Melkoisin epäilyksin suuntaamme huomautuksemme sitä kirjaa vastaan, josta nämä sanat on lainattu. Sen ja siihen liittyvän olisimme kernaasti toivoneet jäävän huomaamatta. Mutta julkaistu sana sisältää aina tunnustamisen vaatimuksen, sitä suuremman mitä kunnioitettavampi sen lausuja on. Ja kun muuan toinen lehti on viitannut kyseisiin sanoihin – kyseisen lehden tarkoitusperin, tietenkin äänenä kyseisten tarkoitusperien tukemiseksi – meille suotaneen anteeksi, jos parilla huomautuksella koetamme osoittaa niiden ansaitseman merkityksen asteen.
Meistä näyttää ilmeiseltä, että kunnioitettu kirjoittaja [A. E. Arppe] käyttää sanaa entusiasmi, innostus, jossain merkityksessä, jota sille ei koskaan ennen ole annettu.
Entusiasmi-sanan etymologia antaa sille jumalallisen päähänpiston merkityksen. Platonin ajoista asti sillä on ymmärretty ihmisyksilön itsensä uhraavaa antaumusta jollekin ihanteelliselle pyyteelle. Profeettoja ja runoilijoita on pidetty innostuksen oikeina edustajina. Roomalaiset sanoivat samassa mielessä, että runoilija ja puhuja oli innoittunut, inspiroitunut. Kristillinen teologia omaksui jälkimmäisen sanan, ja inspiraatio sai jumalallisen innoituksen, mutta varsinkin älyllisessä mielessä jumalallisten ajatusten mielijohteen merkityksen. Sitä vastoin innostus, entusiasmi, on varsinkin germaanisilla kansoilla saanut korkeamman, myös tahtoa koskevan mielijohteen merkityksen. Siksi innostuneella, entusiastisella ihmisellä ymmärretään sitä, joka itsensä uhraten omistautuu oivaltamansa varman totuuden levittämiseen tai sen toteuttamiseen tavoissa ja yhteiskunnan laitoksissa.
Mutta sanan tässä merkityksessä on vielä tehtävä jo mainittu rajaus. Olipa matematiikan lauseke kuinka kiistattoman tosi tahansa, se ei kykene herättämään minkäänlaista innostusta. Siihen ei pysty edes sen soveltaminen. Galilei ei halunnut antaa henkeään oppinsa vuoksi vaan kielsi sen. Siinä hän epäilemättä teki viisaasti. Mutta jos se olisi kyennyt herättämään hänen innostuksensa, ei olisi tullut kysymykseenkään laskelmoida, että kieltämällä opin pelastaa hengen. Kristityt intoilijat, marttyyrit, eivät olleet järjissään. Sitä ei liioin ole kansa, joka uhraa henkensä maansa hyväksi. Toisin sanoen: pelkkä tosi väite ei riitä synnyttämään innostusta, vaan se herää niiden totuuksien puolesta, jotka liittyvät läheisesti oikeaan ja hyvään, jotka kieltämällä ihminen kieltää siveellisen olemassaolonsa.
Mutta mitä sitten on ”todellinen sivistys”? – Määritelmämme kuuluu: sivistys on tietoisuutta yleisestä ja sen toteuttamista käytännössä. Jos kirjoittaja esittää jonkin toisen määritelmän, sen oikeellisuus on todistettava. Myönnämme, että esittämämme on abstrakti. Mutta sitä määritelmän on oltava. Mikä sitten on yleistä? Asian käsite, sen idea. Asian yleinen on ideaalisuutta. Tietoisuus yleisestä on tietää se, mitä kunkin asian käsitteensä mukaisesti pitää olla. Siksi sivistys juontuu historiasta, ei luonnosta. Sivistystä ei ole sen tietäminen, mitä mikin asia luonnossa on. Tämä tietämys kuuluu sivistykseen vasta sitten, kun luonnon oliot ja ilmiöt sen perusteella otetaan käyttöön välineiksi siinä toiminnassa, jota historian on oltava – tai sitten, kun tietämys luonnosta asetetaan puhtaana teoriana perustaksi tietämykselle ihmisen hengestä, ihmisen tietoisuudelle omasta itsestään ja olemassaolonsa tarkoituksesta. Sivistys on henkistä kehittymistä ei vain muodoltaan vaan myös sisällöltään, eli se ei ole vain tietämistä ja tahtomista vaan tietämistä ja toimintaa ideaalisen hyväksi.
Mutta jos niin on, ei voi käsittää, miten innostus koskaan voisi olla ristiriidassa todellisen sivistyksen kanssa tai edes sisältää sitä puutteellisesti.
Voi olla, että innostus on sitä, mitä kutsutaan tunteeksi, toisin sanoen, että sen sisältämä tietämys ei ole järjen päätelmään perustuva vakaumus ja että se haluaa tavoitteen ilman selvää tietoa keinoista. Mutta se on kuitenkin aina vakaumus ideaalisesta, todellisesta, siitä mitä pitää olla. Ja sen toteuttamiseksi sillä on universaalikeino, uhrautuminen. Kuten sanottua, innostuksen olemukseen kuuluu yksilön uhrautuminen jonkin ihanteellisen päämäärän hyväksi. Jos sanalla on joskus ollut jokin muu merkitys, kirjoittaja suvaitkoon valistaa meitä ja yleisöä siitä.
Kirjoittaja on puhunut ja kirjoittaa nuorisolle. Mikäli olemme kyenneet tajuamaan, nuoruuden innostus eroaa myöhemmän elämänvaiheen innostuksesta vain siinä, että se on laajempaa, ulottuu useampaan ideaaliseen kohteeseen, mutta siksi myös vaihtelevampaa, ei pysty yhtä hyvin kaikella voimallaan käsittämään ja toimimaan yhden tavoitteen hyväksi. Mutta siinä on myös sen suuri arvo. Kirjoittaja on todella ensimmäinen ja ainoa tietämämme kirjoittaja, joka on varoittanut nuorisoa innostuksesta. Muuten sitä pidetään yleisesti nuorison kauneimpana ja parhaan tunnusmerkkinä. Kirjallisuus todistaa, että myös ihmiskunnan lahjakkaimmat yksilöt ovat kaihoisasti muistelleet tuota kaunista elämänvaihetta, kun mikään ihanteellinen pyyde ei ole sielulle vieras ja kun sitä vielä eivät pidätelleet mitkään kahleet, jotka olisivat voineet tehdä uhrauksen sellaisen intressin hyväksi vaikeaksi ja herättää epäilystä sen täyttämisestä. Mutta totta on, että sellainen innostus elää vain nuorison parhaassa osassa.
Kirjoittaja kehottaa: ”kaikkeen toimintaan, joka kykenee kohoamaan karkean itsekkyyden tai hienostuneen laiskuuden väsähtäneen vaatimuksen yläpuolelle”. – Niinpä niin! Hän vetoaa silloin nuoruuden innostukseen. Jos sitä ei ole, hän on puhunut kuuroille korville.
Totta kai olemme sitä mieltä – ja käsitys on ikäloppu – että nuoruudeninnon pitää mahdollisimman pian rajoittaa laajaa horisonttiaan ja keskittyä johonkin määrättyyn kenttään sen näköpiirissä. Vasta siten se voi toteutua työssä ja toimessa. Tekijä on varmasti samaa mieltä. Näkemyksemme eroavat siinä, että hän näyttää uskovan, että innostuksella yleensä voi olla muukin kuin sivistyksen sisältö ja kohde, kun taas meidän ajatuksemme on, että innostus, myös nuoruuden innostuksena, välttämättä on tietoinen ja rakastaa jotain ihanteellista, jotain sinänsä totta ja siveellisesti oikeutettua. Aineelliset saati epätodet ja epäsiveelliset pyyteet eivät voi koskaan olla innostuksen kohteena.
Mutta yhdessä kohtaa näyttää tekijä myös pitävän vähintään hirmuisena, että nuoruuden innostus saa maassamme lujan päämäärän – nimittäin kun se ryhtyy työhön suomalaisen kansallisen sivistyksen hyväksi.
Meille suotaneen anteeksi, että siinä olemme täysin vastakkaista mieltä.
Uskoaksemme innostus toteutuu silloin, kun se esiintyy työssä ja toimessa, nimittäin niissä, jotka saavat sijan todellisuudessa, eivät ole vain tyhjiä yrityksiä vaikuttaa. Jos nyt jokin tämän maan ihanteellinen pyrintö on osoittanut olevansa paikallaan antamaan myönteisiä tuloksia, niin kai se on työ suomen kielen kohottamiseksi sivistyksen kieleksi. Kuulisimme mielihyvin myös muiden ihanteellisten pyrintöjen tuottaneen samanlaisia tuloksia samassa ajassa. Parhaalla tahdollakaan emme voi sellaista huomata.
Juuri menestyksessä näemme varmimman todisteen historiallisesta oikeutuksesta tälle pyrinnölle, jota tekijä vielä kuvaa sanalla ”fennomania”. Tosiasioiden nojalla ei kukaan väittäne menestystä kuitenkaan sellaiseksi, että itse pyrintöä nyt pitäisi hillitä. Vai onko sen tavoite jo saavutettu? Ja mihin sen raja oikeastaan haluttaisiin määrätä? Jos tekijän tavoin selittää sen olevan ”isänmaanrakkauden suurin todiste”, selittää kielellisen yhtenäisyyden olevan kansalle, vaikkakin vain ”suuri etu ja onni, mahtava vipu sen kirjalliselle ja yhteiskunnalliselle edistymiselle” – kuinka voi silloin haluta määrätä rajan, ennen kuin suuri etu ja onni on todellisuutta?
On aivan toista, jos tässä pyrinnössä olisi sivuutettu oikeat keinot päämäärän saavuttamiseen. Voi esim. sanoa, että kieli, sen oikea käyttäminen kirjoituksessa, olisi ollut suomenkielisen kirjallisuuden edistäjien tavoitteena, vaikka vastaavasti tästä kirjallisuudesta olisi puuttunut teoksia, jotka olisivat todistaneet muista syvällisemmistä tutkimuksista. Mutta keille lukijoille sellaisia teoksia pitäisi suomen kielellä kirjoittaa? Sitä paitsi: jo pelkkä kyky käyttää kieltä kirjallisesti esittämään tieteellisiä tietoja on tulosta kunnioitettavista opinnoista (tutkimuksista?). Ja tästä kaikesta suomenkielisellä kirjallisuudella on esittää teoksia, jollaisia suomenruotsalaisella ei ole. Suomenkielisten kirjailijoiden joukossa on jo monta sellaista, jotka ovat vähintään yhtä korkealla kuin saman sukupolven suomenruotsalaiset. Mainitsemme Forsmanin ja Ahlqvistin. Koko tämän suunnan etevimpien edustajien edelle voitaneen ehkä asettaa yksi ainoa nimi, ja se edustaa runoilijankykyä, jollaisia kansoilla on harvoin niinkään monta kuin vuosisatoja historiassaan. Tässä on turha mainita Lönnrotia ja Castrénia.
Kaiken tämän pohjalta vaikuttaa, että juuri suomalaisille tieteellisille ja kirjallisille pyrinnöille olisi tuskin voitu viitoittaa mitään muuta tietä kuin se, mitä ne todella ovat seuranneet. Ennen kuin ryhtyy tuomitsemaan tätä ”maniaa”, täytyy selvittää itselleen, mitä suurta ”todellisen sivistyksen” edustajat sitten ovat tuoneet päivänvaloon. Asian laitahan on nyt jo niin, että manian villitsemien ei tarvitse vaatimattomuudesta paeta vuorten loukkoihin nähdessään todellisen sivistyksen loistavia asianajajia.
Tekijä lähtee järkeilyssään esittämällä, että ”oli aika, jolloin ei voinut löytää mitään varmempaa tuntomerkkiä hyvästä suomalaisesta patriootista kuin intoilu maan kielen puolesta”. – Hän ei näytä olevan mikään kansallisuusopin suuren uudistuksen ystävä. Hän kutsuu aitoja suomalaisia Suomen kansakunnaksi, maan koko väestöä Suomen kansaksi. Mutta silti hän tarkoittaa tällä maan kieltä – suomea, toisin sanoen kansakunnan, ei kansan kieltä.
Hän ei sano nimenomaan, keissä kyseinen intoilu päti varmimpana merkkinä isänmaanrakkaudesta. Mutta voinee pitää varmana, että hän katsoo tämän tavan käsittää isänmaanrakkaus olleen ominaista juuri intoilijoille. Siihen voidaan huomauttaa, että silloin nämä intoilijat ovat (tai ovat olleet) samaa mieltä kuin tekijä itse. Hän pitää kielellistä yhtenäisyyttä kansan onnena, myöntää Suomen kielellisen kahtiajaon onnettomuudeksi, selittää pyrkimyksen palauttaa kielellinen yhtenäisyys olevan isänmaanrakkauden suurin koe. Minkä varmemman tuntomerkin hyvästä suomalaisesta isänmaanrakkaudesta hän sitten haluaa antaa kuin juuri mainitun intoilun? Suurimman todisteen antaminen isänmaanrakkaudestaan täytyy kai Suomessa olla varmin tuntomerkki hyvästä suomalaisesta patriotismista! – Kukaan ei kai kiellä, että isänmaanrakkautta voi suunnata myös muuhun toimintaan yleiseksi hyväksi. Mutta jos lisäksi tulee suurin todiste, eikö tuntomerkki ole vielä varmempi? Siellä missä kysymys on isänmaan ”onnesta” tai ”onnettomuudesta”, ei liene liioittelua pitää työtä edellisen toteuttamiseksi tärkeämpänä kuin tyytymistä jälkimmäiseen, ”historiallisena tosiasiana”. Tekijä tarkoittaa, että ne, joita hän kutsuu fennomaaneiksi, ”eivät ole ottaneet huomioon, että suomenkielinen kansakunta, suomen kielen yhdistämä kansaperhe, ei yksin ole sama kuin Suomen kansa, jollaiseksi se on historiallisesti kehittynyt”. Tämän oivaltamiseen tarvitaan oikeastaan aika vähän ajattelua. Ja olisikin ihmeellistä, jos joku täysi-ikäiseksi ehtinyt yksilö tässä maassa olisi tietämätön siitä, että osa sen väestöä ei kuulu suomen kielen yhdistämään kansaperheeseen. Mutta voi silti toivoa, että historia ei pääty ihan huomenna – edes Suomen väestölle. Tekijä lisää: ”Suomen kansakunta ei itse ole tehnyt omaa sivistystään. Se voi olla onnettomuus, mutta se on tosiasia.” Nyt historian tosiasioilla on se hyvä puoli, että luonnon faktojen tavoin ne eivät ole ikuisesti samanlaisia. Siksi tapahtumattomalla on vapaata tilaa tapahtua. Ja toiminta suomenkielisen kansallisen sivistyksen hyväksi on tuonut päivänvaloon juuri sellaista uutta tapahtumista. Se todella pyrkii siihen, että suomenkielinen kansakunta voisi itse tehdä oman sivistyksensä – että kansan jako ruotsinkieliseen sivistyneeseen luokkaan ja suomenkieliseen sivistymättömään luokkaan lakkaisi. Tekijän tietyistä lausunnoista voisi luulla, että hän ei pidä sellaista keikausta historiallisissa tosiasioissa mahdottomana tai edes tuomittavana, vaan että hän vain on sitä mieltä, että se tapahtuu aivan liian nopeasti. Mutta harhaluulosta pääsee pian, kun hän myöhemmin puhuu pyrinnöistä, joiden pitää synnyttää ”valistunut kansantietoisuus, jossa kansalliset – luonnon määräämät – erot katoavat merkityksettöminä”. Sen kaiken pitää siis tapahtua ilman kansan etua ja onnea, mahtavaa vipua sen kirjallisen ja yhteiskunnallisen onnen hyväksi – kielellistä yhtenäisyyttä. Tekijä ei siten ole mikään monikielisyys-nationalisti. Hän opettaa vain, että valistunut kansantietoisuus voi ja sen pitää olla yhteistä monikieliselle väestölle ja että kansallisuus on pikkuasia, mitättömyys. Me olemme siis tässä tekemisissä uuden tieteen uudistuksen kanssa. Jätämme sen historian koeteltavaksi.
Silti ei ihme kyllä vaadita, että suomenkielisen kansallisuuden ystävien pitäisi ilman muuta tunnustaa, että kaikki heidän pyrkimyksensä ovat yhdentekeviä. Mutta: ”kaikki mitä voidaan toivoa, on suomen kielelle täyttä vapautta kehittyä ja päästä vaikuttamaan, ruotsin kielelle ja suomenruotsalaisille oikeutta edelleen saada elää rauhassa”.
Tekijän sanoista ei saa selville, missä suomen kielen pitää päästä vaikuttamaan, ellei oleta hänen pitävän yhdentekevänä, pääseekö suomi vaikuttamaan opetuksen, lainsäädännön, hallinnon, kirjallisuuden kielenä.
Mutta silloinhan suomenruotsalaiset eivät saa elää rauhassa, jos he nimittäin edelleen haluavat opettaa, hallita ym. ruotsin kielellä. On todella vaikea käsittää, miten nämä kaksi toivomusta siinä tapauksessa voidaan yhdistää.
Muuten ei tarvitse todistaa, että kukaan ei ole häirinnyt eikä häiritse suomenruotsalaisten rauhaa. Tekijä lienee puhuttelemansa nuorison keskuudessa yllin kyllin kokenut, että suomen kielen ystävät eivät ole mitään rauhanhäiritsijöitä. Jätämme hänen ratkaistavakseen, voiko paljon moititulla innolla olla osaansa siinä – jos on uskottavaa, että oman kansansa ”etua ja onnea” intoilevat nuoret miehet voivat saada siitä jotain terveellistä vaikutusta omaan siveelliseen ryhtiinsä. Sellainen mania tuskin ansaitsee ainakaan hullujenhuonetta.
J. V. S.
