Senaatin päätökseen kieltää viinanpoltto pohjoisissa lääneissä on ollut varsin hyvä syy.
Hallitus on joutunut antamaan Oulun ja Vaasan läänien rahvaalle lykkäystä langenneiden viljalainojen takaisinmaksuun. Ensiksi mainitulle läänille on myönnetty uutta ennakkoa viljantuontia varten 221 500 markkaa, jälkimmäiselle 386 000 markkaa. Lisäksi on velkaantuneen rahvaan pelastamiseksi ulosotoista myönnetty aiempien ennakkojen uusimiseen ensiksi mainittuun lääniin 160 000 markkaa, jälkimmäiseen 400 000 markkaa. Molempiin lääneihin on myönnetty hätäaputöitä varten merkittäviä määriä rahaa, viljaa ja jauhoja.
Kuopion lääni on viime sadon jälkeen vaatinut vähemmän valtiovallan uhrauksia. Vain parille seurakunnalle on anottu lykkäystä syksyllä langenneiden viljalainojen takaisinmaksuun. Viljantuontiin annettuja ennakkoja ei ole tarvinnut uusia, koska rahvas viime talvena saattoi lunastaa leipäruokansa tukkipuilla sekä sahoilla tehtävällä työllä. Uuteen tuontiin on annettu ainoastaan 96 000 markkaa. Mutta hätäaputöitä järjestetään myös tässä läänissä. Syksyn 1862 jälkeen rahvaalle on lainattu 470 800 markkaa ja lisäksi 25 400 tynnyriä viljaa – arvoltaan vähintään 650 000 markkaa.
Tällaiset seikat lienevät riittävä syy viinanpolton kieltämiseen.
Rahvas on osin sitä mieltä, että sen valmistama viina juodaan kaupungeissa. Tietävämpien ihmisten ei pitäisi yhtyä tähän käsitykseen, koska jo kaupunkien vähäinen asukasmäärä osoittaa sen vääräksi ja koska tiedetään, että myös kaupungeissa käytettävästä viinasta rahvas kuluttaa suurimman osan. Lisäksi virolaisen viinan ja ”maalaisrommin” täytyy riittää tyydyttämään kaupunkien oman valmistuksen tai maalaisten ostojen yli menevä viinan tarve. Vai haluaako joku todella väittää, että esim. Kuopion läänin 6 000 kaupunkilaista kuluttaa viinan, jonka 200 000 hengen rahvas valmistaa?
Varsin pientä poikkeusta lukuun ottamatta rahvas juo siis itse kaiken polttamansa viinan. Eikä tarvitse lisätä, että hyvin merkittävän osan – luultavasti suurimman osan – kuluttaa irtain maalaisväestö, joka maksaa juomisensa työllään.
Mainituissa lääneissä tarvitaan, kuten sanottu, jatkuvasti hätäaputöitä, koska tilallisella väestöllä ei ole varaa antaa tilattomille riittävästi työansiota. Jos heille sallitaan viinanpoltto, se johtaa ilman muuta siihen, että valtiolta pyydetään uutta hätäapua sama määrä, mikä irtaimen väestön työansiosta menee viinaan eikä perheiden ruokkimiseen. Myös suuri osa valtion antamasta työansiosta menee viinanjanon sammuttamiseen.
Sitä vastoin on erittäin epävarmaa, maksaako viinanpolttaja takaisin edes osaa saamistaan vilja- ja rahalainoista. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta viinanpolttaja itse kuluttaa osan valmistamastaan aineesta ja se, minkä hän myy, ei yleensä vastanne käytetyn viljan arvoa. Jos niin olisi, niin kuinka rikas suomalaisen maanviljelijän täytyisikään olla, kun hän useina vuosina on voinut laskea saavansa viinaksi muutetusta viljatynnyristä 15–20–24 hopearuplaa?
Mutta varmaa on, että jos viinanpoltosta todella jää joillekin valmistajille säästöä, rahvas itse ja ennen muuta irtain väestö saa maksaa senkin säästön edestä.
Voidaan toki sanoa, että jos viljaa on yli tarpeen niin sallittakoon sen ryyppääminen. Mutta kun rahvas jossain läänissä pyytää ruokansa valtiolta lainoina tai lahjoina, niin hallitus toimisi vastoin velvollisuuksiaan, jos se ei käyttäisi hallussaan olevia keinoja avuntarpeen pienentämiseksi. Suurimmassa osassa Oulun lääniä, Vaasan läänin pohjoisosassa ja eräissä Kuopion läänin osissa ei tilallisellakaan rahvaalla ole leipäviljaa seuraavaan satoon asti – ja kun kylvöaika tulee, niin kuullaan kyllä, mitä hallitukselta vaaditaan.
Väite, että viinaksi halutaan polttaa vain itämätön vilja, on tietenkin pelkkää puhetta. Ja jos siinä olisikin perää, viinanpoltto ei rikastuttaisi mainittuja läänejä, koska tavara juodaan paikan päällä.
Jos näiden läänien asukkaat maksaisivat takaisin edes sen, mitä ne ovat sadon jälkeen ja sen siemeneksi kruunulta saaneet eivätkä pyytäisi lisää apua ennen seuraavaa satoa, niin viinanpolttokielto voitaisiin hyvin peruuttaa.
On kuitenkin vielä eräs ajattelemisen arvoinen seikka. Oulun läänissä riittänee suuremman tuonnin seurauksena viljaa aina ensi vuoden satoon saakka. Sen sijaan sekä Vaasan että Kuopion lääneihin tarvitsee avoveden aikana tuoda lisää. Kuka tämän viljan tuo maahan? Rahvas on molemmissa Pohjanmaan lääneissä jo niin suurissa veloissa kauppiaille, että nämä vain vaivoin saadaan ottaman vastaan kruunun lisätuontia varten myöntämiä ennakoita. Kuopion läänin sahanomistajat taas ovat ostaneet viljalla tukkeja moneksi vuodeksi eivätkä ole yhtään halukkaampia tuottamaan lisää viljaa. Jos mainituissa lääneissä nyt oleva vilja olisi saatu muuttaa viinaksi, niin tarve ja vaikeudet olisivat kasvaneet. Jokainen viljakappa on arvokas silloin kun kysymys ei ole vain rahoista sen ostamiseksi vaan siitä, että tavaraa ylipäätään on saatavilla. Viinanpolttaja ei siitä välitä, eivät myöskään hänen asianajajansa päivälehdissä. Mutta jos puutetta syntyy ja kansa näkee nälkää, niin yksi ja toinen taas tietää, kenelle syy vieritetään.
Tällaisissa olosuhteissa viinanpolton puolesta äänestäminen on itse asiassa samaa kuin sanoisi hallitukselle: hankkikaa lisää ulkomaista valuutta viljantuontia varten – siis tehkää uutta valtiolainaa.
Viinanpolton kieltäminen ruokkii kahta pahaa asiaa, salakuljetusta ja salapolttoa – sitä ei voi kiistää.
Mutta kokemus vahvistaa yhtälailla, ettei vaadittu 8–14 päivän viinanpolttoaika millään tavoin ehkäise kumpaakaan. Jos mainitut toimet aiotaan tehdä kannattamattomiksi, tavaran hintaa pitäisi laskea paljon enemmän kuin noin lyhyen viinanpolttoajan puitteissa on mahdollista. Lisäksi niin salakuljetus kuin salapolttokin paljastuvat helpommin viinanpolton ollessa kiellettyä kuin jos niitä harjoitetaan luvallisen polton rinnalla.
Onneksi mainittujen liiketoimien harjoittajia on vähän ja heitä olisi luultavasti vielä vähemmän, jos tämän elinkeinon kunniattomuutta pyrittäisiin osoittamaan yhtä tehokkaasti kuin sitä nyt koetetaan puolustella viinalainsäädäntöä syyttämällä. Hallituksen on kuitenkin tässä lainsäädännössä vain valittava kahden pahan välillä: joko edistää juoppoutta sillä, että viinaa on yllin kyllin joka mökissä tai viinanpolttoajan rajoittamisen kautta suosia salakuljetusta ja salapolttoa. Jo monien vuosien ajan hallitus on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon. Voidaan tuskin kiistää, etteikö se olisi tapahtunut maan parhaaksi. Ovathan niin viinanjuonti, salakuljetus kuin salapolttokin vähentyneet.
Ja kun viinakielto nyt koskee seutuja, joilla leipä- ja siemenviljasta on puutetta, ei kukaan tahtone väittää, että viljaa olisi säästynyt enemmän, jos poltto olisi sallittu.
Salakuljetettu viina taas on ostettava käteisellä. Voisi sanoa, että olisi hyvä, jos sillä olisi paljon ostajia. Mutta valitettavasti rahan puute koko maassa ja etenkin mainituilla seuduilla on vielä pahempi kuin viljan puute. Siksi varsin harvat tulevat ostamaan salakuljettajilta. Sama koskee maan eteläosista pohjoiseen kuljetettavaa viinaa. Muutaman tuhannen kannun lähetykset herättävät huomiota, mutta samalla jää huomiotta, että viinakielto on estänyt miljoonan kannun valmistamisen. Ei ole mitään pahaa siinä, jos tarpeeksi varakas saa maksaa tavarastaan enemmän. Rahan kulkeutuminen läänin ja ehkä maankin ulkopuolelle ei sekään paljoa merkitse. Summa ei missään tapauksessa vastaa sen viljan arvoa, joka läänissä olisi hävitetty, jos poltto olisi sallittu.
Voimme myös olla täysin varmoja, että jos kyseisten läänien rahvas kokoontuu pitäjänkokouksiin äänestämään polton sallimisesta tai kieltämisestä, niin kielto saa taakseen suuren enemmistön. Sen saavuttamiseksi ei tarvitse kutsua vaimoja ja lapsia paikalle, vaikka varmasti juuri he kaikkein lämpimimmin kiittävät Jumalaa siitä epätavallisesta rauhasta ja onnesta, josta he nyt nauttivat.
