Sanomalehdissä on ilmestynyt joukko maan rahatilannetta käsitteleviä kirjoituksia, joiden virheellinen näkemys asiasta johtaa yleisöä harhaan.
Varma tieto tällaisesta asiasta ei voi olla kovinkaan yleistä. Mutta rauhallisen harkinnan pitäisi auttaa välttämään liian suuret erehdykset. Hyödyllistä ja välttämätöntä ei tässä asiassa ole subjektiivisten mielipiteiden suuren joukon julkaiseminen, vaan yleisön valistaminen muussa maailmassa yleisesti tunnustettuja tosiasioita esittämällä.
Yhteen aikaan väitettiin, että Suomen Pankin hopea muutamassa viikossa nostetaan pois venäläisillä seteleillä. Tämä usko näyttää onneksi kadonneen rahanuudistuksen voimaantulon myötä.
Silloin pälkähti erään joutilaan kynän mieleen vakuuttaa, että pankin hopea sittenkin voitaisiin nostaa pois ulkomaisilla vekseleillä – jotka on sidottu hopeaan. Pankin hopea toisin sanoen nostettaisiin hopealla. – Tällä tavoin paljaana esitettynä tämä suunnitelma, aivan kuin edellinenkin ajatus kaikessa alastomuudessaan, olisi ehkä herättänyt hymyilyä. Mutta kun siihen sotkettiin pari tarpeetonta kiemuraa niin, uskomatonta kyllä, taisi löytyä ihmisiä, jotka antoivat sen säikyttää itseään.
Vekselit myytäisiin hyvään hintaan – ei pankille vaan yksityisille ihmisille ja vasta näin saatavilla seteleillä nostettaisiin hopea pankista.
Mitä yksityiset sitten tekisivät näillä vekseleillä? Tuonnin maksamiseen niitä ei tarvittaisi, sillä vienti on tähän asti tuottanut tarpeeksi vekseleitä tähän tarkoitukseen. Kun vienti on tuontia pienempää, pankin hopea tietenkin kulkeutuu ulkomaille, ilman mitään erityisiä toimenpiteitä. Mutta niin kauan kuin näin ei ole asia, edullisten vekselien onnellisten ostajien on joko myytävä ne pankille tai itse perittävä hopeassa. Edellinen tulisi varmasti toteutumaan, koska kyseiset henkilöt saisivat silloin heti uuden mahdollisuuden ostaa halpoja vekseleitä ja myydä ne jälleen pankille, joka siten voisi korvata hopeavarantoaan sitä mukaa kuin suuri, tuntematon ja avokätinen keinottelija pyrkisi sitä pienentämään.
Todellakin vahinko, että maata ei tehdä onnelliseksi tällaisella vekselikaupalla joka riittävän suurisuuntaisesti harjoitettuna tekisikin kaiken muun ulkomaankaupan tarpeettomaksi.
On alentavaa joutua kumoamaan tällaisia naurettavia suunnitelmia. Mutta nykyisen kaltaisissa täkäläisissä olosuhteissa olisi ollut hyvä, jos kyseisen kirjoitelman julkaisemisen ohella suunnitelman naurettavuus olisi tullut esiin. Kokeneet liikemiehet ovat vakuuttaneet, että uusi suunnitelma on otettu vakavissaan, se on herättänyt levottomuutta ja aiheuttanut vahinkoa.
Viimeksi asia esitettiin niin, että esitettyihin pelkoihin olisi todellisempaa aihetta.
Venäläinen kopeekkaraha syrjäyttää kaiken muun rahan maastamme ja rahauudistus mitätöityy – arvellaan.
Ne, jotka näin arvelevat ja lausuvat sen julki, ovat varmasti aivan vakavissaan.
On kuitenkin hyvin tiedossa, että kopeekkarahaa otetaan kruunun kassoissa ja Suomen Pankissa vastaan vain rajoitettuun määrään saakka – niin rajoitettuun, että hyvin voidaan sanoa kaikkien kruununverojen ja pankin velkojen tulevan maksetuksi täysiarvoisella hopearahalla tai Suomen Pankin seteleinä.
Luulisi myös olevan tiedossa, että Yhdyspankilla, Hypoteekkiyhdistyksellä ja muilla yleisillä kassoilla samoin kuin kaikilla yksityisilläkin on oikeus vaatia maksua täysiarvoisessa rahassa heti kun suoritus ylittää 2 ½ ruplaa tai 10 markkaa. Luuleeko joku, että kaikki nämä luopuisivat oikeudestaan ja ottaisivat maksut vastaan ala-arvoisessa rahassa?
Pitäisikö siis kaikkien kyseisten suoritusten lakata? Toisin sanoen: aikooko kansa maassamme antaa pois kaiken sen rahan, jolla nämä maksut voidaan suorittaa ja vaihtaa se rahaksi, jolla voi hoitaa tuskin mitään sellaisia maksuja?
Sellainen oletus olisi niin järjetön, ettei kenenkään luulisi voivan lausua sellaista julki.
Mutta lisäksi tulee vielä kaiken rahanarvon varsinainen koetinkivi. – Millä rahalla maksetaan ulkomaille? Luullaanko todella, että maahantuojat ottavat mieluummin vastaan ala-arvoista rahaa ostaakseen sillä vekseleitä Pietarissa tai Riiassa 18–20 % huonompaan kurssiin kuin Suomen pankin tarjoama, ja korvaavan tappionsa hintojaan nostamalla? Sellaista ei edes voisi tapahtua, vaikka hintoja olisikin mahdollista pitää korkeammalla. Kauppaa ei käydä 10 markalla ja sitä pienemmillä rahasummilla. Jo se välttämättömyys, että ulkomaiset suoritukset on maksettava paremmassa rahassa, riittää yksin estämään sen antamisen pois huonompaa rahaa vastaan.
Väite ”huonompi raha syrjäyttää paremman” ei tässä yhteydessä ylipäänsäkään ole tosi. Se voi päteä, jos lainsäädäntö antaa molemmille rahalajeille yhtäläisen käypyyden – mutta niin ei ole asia tässä maassa täysiarvoisen ja alempiarvoisen rahan suhteen, eikä edes käytössä olevien kahden alempiarvoisen rahalajin keskinäisessä suhteessa – koska Suomen pankki tunnustaa omaksi rahamerkikseen vain toisen. Näihin oloihin mainittu lause ei sovellu lainkaan. Sitä vastoin pitää paikkansa, että mikään lainmääräys ei pysty pitämään huonompaa rahaa samanarvoisena paremman kanssa.
Nimellisarvoltaan pieni vaihtoraha on rahamerkki, joka sinänsä voi olla melkein kuinka arvoton tahansa ja silti se käy nimellisestä arvostaan niin kauan kuin se täyttää vain tehtäväänsä vaihtorahana. Tämä arvon yhdentekevyys johtuu kunkin kolikon merkityksettömästä rahamäärästä ja tällaisen rahan käyttö vaihdossa on sama kuin lunastaminen täysiarvoista rahaa vastaan. Mutta heti kun siitä halutaan tehdä todellinen raha, täytyy myös sen todellisen arvon ilmetä. Luvallinen, joskaan ei kehumisen arvoinen keinottelu on meidän maassamme tehnyt tämän yrityksen. Seuraukset on voitu ennustaa.
Näissä oloissa yleisön toistuva kehottaminen pysymään markoissa ja penneissä olisi ollut paljon hyödyllisempää kuin edellä mainitut järjestelyt.
Nyt toteutuneessa tilanteessa on jälleen tarpeen muistuttaa:
että kun kauppiaat ottavat kaupanteossa kopeekkarahaa vain 80 prosentin mukaan, he voivat käyttää tai myydä sen erittäin edullisesti Pietarissa;
että siksi markoilla maksavalla on oikeus vaatia kauppiaalta vaihdossa vain markkoja ja pennejä;
että jokainen, joka torikaupassa voi maksaa markoilla ja penneillä näin menettelemällä suojaa rahvasta ja työntekijöitä menetyksiltä.
On oikeudenmukaista vaatia työnantajalta, että hän ainakin nyt maksaa työläisilleen sellaisella rahalla, joka ei aiheuta heille tappiota. Näyttää siltä kuin lehdistön olisi pitänyt keksiä jotain paheksuvaa sanottavaa köyhän työläisen kustannuksella keinottelemisesta, vaikka kruunun kassoilla spekuloimista on pidetty asiaankuuluvana.
On ehkä liian paljon pyydetty, että näissä väistämättömissä olosuhteissa yleisen edun huomioon ottamisen olisi pitänyt hillitä suurinta mahdollista hyötyä tavoittelevaa voitonhalua. Mutta sekä kunniaa että yhteiskunnan kustannuksella saavutettua voittoa tällaisten hyödyntavoittelijoiden ei myöskään omasta puolestaan pidä odottaa.
Kun nyttemmin myös maahan sijoitettu venäläinen sotaväki tulee maksuissaan käyttämään markkoja ja pennejä, kukaan ei häviä siinä, että pennimääräinen vaihtoraha tulee yleiseen käyttöön. On muistettava pennirahan samoin kuin Suomen Pankin setelienkin arvon perustuvan siihen, että pankki lunastaa sen ja että toisaalta täysiarvoinen venäläinen raha aina kaksikymmentäviisi-kopeekkaiseen saakka kelpaa yhtä hyvin täysiarvoisen markanrahan kanssa.
Periaatteessa olisi epäilemättä oikein, että myös kaiken vaihtorahan tulisi olla täysiarvoista. Mutta se pankille ja rahan arvolle koituva vaara, jota penninrahan alempiarvoisuuden suunnalta on toistuvasti vainuttu, kuuluu sekin tyhjiin pelkoihin, vaikka siitä puhuminen ei osoita sellaista tiedon puutetta, joka oli luonteenomaista molemmille aiemmin mainituille vaarapuheille.
Vuosi sitten annettiin käsky painaa kaikki pennirahat Frankfurt am Mainissa – hyvin halvalla tietenkin. – Nyt uhataan painaa niitä ilmaiseksi ja sujuttaa yleiseen liikkeeseen. Ennen laki sanoi tällaisista uhkauksista: ”hirtettäköön”. Nyt hirsipuu on kylläkin jo vanhentunut. Mutta sen tilalle tulleet rangaistusmääräykset lienevät riittävän ankaria ilkivallan estämiseen.
Lisäksi on muistettava, että markan kolikon lisäksi myös kahden markan kolikko täysiarvoisuudestaan huolimatta on määränsä puolesta itse asiassa vaihtoraha. 25-penninen taas on niin merkityksetön yksikkö, että monessa maassa vastaavaa virkaa toimittavat kuparikolikot, eikä kenenkään päähän pälkähtäisi väärentää niitä. Vain viidenpennin kolikko voisi siis antaa mahdollisuutta keinotteluun. Mutta jos halutaan kattaa kustannukset ja riskit, siihen on sijoitettava miljoonia. Sellainen keinottelu taas ei voi jäädä huomaamatta näin pienessä maassa, jossa kiertää vähän rahaa. Tämän vaaran edessä voi siis nukkua yönsä aivan rauhallisesti.
Erilaisissa seurueissa ja sanomalehtien palstoilla tulee varmasti ilmestymään uusiakin rahanuudistusta uhkaavia haamuja. Rohkenee kuitenkin toivoa, että niiden ilmestymisiin tottuminen antaa kuulijalle ja lukijalle rohkeutta tarkastella niitä lähemmin ja sellaista tarkempaa tutkailua ne eivät varmastikaan kestä.
