Sanomalehdissä kiistelemiseen kirjoittajalla ei ole aikaa eikä halua. On kuitenkin annettava tosiasioita Dagbladetin hätäaputaloustieteen arvioimiseksi. Tuo oppihan perustuu viisaaseen neuvoon ”sijoittaa” valtion varoja maan rahvaan keskuuteen.
Jos tähän asti lainatun viljan arvo lasketaan siitä valtiolle koituneiden kustannusten mukaan, rahvaan keskuuteen on sijoitettu noin kuusi miljoonaa markkaa.
Jos vuonna 1862 kauppiaille lainatut kahdeksan miljoonaa olisikin annettu yhteiselle kansalle, sen keskuuteen olisi sijoitettu 14 miljoonaa.
Valitettava totuus on, että tällä hetkellä meillä on jälleen mahdollisuus sijoittaa yhtä varmalla tavalla useita miljoonia lisää.
Jos kävisi niin onnettomasti, että ensi vuonna tarvittaisiin taas muutamia miljoonia, voidaan sijoittamista jatkaa.
Mistä miljoonat otetaan, ei tietenkään huoleta päivänkohtaisten artikkelien kirjoittajaa. Tavallinen ihminen sen sijaan ymmärtää hyvin, ettei Suomen valtio voi olla tyhjentymätön kultakaivos ja että se on kuuden vuoden ajan voinut jatkaa avustustoimiaan vain siksi, että osa annetuista lainoista on maksettu takaisin.
Nykyisen kaltaisessa tilanteessa tärkeintä on huolehtia siitä, että maassa on viljaa. Jos sitä on liikkeenharjoittajien käsissä, niin Dagbladet voi olla täysin varma, että joka jyvä päätyy tarvitsijoiden käsiin. Vain siemenviljan tuonnin joku kauppias on joskus voinut arvioida väärin. Maahantuotu leipävilja ei tietääksemme koskaan ole jäänyt kenenkään käsiin.
Jos Dagbladet haluaa lainata miljoonia, joita ei tarvitse maksaa takaisin ennen tai enempää kuin sopivaksi näkee, niin hallitus hyvinkin ryhtynee sijoittamaan niitä rahvaan keskuuteen.
Mutta ennen kuin lehti osoittaa tätä jalomielisyyttä, sen oman edun kannalta olisi hyvä muistaa, että rahvaalle annetuilla hätäapulainoilla ei ole mitään hiljaista etuoikeutta ja että sen arvelu kunnalliskokousten oikeudesta ottaa tällaisia lainoja on väärä.
Kunnalliskokouksen enemmistö ei suinkaan voi pakottaa vähemmistöä lainaamaan leipä- ja siemenviljaa, vielä vähemmän takaamaan enemmistön tällaisia lainoja. – Ja vaikka päätös olisi yksimielinen, ei maalaiskunnilla olisi takaisinmaksua varten muita varoja kuin kuntalaisten omaisuus. Jos nämä kukin erikseen eivät voi maksaa, ei voi kuntakaan. Solidaariseen yhteisvastuuseen seurakunnat eivät tähän mennessä ole yleensä suostuneet. Sellainen sitoo myös vain niitä, jotka ovat olleet kokouksessa läsnä ja nimenomaisesti vastanneet myöntävästi. Hänen Majesteettinsa vahvistama kuvernöörinpäätös ei jätä asiasta minkäänlaista epäselvyyttä.
Kukapa ei haluaisi suoda kaikille leivän puutteessa oleville varoja sen ostamiseen. Mutta onko noiden rahojen lainaaminen oikein ja viisasta, on toinen asia. Eikä tarvitse kysyäkään, onko valtiolla sellaiseen mahdollisuuksia.
Myös yksityinen hyväntekeväisyys edellyttää työtä, sikäli kuin mahdollista. – Jos velkojen ennestäänkin rasittamalle annetaan lainaa ilman takuita epämääräisessä tulevaisuudessa maksettavaksi, se ei ole mitään muuta kuin almuja. Ja tilanne hädästä kärsivillä seuduilla on itse asiassa sellainen, että kruunu ei enää voi määrätä lisälainoille mitään takaisinmaksuaikaa.
On helppo laskea, mitä tällaisiin lainoihin tarvittaisiin. Jos 500 000 ihmiselle hankitaan vain viisi leiviskää jauhoja henkeä kohti, rahaa tarvitaan noin 7 ½ miljoonaa markkaa.
Viljan maahantuojille myönnettynä ennakkona sama summa, jos niin suunnattomia rahoja olisi käytössä, toisi maahan muutoin tapahtuvan tuonnin lisäksi vähintään kaksinkertaisen määrän jauhoja eli 10 leiviskää henkeä kohti. Viljakauppaa on nimittäin normaalisti voitu käydä niin, että maahantuojan tarvitsee maksaa käteisellä puolet, tai jopa vain 25–33 1/3 %. Eivätkä nämä rahat silloin olisi pois valtiolta osin lopullisesti ja koko summa epämääräiseen tulevaisuuteen saakka. Ne maksetaan takaisin kuluttajan työllä. Mihin se kykenee, käy ilmi vientiluvuista. Vuonna 1862 viennin arvoksi arvioitiin 33 300 000 markkaa, vuonna 1863 34 480 000 mk, vuonna 1864 37 000 000 ja vuonna 1865 40 280 000 markkaa. – 20 prosentin kasvu kolmessa vuodessa. Valitettavasti nyt ei ole odotettavissa tällaista kasvua, koska mainittu viennin arvon kasvu perustuu miltei kokonaisuudessaan puutavaran vientiin. Siksi onkin sitä välttämättömämpää saada sen tilalle useita vähäisempiä vientiartikkeleita. Ja toisaalta voidaan olla varmoja, että muu kuin viljan tuonti ei vuonna 1868 kohoa kahdeksalla miljoonalla markalla niin kuin tapahtui 1863. – Työn on siis autettava niin kuin silloinkin, silloista suuremman säästäväisyyden tulee lisätä tuon avun vaikutusta ja välttämättä vähäisemmän lainanannon taas tulee edistää säästäväisyyttä.
Tällaista hätäaputalousoppia ei kannata Dagbladet, joka muutoin vastustaa kaikkea valtion ja hallituksen puuttumista yksityiseen taloudenpitoon, mutta nyt vaatii hallitusta ilman muuta tarjoamaan koko väestölle ilmaisen ravinnon. Kirjoittaja rohkenee kuitenkin arvella, että maassa on muunkinlaisia mielipiteitä eikä liene mikään osoitus niiden järjenvastaisuudesta, jos ne eivät yhdy Dagbladetin kantaan.
