Uskomme että seuraava kysymys on uusi niiden monien kysymysten joukossa, jotka nuori suomenkielinen kirjallisuus on jättänyt esittämättä itselleen: Onko olemassa suomenkielistä proosaa?
Ollaan varmoja siitä, että suomenkielistä runoutta on olemassa ja suomenkieliset kansanlaulut osoittavat todistusvoimaisesti, että tässä ollaan oikeassa. Suomella on Kalevalassa kertova runoelma, niin aito että vain harvalla kansakunnalla on sellainen. Runoelmassa on erittäin kauniita jaksoja ja sen maailmankatsomus on kokonaisuutena yhtä ihmeellinen kuin sen kuvaama kansanelämäkin. Sekä tietyt Kalevalan lyyriset osat että joukko rikkaan Kantelettaren lauluja kykenevät kilpailemaan kaikkien aikojen ja maiden kauneimpien runoluomusten kanssa. Toisaalta voi kaikesta huolimatta sanoa, että suomenkielisellä kirjallisuudella ei ole asettaa runoutta muiden sivistyskansojen runouden rinnalle, sellaista runoutta, joka puhuu sivistyksen nimissä, joka ilmaisee niitä vakaumuksia ja sitä taidekäsitystä, mihin kristillinen kulttuuri on kansat johtanut. Vielä tällä hetkellä Suomelta puuttuu lähes kokonaan sivistyneiden piiristä lähtenyt runous, ylipäätään taiderunous.
Milloin sellainen runous sitten syntyy? Ei varmasti ennen kuin rakkaus suomen kieleen, suomenkieliseen kirjallisuuteen, suomalaisiin tapoihin on tunkeutunut korkeampaan sivistykseen ja elähdyttänyt sitä. Olemme usein ilmaisseet sen varman käsityksen, että jo olemassa oleva suomenkielinen kirjallisuus on vienyt tulevaisuuden mahdollisuudet hiukankin arvokkaammalta ruotsinkieliseltä kirjallisuudelta; suomenkielinen kirjallisuus on kaivanut maan sen jalkojen alta, koska sillä ei ole enää kiinnekohtaa. Ruotsin kieli, Ruotsin kansallisuus kuuluvat vierasmaalaiseen kansakuntaan, joka pitää niitä oikeutetusti ominaan ja yksin sille kuuluvina. Runeberg protestoi yhä tätä kannanottoa vastaan ihailtavilla ruotsinkielisillä runoillaan. On ilahduttavaa että hänen protestinsa on niin kaunis; mutta kauneus ei päästä sitä kohtalostaan, siitä että se on viimeinen.
Ei ole mikään eilispäivän kokemus, että runous edeltää proosaa kansan kirjallisuudessa. Kansakuntien elämä noudattaa tässä samaa lakia kuin yksilöidenkin ja näiden kohdalla tunne ja mielikuvitus edeltävät asioita ymmärtävää ajatusta. Runouden varhaisemmasta olemassaolosta ei kuitenkaan seuraa, että proosa johtaisi oman olemuksensa runoudesta tai lainaisi siltä muotonsa. Myös ajatus muokkaa sitä samaa sisältöä, jonka tunne on tavoittanut ja mielikuvitus muodostanut. Mutta sen lisäksi että ajatustyö muuttaa itse sisältöä, muuttaa sen uudeksi, on ajattelukin kokonaan uutta toimintaa, joka noudattaa omia lakejaan ja tekee juuri omalaatuisella muodollaan sisällön joksikin toiseksi, tekee tunteen sisällöstä eroavaksi; eikä tunne herätä ajatusta eloon, vaan sen synty riippuu luonnollisista ulkoisista ja henkisistä herätteistä. Samoin on proosankin laita. Vasta silloin kun kansakuntien elämä on saavuttanut riittävän kypsyyden ja niiden historialliset kohtalot kannustavat niitä itsestään kokonaan tietoiseen kamppailuun sivistyksensä puolesta, vasta silloin proosa herää kielessä eloon ja esiintyy omassa itsenäisessä muodossa.
Niin kuin helposti havaitaan, tässä esitetty vertailu ei ole satunnaista hengen toiminnan ja kielen kehitysmuotojen rinnastamista. Sillä proosa on ajatuksen ja runous tunteen ja mielikuvituksen kieltä.
Esimerkiksi Ranskassa proosa kasvoi hengellisen puhetaidon ja 1700-luvun filosofian myötä, Saksassa taas uskonpuhdistuksen (Lutherin raamatunkäännöksen ja hänen muiden teostensa) sekä uudemman saksalaisen spekulaation myötä, Thomasiuksen, Herderin, Lessingin jne. mukana. Saksankielinen proosa sai tosin varsinaisten filosofien teoksissa vaikeimmin käsitettävän muotonsa. Kuitenkin yritykset soveltaa filosofian tuloksia muihin tieteisiin ja yhteiskuntaoloihin sekä tehdä niistä kansakunnan yhteistä omaisuutta ovat riisuneet saksankieliseltä proosalta tämän muodon ja antaneet sille selkeyttä, jonka ansiosta se saavuttaa pian nykyajan etevimmän proosan, ranskankielisen.
Jos katse suunnataan vielä historiaan ja palautetaan mieliin, että kansojen vanhin proosa on esiintynyt lähes samaan aikaan niiden vanhimman runouden kanssa, ei sekään kumoa sanottua. Kaikkien kansakuntien vanhin historia on esimerkiksi sisältynyt niiden kansanlauluihin. Sen rinnalla tai heti sen jälkeen esiintynyt proosamuotoinen historiankirjoitus on ollut enemmän tai vähemmän runoilevaa kronikkaa. Kuitenkin historiankirjoituksen taito, historiallinen tyyli, historiallinen proosa on aina seurannut kirkollista ja filosofista kirjallisuutta, toisinaan niin läheisesti, että filosofi ja historiankirjoittaja ovat yhdistyneet samassa henkilössä Ksenofonista aina englantilaiseen Humeen asti.
Toisaalta ei voi kylläkään väittää, että proosa ja runous olisivat irrallaan toisistaan. Mutta milloin proosa itsenäisenä, varmaksi kehittyneenä ilmaisumuotona kuuluu kansakunnan elämän myöhäisempään kauteen, se ei ole vuorovaikutuksessa kansanlaulun, vaan taiderunouden kanssa. Jopa silloinkin kun kansalliskirjallisuus on palannut sitä ahdistavista vieraista muodoista vapautuakseen vanhimpaan lauluun ja satuun, halunnut saada niistä uutta voimaa aitoon kehityskulkuun, on proosa ollut osallisena tässä vanhan palautuksessa vain välillisesti, taiderunouden välityksellä.
Proosan omalla alueella on välittävä rengas, jonka suhde runouteen on hyvin läheinen suorasanainen kaunokirjallisuus. Historiankirjoitus, kirkollinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen kaunopuheisuus lähestyvät tätä välittäjän tehtävää; sen pääedustaja on kuitenkin suorasanaisessa muodossa esitetty runous, satu, romaani. Asian luonteeseen kuuluu – tämän kirjallisuudenhistoria vahvistaa – että varhaisin kansalliskirjallisuus esiintyi proosamuodossa kronikkana, satuna ja romaanina. Sen sijaan sama kokemus osoittaa, että tämä varhaisin proosa, jota ajatustyö ei vielä läpäissyt, heilahteli kuivakiskoisuuden ja mahtipontisuuden välillä, arkikeskustelun ja runoutta jäljittelevän teennäisen kielen välillä. Siten tässä kirjallisuudessa on kylläkin proosan siemen, mutta proosaa ei ole siinä vielä olemassa itsenäisenä kielen muotona, joka eroaisi niin vulgaarista puhekielestä kuin runouden kielestäkin.
Ajattelun kielenä on proosassa oltava ennen muuta selkeyttä. Kronikan kielessä on tosin selkeyttä, mutta se on köyhää selkeyttä, joka ei valaise mitään. Silloin kun kieli välittää syvällisen ja todenmukaisen ajatuksen, silloin lukija aivan kuin ihmettelee miten paljon muutamat sanat sisältävätkään; ja kun ajatus tulee koko merkityksessään esiin jo ensi silmäyksellä, silloin ihmetys muuttuu ihailuksi ja kohdistuu siihen taitoon, jolla sanat on tehty näin kirkkaiksi ja kuulaiksi. Mutta asianmukaisessa muodossa ilmaistu todenmukainen ja syvällinen ajatus tekee sen sinänsä kauniiksi luomukseksi; ja niin ollen proosan selkeys sisältää myös sen kauneuden.
Mitä enemmän proosa poikkeaa tästä aidosta luonteestaan ja lähestyy runouden kieltä ja ilmaisutapaa, sitä enemmän se mielestämme menettää myös todellista kauneuttaan. Kuvailevassa ja kertovassa proosassa poikkeama on kuitenkin tietyssä määrin välttämätön. Siinä ei näet ole kyse ajatuksen selkeästä esittämisestä, vaan esineiden ja toimintojen tekemisestä havainnollisiksi. Jos niitä tarkastellaan pikkutarkasti ja alleviivaillen, tuodaan lukijan silmien eteen vain osasten kokoelma. Jotta niistä saisi havainnollisen kokonaisuuden, vaaditaan taiteilijan kykyä, taitoa tuoda lukijan silmien eteen elävänä se, mikä ilmaisee esineille ja toiminnoille olennaisen, se mikä nivoo osat kokonaisuudeksi ja antaa niille merkityksen. Näin syntyy sisäinen pakko idealisoida kohteita ja kuvailla ja kertoa mielikuvituksen kielellä, kuvin, vertauksin. Siten proosa siirtyy runouden alueelle tai pikemminkin lainaa asunsa tältä. Käsityksemme mukaan tällaisesta proosasta ei voi milloinkaan tulla sanan varsinaisessa merkityksessä kaunista. Ja selvää on, että jos proosa ylittää sen mitä tarkoitus vaatii ja tavoittelee suuremmassa määrin runokielen kauneutta, siitä tulee epäaitoa ja mautonta.
Perinnäistä kieltään noudattelevassa kansansadussa on paljon kronikkamaista; on vain niin että runollisen sisällön tähden tulee kuivakiskoisesta muodosta tässä naiivi ja jossakin määrin myös sujuva. Kuten sanottu, romaanin kieli sellaisena kuin se esiintyy kristittyjen kansojen vanhimmissa ritari- ja paimenromaaneissa, on teennäistä ja mahtipontista. Sitä vastoin moderni romaani sisältää niin moninaisia ajatuksen muokkaamia yhteiskunnallisia tendenssejä, on niin täynnä pohdintoja, psykologisia tutkielmia jne. ettei se ole enää pelkästään kuvaileva ja kertova. Tästä syystä sen kieli voi paremmin täyttää kauniin proosan ehdon, ajatuksen selkeän ilmaisemisen, joten sen laatu, proosan ja runouden välimuoto, pistää vähemmän silmään.
Jotta tämä johdanto ei venyisi tarpeettoman pitkäksi, mainitsemme enää vain yhden proosan lajin, joka on sukua äsken mainitulle, nimittäin draamakirjallisuuden. On kokeiltu lyyristä proosaa; yritysten tulokset ovat selvästi paljastaneet, miten järjetöntä moinen proosan ja runouden sekoittaminen on. Myöskään draamallisessa proosassa ei näin ollen voi olla sitä mikä muutoin antaa draamalliselle ilmaisutavalle sen korkealentoisuuden – nimittäin lyyristä elementtiä. Mutta koska itse draama välttämättä tarvitsee oman rakenteensa motivoimisen sisäisistä perusteista käsin, niin ajatus on siinä hallitsevana, ja sen seurauksena myös draamallinen proosa tulee vedetyksi lähemmäs proosan omalaatuista luonnetta.
Näyttää helpolta soveltaa näitä yleisiä väittämiä tässä käsiteltävään aiheeseen. Suomenkielisestä kirjallisuudesta puuttuu proosa korkeammassa merkityksessä; proosaa ei näet ole siinä vielä käytetty ajatustyössä. Muutamat kansan kirjoitelmat, muutamat oppikirjat eivät nimittäin vielä synnytä kotimaista proosaa, vaikka joitakin kertoja on niin tahdottukin väittää nuorison toiveiden johdattamana. Jos kieliopin sääntöjen tuntemus ja niiden käyttö ohjenuorana riittäisi tekemään hyvän proosakirjailijan, silloin väitteessä olisi jokin totuuden häivähdys. Mutta niin kauan kuin vain syvästi ajatteleva kirjailija voi kynällään tuottaa todella kaunista proosaa, niin kauan on myös tunnustettava, että suomenkielisellä kirjallisuudella ei vielä ole omaa proosaa.
Emme tässä tietenkään ymmärrä tällä kielellä pelkästään spekulatiiviseen tieteelliseen kirjallisuuteen kuuluvaa kieltä, vaan sekä tieteelliseen tutkimukseen ylipäätään että sen tulosten soveltamiseen ja kansanomaistamiseen sopivaa kieltä. Tavallisesti tilanne on jopa sellainen, että silloin kun tieteellinen tutkimus kamppailee hallitakseen aiheensa, kieli ei ole vielä sen hallinnassa; kun tiedemies puolestaan haluaa tehdä tutkimuksensa hedelmälliseksi yleissivistyksen kannalta, silloin ei riitä että hän tuntee saaneensa selkeän ja laaja-alaisen käsityksen aiheesta, vaan hänen on myös osoitettava se esittämällä asia selkeästi ja puhuttelevasti. Siten kaunis ja loppuun hiottu proosa kuuluu ennen muuta niihin teoksiin, jotka pystyvät johdattamaan suurehkon sivistyneen yleisön pohtimaan luonnon ja hengen maailman ilmiöitä. Ja kun tiedemiehet meidän aikanamme yhä laajemmin astuvat koulusta yleiseen elämään, käy tieteellisen tutkimuksenkin kieli yhä enemmän yhteen sovellutuksen, kansantajuisen esityksen kielen kanssa.
Tämänlaatuisia tekstejä ei kannata juuri etsiä suomenkielisestä kirjallisuudesta. Joitakin sensuuntaisia yrityksiä on tehty miltei vain kirkollisella ja teologisella alalla. Meillä on se ehdottoman varma vakaumus, että vaikka tämä kirkollinen kirjallisuus onkin sekä kielensä että oppirakennelmansa puolesta jäänyt pahasti jälkeen, silti on suomenkielisen proosan kaiken myöhemmän kehityksen liityttävä juuri siihen.
Perusteemme ovat yksinkertaiset. Kelvollisen proosan tavoittelu merkitsee, että selkeästi ajateltu ilmaistaan selkeästi. Tekijällä ei ole kuitenkaan hallussaan ajatuksen ja kielen selkeyden koetinkiveä, vaan se on lukevalla yleisöllä. Ellei tekijän kieli ole yleisön mielestä kyllin selvää, jotta se käsittäisi ilmaistut ajatukset, silloin ajatukset ja kieli ovat epäilyksittä sekavia ja hämäriä. On näet turhaa luuloa, että johdonmukaisuutta ja selkeyttä olisi olemassa pelkästään kirjoittajalle itselleen. Mutta asia on jälleen niin, että suomenkielisellä yleisöllä ei arkikielen lisäksi ole muuta kuin kirkollisen kirjallisuuden kieli. Jotta yleisön edustajat saisivat ja välittäisivät toisille tietoja niistä aiheista, jotka nousevat arkisen yläpuolelle, on heilläkin välineenään vain tämä sama kieli. Se ei ole toiminut vain yleisön tietämyksen edistämisvälineenä uskonnollisissa asioissa, vaan se on myös siirtynyt lastenkoulusta, rippikoulusta ja kirkosta puhekieleen ja sitä käytetään siinä heti kun keskustelu ylittää arkisten tarpeiden piirin. Suomen lakikin on kirjoitettu tällä kielellä ja kaikki ne käsitykset, jotka ovat levinneet kansan keskuuteen sen oltua kosketuksissa lainkäytön ja hallinnon kanssa, ovat tämän kielen leimaamia ja ovat siitä saaneet ilmaisunsa. Kaikessa mitä suomen kielellä on kirjoitettu ja painettu, sekä proosassa että runoudessa, on viime vuosiin asti käytetty yksinomaan tätä kieltä. Siten jokainen suomalainen, joka puhuu ja ymmärtää maansa kieltä, käyttää tätä kirkollisen kirjallisuuden kieltä ajatellessaan ja puhuessaan yleisistä asioista, juuri niistä asioista, jotka proosassa esitetään määrätyillä ilmaisuilla. Juuri tämä kieli tasoittaa kaikki maakunnalliset murre-erot ja luo yhteyden eri heimojen ajattelu ja puhetapojen välille.
Olkoon asia vaikka niinkin, että svetisismit, kielenvastaiset sanat, sananmuodostus ja rakenteet tahrivat tätä kieltä. Kuka kieltäisi tässä kieliopilta sen oikeuden, kieltäisi poistamasta kielelle vierasta ainesta ja korvaamasta sitä aidommilla muodoilla ja muodostuksilla? Meidän nuorimmat kirjailijamme varmaan väittävät, että heidän kaikki pyrkimyksensä tähtäävät juuri tähän. Tosiasiassa monet heistä ovat kuitenkin tehneet jotakin vallan muuta.
Sitä mitä kielioppi vaatii, vaatii myös ajatus omaksi ja kielen selkeydeksi. Kielenvastaiset muodot ja sanonnat ovat ehkäisevä kahle ajatuksen kehitykselle, samalla kun ne loukkaavat kielentuntijan korvaa. Kielen uudistajien olisi pitänyt toimia sen puhtauden hyväksi etsimällä kielen omasta varastosta asianmukaista ilmausta ajatukselle. Edellytyksenä oli että he olisivat tunteneet asiaansa riittävästi saattaakseen ajatuksen loppuun asti hiottuun muotoon, milloin etsittyä ilmaustakaan ei ollut vaikea löytää. Tietysti heidän olisi pitänyt ottaa huomioon myös se kielen rikkaus, minkä nyttemmin kerätyt muinaisrunot, sadut ja sananparret sisältävät. On kuitenkin ilmeistä, että he tarttuivat asiaan päinvastaisesta suunnasta. He ottivat esille tietyn aiheen käyttääkseen sen käsittelyssä aidosti suomenkielisiä sanoja, muotoja, sananmuodostuksia, lauseen muodostamisen tapoja. Aihe ja sen käsittely palveli vain näiden kieliopillisten harjoitusten pohjana. Heidän tärkeimpänä silmämääränään oli kielen kieliopillinen ja leksikografinen puhtaus eikä ajatuksen ja ilmauksen selkeys. Menivätpä he vieläkin pitemmälle tähän suuntaan. Svetisismin korvaaminen aidosti suomenkielisellä ilmauksella ei riittänyt heille, vaan he etsivät vanhoista lauluista kaikkein epätavallisimpia, käytettävissä olevalle puhe- ja kirjakielelle kokonaan vieraita sanamuotoja ja sanontoja ”rikastuttaakseen” kieltä ottamalla ne käyttöön. Uudemmat suomen kielen kieliopit ovat tukeneet uskollisesti tätä menettelyä. Niissä ei näet ole mitään sellaista, mikä esimerkiksi kreikan kieliopissa on ”eeppisen murteen” nimellä merkitty poikkeukseksi tavanomaisesta kielenkäytöstä. Sen sijaan niissä on täysin vanhentuneita sanamuotoja tavanomaisimpien muotojen rinnalla, samanarvoisina näiden kanssa, kunhan niiden osalta vain voidaan vedota muinaisrunojen auktoriteettiin.
Artikkelin johdannossa yritimme osoittaa, että tässä tarkoitetun kaltaisella menettelyllä ei missään tapauksessa synny kunnollista proosaa. Käy erityisen selväksi, että kun ainoa olemassa oleva suomenkielinen proosa, kirkollinen kirjallisuus, ja sen myötä ainoa kieli, jota suomalaiset ovat tähän asti lukeneet ja ymmärtäneet, syrjäytetään kokonaan, se muuttaa pakostakin nuorten kirjailijoiden pyrkimykset enemmän tai vähemmän skolastisiksi harjoituksiksi.
Edellä esitetystä seuraa myös, että kansanlaulun kieli ei suinkaan ole oikea lähtökohta proosalle. Proosan alku on ilman epäilyksiä puhekieli. Näin ollen ne, jotka aivan yksinkertaisesti väittävät, että suomen kieltä on kirjoitettava niin kuin sitä puhutaan, esittävät perustellumman väitteen kuin ne, jotka ottavat Kalevalan kielen proosan malliksi. Tällöin kuitenkin molemmat osapuolet unohtavat, että suomenkielistä proosaa on kirjoitettu jo kolmesataa vuotta. Olisivatko muka kaikki sen kirjoittajat olleet niin täysin ajattelemattomia, että eivät osanneet edes osapuilleen ilmaista tavoitteitaan. Tai voikohan se kieli, josta isämme saivat tietonsa, olla niin kurjaa siansaksaa, että se ei ansaitse paikkaansa suomen kielen historiassa. Se saa tämän paikkansa, jos se otetaan perustaksi kehityksen jatkamiselle. Kehittäminen tunnustetaan yleisesti tarpeelliseksi, vaikka se halutaankin korvata ottamalla käyttöön uusi kieli, jolla ei ole mitään yhteistä entisen kirjakielen kanssa.
Sanotaan että vanha kirjakieli on täynnä svetisismejä. No, puhdistettakoon ne kielestä. Entä mitä mittapuuta kielen puhtauteen sitten sovelletaan? Kuten tunnettua, kirjakieli on liittynyt länsisuomalaiseen murteeseen. Nyt itäsuomalaisesta murteesta tehdään kirjakielen suomalaisuuden mitta. Entä mitä on tämä ”itäsuomalainen murre”? Sitä ei ole milloinkaan käytetty kirjakielessä. Liioin se ei ole nyt esitetyssä muodossa käytössä kansan suussa. Se on tosiasiassa lähes kuollutta murretta, joka elää vain muinaisrunoissa, ei päivittäisenä puhekielenä. Itä-Suomi, missä ymmärretään ylipäätään vain vaivoin muinaisrunoja, ei suinkaan ole se seutu, missä puhekieli muistuttaisi yhtään lähemmin näiden runojen kieltä, vaan muutamat pitäjät Venäjän rajan molemmin puolin.
Lyhyesti sanottuna: väitetään, että itäsuomalaisesta murteesta tahdotaan tehdä kirjakielen puhtauden koetinkivi. Menettely on sinänsä hylättävä. Läntinen suomen kieli on ollut kolmesataa vuotta kirjakielenä; itäinen suomi on vasta viime vuosikymmeninä tavoitellut painoasua. Lounais-Suomen kulttuuri on satoja vuosia vanhempaa kuin Koillis-Suomen. Tämä on kuitenkin pelkkä sanontatapa. Sillä ei tarkoiteta itäsuomalaista kieltä, vaan Kalevalan suomea.
Ajateltakoon miten kauas eeppisen runouden murre jää kehittyneestä proosasta. Mitä todella olisikaan kansojen kirjakieli, jos kielestä poistettaisiin kaikki se mikä ei vastaa vanhimpia kansanlauluja? Eikö se tietäisi kaiken kielen kehityksen loppua? Suurin piirtein niin halutaan suomen kielelle tehdä. Olemassa oleva kirjakieli hylätään. Sen tilalle tuodaan kansanlaulujen kieli. Luonnollisena voisi pitää sitä, että kirjakielen puhtaus tutkittaisiin läntisen suomen kielen omien vaatimusten mukaan. Jos itäsuomalainen kieli olisi jopa syrjäytetty kokonaan, se olisi saanut saman kohtalon kuin useimmat murteet. Yksi murre, poliittisten olojen, sivistyksen yms. nojalla hallitseva murre, on kansakunnan kirjakielen perustana; muut murteet voivat vain pitemmän päälle vaikuttaa jonkin verran kirjakielen kehitykseen. Mutta oletetaan että itäsuomalaisen murteen vaikutusta olisi haluttu lisätä. Sen tuomisessa proosaan olisi silloin pitänyt noudattaa seuraavaa sääntöä: itäsuomalaisesta murteesta otetaan länsisuomalaisen tilalle sana, taivutus, rakenne vain silloin kun vaihto selkeyttää ilmaisua. Tältä kannalta voi muinaisrunojen kielestäkin sanoa samaa kuin itäsuomalaisesta kielestä ylipäätään.
Tässä uudistuksessa on otettava huomioon vielä eräs seikka, nimittäin se mikä erottaa kansanlaulujen kielen länsisuomalaisesta kielestä, sellaisena kuin sitä puhutaan ja kirjoitetaan. Erona on epäilemättä se, että länsisuomalainen on jo sitä mitä sanotaan analyyttiseksi kieleksi. Sillä ei ole yhtä rikkaita päätteitä kuin kansanlaulujen kielellä. Siinä sanotaan: ”kuin hän oli mennyt”, eikä ”mäntyänsä”, ”talon kautta tai sivu”, eikä ”taloitse” jne. Suurin osa siitä mitä kielenuudistuksella on esitettävänään, supistuu tällaisiin ja samankaltaisiin parannuksiin. On selvää että mitä sivistyneemmäksi kansakunta tulee, sitä useammista päätteistä kieli luopuu. Tämä on kiistaton tosiasia, tapahtuupa niin siksi että kaikki päätteet kuvaavat alun perin aika- ja tilasuhteita ja ilmaisevat vain epämääräisesti ajatusyhdistelmiä tai onpa asialla jokin toinen syy. Ja koska niin on, siitä voi vetää myös sen johtopäätöksen, että päätteiden karsiutuminen ja hajoaminen erityisiksi sanoiksi kuuluu sivistyneeseen kieleen.
Jos seuraa nuorempien proosan käyttäjiemme kirjoitustapaa ja pohdintaa asiassa, niin he näköjään torjuvat etenkin mainitun kaltaiset ratkaisut ja kutsuvat niitä svetisismeiksi. Tämä tarkoittaa: he tahtovat kitkeä kirjakielestä sen, mikä on luonteenomaista kaikkien sivistyneiden kansakuntien kielille, ja palauttaa kirjakielen siihen muotoon mikä yleisesti kuuluu kansakuntien varhaisimpiin lapsuusvaiheisiin. Voiko tätä menettelyä puolustaa millään järjellisellä perusteella?
Samaan liittyy myös yritys korvata kielen vieraita sanoja aidosti suomenkielisillä. Näitä muodostetaan liittämällä sanoja yhteen tai johdannaispäätteillä; näin muodostettuina sanoista tulee usein niin pitkiä, että kenenkään kärsivällisyys ei riitä niin monitavuisten sanojen kasaamiseen.
Jo siitä tavasta, millä uudistusta on ryhdytty vastustamaan, voi näköjään päätellä, että sillä ei ole saatu aikaan sellaista proosaa, joka vastaisi edes jossain määrin vaatimuksia. Kieli on kylläkin laajentunut käsittämään myös sellaisia aloja, jotka olivat sille aikaisemmin kokonaan vieraita; valitettavasti ne alat eivät ole kuitenkaan tulleet paljon tutummiksi suomalaiselle yleisölle. On selvää että näiden vieraiden alojen on vaikea herättää harrastusta; mutta sekin on selvää, että vieraan kielen täytyy tehdä asian esittäminen yhä vastenmielisemmäksi. Samoin voi olettaa, että kirjailijat eivät kykene hallitsemaan vierasta aihetta sellaisella kielellä, joka on luotava esityksen yhteydessä uudestaan.
Todistelumme jää puutteelliseksi, koska emme voi tässä vertailla vanhasta ja uudesta kirjakielestä otettuja erityisnäytteitä. Ajan puute estää meitä ryhtymästä sellaiseen tutkiskeluun. Myönnämme myös mielellämme kirkollisen proosan suuret puutteet; olemme halunneet tässä vain viitata siihen, että mitään suomenkielistä proosaa ei ole vielä olemassa eikä sitä voi luoda sillä yksipuolisella menettelyllä, johon nuoremmat prosaistimme ovat ryhtyneet.
Esityksemme on saavuttanut tarkoituksensa, jos se voi osaltaan vahvistaa sitä varmaa käsitystä, että suomenkielisen proosan luominen on vielä edessä. Kun tästä on päästy varmaan käsitykseen, ei suomenkielinen kirjailija saa puolestaan tähdätä yksinomaan kieliopin käyttelyyn, vaan kieleen, jolla hän voi varmimmin tehdä itsensä ymmärretyksi. Se on samalla sellaista kieltä, jolla hän voi tarkimmin ilmaista ajatuksensa. Siihen tähtäävä työ näet pakottaa järjestämään tarkoitetut asiat selviksi ajatuksiksi, esitykseksi, jota toiset voivat pitää järjellisenä. Pelkästään kieliopin soveltamiseen tähtäävä kirjoittaminen kuuluu koulun harjoituksiin. Kirjailijan työ muodostaa itse kielioppia ja muokkaa sitä uudelleen.
On myös niin että proosaa voivat saada aikaan vain alkuperäiset kirjailijat. Merkittävien ulkomaisten teosten kääntäminen harjaannuttaa kielen muotojen käyttelyyn ja voi rikastuttaa kieltä uusilla sanoilla ja kotimaista sivistystä uusilla käsitteillä. Mutta yhtä vähän kotimainen proosa kuin kotimainen runouskaan voi muodostua käännöksistä; tästä seuraa sekin, että kunnollisia käännöksiä ei voi syntyä ennen kuin on olemassa alkuperäisteoksista kasvanut proosa. Tällä ei kielletä sitä, että käännökset ovat jokaisessa nykyaikaisessa kansalliskirjallisuudessa edeltäneet alkuperäisiä teoksia. Sellainen suhde on väistämätön niillä historiallisilla kansoilla, jotka ovat saaneet koko varhaisemman sivistyksensä muilta kansoilta. Alkuperäisellä kirjailijalla on oltava omalla kielellään jonkin suuruinen varasto niitä käsitteitä, jotka kuuluvat vallalla olevaan sivistykseen, ennen kuin hän voi jatkaa toimintaansa sen hengessä.
Tästä syystä on pidettävä hyödyllisenä ja ajankohtaisena, että suomenkielisen kirjallisuuden ystävät huolehtivat ulkomaisen kaunokirjallisuuden julkaisemisesta käännöksinä. Olemme tosin omasta puolestamme sitä mieltä, että kieltä muokkaisivat paremmin vakavilta aloilta tehdyt käännökset; onhan nimittäin koko proosamuotoinen kaunokirjallisuus hybridilaji. Mutta koska yrityksen on saatava tukea suuremman yleisön maun huomioimisesta, niin ei hyvän arvoa vähennä se, että parempaakin voisi julkaista. Mutta jos näistä käännöksistä tulee vain kieliopillisesti moitteettomia eikä niitä tehdä selkeälle, yleisesti ymmärrettävälle kielelle, silloin yritys on epäonnistunut. Sen suuntaiset aavistelut ovat jo pelottaneet monia ryhtymästä asiaan.
J. V. S.
