Jos korkeampaa opetusta antavalta oppilaitokselta vaaditaan, että sen opettajien on ylläpidettävä ja oppilailleen välitettävä halukkuutta tieteelliseen työskentelyyn ja tieteellistä näkemystä, niin terve järki opettaa että tämä on sitä helpommin saavutettavissa, mitä monipuolisemmin tiede on oppilaitoksessa edustettuna ja mitä enemmän opettajavoimia ja mitä runsaammin tieteellisen tutkimuksen apuneuvoja siihen on keskittynyt. Yliopisto, jossa vapaasti harjoitetaan ja opetetaan eri tieteitä, on silloin kiistatta ainoa oikea muoto.
Tämä muoto voidaan asettaa kyseenalaiseksi vain, jos kysymyksessä ei olekaan tieteellinen opetus itsessään, vaan ainoastaan sen tietty ylempi tai alempi määrä, jonka valtion tarkoitusperien mielivaltaisesti katsotaan vaativan ja jonka valtiomuoto asettaa virkamieskoulutuksen perustaksi.
Ennen vanhaan ei tuota eroa tunnettu. Ainoastaan itämaisessa kastilaitoksessa sellainen on ollut niin kauan kuin historiaa tunnetaan. Antiikin aikaan sitä vastoin tieteellistä sivistystä harjoitettiin vapaasti ja se oli itsessään oma päämääränsä. Vasta Rooman rappion aikoihin tekivät keisarit yrityksiä perustaa valtionkouluja. Kun keskiajalla syntyi yliopistoja, sai tieteellinen opetus niissä vapaan, universaalisen luonteen, joskin filosofoiva teologia vähitellen tuli niiden yhteydessä hallitsevaksi tieteeksi. Kun uskonpuhdistuksen aikoina herätettiin henkiin antiikin tutkimusta, voimistui tieteellisissä harjoituksissa universaalinen suuntaus, ja se kasvoi edelleen sitä mukaa kuin uusi luonnontiede sai tunnustusta osakseen. Vasta 18. vuosisadan kuluessa alkoi tämä suuntaus enemmän tai vähemmän joutua ahtaalle; tämä johtui vaatimuksista, joiden mukaan yliopiston tulisi antaa suoranaista virkamieskoulutusta.
Nyttemmin ei voida kiistää, etteikö vaatimus yliopistoissa annettavasta virkamieskoulutuksesta olisi oikeutettu. Nykyaikainen valtio merkitsee sellaista toisiinsa kietoutuneiden intressien moninaisuutta, että niiden järjestäminen niin, että ne voivat esteettä kehittyä, vaatii moninaisia erityistietoja. Yhtä varmaa kuitenkin on, että nykyaikainen valtio on ennen kaikkea organisaationsa puolesta riippuvainen vakaumuksista ja mielipiteistä, jotka aivan pienimpiin yksityiskohtiin asti määräävät eri intressit. Näkemys tästä valtion henkisestä yhteenkuuluvuudesta, menneisyyden ja nykyisyyden välillä samoin kuin nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä, ja yleensä syiden ja seurausten välillä, ei itse asiassa ole mitään muuta kuin tieteellinen tieto. Mitä erityisluonteisia tietoja valtion palvelijoilta siis vaaditaankin, ovat yleiset tieteelliset perusteet hänelle ehdottoman välttämättömät, jotta hän voisi käyttää erikoistietojaan harkitusti.
Ainoastaan sillä edellytyksellä että valtion palveluksessa olevilta vaaditaan tieteellistä tietoa, kuuluvat valtionvirkojen eri aloja varten suunnitellut opinnot yliopistoon. Toisaalta ei voi kieltää, etteikö yliopisto voisi hyötyä ja olisi hyötynytkin näistä käytännön tarpeisiin suuntautuneista opinnoista. Ne ovat omalta osaltaan yleisesti auttaneet yliopisto-opintoja siirtymään kuivista abstraktioista, skolastisista rikkiviisauksista ja loputtomiin kertyvästä oppineisuuden rihkamasta kerta kaikkiaan enemmän sielua sivistävään ja yhteiskuntaelämälle käyttökelpoisempaan tietoon. Voidaan kai myös sanoa, että siitä ajasta, jolloin yliopiston velvollisuudeksi tuli kiinnittää huomiota erityiseen virkamieskoulutukseen, voidaan myös laskea alkaneen nyttemmin niin mittavien ponnistelujen tieteen kansantajuistamiseksi, sen saamiseksi yleisön ulottuville.
Jos sitä vastoin tulevalta virkamieheltä vaaditaan ainoastaan niin sanottua asiatietoa, ulkolukutietoa ilman tieteellistä näkemystä, niin yliopisto ei voi olla oikea paikka sellaisen tiedon hankkimiselle. Senkaltaiset opinnot on epäilemättä parasta suorittaa erityiskoulussa.
Voisi toki olettaa, että myös erityiskoulut pystyttäisiin järjestämään siten, että ne voisivat antaa tieteellisen sivistyksen ja samalla myös oppilailleen jonkin käytännön valmiuden, jota yliopistot eivät pysty antamaan.
Tämä on kieltämättä mahdollista. Jos esimerkiksi perustetaan tuleville juristeille kouluja, joissa tiedemiehet toimivat opettajina, ei ainoastaan juridiikan eri aloilla vaan myös psykologiassa ja logiikassa, oikeusopissa, siveysopissa ja yhteiskuntaopissa, poliittisessa historiassa ja kulttuurihistoriassa, ja tuleville hallintovirkamiehille kouluja, joissa on sellaiset opettajat juridiikan eri aloilla, oikeusopissa, valtio-oikeudessa, kansantaloudessa, valtiontaloudessa, politiikassa ja kulttuurihistoriassa, niin selvää on, että sellaisissa kouluissa tieteelliset opinnot ovat mahdollisia. Näitä opintoja voidaan niissä kuitenkin harjoittaa tieteellisesti vain edellyttäen, että jo ennakolta on opittu kielitieteen, matematiikan, luonnontieteen, maantiedon ja historian yleiset perusteet. Varsinkin juristien on pitänyt harjoittaa kieliopintojaan jossain määrin tieteellisesti, ja siten että äidinkielen ja sen kirjallisuuden opiskelu yhdistettynä käytännön harjoitteluun on antanut heille tyylillistä varmuutta. Viimeksi mainittu koskenee myös tulevia hallintovirkamiehiä, joilla lisäksi tulisi kansantalouden opintoja varten olla hieman laajemmat valmistavat tiedot luonnontieteissä.
Jos tarkastelemme teologian tai lääketieteen opintoja, niin asia on samalla tavoin. Edellisiin kuuluu kieliopintoja ja historian opintoja, jälkimmäisiin luonnontieteellisiä opintoja, luonnonhistoriaa, kemiaa, fysiikkaa.
Kaikkien näiden koulujen lisäksi tarvitaan vielä toisaalta kouluja filosofian, kielitieteen ja historian sekä toisaalta matematiikan ja luonnontieteiden harjoittajille. Näiden koulujen voidaan olettaa sopivan myös tulevien koulunopettajien teoreettiseen sivistykseen.
Jos nyt oletetaan, että sellainen suunnitelma voitaisiin toteuttaa menettämättä mitään opintojen tieteellisyydestä ja vakavuudesta, niin havaitaan, että toteuttaminen vaatisi opettajavoimia, apuneuvoja, kirjastoja, kokoelmia ym., siis paljon kustannuksia sen lisäksi mitä yliopistolaitos vaatii. Tämä voitaisiin välttää, jos kaksi tai useampia kouluja sijoitettaisiin samalle paikkakunnalle. Mutta tällöin palattaisiinkin yliopistolaitokseen. Varmaa myös on, että jos kaikki nämä koulut olisivat erillään toisistaan, niin varsinkin niissä, jotka tähtäävät valtion virkoihin, olisi yksipuolisesta pyrkimyksestä tuohon päämäärään pian seurauksena kaavoihin kangistuminen, mikä on tappavaa kaikelle tieteellisyydelle.
Huom. Jokainen, joka on miettinyt, mitä todelliseen tieteelliseen sivistykseen kuuluu, voi helposti nähdä, että näin välttämättä käy. Jos nyt valtio tyytyisikin vain erikseen koulutettuihin valtionvirkailijoihin, ei se silti voi kokonaan sanoutua irti tieteestä ja sen harjoittajista. Missä he saisivat sivistyksensä? Historioitsijat, kielentutkijat, luonnontutkijat ym. luultavasti vastaavissa erityiskouluissa? Mutta perinteinen erityistieto ei yksin tee tiedemiestä. Ja todellisia tiedemiehiä tarvitaan toki myös jumaluusopissa, lainopissa, kansantaloudessa, lääketieteessä, ainakin erityiskoulujen opettajiksi. Saisivatko hekin nyt koulutuksensa erityiskouluissa, lukien juuri noita läksyjä ja kursseja, joita pidetään tarpeettomina tuleville papeille, lakimiehille ja lääkäreille? Heiltä täytyy toki edellyttää toisenlaisia perustietoja ja jatkettuja erityisopintoja kyseisten kurssien lisäksi. Esimerkiksi Suomen yliopistossa vaaditaan kandidaatin tutkinto entisessä filosofisessa tiedekunnassa valmistavana tutkintona jumaluusopillisen, lainopillisen ja lääketieteellisen tiedekunnan opinnoille. Ja jokainen tunnustaa, että tämä valmistautuminen ei ole lainkaan turhaa – mikäli milloinkaan voidaan puhua turhista yleistiedoista millään tieteellisen tiedon alalla. Ei ole tarpeen todistaa, että riittäviä valmistavia tietoja ei saada lukioissa. Onko siis tulevan tiedemiehen kyseisellä alalla ensin käytävä läpi humanistinen tai luonnontieteellinen koulu ja sitten jumaluusopillinen tai lainopillinen tai lääketieteellinen? Ja viimeksi mainittujen erityisopintojen todellinen tieteellisyys vaatii myös tieteellisiä instituutteja, sellaisia kuin ne ovat rikkaammissa maissa, esimerkiksi Ranskassa. Sanalla sanoen: jotta erityiskouluissa voitaisiin yhdistää tieteelliset opinnot ja virkamiesopinnot, tarvitaan ensinnäkin täydellinen alkeisopetuksen uudistus, jossa se nostetaan suunnilleen nykyistä yliopisto-opetusta vastaavalle tasolle, minkä lisäksi tulee erityiskoulujen yläpuolelle perustaa tieteellisiä instituutteja. Edellinen on, kuten jatkossa osoitetaan, Suomessa jokseenkin mahdotonta; jälkimmäistä ei tiettävästi juuri haluta ajatella. Mikä määrä korkeammat tieteelliset tiedot hankkineita opettajia tarvittaisiinkaan uudistettuihin lukioihin, erityiskoulujen moninkertaistuneita opettajantoimia täyttämään ja korkeampiin tieteellisiin instituutteihin? Ottamatta lainkaan huomioon kustannusnäkökohtaa, opettajatarpeen täyttäminen kestäisi kuitenkin vuosikymmeniä – ja maan vähäisestä väkiluvusta, köyhyydestä ja sivilisaation tasosta johtuen vain verrattain harvat noista monista opettajista saavuttaisivat tieteessä huipputasonsa. Jos tätä ei oteta huomioon, niin siltikin sellaiset erityiskoulut, jos ne kokonaan eristetään toisistaan, pikemminkin estäisivät kuin edistäisivät tieteellistä sivistystä. Sillä jos esimerkiksi tuleva jumaluusopin kandidaatti haluaisi ensin käydä läpi nykyisin tavallisen pappiskurssin, tai tuleva lainopin kandidaatti lakimies- ja kameraalikurssin yliopistolla, aloittaakseen sitten varsinaiset tiedekuntaopintonsa, olisi sellainen hulluutta. Ja suunnilleen samaan hulluuteen ryhtyisi tuleva tiedemies, jos hän kävisi virkamieskoulutukseen tarkoitetun erityiskoulun kurssit.
Euroopan maista Ranskassa harjoitetaan korkeampia opintoja ensi sijassa erityiskouluissa. Mutta olisi erehdys luulla, että nämä koulut on tarkoitettu virkamieskoulutukseen. Jos nimittäin tarkastellaan lähemmin niiden organisaatiota, niin käy ilmi, että niitä on aina useita, suurempi tai pienempi määrä, toistensa yhteydessä samalla paikkakunnalla, jolloin ne yhdessä muodostavat enemmän tai vähemmän täydellisen yliopiston. Tosin vain Pariisissa ovat kaikki neljä tavallista saksalaista tiedekuntaa yhdessä, jolloin filosofinen tiedekunta on jakautunut humanistiseen (Faculté des lettres) ja luonnontieteelliseen (Faculté des sciences). Mutta yhdeksästä lainopillisesta tiedekunnasta (Facultés de droit) vain kaksi on vailla yhteyttä humanistisen (Faculté des lettres) ja luonnontieteellisen (Faculté des sciences) kanssa. Kahdesta lääketieteellisestä, Pariisia lukuun ottamatta, on Montpellier’ssä sijaitseva yhteydessä humanistisen ja luonnontieteellisen tiedekunnan kanssa, ja Strasbourgissa sijaitseva humanistisen ja luonnontieteellisen sekä lainopillisen (Faculté de droit) kanssa. Tämän lisäksi on niin, että jokaisen, joka haluaa harjoittaa varsinaisia tiedekuntaopintoja, tulee ensin suorittaa ylemmissä valmistavissa kouluissa (Colléges) filosofian kandidaatin tutkintoa vastaava Bachelier-oppiarvo. Humanistisessa tai luonnontieteellisessä tiedekunnassa harjoitettavia opintoja varten vaaditaan vain bachelier-oppiarvo kyseisissä tieteissä, oikeustieteellisen ja jumaluusopillisen (Faculté de theologie) tiedekunnan opintoja varten humanistinen tutkinto (bachelier ès lettres), mutta lääketieteellisen tiedekunnan opintoja varten sekä humanistinen (bachelier ès lettres) että luonnontieteellinen (bachelier ès sciences physiques) tutkinto. Collége-kouluissa opintoja myös harjoitetaan tätä vastaavalle tasolle asti. Pariisin collége-kouluissa luennoivat ylimmällä luokilla usein Ranskan parhaat kielitieteilijät, historioitsijat jne. Kyseiset luokat on jaettu useisiin linjoihin, ja esimerkiksi retoriikan osastolla luetaan sellaisia kirjailijoita kuin Tacitus, Lucanus, Herodotos, Thukydides, Demosthenes, Eschines, Pindaros, Theocritos, Aiskhylos, Sofokles sekä Buffon, Fenelon, Bossuet, La Bruyère, Pascal, Voltaire, Corneille Racine, Molière. Filosofian osastossa Platon, Aristoteles, Bacon, Descartes, Locke, Leibnitz, Bossuet, Fenelon, Royer Collard jne. Esiopinnot, jotka ulottuvat sellaisiin kirjoittajiin, ovat jo kohteensa puolesta yliopisto-opintoja. Niiden varaan voidaan rakentaa erityisopintoja niin, että on jotain toivoa menestyksestä. Kuitenkin on tosiasiassa niin, että tiedekuntaopinnot, paitsi Pariisissa, missä niin moninaiset tieteelliset laitokset ja runsaat apuvälineet ovat niiden nousua tukemassa, eivät Ranskassa ole kokeneet sellaista nousua kuin Saksan parhaissa yliopistoissa. Ja hyvin tunnettua on, että Ranskan oppineet eivät yleensä tiedä paljoakaan siitä mitä on tai on ollut muualla kuin Kreikassa ja Roomassa tai heidän omassa maassaan.
Ranskalla on sitä paitsi suuri määrä teologisia seminaareja ja noin kaksikymmentä valmistavaa lääketieteen ja farmasian koulua (Écoles préparatoires de médicine & de pharmacie). Viimeksi mainitussa suoritettu kurssi, samoin kuin lääkärin luona tai sairaalassa suoritettu palvelu voi antaa valmiuden saada terveysupseerin (Officier de santé) diplomin. Mutta tämä arvo vastaa vain kirurgin tai apteekkiproviisorin arvoa ja edellyttää vain lyhyehköä valmistavaa kurssia. Alemmat jumaluusopilliset oppilaitokset ovat luonnollisesti käyttökelvottomia protestanttiselle kirkolle. Alempia lainopillisia kouluja ei Ranskassa ole, joskin on mahdollista lyhyehkön tiedekuntakurssin jälkeen, ilman bachelier ès lettres -tutkintoa, saada lupa toimia yleislakimiehenä (avoué). Mutta asianajajaksi (avocat) voi tulla vain oikeustieteen lisensiaatti (licensiés en droit).
Tämä mainittakoon, koska tuntuu varsin luonnolliselta olla sitä mieltä, että joukko alempia virkapaikkoja voidaan yhteiskunnassa täyttää ilman varsinaista tieteellistä koulutusta. On myös vaikea kiistää tämän mielipiteen oikeutusta, koska on yhtä vaikea päättää, missä raja kulkee. Voidaan myös täysin perustellusti sanoa, että juuri niiltä virkamiehiltä, jotka ovat lähimpänä kansanjoukkoja, on syytä toivoa korkeampaa sivistystä. Se on nimittäin omiaan ehkäisemään kyseisten virkamiesten usein harjoittamaa sortoa ja vääryyksiä, joita he tekevät raakuutensa takia ja jotka saavat aikaan sen tyytymättömyyden, joka purkautuu vallankumouksina. Oikeastaan on valtiovallan asia saada aikaan muutos tällä kohden. Jos nimittäin alemmilla tasoilla on sivistyneempiä virkamiehiä, joilla on heidän elämäntarpeitaan vastaava toimeentulo ja jotka voivat odottaa etenevänsä ylemmille paikoille ansioitumisensa mukaan, niin näillekin viroille on pian saatavissa tuollaisia hakijoita. On myös syytä uskoa, että erityisesti tällä kohden korkeampi sivistys voi vaikuttaa kasvattavasti massaan, ja samoin olisi noissa toimissa saavutettu kokemus varmasti suureksi hyödyksi tärkeämpiin tehtäviin ryhdyttäessä. On paljonkin perusteita mielipiteelle, jonka mukaan Ranskassa vallitseva päinvastainen asiaintila ei suinkaan ole ollut vaikuttamatta tuon maan niin vaihteleviin kohtaloihin viimeksi kuluneen 70 vuoden aikana.
Mutta vaikka selostettu virkamieskoulutus Ranskassa olisikin täysin sopiva maan oloja ajatellen, niin ei se voi sopia malliksi vähemmän koulutetuille pohjolan kansoille. Yksi syy tähän on, että valmistavaa opetusta ei täällä koskaan voida saada samalle korkealle tasolle kuin Ranskassa. Ranskalaiset opiskelevat latinan ja kreikan lisäksi yhtä ainoaa kieltä – omaansa. Pohjolassa taas lännen kielten osaaminen avaa tien korkeampaan sivistykseen. Siksi täällä on opittava ainakin saksaa ja ranskaa, ja nykyään luetaan näiden lisäksi usein myös englantia. Suomessa kouluopetusta rasittaa vielä venäjän kieli, joka Suomen kannalta ei ole sivistyksen kieli, ja jonka oppiminen on useimmille käytännössä vielä täysin hyödytöntäkin. Näiden lisäksi tulee vielä ruotsi, opetuksen kieli, ja kansakunnan oma kieli suomi. Juuri näiden monien kielten lukeminen hidastaa täällä kouluopetusta ja tekee mahdottomaksi nostaa sitä tieteellisen opiskelun tasolle niin kuin Ranskassa on tapahtunut. Ranskassa suorittaa lääketieteen tohtori (docteur en médicine) akateemisen kurssinsa neljässä vuodessa, oikeustieteen tohtori (docteur en droit) kolmessa vuodessa. Täällä taas tarvitaan kumpaankin kurssiin vähintään seitsemän vuotta, ja tavallisesti ne kestävät kahdeksasta yhdeksään vuotta.
Nuoremman sivilisaation, joka ei ole ehtinyt niin pitkälle, täytyy näissä maissa myös tyytyä siihen, että opettajavoimia on käytettävissä vähemmän ja oppilaat ovat älyllisesti vähemmän valmentautuneita. Mikä voi käydä päinsä Ranskassa, on näissä maissa mahdotonta, ja yliopisto-opintojen jakaminen erityiskoulujen kesken saisi epäilemättä aikaan tieteellisen sivistyksen taantumisen. Voidaan sanoa, että Ranskan varsinaiset tiedemiehet koulutetaan Pariisissa. Siellä heillä on ohjaajina maailman parhaat miehet joka alalla, ja heidän käytettävissään ovat maailman parhaat kirjastot ja kokoelmat. Tiedekuntien ja koulujen (les écoles) lisäksi siellä on mitä parhaimpia tieteellisiä instituutteja. Collège de France, Museum d’histoire naturelle, Bureau des Longitudes, Ècole de langues orientales ja lopulta l’Institut kaikkine kokoelmineen, luentoineen, istuntoineen, kilpailukysymyksineen ja palkintoineen. Sellaisissa oloissa voivat hyvät ainekset kouluista (les écoles) valmistuttuaan tulla hyviksi opettajiksi, jotka sieltä leviävät tiedekuntiin ympäri maata. Jos meidän pohjoisissa maissamme pystytään jotain tästä jäljittelemään, niin otettakoon sitten täälläkin pois yliopiston nimi, jos tuo nimi herättää levottomuutta – tai jos se on esteenä tiedolle ja sivistykselle.
Näissä maissa yliopiston opettajien tieteellinen taso on kiistattomasti alempi, ja syyt tähän ovat yhtä lailla helposti nähtävissä. Heillä ei ole tukenaan rikasta kansalliskirjallisuutta ja yhtä rikasta kotimaista tieteellistä kirjallisuutta, vuosisatojen loistoa sädehtiviä tieteellisiä instituutteja, mittaamattoman arvokkaita kirjastoja, tieteellisiä kokoelmia, taidemuseoita jne. Myös paikan suhteen he ovat kovin kaukana nykyaikaisen tieteen keskipisteistä. Varsinkin Suomessa heiltä puuttuu myös rohkaisu ylhäältä päin, ja samoin alhaalta päin, mikä on yhtä tärkeää, suurelta, kirjallisesti ja tieteellisesti sivistyneeltä yleisöltä, jollainen tulee tiedemiehen ja kirjailijan osaksi Euroopan sivistyneemmissä maissa. Lopulta heiltä puuttuu myös se vapaus, jota tieteen täytyy saada hengittää elääkseen, ja jonka tämänhetkinen puuttuminen on myös Ranskassa saanut aikaan verrattain kuolleen ajanjakson tieteessä ja kirjallisuudessa. Joitakin näistä puutteista ei mikään inhimillinen huolehtiminen voi poistaa; joidenkin ehkäisevää vaikutusta voidaan ainakin vähentää keskittämällä olemassa olevat voimat, mutta sitäkin haitallisemmin ne vaikuttavat, mitä enemmän voimat ovat hajallaan.
Lienee turhaa esittää enemmän esimerkkejä. Englannin olot ovat kuitenkin niin silmiinpistävät, että niitä täytyy ainakin lyhyesti käsitellä. Tunnettua on, että kahdessa vanhassa yliopistossa, Oxfordissa ja Cambridgessa, harjoitetaan lähes pelkästään toisaalta jumaluusopillisia ja toisaalta niin sanottuja humanistisia opintoja, filosofiaa, kieliopintoja, historiaa ja kirjallisuutta. Kuitenkin juuri nämä yliopistot ovat kasvattaneet Englannin valtiomiehet ja ylemmän hallinnon virkamiehet. Alemmasta hallinnosta huolehtivat enimmäkseen kunnat ja heidän valitut virkamiehensä. Erityiskouluja sen sijaan on oikeastaan vain lakimiehille. Mutta sitä lakia, jonka nämä lakimieskoulut ovat saaneet aikaan, tai sitä tapaa, jolla ne sitä käyttävät, ei suvaittaisi missään muussa maassa eikä muissa poliittisissa instituutioissa. Tiedetään nimittäin, kuinka lakimiehet ovat Englannissa monopolisoineet kaiken lainopin. Laki on heidän salaisuutensa, ja samoin on oikeuden saaminen lain edessä heidän taiteensa ja tästä johtuen niin kallista, että moni mieluummin kärsii vääryyttä kuin ostaa oikeutta. Voidaan nimittäin varmasti olettaa, että tämä asiaintila ei olisi syntynyt, jos lainoppi olisi ollut lähemmin yhteydessä humanistisiin opintoihin. Tieteellisen selkeyden ja järjestelmän vaatimus olisi silloin antanut kuulla itsestään aikaisemmin ja joka miehelle ymmärrettävä lakikirja olisi räjäyttänyt lainopillisen ammattikuntalaitoksen.
Lopuksi mainittakoon universaalisen humanistisen sivistyksen hyvin ansaituksi kunniaksi, että se on aina kasvattanut ja kasvattaa lainkuuliaisia, vakaumuksessaan lujia kansalaisia. Hengen maailmassa vallitsevien syiden ja seurausten tutkiminen opettaa kyllä löytämään sieltä jatkuvaa kehitystä ja vaatimaan sitä, mutta sen täytyy myös aina johtaa vakaumukseen, jonka mukaan tuo kehitys ei voi tapahtua hätiköiden, vaan ainoastaan vaivalloisesti, tuskin vuosisatojen aikana havaittavin askelin edeten. Luonnontiede taas, joka itse on tietoa ikuisesti samanlaisesta, ei anna minkäänlaista käsitystä yhteiskunnassa ja historiassa tapahtuvan kehityksen laadusta. Samoin myös dogmaattinen juristi näkee uuden yhteiskuntajärjestyksen vain uusissa säädöksissä. Siksi sekä luonnontieteilijä että ammattikuntainen juristi jäävät helposti päivänpoliittisten mielipiteiden saaliiksi. Humanisti on idealisti, hän haluaa itse muodostaa mielipiteen, ja siksi hän usein aiheuttaa levottomuutta ”uusilla aatteillaan”. Luonnontieteilijä taas omaksuu aatteet ja mielipiteet valmiina, sellaisena kuin päivä ne tuo. Viimeksi vuoden 1848 liikehdintöjen yhteydessä näiden ero kävi elävästi ilmi. Näihin liikkeisiin mukaan tempautuneet nuoret eivät tulleet yliopistoista vaan erityiskouluista. Wien muodostaa tästä vain näennäisen poikkeuksen. Sielläkin olivat liikehdinnän kärjessä lääketieteen opiskelijat, heihin liittyivät tekniikan opiskelijat. Yliopisto oli ennen vallankumousta koulu tai kokoelma kouluja, määrättyine kursseineen ja oppikirjoineen ja sensuroituine luentoineen. Filosofian aina epäilyksen alaiset ja vainotut tunnustajat, kuten Hegel Jenan taistelun aikoihin, kantoivat kaikessa rauhassa käsikirjoituksiaan kustantajalle, samaan aikaan kun luonnontiede, tuo kaikkien Euroopan hallitusten ylistämä, lähetti oppilaitaan keskelle taistelun tuoksinaa. Tätä ei mainita yhden osapuolen kehumiseksi ja toisen syyttämiseksi, vaan ainoastaan siksi, että muistettaisiin, että kummatkin tarvitsevat toisiaan. Humanistinen sivistys tarvitsee luonnontieteilijän esimerkkiä tosiasioihin nojaamisesta, jotta hän ei hautautuisi vailla todellisuuspohjaa oleviin unelmiinsa, ja luonnontieteilijä taas humanistia, jotta hän voisi oppia uskomaan sokeaa luonnonlakia korkeampaan maailmanjärjestykseen. Tämä keskinäinen vuorovaikutus ei koskaan puutu yliopistolta. Se on olemassa sekä opettajien että oppilaiden välillä, ja erityisesti jälkimmäisille se on suunnattoman tärkeä asia.
Se mitä edellä on sanottu luonnontieteiden suhteesta humanistisiin opintoihin, koskee kaikkea käytäntöön suuntautunutta tiedettä. Kokemus antaa tietoa, tieteen materiaalia; mutta tieteellinen muoto, järjestys, yhteys asioiden välillä ja käsittäminen tulevat kokemustieteisiin humanistisista opinnoista, filosofiasta, historian ja kielten tutkimuksesta. Ranskassa on ehkä pikemminkin ulkoinen laskelmointi kuin ymmärretty periaate tuonut useat tiedekunnat yhteen akatemiaksi. Ne ovat kuitenkin enemmän eristyksissä kuin Saksan yliopistoissa. Humanistiset opinnot, vaikka ne menevätkin pitkälle valmistavissa kouluissa, eivät Ranskan akatemioissa koskaan ole saaneet samaa hallitsevaa asemaa kuin Saksan yliopistoissa, ja vielä vähemmän sellaista yksinomaista asemaa kuin Englannin vanhoissa yliopistoissa. Voidaan oikeudenmukaisuuden vuoksi arvioida muitakin seikkoja, jotka vaikuttavat asiaan, mutta varmasti ei erehdytä, jos edellä esitetyssä nähdään myötävaikuttava syy siihen, että virkamieskunta Ranskassa niin auliisti asettuu kannattamaan jokaista vaihtuvaa hallitusjärjestelmää. Hallinto on siellä tunnetusti täysin keskitetty ja muodollisesti ehkä vaikutukseltaan nopeampi ja voimakkaampi kuin missään muualla Euroopassa. Ilmeistä kuitenkin on, että vakaumuksen voima on siellä julistettu pannaan. Jos vertailukohdaksi esitetään jotakin niin vähäpätöistä kuin Suomi, niin täällä on kyllä tunnustettava yleinen huonommuus. Voidaan kuitenkin hyvin väittää ilman vastaansanomisen vaaraa että virkamiehillä on täällä yleensä vankempi koulutus, ja että vakaumus ja vastuuntunto saavat heissä enemmän aikaan kuin kontrolli. Jos hallinnon alimmalla tasolla onkin tässä suhteessa vielä paljon toivomisen varaa, on syytä tähän etsittävä näiden valtion virkailijoiden kurjasta asemasta, joka saa korkeammin koulutetut karttamaan kyseisiä virkoja.
Olisi väärin olla tässä tarkemmin puhumatta juuri Suomen yliopistosta, mitä tulee edellä mainittuja seikkoja koskeviin tärkeimpiin puutteisiin. Niitä ovat:
1. Heikot opettajavoimat;
2. Yksipuoliset tiedekuntaopinnot entisen filosofisen tiedekunnan kummassakin osastossa;
3. Tieteellisyyden puute tulevien pappien, juristien ja hallintovirkamiesten koulutuksessa;
4. Tulevien lääkärien harjoittelumahdollisuuksien puuttuminen
Kun maassa on vain yksi yliopisto ja siinä on vain yksi opettajan virka joka aineessa, on tästä välttämättä seurauksena, että on onnekas sattuma, jos viran vapautuessa sen täyttämiseksi on saatavissa joku vähänkin erinomainen kyky.
Jossain määrin tätä epäkohtaa voidaan korjata:
Jos kyseistä opettajaa kehotetaan vakavasti kouluttamaan itselleen seuraaja, ja jos niin tehnyttä hänen erotessaan muistetaan sopivalla palkinnolla.
Jos Hänen Keisarillisen Majesteettinsa yliopistolle antamien sääntöjen [tyhjä] pykälää täsmennetään siten, että konsistori saa vapaasti arvioida hakijan kelpoisuutta. Tätä asiaa koskee liite A.
Jos konsistorin alamainen ehdotus, että sille myönnettäisiin oikeus ja velvollisuus ehdottaa ylimääräisiä professoreita, saa armollisen hyväksymisen. Tämän ehdotuksen periaate on, että virka perustetaan, jos ilmaantuu kyvykäs henkilö, kun taas vakinaisiin virkoihin on nykyisin otettava mitä siihen tarjoutuu. Edellisessä tapauksessa tuota henkilöä rohkaistaan ansioitumaan. Nyttemmin tavallista on, että rohkaistaan ainoastaan keskinkertaisuuksia hankkimaan leipänsä.
Mitä kohtaan 2 tulee, on konsistori alamaisesti antanut muutosehdotuksen. Tämä ehdotus vaikuttaa kuitenkin sikäli sopimattomalta – tämä kritiikki esitetään konsistorin pöytäkirjaan tehdyn eriävän mielipiteen johdosta – että se lisäisi tutkintoaineita liiaksi, kun taas siinäkin tapauksessa, että niiden määrä säilytetään viitenä, voidaan tarkoitus saavuttaa, kunhan vain historia ja fysiikka tehdään pakollisiksi ja kaikille kandidaateille yhteisiksi aineiksi – tai jos tällä kohden voidaan valita toisaalta historian ja nykykirjallisuuden välillä ja toisaalta fysiikan, eläintieteen ja kasvitieteen välillä.
Pappisopintojen tason kohottamiseksi vaaditaan seurakuntien sekä pappien palkkauksen järjestämistä siten, että pappisvirkaan eivät pyri ainoastaan rahvaan ja työläisten pojat, jotka sitten köyhyytensä ja lähimpien tulevaisuuden näkymiensä takia joutuvat varhain jättämään yliopiston. Tähän vaikuttaa myös kyseisten konsistorien valitus sen johdosta, että papeista luullaan olevan pulaa, ja siihen liittyvästä tutkintovaatimusten löystymisestä. Pappispula taas ei ole mitään muuta kuin sitä että hyväosaiset papit vaativat itselleen virkavapauksia ja sijaisia. Sellaista määrää pappeja ilman omaa pappilaa (useita satoja), kuin Suomessa, ei ole missään protestanttisessa maassa. Auttamaton haitta on, että kaikissa valtionkirkoissa papisto välttämättä rappeutuu, myös mitä tulee tietoihin ja tieteelliseen näkemykseen.
Lainopillinen yliopistokoulutus, mukaan lukien kameraalinen, on myös Ruotsissa aina kärsinyt vähäisestä tieteellisyydestä. Syynä tähän on, että Ruotsin laki ei ole suoranaisessa yhteydessä muiden maiden lakeihin, sillä tavoin kuin etelä- ja länsieurooppalaisten kansojen lait ovat yhteydessä roomalaiseen lakiin. Myöskään ei harjoiteta vertailevia lainopintoja, vaan kaikki ulkomainen lainsäädäntö on siellä kokonaan tuntematon kenttä. Samoin on kansantalouden tutkimus Suomen yliopistossa ollut vähäistä siksi, että kameraalilain tuntemuksen teroittaminen on vienyt opettajan ajan kokonaan. Vertailevan lainopin ja kansantalouden tutkimuksen välttämättömyyttä on siksi korostettava. Sitä paitsi tulisi lainopin kurssiin kuulua filosofista oikeus- ja yhteiskuntaoppia sekä historiaa. Venäjän kielen opinnot, jotka ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta täysin hyödyttömiä, vievät nykyään kolmasosan tavanomaisesta opiskeluajasta.
Yliopiston toimintapiirin ulkopuolella vaikuttaa se haitallinen asiaintila, että nuoret ihmiset eivät senaatissa ja hovioikeuksissa saa muuta sivistävämpää tehtävää kuin puhtaaksikirjoittamista. Tästä on luonnollisesti seurauksena laiskurin elämä, uhkapeli ja irstailu, kaiken sen unohtaminen, mitä yliopisto-opinnot mahdollisesti ovat voineet antaa, ja kykenemättömyys käyttää itsenäisesti jäljellä olevia vähäisiä tietoja. Virkamiestaitoja ei sitä paitsi voi, niin kuin ei mitään muutakaan, olla siellä missä niitä ei kysytä, ja sellaista kysyntää on alkanut ilmetä vasta aivan parina viime vuonna. Ensiksi ovat aina tulleet kysymykseen suhteet vapaaherra von Haartmaniin tai vapaaherra von Kotheniin tai kuvernööriin jne., tai jonkun veli tai poika tai lanko jne. – Mikään yliopisto, ja vielä vähemmän jokin erikoiskoulu, ei sellaisissa oloissa pysty tuottamaan kelvollisia virkamiehiä.
Lääketieteellisessä opetuksessa on riittävän laajan klinikan puute ollut vaikein este. Helsingissä on kyllä suuria sairaaloita, mutta niihin ei lääketieteen opiskelijoita ole päästetty. Tähän ovat olleet syynä lääkintöhallituksen juonittelut. Alamainen esitys tämän seikan muuttamiseksi on tehty vuosi sitten, ja on vain toivottava, että esityksen mukainen laajennettu klinikka voisi yhdessä lisääntyneen oppituolien määrän kanssa, josta onkin varmuus, nostaa lääketieteen opinnot yliopistolla tasolle, jota niiltä voidaan kohtuuden mukaan vaatia.
On kuulemma ajateltu, että yhteen tiedekunnan oppituoleista, nimittäin patologisen anatomian professoriksi, kutsuttaisiin ulkomaalainen. Tämä tiede on vielä uusi, ja hyvien miesten lukumäärä on siinä vielä pieni. Sen professuuria on kaavailtu jo aikaisemmin, kun tiedoistaan ja perusteellisuudestaan tunnettu kotimainen lääkäri oli ulkomailla opiskellessaan omistautunut tälle tieteelle. Ehdotus kaatui, ja kyseisellä henkilöllä ei enää ollut tilaisuutta jatkaa. Kun nyt on määrä kutsua ulkomaalainen, on syytä pelätä, että yliopisto saa tyytyä siihen mitä tarjotaan – jollei välttämättömäksi ehdoksi aseteta, että tiedekunta ja konsistori saavat antaa lausuntonsa ehdokkaan tieteellisestä kelvollisuudesta. Joka tapauksessa saa ulkomaalainen täällä kohdata monia muitakin vaikeuksia kuin kielen. Hyväksi osoittautuessaan hän voi olla hyödyksi ammattiopetukselle, mutta muuten hän jää vaikutusta vaille nuorten keskuudessa, ja vanhemmat ainoastaan sietävät häntä.
Tässä ehdotetut toimet koskevat tosin vain yksityiskohtia. Jos halutaan ryhtyä laajempaan uudistukseen, niin sellainen olisi kaikkien virkatutkintojen sijoittaminen yliopiston ulkopuolelle.
Jos uudistusten annetaan mennä niin pitkälle, että yliopiston olemassaolo mitätöidään, niin tällöin uhrataan kaikki olemassa oleva epävarman tulevaisuuden hyväksi – minkä seurauksena sivistys, sikäli kuin tämän kirjoittaja asian voi nähdä, varmasti taantuisi maassamme. Tämä sivistys on yhteydessä germaaniseen heimoon, ja yliopistolaitos kuuluu tämän sivistyksen muotoihin. Jos yliopisto halutaan raivata pois ja tilalle tuoda romaanisten kansojen instituutiot, niin on syytä myös varmistaa, että tuo sivistys voidaan luoda uudestaan juuristaan lähtien. Yliopistossa ovat nyt edustettuina tiedeakatemia, tieteellinen sivistyslaitos, maan tulevien virkamiesten teoreettisen koulutuksen antava laitos ja olosuhteiden pakosta myös sitä valmistavaa opetusta antava oppilaitos, jota alkeisoppikoulut eivät kykene antamaan. On tosin vaikea täyttää niin monista osista koostuvaa tehtävää – ja sen täyttäminen on sitä vaikeampaa, mitä useampien epäkypsien uudistusehdotusten kohteeksi alkeisopetus täällä joutuu. Mutta jos yliopisto katoaa, niin silloin on oltava valmiita huolehtimaan siitä, että sen tilalle todella saadaan jotain, nimittäin että erillisillä instituutioilla korvataan se, mitä se pyrkii tekemään edellä esitettyjen päämäärien hyväksi. Tällöin tulee olla mahdollisuus myös kyseisen uudistuksen jälkeen järjestää alkeisopetus, ja edelleen tulee voida korvata yliopisto puhtaasti tieteellisenä laitoksena perustamalla yksi tai useita tieteellisiä instituutteja. Jos tämä muuten olisi mahdollista, tekee sen mahdottomaksi se että tarvittava suuri kyvykkäiden ja asiantuntevien miesten joukko puuttuu. Ainakin puoli vuosisataa kuluu, ennen kuin tämä puute voidaan joten kuten tyydyttää.
Käsitys siitä, mitä yliopisto kaikissa näissä suhteissa on ollut ja on, saisi asiaa ymmärtävien keskuudessa aikaan saman kuin hämärä tunne suuren yleisön keskuudessa: tuskan huudon kaikkialla maassa sinä päivänä jolloin yliopisto katoaisi tehdäkseen tilaa erilaisille kouluille esimerkiksi Hämeenlinnassa, Uudessakaarlepyyssä, Jyväskylässä ja Naantalissa. Sinä päivänä olisi myös se henki väistynyt, joka tähän asti on vaivoin pitänyt maan sivistyksen sidoksissa eurooppalaiseen sivilisaatioon. Jääköön tässä sanomatta, mikä olisi nimeltään tuo uusi henki, joka astuisi sen tilalle.
