävän sikseen, kunnes suomalainen rahvas, jonka ruotsin kielen ylivalta sulkee kaiken sivistyksen ulkopuolelle, alkaisi puhua suomalaisen sivistyksen puolesta. Suomessa jokaista vähän ruotsia osaavaa on kielletty ajattelemasta, puhumasta tai kirjoittamasta suomeksi! On todella vaikea päästä näkemään suurempaa kopeutta yhtyneenä yksinkertaisempaan ja naurettavampaan esiintymiseen.
Emme toki halua olla niin epäoikeudenmukaisia, että ruotsalaiset yleensä jakaisivat sanottujen raapustelijoiden röyhkeän reseptin Suomen kansan tulevaisuudelle, vaikka kokemus on osoittanut, että Ruotsissa on kyllä melko yleisesti ennakkoluuloja Suomen suhteen. Emme halua edes lausua ihmetystä siitä, että kukaan melko viisas mies Ruotsissa ei ole tuntenut kutsumusta esittää varauksia raapusteluja vastaan, kansakunnan terveen järjen kunniaksi. Mutta hämmästystä kyllä herättää se, että kukaan ruotsalainen ei näytä tajuavan, että nämä kansallisen turhamaisuuden, ylpeyden ja ymmärtämättömyyden sanelemat brosyyrit ja sanomalehtiartikkelit herättävät täällä Suomessa erittäin syvää katkeruutta; emmekä ole halunneet kätkeä, että meissä suuttumus ja halveksunta ovat taistelleet vallasta niitä läpi lukiessa. Ihmetellä täytyy sitäkin, että Ruotsissa ei näytä olevan aavistustakaan siitä todellisesta vahingosta, jonka nämä kirjoitukset tekevät Suomelle ja kaikille ponnisteluille kansallisen sivistyksen hyväksi tässä maassa. Kirjailijoille ja niille ruotsalaisille, joiden nimissä he puhuvat, sanottakoon kerta kaikkiaan, että Suomen kansa on 50 viime vuoden kuluessa todella kasvanut ulos heidän holhouksestaan, ja että jos vain niin vähäpätöinen asia kuin heidän yksinkertainen puheensa jopa vastaavien ruotsalaisten voimanilmausten tuella olisi vastapainona sen kohtalon vaa’assa, Suomen kansa hyvin osaisi ja kykenisi ottamaan sen omiin käsiinsä.
Onneksi Suomessa jo hävetään antaa omien ennakkoluulojen ja ymmärtämättömyyden ”sanoilla mania, raivo, hulluus, leimata sitä, mitä kaikissa maailman kansoissa kunnioitetaan jaloimpana tunteena, isänmaanrakkautena, kansan pyrkimyksenä omaan olemassaoloon maailman kansakuntien joukossa”. Ruotsissa, jossa tiedetään enemmän Uudesta Seelannista ja hottentoteista kuin suomalaisista ja Suomesta, ei tiedetä mitään siitä työstä, joka täällä jo on tapahtunut kansalliskirjallisuudessa omalla kielellä. Tämä työ ei todella ole vähäistä; ja sitä, mitä kahdenkymmenen viime vuoden aikana on tehty, voidaan meidän oloissamme pitää suurtyönä. Nykyisin on harvoja tiedon aloja, joilla suomen kieltä ei ole käytetty ja joilla se ei ole saavuttanut rikkautta ja taipuisuutta nykyajan sivistyksessä. Aiemmin lähes tuntemattomat kielen lait ovat nyt avoinna kaikille monituisten kielioppitutkimusten ja sen kirjoissa käytön ansiosta. Kielentutkimus on vaikuttanut Raamattuun, virsikirjaan ja vaatimattomiin kirjasiin, ja edelliset jossain määrin, jälkimmäiset täysin ovat omaksuneet puhtaasti suomalaisen asun. Oppikirjoja on useimmilla opetusaloilla valmiina, vaikka niitä ei vielä julkisessa opetuksessa kovin yleisesti käytetä. Osa niistä on käännöksiä, toiset taas muokattuja erityisesti tämän maan tarpeita silmällä pitäen. Myös käännöksiä ulkomaisesta kaunokirjallisuudesta löytyy, joskin verrattain vähän, mutta varsinkin herrojen Kiljander ja Ahlqvist tekemät on toteutettu niin lahjakkaasti ja huolella, että ne kelpaavat malliksi. Kaiken lisäksi suomalaiset sanomalehdet, joiden määrä ja levikki ovat viime vuosina erinomaisesti kasvaneet, käyttävät koko ajan suomea vaihtelevassa sisällössä, jota päivälehdessä täytyy olla. Ja ylipäänsä voi sanoa, että niiden kieli on puhdasta ja hyvää, vaikka siitä useimmiten puuttuu kepeys ja kirjailijankyky. Ei pidä liioin unohtaa pieniä kansankirjasia, vaikka osa niistä on niin viheliäistä laatua, että siinä tukahtuu hyvä, jota Kirjallisuuden Seura, ylioppilaskunta ja yksityiset suopeat miehet ovat koettaneet tällä tiellä saada aikaan. Tässä kuten aina on esteistä tullut etuoikeus raa’alle rahanhimolle ja vienyt kansankirjaset sivistyneiden ja niiden käsistä, jotka pyrkivät aiottuun päämäärään. Onneksi nyt tästä tilasta voi toivoa puhuvansa kuin jonain menneenä, joka väistyy paremman tulevaisuuden tieltä.
Mutta verrattomasti tärkein on muinaisten kielenmuistomerkkien runsas aarre, joka Kirjallisuuden Seuran välityksellä on vanhoissa lauluissa ja saduissa tullut päivänvaloon. Ne ovat sekä määrältään että sisällöltään ja muodoltaan sinänsä merkittävä osa kansalliskirjallisuutta. Juuri tämä kirjallisuus on syystä antanut toivoa suomalaisen kansakunnan tulevasta omasta olemassaolosta ja vahvistanut intoa tehdä työtä sen hyväksi. Vähäisimmänkin tiedon tästä kirjallisuudesta, tästä toivosta, tästä työstä luulisi herättävän jokaisessa inhimillisesti sivistyneessä ihmisessä kunnioitusta sitä kohtaan ja houkuttelevan esiin onnentoivotuksia pyrintöjen menestymiselle. Ja jos meillä suomalaisilla on oikeus toivoa osanottoa joltain taholta, olisi se varmaan lähinnä Ruotsista, joka yhtäläisellä oikeudella voi pitää maassamme nyt käynnissä olevaa henkistä liikettä hedelmänä sivistyksestä ja laitoksista, jotka ovat perintöä yhdistymisestä Ruotsin kanssa. Se olisi jalo tapa jatkaa yhteyttä kahden kansakunnan välillä ja säilyttäisi suomalaisissa kiitollisuudentunteet, joita he todella vaalivat Ruotsilta vastaanottamastaan hyvästä, kiitollisuuden, jota isämme ovat monin verroin tunteneet uhraamalla halukkaasti omaisuuden ja elämän Ruotsin olemassaolon ja kunnian hyväksi. Hyödyttämällä nykyistä Suomea ja kohottamalla suomenkielisen kansan itsetuntoa se lisäisi tätä kiitollisuudenvelkaa, sen sijaan että nyt Ruotsissa esiintyvät mielipuoliset vaatimukset ovat omiaan vain vahingoittamaan ja katkeroittamaan.
Katsaus kotimaiseen ruotsinkieliseen kirjallisuuteen osoittaa, että myös se on seurannut saamaansa virikettä, että se pääasiassa koskettelee oman maan oloja, sen kieltä, maantiedettä, tilastoa ja historiaa ym. ja siten tuottaa esitöitä kansalliskirjallisuudelle tai publisistisesti ja kritikoiden suoraan vaikuttaa tämän kirjallisuuden kasvattamiseen. Tärkeintä siinä on kielentutkimus, joka ulottuu suomen kielen alalta suomen heimon lukuisiin kieliin ja jonka varsinkin Castrénin tutkimukset ovat kohottaneet lenkiksi eurooppalaisen tieteen järjestelmään. Itsessään se muodostaa suomalaisen kansallisen sivistyksen perin nuoren pyrinnön pisimmälle ehtineen hedelmän, joka kaikkea muuta enemmän todistaa, että tässä pyrinnössä on aivan uusi voima henkiseen toimintaan.
Jokainen oivaltaa, mikä osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on tässä hiljaisessa kirjallisessa uudistuksessa siinä, että sen toiminta edistää sitä välittömästi, ja siinä, että sitä elähdyttää uudistuksen synnyttänyt henki. Vähäisin materiaalisin voimavaroin seura ei ole koskaan epäröinyt ryhtyä kalliisiin kirjahankkeisiin, vaikka niillä silloin on ollut vähän toiveita peittää kustannukset, mutta voi hyvinkin sanoa, että juuri sellaisiin hankkeisiin seuran väliintuloa nykyisin eniten tarvitaan. Sillä suomalainen kirjallisuus yleensä voi jo tulla kirjakauppalaskelmoinnin kohteeksi eikä siltä puutu kustantajia. Mainituista hankkeista tuorein on vuosikertomuksessa mainittu luettelo Suomessa painetuista kirjoista, työ joka on vaatinut uutteraa vaivaa mutta jolla luonteensa takia ei voi olla suurta määrää ostajia eikä lukijoita. Joka kuukaudelta annetuista selvityksistä yleisö saa tietää, miten vähin rahavaroin seuran toiminta jatkuu. Selvitysten pitäisi kehottaa ja ne ovat kehottaneet rahallisiin uhrauksiin maanmiehiä, jotka vain sillä tavoin voivat palvella hyvää asiaa. Kerta toisensa jälkeen nähdään ilmoituksia uusista lahjoituksista seuralle, ja on syytä toivoa määrien ja summien aina vain kasvavan.
Varsinkin kauppaa ja teollisuutta harjoittavilta yhteiskuntaluokilta sopii odottaa sellaista yleisempää osanottoa niin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ponnistuksiin kuin kaikkiin samanlaisiin ponnistuksiin sivistyksen kohottamiseksi maassa. Tähän asti on ollut tavallista, että vain maan heikosti palkattuja – ja melkein yksinomaan heikosti palkattuja – virkamiehiä on ollut kiittäminen varoista siihen, mitä siinä suhteessa on tapahtunut. Uutena esimerkkinä siitä on Kirjallisuuden Seuran tileihin otettu ns. Suomen sanakirjasäätiö, joka on syntynyt muutamien harvojen yksilöiden uhrautuvasta avokätisyydestä. Mutta vasta kun maan suuremmat rahaomaisuudet tarjoavat voimiaan yleishyödyllisten hankkeiden edistämiseen, muun muassa kansallissivistyksen kohottamispyrintöihin, jotain voidaan saada aikaan suuremmassa mitassa.
Huomaamme, että Suomettaressa on muuan kirjeenlähettäjä sanomalehti Wiborgia vastaan väitellen nostanut tässä asiassa, kuten sanotaan, kissan pöydälle. Teollisuutta voidaan kai kutsua kansalliseksi sikäli, että sitä määrää kotimainen raaka-aineiden käyttö. Kauppa ei ole ruotsalaista eikä suomalaista, vaan luonnostaan universaalia, kosmopoliittista. Mutta vahva kotimainen teollisuus on ehto korkeammalle harjoitetulle maataloudelle, ja kauppa palvelee niitä molempia. Kaikki nämä aineelliset pyrinnöt yhdessä kohottavat kansallista hyvinvointia. On aivan oikein, että niiden kasvu jo edellyttää kasvavaa sivistystä; mutta sivistys vaatii puolestaan korkeampaa hyvinvointia, ei vain niin, että ihmiseltä täytyy liietä jonkin verran aikaa päivän maallisilta huolilta voidakseen vaalia osanottoa sivistysharrastuksiin, vaan niin, että näitä molempia voidaan sekä valtion taholta että yksityisillä uhrauksilla voimakkaasti edistää; vain siellä on kansallista hyvinvointia. Siitä vakuuttuakseen tarvitsee ainakin meidän aikanamme hakea esimerkkejä. Ja kun niitä Suomettaren kanssa etsii kartalta, pitää edessä olla rautatiekartta ja siitä laskea suuret kauppa- ja teollisuuskaupungit joka maasta. Niiden syntyä ja kasvua voi harvoin ajoittaa mistään suuresta henkisestä vallankumouksesta; mutta se, mitä ne ovat tehneet ja tekevät sivistyksen, jopa puhtaasti tieteellisen sivistyksen, hyväksi voidaan nähdä niissä paikoissa, jotka ne ovat raivanneet tiedon levittäjille, ja laskea varmoin luvuin miljooniksi. Siitä uusimpana ja suurenmoisimpana esimerkkinä Suomettarella on nuori Pohjois-Amerikka, jonka oppilaitokset ja tieteelliset laitokset eivät varmasti olisi sitä mitä ne nyt ovat, elleivät maan luonto ja sijainti olisi aiheuttaneet niin nopeaa ja valtavaa aineellista edistystä. Itsenäisempi kauppa ja teollisuus kohottavat myös itsessään kansallistietoisuutta lisäämällä kansakunnan positiivista voimaa sekä sivistyksessä että hyvinvoinnissa. – mutta tämä kysymys vie meidät kauas aiheesta. Olemme kosketelleet sitä vain muistuttaaksemme, että jokaisen suomalaisen kansallisen sivistyksen ystävän pitäisi toivoa sitä päivää, jolloin maan kauppa ja teollisuus olisivat lähempänä Euroopan sivistyneempien maiden kauppaa ja teollisuutta, jolloin myös voi olla varma, että niiden harjoittajat muodostaisivat sivistyneen yhteiskuntaluokan, jolle kansalliskirjallisuuden kohtalot eivät olisi vieraita.
Silti olisi ahdasmielistä väittää, että työn kansallisen sivistyksen hyväksi on levättävä siksi kunnes kansallinen hyvinvointi on saavuttanut jonkin tietyn kehitystason. Kansallisella tietoisuudella pitää olla ensimmäinen tukensa siinä yhteiskuntaluokassa, jolla yleensä on tieto hallussaan, ja kansallista sivistystä edustavat etupäässä ne, jotka maassa ovat korkeimman sivistyksen puolestapuhujia. Heidän tehtävänään on lausua ääneen tämä tietoisuus ja antaa tälle sivistykselle muoto, jonka avulla se saa olemassaolonsa maailmanhistoriassa. Kirjallisuus, lait, instituutiot, kaikki se, minkä kautta kansakunnan suhde kunkin ajan yleiseen sivistykseen määräytyy, ei ole niiden aikaansaannosta, jotka edustavat kansallista hyvinvointia, vaikka aineelliset edut vaativat ja määräävät uusia lakeja ja instituutioita, eikä kirjallisuus voi nousta muuten kuin samaa tahtia kansallisesta hyvinvoinnista riippuvan kansansivistyksen kanssa, se käsitettynä yleisenä, ei-opittuna sivistyksenä maassa yleensä. Raja, missä kansallinen hyvinvointi ja kansallinen sivistys määräävät toisiaan, vedetään hakemattakin asioiden pakosta; ja olisi naurettavaa vaatia jälkimmäiselle tehtävää työtä jossain sen vaiheessa odottamaan edelliselle tehtävää työtä. Nämä ovat aivan yksinkertaisia totuuksia, jotka jokaisen järjellisen pitäisi käsittää, mutta joita sanomalehti Wiborg polemiikissaan ei näy oikein käsittäneen. Ei vaadita paljon harkintaa huomaamaan, että kotimaisen kirjallisuuden hyväksi tehty koituu myös kansakunnan yleisen sivistyksen hyväksi, ja että sivistys tuo mukanaan kyvyn työskennellä kansallisen hyvinvoinnin hyväksi. Vähintään voi jokin kysymys syntyä siitä, eikö meidän maassamme suomenkielinen kirjallisuus ole teollisuudelle ja kaupalle paljon tärkeämpää kuin ruotsinkielinen. Ruotsi on täällä kykenemätön kohottamaan kansansivistystä, vain suomelta voidaan mitään kulttuuria odottaa kansan suurille joukoille. Mutta sivistyksen myötä lisääntyy myös teollisuuden tuotteiden ja tavaranvaihdon kysyntä, ja tarve synnyttää kyvyn tyydyttää sitä. Teollisuus ja kauppa taas ovat merkittävämpiä vain niillä aloilla, joilla ne palvelevat tyydyttämällä massojen tarpeita. Ja teollisuudenharjoittajamme voinevat yksinkertaisella laskuesimerkillä vakuuttua siitä, että työ suomalaisen kansalliskirjallisuuden hyväksi on työtä kotimaisen teollisuuden ja kaupan eduksi. Heidän ei pitäisi siksi sanomalehti Wiborgin mukana sanoa suomalaisen kirjallisuuden ja sivistyksen uhrautuville työntekijöille: teidän pyrintönne ovat väärään aikaan, odottakaa kotimaista teollisuutta ja kauppaa; vaan heidän pitäisi viisaina liikemiehinä sijoittaa niihin pääomaa, tukea henkisiä etuja varten työtä tekeviä, hyvin tietäen, että tämä pääoma on aikanaan palaava heille takaisin.
Ehkä näitä rahamiehiä pitää muistuttaa, että kun heidän kansakunnan henkiseen hyvään mahdollisesti sijoittamansa pääoma tuottaa heille varmaa voittoa, sen hyväksi sielun ja ruumiin voimat antaville, valvoville ja uhrautuville varsinaisille työntekijöille ei ole odotettavissa minkäänlaista korvausta.
Tekisimme väärin, ellemme suuresta joukosta mainitsisi esimerkkiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosipäivänä seura antoi kiitosadressin sihteerilleen, herra teologian kandidaatti S. G. Elmgrenille, jolla nyt kymmenen vuotta on ollut tämä toimi. Sihteeri, uskokaa pois, ei vain pidä pöytäkirjaa. Hän on seuran toimeenpaneva voima, hoitaa kirjeenvaihdon, lähettää kutsukirjeet, kokoaa vuosimaksut, huolehtii seuran kustanteiden kaupasta, nykyisin pääomaltaan noin 10 000 bankoruplaa, solmii urakat kirjojen painamisesta, valvoo ne, lukee usein korjausvedokset, ottaa vastaan kappaleet, antaa liimata ja sitoa ne, lähettää kirjat maan kirjakauppiaille, ottaa vastaan heidän selvityksensä ja rahalähetykset, toteuttaa kaikki tähän toimintaan kuuluvat maksut ja pitää tarpeellista kirjaa siitä ym. – Hän saa varmaan kaikesta tästä hyvän korvauksen? Kyllä, hänellä on todella viisikymmentä ruplaa kulurahaa vuodessa. Juuri sellaisella kansallisen hyvinvoinnin lisäyksellä tätä nykyä tehdään työtä kansallisen sivistyksen hyväksi. Teollisuudella ja kaupalla näyttää todella olevan syytä huutaa sitä ”odottamaan”!
J. V. S.
