ESIPUHE

 

Olisi tuskin tarpeen laatia esipuhetta käsillä olevan kaltaiseen suppeaan teokseen, jollei se muoto, jossa filosofian alkeita ja etenkin psykologiaa aina tähän asti oppilaitoksissa on esitetty niin suuressa määrin vaikeuttaisi siirtymistä spekulatiivisempaan hengen luontoa koskevaan käsitykseen ja tämän mukaiseksi sovitettuun opetusmenetelmään.

On näet tunnettu ja puutteeksi tunnustettu seikka, että ruotsia opetuskielenä käyttävien julkisten oppilaitosten opetus vieläkin vaihtelevassa määrin tähtää liiaksi pelkästään muistitietoon. Näin laiminlyödään vastaava käsitteen ja ajattelun kehittäminen. Tilanne onkin jo toistuvasti johtanut kehotuksiin niin sanottujen reaaliaineiden puolesta – niiden oppiaineiden kustannuksella, joiden tavallisesti on katsottu kuuluvan yleissivistykseen. On esimerkiksi tahdottu poistaa vanhojen kielten opiskelu ja korvata ne jokapäiväiseen elämään helpommin soveltuvilla oppiaineilla. Tällöin on sivuutettu kaiken opetustyön olennainen puoli, nimittäin tulevan kansalaisen kasvattaminen ajattelun ja toiminnan itsenäisyyteen. Ilman tätä soveliainkin tieto jää vaille sovellutusta – se pysyy maahan haudattuna leiviskänä.

Jos tämä pätee muihin tiedonaloihin, täytyy sen sitäkin enemmän pitää paikkansa filosofisen tiedon suhteen siellä, missä sitä opiskellaan pelkkänä muistilukuna. Lienee näet oikeutettua arvella jokaisen sivistyneen henkilön nykyisen kaltaisena aikana oivaltaneen, ettei tietäminen ole jotain tiedon haltijan käsitystavasta riippumatonta annettua sisältöä, vaan tietäminen on itse se tapa ja laatu, miten tietävä tietää. Samaten lienee oivallettu, että eritoten filosofisen tietouden tulee olla saman luonteista kuin kaiken muun tietämisen. Sanotusta huolimatta voitaneen tuskin kieltää, että psykologian opiskelu on ollut pelkkää ulkolukua ja että sen täytyy edelleen pysyä ulkolukuna siellä, missä L. M. Enbergin laatima ”Försök till en Lärobok i Psykologin” on sekä opettajien että oppilaiden johtonuorana. Saattaa olla epäoikeudenmukaista moittia hra Enbergiä siitä, että hän on kulkenut vanhoja totunnaisia uria, etenkin kun hänen oppikirjallaan on kaikki ne ansiot joita kohtuudella saatetaan vaatia luettelolta, mihin on liitetty yhtäältä empiirisiä ja ristiriitaisia, toisaalta mielivaltaisia ja mitäänsanomattomia määritelmiä. Meillä tosin on ruotsiksi myös professori Sibbernin psykologian käännös; käsillä olevan kirjan tekijä jättää kuitenkin herrojen koulunopettajien ja asioista perillä olevien arvioitavaksi, missä määrin hra Sibbernin epäselvä sekä Schellingin maneeriin vapaasti järkeilevä ja konstruoiva työ on opiskelevalle nuorisolle sopiva johdatus filosofiaan perehtymiseksi.

Tekijällä on liiaksikin todisteita ihmiselle tavanmukaisesta hitaudesta omaksua uutta silloinkin kun vanhan kelvottomuus on oivallettu, sekä ihmisen usein syvälle juurtuneesta uskosta, että tähän asti riittänyt vastaisuudessakin riittäisi. Samoin tekijä on liiaksikin vakuuttunut kykyjensä vähäisyydestä tietääkseen, että käsillä olevaa kirjaa voidaan – sekä syystä että syyttä – valittaa vaikeatajuiseksi ja vaikeaksi opetuskäytössä. Niitä, jotka valittavat hänen esitystään epäselväksi, voi tekijä vain kehottaa tekemään itse parempi. Niille taas, jotka katsovat asiakseen moittia käsityksen tai esitystavan oikeellisuutta, ei tekijä jää vastausta vaille. Kirjan käyttäminen tietenkin vaatii, että opettaja itse on perinpohjin ajatellut ja läpikäynyt sen sisällön pystyäkseen tältä pohjalta lähemmin selittämään ja esimerkein valaisemaan kirjan sisältöä. Samoin niin opettajan kuin oppilaankin tulee karistaa itsestään se kovin laajalle levinnyt luulo, että filosofia ainoana tieteenä ei vaatisi mitään asiaan paneutumista tullakseen oivalletuksi ja käsitetyksi; heidän on siis lakattava pitämästä filosofista tutkielmaa tai oppikirjaa novellin tai sanomalehtikirjoituksen kaltaisena, joka on nieltävissä ja sulatettavissa ilman ponnistuksen häivääkään.

Lisäksi tulee vielä kolmas vaatimus – ehkä raskain! – jota ensiksi mainitun vaatimuksen täyttäminen edellyttää: nimittäin että opettaja on opiskellut filosofiaa.

Mutta vaatimuksia on tässä kenties jo liikaakin. Niihin sisältyy hieman suolaa, mutta katsottakoon sen johtuvan yhtä paljon olosuhteista kuin ilmaisevan sitä tekijän vakaumusta, että oppikirjan asemaan pääseminen tulee hänen teokselleen olemaan vaikeaa. Sen nimike Psykologia – vaikka kirjaan tosin sisältyy myös lyhyt katsaus antropologiaan ja fenomenologiaan – on myönnytys sen ilmestymisen ajankohdalle, koskapa nimitys Subjektiivisen hengen filosofia olisi varmaan ollut liian pelottava. Jos tekijän pyrkimykset onnistuvat, seuraa sitä kaksi muuta vihkoa jotka sisältävät logiikan ja oikeusopin.

 

SISÄLLYS

 

JOHDANTO

SUBJEKTIIVINEN HENKI

Ensimmäinen luku. Niistä subjektiivisen hengen vaiheista, jotka edeltävät psykologista.

I Antropologia. Tiede subjektiivisesta hengestä sieluna.

II Fenomenologia. Tiede subjektiivisesta hengestä tietoisuutena

A. Tietoisuus

a) Aistimellinen tietoisuus

b) Mieltävä tietoisuus

c) Reflektoiva tietoisuus

B. Itsetietoisuus

a) Subjektiivinen itsetietoisuus

b) Vapaus ja välttämättömyys

c) Objektiivinen itsetietoisuus

C. Järki

 

Toinen luku

III Psykologia. Tiede subjektiivisesta hengestä henkenä

1. Intelligenssi, tietävä henki

A. Havainnoiva intelligenssi

B. Mieltävä intelligenssi

a) Välitön mielle

b) Mielikuvituskyky

c) Muisti

C. Ajatteleva intelligenssi

2. Tahtova henki

A. Käytännöllinen tunne

B. Halu

C. Vapaa tahto

a) Abstrakti vapaus

b) Subjektiivinen tahto

c) Järjellinen tahto

Loppuhuomautus

JOHDANTO

 

Etsiessämme hengen ja materian välistä eroa tarjoutuu ensiksi se määre, että hengellä on tietoisuus, materialla ei. Tällä tavoin ulotetaan henkisyyden käsite myös eläimeen. Jotta siis voitaisiin erottaa eläimen henki ihmishengestä, luonnehditaan jälkimmäistä tavallisesti järjelliseksi hengeksi. Järjellisyydellä vuorostaan on kaksinainen merkitys: se on joko pelkkää kykyä, järkeä Potentia; tai se on järjellisen ajatuksen tai tahdon toimintaa, järkeä Actu. Järjen siis sanotaan kuuluvan yksinomaan ihmiselle; sen ansiosta hän on ihminen, ja järki sellaisenaan käsitetään järjellisen toiminnan mahdollisuudeksi. Sitä vastoin maailmanhistoria, traditio ovat toteutunutta, manifestoitua järkeä. On myös tavallista käsittää järki edellisessä suhteessa muodoksi, jälkimmäisessä annetuksi sisällöksi.

Tarkastellessamme mitä muodollinen järki, järki kykynä merkitsee, havaitsemme helposti sen olevan abstraktiota kaikesta järjellisestä sisällöstä, kaikesta määrätystä järjellisestä ajatuksesta ja toiminnasta; se on niiden poissulkemista. Me emme ensiksikään voi muodostaa itsellemme käsitettä siitä, mitä järki kykynä on, edellyttämättä ajatuksessamme järjellistä sisältöä; meidän on muodostettava, ikään kuin uudelleen tästä edellytyksestä lähtien, itsellemme käsite järjestä, joka olisi tämän sisällön mahdollisuus, järjellisen ajattelun ja toiminnan mahdollisuus. Kyvyksi ymmärretyn järjen käsitteessä piilee siis järjellisen maailman, olemassaolevan järjellisen sisällön käsite. Toisekseen kokemus osoittaa, että ihminen on sekä ruumiillisessa että henkisessä suhteessa täysin ja kokonaan kasvatuksesta tai sivistyksestä riippuvainen, niin ettei ainoastaan sivistymisen kyky, vaan pikemminkin sivistyksen välttämättömyys ihmisen kannalta on se seikka, mikä erottaa hänet eläimestä. Näin ollen myös ihmisen historiallisen kehityksen tarkkailu johtaa siihen oletukseen, että ihmisen järki, kykynä, edellyttää historiallista, koko ihmissuvun läpäisevää, manifestoitunutta järkeä, järjellistä sisältöä.

Samaten voidaan tämä järjellinen sisältö, järki actu, sinänsä tarkasteltuna, käsittää ainoastaan järjellisen kyvyn ilmauksena; eli lähemmin: kaikki järjellinen tietäminen voidaan käsittää ainoastaan erään Tietävän, erään järjen kyvyllä varustetun olennon sisältönä; ja kaikki järjellinen toiminta voidaan käsittää vain erään Tahtomisen, järjellisen itsemääräämiskyvyn tuotteeksi. Edelleen: järjellinen sisältö traditiona ja historiallisena tietämisenä löytyy alati eräässä järjellisessä tietoisuudessa, siinä ikään kuin muokattuna. Sillä on sivistyksen merkitys vain siten, että se on kehittänyt, muokannut annettua kykyä; tai paremmin, se on itse tätä kykyä kehittyneenä, manifestoituneena. Tämän suhteen ulkopuolella otettuna järjellinen sisältö on ainoastaan järjellisyyden mahdollisuus.

Jos nyt järkeä potentia, järkeä kykynä (muotona) nimitetään subjektiiviseksi hengeksi, ja järkeä actu, traditiota (järjellistä sisältöä) kutsutaan objektiiviseksi hengeksi, käy kummankin nimityksen kohdalla käy ilmi kaksinainen merkitys. Kumpikin saatetaan näet käsittää ainoastaan yllä viitatussa abstraktissa merkityksessä: kykynä ja manifestoituneena järjellisyytenä. Mutta kummallakin on lisäksi korkeampi, konkreettinen merkitys: subjektiivisuus, se että ne ovat itseään toteuttavaa järkeä, järjellisen tietämisen ja toimimisen prosessia; ja objektiivisuus, se että ne ovat manifestoitunutta, todellista järjellisyyttä, mutta sellaista todellisuutta, joka on liikkuvaa ja elävää potentiaalisen järjen kehitystä. Tätä voidaan selventää kiinnittämällä huomiota siihen, että ihmishenki kulloisenakin nykyhetkenä on yhtä aikakauden sivistyksen määräämää tietämistä ja toimimista. Traditio taas on jatkuva, kunkin ajan käsitystavasta riippuva ja sen välityksellä kehittyvä sarja; myöskään erityinen ihminen ei ole Minä sen vuoksi, että hän on tietämisen ja toiminnan määrätty totaalisuus, eikä traditio koskaan ole annettu, loppuunviety kokonaisuus. Sillä yhden tietyn ajan kulttuurin ei voi sanoa olevan samaa eri jälkeentuleville polville, koska se eri käsityksien kannalta itse asiassa on erilainen, Toinen; sen tähden se itsessään on itseään kehittävä, etenevä hengen manifestaatio. Samaten yksilön järjellisyys on eri sivistyksen asteilla erilainen, ja hänen kykynsä kulkee rinnan hänen tietämisensä ja tottumuksensa sisällön, hänen toimintansa perinnäistavan kanssa.

Ihmistä järjellisenä olentona käsittelevän tieteen on siten sisällettävä molemmat mainitut puolet. Tämän tieteen sen osan, joka rajoittuu subjektiiviseen puoleen, ei tule käsittää järkeä vain sen abstraktisessa merkityksessä, vaan tietämisen ja tahtomisen prosessina, tietämisen ja tahtomisen kaiken erityisen sisällön kuitenkinsivuuttaen. Tämä tiede ei siksi voi tarkastella ihmishenkeä erillisten kykyjen kompieksina, joiden substraatin ihmishenki muodostaisi, vaan sen on pidettävä itse kutakin sellaista kykyä tämän prosessin yhtenä asteena, yhtenä momenttina. Tämän tieteen ei silti tule olla yksilöllisen ihmisen kehityksen pelkkää historiallista esitystä. Sellainen ei näet voi tarjota yleispäteviä määritelmiä, vaan lukuisista ulkoisista seikoista riippuvaisena se jäisi usein keskenään ristiriitaisten tosiseikkojen pelkäksi yhdistelyksi. Vaikka siis hengen kehityksen jokainen momentti voi muodostaa kannan, johon yksilön henkinen kehitys tiettynä ajankohtana on enemmän tai vähemmän sitoutunut, täytyy kuitenkin jokaisen katsantokannan ilmauksia koskevan tietoisuuden ja sen intensiteetin olla eri yksilöillä suurempi tai pienempi. Samoin ei – jos nämä eri momentit suhteutetaan toisiinsa henkisen kehityksen korkeampina ja alempina asteina – korkeammillakaan kehitysasteilla alempi tai alin voi olla hävinnyt. Alempi päinvastoin sisältyy korkeampaan ja saa vasta siitä oikean merkityksensä. Niinpä esimerkiksi jos järki käsitetään tietoisuudeksi yliaistimillisesta, ei sen näkökanta voi tulla toimeen ilman aistimellisen tietoisuuden kantaa; sillä kuten yliaistimellinen tulee tietoisuudelle ilmeiseksi sen aistimellisen käsittämisen välityksellä, on järki, koska se on yliaistimellisen kykyä, itse tätä siirtymää aistimellisesta yliaistimelliseen; se on itse se akti, missä yliaistimellinen astuu esiin, ja näin järki siis edellyttää ja sulkee puitteisiinsa aistimellisen tietoisuuden jos kohta vain momenttina, lähtö- tai ylimenokohtana. Tähän sisältyy myös se, että alemmalla katsantokannalla on merkityksensä vain sikäli kuin se on omaksuttu korkeampaan ja sillä siis on tässä perusteensa – kun se totuudessaan käsitettynä edellyttää korkeampaa kantaa.

Tällainen annetun käsitteen selvittely on pohdintaa, ja tällaisesta pohdinnasta koostuu filosofinen tarkastelu, filosofia. Tiede subjektiivisesta hengestä muodostaa filosofisen oppialan, ts. opin joka kehittelee hengen käsitteen siitä välittömyydestä, missä se animaalisena sieluna alun perin esiintyi, siihen konkreettisuuteen mikä hengellä järjellisenä ajattelemisena ja tahtomisena on. Eli toisin sanoen: tämä tiede on subjektiivisen hengen käsitteen kehittelyä abstraktista konkreettiseen subjektiivisuuteen. Siten se edellyttää hengen käsitettä itseään sellaisena kun se filosofian järjestelmässä esiintyy. Sellaisena henki on vapautta se on absoluuttinen ”Minä olen minää, missä henki voi abstrahoitua kaikesta ulkoisesta (sulkea kaiken itsestään pois) ja tuntea itsensä. Tämä hengen käsite juontuu sukukäsitteestä, mikä on korkein käsite johon luonnon filosofinen tarkastelu, luonnonfilosofia johtaa. Sillä suku on välttämättä yksilö, eikä se ole suku sen ansiosta, että se on yksilöiden totaalisuus (jos näin olisi, ei se milloinkaan voisi olla olemassa sukuna, vaan muodostaisi suuremman tai pienemmän yksilöiden kokoutuman), vaan suku on siten, että se on jokainen yksilö, ja yksilö siten, että se itsessään on totaalinen suku. Yksilö häviää ja suku säilyy; mutta suku vuorostaan koostuu vain yksilössä olemisesta. Tämä suvun immanenssi yksilössä muodostaa yksilön subjektiivisuuden. Yksilö on täten se vapaa yleisyys, joka muodostaa suvun ja joka elävänä prinsiippinä jatkaa olemistaan yksilöissä. Tästä seuraa käsitys, ettei yksilö ole abstraktina yksittäisyytenä, vaan vapaana, yksilöt läpäisevänä prinsiippinä, joka muodostaa suvun; tämä on yksilön käsittämistä materiasta ja luonnonvälttämättömyydestä (katoavaisuudesta) riippumattomaksi hengeksi.

Sanottaessa, että hengen käsitteen kehittely muodostaa henkeä koskevan tieteen, on samalla todettu, että se usein esiintyvä tapa käsitellä subjektiivisen hengen tiedettä, jota on nimitetty empiiriseksi (kokemusperäiseksi) psykologiaksi, ei ole oikea. Tämä käsittelee useampia tai harvempia ihmisen henkisessä toiminnassa ilmi käyviä tosiseikkoja ja koettaa järjestää ne tiettyjen yleisten näkökohtien alaisiksi. Se kuitenkin johtaa siihen, että yhtäältä näiltä yleisemmiltä määreiltä, toisaalta erityisiltä tosiasioilta puuttuu kaikki keskinäinen yhteys; ne esiintyvät toisistaan eristyneinä kykyinä, taipumuksina jne. Yhtä vähän voidaan kuitenkaan tulla toimeen ilman kokemusta; kyse on vain kokemuksen tekemisestä todeksi ja johdonmukaiseksi. Koska kaikki kokemus on tietoa vain sikäli kuin se on kiinnitetty määrätyiksi ajatuksiksi ja käsitteiksi [notio], täytyy näiden käsitteide [notio] tarkan selvittelyn olla ainoa keino, jolla oivaltaa niiden merkitys ja keskinäinen yhteys. Ajatus taas on sanoja; sillä ihminen eroaa eläimestä järjen ja sen ilmaisun, kielen perusteella – eikä se mitä ei voi ilmaista, ole järjellistä. Käsitteen [notio] selvittely on siksi sen kehittelyä, mitä sanaan sisältyy, ja kyseinen kehittely itse on sanoissa tapahtuvaa. Kehitellyksi tulleella käsitteellä [notio] on merkityksensä toisissa käsitteissä [notio], ja nämä edellisestä kehitellyt käsitteet [notio] sisältävät näin siis sen totuuden (oikeassa merkityksessään); mutta sen takia ne itsekin ovat riippuvaisia yhteydestään tähän käsitteeseen [notio]. Yhtä hyvin tieteen järjestys (metodi) kuin sen sisältö ovat annettuja tällaisen käsitteiden molemminpuolisen yhteyden välityksellä, ja vain tällainen selvittely ansaitsee tieteen nimen.

Se subjektiivista henkeä koskevan tieteen osa, jota kutsutaan psykologiaksi, sisältää hengen käsitteen kehittelyn itsetietoisena ja itseensä viittaavana henkenä. Henki on yksilönä ainoastaan abstraktia vapautta; se on abstrakti mahdollisuus erottaa itsestään kaikki ulkoinen, mutta ruumiinsa takia se on välittömästi sidoksissa luontoon. Vasta ruumiin herrana ja sen kanssa yhtä ollessaan herää yksilö tietoisuuteen itsensä vastakohtana olevasta ulkoisesta maailmasta, ja havaittuaan toden ja pysyvän tässä ulkomaailmassa olevan hänen omia, järjellisiä määreitään, hän tulee tietoiseksi itsestään vapaana, tulee itsetietoiseksi. Nämä kaksi hengen kehityksen momenttia muodostavat psykologiaan kiinteästi liittyviä osia subjektiivisen hengen tieteestä.

Mainitut momentit muodostavat subjektiivista henkeä koskevan tieteen eri osia seuraavilla nimillä:

Antropologia, tiede subjektiivisesta hengestä sikäli kuin se on ruumiiseen liittynyt sielu;

fenomenologia, tiede subjektiivisesta hengestä sikäli kuin se suhteutuu määrättyyn objektiin ja on tietoinen ulkoisesta maailmasta;

psykologia, subjektiivista henkeä koskevan tieteen kolmas pääosa, joka tarkastelee tätä henkeä suhteessa itseensä, itse annetun objektin totuuden muodostavana.

Nämä määritelmät ja tämä jaottelu ovat vain ennakoivia. Ne saavat itse tieteessä vahvistuksensa ja lähemmän selvittelynsä.

 

 

SUBJEKTIIVINEN HENKI

 

Ensimmäinen luku

 

Niistä subjektiivisen hengen vaiheista, jotka edeltävät psykologista.

 

Hengen yleisin luonne on vapaus. Siksi hengen käsitteeseen sisältyy, että se voi vetäytyä kaikista määreistä (aistivaikutelmat, määrätyt mielteet, pyyteet jne.) ja nojata vain itseensä. Mutta itse tämä hengen käsite edellyttää henkeä määreeseen sidottuna. Tämä käsite on negaatiota, kaiken välttämättömän määreiden annon, kaiken toisesta riippumisen kieltämistä; sen tähden se edellyttää tuota toista epävapautena ja luonnonvälttämättömyytenä. Käsitteeseen ”henki” sisältyy siis käsite epävapaasta luonnosta, jonka totuus ei ole sinänsä, vaan muodostaa hengen edellytyksen. Se hengen kehityksen momentti, jossa se ei vielä ole vapautunut tästä luonnonvälttämättömyydestä, voidaan siksi tavata vain sivuutettuna; se edeltää kaikkea tietoisuutta. Tässä momentissa henki on sielua välittömästi materiaan, ruumiiseen yhdistyneenä, ja tähän yhdistykseen se on uppoutunut vailla tietoisuutta. Sellaisena se on antropologian kohde.

Huom. Pykälässä esitetty hengen määritelmä – että se on vapautta, mahdollisuutta vetäytyä kaikesta ulkopuolellaan olevasta ja omata tässä abstraktiossa itseään koskeva varmuus – tulee perustelluksi filosofian järjestelmässä. Tässä voidaan yksinomaan, sen lisäksi mitä siitä johdannossa on sanottu, vedota siihen tosiasiana. Lähemmin tarkastellen puheena olevaan määritelmään sisältyy ainoastaan se identtinen lause, että henki on oma itsensä, että henki on henki; siitä johtuen lauseeseen silti sisältyy myös, että henki ei ole jotain ”toista” ja edellyttää siten tämän toisen. Tämä negatiivisuus hengen käsitteessä, joka muodostaa hengen varmuuden itsestään, edellyttää sitäpaitsi käsitettä hengen uppoutuneisuudesta ”toiseen” (luonnonvälttämättömyyteen); tämän ”toisen” kumoamisen kautta henki on vapautta, varmuutta itsestään. Toisin sanoen edellytetään käsitettä sellaisesta hengen tilasta, jossa se ei ollut tätä kaiken ulkoisen negaatiota. Tämä pykälätekstissä suoritettu deduktio on pelkästään analyyttinen, koska se lähtee edellytetystä hengen käsitteestä. Filosofian järjestelmässä tämä hengen katsantokanta on välitön tulos. Sillä yksilö – vaikka sen totuutena onkin että se on suku (ks. johdantoa) – on orgaaninen yksilö ja sellaisena se on luonnonvälttämättömyyteen, materiaan sidottu, olemassaoleva vapaan yleisyyden manifestaatio, joka muodostaa suvun. Muuten on muistettava, mitä johdannossa on todettu tieteellisestä metodista sekä jokaisesta annetun käsitteen kiinnipitämisen ja sen itselleen kehittelyn välttämättömyydestä; siksipä tässäkin, hengen käsitteen tultua määritellyksi vapaudella ja tämä sana selitetyksi, on nyt vain otettava selko siitä, mitä sana (käsite) ”vapaus” sisältää.

 

 

I Antropologia. Tiede subjektiivisesta hengestä sieluna

 

§ 2

Henki on sieluna välittömästi liittynyt ruumiiseen, luonnolliseen ihmiseen, ja tämän välityksellä ulkoiseen maailmaan, luontoon; henkenä se ei eroa edellisestä eikä jälkimmäisestä. Tässä välittömässä ykseydessä materian kanssa sielu elää luonnon elämää. Niinpä sikiö elää kokien samoja tunteita äidin kanssa ilman itsenäisyyden häivääkään ja saa äidin välityksellä ruumiillisia ja henkisiä vaikutteita. Edelleen, ihminen on koko ikänsä enemmän tai vähemmän riippuvainen luonnonsuhteista, ilmastosta, vuodenaikojen vaihtelusta jne. Kyseinen riippuvuus vähenee sitä mukaa kuin ihmisen henkinen kehitys etenee. Tähän kuuluvat myöskin eläimellisen organismin tiedottomat toiminnot, se vaikutus joka ruumiinrakenteen eroavaisuudella on henkiseen puoleen; kaikki nämä ovat ei-tietoisuutensa ansiosta hämäriä ja vielä suureksi osaksi ratkaisemattomia arvoituksia. Tätä hengen vaihetta voidaan sopivimmin kutsua a) vaistoelämän kannaksi.

Huom. Vaikkei käykään kiistäminen, että sielun ominaisuudet ja siten myös sielun viat – kuten ruumiillisessa suhteessa sukupiirteet jne. – periytyvät vanhemmilta lapsille osoittaen oikeiksi Raamatun sanat, että lapsia rangaistaan isien pahoista teoista, on kuitenkin tyhjää kiistaa koettaa ratkaista, missä määrin nämä ominaisuudet ovat synnynnäisiä tai juontavat juurensa opista ja esimerkistä, ts. kasvatuksesta. Sillä kuten yhtäältä voidaan sanoa, että ihmisessä kaikki on synnynnäistä ja peritty aines vain kehittyy ja tulee esiin, voidaan toisaalta sanoa, ettei ihmisessä ole mitään synnynnäistä, vaan kaikki on kasvatuksen ja sivistyksen istuttamaa. Kokemus osoittaa, että järjellinen ohjaus ja sivistäminen voi kitkeä pois jokaisen henkisen huonon tavan; käsitteeseen, jonka mukaan ihminen on järjellinen, sisältyy tällaisen sivistyksen voiton mahdollisuus. Itse ”taipumuksen” käsite viittaa, sinänsä käsitettynä, johonkin mitä ei käy ilmaiseminen; sillä on merkitys vain sikäli kuin kyseessä on kehittynyt taipumus tämän ilmettyä määrätyssä teossa. Aiheellisesti voitaisiin synnynnäisiksi katsoa vain voimakkaammat tai heikommat aistimelliset vietit ja halut. Aistillisen vietin voima riippuu kuitenkin täysin ulkoisista olosuhteista, sen kohtaamasta vastuksesta, sen tyydyttämisen tavasta, ihmisen kasvatuksesta tottelevaisuuteen, itsehillintään jne. Edempänä osoitetaan, miten nämä halut vaikuttavat kaikkeen henkiseen kehitykseen, vieläpä muodostavat kaiken järjellisyyden ehdot. Taiteessa esiintyvien suurenmoisten lahjakkuuksien takia on kaikkina aikoina haluttu olettaa eräänlainen henkinen ennaltamääräytyneisyys. Mutta annetun järjellisen sisällön ilmeneminen taiteilijassa enemmän tai vähemmän tiedostamattomana, inspiraationa, on toki jotain aivan muuta kuin niin sanottu synnynnäinen taipumus. Sillä myös tietämisellä, tieteellisellä toiminnalla on sellaisia inspiraatioita, valopisteitä.

Vaistoelämä on eläimen kantaa. Eläimet elävät koko ikänsä kokien samoja tunteita luonnon elämän kanssa; sen takia ne aavistavat tulevia luonnonilmiöitä, ilmanalan muutoksia jne. Havaitaan lisäksi, että villit kansanheimot, joissa sivistys ei ole tunkenut eläimellisyyttä tieltään, suuremmassa tai pienemmässä määrin jakavat eläimen luonnolliset mielijohteet. Mutta sivistyneellä ihmisellä nämä tunteet katoavat yhä enemmän ja antavat tilaa hänen omaa sekä luonnon olemusta koskevalle järjelliselle oivallukselle.

Vaistoelämä, johon ihminen on sidottu, vaikuttaa hänessä aistimellisina vietteinä ja haluina, vaikkei hän niistä erotakaan henkisyyttään eikä tajua niitä omikseen. Niiden toteuttaminenkin käy häneltä ei-tietoisesti. Ihminen on eläimellisen organisminsa antamien taipumusten ja viettien koostuma. Näitä tyydyttämällä hän on kosketuksissa ulkomaailman kanssa, mutta tällöinkään hän ei miellä itseään siitä erilliseksi tai sitä häneen nähden ulkoiseksi. Jokaisena hetkenä hän on jokin taipumus tai tyydytetyn halun (vaikutuksen) tunne ja tässä halussa tai tyydytyksessä hänellä on yksilöllisyytensä. Ihminen elää näissä halun ja tyydytyksen, mielipahan ja mielihyvän vaihtuvissa määreissä yksilöllisen b) tunteen hämärää elämää.

Huom. Yksilöllisyys, joka ihmisellä tällä tasolla on, ei ole tietoista omaa Minää koskevaa refleksiota, jolloin Minä olisi ulkomaailmasta erillään, vaan ainoastaan sitä yleisyyttä, määreiden moninaisuutta, joka ulkoiselle (meidän harjoittamallemme) tarkastelulle muodostaa hengen käsitteen ruumiin ja sielun yhdistyksenä. Kyseinen kanta ei vain historiallisesti käy kaiken tietoisuuden edellä (lapsella), vaan kuuluu siihen jatkuvasti, niinkuin jokainen muukin hengen kehityksen momentti – vaikka ei enää poissulkevana, vaan kehittyneempään kantaan momenttina sisältyen. Juuri tottumus sallii ihmisen suorittaa ajatuksen ja vapaan tahdon tekoja vaistoelämän toiminntojen häntä häiritsemättä. Ne toteutuvat hänessä ei-tietoisesti edellisten lailla. Tällaisia toimintoja ovat uni ja valveillaolo, joista edellistä voidaan pitää osittaisena palaamisena luonnon elämän kanssa yhteiseen vaistoelämään; heräämistä taas voidaan yleisesti pitää hengen etenemisenä yksilöllistymiseen, määreeseen.

 

§ 4

Tunne on vaikutuksen ja halun ei-tietoista ja ajatuksetonta vaihtelua luonnollisesti määräytyneessä yksilössä. Tunne ei ole tietoista, sillä se ei sisällä mitään tuntevan ja tunnetun, subjektin ja objektin välistä eroa; siitä puuttuu ajatus, koska siihen ei sisälly se, mikä on vaikutuksessa olennaista, järkevää, vaan on tätä selvittämättömässä, erottamattomassa kokonaisuudessaan. Tunne on sitä, mitä ei voi sanoa, sillä vain ajatus voidaan lausua sanoin. Ajatuksen määreet (sana) ilmaisevat, mikä vaikutuksessa (kohteessa) on yleistä; mutta tunne tavoittaa tämän saman yksittäisyydessään, sulkee sen äärettömät määreet välittömään ykseyteen, sisältyy kokonaan haluun, vaikutukseen ja vajoaa siihen.

Huom. Kaikki ajatuksen määreet ovat yleisiä. Sanottaessa, mitä yksittäinen kohde on, lausutaan ainoastaan jokin sen ominaisuus, sen yleinen luonne jne. Niinpä esim. määreet ”eläin” ”lintu”, ”kyyhkynen” ovat yleisiä sukumääreitä. Myöskään kvalitatiiviset määreet, kuten ”valkoinen”, ”lumivalkoinen” jne. eivät koskaan ilmaise kvaliteettia sellaisena kuin se esiintyy jollakin yksittäisellä kohteella. Sama pätee jokaiseen yksittäiseen vaikutukseen, pyyteeseen jne. Siihen sisältyy äärettömästi määreitä ja suhteita, joita ei voi ilmaista sanoin. Tunne tavoittaa nämä välittömästi olematta niistä erityisesti tietoinen. Siksi voidaan kyllä puhua tunteen rikkaudesta ja täyteläisyydestä, sikäli kuin se ikäänkuin siemenenä sisältää sen mitä ajatus kehittelee. Siksi sanotaankin: Nihil est in intellectu, quod non fuerit in sensu [järjessä ei ole mitään, mitä ei ole aistimuksessa]. Mutta jos tämän takia tekee tunteesta totuuden ja oikeuden tuomarin, on se järjellisen ihmisen arvon kieltämistä. Kun sanotaan sydämen löytävän ymmärrystä helpommin sen, mikä on oikeaa, on tällä kohtuullisesti käsitettävä vakaumuksen, ajatuksen ja tahdon ponnistusten muokkaamaa tunnetta, jota sellaisena oikeammin sanotaan siveellisyydeksi. Se on oikean oivaltamista ja harjoittamista, mikä ajattelevalle ja toimivalle on muodostunut tavaksi. Edellä sanottua vastaavasti löydetään henkisen kehityksen korkeammilla tasoillakin tunteen kanta. Se muodostaa silloin koko hengen sisältörikkaan syvyyden, johon koko sen tietäminen, koko sivistys on ikään kuin keskittynyt ja josta tämä tietäminen vapaasti kutsutaan määrättynä tietämisenä esiin, saatetaan tietoiseksi. Siten jokaisella ihmisellä on jokin määrä tietämistä, mikä muodostaa sen koko henkisyyden ilman että tämä tietäminen joka hetkenä olisi hengelle läsnä ja olemassa sen tietoisuudelle. Moni ihmisessä oleva tieto voi esim. olla lyhyemmän tai pidemmän ajan täysin unohduksissa, vaikka hänellä kuitenkin se on ja hän palauttaa sen mieliinsä saatuaan siihen aihetta. Tunteen kanta esiintyy tietoi­suu­delle ja ajatukselle siis ainoastaan väistyvänä. Siitä yksipuolisesti kiinni­pitäminen on – korkeammalta kannalta katsoen – hengen sairaalloisuutta ja sitä esiintyykin usein ruumiillisen heikkouden, masennuksen tai ylijännityksen yhteydessä.

 

§ 5

Mutta henki, joka yksilönä on jokaisena hetkenä tunnetta, huomaa olevansa moninaisesti määräytynyt, muistaa itsensä tunteen uusiutuessa ja herää itsetunteeseen. Henki tuntee sellaisena olevansa vaihtuvien määreiden perusta ja pohja; se tosin on jokaisena hetkenä jokin tunne, mutta ei siihen sidottu, vaan myöskin jokin toinen tunne. Tämä on välttämätöntä hengen käsitteen kehittelyä; tämän käsitteen edellyttämä uppoutuneisuus luonnon elämään, minkä negaatiota käsite itse on (katso § 1), sisältää sen, että henki elää annettujen, välttämättömien määreiden moninaisuudessa ja on samalla joka hetki jokin määre. Itsetunne on näin siis vain hengen yleisyysmomentti, joka tällä tasolla esiintyy määreiden moninaisuutena. Se on se vapauden momentti, mikä tässä esiintyy vapautena ja riippumattomuutena itse kustakin yksittäisestä määreestä. Jokainen määre on häviävä, ideaalinen, ja tuleva on ainoastaan määreiden ideaalisuutta, määreiden vaihtelua itse.

Huom. Jos palaamme takaisin §:n 1 huomautuksessa esitettyyn hengen abstraktia käsitettä koskevaan ilmaisuun ”Henki on henki”, ja oivallamme että tämä myöntävä ilmaisu itse asiassa on sen negaatiota, että henki olisi jokin toinen kuin oma itsensä; sekä lisäksi, että tämä hengen ei-oleminen sen vuoksi on sen käsitteeseen sisältyvä edellytys, niin huomaamme tuon ”toisen” olevan muuan hengen edellytetty määre, kun sitävastoin henki sen negaationa (hengen identtisyys itsensä kanssa) on määreiden ideaalisuutta. Sillä ilmaus ”A on A” sisältää vain sen, ettei A ole mikään ”jokin” (B, C, D), että A on vailla määreitä. Mutta yhtä lailla A on toinen määre kuin B, nimittäin negeerattujen määreiden (ei-C, ei-D jne.) ääretön mahdollisuus. Juuri tätä ääretöntä mahdollisuutta on myös itsetunne. Se on juuri siirtymistä määreestä toiseen, sitä aktia tai prosessia, missä henki on luonnon määräämää.

 

§ 6

Näin syntyy dualismi: henki näet jakautuu yleiseen, määreiden mahdollisuuteen, itsetunteeseen, – ja määrättyihin tunteisiin, yhteen määreeseen; tämä muodostaa ruumiin ja sielun välisen eron. Sillä henki, sieluna, elää koska se on yhtynyt ruumiiseen, yhteydessä luonnon kanssa, ja kaikki tunteet mitä hengellä on, ilmenevät jossain ruumiinosassa määrättyinä tunteina, joko sisältäpäin tulevina haluina, aistillisina vietteinä, tai ulkoapäin vastaanotettuina vaikutuksina. Sielu tunteiden totaalisuutena, niiden vaihtelevana prosessina, on ruumis totaalisuutena (yhteen tunteeseen tiivistettynä), ja jokainen ruumiillisena esiintyvä tunne on tämän totaalisuuden manifestaatio. Sielu ei vielä erota ulkoapäin tulevia vaikutelmia ulkoisiksi, vaan ruumiillisina aistimuksina ne ovat ainoastaan aistimellisen halun tavoin erityisiä määreitä, fenomeenisia, katoavia tunteita verrattuna sieluun, joka on pysyvää, säilyvää vaihtelua.

Huom. Jokainen luonnollinen halu ilmenee ja jokainen aistivaikutelma tajutaan jossain ruumiin elimessä. Sielu ei kuitenkaan omista näitä tunteita siten, että ne olisivat kyseisessä elimessä läsnä, vaan negatiivisuutena kaikkien näiden erityisten elimien aistimuksissa, niiden negaationa. Sielu ei ole sidottu mihinkään niistä, vaan se on vain tunnetta yleensä olematta mitään määrättyä tunnetta – muuten kuin jonain määrättynä hetkenä. Jokainen määrätty tunne, jossa sielu jonain hetkenä on, on siksi sielun negaatiota vapaana yleisyytenä. Itse kussakin määrätyssä tunteessa sielu kokee olevansa ikään kuin vangittu ja sidottu; se ei ole itsetunnetta.

 

§ 7

Tästä syntyy muuan vastaamattomuus ja vastakohta sanotun yleisyyden ja määreen kesken. Sielu, tuo määreiden vapaa vaihtuminen, totaalisuus, on jokaisen erityisen määreen sitomaa; se on epävapaa sitä voimakkaammin, mitä vahvempi halu tai vaikutelma on. Vasta tottumus toiselta puolen heikentää vaikutelman terävyyttä ja sielu vapautuu riippuvaisuudestaan ruumiiseen, erityisiin määreisiin; ja toiselta puolen se lieventää halun hillittömyyttä, minkä seurauksena halu lakkaa taistelemasta sitä yleisyyttä, tunteiden totaalisuutta vastaan, joka muodostaa sielun. Siten tämä tulee ruumiillisen määreen kanssa identtiseksi, on totaalinen jokaisessa määreessä, ja ruumis saa sen merkityksen, ettei se ole muuta kuin sielun ilmaus, sielun joka on sen hallitseva ja elävöittävä prinsiippi. Subjektiivinen henki on tällä kannalla ollessaan c) todellinen sielu.

Huom. Jo kokemus osoittaa, että esim. lapsi tarvitsee tottumusta mitä yksinkertaisimpia ruumiillisia toimintoja suorittaakseen, esim. seisoakseen, kävelläkseen jne. Kehittyneemmälläkin kannalla vaaditaan tottumusta hengen toimintoihin – havainnointiin, ajatteluun, siveellisiin tekoihin. Pääasiallisesti tottumus on sitä, ettei ihminen anna vieraiden vaikutelmien tai halujen häiritä itseään kyseisissä toiminnoissa, vaan kykenee alistamaan nämä järjelliselle toiminnalleen. Mutta tämä sisältyy myös siihen hengen käsitteeseen, jota edellytetään. Sillä tämä vapauden ja yleisyyden momentti tarkoittaa, ettei henki ole yhteen määreeseen sidottu; näin ollen sen on välttämättä siirryttävä määreestä määreeseen (tunteesta tunteeseen). Tämä etenevä siirtyminen on vapauden momentin toteuttamista, realisaatiota määreiden moninaisuutena; sanotusta moninaisuudesta yksittäinen määre on sitä pienempi osa, mitä suurempi kyseinen moninaisuus on. Korkeammalla kannalla näyttäytyy tämä yleisen voitto yksityisestä siten, että ajatus käsittää yksityisen määreen yleisten käsitteiden ja kategorioiden alaisena, käsittää määreen hyödylliseksi tai vahingolliseksi, oikeaksi tai vääräksi jne. sekä asettaa itselleen yleisen päämäärän, jonka toteuttamisen tieltä jokainen yksittäinen määre saa väistyä. Tällä kannalla oltaessa nämä määreet ovat enää vain aistimellisia haluja ja aistivaikutelmia. Myös ulkoisten aistien havainnot ovat ensi alkuun voimakkaampia; jokainen uusi kuva kiehtoo silmää, jokainen uusi sävel korvaa jne. Toisin sanoen: sielu viehättyy yhteen määreeseen, kadottaa itsensä siihen. Sielun voitto ruumiista on siinä, että luonnonvietit, nälkä, jano jne. menettävät voimaansa kun ne tyydytetään. Sillä itse kukin halu on voitettavissa vain järjen arvostelun mukaisella tyydyttämisellä; mutta jos se väkivaltaisesti tukahdutetaan, se synnyttää ruumiin ja sielun sairauksia. Niinpä tottumus heikentää ulkoistakin vaikutusta. Ihminen karaistuu kestämään ilmaston, sään jne. vaihtelua. Vasta silloin kun tottumus on tehnyt tämän kaiken vähemmän vahingolliseksi ja se enää pienessä mitassa, jos ensinkään askarruttaa ihmistä kokonaisuudessaan, hän tuntee sellaisena valtansa näihin yksittäisseikkoihin. Hän tuntee näin voimansa henkenä, sieluna oman itsensä yli ruumiina. Näin siis ruumiista tulee pelkkä sielun väline ja sen ilmaus. Ihminen saa kaikki jäsenensä valtaansa niin että ne tottelevat ja toteuttavat sielun käskyjä; samaten ruumis omaksuu mielenlaadusta ja sivistyksestä riippuvan ilmeen kasvojen piirteisiin, ryhtiin jne.; tähän kuuluvat myöskin mielenliikutusten ilmaisut, kuten häpeän puna, pelon kalpeus, surun ja ilon kyyneleet ym. Lapsesta nähdään, miten se vaatii harjoitusta voidakseen edes ojentaa kätensä näkemäänsä esinettä kohti, ja miten vaikeata sen on irroittaa katsettaan esineestä, mihin se sattumalta on osunut. Samaten lapsen kasvoista puuttuvat kaikki ilmeet, minkä tähden maalarit pitävät näkäisyyden tavoittamista lapsessa vaikeimpana. Tunteen kannalle jättäytyminen on kehittyneellä ihmisellä typeryyttä ja hulluutta, kun hän silloin joko viehättyy yhteen ainoaan vaikutelmaan tai häntä hallitsee jokin pyyde, mitä hän ei pysty alistamaan yleiselle henkiselle luonnolleen – hänellä on niin kutsuttuja päähänpinttymiä. Mitä järki omana järkenä on kehittyneelle ihmiselle, sitä on toisten järki, kasvatus lapselle; sentähden kasvatuksen täytyy varhain opettaa lasta hallitsemaan itseään. Helpoimmin tämä saadaan aikaan siten, että koetetaan heikentää liian voimakkaita vaikutelmia uusilla ja supistaa halun kiihkeyttä sen järkiperäisellä tyydyttämisellä.

 

§ 8

Sielu, joka näin on ruumiissa toteutunut, on todellinen, olemassaoleva sielu, eikä se erota ruumista itsestään erityisinä määreinä, vaan on ruumiissa totaalisesti läsnä. Ihminen on kyllä luonnonmääreiden alainen; mutta tottumus vaikuttaa, että nämä määreet eivät enää sodi sielua vastaan määreiden kokonaisuutena, vaan ovat sen omaa olemista, jossa sielu elää ja on. Mutta kun määreet taas ovat annettuja, edellytettyjä, ja sielu, kun se on yhtä ruumiin kanssa, ei erota niitä itsestään pelkästään ruumiillisina, käsittää ihminen ne ulkoapäin annetuiksi, ulkopuolisiksi, olemassaoleviksi, ruumiinsa kanssa identtiseksi sieluksi. Sen takia ihminen asettaa määreet ulkopuolelleen, ts. ulkoiseksi maailmaksi tämän sielun ja ruumiin ykseyden ulkopuolelle, johon hän on suhteessa ja jonka hän osin omaksuu itseensä, osin muokkaa ja muodostaa sisäisen luontonsa mukaiseksi. Suhteessaan tähän ulkomaailmaan henki on tietoisuutta ja sellaisena fenomenologian kohde.

Huom. Tämän jakson liitteenä on tarpeen tietää yleisimmät seikat ihmisen ruumista ja sen erityisten osien toimintoja koskevasta opista. Se ruumiillinen elin, joka lähinnä tarjoaa sielun ja ruumiin välisen yhdistyksen, on hermojärjestelmä. Sen keskuksena ovat aivot ja selkäydin, jotka muodostavat yhtenäisen elimen. Hermot lähtevät siitä hienojen rihmojen muodossa kaikkiin ruumiinosiin. Tavallisesti niitä pidetään osin ulkoisten aistielinten ärsykkeiden johtimina; hermot välittävät nämä ärsykkeet aivoihin, yleiseen aistielimeen. Osin hermoja pidetään tahdon kulkuväylinä, jotka herättävät kaikki tahdosta riippuvat ruumiintoiminnot. Että hermot suorittavat näitä molempia tehtäviä, nähdään siitä että jonkin hermon puuttuessa kokonaan tai vioittuessa ei se ruumiinosa, johon hermo on johtanut, enää tottele tahtoa; samaten aistielin sellaisessa tapauksessa käy toimettomaksi eikä sen saamia ärsykkeitä enää tiedosteta. Mutta sielun luonne käsitettäisiin liian materiaaliseksi, jos tämän nojalla aivoja tai jotain niiden kohtaa pidettäisiin sielun tyyssijana. Sielu on toki käsitettävä jokaisessa ruumiinosassa läsnäolevaksi – jos kohta jokin ruumiinosa voi lakata olemasta siitä riippuvainen elimellisen jatkuvuuden katketessa, sielu kun on ruumis kokonaisuudessaan. Sillä voidaan kyllä sanoa, että henki, sikäli kuin se on tietoinen, on ruumiillistunut aivoissa. Mutta eläinsieluna, animaalisena elämänä henki ilmaisee itsensä aivoista ja hermojärjestelmästä riippumatta, ja sen toiminnot ovat ei-tietoisia ja tahdon määräämisen ulottumattomissa. Animaalisen elämän elimenä pidetään tavallisesti niin kutsuttua gangliojärjestelmää, hermosäikeiden kudosta, joka ympäröi ruumiin sisäosia varsinkin rinta- ja vatsaontelossa. Samaten ilmaisevat mielenliikutukset itsensä verisuonistossa ja sen keskipisteessä, sydämessä, kuten ilo ja suru; maksassa ja sapen erittymisessä viha jne. Kaikki tämä tukee edellä esitettyä, että sielu on todellinen niin sanoakseni kaikkialla ruumiissa toteutuvan läsnäolonsa ansiosta, sielun ruumiillistumisen tai ruumiin henkistymisen ansiosta, niin että jokainen ruumiillinen elin saa merkityksensä vain olemalla hengen elin, henkisen toiminnan ilmaisu ja väline.

 

 

II Fenomenologia. Tiede subjektiivisesta hengestä tietoisuutena

 

§ 9

Sielu, joka ruumiillisuudessaan nojaa vain itseensä, on määreiden olemassaolevaa ideaalisuutta, sikäli kuin se on jokin Minä. Henki on näin varmuutta itsestään vapaana Minänä, kaiken määreen negaationa; mutta määre on yhtä lailla muuan Minän edellytys, Minään nähden jokin, määreiden ulkoinen maailma. Minä on Minä vain suhteessa tähän maailmaan; se tietää siitä, vaikkakaan Minä ei käsitä tätä tietämistä omanaan, vaan pitää – sillä Minä edellyttää tämän maailman itsenäisyyttä Minän ulkopuolella olevana objektina – tietämistään objektin omana luontona, objektin omina määreinä, joita Minä löytää edestään.

Huom. Samalla kun ihminen käsittää itsensä olemassaolevaksi Minäksi, hän erottaa itsestään toisen olemassaolevan, itselleen ulkoisen. Tämä ”toinen” on määreiden totaalisuus, joitten vastaisena ihminen käsittää itsensä identtiseksi itsensä kanssa, pysyväksi, kun määreet sitävastoin vaihtuvat ja muuttuvat. Tämä hengen suhde määreisiin ulkoisena maailmana voidaan käsittää vain hengen ruumiillisuuden välittämäksi suhteeksi. Ainoastaan ulkoisten aistiensa ja ruumiillisten aistielintensä välityksellä ihminen on kosketuksissa ulkomaailman kanssa. Mutta tämä edellyttää lisäksi, että henki tietää itsensä omassa ruumiillisuudessaan, tietää ruumiillisuuden omakseen ja itsensä siinä manifestoituvaksi ja totaalisesti läsnäolevaksi. Sillä kun tietoisuus on Minän tietämistä ulkomaailmasta, ja sen ollessa määreiden moninaisuutta Minä myöskin tietää sen aistimellisten havaintojen moninaisuutena, niin nämä havainnot olisivat toisistaan eristyneitä eivätkä muodostaisi tietämistä, ellei Minä tietäisi itseään näiden eri aistimusten identtisyytenä, so. olisi todellinen, ruumiissa itseään manifestoiva sielu. Tästä oivalletaan, että henki välttämättä edellyttää itseään sieluna ollakseen tietoisuutta. Mutta samaten havaitaan, että ulkoinen maailma – ja siis tietoisuus – on välttämätön edellytys hengelle sieluna. Sillä jokainen hengen määre (kaikki halut, vaikutelmat) liittyy tähän maailmaan ja edellyttää siis – jos kohta tiedostamattomasti – henkeä sieluna, tietoisuutta perustanaan. Eli toisin sanoin: sielun käsite sisältää tietoisuuden käsitteen. Historiallisesti tämän hengen kehityksen vahvistaa lapsi, joka vasta sen jälkeen erottaa oman Minänsä esineistä, kun se jo kauan aikaa on erottanut esineet toisistaan. Muuten ei sitä ulkoista maailmaa mihin Minä suhteutuu pidä käsittää vain luonnoksi, materiaaliseksi maailmaksi, vaan ihmisen tietämisen totaalisuudeksi. Sillä nekin, joita tavataan kutsua yliaistimellisiksi esineiksi, ovat yksilölliselle tietoisuudelle jotain ulkopuolista, ja ne ovat sitä sen takia, että toiset Minät, jotka ruumiillisesti eroavat tästä Minästä, tietävät niistä. Samoin yksilö omaksuu yliaistimellisen tietoisuuteensa ulkopuolelta, kasvatuksen ja sivistyksen välityksellä, ja itse yliaistimellisen käsite sisältää aistimellisen edellytyksenään.

Tiedettä hengestä, sikäli kuin se on tietoisuutta, nimitetään fenomenologiaksi. Nimityksen perusteena on, että tarkasteltaessa henkeä olemassaolevana Minänä, suhteessa toisiin olemassaoleviin olioihin, sitä tarkastellaan ainoastaan ilmiönä, fenomeenina olemassaolevan maailman eksistenssien ketjussa. Sillä tietoinen Minä on vain yksi tietoisuus, katoava eksistenssi, jonka ulkopuolella olemassaolevalla maailmalla itsessään on pysyvyytensä. Tietoisuus on henki äärellisenä olentona. Hengen äärellisyys on itse sen luontoa: tietoisuutena se itse on ulkoiselle maailmalle ulkoinen Minä.

 

A. Tietoisuus

 

a) Aistimellinen tietoisuus

 

§ 10

Tietoisuus on Minän tietämistä ulkomaailmasta, ulkoisesta objektista. Tämä maailma on määreiden maailma. Mutta määre, otettuna välittömästi, ei vielä ole jokin määre; se näet on jokin vain erottautuessaan muista määreistä. Näin Minä tietää määreen määreettömänä; tämä on vain varmuutta määreestä, ei määrättyä tietämistä. Tietoisuus on sellaisenaan aistimellista tietoisuutta. Sen kohde on yksi, jokin yksittäisyys, mutta määräämätön yksittäisyys, ja sen tietäminen on tunne, jossa Minällä on olemisensa. Minä on siksi aistimellisessa tietoisuudessa objektiin vajonnut.

Huom. Subjektiivinen henki on tietoisuutena olemassaoleva Minä, joka erottaa itsestään muut eksistenssit. Jokainen eksistenssi on yksittäisyys koska se erottuu kaikista muista, ei ainoastaan tällä hetkellä, vaan myös menneisyydessä ja tulevaisuudessa olemassaolevista yksittäisyyksistä, ts. koska sillä on äärettömiä relaatioita ajassa ja paikassa. Yksittäinen eroaa itse kustakin eksistenssistä jonkin määreen, kvaliteetin perusteella. Siihen sisältyy siis kvaliteettien, määreiden äärettömyys. Minällä ei voi olla erityistä tietoisuutta kaikista näistä määreistä, ja kuitenkin Minä käsittää yksittäisen yksittäiseksi. Itse tietoisuuden käsitteeseen, siihen että Minä suhteutuu yhteen määreeseen ulkoisena objektina, sisältyy se, että on mahdotonta käsittää tämän yhden määreen, yksittäisen, äärettömät kvaliteetit. Määreellä on näet nämä kvaliteetit vasta suhteessa toisiin määreisiin, kun taas Minä välittömässä aistimellisessa tietoisuudessa nojautuu vain yhteen ainoaan määreeseen. Siksi ei tätä tietoisuutta käy sanoin ilmaiseminen; se on tietoa siitä hämärästä tunteesta, että ”tämä”, ”nyt”, ”tässä”. Minä määreiden ideaalisuutena on määreetön, ja objekti on yhtä lailla määreetön määre. Aistitietoisuudessa Minä on siksi objektiin uppou­tunut, ei erottaudu objektista. Kyseinen tietoisuus on aistimellista, sillä se on olemassaolevan, ruumiillisen Minän välitöntä suhdetta ulkoiseen maailmaan. Esimerkeiksi käyvät kaikki ulkoisten aistien aistimukset, kun näitä ei käsitetä määrätyksi mielteeksi, ajatukseksi jne.

 

b) Mieltävä tietoisuus

 

§ 11

Mutta Minä on varmuutta itsestään määreiden ideaalisuutena, ja varmuutta määreiden moninaisuudesta itsessään olevana ulkomaailmana. Siksi Minä käsittää aistimellisen tietoisuuden objektin määrättynä kohteena, määreenä, ”jonakin”; se mieltää kohteen. Mutta jokainen mielle kohteesta ei ilmaise tätä yksittäisenä kohteena, vaan on yleinen määre. Sellaisetkin määreet kuin tämä, nyt, tässä, joiden tulisi merkitä yksittäistä kohdetta, ovat yleisiä, sillä jokainen yksittäinen kohde on jokin tämä, jokainen hetki ajassa on eräs nyt ja jokainen piste tilassa eräs tässä. Samoin on jokainen kvaliteetti, jonka alaisena kohde käsitetään – esim. väri, hahmo jne. – yleinen, useisiin kohteisiin liittyvä määre.

Huom. Mielle tarkoittaa oikeastaan vain jokaista määrettä, jonka Minä tietää olevan sen oma. Tässä merkityksessä kyseinen käsite esiintyy myös psykologiassa. Itse asiassa määreet ovat tässä Minän määreitä, vaikka Minä ei käsitä niitä sellaisiksi, vaan katsoo niiden olevan kohteen määreitä, objektia itse. Objekti itse ei tietoisuudelle ole muuta kuin nämä määreet. Siksi sellaiset määreet ovat objektin kanssa yhteen lankeavia käsitteitä, kuten väri, hahmo, kovuus, raskaus, maku, haju jne. – kaikki aistimellisiin kohteisiin liittyviä määreitä.

 

§ 12

Kun nyt Minä käsittää kohteen ainoastaan yleisen käsitteen alaisena, ja tämä on yksittäinen kohde, ei Minä tiedä kohdetta yksittäisenä, vaan koettaa uusien määreiden avulla kiinnittää kohteen itselleen. Näin siitä tulee ääretön määreiden sarja. Yksittäisenä se on aina määreen ulkopuolella oleva ”jokin”. Tämä ”ulkopuolella” on vain sen tyhjää negaatiota, mitä kohde miellettynä on. Se on sanoin lausumaton, ääretön, ei-mielletty, vastakohtana mielteelle äärellisenä. Mutta sanotun johdosta myös ääretön itse asiassa on äärellinen, muuan määre, vastakohtana muille määreille; sillä ääretön edellyttää äärellistä ja sillä on se määre, että se on tämän negaatiota. Aistitietoisuuden kohde sisältyy näin määreeseen ja sen negaatioon, äärelliseen ja äärettömään sikäli kuin se on toinen äärellinen määre. Molemmat edellyttävät toisiaan ja ovat vain ohimeneviä, häviäviä määreitä. Minä käsittää siksi kohteen totuudessaan näiden vaihtuvien määreiden perustana olevaksi, olennaiseksi kohteeksi.

Huom. Yksittäinen kohde on mitä se on sen ansiosta että se on äärettömyyteen saakka määrätty (ks. § 10, huom.). Itse kukin määre on yleinen eikä ilmaise, mitä yksittäinen kohde on. Niinpä esim. määre ”valkoinen” on moninaisiin kohteisiin liittyvä määre; samoin jokainen valkoisen vivahdus. Vaikka kohdetta sanotaankin ”täksi” valkoiseksi, on tämä määre riittämätön, sillä kaikki valkoiset kohteet ovat ”tätä valkoista”. Sitä paitsi yksittäinen kohde on äärettömiin jaollinen ja näin siis jokaisessa pisteessään valkoisen moninaisuutta. Jokaisen sellaisen määreen kannalta kohde on tietoisuudelle toinen kohde, ja tämä sen siirtyminen ”jostakin” erääksi ”toiseksi” on loputonta. Kyseinen äärettömyys on aina jotain annetulle määreelle ulkopuolista, sen negaatiota. Mutta nyt jokainen määre on tämän äärettömyyden määräämää; esim. jokin valkoisen vivahdus on tätä vivahdusta eroamalla kaikista muista äärettömistä vivahduksista; valkoinen on valkoista eroamalla kaikista muista väreistä; väri on väriä sen johdosta, ettei se ole hahmoa tai jotain muuta kvaliteettia jne. Jokainen määre edellyttää siis määreiden äärettömyyttä. Sanottu sisältyy jokaiseen määreeseen sen määritelmänä, sen negatiivisena tuntomerkkinä. Jokainen määre siirtyy äärettömiksi määreiksi, ja jokainen määre on siksi äärellinen, katoava. Näiden määreiden myötä tulee kohteesta siten tajunnan kannalta määrättyä tietämistä, määrätty kohde. Sen vuoksi Minä käsittää kohteen sinä pysyvänä, olennaisena, jonka luonnetta ei käy ilmaiseminen näillä äärellisillä ja vaihtuvilla määreillä.

 

c) Reflektoiva tietoisuus

 

§ 13

Reflektoiva tietoisuus on yksittäisen kohteen olennaisen, säilyvän puolen käsittämistä, johon verrattuna mieltävän tietoisuuden määreet ovat epäolennaisia, katoavia. Kohde käsitetään näin vaihtuvien määreiden perusteeksi, voimaksi, syyksi, laiksi, suvuksi jne. Nämä määreet sitävastoin ovat kohdetta vaihtuvana olemassaolona, vaikutuksena, ulkoisena manifestaationa, fenomeenina, yksilönä jne. Kaikki nämä olennaiset määreet eivät ilmaise välitöntä aistimellista olemassaoloa, vaan pysyvää, ikäänkuin yliaistimellista maailmaa, jonka manifestaatiota aistillinen olemassaolo on. Meidän tarkastelullemme nämä määreet ovat mieltävän tietoisuuden kautta välittyneitä; mutta sinänsä ne merkitsevät alkuperäistä, perustana olevaa, välitöntä objektia.

Huom. Reflektoiva tietoisuus on refleksiota kaksinaisessa merkityksessä. Sillä se on yhtäältä tietoisuuden refleksiota itseensä, kuten jäljempänä osoitetaan; ja toisaalta se on kohteen refleksiota (taipumista takaisin) itseensä, omaan sisimpäänsä. Vasta välittyneenä määreenä esiintyy ajatus, ajattelevan käsitys, vastakohtana välittömälle, annetulle objektille. Sillä mieltävän tietoisuuden määreet, väri, hahmo jne., merkitsevät aistimellisia eksistenssejä, kun sitävastoin refleksiomääreet ”peruste”, ”voima” jne. ilmaisevat vain sen sisäisen prinsiipin, joka manifestoituu aistimellisissa määreissä.

 

§ 14

Olemus, olennaiset määreet, on siis se perustana oleva välitön, joka manifestoituu tietoisuudelle mieltävän tietoisuuden vaihtuvissa ja katoavissa määreissä. Olennaiset määreet ovat kohde totuudessaan, kun sitävastoin mieltävän tietoisuuden määreet ovat kohteen epäolennainen, näennäinen puoli. Nämä ovat myös ensinmainittuihin, alkuperäisiin ja välittömiin määreisiin verrattuna sekundaarista – välittynyttä. Mutta välitön on välitöntä siten, että se on välillisen edellytys, ts. välitön on vain tullakseen hylätyksi, kun siitä siirrytään välilliseen. Välitön edellyttää siis välillistä ja on tämän välittämää. Samoin on välillinen ainoastaan saman siirtymisen nojalla; se siis edellyttää itseään välittömänä. Kumpikin puoli on samalla lailla välittömyyttä ja välillisyyttä. Mutta pysyväistä tässä välittömän ja välillisen identiteetissä ja toisikseen siirtymisessä on itse siirtyminen välittömyydestä välilliseen se on sekä molempien edellyttämää välitöntä että kummankin identtinen puoli, sillä kumpikin momentti itsessään on tätä välittömyydestä välittyneeseen siirtymistä.

Huom. Sanottu, kuten muukin tarkastelu etenkin tämän fenomenologian yleiskatsauksessa käsittelee ainoastaan reflektoivan tietoisuuden luonteen yleistä puolta. On selvää, että aivan kuten tietoisuuden itsensä luonne määrää siirtymän yhdeltä tietoisuuden kannalta toiselle, samoin myös mieltävän ja reflektoivan tietoisuuden määreillä on sisäinen, välttämätön yhteys. Niitä ei siksi tule käsittää ulkoapäin ja mielivaltaisesti otettuina esimerkkeinä, vaan itse tietoisuuden kehityksen muodostajina. Tässä luonnostellun kyseisen kehityksen yleisen kulun osoittimina voidaan mainitut määreet silti ottaa välittömästi tarkasteltaviksi. Näin määreet peruste ja seuraus, sisäinen ja ulkoinen, sisältö ja muoto, syy ja vaikutus näyttäytyvät saman luonteisina kuin välitön ja välittynyt. Peruste edellyttää seurausta ja on tämän seuraus; sisäinen on ulkoiselle muuan ulkoinen, tästä eroava ja sen ulkopuolella oleva; syy on samaa sisältöä kuin vaikutus, ja se on syy vasta päätyessään vaikutukseen; sisältö on itsessään otettu muoto, ja muoto on sisältöä, joka viittaa sisältöön jne.

 

§ 15

Siirtymä välittömästä välilliseen, joka reflektoivalle tietoisuudelle näyttäytyi tosi välittömänä, tosi olemuksena, on ajatus ajattelemisen prosessina. Ajatus on nyt Minän objekti, mutta sellainen objekti, joka ei enää ole Minälle ulkoinen kohde, vaan on Minä itse. Tietoisuus on näin siis itsetietoisuutta.

Huom. Määreet, jotka tietoisuuden kehittelyssä muodostavat objektin, ovat – kuten helposti havaitaan ja kuten tämän kehittelyn tulos osoittaa – ajattelevan Minän omia positioita. Mutta kyseiseen kehittelyyn sisältyy myöskin todistus siitä, että annettu objekti itse asiassa on vain näennäistä ulkoisuutta eikä itsessään ole mitään muuta kuin nämä mainitut määreet. Sillä mieltävän tietoisuuden kannalta objekti esiintyy äärettömänä kun taas ajatuksen määre on äärellinen. Mutta oivallus, että tämä äärettömyys on sekin äärellistä, merkitsee tältä kannalta, että objekti on omaksuttu ajatukseen äärellisenä, olemassaolevana objektina. Reflektoiva tietoisuus sitä vastoin tekee objektista pysyväisen, ei-äärellisen objektin, joka vain manifestoituu äärellisessä ilmiönä, katoavana objektina; mutta itsessään se on pysyvä, häviämätön ja sellaisena ajatuksen määreen tavoittamattomissa. Tämä objekti, joka on refleksiolle välitön, on Kantin filosofian Ding-an-sich, objekti ajatuksen tavoittamattomissa olevana noumenonina. Kyseinen objekti on ainoastaan määreeseen päätymisen mahdollisuutta, määrätty, äärellinen objekti mahdollisena, ei vielä todellisena, olemassaolevana objektina. Mutta Minä ajattelevana on samaa määreisiin, määrättyihin ajatuksiin päätymisen mahdollisuutta. Tämä edellytetty objekti on siksi Minä omana edellytyksenään. Tämä käsityskanta on sama kuin §:ssä 14 esitetty ja se osoittaa, että ulkoinen objekti on ulkoinen ainoastaan kumottuna edellytyksenä. Mainittu tarkastelu kumoaa kaiken millä yritetään todistella, että ajatus olisi kykenemätön käsittämään objektin totuudessaan. Täydelliseen oivallukseen pääsemiseksi tämä tarkastelu vaatii silti lähempää toteuttamista; on esitettävä kaikki ne määreet, joiden alaisina ajatuksen objekti käsitetään.

 

 

B. Itsetietoisuus

 

a) Subjektiivinen itsetietoisuus

 

§ 16

Itsetietoisuus on välittömästi Minän tietoisuutta itsestään kaikesta ulkoisesta riippumattomana, vapautena. Itse se prosessi, mitä reflektoiva tietoisuus on osoittanut olevansa, on nyt objektina. Tämä prosessi on ajatusta aktina; se on abstrakti Minä ajattelevana subjektina. Koska tämä prosessi on osoittautunut alkuperäiseksi, tosi välittömäksi, tietää Minä olevansa vapautta kaikesta määräytyneisyydestä. Itsetietoisuuden ilmaus on identtinen arvostelma ”Minä olen Minä”. Sellaisena se on abstraktia; se on subjektiivista itsetietoisuutta.

Huom. Hengen kehityksessä tulee tässä ilmi seuraava hengen käsite: ”vapaus kaikesta määräytyneisyydestä”. Meille sanottu käsite on ollut edellytys, ennakko-oletus. Mutta tässäkin kyseinen käsite on vain abstraktiossaan, Minän subjektiivisena varmuutena omasta vapaudestaan. Järjellisessä itsetietoisuudessa se on objektivoitunut Minälle ja esiintyy määrättynä tietämisenä.

 

§ 17

Siinä prosessissa, jota Minä objektina on, tietoisuuden määreet ”välittömyys” ja ”välittynyt” ovat kumottuja momentteja. Ne ovat kaksinaisessa merkityksessä kumottuja, koska ajatus aktina on itse välitysprosessi ja näin ollen nämä momentit sisältyvät siihen ja myös, koska kumpikin momentti on osoittanut siirtyvänsä toiseen ja molemmat ovat näin siis häviäviä momentteja. Itsetietoisuus sisältää siis momenttina tietoisuuden ja on a) tietämistä. Minä edellyttää, kun se on tietämistä, itsenäisen ulkoisen objektin; mutta Minä on itse tämän edellytyksen kumoamisen, sen itseensä omaksumisen prosessi. Koska nyt itsetietoisuuteen sisältyy tietoisuus, asettuu Minä itsetietoisuutena suhteeseen ulkoiseen objektiin, mutta tähän se suhteutuu kumottuna ulkoisuutena, tyhjänä edellytyksenä. Edelleen: itsestään tietoinen Minä on varmuutta itsestään ulkoisesta objektista riippumattomana; siksi se suhtautuu ulkoiseen objektiin kuin tämä olisi itseyttä vailla, epäitsenäinen ja epävapaa. Itsetietoisuus on siten b) tahtomista.

Huom. Itsetietoisuus, sikäli kuin se on tietämistä, muodostuu edeltäneistä tietoisuuden katsantokannoista, joita tarkastellaan vapaan Minän tietämisenä. Se on ikäänkuin jälkikatsausta niihin ja sen merkityksen käsittämistä, mikä niillä on itsetietoisuuden kannalla oltaessa. Sillä tietoisuudelle määre on objektille kuuluva, ja tietoisuuden siirtymät ovat objektissa tapahtuvia muutoksia. Itsetietoisuuden kannalta tarkasteltuina nämä määreet sen sijaan ovat Minän käsitystä objektista. Jokainen tietoisuus on myös itsetietoisuutta, mutta Minä, kun se on pelkkää tietoisuutta, tietää itsensä ainoastaan kohteessa. Minä ei ole käsittänyt itseään alkuperäiseksi, kohdetta määrääväksi ja käsittäväksi. Ajatuksen prosessi tietämisenä on yhtäältä välittömän objektin käsittämistä; toisaalta se on abstraktin subjektin, sen joka ajattelee, päätymistä määrättyihin ajatuksiin. Kummassakin suhteessa tämä on siirtymää välittömästä välitettyyn. Mutta niin subjekti kuin objektikin sinänsä otettuina ovat määreettömiä, kaiken määreen negaatiota; siten ne edellyttävät määrättyä ajatusta ja ovat sen kautta välittyneitä.

Itsetietoisuus on tahtomisena subjektiivista itsetietoisuutta tietoisuuden aiemman kehityksen tuloksena. Sillä tämän kehityksen ansiosta objekti edellytettynä ulkoisena objektina on kumottu, ja itsetietoisuuden objektina on Minä itse, subjekti itse. Kun kuitenkin Minä objektina on ulkoisen objektin negaatio, edellyttää tätä, niin itsetietoisuus myöskin tahtomisena viittaa ulkoiseen objektiin, mutta on samalla varmuutta ulkoisen objektin mitättömyydestä; se tietää, ettei tällä itsessään ole mitään totuutta.

 

b) Vapaus ja välttämättömyys

 

§ 18

Itsetietoisuus, sikäli kuin se on tahtomista, edellyttää ulkoista objektia itseyttä vailla olevana ja epävapaana; se suhtautuu tähän määräävänä, objektivoi siinä oman vapautensa. Mutta ensiksi tämän johdosta Minä astuu ulos määreiden maailmaan, jossa sen päämäärä ja tarkoitukset voidaan joko toteuttaa tai ei. Minä on näet varmuutta ulkoisen objektin epävapaudesta, ja siksi myös ulkoista objektia koskevat Minän määreet ovat epävapaita, uuden määreen alaisia. Toiseksi kuitenkin Minä tietää ulkoisen objektin määräämisen olevan Minän vapaata toimintaa ja sen seurauksia. Siksi Minä yhtäältä, ollessaan tahtomista, osoittaa voimansa ulkoisen objektin suhteen; mutta toisaalta itse Minän määreet ovat ulkoiseen objektiin päätyneinä epävapaita tämän objektin lailla. Tämän prosessin tuloksena on siksi Minän tieto ulkoisen objektin epävapaudesta ylipäänsä, kaiken itsetietoisuuden kannalta – vaikka subjektiivisen itsetietoisuuden määreet myöskin ovat tästä yleisestä itsetietoisuudesta riippuvaisia.

Huom. Vasta kun Minä ulkoisessa maailmassa sanoin tai teoin manifestoi oman Minänsä, se on läsnä toisille Minille ja voi kärsiä näiden taholta subjektiivisen vapautensa loukkauksia. Abstraktina subjektina, määreettömänä Minänä ihminen on läsnä ainoastaan omalle itselleen. Mutta sellaisena ei ihminen ole olemassaoleva Minä; hän on subjektiivisuuden vastakohta, koska jokainen subjekti on sama määreetön Minä, kaiken määreen negaatiota. Yksi ajatteleva yksilö on tässä abstraktiossa sitä mitä toinenkin; hän on yksilöllisyyteen ja määreeseen päätymisen pelkkää mahdollisuutta. Ihmisen yksilöllisyys ja persoonallisuus edellyttää siis, että hän on tuonut itsensä julki ulkoisessa maailmassa, toisille yksilöille, ja näin eronnut heistä eräänä subjektina, eräänä yksilöllisenä itsetietoisuutena. Mutta tämän myötä hän on saman tien uhrannut subjektiivisen itseensä nojautumisensa. Toimintaan päädyttyään eivät hänen määreensä näet enää ole hänen vallassaan, vaan ne kuuluvat epävapaaseen, ulkoiseen maailmaan ja sen satunnaisuuksiin. Kun nyt Minä kuitenkin itsetietoisuutena on varmuutta ulkoisen objektin epäitsenäisyydestä, ei ihminen voi pitää tekoj aan luonnonvälttämättömyyden leikkinä, sillä niiden seuraamukset taas ovat avoinna itsetietoisuuden jollekin määreelle; vaan hän käsittää ulkoisen objektin epävapaaksi itsetietoisuuteen nähden yleensä, vaikka hänen subjektiivista toimintaansa sitoo toisten yksilöiden tekeminen ja tekemättä jättäminen, joka hänelle subjektiivisesti katsoen on ulkoista välttämättömyyttä. Tämä Minän riippuvaisuus toisista esiintyy historiallisesti kasvatuksena ja sivistyksenä, johon kuuluu, että ihminen passiivisessa tottelevaisuudessa uhraa subjektiivisen tahtonsa ja siten Raamatun sanoin etsii Jumalan pelosta viisauden alkua.

 

§ 19

Näin Minä havaitsee subjektiivisen vapautensa olevan ristiriidassa yleisen itsetietoisuuden kanssa, joka vastakohtana Minän subjektiivisuudelle on välttämätöntä. Ja kun Minä kuitenkin tietää valtansa epävapaan objektin suhteen, ja tietää tästä ainoastaan sikäli, kuin on siinä realisoinut vapauttaan, havaitsee Minä, että sen vapaus tulee kyseeseen ainoastaan sopusoinnussa yleisen itsetietoisuuden kanssa. Minä tekee siksi oman subjektiivisuutensa uhraten yleisestä itsetietoisuudesta päämääränsä; se on tämän toteuttamisen, oman subjektiivisuutensa kumoamisen ja objektiiviseksi itsetietoisuudeksi tulemisen prosessi.

Huom. Edellä on annettu vastaus kysymykseen: miksi Minä tietää olevansa vapautta ainoastaan ulkomaailmaan objektivoituneena? Sillä itsetietoisuuteen sisältyy Minän negatiivisuus edellytettyyn, ulkoiseen objektiin nähden, ts. Minä on itsetietoisuutta ainoastaan ulkoisen objektin negaationa. Itsetietoisuutena Minä siis on prosessi, jossa objekti ulkoisena negeerataan, jossa sitä määrätään ja muokataan vapaasti. Tämä on selvää myös edellisen pykälän huomautuksessa sanotun pohjalta. Sillä subjektiivinen itsetietoisuus on vapaana Minänä, ainoastaan itseensä nojaavana subjektina, se ristiriita, ettei se tässä abstraktiossa ole subjekti, vaan ainoastaan subjektin tietämisen ja tahtomisen yleinen mahdollisuus, mikä muodostaa kaikki subjektit.

Kun Minä havaitsee toisten Minien määreiden loukkaavan abstraktia vapauttaan ja on samalla eräs minä vain sen ansiosta, että päätyy määreeseen, objektivoituu ulkoiseen maailmaan, voi tämä tapahtua ainoastaan kumoamalla Minän abstrakti subjektiivisuus. Minä on tahtomisena subjektiivisesti itsestään tietoista halua sen subjektiivisuuden kumoaminen on siksi sen subjektiivisten halujen ja taipumusten tukahduttamista, ts. ei halun poisjuurimista, vaan sen taivuttamista yleisen itsetietoisuuden alaiseksi. Tämä toteutuu siten, että halu saa yleisen ja järjellisen sisällön. Minä esiintyy tässä siksi ajattelevana, järjellisenä tahtomisena, tahtomisen ja tietämisen ykseytenä.

 

c) Objektiivinen itsetietoisuus

 

§ 20

Objektiivinen itsetietoisuus on ainoastaan tarkoitusperä, johon Minä on välineen suhteessa. Minä on pyrkimystä realisoida vapautensa ulkoisessa objektissa objektiivisena, yleisen itsetietoisuuden kanssa sopusoinnussa olevana vapautena; mutta jokainen Minän teko, ulkoisen objektin määrääminen, on vain objektiivisuuden lähestymistä, askel sitä kohti, väline sen toteuttamiseksi. Kaikkien subjektien, kaikkien subjektiivisten itsetietoisuuksien lailla objektiivinenkin itsetietoisuus on vain ääretöntä etenemistä välineestä toiseen. Mutta Minä, eräänä tämän objektiivisuuden asteena, välineenä, edellyttää yhtä hyvin tätä astetta edeltävien asteiden, välineestä välineeseen siirtymisen äärettömyyttä näin siis Minä itsetietoisuutena edellyttää ikäänkuin sisällään samaa ääretöntä etenemistä, jota objektiivinen itsetietoisuus on Minän ulkopuolella sijaitsevana päämääränä. Minä, subjektiivinen itsetietoisuus, on siis – eräänä objektiivisen itsetietoisuuden asteena, sen realisaation välineenä – jo itsessään realisoitu tarkoitusperä. Itsetietoisuus tänä subjektiivisen ja objektiivisen ykseytenä on järjellistä itsetietoisuutta, järkeä.

Huom. Tietämistä ja tahtomista ei tule pitää erillisinä Minän kykyinä. Tahto on ajatuksen akti yhtä hyvin kuin tietäminenkin. Vaikka Minää ei tässä tarkastella itsensä puitteissa, vaan suhteessa ulkoiseen objektiin, käy silti jo tällä kannalla oltaessa ilmi tietämisen ja tahtomisen identtisyys. Sillä kun Minä realisoi vapautensa objektiivisena itsetietoisuutena, on se vapauden realisoimista, ei välittömänä haluna tai subjektiivisena mielivaltana, vaan sellaisena kuin se on järjellisenä vapautena, yleisenä järkenä. Tämä vapaus on Minälle tarkoitusperä. Toisin sanoen: Minä on itsensä puitteissa, aikomuksena, tämä objektiivisuus; mutta prosessina, joka tähtää tämän Minän tarkoituksen toteuttamiseen ulkomaailmassa, se on vain ääretöntä etenemistä. Myös tietäminen on pyrkimystä tähän objektiivisuuteen ja yleispätevyyteen, sillä totuus on sen päämääränä, ja totuus on totuutta vain siinä määrin kuin se on vapaa kaikesta subjektiivisuudesta ja mielivallasta, ts. siinä määrin kuin se on yleispätevää, kaikkiin subjekteihin nähden yleispätevää ja sitovaa tietämistä. Mutta tällaisena tietämisenä ei subjekti suhteudu johonkin ulkoiseen objektiin, vaan tietämisen sisältöön, joka on sen omaa; se ei ole fenomeenista tietoisuutta, vaan henkeä. Tämän hengen tietämisen tarkastelu on psykologian kohde ja kuuluu siihen. Suhteessa ulkoiseen objektiin on Minä, kun se on ainoastaan tahtomista, objektia määräävä; Minä on tätä pyrkimystä objektiivisuuteen ja yleispätevyyteen.

Oivallus, että se järjellinen maailma jota Minä yrittää realisoida päämääränään, itse asiassa on realisoitu, on sitä että Minä muistaa asemansa tietävänä. Se on sen muistamista, että Minä on omaksunut sisimpäänsä ja kumonnut annetun objektin, ja että näin siis ne määreet, joita Minä koettaa ulkoisessa objektissa realisoida, ovat tätä objektista otettua sisältöä. Mutta tulee myös panna merkille, että Minä kyseisessä prosessissa on luopunut subjektiivisuudestaan, mielivallastaan, ikään kuin ulkoistanut ne, ja tämä sisältö on siis ainoastaan yleisenä, järjellisenä kohteen tosi käsittämistä. Ja vastaavasti, ainoastaan kun se tänä järjellisenä sisältönä objektivoidaan ulkoisessa, on se tosi objektiivisuutta; se on samaa sisältöä mitä objektiivinen itsetietoisuus päämääränä on.

 

 

C. Järki

 

§ 21

Järki on lähinnä subjektiivisen ja objektiivisen itsetietoisuuden ykseyttä. Mutta objektiivinen itsetietoisuus on objekti ylipäänsä, koska tämä itsetietoisuuden objektina on yleistä itsetietoisuutta. Järki on sen tähden itsetietoisuuden ja tietoisuuden, subjektiivisuuden ja objektiivisuuden ykseyttä. Se on näin siis itsetietoisuutta, jonka määreet yhtä hyvin ovat subjektin omaa, vapaata asettelua kuin objektin määreitä totuudessaan. Kun subjekti edelleen on ruumiissa olemassaoleva, todellinen sielu, ja tämä on – itsetietoisuutena – varmuutta kaiken objektiivisuuden ykseydestä määreidensä kanssa, on järki olemassaolevaa järkeä; se on subjektiivinen henki totuudessaan.

Huom. Järki on järjellistä itsetietoisuutta. Se on subjektiivisen itsetietoisuuden – vapaasti määräävän, tahtovan Minän – ykseyttä objektiivisen itsetietoisuuden kanssa, objektin kanssa sikäli kuin se on yleinen, järjellinen objekti. Tämä tarkoittaa ensinnäkin, että järki, subjektiivisena itsetietoisuutena, on olemassaoleva yksilö, ruumiissa olemassaoleva sielu. Sillä se Minä, jonka tietoisuuden kannalta objekti on ulkoinen objekti, on ruumiillisesti olemassaoleva Minä. Kun nyt subjektiivinen itsetietoisuus on itsensä varaan saatettu Minä ulkoisen objektin negaationa, on tämä itsestään tietoinen Minä ruumiissa olemassaoleva sielu, joka on itselleen objektivoitunut vapaana, ulkoisesta maailmasta riippumattomana subjektina. Toiseksi tähän sisältyy, että järki on koko objektiivisuus. Sillä objektiivinen itsetietoisuus on ulkoinen objekti järjellisenä objektina. Subjektiivisessa itsetietoisuudessa näet Minä on varmuutta objektin epävapaudesta, sen epäitsenäisyydestä suhteessa Minän määreisiin. Mutta kun Minä tahtovana määrää ulkoista objektia, siirtyvät sen vapaatkin määreet samaan epävapauteen, joka itsetietoisuuden katsantokannalta on ulkoisen objektin luonnetta. Varmuus Minän vallasta objektin yli on kylläkin tämän johdosta muuttunut määrätyksi tietämiseksi, koska Minä tietää määreen olevan vapaata tekoaan. Mutta samalla Minä on objektiivisuuteen päätymällä hukannut vapautensa, koska sen vapaat määreet nyt ovat avoimia toisten subjektiivisten itsetietoisuuksien vapaalle vaikutukselle. Tämän johdosta objektista tulee jälleen Minälle ulkoinen objekti, vaikkei enää välittömänä objektina (sillä sellaisena objekti on jo subjektiiviselle itsetietoisuudelle kumoutunut), vaan itsetietoisuuden ylipäänsä, yleisen itsetietoisuuden määräämänä objektina. Kolmanneksi järki on siis subjektiivisen ja objektiivisen itsetietoisuuden ykseytenä myös sielun ja tajunnan ykseyttä. Se on tietävä ja tahtova yksilö, ja sen vapaat määreet ovat objekti totuudessaan; ne ovat sen realisointia, mitä subjekti on, mutta yhtä lailla kohteen määräämistä edellytettynä ulkoisena kohteena, tämän käsittämistä totuudessaan. Tämä olemassaolevan Minän ja tietoisuuden ykseys on vapaa subjekti.

 

 

Toinen luku

 

III Psykologia. Tiede subjektiivisesta hengestä henkenä

 

§ 22

Psykologia on tiedettä subjektiivisesta hengestä henkenä. Henki on sielun ja tietoisuuden identtisyyttä, mutta molemmat otettuina totuudessaan; henki on siis ruumiillisuudessaan todellistunut, ruumiillisuuden kanssa identtinen sielu; ja se on tietoisuus, joka ei suhteudu ulkoiseen kohteeseen, vaan on itsensä tietämistä subjektiivisuuden ja objektiivisuuden ykseytenä. Sillä tietoisuuden kannalta ruumiillistunut sielu on se subjekti, jolle objekti on ulkoinen objekti; tässä se esiintyy sekä välittömänä sekä välittyneenä määreenä, joilla molemmilla on totuutensa itsetietoisuudessa. Henki ei siksi suhteudu sielun lailla ruumiiseen eikä tietoisuuden lailla objektiin, vaan itseensä, omiin määreisiinsä; ja psykologia tarkastelee ainoastaan hengen kehitystä itsensä puitteissa, koska henki itsessään on järjellinen; sillä on itsessään oma sisältönsä ja päämääränsä.

Huom. Edellä toteutettua hengen kehittelyä sieluna ja tietoisuutena voidaan pitää vain subjektiivisen hengen käsitteen selvittelynä, eli oikeammin: hengen kehittelynä tosi käsitteeseensä, hengeksi. Tämä selvittely on ikäänkuin ulkoista tarkastelua, meidän tarkasteluamme ja ajatteluamme. Mutta jo itsetietoisuudessa itse tämä tarkastelu (ajattelu) siirtyy tarkastelun kohteeksi. Kohteena se on ajatusten maailma, objektiivisuus; tarkasteluna, tarkastamisena se on subjekti (ajatttelemisen akti). Näiden ykseys muodostaa järjellisen itsetietoisuuden, hengen totuudessaan, joka sellaisena on psykologian kohde. Tässä ei siis käsitetä henkeä ulkoisen tarkastelun kohteena, vaan itsetietoisuutena, joka on itsensä kohde ja muodostaa sellaisena järjellisten määreiden maailman. Psykologia ei siksi tarkastele henkeä pelkkänä ajatusten, halujen, tunteiden jne. abstraktina mahdollisuutena, pelkkänä kykynä, vaan ajatusten, halujen ja tunteiden elävänä maailmana, olemassaolevana todellisena henkenä.

Pinnallinen, muodollinen tarkastelu käsittää sielun, hengen ja ihmisessä olevan kuolemattoman erillisinä kykyinä – ymmärryksenä, järkenä, tahtona jne. – mutta näin menetellessään se tekee hengestä näiden loppumattomiin monistettavien ja siksi vain mielivaltaisesti toisiinsa rinnastettavien tai toisilleen alistettavien kykyjen pelkän substraatin tai kokoelman, summan. Tässä sitävastoin tulee käsittää nämä kyvyt momenteiksi hengen elämässä; ei pelkästään histroriallisiksi kehitysvaiheiksi, vaan siten, että henki kunakin hetkenä on yhtä lailla havainnoivaa kuin mieltävääkin, ajattelevaa ja tahtovaa. Edelleen ei kutakin henkistä kykyä pidä käsittää tyhjäksi mahdollisuudeksi, vaan eläväksi prosessiksi; esimerkiksi ymmärrystä ei pidä käsittää pelkäksi abstraktiksi kyvyksi ajatuksiin, vaan ajattelemisen prosessiksi, so. ajatuksesta toiseen etenemiseksi, kaiken ajatuksen rikkaudeksi, järjelliseksi ajatuksen maailmaksi.

 

§ 23

Järjellisenä itsetietoisuutena henki havaitsee näin siis olevansa määreiden järjellinen maailma. Siksi henki on etenemistä määreissä, joissa se ilmaisee järjellisyytensä, ts. ilmaisee määreen sekä omanaan, omana subjektiivisena asettamuksenaan, että totena, tosi todellisena, objektiivisena. Hengen käsitteeseen, sellaisena kun se tässä on tullut esiin, näet sisältyy se, ettei sen ulkopuolella ole mitään objektiivisuutta, että se itse on kaikki objektiivisuus. Hengen varmuus omasta itsestään, että se on koko objektiivisuus, on kuitenkin pelkkää varmuutta; se ei ole julkilausuttua ja sillä tavoin hengen kannalta objektiivista tietämistä. Hengen käsitteeseen sisältyy näin siis välttämättömyys kehitellä se tähän objektiivisuuteen asti. Mutta tämä objektiivisuus itse ei vielä ole hengelle objektiivista, se ei ole julkilausuttua eikä manifestoitunutta. Kun henki ei vielä ole objektivoitunut, vaan on etenemistä, kehitystä tähän objektiivisuuteen, se on subjektiivista henkeä. Psykologia on siksi tiedettä subjektiivisesta hengestä, kun hengen käsite nimittäin otetaan totuudessaan.

Huom. Vaikkakin hengen käsitteeseen, sellaisena kuin se fenomenologiassa on osoittautunut, sisältyy että henki on subjekti-objekti, ts. subjekti joka sulkee piiriinsä kaiken objektiivisuuden, ei silti ole tullut ilmaistuksi, mitä ja millainen henki on, yhtä vähän subjektina kuin objektina. Mitä henki subjektina on, tulee nyt ilmaistuksi tässä sen kehittelyssä objektiivisuuteen, psykologiassa. – Itse käsite ”subjektiivinen henki” on sikäli ennakolta annettu, että henki on subjektiivinen ainoastaan objektiivisen hengen vastakohtana; mutta siinä, ettei henki tällä kannalla ollessaan vielä ole objektivoitunut, piilee meille se merkitys, että henki on subjektiivinen, ei-objektiivinen. – Sanotun selventämiseksi lienee paikallaan mainita historiaan viitaten, että henki objektiivisena henkenä on sitä, mitä edellä on kutsuttu objektiiviseksi itsetietoisuudeksi; mutta tätä se on tultuaan ilmaistuksi, julki lausutuksi yhteiskuntaelämänä, valtiona, historiana, ts. henkenä, joka toteuttaa itseään oikeana ja totena.

 

§ 24

Subjektiivinen henki hengen kehityksenä objektiivisuuteen asennoituu tässä kehityksessä ensinnäkin teoreettisesti ts. tekee sen määreiden järjellisen maailman, jota se välittömästi on, omaksi maailmakseen kehittämällä näitä määreitä järjelliseen muotoon ja tietämällä näin niissä itsensä järkeväksi ja vapaaksi subjektiksi, intelligenssiksi; sekä toiseksi käytännöllisesti se tietää määreet omikseen ja on itsemääräämistä, vapaata tahtoa sekä lausuu julki ja ulkoistaa itsensä sellaisena objektiiviseen maailmaan. Tämä ennakoiva jaottelu saa seuraavassa, subjektiivisen hengen itsensä kehittelyssä lisäselvityksensä ja totuutensa todistuksen.

 

 

1. Intelligenssi, tietävä henki

 

A. Havainnoiva intelligenssi

 

§ 25

Siinä subjektiivisuuden ja objektiivisuuden ykseydessä, jota henki on järjellisenä itsetietoisuutena, on kaikki subjektin ja objektin välinen ero kumoutunut, ja henki on subjekti, ajatteleva, olemalla järjellisten määreiden maailma, objekti. Jälkimmäinen (objekti) on samaa prosessia kuin edellinen (subjekti). Henki on siksi uppoutunut tähän prosessiin se elää määreissä ja on jokaisena hetkenä jokin määre, havainnointi.

Huom. Tämä välittömyyden katsantokanta on edellä tullut esiin tunteen ja aistimellisen tajunnan kantana. Mutta tunne on luonnollisen sielun tunteena tämän elämää aistimellisissa haluissaan ja vieteissään tai vain aistivaikutelmissaan. Aistimellisessa tietoisuudessa taas Minä suhteutuu yksilönä ulkoiseen kohteeseen, itselleen ulkoiseen määreiden maailmaan; koska näitä ei voi sanoin lausua julki, tietää yksilö Minänsä olevan vain muuan erityisseikka tässä ulkoisessa maailmassa. Intelligenssi taas on välittömästi määreiden maailma, joka ei intelligenssiin nähden ole ulkoista, vaan muodostaa intelligenssin koko olemisen. Havainnoinnin sisältö ei sen tähden koostu vain luonnollisista määreistä tai aistivaikutelmista, vaan yleensä kaikesta määreestä, kaikesta tietämisestä ja tahtomisesta. Se on sitä mielteiden, tunteiden ja halujen syvyyttä, josta intelligenssi joka hetkenä koostuu, vaikka se jokaisella hetkellä, milloin tietämisenä, milloin tahtomisena, on vain eräs näistä mielteistä, eräs näistä haluista. Mutta intelligenssi on myös, järjellisenä ajatteluna ja siveellisenä tahtomisena, ikäänkuin yhden ajatuksen tai tahdon järjellisen määreen ulkopuolella se on maailma, joka osaksi muodostuu muistille pohjautuvasta tietämisestä, sanoista ja nimistä, osaksi mielikuvituskyvyn kuvista ja osaksi havainnoinnista, hämäristä, selvittämättömistä tunteista. Mutta välittömästi intelligenssinä, pelkkänä havainnointina, henki on havainnointia, hämärää miellettä, tunnetta tai halua; ollessaan tätä kaikkea sen määreenä on, että se joka hetki tietää pelkän yksittäisyyden, että se on pelkkä yksilöllinen mielle jne. Kyseinen yksilöllisyys ei silti ole itsessään määrättyä yksittäisyyttä subjektiivisen hengen itsensä lailla, vaan siihen voi sisältyä enemmän tai vähemmän määreitä. Siten universumi yhtä hyvin kuin jokainen hiekanjyvä, kaikki henkisyys yhtä hyvin kuin subjekti tai sen jokin satunnainen halu, ovat havainnoinnille ainoastaan yksinkertaista määrettä, yksittäisyyttä.

 

§ 26

Havainnointi on yksilöllinen, yksittäinen; se on moninaisten määreiden yksinkertainen, selvittämättä jäänyt yhdistelmä. Koska intelligenssi nyt on havainnointien moninaisuutta ja tietää olevansa tätä moninaisuutta, määreestä toiseen etenemistä, se käsittää nämä toinen-toisensa-ulkopuolella oleviksi, ja ensi sijassa toinen-toisensa-ulkopuolisiksi avaruudessa. Kun intelligenssi taasen tietää oman identiteettinsä näissä havainnoinneissa, käsittää se nämä toinen-toisensa-ulkopuolella oleviksi ajassa.

Mutta tämän myötä intelligenssi käsittää samalla nämä määreet omikseen. Intelligenssi kiinnittää näin yhden määreen, koettaa ilmaista sen ja purkaa sen täten määreiden moninaisuudeksi; nämä määreet ovat sen omia (itse-)määreitä – mielteitä. Tämä intelligenssin eteneminen havainnoinnista määrättyyn mielteeseen on aktina tarkkaavaisuutta (attentio).

Huom. Intelligenssin siirtymisellä havainnoivasta mieltävään intelligenssiin on vastineensa tunteen siirtymisessä itsetunteeksi. Sielu muistaa tunteen moninaisuudessa oman Minänsä vaihtelevien tunteiden yhteisenä perustana, näissä itsensä kanssa identtisenä Minänä. Henki taas on itsessään itsetietoisuutta; se ei vain tiedä olevansa sama Minä kaikessa määreessä, vaan tietää myös määreen olevan sen omaa vapaata positiota; ja kun henki muistaa tämän, on se vain sen ilmaisemista, mitä havainnointi on. Havainnointi on nimittäin yksilöllistä; se on yksittäisyyttä, mutta siihen sisältyy, kun se lausutaan ja sanotaan julki, määreiden, määrättyjen mielteiden moninaisuus. Tämän julki sanomisen välttämättömyys sisältyy hengen käsitteeseen, koska henki on järjellistä itsetietoisuutta; se on itsessään järkevien määreiden objektiivisuutta, ja tullakseen täksi objektiivisuudeksi omalle itselleen, se päätyy sanoihin ja tekoihin. Sillä vain julki sanottu on järkevää. Siirtymä aistimellisesta tietoisuudesta mieltävään tietoisuuteen on sen lausumista julki, mitä objekti on. Tässä intelligenssi sanoo julki vain itsensä, oman sisimpänsä.

 

 

B. Mieltävä intelligenssi

 

§ 27

Mieltävänä intelligenssi on määreiden toinen-toisensa-ulkopuolella oloa; nämä määreet intelligenssi tietää omikseen ja se on niissä objektivoitunut omalle itselleen. Ajan ja avaruuden toinen-toisensa-ulkopuolella olo on siksi intelligenssin omaa aikaa ja avaruutta, ja nämä mielteet ovat kuvia.

Huom. Kun miellettä luonnehditaan siten, että se on intelligenssin omaa määrettä, tulee tämä käsittää siten, että myös havainnoinnit ovat intelligenssin omia määreitä, jos kohta intelligenssi on niihin uppoutunut siten, että ne muodostavat intelligenssin itsensä välittömän olemisen. Kun sitävastoin pyritään kiinnittämään havainnoinnit toisistaan erillisiksi, siirtyvät nämä määrättyjen mielteiden moninaisuudeksi, joista intelligenssi erottautuu niiden ykseytenä ja jotka itse ovat vain intelligenssin ulkoistuksia.

 

a) Välitön mielle

 

§ 28

Mielle on kuvana, viitatessaan havainnointiin, yleinen määre, se on havainnointiin sisältyvien määreiden moninaisuuden mielivaltaista yhteenliittelemistä. Siksi intelligenssi alistaa havainnoinnin kuvalle, tämän kuvan sisältäessä havinnoinnin yleisen puolen. Mitä havainnoinnissa tämän yleisyyden ohella on, on määreiden äärettömyys kaiken määrätyn mielteen tyhjänä negaationa. Intelligenssille havainnointi on pelkkä kuva, määrätty mielle ja koska tämä on intelliganssin omaa tuotetta, on intelligenssi kuvien maailma. Näiden kuvien ollessa intelligenssin omia, vapaita luomuksia intelligenssi on mielikuvituskykyä.

Huom. Käsityksen vaatiminen siitä, mitä havainnointi sisältää on samaa kuin jos vaatisi sanomaan, mitä ei-sanottavissa oleva on; se on samaa kuin vaatisi sanomaan, mitä intelligenssi on näiden annettujen mielteiden ohella, joista se nyt on tietoinen. Huomaamme helposti, että havainnointiin sisältyvä äärettömyys, kvalitatiiviseksi tai kvantitatiiviseksi äärettömyydeksi käsitettynä, kumoaa itse havainnoinnin yhtenä havainnointina, koska tähän äärettömyyteen täytyy kuulua myös sen (niiden määreiden), joka muodostaa jokaisen muun havainnoinnin. Määreitten äärettömäksi mahdollisuudeksi käsitettynä havainnointi taas on samaa kuin intelligenssi itse; myös se on tämä sama ääretön mahdollisuus. Tässä intelligenssi muistaa itsessään olevansa kyseinen mahdollisuus, koska se on mielteiden moninaisuutta ja näin siis jokaisen yksittäisen mielteen negaatiota. Että ”miellettä” tässä käytetään sukukäsitteenä ja kuvaakin sanotaan mielteeksi, on perusteltua itse sanan etymologian pohjalta. Lienee tosiasia, että yksinkertaisin ja välittömin mielle jostain asiasta on käsitys sen kuvasta; samoin, että kuva on intelligenssin vapaasti suorittamaa tiettyjen, annettujen määreiden yhteenliittämistä.

 

b) Mielikuvituskyky

 

§ 29

Intelligenssi, kun se muistuu itsessään koko havainnoinnin rikkautena, on kuvien maailma; kutsuessaan uumenistaan esiin nämä kuvat intelligenssi on 1) uusintavaa mielikuvituskykyä. Mutta kun kuva on moninaisten määreiden yhteenliittämistä, ja kuvat kuuluvat intelligenssille, on kukin kuva jokin kuva vain viittaamalla tässä määreiden moninaisuudessa toisiin kuviin. Tämä relaatio riippuu kuviin sisältyvistä määreistä, jotka puolestaan ovat itselleen kuvia, joiden alaisiksi mainitut keskenään suhteissa olevat kuvat on subsumoitu kuten yhteisen, yleisen kuvan alaisiksi.

Huom. Kuva on tiettyjen havainnoinnissa annettujen määreiden (tuntomerkkien) yhteenliittämistä. Intelligenssiin kuuluvana – koska tämä on sen vapaata yhteenliittämistä – kuvalla vuorostaan on yksilöllisyytensä; se on yksittäinen kuva eroamalla toisista intelligenssin kuvista. Se siis edellyttää näitä ja on suhteessa näihin itse niiden määreiden kautta, jotka muodostavat sen sisällön. Myös nämä määreet siis ovat edellytettyjä, jokaisen itsessään sisältäessä vielä moninaisia määreitä ja itse muodostaessa uusia kuvia.

 

§ 30

Jokainen kuva on siis ”tämä” kuva ei sen nojalla, että se suhteutuu havainnointiin, vaan kuvien edellytetyn äärettömyyden seurauksena, äärettömyyden joka muodostaa itse intelligenssin. Intelligenssi on siten niiden kuvien vapaata tuottamista, jotka ilmaisevat havainnointia; se synnyttää nämä omasta sisimmästään. Sellaisena intelligenssi on 2) tuottavaa mielikuvituskykyä ja sen kuvat ovat symboleita.

Huom. Vasta tässä on intelligenssin suhteen kehitelty se, mikä jo oli meidän tarkastelullemme (§ 27) annettua, nimittäin että intelligenssi itse on se totaalisuus ja äärettömyys, josta havainnointi – ilmaistua kuvaa lukuun ottamatta – muodostuu. Tuottavaa mielikuvituskykyä nimitetään myös fantasiaksi, symbolisoivaksi, allegorisoivaksi mielikuvitukseksi. On tarpeetonta huomauttaa, että vaikka kaikki kaunotaide edellyttääkin taiteilijalta fantasiaa, ei taide itse ole pelkkää subjektiivisen hengen symboliikkaa, vaan sillä on oma paikkansa hengen kehityksessä; taide ei ole vain subjektiivisten päähänpistojen, vaan yleisen järjen manifestaatiota.

 

§ 31

Intelligenssi, joka näin siis tietää itsensä mielteiden totaalisuudeksi ja tuottavansa ne omista uumenistaan, on siten vapauttanut itsensä havainnoinnista sikäli kuin havainnointi on edellytetty, valmiina löydettävä määre; se on osoittanut olevansa itse ainoa edellytetty, jonka ansiosta havainnointikin on sitä mitä se on. Havainnointi itse on näin ollen tuote, ja intelligenssi on havainnointia tuottavana 3) merkitsevää mielikuvituskykyä. Sen merkkinä on havainnointi, mutta sellainen havainnointi, jonka oma objektiivisuus ei ole siinä itsessään, vaan joka toimii jonkin intelligenssin mielteen merkkinä siten että intelligenssi antaa sille kaiken sen merkityksen. Tämä merkki intelligenssin omana tuotteena on ääni, kieli.

Huom. Kuva, symboli ja merkki ovat intelligenssin vapauden tarkoin määrätysti toisistaan eroavia ilmauksia. Kuva vastaa enemmän tai vähemmän asiaa, havainnoinnin sisältöä ja se on mielteen kaltainen. Myös symboli muistuttaa suhteissaan ulkoisesti sitä miellettä, jota se merkitsee. Esimerkiksi ympyrän kehä ilman alkua tai loppua olevana viivana on ikuisuuden, päättymättömän ajan symboli. Mutta merkki on intelligenssin vapaa tuote. Se ei ole merkityn kaltainen ja pätee ainoastaan intelligenssin vapaan määreen mukaisesti. Merkki voi olla mikä aistimellinen yksittäisyys tahansa; niinpä se voi olla jokin tarjolla oleva havainnointi, johon intelligenssi ikään kuin sijoittaa kaiken sen merkityksen. Mutta kun merkitsevään mielikuvituskykyyn olennaisesti sisältyy, että myös havainnointi itsekin on hengen vapaata tuotetta, on vain artikuloitu ääni siihen liittyvine eleineen ja ilmeineen tällainen vapaasti tuotettu merkki. Hieroglyfi ja kirjainkirjoitus ovat kyseisen intelligenssin vapauden myöhempää ilmausta; ne ovat merkkien merkkejä, äänien merkkejä. Muuten kysymys: minkä tähden äännekieli on intelligenssin vapaiden mielteiden merkki, sisältää saman kuin kysymys, miksi silmä näkee ja korva kuulee. Intelligenssi on sielua ja sellaisena se eroaa ruumiillisesti yhtä hyvin tietoisuutta vailla olevasta luonnosta kuin muista yksilöllisistä intelligensseistä. Aivan kuten intelligenssi ulkoisten aistien välityksellä suhteutuu luontoon, suhteutuu se niiden välityksellä myös toisiin intelligensseihin. Mutta ensin mainittuun, tietoisuutta vailla olevaan, epävapaaseen luontoon on sen suhdekin epävapaa, passiivinen; jälkimmäiseen, vapaaseen, itsetietoiseen henkeen intelligenssi suhteutuu vapaan välittäjäaineksen välityksellä, joka on hengen omaa tuotetta – kielen välityksellä.

 

c) Muisti

 

§ 32

Mielikuvituskyvyn suorittama havainnoinnin ja sen merkityksen yhdistäminen jossain merkissä on yksittäistä tuottamista; se on useiden erityisten merkkien luomista. Mutta intelligenssi on näiden erityisten mielikuvituskyvyn tuotteiden negaatiota, se on niiden yleinen perusta. Siksi se tietää tämän yhdistämisen omakseen ja sisältää sen itsessään yleisenä, pysyvänä merkkinä – nimenä. Intelligenssi on näin siis itsensä puitteissa nimien moninaisuutta; havainnointi ja sen merkitys ovat niissä liittyneet yhteen ja niissä intelligenssi on itselleen objektiivinen. Nimeä säilyttävänä ja sen vapaasti esiin kutsuvana intelligenssi on muistia.

Huom. Kaikkina aikoina on psykologian vaikeimpiin ongelmiin kuulunut muistin oikean paikan osoittaminen henkisten kykyjen sarjassa. Kuten tässä on käynyt ilmi, eroaa muisti uusintavasta mielikuvituskyvystä siten, että jälkimmäinen on kuvien uusintamista, kun muisti taas on sanojen uusintamista. Sanatkin kutsuu tosin Minän vapaa toiminta esiin, mutta sen lisäksi sanoilla on keskenään välttämätön yhteys; kuvat sitä vastoin ovat mielivaltaisempia tuotteita ja niiden keskinäisyhteyskin on satunnainen. Mielikuvituskyky onkin siksi subjektiivisesti vapaampaa toimintaa kuin muisti. Muistin suorittamiin uusintamistoimiin pätee se associatio idearum, josta tavallisesti on tehty mielikuvituskyvyn laki, huolimatta siitä että mielikuvituskykyyn liitetyt lait ovat lakien vastakohta: tilapäisiä ja keskenään ristiriitaisia luonnostelmia. Muistin noudattamat lait ovat ajatuksen lakeja; ne ovat ymmärryksellistä tai järjellistä keskinäisyhteyttä siinä, mitä muisti säilyttää ja kutsuu esiin.

 

§ 33

Nimessä intelligenssillä on asia intelligenssille, joka uusintaa, kutsuu esiin nimen, ei havainnointi eikä kuva ole välttämätön, vaan intelligenssi tietää asian nimessä ja sen myötä. Intelligenssi ei sisällytä uusinnettuun nimeen mitään merkitystä, vaan siitä tulee – tottumuksen voimalla, sen ansiosta että se uusintaa nimen – nimien, sanojen maailma, nämä muodostavat ikäänkuin mekaanisesti rinnakkain järjestäytyneinä intelligenssin sisällön. Tämä on mekaaninen muisti.

Huom. Kaikki tieto on myös muistitietoa, ja vain sikäli tosi tietämistä, kun se säilyy muistissa. Tietämistä, kun se on pelkkää mekaanista muistitietämistä, pidetään oikeutetusti kuolleena tietämyksenä. Tällä laillahan se on niin sanotusti intelligenssin vallan ulkopuolella; se on kuollut aggregaatti. Mutta tämän johdosta on myöskin intelligenssi itse siirtynyt tai päätynyt riippumattomaan objektiivisuuteen, jonka se tietää samalla lailla kuin oman Minänsä, ja jonka itsessään järjellinen keskinäisyhteys muodostaa intelligenssin itsensä ajattelevana. Ks. seuraava §.

 

§ 34

Nimi on itsessään määreiden moninaisuus, jonka välityksellä se on yhteydessä muihin nimiin. Yhtäältä intelligenssi tietää siksi nimien, sanojen olevan sen vapaata luomusta, toisaalta on sen abstrakti subjektiivisuus kumottu, joten intelligenssi on sanan voiman, sanan välttämättömän keskinäisyhteyden sitomaa. Sanalla ei ole itsensä ulkopuolella subjektia, joka antaisi sanalle sen merkityksen, vaan merkitystä tulkitseva subjekti on samaa välttämätöntä keskinäisyhteyttä kuin sana, objekti. Sen tähden tämä on tosi objektiivisuutta, kuten myös subjekti totuudessaan. Näin kehiteltynä intelligenssi on ajatteleva intelligenssi.

Huom. Mieltävänä intelligenssi on vapaa siitä edellytyksestä minkä se sisältää havainnoivana intelligenssinä. Havainnoinnissa näet ovat intelligenssin määreet tarjolla olevia, annettuja määreitä, ja intelligenssi on vain annettujen määreiden totaalisuus. Ollessaan mieltävää tietää intelligenssi määreiden olevan sen omia tuotteita; mutta sen tähden intelligenssi jakautuu itsensä puitteissa uusintavaan, merkitsevään, tulkitsevaan subjektiin, sekä objektiin, jonka intelligenssi tuottaa, jota se merkitsee ja jota se tulkitsee. Tämä intelligenssin sisäinen dualismi esiintyy selvimpänä merkitsevässä mielikuvituskyvyssä; siinä merkki, tuotettu havainnointi on itsessään objekti, jonka merkitystä intelligenssi tulkitsee ja josta se näin tekee järjellisen objektin. Mutta muistissa intelligenssi itse on päätynyt objektiin, tullut tietämisen sisällöksi, jolla itsessään on oma merkityksensä. Näin siis intelligenssi, kun se on tulkitsevaa, on siirtymää yhdestä määreestä toiseen, mutta tässä siirtymisessä se samalla on määreiden sitomaa, koska siirtymä on se järjellinen kokonaisyhteys, mikä jokaisessa määreessä on annettu. Tämä on muistin merkitys siirtymämomenttina mielteestä ajatukseen. Ajattelevana intelligenssi näet on sanan sitomaa, se on vain sanoissa etenemistä sanassa annettua järjellistä keskinäisyhteyttä vastaavasti. Mielteen kanta on mielivallan, ajattelun on järjellisen vapauden katsantokantaa. Intelligenssin kehittely ajattelevana on etenemistä sen oivaltamiseen, että se välttämättömyys, jonka sitomaa ajattelu on sanoissa etenemisenä, on intelligenssin tosi vapautta.

 

 

C. Ajatteleva intelligenssi

 

§ 35

Henki on ajattelevana määreessä immanentti, elävä ajatus. Subjektina, subjektiivisena, ajattelevana henkenä siis intelligenssinä henki on muuan ajatteleva (cogitans) ja sillä on ajatuksia; mutta sen ajatus on määreen, määrätyn ajatuksen immanenttia kehittelyä. Ajatus on näin yhtäältä intelligenssin vapaata tekemistä, mutta toisaalta siihen sisältyy sen oma välttämätön kehittely. Itse tämä välttämättömyys on ajatuksen vapautta, sillä tämä on sen järjellisyyttä. Intelligenssi on ajattelevana, tietävänä itse se prosessi, missä määre käsitetään yleisenä ja välttämättömänä, eli, mikä on samaa, se on ajattelemisen tekemistä yleispäteväksi ja järjelliseksi kumoamalla abstrakti subjektiivisuus.

Huom. Ei tarvitse harkita paljoakaan havaitakseen, että mielivaltainen menettely ajatuksen maailmassa, subjektiivinen arveleminen ei voi olla järjellisen hengen tosi vapauden työtä. Sellainen menettely leimataankin päähänpistoksi, eriskummallisuudeksi jne.; vaaditaan sellaista kehittelyä ja käsitystä, joka sisältyy asian luontoon, on objektiivisesti pätevä, ei pelkkä subjektiivinen näkemys, oikku. Kun taas jokainen asia on vain sitä, mitä se ajatukselle on, oivalletaan tämän objektiivisuuden olevan vain määrätyssä ajatuksessa ja sen ilmauksessa, sanassa. Ajattelevan subjektin tosi vapautta on siksi alistuminen ajatuksen kuriin, sanan voimaan. Sillä toisin kuin subjektiivinen arveleminen mielisi, sana ei ole tyhjä sana, vaan se sisältää kaiken järjellisyyden, kaiken inhimillisen tietämisen. Senkään johdosta, että sana on perinnettä, että se on ajattelevan, ihmiskunnan vapaata tuotetta, ei sanan voima tee tyhjäksi hengen vapautta, vaan se on ja elää sanassa, jolla samaten on olemassaolonsa ja läsnäolonsa yksistään ajattelevassa subjektissa, vapaassa intelligenssissä.

 

 

§ 36

Ajatteleva intelligenssi on välittömästi a) ymmärrystä: määreen käsittämistä abstraktina ja etenemistä abstraktioissa. Tämä käsitystapa on analyyttistä se on määreen purkamista sen sisältämään määreiden moninaisuuteen ja näin etenemistä kohti yhä abstraktimpia määreitä, jotka käsitetään välittömien määreiden identtisyyden ja eroavaisuuden muodostajiksi.

Huom. Kun intelligenssi on määreestä määreeseen etenemistä, mutta samalla se ajattelevana on sellaisten määreiden liikettä ja prosessia, joilla itsessään on järjellinen keskinäisyhteys, muodostaa itse tämä järjellinen keskinäisyhteys intelligenssin kehityksen. Jokainen määre on nyt tämän yhteytensä nojalla toisiin määreisiin sitä, mitä se on, ja intelligenssi on tätä etenemistä käsittämällä määreiden identtisyyden, niiden yhteyden ja yhtymäkohdat. Tämä annetun määreen analyysi on yksinomaan abstraktia; se on määreen abstraktis-yleisen luonteen käsittämistä, missä sivuutetaan ja abstrahoidaan pois annetun määreen sisältämät äärettömät määreet (tuntomerkit) – juuri koska määreet ovat välittömästi annettuja, toisistaan eroavia määreitä, ja niiden analyysi on niiden identtisyyden, keskinäisen yhteyden käsittämistä. Tämän määreiden identtisyyden myötä on annettu myös niiden eroavaisuus; mutta tämäkin on vain abstraktia identtisyyttä, joka liittyy yksiin määreisiin, mutta ei toisiin.

 

§ 37

Mutta kun se käsite, joka ilmaisee määreiden abstraktin identtisyyden, on niiden suhteen yleinen määre, on intelligenssi b) arvostelma. Se on annettujen, välittömien määreiden subsumtiota yleisen käsitteen alaiseksi, joka predikaattina, määritelmänä ilmaisee niiden kvaliteetin, ominaisuuden, yleisen luonteen jne. Intelligenssi käsittää näin siis annetun määreen yksittäiseksi vastakohtana sille monet määreet kattavalle identtisyydelle, joka muodostaa näiden yleisen, järjellisen keskinäisyhteyden ja alistaa annetun määreen tämän yleisyyden alaiseksi. Yleinen käsite on arvostelmassa predikaatti, jonka alaiseksi välitön määre, subjekti alistetaan. Subjektilla on tässä se merkitys, että se on vain sitä, mitä predikaatti siitä sanoo; sillä on merkityksensä vain predikaatin osoittamassa järjellisessä yhteydessä muiden määreiden kanssa.

Huom. Ymmärryksen abstraktinen tapa menetellä siten, että määreissä tavoitetaan niiden identtisyys, johtaa uusiin määreisiin, jotka ilmaisevat vain siinä määrin välittömien määreiden järjellisen keskinäisyhteyden, kuin ne sisältävät näiden määreiden välttämättömän, niistä erottamattoman luonnon ja olemuksen. Kun sanotun identtisyyden ilmaisevat yleiset käsitteet taaskin ovat määrättyjä ajatuksia, määreitä, vaaditaan siis yleisten käsitteiden ja välittömien määreiden välistä järjellistä yhteyttä. Tämä johtaa siihen, että intelligenssi ottaa edelliset olennaisina ja alistaa niille sekä sisällyttää niihin jälkimmäiset. Ajatuksen kulun lähempi kehittely kuuluu logiikan piiriin. Intelligenssin kehittelyn olennainen puoli arvostelmana nojaa siihen, ettei jokainen predikaatti vastaa annettua subjektia, vaan yhtäältä predikaattiin sisältyy enemmän kuin subjektiin, toisaalta predikaatti ei sano subjektista kaikkea, mitä se on.

 

 

§ 38

Mutta kun ne yleiset käsitteet, jotka ilmaisevat määreiden yleisen luonteen, itse ovat määrättyjä ajatuksia, uusia määreitä, ja näin siis ovat sekä keskenään että välittömien määreiden kanssa järjellisessä yhteydessä, etenee intelligenssi määreisiin, joiden avulla tämä yhteys ilmaistaan ja todistetaan, se etenee päätelmiin ja on näin c) muodollista järkeä. On selvää, että tämä todistaminen voi jatkua loppumattomiin ja että jokainen välittävä määre puolestaan vaatii uusia määreitä; nämä välittävät sitä kumpaankin äärimmäisyyteen, joiden välitystä se itse on. Ainoaa järjellistä tässä todistamisessa on siis se yleinen oivallus, että määreet välittävät molemminpuolisesti toisiaan; että kuten yksittäinen on erityisen kautta välittynyttä, samoin myös yleisellä ja erityisellä on välityksensä yksittäisessä.

Huom. Ajatuksen – niin arvostelman kuin järjenkin – kehittely ei määreissä etenemisenäkään ole näissä pelkkinä abstraktioina liikkumista. Jo arvostelma sisältää sen, että predikaatti itsessään ja itseensä nähden kuuluu subjektiin, on välttämättömässä suhteessa subjektiin; tämä välttämätön yhteys todistetaan päätelmässä. Silti on helppo havaita, että kaikki määreet eivät ole samanluonteisia. Muutamat määreet, esim, väri, hahmo, hyödyllisyys, miellyttävyys jne. ovat predikaatteina vähemmän oleellisia kuin toiset, esim. sukumääreet, tai sellaiset vielä enemmän yleiset määreet kuin järjellisyys, totuus, oikea jne. Logiikka sisältää näiden predikaattien keskinäisyhteyden kehittelyn ja osoittaa ajatuksen etenemisen abstraktimmista konkreettisempiin määreisiin. Näissä esiintyy nyt selvimmin pykälätekstissä mainittu sisäinen välittyminen, joka muodostaa todistuksen välttämättömyyden. Niinpä esim. ”oikea” on yleisenä (yleistahtona) positiivista oikeutta, yhteiskuntaa yksittäisen subjektin välittämänä; tässä yksittäisessä subjektissa sillä on eksistenssinsä velvollisuutena, subjektin yhteiskunnallisessa asemassa ja partikulaarisissa tarpeissa, joiden toteuttamisen yhteiskunta takaa. Samaten yhteiskunta, siis ”yleinen”, on erityisten oikeuksien moninaisuutta siksi, että nämä esiintyvät sellaisina yksittäisen subjektin toiminnassa; ja nämä erityiset oikeudet voivat toteutua ja koitua yksittäisen ihmisen hyödyksi vain yhteiskunnassa, vain yhteiskunnan välittäminä. Siten myös yleisellä järjellä, sikäli kuin se on tietämistä, on eksistenssinsä ajattelevassa subjektissa tämän järjen eräänä osana, ja subjekti on järjellinen sen nojalla, että sen tietämisen määrä on sopusoinnussa yleisen järjen kanssa, on itsessään yleistä järkeä.

 

§ 39

Tämän ajattelemisen tulos, ajattelevan intelligenssin kehitys johtaa siihen, että ensinnäkin määreiden järjellisyys, objektiivinen ja järjellinen keskinäisyhteys, tulee intelligenssille objektivoiduksi; mutta toiseksi intelligenssi tietää tämän johdosta näiden objektiivisuuden ja järjellisyyden omaksi vapaaksi tuotteekseen, ajattelevan omiksi asettamuksiksi; intelligenssi siis tietää itsensä vapaudeksi, itsemääräämiseksi; se on vaikuttava henki.

Huom. Vaikka intelligenssi ajattelevana, on eräs määreiden annettu sisältö ja se tietää näiden määreiden sinänsä olevan ajattelevan subjektiivisuudesta riippumatonta yhteyttä, ja edelleen, kun intelligenssi, ymmärryksenä, on näiden määreiden analysoinnin ja yhdistämisen muodollista toimintaa, – niin itse tämän toiminnan tulos on sen vastakohta, koska se välttämättömyys, johon ajatus tässä toiminnassa päätyy, on intelligenssin itsensä asettamaa. Arvostelmassa näet itse se, joka ajattelee, on subjektia ja predikaattia yhdistävä, ikäänkuin sisäinen, itse määreiden takana tai niiden sisällä oleva side, joka muodostaa näiden välttämättömän yhteyden. Päätelmässä tämä sisäinen side esiintyy välitermissä (terminus medius), todistuksessa, ja kun jokainen päätelmän termi totuudessaan otettuna on välittävä, niin itse ajatteleva subjekti on manifestoitunut itselleen sinä, joka määrää; se esiintyy sinä, jonka nojalla annetuilla määreillä on välttämätön yhteys, se on järjellinen sisältö. Siten on kaikki tietäminen subjektin järjellisen käsittämisen ulkopuoliseksi ajateltuna tyhjää, määreetöntä abstraktiota. Sillä tietäminen on tietoa, määrättyä tietämistä, ainoastaan tietämisen määreiden välisen järjellisen yhteyden ansiosta; ja tämä järjellinen keskinäisyhteys sillä on vain olemassaolevassa järjessä, ajattelevassa subjektissa.

 

 

2. Tahtova henki

 

Subjektiivinen henki, joka tietää olevansa määräävä ja näiden määreiden olevan järjellistä todellisuutta, on tahtova, tahto.

Huom. Kuten edellä on mainittu, ei tietämistä ja tahtomista voi erottaa toisistaan siten, että henki olisi vain jompaa kumpaa näistä määreistä. Päinvastoin tietäminen on yhtä lailla itsemääräämistä kuin tahtominen järjellistä tietämistä. Siksipä juuri subjektiivinen henki tietää olevansa tahtova, itsemääräävä vasta järjellisenä tietämisenä; samaten tahto on vapaata itsemääräämistä, vapaata tahtoa vain ajattelevana, järjellisenä tahtona. – Kun nyt intelligenssi muodollisena järkenä tietää olevansa järjellisten määrättyjen ajatusten jatkuvaisuutta siten, että nämä yhtä hyvin muodostavat subjektiivisen hengen kuin muodostavat itsessään järjellisen keskinäisyhteyden, järjellisen maailman, tietää intelligenssi näissä vapautensa ja on näissä, yksinomaan itseensä nojaavana, se järki, joka noissä määreissä on immanentti ja määräävä. Sillä niminä, sanoma on tietämisen sisältö intelligenssin omaa tekoa; mutta kun sana puolestaan on sitä mitä se on yksinomaan järjellisyytensä, järjellisen sisäisen keskinäisyhteytensä ansiosta (määritelmänä, todistuksena), niin intelligenssin toiminta sanassa on vain tätä sanan järjellisyyttä, jonka ansiosta sana on tietämistä. Toisin sanoen, intelligenssi on järjellisenä itse tietämisen sisältö; ja tämä on sisältöä sen järkevän muodon nojalla, mikä sillä intelligenttinä on.

 

 

A. Käytännöllinen tunne

 

§ 41

Tahto on välittömästi käytännöllistä tunnetta: se on subjektiivisen hengen välitöntä tietoisuutta vapaudestaan, omasta Minästään itsemääräyksenä, määräävänä yksilönä. Käytännöllinen tunne ei ole abstraktiota kaikesta sisällöstä. Hengellä on käytännöllisenä tunteena järjellisistä määreistä muodostunut sisältö. Näissä määreissä se elää ja liikkuu; mutta se ei tiedä itseään tästä sisällöstä erilliseksi, vaan nämä määreet ovat välittömiä viettejä ja haluja, joista henki ei erota omaa Minäänsä. Henki on näin siis käytännöllisessä tunteessa jokaisena hetkenä vain jokin vietti, halu, tarve.

Huom. Mitä on sanottu tietämisestä ja tahtomisesta yleensä, pätee myös niiden erityisiin katsantokantoihin nähden. Niinpä käytännöllinen tunne lankeaa yhteen havainnoinin kanssa. Mutta havainnoinnissa subjektiivisella hengellä on määreiden moninaisuus, sisältö johon henki tietämisenä on uppoutunut; sitä vastoin käytännöllisenä tunteena henki on samaa sisältöä kuin halu, kuin tämän sisällön objektivaation, sen julki lausumisen ja toteuttamisen yleinen vaatimus. Se välitön ykseys määreen kanssa, johon subjektiivinen henki käytännöllisenä tunteena on palannut, on tulosta sen kehityksestä intelligenssinä. Sillä järjellisenä ajatteluna intelligenssi tietää sisällön kehittymisen olevan intelligenssin omaa; se ei tee eroa itsensä ja oman sisältönsä välillä.

 

§ 42

Mutta tänä viettien ja halujen moninaisuutena tahtova henki on vain niiden tyydyttämisen yleistä vaatimusta ja kun jokainen halu esiintyy samoin oikeuksin, on samaa vaatimusta tulla tyydytetyksi, on käytännöllinen tunne vaihtelevaista mielihyvän – mielipahan tunnetta, toinen toisensa tieltään tunkevan, täyttyneen ja täyttymättömän halun tunnetta.

Huom. Tunnekykyä on tapana pitää tiedostus ja haluamiskyvyn ohella eräänä ihmissielun kykynä. Nämä kolme kykyä, monine itse kullekin niistä alistettuine kykyineen, käsitetään tällöin ilman mitään keskinäistä yhteyttä oleviksi. Siksi myös erityisiä tunteita ja haluja, miten mielivaltaisesti ne määritelläänkään, on vaikea määritellä ja erottaa täsmällisesti, samoin kuin usein on vaikeata oivaltaa, miksi yhtä määrettä kutsutaan tunteeksi, toista pyyteeksi. Kuten tässä on selvitetty, on tunne subjektiivisen hengen välitöntä tietämistä yhtä hyvin kuin tahtomista. Tunteen sisältö on siksi samaa kuin tietämisen ja tahtomisen, vaikka henki ei tunteen katsantokannalta tajua tätä sisällöksi eikä erota omaa Minäänsä siitä. Henki tietää ja tahtoo tätä sisältöä yksinkertaisena, yksittäisenä tunteena, mutta erottamatta tätä määrättynä jokaisesta muusta tunteesta. Henki tietää tämän vain eräänä tänä, nykyhetkenä ja haluaa sitä eräänä tänä vaatimuksena, tänä mielihyvänä tai tänä mielipahana; henki on annetun määreen säilyttämisen tai kumoamisen, realisoinnin tai negeeraamisen halua. Muuten havaitaan, että mielihyvä ja -paha itse asiassa ovat molemmat halun tyydyttämisen vaatimusta; ensinmainittu on positiivista, jälkimmäinen negatiivista. Sillä yhden määreen yhteydessä koettu mielipaha on toiseen, edelliseen nähden vastakkaiseen liittyvää mielihyvää.

 

§ 43

Tässä halujen ja viettien moninaisuudessa, missä ei mikään halu, mikään vietti ole vallitseva, on subjektiivinen henki ainoastaan niiden tyydyttämisen yleistä viettiä. Se käsittää itsensä siksi pysyväiseksi, joka moninaisessa on; se käsittää itsensä yleiseksi ja samalla – sellaisena – jossain halussa, erityisessä vietissä manifestoituneeksi, olemassaolevaksi. Tämä käsitys on subjektin päätös, sen päätymistä johonkin haluun, jossa subjektiivinen henki esiintyy subjektina, tahtovana yksilönä.

Huom. Käytännöllisessä tunteessa subjektiivinen henki on ainoastaan yleistä vaatimista; se on tahtoa yleensä. Vasta kiteytyessään erääksi, muista erilliseksi haluksi se on subjekti, tahtova, muita tahtovia yksilöitä vastaan asettuva. Samoin ihminen on suhteessa muihin ihmisiin järjellisinä, tietävinä ja tahtovina subjekteina vasta kun hän lausuu julki itsensä määrättynä tietämisenä tai päätyy määrättyyn toimintaan. Kuitenkaan ei tässä vielä ole kyse ulkoisesta toiminnasta, vaan subjektiivisen hengen määreestä itsensä puitteissa, sen suhteesta haluun omana sisäisenä, immanenttina määreenään.

 

 

B. Halu

 

§ 44

Halu on määreeseen liittyvää tahtoa. Tämä määre ei voi olla pelkkää luonnollista, aistimellista halua, vaan se on mitä tahansa subjektiivisen hengen sisältöä. Sillä haluna se on ylipäätään ottaen määrätty mielle, jonka subjekti erottaa muista määreistä. Subjektiivinen henki tietää halun olevan sen oma määre. Mutta kun sillä samalla tahtovana on subjektiivisuutensa tässä määrätyssä halussa, on tahto intohimoa, passiota.

Huom. Tällä kannalla pysyttäytyessämme olisi eri halujen luetteleminen ja niiden sisäisen keskinäisyhteyden osoittaminen sitä abstraktia menettelytapaa, jota psykologit usein ovat noudattaneet; tämän mukaisesti yksi halu olisi ainoastaan toisen halun abstraktia negaatiota tai sen jokin määräämätön aste, ja halujen lukumäärää voitaisiin kvalitatiivisissa ja kvantitatiivisissa vivahteissa lisätä äärettömiin. Halu on tosin yleisesti ottaen järjellistä, mutta ei-järjellisessä muodossa; sen vuoksi sitä kutsutaankin sokeaksi haluksi ja passioksi. Järjellisessä muodossaan se esiintyy vasta järjellisen tahdon katsantokannalla, ja tämä on objektiivisen hengen kanta. Tällä kannalla halu on velvollisuutta, tarkoitusta, aikomusta, ja voi ainoastaan sellaisena tulla sisältönsä puolesta tarkastelun kohteeksi. Seuraava pykälä osoittaa myös, miksi tässä kohdin jokaisen halun sisältöä ja erityislaatua koskevan määreen täytyy jäädä mielivaltaiseksi – jokainen halu on nimittäin itsessään määreiden moninaisuus.

 

§ 45

Mutta erityinen halu sisältää määreiden moninaisuuden siten, että sillä on moninaisia tapoja ja teitä tullakseen tyydytetyksi. Näin se jakaantuu eri halujen moninaisuudeksi. Subjekti on nyt näiden erillisten halujen negaatiota; se ei ole sidottu yhteen määrättyyn haluun, vaan on tämän tai tuon halun pelkkää mahdollisuutta. Subjekti voi tänä mahdollisuutena toteuttaa itsensä ja esiintyä jossain halussa, mutta yhtä hyvin jossain toisessa. Sellaisena subjektiivinen henki tietää olevansa halujen vapaata määräämistä näiden ollessa sen omaa sisältöä, ja se vapaata tahtoa.

Huom. Tässä subjektiivisen hengen siirtymässä näyttäytyy meille tahtomisen ja tietämisen identtisyys, koska subjekti ainoastaan mieltävänä, tavoittaessaan mielteen määreissä erityisen halun, tietää itsensä vapautena, halua määräävänä vapaana tahtona. Jatkossa osoitetaan, kuinka subjekti on vapautta ainoastaan olemalla itselleen tätä identtisyyttä, olemalla itselleen ajattelevaa, järjellistä tahtoa, ts. siten että sillä on määreenään järjellinen sisältö – sisältö, joka on ainoastaan järjellisen muotonsa nojalla. Käytännöllinen tunne on samaa määrättyjen halujen mahdollisuutta, joka tässä on esiintynyt vapaana tahtona. Mutta käytännöllinen tunne on tätä yleisyyttä ja mahdollisuutta välittömässä ykseydessä määrätyn, olemassaolevan halun kanssa. Vasta erityisessä halussa, määrättynä sisältönä, esiintyy tämä yleisyyden momentti määrätyn halun, määreen vastaisena; se on mahdollisuutta vasta­koh­tana määreelle, tämän mahdollisuuden manifestaationa, eräänä määreenä sen määreiden äärettömyyden joukossa, joka sisältyy mahdollisuuteen.

 

 

C. Vapaa tahto

 

a) Abstrakti vapaus

 

§ 46

Vapaa tahto on välittömästi a) abstraktia vapautta: vapaata mahdollisuutta päätyä määreeseen. Mutta tämä vapaus on pelkästään abstraktia, yhtäältä yleistä tahtoa, kaiken tahdon määreen ja sisällön tyhjää negaatiota. Se edellyttää siksi määrettä ja on tämän edellytyksen johdosta itse määrätty; se on välttämättömästi eräs määre, toisaalta määrättyä tahtoa. Mutta tämä määre on itsessään määreiden moninaisuus, eikä tahto näin siis ole yhteen määreeseen sidottu, vaan se on vapautta päätyä yhteen tai toiseen annetuista määreistä; se on subjektiivista tahtoa.

Huom. Abstrakti vapaus on määreitä vailla oleva Minä. Tämä puolestaan on vain määreen negaatiota; se edellyttää määrettä välittömänä – ja on sen määräämää; siinä sillä on selityksensä ja määreensä. Vapaa tahto on siis nämä molemmat momentit: yleisyys ja määre. Sellaisena vapaa tahto muodostaa subjektiivisen hengen vapauden, vapaan tahdon. Subjektiivinen henki ei ole määreetön ja sisällyksetön Minä, vaan sillä on myös olemassaolonsa määreessä, määrätyssä halussa. Mutta yhtä hyvin määre edellyttää abstraktia minää mahdollisuutenaan, ja vapaa tahto on sen tähden näiden molempien momenttien ykseyttä.

 

b) Subjektiivinen tahto

 

§ 47

Subjektiivinen tahto on 1) mielivaltaa, vapaata valintaa (arbitrium) niiden määrättyjen halujen välillä, jotka muodostavat sen annetun, välttämättömän sisällön. Mutta tällä sisällöllä, halulla, on itsessään välttämätön keskinäisyhteytensä, ja yhden halun tyydyttäminen poissulkee ja kumoaa toisen. Subjektiivinen vapaus ei näin siis ole vapautta, koska se on halun sitomaa eikä sillä ole valtaa tyydyttää kaikkia halujaan. Siksi se tekee kyseisen tyydytyksen totaalisuuden, onnellisuuden päämääräkseen ja on pelkkää onnellisuuden realisointiin tähtäävää prosessia. Mutta koska tämä onnellisuus on annettujen määreiden moninaisuutta, muodostaa se subjektin vapaan valinnan periaatteena subjektin vapauden kahleen.

Huom. Kun subjektiivinen vapaus yhtäältä on vapaata valintaa ja ratkaisua, mutta toisaalta ratkaisee vain annetusta sisällöstä, halusta, niin tässä syntyy kiista vapauden ja välttämättömyyden välille, jossa subjekti toisaalta on vapaata yleisyyttä ja toisaalta annettua määrettä. Kun näet subjekti mielivaltana valitsee, on tämä valinta joko puhdasta satunnaisuutta ja näin siis vapauden vastakohta; tai sitten subjektin valinnan määrää jokin tietty tarkoitus, se tapahtuu jotain määrättyä tarkoitusperää silmälläpitäen jne., toisin sanoen subjektin valinnan perusteena on siis annettu määre ja siten sen vapaus on tämän sitomaa. Itse vapaan tahdon käsitteessä, sikäli kuin se on mielivaltaa, vapautta tehdä ja jättää tekemättä, piilee siten sen kumoutuminen ja siirtymä sen vastakohtaan, välttämättömyyteen. Sensijaan että olisi vapautta, mielivalta onkin vapaa tahto ristiriitana. Tämä on jo osoitettu itsetietoisuuden kannan tasolla, Minän suhteessa ulkoiseen objektiin. Tässä kyseinen ristiriita esiintyy subjektin suhteessa itseensä, omiin määreisiinsä.

 

§ 48

Subjektiivinen henki pyrkiikin siksi tavoittamaan tämän sisällön järkevässä yleisyydessään, alistamaan halujen epäolennaisen ja satunnaisen puolen ja näin tekemään omasta sisällöstään yleisen, annetusta ja välittämöstä halusta riippumattoman. Subjektiivinen tahto on siis 2) reflektoivaa tahtoa, ja sen päämääränä on onnellisuus haluihin sisältyvän olennaisen, yleisen tyydyttämisenä.

Huom. Reflektoivaan tahtoon sisältyy jo sen tunnustaminen, ettei mielivaltaa käy yhdistäminen tahdon vapauteen. Sillä abstrahoitumalla pois osasta tahdon sisältöä epäolennaisena, ja käsittämällä toisen osan tätä sisältöä siksi olennaiseksi, jonka tyydyttämisestä muodostuu onnellisuus, vapauttaa subjekti kylläkin toisaalta välittömän halun välittömyydestään ja synnyttää subjektin vapauden (reflektoivana) kautta välittyneen tietyn sisällön. Mutta toisaalta taas subjekti luopuu näin mielivallastaan, koska sillä ei enää ole vapaata valintaa sisällön sen osan suhteen, joka muodostaa ei-olennaisen. Tällä kannalta olennainen ja epäolennainen ovat hyvä ja paha. Koska epäolennainen on sitä, mikä tulee jättää ja uhrata, voidaan niin ikään sanoa, että ihminen on luonnostaan paha. Mutta koska olennainenkin on annetussa sisällössä immanentti olennainen, voidaan yhtä hyvin sanoa, että ihminen on luonnostaan hyvä. Lähemmin käsitettynä itse mielivalta on sitä, mikä on välitöntä, epäolennaista ja pahaa; se kumoutuu reflektoivassa tahdossa. Mutta se on pahaa ainoastaan kumottuna – epäolennaisena. Mielivallan toimet ovat pelkästään satunnaisia, katoavia; ne ovat järjellisen maailmanj ärj estyksen kannalta epäolennaisia. Sentähden sanotaan, että Jumala kääntää pahankin hyväksi.

 

§ 49

Myös reflektoiva tahto sisältää subjektiivisen tahdon kaksi momenttia: vapauden, koska refleksioprosessi, olennaisen käsittäminen tahdon sisällössä, on subjektin omaa tekoa; ja välttämättömyyden, koska olennainen on se yleinen, mikä määrätyssä sisällössä, tahdossa on annettu. Mutta reflektoivana subjektiivinen tahto on kumonnut mielivaltaisuutensa, ja sen vapaus on vain sen määräämistä, mikä sisällössä sinänsä on olennaista, ts. sen itsemäärääminen on vapaata vain mikäli se vastaa sisällössä annettua yleistä ja järjellistä. Sellaisena subjektiivinen tahto on 3) ajattelevaa vapaata tahtoa.

Huom. Ihminen uhraa subjektiivisuudestaan ainoastaan itse mielivallan mielivaltana. Ajattelevan tahdon sisältö ei ole uusi, ulkoapäin annettu sisältö, vaan se tavataan jo ikäänkuin ituna halussa. Sillä onnellisuus päämääränä on välittömästi kaikki halut. Mutta koska se sellaisena on loputonta etenemistä, saavuttamaton päämäärä, tekee reflektoiva tahto halussa olevan olennaisen onnellisuuden sisällöksi, ts. alistaa yhden halun toiselle. Ajatteleva tahto on sen oivaltamista, että tahdolla on tosi vapautensa tässä halun yleistämisen, sille olennaisen, toden ja järjellisen sisällön antamisen prosessissa. Alistamalla välittömän halun tälle järjelliselle sisällölle subjekti alistaa samalla mielivaltansa, vapaan valinnan eri välittömien halujen välillä. Mutta näin tulee kumotuksi vain se ristiriita, mikä sisältyy mielivaltaan.

 

c) Järjellinen tahto

 

§ 50

Mutta ajatteleva subjektiivinen tahto sisältää ainoastaan sen vaatimuksen, että sisältö on järjellinen ja identtinen subjektin vapauden kanssa. Se on siten tämän vaatimuksen toteuttamisen prosessi, toisin sanoen prosessi, joka kehittää sisällön järjellisten määreiden systeemiksi ja samalla löytää vapautensa näissä määreissä. Tämä kehittely on se, mikä on oikeaa, ja näin kehitelty tahto on 4) järjellistä vapaata tahtoa.

Huom. Jo välittömänä haluna subjekti on tahtoa; mutta se on tahtoa viettinä, yleisenä vaatimisena. Mielivalta, subjektiivinen tahto on siksi halujen välillä tehtynä valintana muuan tahdon suhde itseensä. Mutta subjektiivinen tahto on välttämättömästi määrätty; se on halua ja sen suhde haluun on siksi yhden halun suhdetta toiseen.

Ajattelevana tahtona taas tahto on suhteessa halun järjelliseen ja yleiseen puoleen, ts. omiin järjellisiin määreisiinsä. Näiden järjellisyys on kuitenkin yhtäältä vain tarkoitusperää, on vain ajattelevan tahdon (ajatuksen) vapaan määräämisen nojalla. Toisaalta ajatteleva tahto on määreiden sisäisen järjellisen keskinäisyhteyden sitomaa. Siksi sen suorittama halun määrääminen annettuna sisältönä on samaa prosessia kuin näiden immanentti kehittely. Ajattelevalla tahdolla on siten olemisensa näissä järjellisesti kehitellyissä määreissä ja se on näiden määreiden totaalisuutena järjellistä tahtoa.

 

§ 51

Mutta subjektiivinen henki, joka näin on ajattelemisen ja tahtomisen ykseyttä sekä tietää olevansa tämä yhteys ainoastaan järjellisten määreiden sisältönä, järjestelmänä, on täten kumonnut subjektiivisuutensa ja on objektiivista henkeä.

 

Loppuhuomautus

Subjektiivisen hengen kehityksen eri momentit esiintyvät myös historiallisesti itse kunkin yksilön sivistyessä. Niinpä esimerkiksi tunne-elämä edeltää itsetietoisuutta, tämä järjellistä tahtoa jne. Tässä ei kuitenkaan ole kyse sellaisesta sivistyksen historiasta, vaan, kuten edellä on sanottu, ainoastaan hengen käsitteen kehittelystä sen eri, toisikseen siirtyvien momenttien kautta. Kyseinen kehitys on sen osoittamista, miten jokaisella näistä momenteista on perusteensa, totuutensa seuraavassa ja miten myöhempi momentti selittää edellisen itsessään otettuna riittämättömäksi ja yksipuoliseksi katsantokannaksi. Jokainen katsantokanta siirtyy näet sillä tavoin seuraavaksi kannaksi, että se tähän sisältyvänä momenttina saa oikean merkityksensä. Niinpä yhtä hyvin tunne-elämä kuin itsetietoisuus tähän sisältyvine tietoisuuksineen ovat ajattelevan ja tahtovan hengen momentteja. Mutta samoin kuin jokainen edeltävä katsantokanta on omaksuttu seuraavan momentiksi, sisältyy tämäkin edelliseen, vaikkakin vain potentialiter [mahdollisuuden mukaan], ei-tietoisesti ja kehittelemättömänä. Seuraavaan momenttiin siirtymisen pohjana on näet ainoastaan aikaisempi, ja sen sisällön kehitteleminen muodostaa kyseisen siirtymän. Kehittely on siksi metodiltaan kaksinainen. Sillä yhtäältä on jokainen seuraava käsite, jonka alaisena subjektiivinen henki käsitetään, edeltävän määritelmä; se on tähän sisältyvä tunnusmerkki. Toisaalta taas se on uusi, rikkaampi ja konkreettisempi käsite kuin mikään edeltävä. Toisin sanoen, kehittelyn kulku on yhtäältä analyyttinen, toisaalta synteettinen. Näin on siis kaikkialla abstrahoitava pois kaikki eri momenttien väliset aikasuhteet; myös hengen katsantokanta, sikäli kuin se on äärellinen, fenomenaalinen, on abstrahoitava pois, vaikka tämä lankeaakin yhteen yksilön historiallisen kehityksen kanssa ja fenomenologia ennakoikin hengen pidemmälle kehittyneitä kantoja ajattelevana, tahtovana ja objektiivisena henkenä. Sillä subjektiivinen henki voi tajuta itsensä henkenä vain järjellisen itsetietoisena.

Selittääksemme lähemmin esitettyä luomme yleiskatsauksen subjektiivisen hengen luonnetta koskevan esityksen tuloksiin.

A. Sielu on henki vailla tietoisuutta; se on sellainen hengen katsantokanta, joka on tajuttavissa vasta kun se on jätetty taakse sinä momenttina, jonka negaatio tekee hengestä tietoisuuden. – Henki on sieluna sitä, mitä usein on kutsuttu eläinsieluksi; mutta sellaisena sitä ei tule sekoittaa elämän käsitteeseen, orgaaniseen elämänprosessiin. – Jokainen tietoisuuden akti, jokainen määrätty mielle ja halu on tätä negaatiota; se on tämän ihmisen eläimellisenä yksilönä omaksuman kannan jättämistä ja kumoamista. Sillä jokaisessa tällaisessa aktissa ihminen käsittää itsensä Minäksi, yleisyydeksi, joka pitää koossa ja erottaa ollessaan kyseinen yleisyys – jokaisen määreen omasta olemisestaan. Välttämätön siirtymä tästä käsitteestä hengestä sieluna tietoisuuden käsitteeseen sisältyy jo itse tietoisuutta vailla olemisen käsitteeseen. Jälkimmäinen käsite näet on tavoitettavissa vain tietoisuuden vastakohtana, edellyttämällä tietoisuus. Sen tähden kyseinen siirtymä onkin esitetty siten, että sielu tunteiden moninaisuutena erottaa itsensä itsestään tunteena ja silti on jokaisena hetkenä tunnetta – että sielu tunteiden moninaisuutena, totaalisuutena on olemassa yhdessä tunteessa. Itse tämä ero sielun välillä kaikkena tunteena ja eräänä tunteena, jossa sielu kuitenkin on kokonainen ja läsnä, muodostaa siirtymän tietoisuuteen. Kyseinen ero on välttämätön edellytys sielulle pelkästään eräänä tunteena, jossa se on vailla tietoisuutta, koska yksi tunne on tätä yhtä ainoastaan erottautumalla tunteiden totaalisuudesta.

B. Tietoisuus on se hengen kanta, jossa se on mainittua eroa itsensä kanssa määreiden totaalisuutena ja eräänä määreenä. Tietoisuus on siksi samalla itsetietoisuutta, mutta sellaista itsetietoisuutta, missä henki, vaikka se tietääkin itsensä määreiden totaalisuudeksi, on olemassa yhdessä määreessä. Tietoisuudettomuus, henki sieluna, ei ole kadonnut tietoisuudesta, vaan koska tietoisuus on tietoisuudettomuuden negaatiota, itse sitä aktia missä henki kehkeytyy tietoisuudettomuudesta, on tietoisuudettomuus tässä vain momenttina, nimittäin sinä edellytyksenä jonka negaation nojalla henki on tietoisuutta ja joka edellytyksenä on hengelle ulkoinen; se on tietoisuutta vailla oleva ulkoinen objekti. Tämä seikka – että hengen kehkeytyminen tietoisuudettomuudesta tietoisuuteen, määrättyyn mielteeseen, on samaa aktia kuin ulkoisen, tietoisuutta vailla olevan objektin määrääminen, sen käsittäminen määrätyssä mielteessä ja sen negaatio ulkoisena – muodostaa pääkohdan opissa hengestä tietoisuutena (vertaa § 14 ja §:n 15 huom.). Kaikki ajatteleminen ja tahtominen on tätä samaa toimintaa, vaikka ajattelussa korostuu jälkimmäinen puoli (edellytetyn objektin määrääminen), tahtomisessa taas edellinen (hengen päätyminen määreeseen). Mutta nämä molemmat puolet sisältyvät yhtä hyvin tahtomiseen kuin ajattelemiseenkin. Sillä määreettömän tahdon esiintyminen määrätyssä teossa määrää samalla määreettömän objektin. Siten tietoisuus tavataan myös hengen kehittyneempien kantojen tasolla. Oivallus tästä tietoisuuden tosi luonteesta muodostaa sen siirtymisen itsetietoisuuteen. Sillä ulkoinen objekti lakkaa olemasta hengelle ulkoinen edellytys koska henki ajattelemisen prosessina on oma edellytyksensä; näin siis henki muodostaa myös negeeratun objektin olemisen edellytyksen, koska jälkimmäinen on ainoastaan koska se kielletään. Jos siis kysytään: eikö silloin ole mitään ulkoista objektia, mitään materiaa? niin vastaus kuuluu: kyllä; mutta ulkoinen objekti on vain taakse jätettynä, negeerattuna, tietoisuuteen omaksuttuna, ja sellaisena se on määrätty mielle, ajatus. Myös aistimellisessa tietoisuudessa objekti on aistielimiin ja ruumiiseen nähden ulkoisena kumottu siten, että sielu on kaikkialla ruumiissa läsnä, sen johdosta että sielu on todellinen sielu. – Vastaavasti on ajatteleva ja tahtova Minä olemassa vain määrättynä ajatuksena, määrättynä haluna; sitä vastoin abstraktisena ajattelemisen ja tahtomisen kykynä se on edellytettyä, mutta negeerattua määreettömyyttä, jonka negaatiosta ja määreeseen siirtymisestä ajatteleminen ja tahtominen koostuvat.

C. Subjektiivinen henki on henkeä ainoastaan itsetietoisuutena, vain itsensä varaan saatettuna. Se ei silti ole abstraktia, subjektiivista itsetietoisuutta, vaan järjellistä itsetietoisuutta järjellisen sisällön, hengen omien määreiden prosessina. Tämä järjellinen itsetietoisuus on subjektiivisen ja objektiivisen itsetietoisuuden ykseyttä, koska Minä juuri siinä tietää olevansa määreiden (näiden prosessin ja kehittelyn) sisältö; nämä määreet ovat yhtä hyvin Minän omia kuin myös objektiivisesti päteviä yleisen itsetietoisuuden määreitä. Tällä kannalla on havainnointi; sen uppoutuneisuus itseensä ja sisältöönsä ovat sitä määreitä ja tietoisuutta vailla olemista, mistä havainnointi määrättynä mielteenä (kuvana) kehkeytyy; mutta tästä hengellä on se taakse jätettyä ja negeerattua momenttia koskeva varmuus, että se sisältää kaiken mielteen ja ajatuksen määreiden rikkauden. Sillä sen sisältö on tässä hengen omaa, eikä hengelle ole mitään ulkoista, mistä sen tietoisuuteen voitaisiin ottaa uusi sisältö. Tietoisuudella on tässä taas se merkitys, että henki yleisenä mielteenä (kuvana, symbolina) suhteutuu omaan itseensä havainnoinnin sisältönä, yksittäisenä tunteena. Objekti ulkoisena kohteena on tässä omaksuttu henkeen; objekti on nimessä, sanassa sitä, mitä se totuudessaan on, subjektiiviselle hengelle henkenä, tämän kanssa yhteenlankeava sisältö. Sillä sanottakoon mitä tahansa ulkoisesta objektista, vaikkapa se, ettei sitä voida sanoin lausua, on se sanottu, se on sana, nimi, määrätty ajatus.

Kaikkialla subjektiivista henkeä koskevassa opissa jokainen ”toinen” momentti on refleksiomomentti, joskin se on hengen refleksiota itseensä sen omista määreistä käsin, ei ulkoisesta objektista lähtien. Pääasiallisin seikka subjektiivisen hengen kehittelyssä henkenä on sen siirtyminen muistista ajatukseen ja ajattelemisesta tahtomiseen. Se kehittämättömien määreiden maailma, jota intelligenssi on havainnointina, on sille muistina nimien moninaisuutta; nimet eroavat toisistaan sen merkityksen nojalla, joka niillä on – sen tavallisen ilmauksen mukaisesti, että nimet merkitsevät eri asioita.Yhden tarkoitetun erottaa toisesta ainoastaan se, mitä intelligenssi niistä tietää, toisin sanoen se tapa ja luonne, jolla subjektiivinen henki nimessä tietää ne, ja näin siis nimet erottaa toisistaan itse nimien keskinäinen suhde toisiinsa. Tämä suhde, nimien määritelmä, on puolestaan uusi nimi, ja sen selvittely on siten siirtymistä sanasta sanaan, määritelmästä määritelmään. Tällaisesta selvittelystä koostuu ajattelu. Muisti edellyttää siis ajattelemista. Sillä muistin sisältönä ovat erilliset sanat, ja niiden erillisyys on ajatuksen työtä. Yksilölle sana on perintöä, jonka enentämisestä ja jalostamisesta tieteellinen kulttuuri koostuu ja jonka siis ajatuksen toiminta kulttuurin edistyessä on tuottanut. Sanan vastaanottaminen edellyttää kuitenkin itse yksilössä ajatuksen toimintaa, harkintaa joka vasta tekee sanasta erään, kaikista muista eroavan sanan. Harkinta on sanan sitomaa, ja tämä pyrkii yleispätevyyteen ja järjellisyyteen sanan selvittelyssä, määritelmässä. Tähän sisältyy myöskin, että kyseinen järjellisyys on hengen vapaasti asettamaa, että se on järjellistä vain harkinnan määrittelemänä ja todistamana sekä näin kaiken ajatuksen suhteen päteväksi tehtynä. Ankarammassa loogisessa siirtymässä tämä on ilmaistu siten, että jokaisessa päätelmässä välikäsite on etu- ja jälkikäsitteen merkityksen välttämätön edellytys, että nämä yhdistetään välikäsitteellä ja siten yleisesti edellyttävät todistusta, harkintaa, hengen vapaata toimintaa. Samoin välikäsitteen välttämätön yhteys kumpaankin muuhun käsitteeseen on ainoastaan toisen kautta välittynyt ja todistettu; merkitykseensä nähden se edellyttää näitä, niin että myös nämä ovat ajatuksen työtä, määritelmiä, todistuksia. Tässä on henki itselleen objektiivinen vapaana henkenä; se on lausunut oman vapautensa julki. Sillä tässä lankeavat jälleen yhteen subjektiivisuus ja objektiivisuus, yhtäältä subjektiivinen henki intelligenssinä ja sen annettuna sisältönä (sivistyksenä), toisaalta se merkitys, että hengellä ainoastaan tässä yhteydessä on vapautensa.

Vasta tässä kehkeytyy siksi subjektiivisen hengen käsite omasta itsestään vapaana tahtona, vaikka se on jo meidän tarkastelullemme ilmaissut itsensä kaikissa intelligenssin funktioissa. Tahtovan hengen kehittely koostuu sen välttämättömässä siirtymisessä ajattelevaan, järjelliseen tahtoon. Sellaisena on subjektiivinen henki sitä, mitä se totuudessaan on, nimittäin järjellisistä määreistä koostuvaa sisältöä, ts. niiden realisoinnin prosessia – ei subjektiivisina, mielivaltaisina, vaan olemassaolevana yleisenä järkenä, objektiivisuutena. Tässä subjektiivinen henki on sielua: jokainen järjellisen tahdon ilmaus näet on halun kumoamista välittömänä, aistillisena viettinä, tunteena. Se on tietoisuutta: jokaisena hetkenä se näet on eräs määre, eräs tahdon järjellinen ilmaus. Se on itsetietoisuutta: jokaisessa sellaisessa ilmauksessa se näet tietää vapautensa ja intelligenssinsä, koska tahdon ilmaukset ovat järjellisiä, ovat ajatuksen työtä. Näin siis järjellisesti tahtova henki on persoonallisuus, subjektiivisen hengen korkein määritelmä, johon kaikki edeltäneet sisältyvät, mutta joka juuri sen vuoksi myös muodostaa sen siirtymän objektiiviseen henkeen.