Oulussa 7.2.1866
Suuresti kunnioitettu Herra Senaattori.
Voin ennakolta kuvitella, miten epäsuotuisa vaikutelma syntyy tämänpäiväisestä anomuksesta, joka koskee tilannetta Kajaanin kihlakunnassa. Olisin kuitenkin toiminut väärin, jos olisin yrittänyt maalailla oloista kauniimman kuvan kuin todellisuudessa näin.
Kuhmoniemessä [Kuhmossa] asuva mäkitupalainen Simo Keränen sairastuu kuumetautiin; köyhäinhoito ryhtyy heti huolehtimaan siitä, että hänen perheensä saa tukea sairauden ajaksi; silloin vaimokin onnettomuudeksi sairastuu samaan kuumetautiin, ja kun lapset ovat niin pieniä, ettei heitä voida lähettää yksin erämaasta ihmisten ilmoille, perhe on 2 vuorokautta ilman ruokaa. Lopulta mies kolmantena päivänä hieman toipuu, kerää rohkeutensa ja hiihtää kylään; palatessaan kotiin avustustavaran ja apuvoimien kanssa hän löytää vaimonsa – kuolleena – luultavasti kuumeeseen.
Toinen köyhä torppari kiertää kylää koko päivän onnistumatta saamaan kokoon edes yhä naulaa jauhoja; lopulta toinen köyhä naapuri armahtaa häntä ja jakaa pettuleipänsä nälkäisten lasten kanssa.
Pappilasta jaetaan ajoittain ruokaa – olkinippuja! Valitettavasti tänä vuonna rukiinoljista on paha pula.
Sotkamossa puolen [päivämatkan] päässä erämaassa asuvan rutiköyhän torpparin (Henrik Korhosen) poika selvästikin nääntyy nälkään – lopulta hän saa maitovelliä – se tapahtuu liian myöhään – paha kuume on vienyt uhrinsa.
Tällaiset olot selittävät köyhäinhoitojohtokunnille lähettämäni kiertokirjeen – siinä on Herra Senaattorille myös selitys siihen, että minun on täytynyt pyytää rahalainoja tilallisille.
Eletään murheellisia aikoja: kaupungeissa tehdään konkursseja ja maaseudulla nähdään nälkää. Kun on koettu 4 peräkkäistä katovuotta, eivät asiat kovin paljon paremmin voi ollakaan. Varmaan koetaan vielä hyviäkin aikoja, niin on toivottava, ja jos silloin ei pelätä ryhtyä joihinkin vaikkapa kustannuksiakin aiheuttaviin toimiin säästytään ehkä suuremmilta menoilta tulevina katovuosina. Tarkoitan tällä sitä, ettei maatalouselinkeinon eikä muidenkaan elinkeinojen edistämisessä pitäisi pelätä kustannuksia eikä uhrauksia. Ilahduttavaa oli, että Alcenius sai matka-apurahan – toivon hänestä paljon hyvää tulevaisuutta ajatellen. Haluaisin, mutta en oikein uskalla toivoa paljon hyvää myös metsäkomissiosta. Jos saan tunnustaa erään heikkouteni, olisin valmis myöntämään, että olisin halunnut itse päästä tämän komission jäseneksi, sillä se käsittelee Suomen etäisimmän pohjolan elinkysymyksiä.
On surkeaa, että maa on niin köyhä, tarkoitan koko Suomea. Rikastuminen edellyttää säästämistä, ja voidakseen säästää on ensiksi ansaittava, mutta ansaitsemisesta ei ole tullut oikein mitään, kun pellot paleltuvat, kun tervan hinta laskee ja lankuista jne. saadaan 3 puntaa 15 shillinkiä standartilta, kun sylenpaksuiset kinokset peittävät melkein puoli vuotta maata, jonka peruselinkeino on – maatalous! Ja sittenkin – jos rahvas vain olisi hiukan valistuneempaa ja taitavampaa yhdessä jos toisessakin asiassa kuin nyt – jos maan sivistyneet ihmiset haluaisivat uhrautuvasti ja rakastavasti ottaa tämän asian hoitaakseen – mutta nämä ovat lapsellisia haaveita, ja Herra Senaattorilla on aivan kylliksi huolia ilman vielä tällaistenkin rasitusta. Lyhyesti sanottuna – en silti pidä maan enkä läänin tulevaisuutta toivottomana. Seutu Muhoksen ja Utajärven kirkkojen välillä aivan Oulujoen varressa on sanoinkuvaamattoman autiota; kun kuljin 3 vuotta sitten sen kautta, maa näytti minusta ikuiseen autiouteen kirotulta, mutta viime kerralla havaitsin aivan nuoren, mutta rehevästi kasvavan mäntymetsän – tuhkasta nousevan uuden feeniks-linnun – versovan maasta: Muutaman vuosikymmenen kuluttua se seutu on monien tuhansien arvoinen. Merkillisen paljon on myös yksi ainoa kyvykäs opettaja pystynyt saamaan aikaan Kajaanissa tuskin 2 vuotta siellä toimittuaan – Mutta riittäköön – toivotan Herra Senaattorille terveyttä ja voimia ja kaikkea hyvää ja allekirjoitan erinomaisinta kunnioitustani ja vilpitöntä alttiuttani vakuuttaen olevani Herra Senaattorin
nöyrin palvelija
G. Alfthan
