Runo

Ruusu ja lilja Hilpeesti viatonna ilakoivat Tietämättä lumovoimastansa Kaksi kedon kukkaa kulkijalle soivat Hymyn hänen niitä katsoissansa.   Toisen posket hehkui ruusun lailla, Toisen hipiä kuin lilja vieno; Ruusun tuoksua ei kumpainenkaan vailla, Varsi liljan kummallakin hieno.   Kukkaneidot oli hurmaavaiset, Kedon kainot immet värisevät; Puhdassydämiset luonnon neitokaiset, Kastekyyneleiset, hellän hymyilevät.   Vaeltaja joutui lumon valtaan, Oudot mietteet tuotti seuran somuus, Surun häive kuulsi riemun alta, Mielen rauhan alla asui levottomuus.   Myrtti Myrtti, riemuin uhkut vehmautta,...

Synnyinlahjaks luojaltasi Sait sä mielen hilpeän. Kolhuilta voit suojanasi Käyttää sitä kilpenä; Joskus surun pilvenlonka Taivaanrantaa varjoaa, Miten kaunis hymys onkaan, Jonka ilos tarjoaa. Onhan onni ihmiselon Kiitävä ja katoova, Torjuessas turhan pelon Itkut olet patoova; Raskas toisinaan on taakka, Silti pystyyn nostat pään, Itke, naura loppuun saakka, Sehän kuuluu elämään!    

Sydäntäni miksi kärventää, Auvon täyteiseltä lyönnit väliin jää? Miksi unen lailla haihtuu ajatus, Tuskaisesti unelmiinsa juuttunut? Miksi tulevaista vuotan maltitonna, Vaikka hetkeen tartun holtitonna?   Kulta, sallithan mun sydämeni Viilenneenä sykähdellä taasen, Järjen ääni alistumaan saa sen. Anna takaisin mun selkeyteni; Elämästä turha toivo kitke, Ettei enää sielu naura, itke.   Vallassasi on myös palauttaa Äsken menetetty, josta luopui Sieluni, pois onnen annoin, mutta Unelmista sydämeni juopui! Opetithan pettymään ja luottamaan, Rakkautta kaipaamaan ja vuottamaan.    

Lämmin katse kerran suo, Kumpuava sielustasi, Sydämeni maljan juo, Ylivuotavainen lasi Tyhjenee sen katseen tähden. Autuuteni syvä lähde Epätoivoks muuttuu, Koska kaipaan lähteen luo, Katsees jälleen multa puuttuu!