Bidrag till Finland’s naturkännedom, etnografi och statistik, utgifen af Vetenskaps-Societeten. 5:e h. H:fors 1859. [Lisiä Suomen luonnontietoon, kansatieteeseen ja tilastoihin, julkaissut Tiedeseura. 5. vihko. Helsinki 1859.]
Vihkosen täyttää ”Finlands Foglar hufvudsakligen till deras drägter beskrivna af Magnus von Wright. Förra afdelningen” [Suomen linnut, jotka lähinnä höyhenpuvuiltaan on kuvannut Magnus von Wright. Edellinen osa].
Koko luonnonhistorian alalla yleissivistyksen suurin mielenkiinto kohdistuu kasvitieteen ohella lähinnä lintutieteeseen, ornitologiaan. On helppo oivaltaa miksi niin on, sillä puiden muodot, ruohon vihreys, kukan väri, loiste ja tuoksu ovat niin oleellinen osa luonnon kauneutta, ja lintujen vilkkaus ja laulu paitsi antavat luonnonmaisemalle sen parhaan sisällön myös lisäävät eloa ja eloisuutta viljeltyyn maisemaan. Tosin ei voi sanoa, että olisi erityisen hedelmällistä tietoa tuntea nimeltä joukko kasveja ja eläimiä. Mutta on varmaa, että mieltymys vapaan luonnon elämään lisääntyy kun tuntee vaikkapa vain nimeltä ne luontokappaleet ja kasvit, jotka meitä siellä ympäröivät. Silloin liikkuu ikään kuin tuttujen parissa. Tuttavuus syvenee, kun vielä tulee tietoa näiden luonnontuotteiden ominaisuuksista, niistä laeista, joihin niiden elämä on sidottu jne. sekä erityisesti eläinten vaistoista, elintavoista ja tottumuksista. Tässä tapauksessa tarvitsee vain herättää tiedonhalu, niin se jatkuu läpi koko elämän, sillä tilaisuus sen ylläpitämiseen tarjoutuu jokaiselle ja on varsinkin täällä pohjolassa vielä houkuttelevampaa siitä syystä, että se palaa vain kausittain yhdessä mielikuvitusta ja tunnetta eniten kiehtovan vuodenajan mukana.
Ruotsinkielisessä kirjallisuudessa ei ole itseopiskeluun mitään muuta kasvitieteellistä oppikirjaa kuin jo kauan sitten kirjakaupoista loppunut ”Svenska Botaniken” [Ruotsin kasvioppi]. Teos pyrkii sitä paitsi tieteelliseen täydellisyyteen, vaikka onkin vielä kesken, ja on kookas ja kallis. Laajempi lukeva yleisö, erityisesti naiset, tarvitsisivat täysin käytännöllisesti laaditun oppikirjan, jossa olisi yleisimmät käsitteet ja kuvaukset kotimaan tavallisimmista luonnon- ja puutarhakasveista, joista kaikista olisi tekstissä puupiirrokset. Värittämättömillä puupiirroksilla, jotka useimmiten ovat paljon luonnollista kokoa pienemmässä mittakaavassa, ei voi olla lainkaan tieteellistä arvoa, mutta muutama sellainen luonnon kustakin suvusta helpottaisi kuitenkin suuresti kasvien tunnistamista luonnossa.
Samaa opetusmenetelmää ei voi seurata ornitologiassa. Eri lintulajien tunnistaminen perustuu pikkutarkkoihin havaintoihin myös höyhenten väreistä. Yleinen ulkomuoto antaa korkeintaan käsityksen suvusta. Eikä eläinten sukujaottelu ole yhtä väljää kuin kasvien. Myös sen, joka lintukokoelman avulla opettelee tuntemaan eri lajeja, täytyy tutkia sitä erittäin tarkasti jos kerran varmuudella aikoo kyetä tunnistamaan yksilöt vapaassa luonnossa, koska höyhenpuku vaihtelee suuresti vuodenajan ja linnun iän mukaan. Lisäksi vielä lintu on oksalla eikä kädessä, ja harvapa haluaisi ampua niitä kymmenittäin tyydyttääkseen tiedonhalunsa – varsinkin kun siitä kaiken kukkuraksi tulee tavallisesti mahdottomaksi tunnistaa vapaa lintu, elleivät sen muoto ja värit ole erityisen silmiinpistävät. Siihen päästäkseen täytyy opetella tuntemaan niiden äänet ja laulut – ja se on tietoa, jota luonnollisestikaan ei voi omaksua kirjoista. Se tieto täytyy välittää mieheltä miehelle – tai naiselta naiselle, onhan opettajan tai oppilaan kutsumus tietenkin vapaa kummalle sukupuolelle tahansa.
Voi kysyä, onko siitä mitään hyötyä että tuntee näkemänsä kukat ja kuulemansa linnut. Hyöty voi olla monenlaista. Mutta jo se on voitto, että tuntee olevansa kotonaan ympäröivässä luonnossa. Kun muusikkovirtuoosi ilmoittaa konsertistaan, saa hänen soitostaan jo jonkinlaisen ennakkokäsityksen kuullessaan hänen olevan italialainen tai böömiläinen, tyrolilainen tai englantilainen. Ja kokemukset hänen esiintymisestään taas vaikuttavat käsityksiimme hänen kansansa musikaalisuudesta ja taiteellisuudesta. Kaikilla muilla aloilla on sama tilanne. Kirjaopinnot opettavat meitä käyttämään ja lajittelemaan kokemuksia, jotka taas kasvattavat ja rikastuttavat lukemalla hankittua tietämystä. Luonto ei liene aivan yhtä kiinnostava kuin ihmiskunta, mutta kummankin parissa liikumme sitä vapaammin ja tyytyväisempinä mitä paremmin ne tunnemme. Erityisesti luonnon kauneudesta voi nauttia myös suppeassa ja vähemmän hulppeassa maisemassa, jos on silmä avoinna runsaille yksityiskohdille, tarkoituksenmukaisuudelle, sen kauniille muodolle ja harmonialle. Jos tuntee luonnonkohteet nimeltä, se tietenkin edellyttää tietoa niiden erilaisesta ulkonäöstä jne. Ja ensi tuttavuus houkuttelee usein tarkempaan havainnointiin niiden elämästä ja olemassaolosta.
Hra Wrightin teos on kaukana oppikirjasta, joksi olemme nähneet sitä ilman muuta sanottavan. Se on monivuotisiin omiin tutkimuksiin perustuva lisäys ornitologiaan tieteenä. Sanomme lisäys, koska tekijä tutkii yksinomaan lintujen ulkomuotoa, ei niiden sisäistä rakennetta, luita ym. On tunnettua, että von Wright -veljesten taiteilijanlahjat ovat kasvaneet samaa jalkaa kuin yhä lisääntyvä perehtyneisyys lintumaailmasta. Nyt herra Magnus von Wright esittelee kirjassaan oman ja veljiensä pitkän kokemuksen hedelmiä. Harvoin lienee julkaistu luotettavampia luonnonhistoriallisia kuvauksia kuin nämä, koska harvoin kuvaajalla itsellään on ollut yhtä perusteellisia tietoja kuvauksensa kohteista.
Kirjaa voi hyvin käyttää alkeisoppilaitoksissa, jos siellä on lintukokoelma, mutta myös vain antamalla oppilaiden harjoitella esimerkein ja hakea säilytetyistä mallikappaleista tekijän ilmoittamia tuntomerkkejä. Sitä vastoin se sopii hyvin lahjaksi oppilaille, koska sen lukeminen antaa käsityksen metsiemme ja järviemme höyhenpukuisten asukkaiden lukuisista lajeista, ja varmasti moni nuorukainen houkutellaan etsimään luonnosta esiin ja opettelemaan tuntemaan muutama laji. On kuitenkin toivottavaa, että heitä varoitetaan ampumasta vahinkoa tuottamattomia pikkulintuja omiin tutkimuksiinsa. Oppilaitosten kokoelmiin sellaisia lintuja voivat metsästää vain ne, jotka ovat tottuneet konservoimaan ja täyttämään nahkoja. Jokaiselle luontoa ja sen elämää rakastavalle kirja voi auttaa samaan eli mahdollisimman pitkälle opissa tuntea lintu luonnossa. Jos on kiinnostunut ja ahkera, sitä ei sitten ole mahdotonta tunnistaa myös laulusta. Ja on todella suuri ilo oppia ennestään tutun linnun laulun kaikki muunnelmat.
Siksi uskomme, että vähitellen kirja saa maassa suuren levikin. Kirjakaupoista on puuttunut kauan myös Nilssonin linnusto, joka ensimmäisenä teki linnut tutummiksi myös meidän maassamme. Siitä on vasta äskettäin ilmestynyt toinen painos. Me emme ole vielä nähneet sitä. Mutta jos se on lähinnä anatomisten tietojen osalta paisunut yhtä laajaksi kuin nelijalkaiset, se on suurelle yleisölle aivan turhan tieteellinen. Se on tietenkin laajempi myös siksi, että Suomesta puuttuu monta Ruotsin lintua, vaikka päinvastoin yhtään Suomen lintua ei puutu Ruotsista.
Tämä ”edellinen osa” käsittelee maalintuja. Jälkimmäinen osa tulee sisältämään kuvaukset vesilinnuista, ja jos mahdollista, tekijä on sillä alalla vielä perehtyneempi, niin että tekijän tarkka tuntemus vesilintujen ulkonäöstä, äänistä ja elintavoista tuskin saa muita kilpailijoita kuin mahdollisesti omat veljensä. Siksi ei ole liioiteltua väittää, että käsittelemiltään osin kyseinen teos on ja pysyy Suomen linnuston klassisena teoksena. Varmaan kuluu vielä aikaa, ennen kuin kokonainen sukukunta miehiä, joilla on luonnontutkijan ja taiteilijan innostus asiaan, omistautuu tekemään havaintoja samalla yhteisellä alalla.
Om den keltisk-germaniska kulturens inverkan på finska folket, af Johan Adolf Lindström. Tavastehus 1859 [Kelttiläis-germaanisen kulttuurin vaikutus Suomen kansaan, kirj. Johan Adolf Lindström. Hämeenlinna 1859].
Meillä on tässä taas yksi tämän uutteran kirjoittajan tutkimushanke Suomen kansan muinaisuudesta. Etsimällä eri kielistä toisiaan muistuttavia sanoja tekijä koettaa päästä historiallisiin johtopäätelmiin, joiden yhteenvetona on, että Suomen kansa on ottanut vierailta kansoilta paitsi koko sivistyksensä myös merkittävimmän osan kielestään.
Voidaan kai pitää varmana, että suomalaiset yhtä vähän kuin mikään muu kansa on omin päin suorittanut koko inhimillisyyden oppikurssin, vaan on muilta kansoilta saanut vähän opetusta. Ei liioin ole mitään kohtuutonta siinä, että kieleen tulleet vieraat sanat liittyvät siihen, missä toinen kansa joltain osin on ollut sen oppimestarina. Mutta kun tämä tutkimus on juontuvinaan aina kaukaiseen alkuaikaan asti, kaiken tunnetun historian taakse, ja kun sananyhtäläisyydet valitaan niin vapaasti kuin tekijä ja moni muu hänen laillaan tekee, tulos jää pakosta melko hedelmättömäksi arvailuksi.
Tällä kertaa tekijä askartelee lähinnä vertailuilla kelttiläiseen eli celttiläiseen kieleen. Kelttien oletetaan olleen Keski- ja Länsi-Euroopan alkuasukkaita, niin että roomalaisten kukistamat gallit ja britit olivat kelttiläistä heimoa. Sen jäänteitä ovat vielä Englannin irlantilaiset, skotit ja walesilaiset sekä Ranskan (Bretagnen) bretonit, niin että esim. Irlannin iiri ja Skotlannin gaeli ovat kelttiläisiä kieliä. Koko tämä kielihaara taas polveutuu indogermaanisesta kielisuvusta, joten se ei ole lainkaan sukua suomalaisille kielille.
Kun kansainvaellusten aikaan germaaniset kansat tunkeutuivat ja asettuivat asumaan kelttiläisten joukkoon, roomalaiset olivat jo kukistaneet niistä ainakin valtaosan, joka oli enemmän tai vähemmän omaksunut roomalaisen kulttuurin ja Länsi-Euroopassa myös lainannut roomalaisten kielestä niin paljon, että germaanien invaasion jälkeen se määräsi myös yhteen sulautuneiden kansanheimojen kielet, kuten romaaniset kielet vielä nykyään osoittavat. Pidetään aivan luonnollisena, että näissä kielissä toki saattaa esiintyä myös kelttiläisiä aineksia. Mutta yhtä helposti ei selitetä, miten kelttiläisiä sanoja on tullut saksan kieleen, kuten useat saksalaistutkijat ovat käsittäneet asian olevan, koska todisteet kelttiläisten kansojen oleskelusta nykyisessä Saksassa ovat vähemmän luotettavia. Ratkaisu vain kielellisin perustein on myös vaikeaa, koska kelttiläiset ja germaaniset kielet kuuluvat samaan indogermaaniseen heimoon. Silti suuri määrä saksan sanoja on nyt haluttu johtaa keltistä, varsinkin karjanhoitoon, peltoviljelyyn, merenkulkuun ym. kuuluvien esineiden nimityksiä.
Vielä selittämättömämmäksi tulevat johtamiset keltistä suomen kieleen, koska ei voida lainkaan todistaa, että keltit olisivat asuttaneet Pohjois-Eurooppaa. Tekijä koettaa kai osoittaa, että molemmat kansanheimot ovat jo Aasiassa olleet läheisissä tekemisissä, ja että ne vielä Tacituksen aikaan, kristillisen ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla, ovat olleet naapuruksina Itämeren eteläpuolella. Viimeksi mainittu voi kuitenkin koskea vain jotain vähäpätöistä kelttijäännettä, koska jo silloin germaaniset kansat asuivat Reinin rannoilla asti ja samoin Itämerellä. Historiallisten todisteiden puutteessa tekijä nojaa nyt yksipuolisemmin kielellisiin todisteisiin, ja hän luettelee peräti kolmisensataa suomen sanaa, jotka olisivat kelttiläistä perua. Niihin kuuluu jopa kantele. Esittelemme näytteenä johtamisesta:
Kantele harppu, gaelin canteil = latinan cantilena, keltin sanasta kan laulaa, espanjan gana laulu, latinan cano (canto) laulaa, persian khanden sekä Fn. (muinaispohjoismainen?) gan incantatio, kani taikuri. Suomalaisten kantele oli laulu- ja noitumisväline (?). Keltit palvoivat Ganna ja Beleda -neitsyitä, jotka olivat tunnettuja loitsuistaan.
Myös kysymyksessä ”germaanisen kulttuurin vaikutuksesta” tekijä tutkii yksinomaan sanalainoja. Kukaan ei epäile, että suomenkielisen kansan nykyinen kulttuuri on germaanista samassa mielessä kuin ruotsalainen kulttuuri on germaanista. Mutta siitä tekijällä ei oikeastaan ole kysymys. Hän haluaa vain osoittaa, kuinka joukko tavallisesti aitosuomalaisina pidettyjä sanoja on itse asiassa lainattu saksan kielen yleensä vanhemmista muodoista. Lisäksi viitataan sanayhtäläisyyksiin venäjän kielessä, ja siitä tehtyihin vastaaviin lainoihin, sekä latinassa ja kreikassa, ilman että kyseistä suomen kielen sanaa juuri pidettäisiin lainattuna. Tekijä käy läpi jumalanpalveluksen, kotielämän, metsästyksen, kalastuksen, karjanhoidon, merenkulun, kaupan ym. ja pyrkii osoittamaan, että kaikissa näissä suhteissa ja toiminnoissa suomalaisilla on ollut oppimestareita indoeurooppalaisen heimon kansojen keskuudessa. Näyttää todella siltä kuin ensimmäisen suomalaisen isänä olisi ollut indogermaani, mutta kun poika oli kovakalloinen ja sepitti kaikenlaisia omatekoisia sanoja, suomi sai niin heiveröisen sijan maailmassa.
Tekijä on maalaispappi, kappalaisen sijainen. Hänen rakkautensa opintoihin ansaitsee itsessään kunnioituksen, sitäkin enemmän mitä vähemmän hänen elinasemansa suosii niitä. Hänen yksinkertaiset sanansa riittävien kirjallisten apuneuvojen puutteesta ovat liikuttava valitus. Lukuiset johdannaiset osoittavat hyvin, että hän kyllä kovin rohkeasti liikkuu tällä hataralla ja helposti harhaan johtavalla tiellä – sananvertailujen, sanayhtäläisyyksien tiellä. On nähty esimerkkejä siitä, että myös syvälle kyseisten kielten kieliopin rakenteeseen tunkeutuneet kielentutkijat ovat antaneet johtaa itsensä uskaliaisiin arvailuihin kielten sukulaisuudesta. Mutta joka tapauksessa sellainen kieliopillinen tutkimus on kuitenkin välttämätön perusta kaikelle kielten kesken tehtävälle vertailulle, vaikkakin on kysymys vain tehdyistä sanalainoista. Voidaan kai olettaa, että tekijä ei ole suorittanut tällaisia kieliopintoja, ne eivät ainakaan käy ilmi hänen teoksistaan. Silti emme halua mitenkään väheksyä tekijän ponnisteluja sellaisinaankaan. Hänen nykyisessä teoksessaan on myös se puute, että tekijällä ei ole ollut sanakirjoja, joista hän olisi voinut tarkistaa lähteidensä tiedot. Mutta on kai oletettavissa, että niihin ei ole päässyt livahtamaan aivan liikaa virheitä. Lähteet ovat osittain toisia samanlaisia sananvertailuja, osittain suorempia historiallisia tutkimuksia. Tekijä on ahkerasti ja vaivaa nähden koonnut niistä kaiken, mistä hän on voinut löytää jonkin kosketuskohdan suomalaisiin ja suomen kieleen, eikä se työ ole varmastikaan mennyt hukkaan. Ala on uusi, ja perässä tulevat kehittäjät löytävät tekijän yhteenvedoista monta omaperäistä viittausta ja aineistoa uusiin tutkimuksiin.
Folksången hos de romaniska och germaniska nationerna. Utkast till en historik derom af C. O. J. Rancken. I. De romaniska nationerna. Kuopio 1859. [Roomalaisten ja germaanisten kansojen kansanlaulut. Hahmotelma sen historiikiksi, kirj. C. O. J. Rancken. I. Roomalaiset kansat. Kuopio 1859.]
Vaikka tämän teoksen tekijältä on puuttunut aihetta koskeva runsaampi kirjallisuus, hän sanoo rakkaudesta siihen halunneensa herättää mielenkiintoa ja johdattaa muita laajempiin esityksiin. Hän itse näyttää joutuneen pakosta rajoittumaan pääasiassa samaan, mitä yleisissä kirjallisuudenhistorioissa siitä esitetään. Siksi ei voi ihmetellä, että tutkimus ei pyri opettamaan tieteellisesti sivistyneelle lukijalle mitään uutta. Mutta uskomme myös, että tekijällä ei ole mitään käsitystä, mitä yliopistossa siitä nykyään opiskellaan. Hän ei näy tietävän, että viime vuosina on jopa kirjakauppoihin ilmestynyt akateemisia tutkimuksia, jotka käsittelevät keskiajan runouden ja kirjallisuuden kausia ja syklejä. Siksi uskommekin että tekijä olisi hyötynyt enemmän, jos hän olisi ottanut tehtäväkseen tehdä suuremmalle lukevalle yleisölle tutuksi nykyajan kansojen kansanlaulua. Asiaan olisi toki kuulunut, että hän olisi voinut esittää siitä käännösnäytteitä. Ja ennen kaikkea olisi toivonut, että hän olisi työstänyt kokoamansa pikku uutiset jotakuinkin järjestetyksi ja yhtenäiseksi esitykseksi. Valitettavasti niin ei ole tapahtunut. Tekijä on ilmeisesti painanut muistiinpanonsa samassa muodossa, johon hän on lukiessaan ne kirjoittanut. Taiteellisuudesta ja miellyttävästä esityksestä tai tyylistä ei siksi voi olla puhettakaan.
Emme mitenkään haluaisi kuulua niihin, jotka ”nuijivat maan rakoon” tekijän hyvää tarkoittavan yrityksen. On tietenkin vaikeaa tyydyttää jokaisen kirjoittajan perin luonnollinen tunnustuksen tarve, emmekä epäile, että moni on pitänyt arviotamme täysin hänen vaatimuksiaan vastaamattomana. Mutta silti rohkenemme uskoa, että tässä lehdessä arvioitujen teosten virheiden etsiminen ei ole ollut niin tärkeää kuin ponnistelu löytää jokin syy kiittämiseen. Monesta syystä meitä ilahduttaisi, jos myös käsillä olevasta teoksesta voisi sanoa jotain kiittävämpää. Mutta meidän on pakko toistaa: Tekijän täytyy onnistuakseen käyttää enemmän aikaa ja huolta tuotteisiinsa.
Bibliografia Hodierna Fenniae. III. Åbo 1859. [Luettelo Suomen nykyisestä kirjallisuudesta. III. Turku 1859.]
Lukijoita on muistutettava, että he eivät anna oppineen otsikon pelottaa itseään. Luettelon kotimaisesta kirjallisuudesta, oikeammin sanottuna kaikesta, mikä on ilmestynyt maan kirjapainoista, täytyy olla jokaiselle tervetullut. – Ihmetyksellä huomaa, että painettujen lukumäärä ei ole ollutkaan aivan niin vähäinen, ja että tarjolla on paljon, josta yleisölehdet ovat tuskin maininneet otsikkoakaan. Käsillä oleva vihkonen näyttää ulottuvan vuodesta 1848 aina vuoteen 1855, vaikka siihen on otettu mukaan myös aikaisempia teoksia, luultavasti edellisistä vihkoista pois jääneitä. Olisi toivottavaa, että vihkoset voisivat ilmestyä vähän tiuhempaan. Vuosittain julkaistuina niistä tulisi varmaan ohuita, varsinkin kun aihejaottelu silloin jäisi pakosta pois. Mutta olisi Kustantajayhdistyksen edun mukaista kustantaa ja levittää sellaista vuosiluetteloa. Siitä voisi tehdä myös ”pohtivan” siten, että mukaan otettaisiin arvioita teoksista. Ja siihen olisivat tervetulleita myös vertailevat tilastotiedot kirjapainosta ja kirjakaupasta. Ei voi ymmärtää, miksi aikakauslehtiä ei ole otettu mukaan. Maamme niukassa kirjallisuudessa myös jokainen sanomalehti ansaitsisi paikkansa. ”Kristillisiä Sanomia” näyttää olevan ainoa muistettu.
Mansikoita ja mustikoita. I. Helsingissä 1859.
Kun kotimainen ruotsinkielinen kirjallisuus ei pysty tuottamaan jouluksi edes kalenteria saati mitään runokokoelmaa, suomalainen on tehnyt jo toisen yrityksen valmistaa kaunokirjallisuuden itu. Saa puhua onnesta kun sentään nyt voi tuoda sellaisia hankkeita julkisuuteen. Niitä siedetään taas onneksi, mutta mitään oikeuksia niillä ei ole.
Moni lukija varmaan muistaa, että muutamia vuosia sitten nimellä Annikka julkaistiin kokoelma kaunokirjallisuutta suomalaisina käännöksinä. Ehdotettiin, että kokoelmaa jatkettaisiin toisen nimisenä ja suuremmassa mitassa, ja sen tilaaminen alkoi ripeästi, niin että hanke oli taloudellisesti turvattu. Mutta täällä pidettiin pahana, uhkaavana turmiona sitä, mitä maailman kaikilla kielillä ja maailman kaikille kansoille pidettiin voittona, ja suomenkielinen kirjallisuus sai luvan tyytyä kiltisti talouden ja uskonnon ylösrakentamiseen. Sellaisissa oloissa ei juuri voi odottaa, että kirjallisuus kovin pian edistyisi kukoistukseen ja lupaavia kykyjä tunkeutuisi sen alalle. Saa iloita, jos taas jokin heikko kajastus ennustaa uutta päivää sitten, kun sen olemassaolon ulkoiset ehdot ovat muuttuneet.
Siten ei liioin saa asettaa aivan liian suuria vaatimuksia tässä esitellylle kokoelmansiemenelle, jossa on kaunokirjallisuutta alkuperäisteoksina ja käännöksinä. Mutta toisaalta olisi väärin, jos sen pitäisi vedota vain lukijan anteeksiantoon. Niin ei kuitenkaan ole asian laita.
Otsikko kertoo, että kokoelma sisältää sekä alkuperäisiä että käännöksiä.
Oma maa mansikka
Wieras maa mustikka!
on vanha suomalainen, kuvaava ja naseva sananparsi. Vierasta ei siinä halveksita. Sillä myös mustikka on kotimaan metsien arvokas hedelmä. Mutta väriltään, tuoksultaan ja maultaan se jää toiseksi maan kaskien mansikalle. Ja jo kaskien koristuksena on mansikka aidosti suomalainen, kun kaskenviljely on tullut yhä harvinaisemmaksi muissa maissa, ja suomalainen merimies voi kaskisavuista varmuudella tunnistaa kotimaansa rannan. Suomenlahden pohjoispuolella hän näkee savun keskellä rakkaan maan ja voi iloisena ajatella siellä olevan sadoin tuhansin karaistuneita miehiä, jotka sen maasta voivat sanoa: ”Omani on, vaikka polttasin”! Ja sitten kun poltettu maa on antanut viljelijälle aarteensa, mansikkakasvusto levittää sen päälle tummanvihreän peittonsa, jota kauttaaltaan kirjovat kirkkaanpunaiset korallikorut. Ne ilahduttavat ainakin naisia ja nuorisoa. Se on ”talouden” kaunokirjallisuutta.
Käsillä olevan vihkosen parhaita ”mansikoita” on Y. K:n [G. Z. Forsman eli Yrjö-Koskinen] novelli. Sen otsikko on: ”Pohjan Piltti, kuvaus lopulta 13:sta vuosisataa”. On erityisen kiintoisaa tavata historiankirjoittaja tällä runon alueella. Novellin ansioksi huomaa ensinnä sen seikkailun ja toiminnan runsauden. Tekijä näyttää kuvaavan tapahtumien kulkua äärettömän vaivattomasti. Ja on selvää, että runon ensimmäisiä vaatimuksia on, että siinä jotain runoillaan. Onhan runsaasti kertovia runoja, joissa ei ole mitään kerrottavaa, ja joiden lukemisesta siksi tulee raskasta työtä. Ilman toimintaa ei ole myöskään henkilöhahmoja. Sen vuoksi niin monissa huonoissa romaaneissa heitä yritetään luoda turhaan pinnistellen kuvaamalla henkilöitä sisältä ja ulkoa. ”Pohjan Piltissä” sitä vastoin henkilöt esiintyvät ihmisten sanoissa ja toimissa. Mutta tekijä ei ole kehitellyt tapahtumiin yllättäviä ratkaisuja, jotka pitävät yllä mielenkiintoa ja aina ratkaisusta riippuen herättävät lukijan myötätunnon ilon tai surun hetkillä. Tapahtumia on melkein ylen määrin, koska osittain ne näyttävät väljästi yhteen liittyneiltä. On tietenkin romaaninkirjoittajan vapaassa vallassa tehdä kertomuksesta rauhallisen eeppinen tai sijoittaa tapahtumiin sanottua dramaattisesti kiinnostavampaa. Mutta edellisessä menettelyssä kuvaus vaatii enemmän tilaa ja laveutta, jotta henkilöt pääsevät esiin. Jälkimmäisessä he tulevat helpommin esille, koska kehitellyt suhteet vaativat ratkaisuksi, että toimivat henkilöt esiintyvät voimakkaammin, esittävät selvemmin tunteensa ja intohimonsa, pyrkimyksensä ja kykynsä toteuttaa niitä. Novellilta ei ole oikeutta vaatia kovin syvällistä henkilökuvausta. Sen tila on siihen liian ahdas. Mutta sitä enemmän pitäisi siinä olla juonta, joka antaa henkilölle tilaisuuden esittäytyä muutamalla vedolla. Uskoisimme sellaisen juonen puutteen olevan syynä siihen, että tässä novellissa tietyt henkilöt eivät hahmotu selvemmin. On hyvin tavallista, että sankari ja sankaritar jäävät varjoon, ja niin on käynyt myös tässä. Sitä vastoin esim. pirkkalainen Matti Kurki on onnistunut tyyppi, rohkea ja voimakas, itseensä luottava puolipakana. Niin on myös kaniikki Ragvald hyvin piirretty ja muutamalla harvalla vedolla myös piispa Maunu. Näiden kahden suhde toisiinsa on muuten romaanimaailmassa usein esiintynyt. Loppuratkaisua ei voi pitää onnistuneena. Se vaikuttaa liian teennäiseltä ja jättää lukijan vaille lämmintä myötätuntoa. Asetelmaltaan onnistuneimpina osina pitäisimme kohtauksia Laukossa, vanhan Kurjen maanalaista vaellusta ja nousua kirkkoon sekä kaniikin matkaa Kuusistoon, vanhan piispan kuvausta ja heidän keskinäistä suhdettaan. Kuvaus on kauttaaltaan riuskaa eikä yhtään pitkäveteistä. Kieli on ehkä paikoin vähän väkinäistä. Nuoren suomenkielisen kirjallisuuden etujen mukaista on, että se saa lisää lukijoita kielellä, jota suomea vain käytännössä oppineen henkilönkin on helppo lukea ja ymmärtää.
Pienet huomautuksemme on tehty tämän kirjallisuuden vuoksi, ei tekijän laskuun tai novellia vastaan. Teos seisoo kunniakkaasti samalla tasolla kuin samankaltaiset laadukkaat, joita on tottunut näkemään. Emmekä epäile, että se saa joukoittain kiinnostuneita lukijoita – ja lukijattaria. Kirjoittaja taas on historiankirjoittajana osoittanut niin korkeaa itsekritiikkiä, että hän epäilemättä itse löytää parhaiten säännöt mielikuvituksensa tuotteille.
Paitsi romantisoitua esipuhetta ”Sananen Anni Orpanalle” sisältää vihkonen vielä hyvin tehdyn käännöksen ”Reinecke Fuchsista”, ”Kettu Repolainen”, toisen Runebergin ”Puutarhurin kirjeistä”, lopuksi muutamia mitallisia runoja, osaksi alkuperäisinä, osaksi käännöksinä.
J. V. S.
