Osuus, jolla Suomen valtion tulee osallistua Riihimäen–Pietarin rautatien kustannuksiin, on arvioitu 20 miljoonaksi markaksi.
Nyttemmin jo tehdyn lainasopimuksen mukaan valtio saa lainasta tehollisesti 16 miljoonaa markkaa. Kun kotimaisesta rautatielainasta on siis jäänyt säästöön 285 000 markkaa, tulisi kyseisten kustannusten kattamiseksi vielä hankkia 3 715 000 markkaa.
Mutta lainan emissiohinta, Frankfurt am Mainissa 97 3/4 prosenttia, näyttää nykyoloissa epätavallisen kalliilta kuuden prosentin lainan kohdalla, kun ulkomailla on tarjolla useita lainoja, joista maksu on vain 70–75 prosenttia ja jotka nauttivat tehollista korkoa 7 % tai enemmänkin, joten ei voida ehdoitta olettaa, että koko laina voidaan toteuttaa. Jos kävisi niin, että valtio saa siitä vain sen osan, jonka lainanhankkijat ovat varmistaneet ja jonka pitäisi saapua viimeistään 14 kuukauden kuluessa 9 500 000 markan suuruisena, tai jos jäljelle jäävästä osasta voitaisiin laskea saatavan vain jokin osa, niin syntyvä puute, joka on täytettävä, saattaisi olla yhteensä 8–9 miljoonaa.
Jos lainaoperaation tulos olisi niin onneton, niin ottaen huomioon vahingon, jonka maan luotto sillä tavoin kärsisi, olisi uuden lainan hankkiminen lähitulevaisuudessa jotakuinkin hyväksyttävin ehdoin ilmeisesti hyvin vaikeaa.
On syitä olettaa, että osa lainaobligaatioista voitaisiin luovuttaa Englannissa rautatiekalustoa vastaan. Mutta tälläkin tavoin kohdataan vaikeuksia. Yhtäältä ei Consortium Erlanger & Compagnie suostune siihen, että luovutus tapahtuisi halvemmalla kuin 94 %, ja toisaalta on epävarmaa, olisiko englantilainen pankkihuone halukas suostumaan niin korkeaan hintaan. Ilman eri neuvotteluja ei hallitus myöskään voi käyttää lainaobligaatioita ennen kuin optiomääräaika päättyy vuoden 1868 lopussa.
Näissä epävarmoissa oloissa näyttää olevan varovaisinta, että rautatietyöt aloitetaan aluksi pienemmässä mittakaavassa, kunnes voidaan jonkunlaisella varmuudella arvioida, miten lainaoperaatio menestyy, ja että työt voidaan järjestää siten, että vaikka työn toteuttaminen kokonaisuudessaan jatkossa varojen puuttuessa kävisi mahdottomaksi, voitaisiin pelkästään suomalaisin varoin rakennettua osaa liikennöidä siten, että siitä on maalle hyötyä.
Vaikka lähes koko 16 miljoonan laina saataisiin, niin kuin yhä on syytä toivoa, tekee valtiontalouden tila silti muilta osin toivottavaksi noiden varojen hitaamman käytön.
Kun viime vuoden lokakuussa oli otettava 5 500 000 markan kreditiivilaina hätäaputoimien kustantamiseksi, tapahtui se edellyttäen, että osa siitä voidaan tarvittaessa sen erääntyessä viimeistään 1. marraskuuta 1869 muuntaa uudeksi lainaksi. Nousseet viljan hinnat ovat saaneet aikaan, että arvaamattoman suuri osa lainaksi otetuista varoista, suunnilleen 4 000 000 markkaa, on käytetty viljan ostamiseen. Vilja menee suureksi osaksi hätäaputöihin, ja myöskään sitä osaa, joka lainataan jo ennestään velkaantuneelle rahvaalle, ei voida laskea varmasti saatavan takaisin maksettuna ennen vuoden 1869 loppua.
Jos uusi laina ei olisi tullut välttämättömäksi, olisi kyseisen kreditiivilainan muuntaminen ollut verrattain helppoa. Nyt se on väistämättä vaikeampaa, varsinkin kun uudesta lainasta ei voitu päättää kyseisen kreditiivilainan myöntäneen pankkihuoneen Rothschild & Söhne kanssa. Ei voida pitää mitenkään varmana, että vuoden 1868 aikana siitä voidaan saada takaisin maksetuksi enempää kuin korkeintaan kaksi miljoonaa markkaa. Sen likvidointi vaatisi siis mahdollisesti pitempi- tai lyhyempiaikaista muuntolainaa hieman yli 3 ½ miljoonaa markkaa.
Lisäksi, kuten keisarillinen senaatti tietää, ovat hätäapurahaston, johon kreditiivilaina tuli, käteisvarat niin lopussa, että joitakin toimia tarvitaan niiden vahvistamiseksi. Valtiovaraintoimituskunta ei näe tähän muuta keinoa kuin että saadaan aikaan häilyvä velka laskemalla liikkeelle pienikorkoisia ja lyhyeksi ajaksi asetettuja ns. verorahasto-obligaatioita.
Kokouksessaan 11. joulukuuta keisarillinen senaatti päätti, että kreditiivilaina tulisi maksaa nyt sovitulla lainalla saaduista varoista, kun taas hätäapurahasto maksaisi vähitellen tämän ennakon, joka käytettäisiin rautatien rakentamiseen.
Sellaisella toimenpiteellä ei ainoastaan vältyttäisi raskaalta kaksinkertaiselta koronmaksulta, vaan vältettäisiin mahdollisesti myös kreditiivilainan edelleen muuntaminen.
Jos nimittäin maatamme tänä ja seuraavana vuonna siunataan hyvillä sadoilla, niin voidaan toivoa, että myös osa hätäapurahastosta saaduista viljalainoista saataisiin takaisin vuosien 1869 ja 1870 aikana.
Näin olettaen laskelma näyttäisi tällaiselta:
nyt sovitusta lainasta tehollisesti 16 000 000
rautatiehen käytettäisiin vuosina 1869 ja 1870 suoraan 10 000 000
vuonna 1868 maksetaan takaisin hätäapurahaston varoja 2 000 000
siirto 12 000 000
vuosina 1869 ja 1870 samoin takaisinmaksuja 4 000 000
Summa 16 000 000
Kun lisätään käytettävissä olevat säästöt vuonna 1865 otetusta kotimaisen rautatielainan ensimmäisestä sarjasta, 285 000 markkaa, tarvitaan kustannuksiin vielä 3 715 000 markkaa, mutta tämä vajaus voidaan pyöristettynä olettaa 4 000 000 markaksi, koska osa rautatieobligaatioista tulee jo arvottavaksi ennen kuin ne on myyty, ja muuten saatetaan lasketut kustannukset hyvinkin ylittää parillasadalla tuhannella markalla.
Mitä siis tulee noihin 4 miljoonaan markkaan, jotka joka tapauksessa puuttuvat Suomen valtion osuudesta rautatien kustannuksista, ei tällä hetkellä liene tehtävissä mitään luotettavaa suunnitelmaa tämän vajauksen täyttämiseksi. Jos nyt sovittu laina ei menesty, niin vajaus kasvaa, ja kysymyksen sen täyttämisestä uudella lainalla pitää siis tulla harkittavaksi vasta kun on saatu varmuus viimeksi mainitusta seikasta. Muilta osin riippuvat keinot kyseisen 4 miljoonan hankkimiseksi olennaisesti tämän ja seuraavan vuoden sadoista ja niistä riippuvasta valtiontalouden tilasta.
Valtiovaraintoimituskunnan alamainen ehdotus on siksi:
1. että lopullista päätöstä valtakunnanrahaston luvatun avustuksen maksuajoista, ja Suomen valtion niistä riippuvasta sitoumuksesta niin ikään tiettyinä määräaikoina asettaa käyttöön tietyt rahamäärät, ei tulisi tehdä ennen kuin tämän vuoden loppupuolella, jolloin sekä lainaoperaation tulokset että sadon laatu ovat tiedossa,
2. että siihen mennessä rautatietöihin lasketaan varmasti saatavan vain lainan sovittu osa, suunnilleen 9 645 000 markkaa, josta, kun jo 1 672 000 taalaria eli noin 6 260 000 markkaa on irtisanottu maksettavaksi, suurin osa lienee saapunut ennen vuoden loppua, jos laina toteutuu odotetusti.
Jos kuluvan vuoden lopussa osoittautuu, että vielä yhden lainan ottaminen vuoden 1869 lopulla tai vuoden 1870 alussa on mahdollista, näyttäisi laskelma rautatiekustannusten kattamisesta suunnilleen seuraavalta:
Kotimaisen rautatielainan säästynyt ylijäämä 285 000
vuodet 1868 ja 1869 otetusta ulkomaanlainasta 10 000 000
1868 takaisinmaksut hätäapurahastoon 2 000 000
1869 avustus valtakunnanrahastosta 4 000 000
1869 ja 1870 takaisinmaksut hätäapurahastoon 4 000 000
1870 avustus valtakunnanrahastosta 6 000 000
1870 Suomen valtion varoista, riippuen lyhyt- tai pitkäaikaisista
lisälainoista 4 000 000
Summa 30 285 000
Ja tällöin pitäisi valtakunnanrahastosta voida laskea saatavan edellinen 4 miljoonan markan avustus ennen vuoden 1869 puoliväliä sekä jälkimmäinen 6 miljoonaa markkaa ennen vuoden 1870 puoliväliä.
Voi toki käydä niinkin, että rautatietä ei voida laskea saatavan valmiiksi vuoden 1871 aikana. Tästä koituvan tappion vastapainona on ainakin jonkinlainen takuu siitä, että varat riittävät työn loppuun saattamiseen. Lisäksi on jo edellä mainittu se vahinko, joka tästä huolimatta koituu, jos huonot sadot tai haitalliset kauppasuhteet edelleen kuormittavat maan taloudellista asemaa ja edelleen lisäävät valtion velkaantumista, jolloin se valuuttamäärä, jolla maksetaan maan ulkomaanvelan vuotuismaksut, vähentää edelleen vuosittain sen pääomavaroja. Tämä rahamäärä on nykyisin hieman yli kolme miljoonaa markkaa.
Vahinkoa lisää se, että rautatien lopullista kustannusarviota ei vielä ole tehty, mikä voinee tapahtua vasta tämän vuoden lopulla. Nyt laadittuun arvioon eivät sisälly myöskään Päijänteen ja Vesijärven välisen kanavan kustannukset, ja tämä kanava on Riihimäen–Lahden radan välttämätön seuralainen. Lopuksi on lisättävä, että valtiota epäilemättä rasittavat monen vuoden ajan avustukset korjausten ja liikennekustannusten kattamiseen ja niin sanottujen täydennystöitten kustannukset – menot, joista vain mitä suotuisimmissa taloudellisissa oloissa voi olla mahdollista selvitä ilman lisävelkaantumista. Valtion on tähän mennessä täytynyt ei ainoastaan antaa 1 740 000 markkaa Helsingin–Hämeenlinnan radan kustannuksiin, vaan myös vuosina 1863–1867 sen korjaus- ja liikennekustannusten kattamiseen 603 000 markan avustukset eli vuosittain keskimäärin 120 000 markkaa, mikä on radan pituudelta virstaa kohti 1 164 markkaa. Jos ratojen pituus olisi 350 virstaa, olisi saman suuruinen avustus vuosittain suunnilleen 407 000 markkaa. Kyseenalaista lienee, tuottaisiko nyt kysymyksessä oleva rata, joka suuren osan vuodesta saa kilpailla merenkulun kanssa, ensimmäisten vuosiensa aikana parempaa tulosta. Mitään tätä koskevaa laskelmaa ei ole laadittu.
Lopuksi käy oheisista laskelmista ilmi, että sotilasrahastossa ruotusotaväen lakkauttamisesta koituva säästö ei kokonaan kata sovitun lainan vuosimaksuja, joiden maksamiseen se oli laskettu käytettävän. Olettaen, että laina menestyisi hyvin ja että 2/3 koko vuotuismaksusta pitäisi maksaa tänä vuonna, niin otettaessa huomioon erityisissä sotilasrahastoissa tällä hetkellä oleva 513 000 markan ylijäämä olisi vuotuismaksuista puuttuva rahamäärä ensimmäisen kolmen vuoden aikana vain 196 514 markkaa. Tämän vähäisen vajauksen täyttänee kuitenkin talletuskorko, jota voidaan laskea saatavan siitä osasta saatuja lainavaroja, jota ei heti käytetä. Vuodesta 1871 lähtien sotilasrahaston säästöt ovat vuosittain lähes 871 000 markkaa. Kun lainan vuotuismaksut ovat suunnilleen 1 100 000 markkaa, syntyy edelleen vuosittain vajausta 222 000 markkaa. Jos lainataan pariksi vuodeksi 4 000 000 markkaa hätäapurahastosta, pitäisi sen korkoa maksaa tästä rahastosta 240 000 markkaa, jolloin myös vuoden 1871 vuotuismaksu voitaisiin kattaa. Mutta sen kattamiseksi vuodesta 1872 lähtien ei voida vielä osoittaa mitään varmoja varoja.
Sitäkin arveluttavampaa olisi siksi tällä hetkellä päättää jostakin lisälainasta. Lähitulevaisuus vaatii äärimmäistä säästäväisyyttä, jotta tasapaino valtion tulojen ja menojen välillä voitaisiin säilyttää, ja jokainen merkittävä yleisen valtionrahaston menoarvion lisäys saa aikaan vajauksen, joka vähitellen johtaa lisääntyvään velkaantumiseen.
