SAKSA. KUVAUKSIA JA ARVIOINTEJA MATKALTA 1840–1841 Tukholma 1842

Editoitu teksti

Suomi

SISÄLLYS

 

I Kööpenhamina. – Matka Kielin, Hampurin, Bremenin, Osnabrückin ja Münsterin kautta Düsseldorfiin

II Mietteitä Saksan kansakunnastasta ja kansallishengestä. Preussi, sen laitokset ja suhde muuhun Saksaan

III Matka Reinillä. Köln, Bonn, Siebengebirge, Koblenz ja sen ympäristö, Bingen, Niederwald, Rheingau, Mainz ja Mannheim

IV Heidelberg. Matka Stuttgartin kautta Tübingeniin. Schwaben; maa, tavat ja elämäntapa, kansanjuhlat

V Baijeri. Augsburg, München: kaunista taidetta, elämäntapa. Maalaustaiteen galleriat

VI Wien. Tietoja Itävallasta. Teatteri

VII Berliini. Saksan yliopistot ja tiede

Liite Matkan talous

 

 

I KÖÖPENHAMINA. – MATKA KIELIN, HAMPURIN,

BREMENIN, OSNABRÜCKIN JA MÜNSTERIN

KAUTTA DÜSSELDORFIIN

 

Kaunis höyrylaiva Sverige työntyi loiskutellen Juutinraumaan mitä ihanimmassa säässä vielä kesäisen lämpimänä elokuun aamuna, ohi Stevensin kärjen hohtavien liitukallioiden toisella puolellamme ja Felsterbon riutan ja sen majakan toisella. Matka Tukholmasta ja Karlskronasta, jossa pistäydyimme hetkiseksi, oli sujunut n. 32 tunnissa mukavasti ja kelpo ruotsalaisten seurassa. Vain saapuessamme Karlskronaan nousi voimakas tuuli uhkaamaan että yöstä tulisi myrskyisä. Lyhyt pysähtyminen tuossa paikassa antoi uteliaalle laivasta jäämisen uhallakin tilaisuuden katsastaa kaupunkia juoksujalkaa. Sen sijainti on kaunis, mutta se näyttää jollakin tavoin keskeneräiseltä. Käynti tuotti todellakin pienen seikkailun eräälle matkustajista, jonka matkatavarat purettiin laivasta sen aikana ja joka joutui jatkamaan matkaansa Kööpenhaminaan ilman niitä. Sekaannuksen lienee aiheuttanut laivassa mukana ollut seurapiirien pikku nainen. Mainittakoon tapaus sattuneen epäonnen takia tässä, muuten suvaitsemattomuuteen lankeamatta. Selviydyimme siitä sekaannuksesta onnellisesti merelle ohi sataman suulla olevien monitykkisten patteriasemien, ja heti kun pääsimme avomerelle, tuuli tyyntyi, taivas kirkastui, tähdet kimmelsivät, suolainen vanavesi säkenöi, lasit ja kitaran kielet helisivät peräkannella, ja miehekäs, kaikuva ruotsalainen laulu kajahteli kauas tanssivien aaltojen yli.

Tätä iloista iltaa muistellen ja sen jälkivaikutuksia kokien liukastelimme mainittuna elokuun aamuna eteenpäin Juutinrauman melkeinpä peilityynellä pinnalla. Länsituuli oli puhaltanut muutamien päivien ajan. Vasta edellisenä iltapäivänä se oli kääntynyt itään, ja vähäiset itätuulen puuskahdukset saivat vielä parin sadan laivan purjeet lepattamaan, sen jälkeen kun se oli kertaheitolla saanut ne pusketuksi tänne saakka, luultavasti pitkän odottelun jälkeen. Näky oli kaunis. Kun näkee tuollaisen laivaston, joka tuhansien ihmisten hengenvaaran hinnalla kuljettaa rauhan tervehdyksiä ja rikkauksia rannoilta toisille, näky on sekä hieman juhlallinen että ilahduttava. Nämä uivat asunnot ovat todisteita ihmisälyn rohkeudesta ja mahdista, puhuvampia todisteita kuin arkkitehtuurin suurimmat mestariteokset, sillä ne elävät ja taistelevat joka hetki voittoisasti luonnon sokeita voimia vastaan. Ja kuinka kaunis onkaan tuollainen kevytrakenteinen alus, yllään massa paisuvia, muodoiltaan symmetrisiä purjeita! Tuollaisen paljouden joukkoon mahtuu rumiakin, mutta jonkin matkan päästä ne kaikki saavat matalan, tasapainoisen, keveän hahmon; kömpelöt muodot ja huonot puolet häviävät; ne näyttävät keveiltä ja siroilta. Ja kuinka kauniilta tässä ympäristössä, Sjellannin hymyilevän, tasaisen, reheväkasvuisen ja iloisten rakennusten täplittämän rannan edustalla, jolle Skånen paljaamman rannikon pitkät aaltoilevat linjat luovat vastakohdan, eivät suinkaan epäedullisella tavalla. Tuo kaikki oli niin kaunista, niin iloista ja juhlallista, että en osaa verrata sitä mihinkään muuhun kuin ihanaan sunnuntaiaamuun maalla, kun sitä kuuntelee metsäisellä mäellä ympärillä lähes täydellinen hiljaisuus ja kirkonkellojen etäinen ääni ja kun näkee pyhäasuisten kauniisti käyttäytyvien ryhmien virtaavan kaikilta kukkien reunustamilta niittyjen poluilta yhteen päätielle. Niin näyttivät täällä auringon kajossa juhla-asuiset purjehtijat etenevän kohti yhteistä päämäärää hiljaisina, mutta iloisina, ja meren välke ja sen rantojen levollinen vihreys vastasivat ympäröivää kukkaniittyä. Kirkonkelloja ei kuulunut, mutta kaikki keskustelut laivassa keskeytyivät, aivan kuin kaikki olisivat kuulostelleet niitä. Päiväkirjassani onkin merkintä siitä, että tuo oli sunnuntaiaamu.

Vuotta myöhemmin, syyskuussa, matkustin jälleen Juutinrauman poikki ja sen kauneimman osan kautta, Kööpenhaminasta Helsingörin ohi Kattegatiin; silloin olivat aurinko ja purjehtijat kuitenkin poissa, ja taulusta oli kadonnut elämä.

Nyt läiskyttelimme nopeasti suuren alusten määrän ja lisäksi keulassaan numeroa kantavien luotsiveneiden ohi, joita kiertelee Juutinraumassa kuin kärpäsiä maitokipossa. Pian kiersimme Tre Kronor-linnan, tervehdimme ja pysäytimme koneen odottaaksemme ruudin noutajaa, koska ruudin tuominen satamaan oli kiellettyä. Kauan odotimme turhaan. Lopulta kajahti vastaus etäisimmästä linnakkeesta ja laiturista lähti vene. Kun se oli saapunut laivan sivulle, siitä nousi alukseen tanskalainen meriupseeri täydessä asepuvussa, niin kauhistuneessa mielentilassa, että hän tuskin sai haukotuksi henkeään. Asia oli nimittäin niin, että meidän Sverigemme, joka kuuluu postilaitokselle, oli komea alus, päällystönä sotalaivaston upseereita, lippu ja tervehdys sen mukaiset. On vaikeaa käsittää, mitä tanskalaiset mahtoivat ajatella, mutta nähtävästi odotettiin jotakin aivan poikkeuksellista. – Nyt pääsimme eroon vaarallisesta tavarasta, ajoimme satamaan, ankkuroimme vähän matkan päähän ”Toldbodenista” ja olimme pian siellä ja annoimme vilkaista matkalaukkujemme sisältöä, piirtää harakanvarpaita passiimme ja maksoimme siitä hyvästä muutaman kolikon. ”Det Danske Sprog” ei kuulosta ruotsalaiseen korvaan yhtä naurettavalta kuin se luettuna näyttää, vaikka se ääntyykin aivan liian pehmeästi miehiseen suuhun. Sillä meille lueteltiin suuri määrä majataloja. Me, ystäväni B., oikeastaan pikemminkin –e Tukholmasta, ja kirjoittaja, valitsimme Kongens Nytorvin laidassa keskellä kaupunkia sijaitsevan Hôtel du Nordin ja saatoimme siis jo matkalla sinne nähdä jonkin verran sen hienointa osaa ja olla tämän jälkeen kotiutuneita eli asunnon haltijoita kauniissa ”Kongens Byssä”.

Kööpenhamina kuuluu siisteimpiin kaupunkeihin, ulkonaiselta hahmoltaan tietenkin, vaikka kirjoittajalla ei olekaan aihetta epäillä, etteikö sen sisäinen olemus vastaa ulkonaista. Suurin osa kaupungista on rakennettu säännöllisen asemakaavan mukaan, niin että suorat kadut leikkaavat toisensa suorassa kulmassa. Talot ovat tasakorkuisia ja yleensä kauniita, vaikka arkkitehtuuri ei olekaan erityisen merkittävää. Monissa on ikkunat peililasista, mikä näyttää kauniilta samoin kuin talojen muutenkin siisti ulkoasu. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole varma siitä, onko kaikki peililasia, vaikka niin hänelle vakuutettiin kun hän asiaa tiedusteli, vai onko joukossa reunoista sisäänpäin taivutettuja ja näin siis hieman ulkonevia ruutuja osaksi kauniin valkoisesta, osaksi violettiin vivahtavasta tavallisesta ikkunalasista. Kaikissa paremmissa puodeissa ja tavarataloissa on sellaiset. Kadulle avautuvat portit ja ovet ovat useinkin kaunista työtä, niiden muodossa ja heloituksessa on englantilaista sävyä. Ne pidetään tavallisesti suljettuina, ja kellonnyöri johtaa ylös kuhunkin huoneistoon ja sieltä taas toinen nyöri alas oven salpaan. Myös talojen sisäpuoli, eteisaulat, portaikot jne., näyttää siistiltä ja hyvin hoidetulta. Kadut pidetään puhtaina, mutta katujen päällystyksessä ei ole kummemmin kehumista; jalkakäytävät ovat kuitenkin useimmissa paikoissa moitteettomassa kunnossa. Niillä vallitsee myös selväpiirteinen järjestys, niin että jalkakäytävällä kuljetaan aina siten, että talorivi on vasemmalla puolella. Muussa tapauksessa joutuu kulkemaan ihmisvirtaa vastaan ja väistämään. Kaupunki on Kölnin tavoin suunnilleen puoliympyrän segmentin muotoinen (säännöstä on suuri poikkeus, koska lähes kolmannes kaupungista, Amagerin saaressa sijaitseva Christianshavn, on tämän rajan ulkopuolella samoin kuin vallien ulkopuolella sijaitsevat esikaupungit); sen kantana on satama, Sjellannin ja Amagerin saaren välinen salmi, ja sen kehän merkkinä on yhtenäinen valli hyvin hoidettuine puistokatuineen ja kävelyteineen. Sanalla sanottuna: kaupunki on sangen siisti.

Sen kaduilta toisaalta puuttuu kokonaan vilkas liikenne. Vain Ostergadella ja pörssin edessä olevalla torilla, jonka äärellä suuremmat alukset purkavat ja lastaavat lastejaan, ja sen yhteydessä olevalla Knippelsbrolla on vilkkaampaa. Juuri kaupungin uusin ja parhaiten rakennettu osa on sitä vastoin autio, paitsi kesäiltaisin, jolloin ihmisiä virtaa kaupungin tällä puolella sijaitseville kävelyteille. Kööpenhamina kävi entisinä aikoina pontevasti kauppaa Itämerellä sekä siirtomaa- että teollisuustavaroilla, jotka tavallisesti olivat Englannista peräisin, osaksi paikallistakin tuotantoa. Nykyisin Venäjä tuottaa teollisuustavaroita omiin tarpeisiinsa, ja Suomeen ne tulevat nykyisin Lyypekin ja Hampurin kautta. Tästä syystä sekä kaupankäynti että tehtaat ovat tuntuvasti taantuneet Kööpenhaminassa. Suuri 600 laivaa varten rakennettu satama on suureksi osaksi tyhjillään, ja niistä aluksista, jotka ovat jäljellä, suurin osa on pieniä veneitä. Väkiluku on kuitenkin 120 000, ja esikaupungit näyttävät yhä kasvavan. Ainakin Vesterportin ulkopuolella sijaitsevassa esikaupungissa oli useita uusia taloja.

Kun Thorvaldsen on Kööpenhaminassa, hän on epäilemättä kaupungin suurin merkillisyys – ainakin teostensa jälkeen. Hän asui yhdessä kaupungin neljästä kuninkaallisesta linnasta – Charlottenborgissa. Meidät johdatti hänen luokseen kohtelias ja hyväntahtoinen ”runoilija Andersen”, joka näytti olevan siellä kuin kotonaan. Tämä kunnianarvoisa mies, joka hahmoltaan ja kasvoiltaan muistutti ajattelevaa, rehellistä ja voimakasta pohjoismaista talonpoikaa, vaelsi siellä mitä epäsovinnaisimmin puolipukeissa, toki puoleksi lyhyen villapaidan tai sen tapaisen verhoamana, ja otti meidät vastaan niin henkisesti kuin fyysisestikin valtavan kätensä puristuksella. Vierailulle saapuvat ylhäiset naiset kursailivat, mutta taltan mestari ei kursaillut yhtään. Hän seisoi ujostelemattomassa asussaan yhtä ujostelemattomana kuin mainitut naiset eivät olisi koskaan nähneetkään muunlaista asua miehen yllä. Saimme astua sisään hänen olohuoneeseensa ja makuuhuoneeseensa, joissa vallitsi runollinen puolittainen epäjärjestys, mutta joiden seinät olivat täynnä ihania tauluja, etevimpien nykyään elävien mestareiden kunnioituksen ilmauksia. Sitten käytiin hänen ateljeessaan, jossa luonnokset hänen kuuluisimpiin teoksiinsa olivat varmaankin hienointa. Marmoritöistä muistan yhä mm. Panin ja suurenmoisen kauniin Ganymedeen. Pelkäsimme olevamme häiriöksi viipymällä liian kauan. Siitä syystä aika jäi liian lyhyeksi, enkä ollut tuolloin vielä saanut päiväkirjaani järjestykseen, mistä syystä en enää edes muista, mitkä työt olivat silloin tekeillä. Fruekirken kuuluisat kaksitoista apostolia ja Vapahtajan voi jokainen nähdä, kunhan vain matkustaa Kööpenhaminaan, mutta kirkon portaalin yläpuolella olevia kohokuvia ei näe, jollei keksi jotakin keinoa niiden siirtämiseen alemmaksi tai itsensä nostamiseen kadun tasalta. Thorvaldsenin Italiasta tuomat aarteet on asetettu näytteille useihin Christiansborgin linnan saleihin siksi aikaa, kun niille rakennetaan museota aivan linnan viereen. Siellä on monia ylistettyjä esineitä, useita antiikin teoksista valmistettuja jäljennösvaloksia, luonnoksia, muutamia maalauksia ja marmoriveistoksia, joista muutamat ovat Thorvaldsenin omia teoksia. Kirjoittaja tunnustaa, että eniten häneen vaikuttivat kuoleman enkeli ja vieläkin suuremmassa määrin kaksi marmorista kohokuvaa. Niistä toinen, rakkauden ikäkaudet, oli sekä perusajatukseltaan että toteutukseltaan niin suurenmoisen kaunis ja elävä, että kokonaan unohti sen olevan kiveä. Vasemmalla taulussa seisoo naishahmo amoriineja täynnä olevan korin vieressä, ja pyöriskellen toistensa yli nämä työntävät pieniä päitään ulos korin säleiden välistä ja osoittavat kaikin tavoin halunsa päästä vapauteen. Hoitajatar poimii heidät kuitenkin esiin vain yksitellen. Vielä etäämpänä vasemmalla seisoo kaksi lasta, poika pikemminkin välinpitämättömänä ja rauhallisena, mutta tyttö uteliaisuudesta palaen ja silti ujouden ja pelon puolittain pidättelemänä varovaisesti kurkottamassa nähdäkseen lähempää nuo houkuttelevat pikkuoliot. Näistä yksi lentää riemuissaan juuri vankeudesta päästyään korin oikealla puolella seisovan neidon kohottamiin käsivarsiin. Neidon vieressä seisoo rakastunut pari ympärillään amoriineja, joiden siipien vilkkaat liikkeet ovat jo hieman hidastuneet ja joista yksi seisoo proosallisesti maassa rakastuneen naisen vieressä tämän ojentaessa kätensä kohti rakastamaansa miestä – ei kohti rakkautta. Kauempana istuu nyrpeä mies – varmastikin aviomies – eikä juuri huomaakaan vaimoaan, joka lähestyy häntä pidellen pientä rakkaudenjumalaa siivistä. Tämä pikku veitikka on mestarillisin näistä hahmoista. Sitä kannetaan siipiparista, ja se antaa käsiensä ja jalkojensa roikkua velttoina; kasvoilta kuitenkin kuvastuvat alistuminen, vastahakoisuus, sääli ja huvittuneisuus aivan ihmeellisenä yhdistelmänä luonnollisen, naiivin veitikkamaisuuden verhossa. Miten tekopyhältä ja miten villin vilkkaalta hän näyttääkään. Jos hän vain pääsisi taas vapaaksi, hän olisi varmasti hurjapäisin tovereittensa joukossa. Nyt hän yrittää selviytyä parhaansa mukaan kiperästä tilanteesta. Onnekkaampi on toveriparvesta toinen, joka nopeasti ja kiusoitellen väistää vanhan ukon turhat vangitsemisyritykset. Tämä ukko, joka myös istuu, on äärimmäinen hahmo oikealla. Koko sommitelma on sangen yksinkertainen ja silti sangen rikas ja monimuotoinen; jokainen ryhmä on sangen eloisa ja ilmeikäs; toteutus on niin hieno ja yksityiskohtaisen tarkka, että kokonaisuus näyttää jo siirtyvän kuvanveistosta maalaustaiteen puolelle. Hahmoista suurimmat ovat, jollei muistini petä, vajaan jalan mittaisia, ja amoriinit, joiden kasvot kuitenkin ovat sangen ilmeikkäät ja puhuvat, ovat suunnilleen puolen korttelin pituisia. On helppoa käsittää, miten suurta teknistä taitoa tuollaisen teoksen luominen marmoriin vaatii – puhumattakaan sommittelussa ja ilmaisussa esiin tulevasta korkeammasta taiteellisuudesta. On outoa ajatella mestarin voimakasta ja vakavaa ulkoista olemusta näiden hänen leikkivän keveiden mestariteostensa rinnalla. Tekijän ja teoksen suhde muistuttaa, jollei vertausta pidetä liian häpeämättömänä, karhun suhdetta palaseen Brabantin pitsiä. Enkä siltikään osaa sanoa, ovatko ne suuren miehen työt, jotka olen nähnyt, vaikuttavampia lempeän kauneutensa, jäljittelemättömän viehättävyytensä ja hienostuneisuutensa kuin voimansa ja tehokkaaseen vaikutukseen pyrkivän luonteensa takia.

Kööpenhaminan kuninkaallinen teatteri on ulkonaiselta asultaan merkityksettömän näköinen, mutta sisäisesti se on sitäkin arvokkaampi laitos. Yleisesti tiedetään, että tämän laitoksen jäsenet nauttivat erittäin suurta ja ansaittua henkilökohtaista arvostusta lahjakkuudestaan riippumatta, ja tämä seikka antaa Kööpenhaminan teatterille kiitoksen arvoisen erityisaseman ennen kaikkia vastaavia laitoksia. Laulunäyttämöltä näyttävät puuttuvan erityisen loistavat kyvyt, vaikkakin orkesteri on varsin hyvä. Bournonvillen johtama baletti ylittää kaikki Saksan vastaavat. Tuskin voi nähdä mieltä ilahduttavampaa ja sielukkaampaa tanssia kuin herra Hoppen ja mamselli Fjeldstedin esittämä Tarantella. Edes madame Taglionin Gitana ei ylitä sitä katsojaan tehoavan elävyyden ja viehätysvoiman kannalta. Puhenäyttämö pystynee vakavan näytelmän, vaudevillen ja huvinäytelmän alalla kilpailemaan minkä laitoksen kanssa tahansa. Kaikki päänäyttelijät näyttelevät täällä hyvin taiteellisesti, liioittelematta, laskelmoidun kohtuullisesti ja tästä syystä niin todenmukaisesti, että parempaa ei juuri saata toivoakaan. Tämän näyttämön suurin koristus naisten puolella on rouva Heiberg. Kirjoittajalla on tilaisuus vain myöhemmällä läpikulkumatkallaan Kööpenhaminassa nähdä hänen esiintyvän ”Elverhöjssä”, näytelmässä, joka kuuluu hänen erinomaisen puolisonsa, professori Heibergin kauniisiin isänmaallisiin teatteriteoksiin. Hänen roolinsa oli melkeinpä liiankin sentimentaalinen ja varmasti hyvin rasittava. Yhtään ainoaa kertaa hän ei kuitenkaan horjahtanut luonnollisesta ja naiivista esiintymistavastaan maneerimaisuuteen. Hänen näyttelemisensä oli vahvasti liikuttavaa ja ilmaisi samassa määrin, että nämä rakkauden vähäiset tuskat eivät voisi tuollaisessa rinnassa tuottaa tuhoa, ja kärsimys näytti olevan, niin kuin se todellisuudessakin on, mielikuvituksen murhenäytelmää täyden ja luonnonmukaisesti terveen todellisen elämän ohella tai yläpuolella. Kukapa ei liikuttuisi tästä viattoman mielen itse itselleen luomasta tuskasta, vaikka selvästi näkeekin lämpimän veren ilon elämästä ja olemassaolosta häämöttävän suruharson takana. Sillä tavalla professorinrouva H. roolinsa esitti. Hänen rakastettavuuttaan siinä on mahdotonta kuvata.

Vaikka professori Heiberg onkin tunnetumpi näytelmäkirjailijana ja runoilijana, hän on kuitenkin myös ankaran tieteellisen koulutuksen läpikäynyt filosofi. Suppeahkojen filosofisten tutkielmien lisäksi hän on julkaissut kaksi vuosikertaa aikakauslehteä ”Perseus, Tidskrift for den spekulat. Idee”, joka on varsin merkittävästi vaikuttanut uusimman saksalaisen spekulatiivisen ajattelun tunnetuksi tulemiseen Tanskassa. ”Teatterirunoilija”, joka on samalla filosofinen kirjailija ja käy voittoisaa taistelua tämän alan miehiä vastaan ex professo, on todellakin yllättävä tuttavuus. Kerrotaan, että hänen äitinsä on kirjoittanut hänen nimissään julkaistut Hvaerdagshistorierna ja lisäksi myöhemmin salanimellä Karl Bernhard julkaistut romaanit. Perhe kuuluu siis kaiken kaikkiaan merkittävimpiin. Eikä se ole tätä tasoa pelkästään jäsentensä älyn ja lahjojen ansiosta.

Jollei matkatoveri olisi ollut kovin kiihkeästi asiaa edistämässä, kirjoittaja olisi varmastikin jäänyt vaille kunniaa vierailla Oehlenschlägerin luona. Sillä tuollaisten miesten häiritsemiseen vierailulla vaaditaan melkoista tungettelevaisuutta, jollainen on toki helposti omaksuttavissa, mutta jonka käyttämisestä on kuitenkin aina jälkeenpäin itsekseen pahoillaan. Tässä meitä jälleen opasti hyväntahtoisuudessaan uupumaton Andersen. Goethen valtaistuimen perijä oli ollut huonossa kunnossa, mutta oli kuitenkin niin kohtelias, että otti meidät vastaan. Hän teki sen istuen sohvallaan pukeutuneena yksinkertaisesti vaaleaan nankinitakkiin. Hän näyttää vielä nuorelta ja varsin miellyttävältä. Silmät ovat vilkkaat ja tuliset, puhe sitä vastoin hieman kopeaa ja jäykkää. Koko hänen olemuksensa paljastaa jollakin tavoin todellisen ”salaneuvoksen” tai runoilijakuninkaan, en oikein tiedä kummanko. Keskustelu kosketteli Ruotsin kaunokirjallisuutta. Se oli lyhyt, ja me havaitsimme pian jalanjälkiemme johtavan onnekkaasti pois leijonan pesästä. Yliopiston estetiikan professorina Oehlenschlaeger ei kuulemma esitä yhtä erinomaisia teorioita ja arvosteluja kuin hänen itsensä herrojen makutuomareiden ihailevasti arvosteltaviksi jättämänsä omat hengentuotteet ovat. Kirjoittajalle tuntemattomaksi jäänyt ylioppilas vastasi kysymykseen, että hän luennoi ”kurjasti ja valmistelemattomasti”.

Eräällä luennolla kirjoittaja tutustui professori Madvigiin, joka luentonsa lopetettuaan osoitti kohteliaasti sanansa meille ulkomaalaisille. Hän luennoi filosofisesta ensyklopediasta; kyseessä oli yksi harvoista luentojen luetteloon otetuista luentosarjoista, joissa Kööpenhaminan yliopistossa on kyse muusta kuin tutkintoihin valmistautumisesta. Madvig on yliopiston kirjastonhoitaja. Kirjasto, joka on sijoitettu korkealle ”Pyöreään torniin”, sisältää suunnilleen 400 000 nidettä. Madvig on muuten roomalaisen kirjallisuuden professori, mutta hän on myös syvällisesti perehtynyt filosofiaan. Hän oli hieman aikaisemmin julkaissut Ciceron teoksen ”De finibus”, ja tätä toimitustyötä pidettiin mestarillisena, ja Zumpf oli arvostellut sen mitä suopeimmin Berl. Jahrbücherissa – M:n hyväntahtoisuuden ansiosta pääsin myös mukaan lukuyhdistykseen (Athenaeumiin), jolla on varsin hyvä kirjasto ja hallussaan hyvä valikoima sekä poliittisia että kirjallisia aikakausjulkaisuja. Kirjoittajalla oli myös tilaisuus tutustua lehtori Martenseniin, vielä nuoreen mieheen, joka oli useiden julkaisemiensa kirjoitusten perusteella osoittanut olevansa spekulatiivinen teologi. Hänen luentonsakin ovat kuuluisia. Yliopiston professoreiden joukossa ovat lisäksi kuuluisat nimet Örsted, Schumacher, Kolderup-Rosenvinge, Molbeck ym. Opettajien lukumäärä ei kuitenkaan ole erityisen suuri: varsinaisia oppituolin haltijoita 17, ylimääräisiä ja lehtoreita 15 sekä dosentteja ainoastaan 5.

Tanskan kirjallisuus, sekä tieteellinen että kaunokirjallisuus, on tunnetusti varsin rikasta; – ensiksi mainittu on ehkä loistavimmillaan muinaispohjoismaisen arkeologian ja kielentutkimuksen alalla. Tämä lienee vaikuttanut melkoisesti kaunokirjallisuuden kukoistukseen. Mahtavin kohottava voima on ehkä kuitenkin ollut kuninkaan anteliaisuus sekä oppineiden henkilöiden ja yksittäisten kirjallisten hankkeiden että tieteellisten laitosten, kokoelmien ym. tukemiseksi. Todisteeksi voidaan esittää, että esim. äskettäin kuollut Rask sai matkojaan varten tukea 52 000 Ruotsin riikintaalarin arvosta ja samoin professori Bröndsted 36 000 riikintaalarin verran. Yhäkin sekä tiedemiehet että kirjailijat matkustelevat vuosittain varsin merkittävien apurahojen turvin, vaikka ne ovatkin nyttemmin hieman pienentyneet. Tällaisen anteliaisuuden avulla saadaan varmastikin aikaan paljon. Lisäksi on otettava huomioon keino, joka vaikuttaa asioihin itsevaltaisesti hallituissa valtioissa, vaikka kyseessä on sinänsä pieni asia, sillä se osoittaa, että tietämiselle annetaan arvoa: nimittäin arvonimien myöntäminen tiedemiehille. Tuollaisissa maissa arvonimi vastaa kunniamerkkiä. Sellaisen omistaminen ei ole varsinaisesti kunnia, mutta sellaisen puuttuminen saattaa olla haitaksi yhteisöelämässä. Se ei ole osoitus ansioituneisuudesta; tuollaisen koristuksen myöntäminen ansioituneisuudelle osoittaa kuitenkin, että sitä arvostetaan. Kööpenhaminan professorit ovat ”valtioneuvoksia”, ”salaneuvoksia” ym. Se kuulostaa naurettavalta; oppineisuudella ja lahjakkuudella on kuitenkin oma turhamaisuutensa, eikä esim. Oehlenschlägerin tai Örstedin kaltaista miestä sekoiteta muihin ”neuvoksiin”.

Tanskassa ei ole varsinaista sensuuria. Sen sijaan lehtien numeroita ja kirjoja voidaan vetää pois kaupasta ja syytteitä voidaan nostaa. Tätä tehdäänkin tämän tästä. Varsin suuria sakkoja ja kirjoittamiskieltoja määrätään rangaistukseksi ylitsekäymisistä, eikä kirjailija voi etukäteen tietää, että ne ovat sellaisia. Tuollainen pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi annettu kielto estää kuitenkin vain ko. henkilön nimen näkymästä sanomalehdessä tai kirjan nimiösivulla. Lehdistö on silti vain taitavien ja valistuneiden henkilöiden käsissä. Professori Sibbern kirjoittaa lehdissä innokkaasti poliittisista aiheista. Sanomalehti Faedrelandetin toimittajiin kuuluva Monrad, joka lienee nykyisin kirjoituskiellossa, on teologian lisensiaatti, vahva orientalisti, perehtynyt sen lisäksi hyvin filosofiaan ja opiskellut myös kansantaloustiedettä. On suuri etu, että tällaiset miehet huolehtivat poliittisesta kirjoitustyöstä, etenkin kun kansakunnalla ei ole tässä suhteessa minkäänlaista koulutusta ja varsinaisen rahvaan sivistys ei ulotu uskontotietoa pitemmälle. Sillä kuten aina itsevaltaisesti hallituissa valtioissa tiede ei ole vaikuttanut massoihin. Se näyttää tuollaisissa oloissa ylellisyystuotteelta, joka suo hallitsijalle Maecenaan kunnian, mutta jolla ei ole kansalle välitöntä merkitystä. Vain tulevaisuus voi tuoda sille joitakin tämän kallisarvoisen kasvin hedelmiä, kasvin, jota se on omalla hiellään ja raatamisellaan kasvattanut, mutta josta muut kansakunnat ovat saaneet hyödyn ennen kansaa itseään. Kukapa haluaisi kuitenkaan kiistää sitä, että tällainenkin kansasta eristetty tiede tuottaa hyötyä, aivan kuin kasvitieteellisessä puutarhassa kasvatettu harvinainen kasvi sitten, kun sen tuhatkertaisiksi lisätyt siemenet ovat päässeet maanviljelijän käsiin.

Elämä Kööpenhaminassa on jo hieman saksalaista tai ehkä pikemminkin englantilaista. Hyvään tapaan kuuluu ottaa vieras vastaan teepöytään, tarjota kaikkea, mitä yksinkertaiseen illalliseen kuuluu ja lopettaa sitten pienellä jälkiruoka-annoksella ja viinillä. Paloviinaa ja punssia ei näe Juutinrauman länsipuolella. Kööpenhaminan naiset ovat yleensä varsin kauniita, ja harvoin heidän puhtaasta, valkoisesta, pohjoismaisesta hipiästään puuttuu vieno punerrus. Miehet eivät näytä yhtä hyvännäköisiltä ja ovat useimmiten lyhyitä. Vaatetuksessa ei juuri harrasteta ylellisyyttä eikä viimeistä muotia; etenkin miesten keskuudessa tämä on harvinaista. Iloinen mielenlaatu ja hyväntahtoisuus ovat sitäkin yleisempiä, ensiksi mainittu ominaisuus vallitsee, toisin kuin asiat useinkin lienevät, yleisesti myös tiedemiesten ja yleensä kirjallisten piirien keskuudessa. Sanalla sanottuna: hankittuaan muutamia tuttavuuksia muukalainen voi sangen hyvin Kööpenhaminassa; jollei kukkaro ole kuitenkaan hyvin täysi, siellä ei kannata viipyä pitkään, sillä elämä on siellä melko kallista. Siitä kokemusta saatuaan ei pidä professoreiden tavallista palkkaa, joka on 4 000 ruotsalaista riikintaalaria, suinkaan liian suurena, vaikka se onkin hyvä verrattuna Ruotsin yliopistojen palkkoihin. – Kaupungin kuuluisia huvipaikkoja, Dyrehavenia ja etenkään Charlottenlundia, minulla ei ollut tilaisuutta nähdä. Saattoi kuitenkin helposti havaita, että väestö rakasti vihreätä luontoa, sillä kaupunkia ympäröivät kävelytiet olivat aina iltaisin täynnä huvikävelijöitä. Kauniin puiston ympäröimän sijainniltaan mainion Frederiksbergin huvilinnan luona soitettiin musiikkia jonkun siinä asuvan kuninkaallisen henkilön, luullakseni leski­kuningattaren, syntymäpäivän kunniaksi sinä päivänä, jona me saavuimme kaupunkiin, ja lähes puolen peninkulman päässä sijaitsevasta kaupungista saapuneiden vieraiden määrä oli suuri, varmastikin heitä oli 7–8 tuhatta ihmistä.

 

Höyrylaiva Christian VIII:lla, 180 hevosen voimalla, pääsee Kööpenhaminasta Kieliin 19 tunnissa. Reitti kulkee Mönin ja Falsterin ohi, pohjoispuolelle jäävän Lollandin ja etelän puolella sijaitsevan Fehmarnin välistä. Näistä kaikista näimme vain kaksi viimeksi mainittua, koska molemmat ensiksi mainitut ohitettiin yöllä, niin että romanttista Mönin klinttiäkään ei voinut nähdä. Fehmarn vaikutti hyvin samantapaiselta kuin Öölanti, vaikkakin pienoiskoossa, matalana ja metsättömänä, mutta viljeltynä valkoisine kirkkoineen ja kylineen. Laivassa sai hieman hupia englantilaisesta seurueesta, johon kuului nuori hienostonainen, paronitar, kaunis, mutta aivan juutalaisen näköinen, ja kaksi varsin nuorta herrasmiestä, jotka kaikki olivat merkillisen merkillisiä. Kaunis paronitar sijasi itselleen yöksi vuoteen kannelle sans façon [muitta mutkitta] ja samoin toiselle herrasmiehistä, varmastikin Englannin vaakunan ja sen tunnuslauseen ”Honny soit qui mal y pense” [Häpeä sille joka tästä pahaa ajattelee] suojassa. Vai oliko herrasmies ehkä katumuksentekijä, joka halusi piinata ruumistaan unettomilla öillä? Olkoon sen asian laita miten hyvänsä! Christian VIII eteni reitillään, nukuttiinpa tahi valvottiin, ja oli pian siinä kauniissa merenlahdessa, jonka rannalla Kiel sijaitsee.

Oli jälleen sunnuntai, ja viivyin sen päivän Kielissä katsellakseni hieman ympärilleni, koska en ollut lainkaan selvillä siitä, kulkisinko enää koskaan sen kautta. Filosofian professori Chalybaeus, joka oli aikaisemmin toiminut Leipzigissä ja jonka havaitsin vakavaksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, sai päiväni tuntumaan sangen miellyttävältä. Myöhemmällä läpikulkumatkalla minulla oli kunnia uudistaa tämä tuttavuus ja tutustua uuteenkin mielenkiintoiseen henkilöön, württembergiläiseen professori Dorneriin. Hän on valistunut ja suvaitsevainen teologi, joka on kuitenkin vahvasti taipuvainen kannattamaan oikeaoppisuutta ja on tämän suuntauksen hengessä ottanut osaa Saksassa nyt käynnissä olevaan teologiseen kiistelyyn. Hegelin filosofiaa edustaa tässä kaupungissa tri Pelt, johon minulla ei ollut tilaisuutta tutustua. En tiedä, onko Kielin yliopistolla esitettävänään erityisen kuuluisia nimiä, jollei sitten luettelossa mainittu Nitsch ole tuo tunnettu klassisen arkeologian ja mytologian tutkija. Maailma on kuitenkin niin täynnä kuuluisia miehiä, että on vaikeampaa tietää, missä heitä ei ole ainakaan professoreiden joukossa, kuin etsiä kuuluisuudet käsiinsä. Yliopiston opettajien määrä on kaikkiaan 39; ylioppilaita on keskimäärin 400. Nämä viimeksi mainitut olivat suurimmaksi osaksi poissa kaupungista. Eräitä näkyi vielä osakuntansa lakki päässään. Yliopistossa kaikki tapahtuu saksalaiseen malliin, myös kaksintaistelut, jotka kuitenkin kuulemma usein käydään pistoolein. Yliopiston tilat, jotka eivät ole erityisen edulliset, sijaitsevat vanhan varsin suuren herttuallisen linnan eräässä osassa; linnan pääosa on tanskalaisen prinssin, Holsteinin käskynhaltijan, asuntona.

Itse kaupunki, jossa on 11 000 asukasta, näyttää vanhalta ja rähjäiseltä, mutta kaunis ympäristö parantaa vaikutelmaa. Linnan pohjoispuolella sijaitsee puisto, jossa on erinomaisen kauniita puistoteitä, jotka meren rantaa seuraillen katoavat kauniiseen pyökkimetsään, Düsterbroekiin, jonka lähistöllä sijaitsee merikylpylä. Koko tämä promenadi, jota vaihtelevat kukkulat ja harjanteet, meren läheisyys, pienet sievät huvilat ja kukkatarhat elävöittävät, on melkeinpä vertaansa vailla. Kaupungin eteläpuolella on nähtävissä Holsteinin kulttuuri koko kauneudessaan. Matalia, viljavia kukkuloita, joilla pensasaidat viheriöivät tavallisten aitojen sijasta. Nämä kukkulat ja pensasaitojen matalat, aaltoilevat ja kiemurtelevat linjat ovat kaunista katsottavaa. Talot, joiden sisustus tunnetaan alankomaalaisen koulukunnan maalauksista, sijaitsevat puutarhojen keskellä ja lehtipuiden siimeksessä. Ne ovat ristikkorakenteisia, ja ristikon puuosien välit on täytetty tiilillä. Seinissä on näitä nimittäin vain yksi kerros, ja ristikkorakennetta tarvitaan tästä syystä pitämään niitä pystyssä. Talon yläpuolelle kohoaa korkea, teräväharjainen katto, joka on katteeltaan ns. skånelainen olkikatto. Sisällä kulkee koko talon pituudelta kivilaatoilla katettu leveä avoin käytävä, ”die Tenne”, jonka sisemmässä päässä sijaitsee matala liesi keskellä lattiaa. Hieman sen takana on lankuista rakennettu väliseinä, joka erottaa muusta tilasta kaksi kamaria, joiden seinillä riippuvat hohtavan kirkkaat, hyvin puhdistetut talouskalut. Die Tennen toisella puolella sijaitsee talli ja toisella navetta, joihin kumpaankin johtaa erillinen ovi, niin että vain seimet ja ruuhet ja lihavien elikoiden päät ovat käytävän puolella. Ihmisten ja karjan tarvitsemat varastot säilytetään tilavalla ullakolla. Vaikka die Tenneen ajetaan hevosilla ja vaunuilla ja se toimii myös aittana, se pidetään kuitenkin yhtä siistinä kuin talossa kaikki muukin. Siinäkin on tavalliset ikkunat, ajo-oven kummallakin puolella, ja niiden puitteet on maalattu hyvin samoin kuin kaikki muutkin näkyvät puuosat, ja niissä on usein ikkunaverhotkin. Jopa vaunut ja kaikki muut välineet on tavallisesti maalattu vihreiksi tai sinisiksi.

Matkalla Kielistä Altonaan, komealla aivan uudella viertotiellä, matkustaja on suurimmaksi osaksi tämän viehättävän maiseman ympäröimä. Maasto muuttuu kuitenkin etelämpänä tasaisemmaksi, kukkulat katoavat, ja niiden sijaan ilmaantuu laajoja nummia, joilta saadaan polttoturvetta. Koko taival, vaikka seutu tuntuukin vieraasta rikkaalta ja hedelmälliseltä, kuuluu kuitenkin Holsteinin vähemmän hedelmälliseen osaan, Geest-maahan, läntinen osa, die Marschen, on varsinaisesti rikas ja tuottoisa. Viljelymaat ovat niin erilaisia laadultaan, että tässä osassa kaivetaan suuria kuoppia, joihin haudataan täysin tarpeeton lanta, muissa maan osissa taas kerätään huolellisesti talteen merestä levää, levitetään sen sekaan herneitä ja pidetään sikoja karsinassa tällaisella alustalla, jotta ne valmistaisivat siitä lannoitetta. Kerrotaan, että rikkaiden seutujen talonpojat elävät ylenpalttisen hyvin, ja pelihimo kuuluu olevan hyvin yleinen. Kansan puvuissa ei ole mitään huomiota herättävää lukuun ottamatta sitä, että naiset käyttävät tavallisia miesten huopahattuja – muoti on sangen ruma. Neumünsterin ja Bramstedin kauppalat, joiden kautta tie kulkee, ovat suuria kyliä, jotka näyttävät olevan hyvin rikkaita ja hyvinvoivia. Talot on niissä rakennettu samalla tavoin kuin tavallisissa kylissäkin, erona vain se, että talli ja navetta on muutettu asuinhuoneiksi ja nelijalkainen talonväki on sijoitettu erillisiin tiloihin. Ateria tuollaisessa kauppalassa antaa käsityksen siitä, että lihaa ja leipää riittää yllin kyllin ja kaikki on hyvää ja ravitsevaa. Voi sitä paitsi nähdä, että vasikoita, kalkkunoita, hanhia, ankkoja, kanoja, kyyhkysiä ym. on aivan vilisemällä ja jokaisen talonpojan keittiöpuutarha kukoistaa monipuolisempana kuin papinemännän puutarha pohjoisemmissa maissa. Olin pahoillani siitä, että paluumatkalla menetin tämän ihanuuden; taidegallerian tarjoamaa nautintoa suurempi voi nimittäin olla ilo siitä, että näkee ihmisten olevan onnellisia ja tyytyväisiä – ja sellaiselta väki täällä näyttää – ja aivan erityisesti sen luokan keskuudessa, joka useimmiten kamppailee puutteen kanssa. Sillä kertaa matkustin kuitenkin diligenssillä pimeän yön läpi.

Viivyttelemällä Kielissä olin jäänyt sunnuntaina diligenssistä, joka lähtee heti höyrylaivan saavuttua, ja jouduin siitä syystä matkustamaan ”Personen-Wagenissa”, jossa on telttakankainen katto ja neljä perättäistä penkkiä mutta vain levyjouset ja joka oli kyllä riittävän hyvä yhden päivän matkaan, kun seura vielä oli melko mukiinmenevää. Samojen hevosten vetäminä kuljettiin 8 Ruotsin peninkulmaa 16 tunnissa. Saavuimme Hampuriin pimeässä. Silti se pitkä maatalojen rivi, jonka ohitimme ennen saapumistamme kaupunkiin, näytti varsin miellyttävältä, ne kun olivat melkein kaikki voimakkaasti valaistuja ja levittivät valoa, varjoa ja puolivarjoa ympäröiviin puihin. Kaikkialla liikuskeli iloisia lapsia, jotka kantoivat kepakkojen kärjestä riippuvia iloisesti maalattuja paperilyhtyjä, mikä näytti olevan täällä yleisenä tapana ja valaisi osaltaan seutua melkoisesti. Vielä Dammtorin luona ja läheisellä esplanadilla oli varsin vilkasta, ja niinpä Hampurista sai iltapimeässä myönteisen käsityksen.

Kun Hampuria katselee lähemmin, siitä saa kyllä pian kyllikseen. Jos mukana on suosituksia sen rikkaille patriiseille, jotakin voisi olla tehtävissä, sillä heidän sanotaan tarjoavan pöydässään herkkuja kaikista maanosista. Se olisi ravintoa sekä mahalle että tiedonhalulle. Kirjoittajalla ei ollut koko matkaansa varten yhtään suosituskirjettä, vaikka sellaisia hänelle oli kyllä ystävällisesti tarjottu, eikä varsinkaan Hampuriin. Niillä saa myös tavallisesti enintään yhden päivällisen tai illallisen, mutta ne vievät ihmiseltä huvin selviytyä omin avuin ja päästä iloitsemaan sattuman onnekkaista oikuista. Sitä paitsi pelkällä vierailulla häiritsee vähemmän kuin suosituskirjeen esittämisellä. Kun viimeksi mainittu menettely osoittaa, että ihminen hankkiutuu tuttavuuteen laskelmoiden oman mukavuutensa takia, edellinen menettely taas osoittaa vain anteeksiannettavaa uteliaisuutta, joka kohdistuu vierailun kohteeksi valittuun kuuluisaan persoonallisuuteen. – Mutta mehän siis olimme Hampurissa. Kaupungin sisäosissa on tuskin muuta näkemisen arvoista kuin rikkaat hienot myymälät. Sen ainoa kaunis osa on kuuluisa Jungfernstieg, puistokujanne, jonka kummallakin puolella on katu ja joka ympäröi kummaltakin puolelta Alsterjoen muodostamaa nelikulmaista allasta, ja jo mainittu Esplanadi, edelliseen liittyvä varsin lyhyt, avoin puistoaukio. Näiden kummankin varrella on runsaasti kauniita uusia rakennuksia, joissa on kauniit ikkunat peililasia. Jungfernstiegillä sijaitsee sitä paitsi kaksi paviljonkia, joista ”Alster-Hallessa” kannattaa käydä sen suurenmoisen sisustuksen takia, ja sen toisella laidalla sijaitsevat kaikkein hienoimmat hotellit ja myymälät. Kauniita suureen tyyliin rakennettuja taloja ovat lukio ja uusi pörssi. Vanha on pieni merkityksetön talo, johon liittyy avoin ulkorakennus ja sisäpiha, jossa kannattaa käydä päivällä klo yhden ja kahden välillä vain, jotta näkisi kaikki ne liikemieskasvot, varmastikin kaksi-kolme tuhatta, joita vilisee siellä ja sinne johtavalla kadulla. Kaupungissa on vilkasta liikennettä vain tietyissä paikoissa, vaikka se on paljon vähäisempää kuin saattaisi kenties kuvitella. Tämä johtuu varmaankin siitä, että kaupunkia halkovat kanavat, kaksi Alsterista ja ainakin kolme Elbestä lähtevää, joita pitkin kaikki tavarat kuljetetaan makasiineihin ja niistä pois, ja nämä makasiinit sijaitsevat aivan kanavien rannassa ja kätkevät näin ollen sekä kanavat että liikenteen vaeltajan katseilta. Vain silloilta pääsee näkemään kanavilla vallitsevaa elämää. Ne ovat täynnä osaksi Elben aluksia, jotka tuovat Hampuriin sisämaan tuotteita, viljaa, hedelmiä ja teollisuustuotteita ja vievät jokea ylös siirtomaatavaroita, Englannin ja Ranskan teollisuuden tuotteita ym., sekä proomuja, jotka kuljettavat näitä tavaroita valtameriä kyntävistä purjealuksista ja vievät niille kaikkia mahdollisia luonnon ja taiteen tuotteita. Näistä syistä ei sataman laiturillakaan näe minkäänlaista hyörinää. Laituri on erittäin korkea ja muuten pikemminkin ränsistynyt kuin komea. Laivat ovat melkoisen matkan päässä siitä ulompana, tiiviissä rykelmässä, eikä näky ole kaunis. Tukholman kaunista laivarantaa ei näe Kööpenhaminassa eikä Hampurissa.

Omalaatuista kaupankäyntiä on kappaletavaran kauppa. Kaikilla kaduilla seisoo miehiä ja naisia pöytien tai laatikoiden ääressä, jotka ovat täynnä erilaisia pikkutavaroita. Joku huutaa ”kaksitoista killinkiä”, toinen ”kuusitoista killinkiä” jne. Tarkoituksena on, että kaikki kauppatavarat, niin erilaisia kuin ne ovatkin, myydään huudettuun hintaan. Niiden kauppa käy sangen vilkkaasti.

Julkinen elämä on Hampurissa kuten Pohjois-Saksassa yleensäkin kuivaa ja ikävää. Musiikkia on kuitenkin joka ilta tarjolla kahviloissa, mutta soittajia on vain muutamia, eikä orkesteria kukaan kuuntele. Kävelykaduilla ei näy paljon väkeä, ja ne, jotka ovat liikkeellä, näyttävät huolestuneilta tai sitten pöyhkeiltä ja rahakkailta. Teatterissa, jolla on suuri, mutta koristelematon sali, kuulin Porticin Mykän. Masaniello, hra Wurda, ja Pietro, hra Reichel, olivat yhtä jättimäisiä niin hahmoltaan kuin ääneltäänkin. Myös ensiksi mainitun Hampurissa ylistetty tenori oli kirkas ja voimakas. Ensimmäinen laulajatar, joka myös on hampurilaisten suosikki, oli pyylevyydessään sopiva kumppani edellä mainituille ja kirkui ”hirmuisen” voimakkaasti ja kimeästi. Kaikki näytti perustuvan sellaiseen laskelmaan, että suuret hahmot, eleet ja äänet ravistelisivat välinpitämätöntä yleisöä. Saman groteskin maun mukaista on yleisön suhtautuminen ”neitokaisiin”, joista Hampuri on niin kuuluisa. Tanssiaiset Peter Arensin luona ovat maineessa. Voisi luulla, että paikassa on meno kutakuinkin hienoa ja ympäristö komea. Mutta todellisuus on kaukana siitä. Tanssisali on melko matala, seinille on maalattu eri valtakuntien vaakunoita, ja kalustona on maalattuja puisia pöytiä ja tuoleja. Ei ole peilejä eikä loistavia kattokruunuja. Tarjoiluhuoneet ovat yhtä surkeita. Hampurilainen tulee tähän paikkaan häpeilemättä, eivätkä muukalaiset, eivät ruhtinaatkaan, jätä käymättä tässä niin omalaatuisessa julkisessa huvipaikassa. Voidaan myös olettaa, että suurin osa itse hampurilaisista käy siellä vain katselemassa, etenkin kun sinne kokoontuvat naiset kuuluvat olevan jo rappioon joutuneita. Ne, joilla on suuremmat vaatimukset, tulevat teatterin katsomoon, ja sielläkin näkee vain hyvin pukeutuneiden sekä iäkkäämpien että nuorempien mieshenkilöiden hallitsevan heidän kanssaan paikkaa, joka ei mitenkään ole halveksittu paikka. Eräällä kadulla, Dammthorwallilla, joka on iltaisin tavallinen kävelypaikka, on talojen pohjakerroksissa vain tällaisia naisasukkaita, jotka huoneiden sisällä palavan lampun loisteessa esittelevät sulojaan avoimissa ikkunoissa. He näyttävät kaikki olevan sitä lajia, jota Ruotsissa sanotaan navettapiioiksi. Asiaan suhtaudutaan kuten kaikkeen muuhunkin kaupankäyntiin vapaasatamassa. Tästä julkisuudesta huolimatta saa olla täysin rauhassa häpeämättömältä ahdistelulta, mitä ei voi sanoa Kööpenhaminasta, jossa tällaisten naisten määrä ei liene vähäisempi kuin Hampurissa.

Kuten havaitaan, on senaatin hallinto tältä osin varsin vapaamielistä, ja niin patriisien kuin plebeijienkin maku näyttää samanlaiselta. Muuten tasavalta on kuitenkin kaukana tasa-arvoisuuden ihanteesta. Sen ylimmät virat ovat tiettyjen patriisisukujen omaisuutta. Jos nämä luovuttavatkin valtion- ja kaupunginkassaan enemmän varoja rahakirstujensa runsaudesta, saa vähäarvoisempi porvari sen sijaan nostaa musketin olalleen ja suorittaa vuorollaan vartiopalvelusta kaupungin valleilla tai seisoa raatihuoneen oven edessä mahtimiesten kunniavartiona. Painovapaus on avara, jos kyseessä vain on joku muu, mutta tasavallan omista asioista ei saa kirjoittaa mitään.

Hampurin ympäristöt eivät ole luonnostaan kauniita, mutta monet huvilat ja niihin liittyvät istutukset saavat ne vaikuttamaan varsin miellyttäviltä. Dammtorin ulkopuolella sijaitseva kaunis hautausmaa kannattaa myös käydä katsomassa. Siellä voi melkeinpä mihin aikaan päivästä tahansa nähdä kauppiaiden kaupungille tyypilliset hautajaismenot. Vainajaa saattavat vuokratut surijat, joiden asuun kuuluvat polvisukat ja kengät ja puuteroitu peruukki. Ruumissaattona ajavat tyhjät vaunut, joita omaiset ja tuttavat ovat lähettäneet ja jotka osaksi on komeuden lisäämiseksi ehkä vuokrattu itsensä surutalon kustannuksella. Kaupungin alueella sijaitsee Elben varrella neljä kylää, die Vierlanden, jotka ovat merkillisiä asukkaidensa asujen ansiosta, jotka ovat kussakin kylässä erilaiset, sekä naistensa kauneuden takia. Niiden tytöt myyvät tavallisesti hedelmiä ja kukkia kaupungin kaduilla. On mahdotonta olla ostamatta tuollaiselta kauniilta kujeilijalta, joka mitä veitikkamaisimmin ilmein ja mitä vuolaimmin sanoin latelee rukouksia ja imarteluja ja kehuu myyntitavaraansa. Lähellä majapaikkaani seisoi pieni kaksitoistavuotias typykkä, joka pakotti minut ostamaan aprikoosin joka kerran kun kuljin ohitse, vaikka minä en voinut syödä niitä. Nämä tytöt näyttävät vilpittömän luottavaisilta ja turmeltumattomilta ja ovat tavallisesti skandinaavisen vaaleita.

Hampurin ympäristöön voidaan lukea myös Altona, jonka kaupunginportti avautuu suoraan Hampurin esikaupunkiin St. Pauliin eli Hamburgerbergiin. Ja silti tullisäännöt ovat ankaria näiden vapaakaupunkien välisessä kaupassa. Altona näyttää vanhalta, ahtaalta ja ränsistyneeltä. Liiketoiminta onkin merkityksettömän vähäistä, vaikka Tanskan hallitus on rakennuttamalla kauniin viertotien Kieliin ja estämällä tien rakentamisen Hampurin ja Lyypekin välille pyrkinyt vetämään kauppaa kulkemaan Altonan kautta. Nyt aiotaan rakentaa rautatie tänne. Kuten tiedetään, yhdistävät Kielin kanava ja Eiderjoki Itä- ja Pohjanmeren. Niiden kautta pystyvät kuitenkin kulkemaan vain pienehköt alukset. Matka sujuu sitä paitsi hitaasti ja maksut ovat melkoisia, mistä syystä liikenne tälläkin reitillä on vähäistä.

Matkalla Kielistä Hampuriin ja tässä kaupungissa oleskellessani minulla oli seuranani muuan wieniläinen taidemaalari, kelpo nuori mies, joka kävi mielellään vakavia keskusteluja. Hän oli ensimmäinen kohtaamani esimerkki katolisessa kirkkokunnassa esiintyvästä vapaa-ajattelusta. Hänen epäilynsä ei ulottunut uskontoon, vaan koski vain kirkkoa – rippiä, anteeksiantamusta ym. Hän mm. sanoi: ”Minulla on nuoruusvuosien tuttava, aikamoinen hurjastelija ja naistenmetsästäjä. Hän on nykyisin pappi ja sai viime vuoden aikana luvan toimia rippi-isänä (Beichtiger). Mitä minä nyt voin piitata hänen julistamastaan anteeksiannosta ja synninpäästöstä? Eli eikö ole naurettavaa sanoa hänelle: Ich bekenne es Gott, dem Erlöser, der heiligen Mutter Gottes, allen Heiligen und dir an Gottes statt! [Tunnustan sen Jumalalle, Vapahtajalle, pyhälle Jumalan äidille, kaikille pyhimyksille ja Sinulle Jumalan sijasta] (suunnilleen noin teksti kuuluu). Ei, pikemminkin minä voin tutkistella itseäni ja antaa itselleni synninpäästön.” Monella protestantilla voi olla samantapaisia ajatuksia kuin hänellä, koska henkilöä ja virkaa on vaikea erottaa, kun virka vaatii sellaista pyhyyttä kuin papinvirka.

Sattuman ansiosta sain pian keskustella samasta aiheesta aivan toisen henkilön kanssa. Höyrylaivassa, joka välittää liikennettä Harburgiin, pieneen Elben toisella rannalla sijaitsevaan hannoverilaiseen kaupunkiin, tällä kohdalla kai lähes puolen Saksan peninkulman levyisen joen yli, oli bremeniläinen kippari, joka pyrki innokkaasti värväämään minut matkustajakseen. Kun hän tinki hinnasta reilusti, hän saavutti pian tavoitteensa. Pian hän esitteli minulle kanssamatkustajakseni n. 30-vuotiaan miehen, jonka asu puolittain paljasti hänet papiksi ja esiintymistapa ja kasvojen ilme pietistiksi tai joksikin sentapaiseksi. Kumpikin olettamus osoittautui pian oikeaksi. Hän oli pappi ja toimi opettajana eräässä ”Rettungshausissa” Düsseltalissa Düsseldorfin lähellä. Tuollaisissa laitoksissa, joita Saksassa on vielä varsin harvoja, kasvatetaan niihin otettuja osaksi jo rikoksista rangaistuja nuorukaisia, osaksi turvattomia, jotka ovat sellaisessa tilanteessa, että tarve voisi pian johtaa heidät rikollisuuteen. Düsseltalin pelastuslaitos oli ensimmäinen mannermaalla, ja sen perusti 1822 muuan kreivi von der Recke Wolmerstein, joka omistaa mainitun kartanon ja muita tiloja, mm. Overdykin, jossa osa laitoksesta sijaitsee. Hän ja hänen kreivittärensä, joilla itsellään on ollut kahdeksan lasta kasvatettavinaan, ovat kuitenkin samalla olleet vanhempina yli 800 lapselle, joita laitoksessa on hoidettu. Parhaillaan heitä oli 140. Tavallisen kouluopetuksen lisäksi lapsille annetaan tehtäväksi käsitöitä sekä työtä puutarhassa ja pellolla. Opetuksesta ja lähimmästä hoivaamisesta huolehtivat useat opettajat ja opettajattaret. Laitosta ylläpidetään nykyisin paitsi tilan tuotolla myös kaikilta tahoilta tulevilla vapaaehtoisilla avustuksilla sekä kirjapainosta saatavilla tuloilla. Sen toimesta julkaistaan mm. sanomalehteä ”der Menschenfreund” ja kuukausijulkaisua ”Magazin für Kinder”.

Mainittu pappi oli palaamassa Englantiin tekemältään matkalta. Hän oli tehnyt matkan orjuuden lopettamiseksi tekemästään työstä tunnetun kveekarin William Allenin kutsusta tämän käytyä äskettäin Düsseltalissa. Matkan tarkoituksena oli tutustuminen samantapaisiin ja saman sukuisia tarkoituksia palveleviin laitoksiin Englannissa. Mies oli kunnioituksen arvoinen innostaan toimia sen asian puolesta, jota hän palveli, sekä luonteensa takia, vaikkakin siihen sisältyi vivahdus heränneiden keskuudessa tavallista suvaitsemattomuutta. Matkustimme Harburgista eteenpäin yötä myöten, ja käytimme siitä suurimman osan keskustellaksemme ja kiistelläksemme mitä vakavimmista asioista, jotka lähinnä koskivat hänen kutsumustaan ja osaksi minun opintojani. Bremeniin saavuttaessa hän nousi ensiksi vaunuista erään tuttavapiiriinsä kuuluvan kauppiaan talon luona, ja heidän kummankin kohteliaisuus pakotti minut tekemään samoin ja käyttämään hyväkseni bremeniläisen hyväntahtoista vieraanvaraisuutta. He lähtivät pian kumpikin päivällisille kaupungin lähistölle, missä kauppiaan perhe oli jo ennestään, ja tilanne aiheutti suurta vaikkakin tarpeetonta hämillisyyttä ja minulle esitettyjä monia sydämellisiä anteeksipyyntöjä, koska aioin viipyä kaupungissa pari tuntia enkä siis voinut lähteä mukaan. Düsseltalilainen ihmisystävä halusi nimeni muistokirjaansa. Minulla ei ollut sellaista esitettävänäni, mutta muistan toki silti hänet ja sydämellisen hyväntahtoisen bremeniläisen isäntäni kunnioitusta ja kiitollisuutta tuntien.

Toivon, että arvoisa lukija on saapunut Bremeniin tietämättä, kuinka se oikein tapahtui. Silloin hän on tehnyt matkan samalla tavalla kuin kirjoittaja, joka osaksi vilkkaiden keskustelujen aikana ja osaksi nukkuessaan ei pystynyt pysyttelemään selvillä tien kulusta. Yö oli pimeä, ja vain vaunuja lähinnä ympäröivät kohteet saattoi nähdä. Niiden katseleminen taas ei maksanut vaivaa, koska suurimman osan matkasta nähtävissä oli vain mäntymetsää ja kanervanummia. Lähempänä Bremeniä maa muuttui viljellyksi, mutta se oli edelleenkin yksitoikkoista tasankoa. Siellä täällä – jokin mäki ja 3 tai 4 kauppalaa katkaisee hetkeksi yksitoikkoisuuden. Harburgissa tapahtui varsin ankara tarkastus, joka uusittiin Münsterissä Preussin alueella. Sitten matkalaukku jätettiin kuitenkin rauhaan Bodenjärven rannalla sijaitsevaan Lindauhun saakka.

Bremenissä kuten osaksi myös Hampurissa ja Kielissä voi nähdä, miten talot ovat kehittyneet holsteinilaisesta edellä kuvatusta talonpoikaisarkkitehtuurista. Die Tennestä on tullut suuri eteinen, jota toisinaan käytetään samalla varastosuojana ja jossa toisinaan on pieni myyntikoju, mutta joka tavallisimmin on vain täynnä arkkuja ja kaappeja. Navetta ja talli ovat muuttuneet useiksi kamareiksi, joista jokaiseen johtaa erillinen ovi eteisestä, eivätkä ne tavallisesti ole yhteydessä toisiinsa. Tämän vanhan rungon yläpuolelle on kuitenkin noussut uusi kerros, joka on antanut sijaa uudemman ajan hengelle. Hampurissa näkee vielä taloja, joissa parrurakenne on tiilten välissä selvästi näkösällä. Maalaisrahvaan miesten puku on sekä Holsteinissa että Hannoverissa tuo tavallinen – pitkä nuttu tai lyhyt takki, ei mitään omia erityispiirteitä. Holsteinin naisten erikoisuutena ovat jo mainitut miesten hatut; Bremenin lähiseuduilla naiset pukeutuvat täysin mustiin, heillä on mustat silkkisalopit ja olkihatun päällä musta päällys. Osnabrückin ja Münsterin välillä naisilla oli jopa silkkihattuja, joita koristi musta sulka. Kaikkien näiden rumien asujen joukosta erottuivat mainittujen Vierlandin naisten sveitsiläispuvut edukseen.

Bremenissä ei liene paljon nähtävää; vaikka sitä olisi ollutkin, minulla ei kuitenkaan olisi ollut aikaa sitä varten. Kirkoissa on Holbein nuoremman ja Tischbeinin maalaamia alttaritauluja. Fysiikan seuran museo kuuluu olevan kokoelmiltaan hyvä. Muita oppineisuuden laitoksia ovat kolme yhdistettyä koulua, alkeis-, kauppa- ja oppikoulu, lisäksi on muutamia perustietoja jakavia kouluja, joissa oppilaat käyvät vain lyhyitä aikoja työssäkäynnin lomassa. – Väkiluku on 50 000, ei siis puoltakaan Hampurin asukasmäärästä (120 000); Bremen kuuluu kuitenkin omistavan enemmän omia laivoja kuin viimeksi mainittu kaupunki, ja niillä käydään kauppaa etenkin Pohjois-Amerikan kanssa ja eniten kuljetetaan matkustajia ja tupakkaa. Laivoja ei kuitenkaan näe lainkaan, koska ne eivät voi päästä matalaan Weserjokeen, vaan pysähtyvät ulommaksi, suurimmat 7 peninkulman päässä sijaitsevaan Bremerhaveniin, pienemmät 2 peninkulman päässä kaupungista olevaan Vegesackiin, missä telakat sijaitsevat. Kaupungissa on joen vasemmalla rannalla joitakin kauniita taloja; koko oikealla rannalla sijaitseva osa on kuitenkin vanha ja ruma. Raatihuone on vanha, mitätön rakennus. Sen edessä seisoo jättiläiskokoinen, kehnoa työtä oleva kivinen Roland, jolla on vaakuna (en tiedä, onko se kaupungin) siinä kohdassa, missä muuten tapaa olla viikunanlehti. Raatikellari oli parhaillaan korjattavana, ja sain nähdä vain yhden ”kahdestatoista apostolista”. Henki, joka ne kaikki täyttää, on reininviinin henki, eikä tämä viini ole missään vanhempaa eikä kallisarvoisempaa. Täyttäminen tapahtuu apostolista toiseen vaiheittain, ja niiden kaikkien yläpuolella on vielä ”Ruusu”, jonka viiniä kukaan ei saa maistaa ilman raadin erityistä lupaa. Kukkaroni ja minä pakenimme onnekkaasti väärien apostolien kiusauksia.

Matka Osnabrückiin sujui suunnilleen samoin kuin matka Bremeniinkin pimeässä yössä, kuitenkin postivaunuissa ja toisenlaisessa seurassa, johon kuului useita liikemiehiä ja pari rouvashenkilöä. Muuan ensiksi mainituista, osnabrückilainen porvari, teurastaja tai jotakin sentapaista, puhui sangen järkevästi Hannoverin tilanteesta ja vakuutti, että ainakin Osnabrückin porvaristo pysyy oppositiokannallaan. Sillä he tietävät hänen sanojensa mukaan, että oikeus on heidän puolellaan, ja oikeus voittaisi ennemmin tai myöhemmin. ”Mitä meille halutaan tehdä? Me olemme yhtä lujasti kiinni maissamme ja taloissamme kuin kuningas on valtaistuimellaan.” Saksassa saa etsiä laajalti kuullakseen porvarin käyttävän tuollaista kieltä. Joko tämä mies oli aivan erikoistapaus tai sitten kuningas Ernst on lyhyessä ajassa opettanut hannoverilaisensa ajattelemaan asioita, joista he muuten tuskin olisivat välittäneet. Hannoverin postilaitosta kuulee tavallisesti moitittavan verrattuna Preussin, Saksin ym. laitoksiin. Omien siitä saamieni kokemusten mukaan vaunut olivat yhtä tilavat, vaikkakin huonommin varustetut kuin preussilainen ”Eilwagen”. Näissä nimittäin on joustintyynyt ja pehmusteet ovat muutenkin hyvät. Mutta Hannoverin posti kulki Bremenistä Osnabrückiin, 16 3/4 peninkulman matkan, 13 1/2 tunnissa, kun taas Preussin posti viipyi Münsterin ja Düsseldorfin välillä 15 3/4 peninkulman taipaleella 15 tuntia. Hannoverin posti liikkuu neljän hevosen vetämänä, ja punaiseen virkapukuun sonnustautunut postiljooni ratsastaa; Preussin postia vie 3 hevosta, ja sinipukuinen postiljooni ajaa kuskipukilta. Osnabrückin ja Münsterin välillä kului 7 peninkulmalla seitsemän ja puoli tuntia osaksi hannoverilaisella ja osaksi preussilaisella postikyydillä.

Osnabrückiin saavuimme unisina ja väsyneinä aamulla. Tunnin lepo aamiaisen ja kahvikupin ääressä oli siitä syystä miellyttävämpi ratkaisu kuin juoksentelu kaupungilla sen vanhoja hirvittäviä talorivejä tähyilemässä. Täällä havaittiin, että seurueeseen kuului barmenilainen kauppa-apulainen, joka nyt palasi Ruotsiin ja Norjaan tekemältään matkalta ja puhui melko sujuvasti kieltä, joka oli näiden maiden kielten välimailla. Tämä seikka soi meille molemmille tilaisuuden huvitella esittämällä kaikenlaisia estottomia huomautuksia, etenkin kun muuan kreivitär, joka tuli täältä mukaan ja yritti ylhäisyyttään korostavalla esiintymistavalla tehdä tyhjäksi sen surkeuden, että hän joutui istumaan postivaunuissa kamarineitinsä vieressä, ja antoi tällä tavoin sekä tytölle osoittamillaan puhutteluilla meille useasti aihetta hilpeyteen. On aivan mielettömän hupaisaa, kun saattaa, niin kuin tässä tapauksessa oli pakko menetellä, kasvot aivan vakavina sanoa toisilleen mitä leikillisimpiä asioita, osoitella ulkona näkyviä metsiä ja mäkiä ja puhua naapuristaan. Kun saavuimme lähemmäksi Münsteriä, tie osoittautui olevan toivioretkeläisiä täynnä. He eivät tehneet pyhiinvaellustaan kuitenkaan tähän kaupunkiin – vaikka sielläkin luvattiin, niin kuin myöhemmin näin, syntien anteeksianto kaikille, jotka kävivät seuraavana päivänä tuomiokirkossa – vaan Telkteen, pienelle Münsterin tällä puolella sijaitsevalle paikkakunnalle, jonka kirkossa on jokin erityisen pyhä luunpala. Kun saavuimme sinne, koko paikkakunta oli jo täynnä hartaudenharjoittajia, vaikka siltä he eivät kyllä näyttäneet, joukossa etenkin paljon väkeä sonnustautuneena noihin jo mainittuihin mustiin hattuihin mustine sulkineen. Kaupungin eteläpuolella maantien oikealla puolella on vanhoista männyistä koostuva kujanne, ainoa jonka olen nähnyt, ja sillä sijaitsi tiettyjen välimatkojen päässä toisaalta korkeita kivikrusifikseja, toisaalta pieniä pyhimyskappeleita, joiden edessä oli paljon väkeä polvillaan. Tällaisia ns. asemia on kaikkien katolisten pyhiinvaelluspaikkojen läheisyydessä. Polvistujilla oli kuitenkin aikaa käännellä päätään, ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen, katsellakseen postivaunuja ja niiden kuormaa. Muuan eukkopaha, joka oli juuri siirtymässä asemalta toiselle, kompastui ja kaatui luonnollisen uteliaisuutensa ja sivuun katselemisensa takia, mille muut vain vaivihkaa nauroivat: sitä vaati hartaus, jota edellytettiin olevan, mutta jota ei ollut.

Münster on ikivanha kaupunki, mutta niistä mielenkiintoisimpia – täällä nimittäin on suuria, kauniita vanhanaikaisia taloja, suurehkoja aukioita ja elämää ja liikettä, siltä ainakin tuntui. – Niiden tuntien aikana, jotka viivyimme kaupungissa, kävin tuomiokirkossa, komeassa rakennuksessa, joka on sekä vaikuttava että aistikas. Sen sisänäkymä olisi mieltäylentäväkin, jollei se peittyisi mitä moninaisimpiin koristuksiin, alttareihin, pyhäinkuviin, votiivitauluihin, hautamuistomerkkeihin ja muuhun maalliseen kamaan; siellä on esim. kello, joka osoittaa koko planeettajärjestelmän liikkeen. – Vielä kauniimpi on kuitenkin kaupungintalo monine marmorinvalkoisine torneineen. Siellä on maineikas sali, jossa vuoden 1648 rauha allekirjoitettiin; sitä en kuitenkaan nähnyt. Talon pääovelle on kiinnitetty kidutusvälineet ketjuilla, ja kadun päästä näkyvät Lambertin torni ja sen pienistä ikkunoista roikkuvat rautahäkit, joissa uudestikastajien päämiehiä muinoin pidettiin. Riippunevatko ne siellä paavinuskon voitonmerkkeinä vai pelkästään muistuttamassa kansaa kirkon keinoista esittää todistuksensa siinä tapauksessa, että kansa korottaisi äänensä kysyäkseen todistuksia? – Münster kilpailee Kölnin ja Münchenin kanssa Saksan katolisuuden pääpaikan asemasta. Noilla toisilla on loistoa ja nimeä, mutta Münster vie voiton. Täällä on nimittäin ns. katolinen yliopisto, jossa on (samoin ns.) filosofinen tiedekunta sekä teologinen tiedekunta. Koko laitos on pelkkä katolisten pappien koulutuspaikka. Voi vain arvata, millaista valistusta täällä jaetaan. Sen viisaasta järjestämisestä puhuu paljon se seikka, että se on ollut ainoa Saksan yliopisto, jossa itävaltalaiset ovat saaneet opiskella. – Münsterissä on 19 000 asukasta.

Osnabrückiä lähestyttäessä näkyviin ilmaantui muutamia kukkuloita etäällä toisistaan. Muuten vaihtelivat laajat pellot ja niityt sekä matala metsämaasto, enimmäkseen taimistoa. Münsterin tuolla puolen metsä oli kokonaan poissa, samoin kukkulat; silmien edessä oli vain yksitoikkoinen viljelty tasanko. Maaseudun rakennustapa on mahdollisimman vähän maalauksellinen. Ei mitään maalaisasumuksia, vaan huonoja kaupunkitaloja. Rakennustarvikkeet ovat samat kuin suurimmassa osassa Saksaa, puinen ristikkorakenne ja tiiliä. Kun maisemat olivat tällaiset, pimeys oli suorastaan tervetullut, koska saattoi suuremmin nolostumatta antautua unen valtaan. Tämäkään ei oikein sujunut, vaikka tai ehkäpä juuri koska menossa oli kolmas yö maantiellä. Preussilaiset ”pikavaunut” ovat niin kuin sanottu erinomaisen huolellisesti pehmustettuja ja niissä on istuintyynyt, mutta kun vaunuissa on istunut kaksi vuorokautta, alkavat joustintyynytkin tuntua kovilta. Tänä yönä matkustin aluksi Beiwagenissa mainitun barmenilaisen kanssa. Kun hän erkani syrjään yleiseltä tieltä, sijoituin uudelleen postivaunuihin. Lisävaunu on aina huonompi, jos siinä matkustaa neljä henkilöä; jos siinä kuitenkin istuu vain kaksi, siinä on enemmän tilaa eikä rasituksena ole postivaunuissa tavallinen kuumuus. Kohtaloni soi minulle aina hyvää seuraa. Niinpä jouduin nyt nuoren, miellyttävän tytön naapuriksi; hän oli saanut kirjallista koulutusta eikä hän ollut pelännyt yönsä viettämistä matkalla Münsteristä Düsseldorfiin. Saksassa on aivan tavallista, että nuoret tytöt tekevät tällä tavoin omin päin pitkiäkin matkoja. Jos matkustetaan postikyydillä, joka ei pysähdy minnekään paria tuntia pitemmäksi ajaksi, on tällainen rohkeus hyvin ymmärrettävissä; matkustajien määrähän takaa sen, että kukaan ei tohdi ryhtyä mihinkään sopimattomuuksiin. Kirjoittaja näki kuitenkin tapauksen, jossa neljätoista- tai viisitoistavuotias tyttö, jota isä ja sisarukset saattoivat Linziin muutaman peninkulman päähän kotoa, jatkoi sieltä matkaa yksin höyrylaivassa Pestiin. Hänen oli tässä tapauksessa viivyttävä vuorokausi Wienissä, jossa hän ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt ja jossa hänellä ei myöskään ollut tuttavia, ja hänen oli siis myös asuttava majatalossa, huolehdittava passinsa viseerauksesta, paikasta sieltä Pestiin jatkavassa höyrylaivassa jne. On pakko todeta, että tuollainen näyttää melko uskalletulta ja itse asiassa onkin sitä. Tässäkään tapauksessa asia ei sujunut ilman jännityksen aihetta. Muuan böömiläinen, omien sanojensa mukaan naimisissa oleva mies, joka piankin hankkiutui isän ja tytön tuttavuuteen, piti myöhemmin innokkaasti seuraa viimeksi mainitulle. Kun saavuttiin Wieniin, hän otti heti vaunut heille (itselleen ja tytölle) yhteisesti ja he ajoivat pois. Mies oli käytöksellään herättänyt epäilyksiä tässäkin suhteessa, ja tyttöä kohtaan tunnettiin yleisesti osanottoa. Kaksi paikalla olevaa unkarilaista, jotka olivat tulossa Italiasta, ottivat tehtäväkseen lähteä heti heidän jäljilleen pikkuista suojellakseen, kun melkeinpä jokainen muusta seurueesta, myös kirjoittaja, oli omista syistään estynyt tähän ryhtymästä. Innostus asiaan oli niin yleistä, että muuan vanhahko sveitsiläinen liikemies, joka asettui samaan majapaikkaan kuin kirjoittaja, hankki vielä ennen iltaa tietoonsa tytön tilanteen saatuaan sitä ennen kuulla, että böömiläinen oli yrittänyt saada siitä majatalosta, jossa me asuimme, yhtä huonetta, mutta jäänyt sitä vaille herätettyään paikan isännän epäilykset. Toisen unkarilaisen kertoman mukaan, kun kirjoittaja myöhemmin hänet tapasi, tämän neuvot ja asioihin puuttuminen olivat olleet sangen tarpeellisia.

Mutta tätä tapaustahan me kerromme Düsseldorfiin matkaavissa postivaunuissa, melkein vuotta ennen sen oikeaa ajankohtaa. Täällä ei ollut tilaisuutta noin ritarillisiin palveluksiin, vaan asia jäi proosalliseen kahvikupposeen, jonka vein aamulla viehättävälle vierustoverilleni, kun hän ei halunnut lähteä vaunuista tarjoilu- tai vierashuoneeseen asemalla, jolla konduktööri salli meidän viipyä neljännestunnin tämän ilon saadaksemme. – Aamuauringon meitä tervehtiessä olimme kumpuilevassa maastossa, joka pian muuttui todelliseksi vuoriseuduksi. Ruhrjoen rannalla lähellä sen ja Reinin yhtymäkohtaa sijaitseva pieni Duisburgin kaupunki on varsin kauniissa ja romanttisessa paikassa. Täällä oli aikoinaan pieni yliopisto, joka lakkautettiin 1802. Vuoret, jotka reunustavat jokilaaksoa Reinin oikealla rannalla ja kohdittain tunkeutuvat joen partaalle asti, ovat Westerwalden, Taunusvuorilta pohjoiseen jatkuvan matalan vuorenselänteen, hajanaisia haarakkeita.

Matka Bremenistä Düsseldorfiin, 39 1/2 Saksan peninkulmaa, oli vienyt kaikkiaan 38 tuntia eli edennyt n. Ruotsin peninkulman 1 1/2 tunnissa. Matkustaminen ei siis ole erityisen nopeaa, mutta vastineeksi voi iloita siitä, että näkee hevosia kohdeltavan lempeästi ja inhimillisesti. Vain ylämäissä hevoset saavat astella käymäjalkaa, mutta toisaalta ei koskaan ajeta nopeammin kuin tasaista hölkkää, joten ne harvoin hikoavat tavallisesti 2 peninkulman mittaisella kyytivälillä. Ruoska paukkuu yhtä mittaa – tyhjään ilmaan ja osuus vain harvoin johonkin suurista ja voimakkaista vetohevosista. Vaunut ovat suuruuteensa nähden kevytrakenteiset ja ne on asennettu levyjousille eivätkä siitä syystä rasita liian ankarasti 3–4 hevosen voimia. Pitemmillä kyytiväleillä hevoset saatetaan jonkin majatalon tai postitalon luona riisua valjaista ja niille voidaan antaa jauhojuomaa. Näin niitä siis kaikin tavoin kohdellaan säästävästi ja huolehtivasti. Saksalaisten kuskien varovaisuus mäissä on kuitenkin melkeinpä raivostuttavaa. Niin pientä mäennyppylää ei olekaan, etteivätkö he nouse vaunuista ja aseta jarrukenkää (die Hemmschuh) valmiusasentoon. Jossakin määrin tuollainen menettely on aiheellista, osaksi matkustajien turvallisuuden takia, osaksi ajotien säästämiseksi.

Düsseldorf, jossa on 27 000 asukasta, on suureksi osaksi äsken rakennettu kaupunki. Kiitosta ansaitsevat etenkin kaunis esplanadi ja sen varrella sijaitsevat talot. Kaupunki on kuuluisien tehdaskaupunkien Elberfeldin ja Barmenin satamapaikka, ensiksi mainittuun kaupunkiin ei rautatie vielä ole valmiina. Asukkaita, joista suurin osa on katolilaisia, pidetään erityisen uskonnollisina. Myös koko seudun protestanttien kerrotaan olevan intomielisiä pietistejä. Naisia pidetään Reinin rantojen kauneimpina. Saattoikin todella nähdä paljon kauniita tyttöjä kävelemässä kaksittain katseiden osoittaessa, että he olivat aivan äsken katsoneet peiliin, ja kädessä olevien virsikirjojen sitä vastoin väittäessä, että he olivat tulossa kirkosta. – Täällä majaileva taidemaalarikoulu on huomatuin katolisuutta suosivasta suuntauksestaan. Siihen kuuluu useita katolisia käännynnäisiä, kärjessä Overbeck ja Schadow, sen nykyiset johtajat. Taidemuseossa ei ole erityisen laadukkaita maalauksia, mutta erinomainen kokoelma suurimpien mestareiden piirustuksia ja luonnoksia. Kirjoittaja näki täällä Sohnin kuuluisan maalauksen ”Die beiden Leonoren”, mutta voi sanoa siitä vain, että värisommittelu oli erinomaisen kaunis sekä silkki ja sametti mainiosti esitetty.

 

 

II MIETTEITÄ SAKSAN KANSAKUNNASTA JA

KANSALLISHENGESTÄ. PREUSSI, SEN LAITOKSET

JA SUHDE MUUHUN SAKSAAN

 

Jokainen, joka käy vieraassa maassa, toivoo voivansa tuoda sieltä mukanaan kokonaisvaikutelman, joka suo hänelle käsityksen maan yleisestä sivistyksellisestä asemasta, mielipiteissä, elintavoissa ym. ilmenevästä sen asukkaiden kansallisesta erikoislaadusta, eikä edes kaikkeen tuollaiseen välinpitämättömimminkään suhtautuva liikemies palaa kotiin tekemättä kaikkien elämystensä ja kokemustensa perusteella yleisiä päätelmiä kyseessä olevan kansakunnan luonteesta ja tavoista. Henkilö, joka on ensi kerran lähtenyt kotoaan, havaitsee – jollei hän ole ylellisten tottumusten turmelema – tavallisesti vieraan maan tavoissa uutuudenviehätyksen ohella monia puolia, joita hän pitää myönteisinä verratessaan niitä kotimaansa tapoihin, ja hän on useinkin intomielinen ulkomaiden olojen ylistäjä. Mutta jos henkilö on jo tutustunut useiden kansakuntien erityispiirteisiin tai jos hän vain oleskelee ulkomailla tarpeeksi kauan tai sellaisissa oloissa, jotka saavat hänet kaipaamaan rauhallista elämäänsä kotimaassa, hän katselee jo ympärilleen ennakkoluulottomammin, ja harvoinpa käy niin, että hän ei lopulta mielessään arvosta isänmaata vierasta maata paremmaksi. Sanalla sanottuna: kaikissa maissa on monia nautintoja ja tyytyväisyyden aiheita, joista syntyperäinen asukas voi iloita, mutta joista muukalainen ei pääse osalliseksi, niin että tämä – mikäli hän arvioi maata siellä tekemiensä havaintojen mukaan – löytää varmasti ennemmin tai myöhemmin paljon moittimisen aihetta. Niinpä usein juuri kunkin kansakunnan ominaispiirteet, ne joissa ilmenee sen kansallisuus, sen kansallisen elämän peruslinja, saavat moitetta osakseen, kun kiitosta taas annetaan piirteille, jotka ovat täysin tai vähemmän täydellisesti samoja kuin muiden kansakuntien, mieluimmin arvion esittäjän oman kansan ominaisuudet.

Mikäli muukalainen ei halua päätyä vääriin arvioihin, hänen on tästä syystä turvauduttava myös muihin lähteisiin kuin omaan kokemukseensa. Tietämystä ei ole koskaan liikaa, ja muiden maassa käyneiden matkakuvaukset tai keskustelut heidän kanssaan saattavat olla vertailun vuoksi varsin hyödyllisiä. Vielä tärkeämpää on kuitenkin tietää, mitä kansakunta itse kertoo itsestään kirjailijoidensa välityksellä ja kansan suun kautta. Se, mitä ne itse pitävät luonteenominaisuuksissa ja tavoissa erityisen merkityksellisenä, on myös pakostakin aina niille itselleen luonteenomaista; parhaitenhan kansa itse tuntee omat pyrkimyksensä, ja sen ajatus- ja elintavoissa toteutuu ominaisuus, jota se yleensä pitää kansallishyveenään. Yksityisellä ihmisellä voi olla ihanteita ja hän voi elää mielikuvituksen maailmoissa, mutta kansa elää vain todellisuudessa. Ranskalainen on ylpeä urhoollisuudestaan, kielestään ja sivistyksestään, koska kansakunnalla todella on sotilaskunniaa, kieli on eurooppalaisen sivistyksen kieli ja ranskalainen seurustelutaito on sivistyneiden piirissä non plus ultra [vertaansa vailla] kaikissa maissa. Heidän kirjailijansa pitävät Ranskan kunniana sitä, että se on johtoasemassa Euroopan kansakuntien keskuudessa, koska itse asiassa ranskalaiset tavat ja Ranskan kirjallisuus ovat antaneet viime vuosisadalle ja Ranskan poliittinen kehitys tälle vuosisadalle niiden leimalliset piirteet. Englantilainen katsoo olevansa kaikkien Euroopan kansakuntien yläpuolella, koska hän todellakin on siinä asemassa, mitä tulee kansalaisten vapauteen, valistuneeseen uskonnollisuuteen ja aineelliseen vaurauteen, edullisiin seikkoihin, jotka varmasti tekevät kansakunnasta voimakkaan ja joista kaikki sen jäsenet voivat saada välitöntä kokemusta. Englantilaisella kuitenkin on tämä kaikki riippumatta suhteestaan muihin, ja hänen itsetuntonsa on tympäisevää ylpeyttä; ranskalaisella on sellainen käsitys, että hänen kutsumuksensa on maailman onnellistuttaminen sillä, mitä hän itse omistaa, ja urbaanisuus kuuluu osatekijänä suorastaan hänen kansalliseen turhamaisuuteensa. Englantilainen ylistää omissa oloissaan sitä, mitä hänellä on pelkästään omaa itseään varten; ranskalainen kerskailee paremmuuden osoituksista, jotka voivat käydä ilmi vain hänen suhteessaan muihin.

Nämä ja muut samantapaiset pohdiskelut osoittavat, että kansan luonteenomaiset erityispiirteet eivät ole sen omasta kansallisesta luonteestaan omaaman tietoisuuden ulkopuolella. Esimerkkejä voisi helposti esittää monin verroin enemmän, mutta muilla ei ehkä olisi samaa todistusvoimaa kuin esitetyillä, koska tässä kosketeltu englantilaisten ja ranskalaisten kansallisen luonteen erilaisuus on melkeinpä aksiooma, josta nykyisin puhuvat kaikki kenenkään sitä kiistämättä.

Kun sitä vastoin käännytään katsomaan Saksaa, on vaikeaa käyttää edellä esitettyä sääntöä Saksan kansan ominaispiirteiden saamiseksi selville. Maan oppineiden kuulee toki väittävän, että saksalaiset ovat ”Euroopan älykkäin kansakunta”, mutta kenen tahansa lienee vaikeaa havaita kansan parissa jälkeäkään tätä saksalaisten älykkyyttä par préférence [erityisesti] koskevasta tietoisuudesta. Jonkin pikkumaan asukkaiden saattaa kuulla naureskelevan toisen samanlaisen pieniä provinsiaalisia omalaatuisuuksia, ja he saattavat silloin paitsi vapautta tuon toisen vioista ilmoittaa lisäksi omaavansa jonkin abstraktin erityispiirteen; saksalaisille ominaisesta kansallisluonteesta ei kuitenkaan itse kansan parissa kuule puhuttavan mitään. Saksalainen, joka lähtee ”ins Ausland” [ulkomaille] matkustaessaan Heidelbergistä Darmstadtiin tai Leipzigistä Magdeburgiin, havaitsee matkallaan, että ajo-, syömä- ja juomatavat ovat erilaisia, ja tuollaisiin hyvin tärkeisiin elämän huoliin sitten tavallisesti rajoittuukin hänen tietonsa omasta itsestään ja maanmiestensä luonteenomaisista ominaisuuksista. Lisäksi esim. schwabenilainen voi arvella olevansa ”witzig” [sukkela] verrattuna baijerilaiseen, saksilaisen mielestä nämä kumpikin voivat olla vähemmän ”gescheidene Leute” [älykästä väkeä] kuin hän itse, berliiniläinen voi olla sitä mieltä, että hänen ikävä kaupunkinsa ylittää ”Witzin” [älykkyyden] alalla kaiken mitä Saksassa on – jopa ehkä kaikki maailman kaupungit; ja tähän asia jää.

On helposti käsitettävissä, mitä oppinut tarkoittaa puhuessaan Saksan suuresta ”älykkyydestä”. Hän viittaa sen moniin kirjoihin, kirjojen kirjoittajiin ja kirjanpainajiin. Millään muulla kansakunnalla ei ole esitettävänään yhtä suurta määrää pölyisiä kirjastoja ja nuttuja, yhtä suurta määrää luentosaleja ja lukulamppuja. Niin, voipa hän mennä vielä pitemmälle ja viitata Saksan suutareihin (Sachsiin ja Böhmeen) ja vakuuttaa, että kansa on erityisen taipuvaista spekulatiiviseen ajatteluun; tähän asiaan tarjoavat sitten Leibniz, Kant, Fichte, Schelling, Hegel lisää todisteluja. Ei voidakaan kiistää sitä, että tämä piirre on ilmennyt kansan keskuudessa taipumuksena uskonnollisiin spekulaatioihin ja lahkolaisuuteen, vaikka Englanti ei tässä suhteessa jää mitenkään Saksasta jälkeen.

Tämän erityispiirteen jälkeen näkee saksalaisen luonteen peruspiirteeksi mainittavan taipumusta palvella ja totella käskyjä kirjaimellisesti. Toisella vähemmän loukkaavalla tavalla sanottuna tämä on sitä vaatimattomuutta ja vallitsevaan tilanteeseen tyytymistä, jota jo Tacitus germaaneissa ylistää ja josta Machiavelli sanoo: ”He ovat tyytyväisiä, jos heillä vain on tarpeeksi lihaa ja leipää ja lämmin tupa suojaksi pakkasta vastaan. Sellainen, jolla ei ole mitään muuta kuin tämä, elää tyytyväisenä siihen yrittämättä tavoitella mitään muuta.”

Jätämme syrjään kaikki ne hyveet, joita isänmaataan rakastava saksalainen voisi luetella kansallisina ominaisuuksina, vaikkakin tunnustamme, että kansan siveellinen taso on niin korkea. että mitään pahetta ei perustellusti voida pitää sen keskuudessa kansallisena ominaisuutena. Ja siellä, missä asiat ovat tällä kannalla, voidaan toki kansalla sanoa olevan kaikkia mahdollisia hyveitä. Emme rohkene ottaa kantaa siihen, ovatko saksalaiset siinä suhteessa korkeammalla tasolla kuin Euroopan muut sivistyneet kansakunnat; uskomme kuitenkin, että mikäli näin on, syynä siihen ei niinkään ole älyllisen sivistyksen ylemmyys kuin heidän äsken mainittu vaatimattomuutensa.

Tämä kuluu niihin kielteisiin ominaisuuksiin, joiden ei voida olettaa sisältyvän kansalliseen tietoisuuteen. Jokainen, joka on ollut kanssakäymisissä saksalaisten kanssa, voi helposti havaita, että saksalainen antaa mitä suurimman arvon elämän välttämättömien tarvikkeiden runsaudelle ja että hän saa mielestään niitä parhaiten omassa maassaan. Heidän tavallinen keskustelunaiheensa matkalla on elämisen, syötävän ja juotavan laatu siinä ja siinä kaupungissa, siinä ja siinä majatalossa. Jos heidän kuulee moittivan jotakin vieraassa maassa, kyseessä on liha, leipä, yleensä ruuanlaitto. Saksassa ruuanlaitto ei kuitenkaan ole mitenkään hienostelevaa eikä ylellistä, vaan yksinkertaista, mutta ruoka on hyvää. Ei mitään ulkomaiden tuotteita, ei mitään merkillisiä yhdistelmiä, ei mausteita, ei kastikkeita: kaikki on kotimaista ja syödään sellaisena kuin se luonnon kädestä saadaan, vain yksinkertaisesti kiehautettuna, keitettynä tai paistettuna. Toisaalta hyvinvoinnin arvostus näyttää todistavan, että vaatimukset eivät ulotu ruumiin ylläpitoa pitemmälle, toisaalta yksinkertaisuutta tässä suhteessa suosiva maku näyttää todistavan, että tämä ylläpito käsitetään vain ruumiin välttämättömien tarpeiden täyttämiseksi. Enpä todellakaan ole koskaan kuullut saksalaisen ylistävän maataan muusta kuin sen mahdollisuuksista tämän maun ja näiden tarpeiden tyydyttämiseen, sen – naisista ja sen – oppineisuudesta.

Ei ole kovinkaan vaikeaa havaita, miten tämä – oppineisuus – liittyy niihin triviaaleihin seikkoihin, joiden olemme kuvanneet kuuluvan saksalaisten vaatimattomuuteen. Edellyttäähän se levottomuus, se halu löytää uutta, joka on tiedollisten pyrkimysten perusteena, tyytymistä vallitsevaan tilaan ulkoisissa oloissa, ruumista koskevissa asioissa. Siellä, missä tulojen hankkiminen on vaikeampaa tai missä ylellisyys on yleisenä tapana, vaaditaan jopa välinpitämättömyyttä ruumiin tarpeista ja puutteista; sellaisessa maassa taas, missä arvostetaan vain välttämättömyyksiä, missä ne ovat helposti saatavissa ja lisäksi ovat laadultaan sellaisia, että samanlaisista osalliseksi pääsemistä pidetään vähemmän onnekkaissa maissa hyvinvointina, ihminen voi antautua tyydyttämään oppisivistykseen kohdistuvaa tiedonjanoaan poikkeamatta yleisistä elintavoista. Sitä ei voida kiistää, että tämä tiedonjano on Saksassa yleisempää kuin muissa maissa, jos vertaamaan ryhdytään. Minun käsitykseni mukaan se juontuu osaksi samoista lähteistä kuin vaatimattomuus ulkonaisissa asioissa.

Täysin selvää on, että maan maantieteellinen sijainti, sen ilmasto, kansakunnan tästä sijainnista riippuvat suhteet muihin kansakuntiin ym. seikat vaikuttavat kansakunnan luonteeseen, minkä seikan me kuitenkin joudumme tässä jättämään tarkastelun ulkopuolelle, koska se veisi meidät matkakuvauksessa aivan liian tieteellisiin selvittelyihin. Pitäytykäämme siis vain edellä esitetyllä kannalla, että lauhkean ilmaston ja hedelmällisen maaperän ansiosta elämän välttämättömyyksien hankkiminen on Saksassa niin helppoa ja maan tuotteiden laatu niin hyvä, että tämä on hyödyksi niin tiedonjanon kuin ulkoisiin oloihin tyytymisenkin kannalta. Tärkeämpi asia on Saksan historia, ja vaikka se toki onkin ollut kansakunnan luonteenlaadusta riippuvainen, se on kuitenkin, niin kuin kaikissa tapauksissa, myös vaikuttanut tähän luonteeseen ja kehittänyt sitä. Yleisesti hyväksytty totuus on, että kansakunnan jakautuminen tällaiseen määrään erillisiä valtioita on vaikuttanut erityisen voimakkaasti. Vielä ei liene tyydyttävällä tavalla selitetty, miten feodaalivalta juuri silloin, kun se muissa Euroopan valtioissa joutui kuningasvallan nujertamaksi, pystyi Saksassa lujittamaan asemiaan siinä määrin, että jokaisesta feodaaliherrasta tuli kuningas. Varsin tärkeänä syynä siihen näyttää kuitenkin olleen se kohtalon merkillinen oikku, että keisarisuvut sammuivat nopeasti muuten runsaslapsisessa maassa ja Saksan keisarikunta näin säilyi pitkään luonteeltaan vaalivaltakuntana. Oli miten oli, voimme todeta, että uudemman historian alkaessa maan joka kolkassa oli itsenäinen hallitsija valtionsa ja hovinsa virkamiesten ympäröimänä. Kunkin valtion mitättömyys esti sekä hallitsijaa että komeita arvonimiä kantavia mahtimiehiä kehittämästä erityisen loisteliasta elämäntapaa, eivätkä vaatimattomat tulot ja vaikutuspiirin ahtaus juuri houkutelleet väkeä korkeisiin valtion virkoihin. Tyhjä arvonimi oli ainoa etu, ja sellaisten kunnioittaminen on vieläkin saksalaisen heikkous. Niinpä yhteiskuntien sisäisessä elämässä ei ollut mitään olennaista, mikä olisi voinut häiritä tyytyväisyyttä oloihin. Aatelisto, jolla oli privilegi arvonimiin, ei voinut herättää aatelittomissa kateutta suurilla rikkauksilla eikä mahdikkaalla vallankäytöllä. Jo suvereeni hallitsija ja vieläkin enemmän joku ylhäisyys, pääministeri tai sotamarsalkka vaikuttaa lähes naurettavalta maassa, jolla on pinta-alaa muutamia neliöpeninkulmia ja asukkaita muutamia tuhansia.

Asialla on kuitenkin ikäväkin puolensa, vaikka maailmassa ei olekaan mitään pahaa, josta ei seuraisi jotakin hyvää. Tämän hajaannuksen takia saksalaiset ovat tuskin koskaan, Hohenstaufien ajasta viimeksi Napoleonia vastaan käytyyn sotaan, esiintyneet yhtenä kansakuntana. Kansakunnan merkityksettömyys kansakuntana Euroopan asioissa on estänyt sen parhaita miehiä hankkimasta maalleen kunniaa ja etuja vaikuttamalla poliittisessa elämässä. Siitä syystä nämä ovat kohdistaneet mielenkiintonsa tieteisiin, jotka ovat kansakunnalle keino – tosin vähemmän näkyvä – maailmantapahtumiin vaikuttamiseksi. Saksan pirstoutuneisuus erillisiksi valtioiksi on osoittautunut tässä yhteydessä hyödylliseksi, sillä se tukee tutkimuksen vapautta, moninkertaistaa tiedemiehen mahdollisuudet elantonsa hankkimiseen ja antaa hänelle välttämätöntä turvaa tarpeen tullen.

Toisinaan näin on tapahtunut poliittisista syistä, ja jo uskonpuhdistus sai varsin suuressa määrin kiittää menestyksestään tätä seikkaa. Esimerkkejä ei myöskään puutu siitä, että nämä pienet valtiot, jotka eivät ole pystyneet kilpailemaan poliittisesta vaikutusvallasta, ovat pitäneet kunnianaan hankkia itselleen loistoa tieteen ja taiteen johtavien nimien avulla. Viime ajoilta Weimar on esimerkki tällaisesta. Ei voi ajatellakaan mitään loistavampaa kuin pieni Jena, jonka muurien sisällä Schiller, Fichte, A. ja W. Humboldt, F. ja A. W. Schlegel, Schelling, Hegel, Ilgen, Hardenberg (Novalis) elivät ja vaikuttivat samaan aikaan ja Goethe kävi Weimarista heidän yhteisissä kokoontumistilaisuuksissaan. Johtuupa asia sitten politiikasta tai ruhtinaiden rakkaudesta tietoon, tiedemiehen nauttima arvostus on täten joka tapauksessa lisääntynyt, ja niin erillisten valtioiden hallitukset kuin alamaisetkin ovat osoittaneet kunnioitustaan vain tiedemiehelle ja tavoitelleet tällaisen henkilön tuttavuutta. Hän on ainoana pitänyt isänmaanaan koko Saksaa, ja samoin on koko Saksa pitänyt vain tiedemiehiään yhteisenä kunnianaan, ei hallitsijoitaan, sotapäälliköitään eikä valtiomiehiään. Tiedemies on siis ulkomaalaisenkin silmissä edustanut Saksan kansakuntaa; saksalainen kansallisuus on kuitenkin kadonnut saksalaiseen oppineisuuteen.

Mitä merkittävämmäksi kansakunnan kannalta saksalainen tiede osoittautuu, sitä vähemmän ilahduttavalta näyttää kansakunnan luonteen toinen keskeinen piirre, tyytyväisyys oleviin oloihin. Tähän ei tietystikään sisälly minkäänlaista kansallista tietoisuutta. Myös tiede on absolutistisen valtiojärjestyksen takia voinut vain hipaista politiikkaa, eikä sillä tästä syystä ole ollut pääsyä siihen henkisen toiminnan piiriin, jossa se voi välittömimmin vaikuttaa kansallisen tietoisuuden kehittymiseen. Toinen henkisen elämän puoli, kansakunnan uskonnollinen tietoisuus, on sen paavillisuuden takia, joka pian syntyi protestanttiseenkin kirkkoon, ollut yhtäläisesti tieteen vaikutuksen ulottumattomissa, ja suuren massan uskonnollinen tietoisuus on jäänyt välinpitämättömästi ja ajatuksettomasti noudatetun tavan ja auktoriteettiuskon tasolle. Niinpä oleviin oloihin tyytyminen on sen keskuudessa kehittynyt tietämättömyydeksi ja piittaamattomuudeksi elämän korkeammista arvoista. Sitäkään yleisluonteista mielikuvaa Saksan kirjallisuuden maineesta ja paremmuudesta muiden kansakuntien rinnalla, jonka tapaa sivistyneen keskiluokan keskuudessa, ei kansan suurten joukkojen mielessä ole, ja tällöin huomioon on otettu talonpoikien lisäksi myös pikkukauppiaat ja käsityöläiset, kansalaisten luokat, joihin kuuluu Saksan lukemattomissa pikkukaupungeissa enemmän väkeä kuin kenties missään muussa maassa. Ylistettäköön vain Saksan kansakouluja, alempien luokkien tietomäärää jne. Paitsi sitä, että tämä tietomäärä on tuntuvasti vähäisempi kuin yleisesti otaksutaan, ei tuollaisilla koululäksyillä ole juuri mitään merkitystä, koska niistä ei koskaan tule muuta kuin läksyjä. Niinpä ne unohtuvat pian. Jos kansalta puuttuu kansallinen tietoisuus, siltä puuttuu ensinnäkin merkittävin sen sivistyksen edistämisen keino, ja toiseksi tämä puute on sinänsä osoitus siitä, että sillä ei vielä olekaan todellista sivistystä. Eihän sivistys merkitse sitä tai tätä tietämystä, vaan tietämykseen pohjautuvaa kiinnostusta ihmisen korkeampia pyrintöjä kohtaan. Saksan kansan suurta tyytyväisyyttä oleviin oloihin päätyy tästä syystä pitämään kansallishengen puutteena, kun kansan sivistyneen osan kansallinen tietoisuus taas keskittyy yhteen ainoaan mielikuvaan kansakunnan erinomaisesta älystä.

Saksalainen muistaa ylpeänä ”suurta vapaussotaa”. Vain harvat elossa olevat saksalaiset, jos he vain ovat syntyneet edes kolme päivää ennen vuoden 1800 uudenvuodenpäivää, eivät anna ymmärtää olleensa mukana ”pyhässä taistelussa”. Vielä aivan viime vuosina eräät hallitukset ovat hellineet tätä kansallista turhamaisuutta jakamalla mitaleja kaikille, jotka ovat olleet sodassa mukana. Vaikka leimahtavassa intomielisyydessä ei voikaan nähdä sitä urhoollisuuden ja isänmaallisuuden ihmettä, jonka saksalainen itse näkee liittymisessään voittoisan armeijan mukaan maan sortajia vastaan, on toki myönnettävä, että Saksan kansaa elähdytti tuolloin yhteinen henki ja että sen pyrkimysten menestys lisäsi sen tietoisuutta omasta voimastaan ja poliittisesta merkityksestään. Ajan hengen vaikutuksesta tämä kansan tunne omasta itseydestään, vaikka sen ensimmäinen liikahdus osaksi johtuikin hallitsijasukuja kohtaan tunnetusta kiintymyksestä ja niiden Napoleonilta saaman kohtelun herättämästä ärtymyksestä, herätti kuitenkin myös ajatuksen sen oikeudesta määrätä itse kohtaloistaan. Pelastetut hallitsijat lupasivat alamaisilleen vaikka mitä; luonnollista kuitenkin on, että useimmat heistä sitten rikkoivat nämä hädän hetkellä antamansa vakuutukset annettuaan ne tuollaiselle kansalle, saksalaisille, joiden keskuudessa vain oppineet ajattelevat ja siitä syystä kauniita sanoja ja retoriikan kuvioita, joita nimitetään periaatteiksi, pidetään helposti toimintana. Niin hallittiin ihmisiä noudattaen periaatteita, joiden tieteellisen pätevyyden oppineet todistivat viimeistä pistettä ja pilkkua myöten, kun kansa taas oli samassa pisteessä kuin ennenkin ja taistelun yhteisten rasitusten sytyttämä kansallisen tietoisuuden kipinä sammui jälleen.

On olemassa tottumuksen valta, joka sitoo ihmisen siihen maanpinnan kohtaan, jossa hän on syntynyt. Tämä tunne on yhteinen ihmiselle ja eräille eläimille. Vaikka siihen liittyykin – kuten ihmisen mielessä aina – rakkaus häiritsemättömään rauhaan, jossa voi noudattaa omia ahtaita ja paikallisia tapojaan, se on välitön luonnollinen vaisto eikä sitä voi sinänsä nimittää isänmaanrakkaudeksi. Tämän nimen ansaitsee vain tunne, joka pitää isänmaan kieltä, tapoja, lakeja, sen kunniaa ja riippumattomuutta rakkaina ja kallisarvoisina asioina ja joka rakastaa isiltä perittyä maata, koska tämä kaikki liittyy erottamattomasti siihen. Kansa voidaan ärsyttää itsepuolustukseen sortoa – kotimaista tai ulkomaista – vastaan, kun tämä puuttuu yksityisen ihmisen ikimuistoiseen omistusoikeuteen ja pyrkii tukahduttamaan hänen tapojaan ja rauhanomaisia tottumuksiaan. Puolustautuminen tällaista vastaan vaatii rohkeutta, mutta tämä ei todista, että ko. kansalla on isänmaanrakkautta sanan korkeammassa merkityksessä. Kukin puolustaa tuolloin vain yksityistä etuaan, ei mitään kaikille yhteistä. Meistä tuntuu siltä, että lähinnä tällainen henki innosti Saksaa ns. vapaussodan aikana, minkä ohella toki hallitsijoiden nöyryyttämisen herättämä vastenmielisyys, joka on jo mainittu, on yleiseen etuun viittaava piirre. Sivistynyttä saksalaista miellyttää lisäksi intomielisyys, vaikkapa keinotekoinenkin, ja se sai tuossa sodassa runsaasti ravintoa. Eihän mikään kansa liene koskaan taistellut niin suuren puheiden ja laulujen mahtipontisuuden säestyksellä kuin Saksan kansa tuolloin. Nämä laulut eivät kuitenkaan juuri kantautuneet kansan korviin ja ovat ainakin kokonaan kadonneet kansan suusta, ja tämäkin todistaa, miten pinnallista ja ohimenevää tämä patrioottisuus oli.

Vaikka me siis voimmekin olettaa, että tuossa tilanteessa Saksan kansan keskuuteen levisi kansallisen tietoisuuden ja aidon isänmaanrakkauden tuulahdus, tämä oli enemmänkin liikehtimisen seurausta kuin sen syy. Syynä oli lähinnä muukalaisten painostava läsnäolo sekä kansan rauhan häiriintyminen siitä syystä sekä valloittajan suunnitelmien edistämiseksi pakosta toimeenpantujen sotaretkien takia. Jos muukalaisten ylivalta olisi tuntunut vain lainsäädännön ja hallinnon muutoksina, se olisi tuskin herättänyt minkäänlaista tyytymättömyyttä. Vielä vähemmän sitä olisi nostattanut pelkkä tietoisuus siitä, että muukalainen johti kansakunnan asioiden hoitoa. Päinvastoin muutamat pitivät sitä kansakunnan onnena.

On helposti havaittavissa, miten heikko takuu kansakunnan itsenäisyydestä tuollainen pelkästään perittyyn maahan kohdistuvaan luonnolliseen rakkauteen ja sen rauhanomaiseen omistamiseen pohjautuva patrioottisuus on. Niin, jopa tämä isien maahan kohdistuva tunne itsekin haihtuu helposti, jos sillä ei ole syvemmälti vaikuttavaa tukea. Osassa Saksaa vallitseva liikakansoitus pakottaa tuhansia sen lapsia vuosittain maastamuuttoon, ja saksalaiset lienevät se Euroopan kansakunta, joka vieraisiin maihin laajimmalle hajaantuneena viihtyy parhaiten kaikkialla. Maastamuuttopäätöksen kepeys ei osoita suurta kiintymystä isien maahan. Niin, Saksassa vieläpä kiistetään näiden maastalähtöjen välttämättömyys. Jos kansan aineellisissa oloissa ei todellakaan ole syytä niihin, tämä vain vahvistaa todisteen voimaa. Jos lisäksi verrataan ulkomaille asettuneita saksalaisia esim. samaan asemaan joutuneisiin englantilaisiin, havaitaan tavallisesti, että ensiksi mainitut siirtyvät arvelematta oleskelumaansa esivallan alamaisiksi, kun viimeksi mainitut taas vain harvoin ja vastahakoisesti luopuvat englantilaisuudestaan. Pelkästään kansallisuuden nimi miellyttää heitä, kun taas saksalaiseksi nimittäminen ei herätä saksalaisessa samaa tunnetta eikä tämä enää ajattele paluuta isänmaahansa, minkä mahdollisuuden ensiksi mainitut taas haluavat ikään kuin pitää aina avoimena.

Kaikki tämä, minkä olemme esittäneet tuodaksemme esiin saksalaisen vähään tyytymisen vähemmän ilahduttavan merkityksen johtuu kuten sanottu pääasiassa siitä, että kansakunta on jakautunut moniin erillisiin valtioihin. Siitä syystähän sillä ei ole ollut poliittisia vaikutusmahdollisuuksia. Kansojen kuten yksilöidenkin laita on kuitenkin niin, että kullekin ominainen luonne kehittyy vain vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja ulospäin suuntautuvassa toiminnassa. Se saksalaisilta on kansakuntana puuttunut. Saksa on toki osallistunut useimpien Euroopan politiikan kysymysten ratkaisemiseen, ja taistelut on tavallisesti käyty Saksan kentillä. Tämä osallistuminen ei kuitenkaan ole ollut kansakunnan etuja palvelevaa. Saksalaiset ovat kulloistenkin olojen mukaisesti palvelleet milloin toisen, milloin toisen osapuolen tarkoituksia ja tavallisesti heitä on ollut kummallakin puolella. Milloin minkin pikkuvaltion tilapäinen etu toisen kustannuksella on ollut ainoa hyöty, mitä Saksa on saanut näistä taisteluista, mutta kansakunta ei ole koskaan silloin esiintynyt kansakuntana, taistellut yhteisen kansallisen edun puolesta eikä hankkinut itselleen minkäänlaista vaikutusvaltaa toisiin kansakuntiin. Tämä ei ilmene pelkästään Saksan poliittisessa elämässä, vaan se on myös vaikuttanut määräävästi sen tieteellisiin pyrintöihin, niin kuin tuonnempana osoitetaan.

Itävallan ja Preussin äänien paino nykyisin Euroopan politiikan vaakakupissa näyttää puhuvan edellä esitettyä vastaan. Helposti kuitenkin havaitaan, miten vähän näistä valtioista ensiksi mainittu edustaa Saksaa. Itävallan monarkia on kasattu slaavilaisista, romaanisista ja germaanisista kansanheimoista, joita eivät mitkään yhteiset edut yhdistä toisiinsa; ne ovat kieleltään, lainsäädännöltään ja tavoiltaan erilaisia, ja niitä yhdistää vain tilapäinen side, yhteinen hallitsija. Mikään näistä heimoista ei voi pitää itseään hallitsevana. Ainakin valtiota voidaan yhtä hyvin perustein pitää slaavilaisena valtiona, jonka alaisuudessa on germaanisia heimoja, kuin sanoa tilannetta päinvastaiseksi, eikä niistä minkään kansallinen riippumattomuus eikä itsenäisyys voi tulla kysymykseenkään. Saksan katseet kohdistuivat jonkin aikaa toiveikkaasti Preussiin, mutta monet merkit näyttävät viittaavan siihen, että tuo aika on nyt ohi. Sivistyneissä piireissä ilmenee kaikkialla paljon katkeruutta tämän maan nykyistä valtionjohtoa kohtaan, ja hallituksen kaikkia viimeaikaisia toimia arvostellaan kiivaasti. Sen katsotaan poikenneen linjaltaan, periaatteellisen edistyksen tieltä, ja alkaneen suhtautua taantumuksellisesti valistuksen leviämiseen perustuvaan kansan vapauteen, jonka edistämistä sen luultiin pitävän tehtävänään. On tuskin luultavaa, että tämä valtionjohto olisi nyt kokonaan vaihtanut periaatteensa. Varmaa kuitenkin on, että kansakunnan sivistyneen osan keskuudessa on nyt herännyt epäluulo, joka kohdistuu näiden periaatteiden totuuteen ja niiden sopivuuteen Saksan uudelleensyntymisen perustaksi. Nämä periaatteet sisältyvät yhteen ainoaan komealta kuulostavaan lauseeseen: että hallitus ”haluaa pitää valtion olemassaolon perustana sen henkisten voimien mitä huolellisimmin ohjattua kehitystä”. Viime aikoina tämä ”ohjaus” on alkanut yhä enemmän näyttää pääasialta, ja aletaan huomata, että henkinen voima, jota ohjataan, joka ei itse kehitä itseään, ei ole vielä mikään voima.

Ei pidä kuitenkaan uskoa, että sivistyneet saksalaiset pitävät perustuslaillisia muotoja sinänsä pääasiana. Sellaista vakaumusta ei siellä voi olla kenelläkään, joka on punninnut sitä, miten kansan suurimmalta osalta puuttuu käsitys kaikesta, mitä sellaiseen valtiomuotoon kuuluu, ja kiinnostus sitä kohtaan. Ajatus kansallisuuden kehittymisen mahdollisuudesta alkaa kuitenkin jo yleistyä, ja perustuslaillisella valtiomuodolla on ystävänsä, jotka pitävät sitä keinona tähän pyrittäessä. Kun Preussin hallitus on nyttemmin ilmoittanut selvin sanoin olevansa sen omaksumista vastaan, tämä on näin ollen herättänyt eniten tyytymättömyyttä vain siitä syystä, että kansallisen tietoisuuden kehittyminen tämän takia viivästyy. Preussin katsotaan tällä tavoin mahdollisesti edistävän omaa etuaan, mutta ei Saksan etua. Tietysti vain pieni osa kansakunnasta näkee näin pitkälle. Tähän ryhmään voidaan lukea ne Saksan oppineiston nuoremmat jäsenet, jotka myös selkeästi näkevät, miten vähäinen Saksan tieteen merkitys muille kansakunnille on maan poliittisen aseman takia. Myös Preussin sensuurin ankaruus, jota viime aikoina on tiukennettu, on luonnollisista syistä erityisesti oppineiden ärtymyksen aihe. Lisäksi on vielä mainittava Preussin ulkopolitiikka, jota ei haluta tunnustaa kansalliseksi saksalaisuuden kannalta. Etenkin tästä asiasta näyttävät mielipiteet olevan samat. Preussi on yleensäkin siinä asemassa, että sen pyrkimys yhdistää valtakunnan heterogeeniset osat kasvattamalla preussilaista kansallishenkeä nähdään muualla Saksassa väistämättömästi eristäytymiseksi, joka on vastoin yhteisen isänmaan etua. Tämä kaksinaisuus on myös ilmaistu maan koko valtiollisessa järjestelmässä. Onhan Preussi pelkästään sotilasvaltio suuremmassa määrin kuin mikään muu Euroopan valtio, vaikka se onkin julistanut kansakunnan henkisten voimien kehittämisen olevan olemassaolonsa perusta. Nykyisen hallitsijan persoonallisuus ei liene myöskään virittänyt mieliä Preussille myönteisiksi. Fredrik II ei ole koskaan ollut Saksan sankarihahmo, ja hänen suuri ihailijansa, joka ilmeisestikin rakastaa hänen itsevaltiuttaan ja haluaa tehdä kansansa onnelliseksi, mutta ei salli sen luoda onneaan itse – sellainen hallitsija ei saavuta kansansuosiota Saksassa, vaikka hän ei olisikaan vielä vieroittanut itsestään nuoremman sukupolven mieliä spekulatiivisten tieteiden uudempaan suuntaan kohdistuvalla vastarinnalla, jonka kärkeen hän on asettunut ja jota pidetään joidenkin pietististen tendenssien ilmauksena.

Koska me nyt olemme Preussissa, tarkastelkaamme näiden yleisten pohdiskelujen jälkeen hieman maan hallintoa ym. saadaksemme sillä tavoin hieman lepoa matkan jälkeen ja keskeyttääksemme yksitoikkoisen matkapäiväkirjan hetkeksi.

 

 

Preussi

 

Preussi on kohonnut yhdeksi Euroopan suurvalloista enemmänkin Itä- ja Länsi-Euroopan väliin jäävän sijaintinsa ja Saksan liitossa omaamansa vaikutusvallan kuin valtakunnan suuruuden ja asukasluvun takia. Tämä asiaintila ei ole voinut olla antamatta varsinaisen Preussin ja Brandenburgin asukkaille jonkinmoista ylpeyttä ja itsevarmuutta, vaikka ongelmallisempaa onkin, jakavatko saksilainen, westfalenilainen ja reininmaalainen nämä tunteet.

Vaikka valtakunta onkin saksalaisten valtioiden joukossa ensimmäisellä sijalla, se on saanut nimensä slaavilaisen kansakunnan mukaan; sen väestömäärä on 14 miljoonaa 5 091 neliöpeninkulman alueella, näistä on 3 mil­joonaa slaaveja ja yli 5 miljoonaa katolilaisia, vaikka kuningashuone tunnustaakin evankelista uskoa ja valtakunta on uskonpuhdistuksen ajasta saakka luettu Saksan evankelisiin säätyihin. Kuten tämä asujaimisto on koostunut alkuperältään ja uskonnoltaan erilaisista aineksista, on myös itse maa sijainniltaan merkillisen moniosainen alueiden yhdistelmä. Sen pituus idästä länteen on 253 maantieteellistä peninkulmaa ja suurin leveys Sleesian eteläkärjestä Itämerelle suunnilleen 75 peninkulmaa. Lisäksi länsiosa, suunnilleen 1/6 valtakunnan pinta-alasta ja 1/4 sen väestöstä, on täysin erillään keski- ja itäosasta. Tässä länsiosassa on Westfalenin 1 300 000 asukkaasta katolilaisia 700 000 ja Reininmaan 2 400 000 asukkaasta peräti kaksi miljoonaa. Tämä osa on lisäksi myös tavoiltaan ja ajatustavaltaan aivan erilainen kuin muu Preussi; näin on varsinkin Reininmaan laita, jolla on myös oma lainsäädäntönsä, Ranskan laki. Yhtä merkilliseksi osoittautuu itäosa, sillä Posenin maakunnan asukkaista lähes kaikki, miljoona, ovat slaaveja ja 2/3 on katolilaisia, ja Sleesiassa, missä slaaveja on vain 1/5, katolista uskoa tunnustaa puolet väkiluvusta, 1 1/4 miljoonaa. Muut slaavit asuvat hajallaan varsinaisessa Preussissa ja Pommerissa. Kun lisäksi otetaan huomioon, että Saksi, Westfalen ja Reininmaa, joiden alueella on lähes 3 1/2 miljoonaa asukasta, sekä eräät Posenin maakunnan ja Pommerin osat ovat kuuluneet Preussille vasta vuodesta 1815 lähtien, on vaikeaa kuvitella muuta kuin että ne sisäiset yhdyssiteet, jotka pitävät nykyistä Preussin valtakuntaa koossa, ovat jossakin määrin sopusoinnussa valtakunnan karttakuvan ja sen osien suureksi osaksi heterogeenisen koostumuksen kanssa.

Siinä Preussin osassa, joka on vanhoista ajoista saakka ollut sen valtikan alla, eli Brandenburgissa, varsinaisessa Preussissa, osassa Pommeria ja ehkä Sleesiassa, saattaa, kuten jo on mainittu, ilmetä Preussin nimeen ja kuningashuoneeseen, ns. suuren vaaliruhtinaan ja Fredrik Ainoan seuraajiin, kohdistuvaa kiintymystä. Kuningaskunnan toisen puoliskon osalta ei ole aihetta olettaa mitään tällaista eikä se, mitä muukalainen tässä yhteydessä saa nähdä ja kuulla, mitenkään tue tällaista olettamusta. Vaikeaa on myös päätyä tulokseen, että Preussin alamainen nauttisi suurempia etuja kuin useimpien muiden Saksan valtioiden alamaiset, etuja, joita hän siitä syystä olisi valmis puolustamaan kalleimpana omaisuutenaan. Sitä ei voida kuitenkaan kiistää, että pelkästään tietoisuus kuulumisesta ylimmän arvoluokan valtioon on etu, joka on monia muita merkittävämpi. Jotta tämä seikka koettaisiin eduksi ja sitä arvostettaisiin, on kuitenkin välttämätöntä, että kansakunta on itse omilla uhrauksillaan lunastanut itselleen tuollaisen merkittävän aseman; vain siinä tapauksessahan tämä tietoisuus voi luoda pohjan isänmaanrakkaudelle ja aidolle kansallishengelle. Kyseessä olevilla Preussin kuningaskunnan osilla ei kuitenkaan ole ollut mitään osuutta tämän aseman hankkimisessa, ainoastaan se passiivinen osa, että niiden yhdistäminen Preussiin on vaikuttanut tähän muuttamalla valtakunnan tilastotietojen lukuja. Varmalta näyttääkin, että vuosina 1814–15 osoittamastaan voimasta huolimatta Preussilla ei olisi nykyistä arvoasemaansa, jollei Euroopan politiikassa olisi pidetty tarpeellisena sen kohottamista tähän asemaan lisäämällä sen aluetta ja väestömäärää. Yhtä itsestään selvältä kuitenkin näyttää, että tämän aseman säilyttäminen saa vain osittain tukea kansallishengestä.

Itse valtiolaitoksen rakenne osoittaa, että maan hallitus on tästä tietoinen. Sillä mitä sanottaneenkin henkisten voimien kehittämisestä, näihin ei erityisesti luoteta. Sotilaslaumoissa on Preussin voima nyt kuten ennenkin. Fredrik Vilhelm I, Fredrik II:n isä, nosti armeijan miesluvun 36 000 miehestä 39 000 mieheen. Hänen sotaisan poikansa aikana sotavoimien miesvahvuus kasvoi 200 000:een. Nykyisin armeijaan kuuluu jokainen 18. ja 50. ikävuoden välillä oleva preussilainen, poikkeuksina vain mediatisoidut [mediatisoida = tehdä riippuvaiseksi] ruhtinaat ja kreivit sekä hengellisen säädyn jäsenet. Se jakautuu: 1) vakinaiseen armeijaan, jonka vahvuus 1840 oli 45 rykmenttiä. ja 18 erillistä pataljoonaa jalkaväkeä, 38 rykmenttiä ratsuväkeä sekä 9 tykistö- ja yhtä monet pioneeriprikaatia ja jonka miehistö koostuu asevelvollisuuttaan suorittavista 21–26-vuotiaista miehistä; 2) maanpuolustusjoukkoihin, jotka jakautuvat kahteen kutsuntaryhmään; niistä ensimmäisenä palvelukseen astuva on miesvahvuudeltaan suunnilleen varsinaisen vakinaisen armeijan suuruinen ja siihen kuuluvat kaikki käyttökelpoiset 27. ja 32. ikävuoden välillä olevat miehet sekä ne 21–26-vuotiaat, jotka eivät ole suorittamassa vakinaista palvelustaan, ja toiseen 32–39-vuotiaat; 3) nostoväkeen, johon kuuluvat 17–21-vuotiaat nuorukaiset ja 39–50 -vuotiaat miehet. Kuhunkin armeijan divisioonaan kuuluu jalkaväki-, ratsuväki- ja maanpuolustusprikaati. Valtion tuloista, jotka ovat n. 52 miljoonaa taalaria, käytetään armeijan tarpeisiin lähes puolet eli 23 1/2 miljoonaa.

Armeijaa pidetään siis kaikkia muita valtion laitoksia tärkeämpänä. Se seikka, että armeija on yhtä kuin kansakunta, ei juurikaan johdu poliittisista laskelmista, vaan siihen johtaneen päätöksen sanelivat tilanteen vaatimukset. Tämä tapahtui (3.9.1814) sellaisena aikana, jolloin vain kansa saattoi pelastaa valtion ja jolloin tarkoituksena oli yhdistää tähän laitokseen muitakin, jotka olisivat vahvistaneet kansallishenkeä kohottamalla kansan mukaan valtion asioita hoitamaan. Vain tulevaisuus näyttää, mitä hyötyä yleisestä aseissaolosta voi olla, kun se on niin irrallaan muusta kuin nykyisin. Puolueettoman tarkkailijan silmissä se ei eroa Ranskassa Napoleonin aikana voimassa olleesta yleisestä asevelvollisuudesta. Se voi sodan oloissa osoittautua yhtä raskaaksi taakaksi kuin tämäkin, ja ainakin sellaisissa sodissa, jotka eivät ole luonteeltaan välitöntä itsepuolustusta, se voi tämän tavoin muuntua despoottiseksi menettelyksi, jota käyttäen kansa uhrataan hallitsijan kunnianhimon ja vallanhalun tähden. Mitään luotettavia todisteita ei voitane esittää siitä, että laitos olisi tähän mennessä vaikuttanut kansallishenkeä vahvistavasti, esim. vahvistamalla rakkautta yhteistä preussilaisten nimeä kohtaan, tai kehittänyt kansassa sotilasmaineen arvostusta.

Luvatun valtiosäännön asemesta nykyisin ovat olemassa maakuntien säätykokoukset. Nämä kokoontuvat kussakin maakunnassa kuninkaan kutsusta ja ilmaisevat mielipiteensä niistä kysymyksistä, jotka hallitus esittää niille keskusteltavaksi, vaikka hallituksen päätökset eivät tarvitsekaan niiden kannatusta. Ne voivat myös esittää anomuksia asioista, jotka koskevat erityisesti vain kyseessä olevaa maakuntaa, ja päättää sen kunnallisista asioista, vaikka nämäkin päätökset on alistettava kuninkaan tarkastettaviksi. Ne koostuvat useimmiten puoleksi aateliston edustajista, joista osa on itseoikeutettuja, osa valittuja (die Ritterschaftin, aatelistilojen omistajien) edusmiehiä, ja puoleksi kaupunkien ja maanviljelijöiden valitsemista edustajista. Itseoikeutetut aateliston edustajat muodostavat oman säätynsä eräissä maakunnissa, mm. Reininmaassa, missä heitä on kaikkiaan neljä. Talonpoikaissäädyn edustajia on eräissä maakunnissa vain 1/6 kokonaismäärästä; niinpä Brandenburgissa heitä on 68:sta 12, Pommerissa ja Posenin maakunnassa 48:sta 8. Varsinaisessa Preussissa sitä vastoin aatelistolla on 45, kaupungeilla 28 ja talonpoikaissäädyllä 22 edustajaa; Reininmaassa: aatelistolla 39, kaupungeilla ja maanviljelijöillä (”Bauern und übrigen Gutsbesitzer” eli talonpojilla ja muilla tilanomistajilla) molemmilla 25; Westfalenissa: aatelistolla 31, kaupungeilla ja maanviljelijöillä molemmilla 20. Sleesiassa taas aateliston edustajamäärä on suurempi kuin aatelittomien. Nämä suhteellisuudet saattavat kuitenkin olla kutakuinkin yhdentekeviä, koska on käynyt ilmi, että koko laitos on vailla vaikutusmahdollisuuksia, mikä on väistämätöntä jo sen luonteen takia. Ne säätykokoukset, jotka keskustelevat muista asioista kuin hallituksen esityksistä, niin kuin 1840 tapahtui Preussissa ja jossakin määrin Sleesiassakin, toimivat selvästikin annettujen sääntöjen vastaisesti ja saavat tyytyä kuuntelemaan moitteita. Niiden oman käsityksen asemastaan ilmaisivat seuraavana vuonna ne maakuntien säätykokoukset, jotka esittivät hylättäväksi hallituksen esityksen säätykokousten pöytäkirjojen osittaisesta julkisuuteen saattamisesta, varmaankin käsittäen, että tieto tuollaisen laitoksen olemassaolosta ja toimista ei voisi kiinnostaa eikä hyödyttää yleisöä. Nämä maakuntien säätykokoukset ovat peräisin vuodelta 1823. Henkilökohtaiset vaalikelpoisuuden edellytykset ovat 30 vuoden ikä, kiinteän omaisuuden omistaminen ja kuuluminen kristilliseen uskontokuntaan.

Toinen yleinen instituutio, joka Preussissa luetaan edustuksellisen valtiojärjestyksen piiriin, on kuntien hallintojärjestelmä. Sen sääntöjen mukaan kaupungeilla on oikeus valita hallintomiehensä ja järjestää itse asiansa. Myös maaseudulla valitaan vaaleilla kussakin kunnassa ”Schultze” ja hänen apulaisensa sekä jokaisessa ”piirissä” maaneuvos, mitä nimitystä käytetään piirin esimiehestä. Siihen loppuu vaalioikeus. Seuraava ylempi viranomainen on kunkin ”Regierungsbezirkin” hallitus. Tällaisia alueita on koko valtakunnassa 25, nimittäin Preussissa 4, Reininmaassa 5, Posenin maakunnassa ja Brandenburgissa 2 sekä muissa neljässä maakunnassa, Sleesiassa, Saksissa, Pommerissa ja Westfalenissa, kussakin 3. Jokaisessa kahdeksassa maakunnassa on ylimpänä siviiliviranomaisena ”Oberpräsidium” ja tavallisesti kenraalin arvoinen upseeri maakuntaan sijoitetun armeijakunnan komentajana. Kun siis matkaoppaassa ilmoitetaan, että jokin kaupunki on ”Sitz der Regierung” tai ”der Landesregierung”, tarkoitetaan aina Bezirkin hallitusta, kun maakunnan pääkaupungista taas käytetään sanontaa ”Sitz des Oberpräsidiums”.

Kuninkaan neuvostoon kuuluvat kuningashuoneen prinssit, valtion ministerit, sotamarsalkat, kollegioiden presidentit, maakuntien ylipresidentit ja komentavat kenraalit Berliinissä ollessaan sekä muut sellaiset henkilöt, jotka kuningas on nimenomaan kutsunut neuvoston jäseneksi. Valtion nykyiset ministerit ovat: sotaministeri v. Boyen, ulkoministeri vapaaherra von Werther, oikeusministeri Mühler sekä v. Kamptz Reininmaan ja laintarkistuksen asioissa, sisä- ja poliisiministeri v. Rochow, kirkollis-, opetus- ja lääkintäasioissa v. Eichhorn, valtiovarainministeri kreivi v. Alvensleben ja kuningashuoneen asioiden ministeri ruhtinas zu Sayn und Wittgenstein. Osa edesmenneen hallitsijan ministereistä seurasi häntä hautaan, osa siirrettiin syrjään eli, niin kuin on tapana sanoa, he pyysivät ja saivat sairauden takia eron nykyiseltä kuninkaalta. Preussin kaltaisessa maassa ei ilmaista juuri minkäänlaisia mielipiteitä ylemmistä arvohenkilöistä: siitä syystä useista uusista ministereistä ei tiedetty juuri muuta kuin että kuningas oli heille henkilökohtaisesti suopea.

Koko Eurooppa tietää, miten innostuneesti uuden hallitsijan puhe otettiin vastaan, kun hänet julistettiin kuninkaaksi. Hänen vakuutuksensa, että preussilaiset ovat ”vapauden povella ja ase kädessä kasvanut kansa”, otettiin vastaan myrskyisin suosionosoituksin. Toiset sanoivat: ”Ein König ist ein Mann der Tat; er hat Prediger, um Reden zu halten.” [Kuningas on tekojen mies; puheiden pitoon hänellä on saarnaajat.] Kahdeksan kuukautta myöhemmin ei voitane odottaakaan, että tästä ”Begeisterungista” [innostuksesta] on jälkeäkään nähtävissä. Kirjoittaja tunnustaa, että hän ei kohdannut muuta kuin muutamia kaskuja sekä mielipiteitä hallitsijan ulkonaisesta pietismistä, jota etenkin hänen puolisonsa, baijerilaisen prinsessan, uskotaan pönkittävän. Niinpä kerrottiin, että hän oli kieltäytynyt ostamasta erinomaista taulua, koska se oli kuulunut lakkautetulle luostarille ja sitä täytyi siis pitää pyhästä paikasta ryöstettynä. Muuten hän on Fredrik II:n ihailija ja on valinnut tämän edeltäjänsä Sanssoucin paikaksi, jossa hän mieluiten oleskelee. Hänen oli nähty lukevan jotakin paperia sen puistokäytävillä, ja berliiniläiset sanoivat, ”että hän opetteli Fredrik II:n roolia”. Noustessaan valtaistuimelle hän perusti sääntöperintötiloja, ja sanottiin, että suunnitelmana, joka lienee nyttemmin hylätty, oli ollut jatkamalla samaa menettelyä luoda mahtava läänitysaatelisto. Jopa kuninkaan palveluskunnan piti saada virka-asukseen vuoden 1740 mallin mukainen livree. Tämä mieltymys vanhaan saksalaisuuteen kuuluu olevan hallitsijan ajatustavan vallitseva piirre. Ratkaiseva askel, jolle saksalaiset eivät kuitenkaan näytä ymmärtävän panna kylliksi painoa, on se, että nykyinen kuningas on kerta kaikkiaan tehnyt lopun kaikista turhista toiveista, että maa saisi perustuslain, toiveista, joita niin preussilaiset kuin ei-preussilaisetkin ovat jatkuvasti elätelleet, vaikka heidän olisi pitänyt jo kauan sitten nähdä niiden tuloksettomuus. Fredrik Vilhelm IV, joka on syntynyt 15.10.1795, on nyt vakuuttanut, että mitään sellaista ei tapahdu ”hänen hallituskaudellaan”, ja kelpo saksalaiset saavat siitä syystä hyvän aikaa vaeltaa toiveineen kaiken maailman tietä. Kuningas näyttää reippaalta, hänellä on avoimet ja luontevan ilmeikkäät kasvot, mutta suun ympärillä on ehkä hienoinen maailman halveksuntaa osoittava juonne. Aina Witziä kaipaavat berliiniläiset pystyvät kertomaan paljon hallitsijan sukkeluuksista. Useimmat niistä liittyvät edesmenneen kuninkaan hoviin ja hallitustoimiin, ja useimmat tuntuvat ilmentävän hienoista katkeruutta, kun ne ovat tuollaisen miehen lausahduksia. Niinpä hänen kerrotaan sanoneen oopperan tanssijattarista, jotka edesmennyt hallitsija oli joskus jopa päästänyt puheilleen sanoen heille, että he olivat hänelle omia lapsia, ”Kinder”: ”Mein Vater hat sie springen lassen, Ich werde sie laufen lassen.” [Minun isäni antoi heidän hypellä, minä päästän heidät menemään.] Varsin hyvin pukeutuneelle naishenkilölle, joka pyysi apua itselleen ja lapsilleen, hän sanoi rahasumman ojentaessaan: ”Kas tässä vielä asunne kaunistamiseen.” Samantyyppisiä ovat muut sukkeluudet, joita kirjoittaja on kuullut siteerattavan.

Preussin hallintokoneiston varma toiminta, tuomioistuinten oikeudenmukaisuus ja yleensä virkamiesten kunnollisuus ovat yleisesti tunnettuja ja hyvässä maineessa. Tapana on julkaista pääpiirteinen yleiskatsaus valtiontalouden tilaan. Maakuntien säätykokousten viimeksi kokoontuessa hallitus lupasi alentaa veroja – kahden vuoden kuluttua. Huomispäivä tapaa kuitenkin valitettavasti niin yksityisessä kuin julkisessakin taloudessa tehdä tepposet, kun säästämisestä on kysymys. Välittömät verot koostuvat maaverosta, yhteiskunnallisen aseman mukaan määräytyvästä ”Klassensteuerista” sekä elinkeinoverosta. Välillisiin kuuluvat myös paloviinasta, maltaista, viinistä ja tupakasta maksettavat verot. Verojen ja maksujen perinnästä huolehtivat ”Hauptsteuer-” ja ”Hauptzoll-ämter”, jotka kussakin maakunnassa ovat ”Provincialsteuerdirektionin” alaisia. Valituksia kavalluksista tai maksajiin kohdistuvasta kiristyksestä ei kuule.

Ei kuitenkaan voi hyvin suuresti ihmetellä sitä, että lait eivät aina ole ainoita ratkaisujen perusteita. Pari esimerkkiä saattaa valaista asioita tässä suhteessa. Hallitus oli päättänyt rakentaa jonnekin yksityisen omistamalle maalle ruutitehtaan. Pakkolunastuslain mukaisesti omistajalle tarjottiin tarpeellisen maapalasen lunastamiseksi sen käypää arvoa ja lisäksi 10 prosentin korotusta. Tämä kuitenkin oli sitä mieltä, että hänen maaomaisuutensa menettää kaiken arvonsa osaksi ko. maa-alueen menetyksen ja osaksi laitoksen vaarallisuuden takia, ja halusi luopua koko maaomaisuudestaan, mutta ei millään ehdolla pelkästään sen osasta. Alioikeus ratkaisi asian kruunun eduksi; Berliinin kamarioikeus kumosi tuomion ja ratkaisi asian omistajan eduksi määräten kruunun lunastamaan koko omaisuuden tai luopumaan laitoksesta, jonka rakennustyöt oli kuitenkin jo aloitettu, ja maksamaan omistajalle vahingonkorvausta. Sitten saapui kuninkaan kirje, joka oli rekisteröitävä kamarioikeuden pöytäkirjoihin ja jolla taas sen tuomio kumottiin ja alioikeuden tuomio vahvistettiin. Toisella kertaa haastoi virkamies, jota muuan ministeri oli yksityiskirjeessä pahoin tölvinyt, tämän vastaamaan kunnianloukkauksesta. Oikeudenkäynti estettiin kuninkaallisella reskriptillä, ja kantajan asianajaja saattoi vain jättää vastalauseensa, koska jonkin lainkohdan mukaan ”Hof-justiz” on voimassa vain hallitsijan kuolemaan saakka. Maan laki kuuluu kuitenkin nimenomaan kieltävän tuomioistuimia ottamasta huomioon hovin oikeudenkäyttöä – niin vakuutti muuan berliiniläinen professori. Nämä molemmat tapahtumat sattuivat edellisen kuninkaan hallituskaudella. Sensuuriasioissa ja poliisia koskevissa jutuissa ovat kabinetista tulevat käskyt olleet tavallisia nykyisenkin hallitsijan aikana. Tri Jacobin tapaus tunnetaan; hän on kirjoittanut teoksen ”Vier Fragen eines Ost-Preussen”. Kirja takavarikoitiin. Tuntematon kirjoittaja haluttiin urkkia selville, ja hän ilmoittautui itse. Määrättiin suoritettavaksi tutkimus, jota kirjoittajakin halusi, mutta asian käsittely määrättiin sitten kuitenkin keskeytettäväksi. Pari Berliinissä tapahtunutta skandaalimaista välikohtausta herätti suurta huomiota. Joukko upseereita, joista osan sanottiin kuuluvan ylhäisimpiin perheisiin, loukkasi eräissä naamiaisissa muutamia naisia sangen törkeästi. Syyllisiä uhattiin päiväkäskyssä rangaistuksella, mikäli he eivät ilmoittaudu vapaaehtoisesti. Eräät heistä, vähiten merkittävät, lienee kuuleman mukaan karkotettu Berliinistä; muut jäivät, mutta ”hovin oikeudenkäytön” takia mitään muuta ei ollut oikeudellisesti tehtävissä. Toisella kertaa eräät aateliset pahoinpitelivät yhtä törkeästi muuatta porvarissäätyyn kuuluvaa morsiusparia, ja ”hovin oikeudenkäyttö” puuttui jälleen asiaan. Ensiksi mainitusta tapauksesta kerrottiin sanomalehdissä; jälkimmäisen suhteen kirjoittaja voi vain sanoa: relata refero [kerron sen mitä minulle on kerrottu]. Tällaiset esimerkit lienevät kuitenkin harvinaisia, vaikka olen kuullut, että nämä viimeksi sattuneet tapaukset yhdistetään hallitsijan käsityksiin mahtavan aateliston hyödyllisyydestä.

Neljäs ulkomaalaisten ylistelyn aihe hallinnon, lainkäytön ja armeijan ohella ovat Preussin opetuslaitokset. Kirjoittaja puhuu tuonnempana muutaman sanan Saksan tieteestä yleensä ja sen yhteydessä maan yliopistoista. Oppikoulujen laatutaso tunnetaan tarkoin ja sitä ylistetään esikuvaksi vastaaville laitoksille. Esitän tässä vain pari huomautusta.

Preussin valtiota sanotaan tavallisesti protestanttiseksi, ja tapana on sanoa: ”Henkisen kulttuurin edistäminen ja koko kansan sivistystason kohottaminen on täysin meidän protestanttisen valtiomme olemuksen mukaista.” Kun kuitenkin kolmasosa väestöstä on katolilaisia, pitäisi periaate ulottaa yhtä johdonmukaisesti heihinkin, jotta ei syntyisi epäkohtia. Valistunut papisto on tärkeä etenkin katoliselle kirkolle, joka oppinsa nojalla suhtautuu ennakkoluuloisesti muihin kristillisiin kirkkoihin. Nykyisin osa siitä saa toki Preussissa koulutuksensa lukioissa ja yliopistoissa (Breslaussa ja Bonnissa). Paljon suurempi osa saa kuitenkin koulutuksensa joko ns. ”Münsterin akateemisessa oppilaitoksessa” tai eräissä muissa pappisseminaareissa (Gnesenissä, Posenissa, Pelplinissä, Paderbornissa, Trierissä). Münsterin oppilaitos tunnetaan, kuten jo mainitsimme, niin hyvin obskurantismistaan, että se on ollut Saksassa ainoa, jossa Itävallan nuoriso on saanut opiskella. Muut, vieläkin epämääräisemmät seminaarit, joilla ei ole mitään sellaisia yhteyksiä muihin tieteellisiin pyrintöihin kuin yliopistojen teologisilla tiedekunnilla, kouluttavat fanaattisen papiston johtamina pakostakin fanaattisia intoilijoita. On hyvin luultavaa, että Posenin maakunnan ja Reininmaan kirkollisten kiistojen taakse on kätkeytynyt osaksi poliittisia antipatioita; se kiihko, jota suuri osa papeista on osoittanut seuratessaan piispojaan, kun nämä asettuivat vastustamaan hallitusta, todistaa kuitenkin katolisen papiston valistumattomuudesta ja suvaitsemattomuudesta.

Preussissa oli 1837 kansakouluja 22 910 ja niissä yli 27 000 opettajaa ja 2 miljoonaa oppilasta. Opettajaseminaareja oli 45, mutta tämä määrä on osoittautunut täysin riittämättömäksi, ja siitä syystä on ollut pakko ottaa palvelukseen melkoinen määrä opettajia, jotka eivät ole suorittaneet seminaarin tutkintoa ja joilta siis alun alkaen puuttuu tarpeellinen sivistys. Sitä paitsi opetus pakostakin jää jälleen unohtuviksi läksyiksi sellaisen kansan keskuudessa, jolla ei ole ulkonaisia kiihokkeita henkiseen toimintaan ja jolla ei kovin suuressa määrin tunnu olevan tarvetta kouluttaa ymmärrystään. Sanotaan ehkä, että kunnallishallinnon asiat antavat kansan henkiselle toiminnalle kylliksi mahdollisuuksia. Jokainen, joka vaivautuu ottamaan selvää siitä, millaista kiinnostusta rahvas osoittaa kunnan asioiden seuraamiseen ja hoitamiseen, havaitsee kuitenkin, että tavallisesti niiden käsittelyä pidetään hankalana rasituksena. Sitä paitsi niitä hoidettaessa pidetään tärkeinä vain mekaanisia valmiuksia, lasku- ja kirjoitustaitoa. Niihin kohdistuvan mielenkiinnon puute ei ole merkillistä, kun kunnan jäsenellä ei ole käsitystä niiden välttämättömyydestä kokonaisuuden kannalta eikä hän osaa ajatella niiden käsittelyn olevan hänen oikeutensa. Hän on sitä mieltä, että se, joka huolehtii valtion koneiston muustakin toiminnasta, voisi myös huolehtia kuntaa koskevista asioista ja että hänen käsityksensä mukaan hyvää palkkaa nauttivilla kuninkaallisilla virkamiehillä on hyvää aikaa pitää niistä huolta. Nämä puuhat eivät myöskään herätä hänessä minkäänlaista tunnetta itsenäisyydestä; hänhän tekee sen, mitä hänen on käskystä tehtävä aivan kuten hänen on maksettava veronsa. Sanalla sanottuna: kiinnostusta kuntaa kohtaan voi olla vain valtiota kohtaan tunnetun kiinnostuksen yhteydessä, ja silloin myös ensiksi mainittu edistää viimeksi mainittua. Puolinaiset toimet ovat puolinaisia ja sellaisina pysyvät. Siellä, missä tuollaista kiinnostusta ei ole, puuttuu kansansivistystyöltä sen olennaisesti tärkein perusta; ja kansakoulun opetukset jäävät läksyiksi – ja pian jälleen unohtuviksi läksyiksi, koska oppilas ei koskaan etene niitä pitemmälle eikä hänellä ole keinoja niiden soveltamiseen. Tämän tilanteen täytyy tuntua myös opettajan työssä, ja tämänkin vähäiset tiedot taantuvat, koska ne eivät kasva. Opitusta ainoastaan uskonnollisella tiedolla voi näissä oloissa olla joitakin mahdollisuuksia lisääntymiseen. Tälläkin alalla voi kuitenkin Saksassa niin lapsilta kuin täysikasvuisilta henkilöiltäkin saada mitä nurinkurisimpia vastauksia. Liikkeellä on myös sekä kirjallisia että suusta suuhun kiertäviä tarinoita kansakoulujen niin opettajien kuin oppilaidenkin vähäisistä tai vääristä tiedoista. Ruotsalaisen ja Preussin kruunulle kuuluvissa maissa asuvan rahvaan sivistystason vertailu ei luullakseni koituisi jälkimmäiselle eduksi. Ja kuitenkin Ruotsissa on ollut kansakouluja tuskin lainkaan, vaan vanhemmat ovat huolehtineet lasten opettamisesta. Ei voitane myöskään otaksua, että Ruotsin papisto olisi ollut uskonnon asioissa vähemmän valistunutta tai innokasta kuin Saksan protestanttinen papisto. On hyvin luultavaa, että ero johtuu pääasiassa vain valtiojärjestyksestä, Ruotsin rahvaan siihen perustuvasta sisäisestä ja ulkonaisesta itsenäisyydestä ja Ruotsin kansan yleensäkin korkeammalle tasolle kehittyneestä kansallisesta tietoisuudesta. Silti ei ole aihetta kiistää Preussin hallituksen suurta työtä kansan sivistystason kohottamiseksi lukuisten kansakoulujen ja niiden yleensä hyvän järjestelyn avulla. Muut olosuhteet näyttävät kuitenkin estäneen niitä tuottamasta sellaisia tuloksia kuin tuollaisista hankkeista pitäisi voida odottaa. Kussakin maakunnassa koululaitoksesta huolehtii ”Provinzial-Schulkollegium”, ja kunkin ”Regierungs­bezirkin” hallituksessa on osasto kirkollisia ja kouluasioita varten, ja koulut ovat lähinnä sen valvonnassa, minkä ohella, kuten sanottu, piispat ja ylisuperintendentit sekä heidän alaisensa valvovat uskonnonopetusta.

 

 

III MATKA REINILLÄ. KÖLN, BONN, SIEBENGEBIRGE,

KOBLENZ JA SEN YMPÄRISTÖ, BINGEN, NIEDERWALD,

RHEINGAU, MAINZ JA MANNHEIM

 

”Das ist der heil'ge Rhein,

Ein Herrscher, reich begabt,

Dess Name schon, wie Wein,

Die treue Seele labt.

Es regen sich in allen Herzen

Viel vaterländ'sche Lust und Schmerzen

Wenn man das deutsche Lied beginnt

Vom Rhein, dem hohen Felsenkind.”

 

[Tämä on pyhä Rein: / runsaslahjainen valtias, / jonka pelkkä nimi viinin tavoin / virkistää uskollista sielua. / Kaikissa sydämissä läikähtää / isänmaallinen ilo ja tuska, / kun aloitetaan saksalainen laulu / Reinistä, kallioiden ylhäisestä lapsesta.]

 

Niin laulaa ja ajattelee jokainen sivistynyt saksalainen. Parrakas Rein-jumala on Saksan palladion, ja kiihkeiden tunteiden liekit leimahtavat korkealle, jos joku vain näyttää aikovan kajota siihen. Jos ranskalaiset haluaisivat haltuunsa Elben tai Tonavan oikean rannan Reinin vasemman rannan sijasta, ei luullakseni ilmaantuisi Beckeriä laulua tekemään eikä kukaan Saksassa laulaisi Elben laulua tai Tonavan laulua, joka olisi yhtä kuiva, hengetön ja ikävä kuin hänen Reinin laulunsa. Anteeksiannettavaa on, jos se osaksi tapahtuu ”des Weines wegen” [viinin tähden], niin kuin Verdunin sopimuksessa sanotaan niistä Reinin länsirannan paikkakunnista, jotka joutuivat jaossa Saksan kuninkaille. Sillä Reinin viehätys ja kauneus eivät johdu pelkästään joen ja rantojen kauneudesta eivätkä niillä kohoavista muinaisjäännöksistä, vaan tähän kaikkeen yhdistyvästä luonnon rehevyydestä ja rikkaudesta sekä tämän varassa kehittyneistä viljelystä, kaupungeista ja uutterien ihmisten vilinästä.

Kirjoittaja näki Reinin ensi kerran Düsseldorfissa. Näky ei siellä tarjonnut yllätyksiä. Joki oli 1 200 jalan levyinen, vesi oli sameahkoa ja harmaanvihreää, rannat olivat alavat ja tasaiset, eikä tämä todellakaan vastaa mielikuvaa kauniista Reinistä. Näin kuitenkin tunnin aikana viiden tai kuuden hollantilaisen jokialuksen kulkevan virtaa ylös ja yhtä monen alaspäin. Näin kahden höyrylaivan laskevan laituriin kaupungin puolelle ja vastarannalla tukkilautan jäävän ankkuriin. Lautta oli 600–700 jalan pituinen, 300 jalkaa leveä, sillä oli 200 miehen miehistö, sille oli rakennettu useita pieniä rakennuksia, ja sen mukana oli 20–30 venettä, ja sen pysäyttämiseksi paikalleen tarvittiin 9 painavaa ankkuria ja lisäksi muutamia sitä maihin sitovia köysiä. Silloin havaitsin, että joen mahtavuus ei johdu sen leveydestä. Samaa voidaan kirjaimellisesti sanoa myös joen mittasuhteista, sillä jo Strassburgista saakka sen uoma on vähintään 15–20 jalan syvyinen ja virta on tavattoman voimakas. Nousin illalla toiseen höyrylaivoista, ja kun istuin kauniissa, tähtikirkkaassa syyskuun illassa peräkannella edessäni puolikkaan pullo Asmannshäuseria, uhrasin intomielisenä kuin oikea saksalainen puolet toisesta lasillisestani joen lempeälle jumalalle. Kuu loisti himmeästi lännen taivaalla. Se katosi. Sen ja minun katseeni väliin tuli Kölnin tuomiokirkko. Seuraavana aamuna näin vuoteestani Reinin kimmeltävän auringonpaisteessa ja valon heijastuvan sen rantojen ihaileviin ja iloiselta näyttäviin asukkaisiin, joita riensi edestakaisin Kölnin ja Deutzin välisellä sillalla.

 

Millään muulla Saksan kaupungilla ei ole Kölnin suorastaan mystistä viehätystä. Kaupunki on yhtä vanha kuin kristinusko, ja sen muurien sisäpuolella on jo Trajanus majaillut. Jäljellä on vielä muistomerkkejä Konstantinus Suuren ajalta. Julianus rakennutti uudelleen sen tuhotut linnoituslaitteet. Keskiajalla tämän Saksan katolisuuden pääkaupungin ylle kohosivat 80–90 kirkon ristit, ja Kölnin porvari oli kaupungin piispan tavoin Saksassa kunnioitetuin. Tähän kaupunkiin on haudattu Albertus Magnus ja Tuomas Akvinolainen, Pipin Heristalilaisen puoliso ja kreikkalainen prinsessa Theofano. Kaupungissa on yhä paljon sen muinaisesta loistosta todistavaa nähtävää, mutta ainoalaatuinen tuomiokirkko himmentää kaiken muun. Sitä ei voi katsella kyllikseen, ja sen holvien alla vaeltaminen on aina uusi nautinto – mutta sieltä lähtee sitten pois masentunein mielin, vaikkakin kyltymättömän näkemisenhalun vallassa. Tämä uteliaisuus on helposti selitettävissä. Aavistaa näkevänsä jotakin suurta, mutta sen suuruuden löytää vasta pitkän tuttavuuden jälkeen. Tunsin tässä eläinten ja kasvien runsautta uhkuvassa kiviparatiisissa, näiden holvien alla, missä omaa pienuuttaan pelästyy, näiden taideteosten edessä, joista kokonaisen maailman hartaus sädehtii lempeästi katsojaa kohti, siirtyneeni tunteelle rakkaaseen aikaan, kuin lapsuuteen; mutta tuskinpa kaikki katselemiseni siellä paljasti minulle suurinta ja rohkeinta ihmisen aikaansaannosta, ennen kuin olin katselemiseni katsellut, lähtenyt Kölnistä ja katsoin taakseni puolen peninkulman päästä ja varsinkin sitten, kun neljän peninkulman päästä Drachenfelsiltä vielä näin tuomiokirkon ainoana koko laajalta tasangolta kohoavana hahmona. Silloin sitä kohti tuntee samaa kaipausta kuin nähdessään Alpit, mutta merkillistä on, että niitä pitää ystävällisinä, lempeinä mahteina, kun ensiksi mainitun vetovoimaan taas liittyy pelottavuutta ja salaperäisyyttä. Se vaikuttaa katsojaan samoin kuin hautamuistomerkki. Lepäähän senkin alla vuosisatojen haalistunut sivistys, miljoonien ihmisten jaloimmat pyrkimykset, muuntuneena kauniiksi uneksi, joka nykyisin innostaa vain jonkun riimejä nikkaroivan vaeltajan muutamiin ontuviin säkeisiin.

Tuomiokirkon perustukset laskettiin 1248, ja 1322 oli päästy niin pitkälle, että kuorissa voitiin pitää jumalanpalveluksia. Rakentamista jatkettiin ainakin vuoteen 1498, mutta vieläkään kirkosta ei ole täysin valmiina mitään muuta osaa kuin kuori; varsinaisen kirkon holvi on keskeneräinen ja kahdesta tornista toinen kohoaa vain hieman perusmuuria korkeammalle, toinen taas on noussut kolmannekseen suunnitellusta 300 jalan korkeudesta. Kirkon yläosa on rakennettu hauraasta hiekkakivestä, ja siitä syystä ajan tuhoava vaikutus on ollut varsin suuri. Kuori on taannoin entistetty melko suurin kustannuksin. Myös kirkon muiden osien kunnostaminen on edessä, ja äskettäin on tehty rohkea päätös rakentaa koko Saksan tuella loppuun se, mitä vielä ei ole valmiina. Tätä varten perustettiin vuoden 1841 alussa toimikunta, ja Preussin kuninkaan suunnitelmaa kohtaan osoittama myötämielisyys näyttää lupaavan hankkeelle hyvää menestystä. Ihanan rakennuksen nykyinen kunto varmaankin osaltaan vaikuttaa siihen odotuksien täyttymättömyyden ja masennuksen tunteeseen, jonka vallassa katsoja joka kerran lähtee sitä katsomasta. Se ei ole pelkästään menneistä ajoista todistava ihana raunio: nähtävissä on ihmisen päämääräänsä tavoittamaton pyrkimys, aloitettu työ, joka on ylittänyt hänen voimavaransa, koska sitä tehtiin samaan aikaan, kun sille perustan luonut henki katosi, työ, jonka loppuun saattaminen merkitsisi sen ajan hengen kieltämistä, jolloin näin tapahtuisi.

On kaunista ja kiitettävää, että kansa rakastaa ja kunnioittaa kuolleita esi-isiään ja muistelee erityisen mielellään ja ylpeästi heidän aikaansaannoksiaan sodan ja rauhan töissä. Mutta jo tämän kunnioittavan muistelun muuttuminen palvonnaksi, joka antaa menneisyydelle enemmän arvoa kuin nykyisyydelle ja tulevaisuudelle, näyttää osoittavan, että kansakunta on ohittanut miehuusikänsä. Vain vanhuudessahan suurimpana ilonaiheena ovat menneet asiat ja unohdetaan nykyisyys tai halveksitaan sitä menneisyyden rinnalla. Jos kansakunta haluaa elvyttää keskuudessaan menneen ajan instituutiot, manata esiin sen hengen, tämä kertoo asioiden olevan vielä huonommin. Tämä pyrkimyshän osoittaa, että se on jo kyvytön kehittämään nykytodellisuutta eteenpäin, itse luomaan niitä muotoja, joissa nykytodellisuuden hengen pitäisi ilmetä.

Monet viime aikojen ilmiöt Saksassa ovat viitanneet tällaiseen mieltymykseen jo kuolleita muotoja kohtaan. Uskonnon alalla katoliset virtaukset tai pietistinen oikeaoppisuus, luuloteltu palaaminen puhtaaseen protestanttisuuteen. Politiikan suhteen on viime aikoina ilmennyt samaa pyrkimystä takaisin vanhaan, ja muinaissaksalaisuuden ihailu on levinnyt burschien piiristä hallitsijoiden keskuuteen. Se on saanut jalansijaa taiteissa, kirjallisuudessa romantikkojen keskuudessa, maalaustaiteessa Düsseldorfin koulukunnan piirissä sekä arkkitehtuurissa niin Münchenissä kuin Berliinissäkin ja monienkin mahtimiesten halussa entistää huvikseen keskiajan rosvojen tukikohtia. Myös päätöstä viedä Kölnin tuomiokirkon rakennustyöt loppuun voidaan pitää osoituksena tästä Saksan kansakunnan keskuudessa yleisestä tai ainakin hyvin laajalle levinneestä halusta kaivautua esi-isien hautoihin. Sanottakoon vain, että loppuun saatettu ihana teos suo tuntijalle suuremman taidenautinnon; silti se aikanaan seisoo paikallaan merkityksettömänä, vailla mitään yhteyttä sen ajan yleiseen henkeen, jonka kuluessa se on kokonaisuutena valmis. Yleensäkin arkkitehtuuri ilmaisee ajan ja kansakunnan henkeä paremmin kuin muut taiteiden lajit. Se ei voi pyrkiä absoluuttisesti kauniiseen muotoon, koska jokaisella sen luomuksella on samalla käytännöllinen tarkoituksensa, ja tästä syystä sen herättämä vaikutelma perustuu kauniin muodon ja tarkoituksenmukaisuuden yhdistymiseen. Silloin se vastaa temppelirakennuksissa ajan uskonnollista henkeä, joka ilmenee ajan jumalanpalvelusmenoissa, ja yksityisrakennusten arkkitehtuurissa taas vallitsevia ulkonaisia tapoja, elämäntapaa. Goottilainen temppelirakennus syntyi aikana, jolloin ihminen näki tämän maan pelkkänä murheen laaksona, pahuuden asuinsijana, ja pyrki eristäytymällä maailmasta tavoittamaan ikuisuuden ja katoamattomuuden. Hänen hartautensa valitsi siitä syystä nämä synkät, ulkomaailmasta täysin erossa olevat holvit, joihin edes auringon valo ei saanut tunkeutua muuten kuin hajotettuna pyhimysten viittojen väreihin ja joissa ihmistä ympäröivän massan piti herättää hänet tuntemaan oma mitättömyytensä, samalla kun tämän massan ylöspäin pyrkivät muodot viittasivat korkeampaan ja puhtaampaan maailmaan, johon hänen piti toivonsa kohdistaa. Vain tuolle ajalle ja tuolle hengelle goottilaisella temppelirakennuksella oli merkitys. Nyttemmin on tullut toinen aika, jolloin ikuisuuden läsnäolo nähdään katoavaisessa eikä maailmasta luopumista enää pidetä jumalanpalveluksena, vaan ihmisen henkisen elämän nähdään olevan korkeimmillaan voimakkaassa ja toiveikkaassa toiminnassa. Tämän ajan uskonnollisiin menoihin kuuluu tästä syystä valoisa, avoin, iloinen temppeli, jonka muodot ja mittasuhteet ovat itse hartaudenharjoituksen kannalta yhdentekeviä ja voivat siitä syystä helpommin perustua vain kauneudentajuun. Samoin yhteiskunnan tila keskiajalla vaikutti siten, että yksityisen henkilön asunto eristi hänet ympäristöstään ja jokaisesta talosta tuli linnoitus; nykyisin sitä vastoin jokainen rakastaa valoa ja tilaa. Tuolloin saattoi ajan maku tulla yksityisrakennusten arkkitehtuurissa esille vain irrallisissa ja epäolennaisissa koristeluissa; nykyisin koko rakennusta suunniteltaessa otetaan asumismukavuuden ohella huomioon myös kauneudentaju.

Mitäpä merkitystä nyt sitten olisi näillä goottilaista tyyliä jäljittelevillä kirkoilla, jotka pienuudellaan ja puolinaisuudellaan itsekin osoittavat, että ne ovat vain leikkiä ja että poissa on se henki, jonka vallitessa ei kavahdettu rasituksia eikä uhrauksia, kun tällaisille luomuksille oli annettava niille kuuluva suuruus ja majesteettisuus. Münchenissä näkee useita tuollaisia jäljittely-yrityksiä. Niiden rakentamisessa katolisen seurakunnan käyttöön voi vielä nähdä jonkin verran mieltä; mitä protestanttinen seurakunta sitä vastoin tekee sellaisella kirkolla? Kölnissä ja Münchenissä voidaan vielä tietää, mihin sitä käytetään, mutta Berliinissä pitäisi käyttötarkoituksesta kertoa talon ulkoseinälle kiinnitettävällä taululla. Katolinen jumalanpalvelus on kuitenkin nykyisin enää pelkkä seremonia, ja sen osanottajat ovat tavallisesti niin iloisia maailman lapsia, että koko goottilainen arkkitehtuuri on heillekin suuruutta vailla merkitystä. Saksalaiset ylistävät Kölnin tuomiokirkon loppuun rakentamista, koska rakennuksesta tulee kansallinen suurteos. Saksan kansakunta tarvitsee kuitenkin nykyisin ennen kaikkea nykyajan ja tulevaisuuden historiaa eikä kivisiä muistomerkkejä.

Jos Kölnissä viipyy sunnuntain yli, voi helpommin tutustua sen kirkkoihin. Silloin voi myös maksutta nähdä tuomiokirkon aarteet ja Wallrafin museon, joista ensiksi mainittujen näkeminen maksaa muulloin 2 Preussin taalaria. Paitsi tuomiokirkon maailmankuulua Kuninkaiden kumarrusta (”Dombildia”) ja Rubensin yhtä kuuluisaa Pietarin ristiinnaulitsemista Pietarinkirkossa sekä Dürerin maalaamaa alttaritaulua St. Maria im Kapitolissa kirkoissa ei tietääkseni ole kovin merkittäviä mestariteoksia. Kauniissa Apostolien kirkossa on kuitenkin Hårlemanin [Hülsman], Potgiesserin ja Engelbergin tauluja, jotka ovat katsomisen arvoisia. Eri-ikäisyytensä ja monivivahteisen arkkitehtuurinsa ansiosta Kölnin kirkot tarjoavat hyvän tilaisuuden tutkia goottilaisen rakennustavan kehitystä. Paitsi mainitun museon antia kirjoittaja sai nähdä täällä vanhojen maalausten näyttelyn, johon teokset oli koottu yksityiskokoelmista koko Reinin varrelta. Kun tuollaisessa näyttelyssä mestareiden nimet ilmoitetaan kunkin omistajan antamien tietojen mukaisesti, on aivan selvää, että mukana on monia tietoja, jotka ovat vain kerskailua. Näyttelykokoelmassa, johon sisältyi 316 numeroitua teosta, oli kuitenkin useita kauniita töitä, etenkin alasaksalaisen ja flaamilaisen koulukunnan piiristä. Edustettuna oli useita ”Altkölnische Meister”, ja jos olisin asiantuntija, väittäisin, että heidän teostensa joukossa oli kauniimpia töitä kuin tämän ryhmänimen alla on esillä Münchenissä ja Berliinissä. Luettelon on painanut ”Du Mont Schaubergin” kirjapaino 1840, ja se voi olla avuksi taiteenharrastajalle täydentäessään tavallisiin matkaoppaisiin sisältyviä tietoja Reinin varsien taideaarteista.

Näkymä Deutzista kaupunkiin ei ole niin yllättävä kuin yleensä kuvaillaan. Sen takia kannattaa kuitenkin kiivetä Belle-vuelle, hotelli ”Belle Vuen” katolle. Kaupungissa kuuluu elettävän varsin vapaasti, mitä kevytkenkäiseen naisväkeen tulee. Sain kokemuksen häpeämättömyydestä, jota en muuten kohdannut Saksassa. Muuan roikale, joka tarjoutui joka päivä kadulla oppaaksi kaupunkia näyttämään, tarjoutui lopulta hankkimaan naisseuraa. Tämä oli matroonien hupullisten kattuuninuttujen näkemisen ohella ainoa vastenmielinen kokemukseni Kölnistä.

Niinpä lähdin kaupungista ikävän tunne mielessäni. Matkalla Bonniin sen hälvensi odottamaton ilo, kun sain kuulla ruotsin kieltä, ja silloin unohdin ympäristön, joka ei juuri huomiota ansaitsekaan, koska rannat ovat edelleenkin alavat ja tasaiset.

 

Bonn sijaitsee varsin miellyttävässä ja kauniissa ympäristössä. Itse kaupungissa ja sen lähimmässä ympäristössä ei näkymien viehättävyydestä huolimatta liene mitään sellaista, mihin katse erityisesti kiinnittyisi, mutta näköala etelään sekä Siebengebirgen, Godesbergin, Poppelsdorfin ym. läheisyyden ansiosta kauniin luonnon ihailijat viihtyvät Bonnissa. Kaupungissa on kauniita taloja, etenkin uudemmassa länsiosassa sekä eteläisen, linnan läpi johtavan kaupunginportin ulkopuolelle syntyneessä esikaupungissa. Useimmat näistä uusista taloista kuuluvat yliopiston professoreille. Kaupungin upein koristus on kuitenkin entinen (Kölnin) vaaliruhtinaan linna, laaja ja osaksi kauniskin rakennus, joka on nykyisin yliopiston, sen kirjaston ja kokoelmien käytössä. Näkemisen arvoisia ovat varsinkin aula (yliopiston juhlasali) ja Museum rheinischer Alterthümer. Ensiksi mainitun seiniä koristavat neljää tiedekuntaa esittävät freskot. Teologista ja oikeustieteellistä tiedekuntaa esittävät kuvat on Corneliuksen luonnosten mukaan maalannut kolme hänen oppilastaan, Förster, Herrmann ja Götzenberger; lääketieteellistä ja filosofista tiedekuntaa esittävät kuvat on viimeksi mainittu suunnitellut ja maalannut yksinään. Kasvot ovat suureksi osaksi muotokuvia. Ruotsalaisista on mukana vain Linné! Uusimman teologian edustajat, niin katolisen kuin protestanttisenkin uskon tunnustajat, jotka maalauksessa on sijoitettu eri puolille, on luultavasti sommittelun takia sijoitettu makaamaan maahan, kun tieteen ja kirkon vanhempien aikojen sankarit taas seisovat pystyssä ja näyttävät rohkeilta toisin kuin ensiksi mainitut, jotka näyttävät pikemminkin masentuneilta kuin mietteliäiltä. Filosofista tiedekuntaa kehystäviä humoristisia arabeskeja ei pidä ohittaa. Niiden lomassa on mm. salia vieraille tavallisesti esittelevän naishenkilön muotokuva; hän ei ole maineikas pelkästään maalauksiin kuvattujen oppineiden elämäkertojen tuntemuksensa ansiosta, vaan myös siitä syystä, että hänellä on ollut läheinen suhde yhteen aikakauden sankareista – ”marsalkka Vorwärtsiin” [G. L. Blücher].

Linnasta johtaa kaunis kastanjakuja (Poppelsdorfer Allee) Poppelsdorfissa sijaitsevaan Klemensruhen huvilinnaan, johon yliopiston luonnonhistorialliset kokoelmat ja kemian laboratorio on sijoitettu. Ensiksi mainittuihin sisältyy erinomainen mineralogian kabinetti asiaan kuuluvine vedenpaisumuksen takaisen ajan muistomerkkeineen, kivettymineen jne., jotka kiinnostavat myös geologiaan perehtymätöntä katsojaa. Luettavissa on kuvauksia löydöistä ja tietoja löydettyjen kohteiden mitoista, mutta niitä pystyy kuvittelemaan vain epätäydellisesti ja hämmästyy nähdessään 3–4 kyynärää pitkän hampaankappaleen, sängynpylvään kokoisen leukaluun jne. Kokooja ja järjestäjä on kuuluisa mineralogi Näggerath.

Vaaliruhtinas Maksimilian Fredrik (1761–1785) perusti yliopiston 1784, mutta sen toiminta lakkasi ranskalaisten hyökätessä maahan 1794. Perustaminen tapahtui toisen kerran 1818, jolloin nykyinen Fredrik Vilhelmin yliopisto luotiin. Berliinin yliopisto kantaa samaa nimeä, ja niinpä näyttää siltä, että se säilyy tieteen annaaleissa – kunnes joku uusi perustaja vaatii itselleen samaa kunniaa. Erotukseksi Berliinin yliopistosta ensiksi mainittua sanotaan ”Reininmaalaiseksi F. V:n yliopistoksi”. Uudistetussa perustamisasiakirjassa sanotaan: ”Minun tarkoituksenani on tehdä Preussin valtion henkisten voimien huolellisesti johdetusta kehittämisestä kaikiksi tuleviksi ajoiksi sen onnen ja säilymisen pääasiallisin perusta.” Saksalaiset riemuitsivat näistä sanoista, joiden ylistettiin olevan ”herzerhebende”, ja seuraavana vuonna, 18.10.1819, yliopiston perustamisen vuosipäivänä, he saivatkin varmistuksen tämän johtamisen huolellisuudesta, sillä silloin julkaistiin ankara sensuuriasetus. Arndtin erottaminen 1820 antoi Bonnin yliopistolle erityisen osoituksen tästä. Tällä vilkkaalla miehellä ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen mahdollisuuksia minkäänlaiseen toimintaan. Nyt hän oli saanut uudelta kuninkaalta luvan pitää jälleen luentoja. Ylioppilaat järjestivät soihtukulkueen hänen kunniakseen; aloittaessaan luentonsa hän sai osakseen tavattoman suuret suosionosoitukset, ja akateeminen senaatti valitsi hänet yliopiston rehtoriksi. Hän on tosin yhä tavattoman terve ja pirteä, mutta kaksikymmentä vuotta hänen parhaasta miehuusiästään on kuitenkin mennyttä. Hän ei ole vielä saanut takaisin niitä papereita, jotka häneltä otettiin pois hänen erottamisensa yhteydessä. Hänen koruttomasta esiintymisestään loistaa sydämellinen hyväntahtoisuus. Onnettomuus ei ole riistänyt häneltä iloista mieltä. Reinin varrella ei vietetä yhtäkään juhlaa ilman Arndtin välttämätöntä läsnäoloa ja kiitollisten maanmiesten hänelle suomia huomionosoituksia, koska hän oli 1814 ja 1815 innokkaimmin taistelemassa Reinin länsirannan palauttamiseksi Saksan yhteyteen ja samoin sitten pelottomasti vaati sen hallitsijoita täyttämään antamansa lupaukset. Hän puhuu vielä muutaman sanan ruotsia, mikä on muistumaa siltä ajalta, jolloin hän pakeni Ruotsiin ja sai sieltä turvapaikan Napoleonin mahdollisilta vainotoimilta, olihan hän tämän vankkumaton vastustaja. Monet Saksan oppineet toimivat toisin ja myivät Sveitsin liiton historiankirjoittajan Johannes Müllerin tavoin isänmaansa päästäkseen sen sortajan suosioon.

Yliopistossa on noin 600 opiskelijaa. Talvikaudella 1840–41 piti 74 opettajaa, professoria ja dosenttia, 200 erillistä luentosarjaa, mihin lukuun eivät sisälly kertauskurssit, seminaariharjoitukset, fysiikan, tähtitieteen ja lääketieteen käytännölliset kokeet eivätkä musiikin, miekkailun ym. oppitunnit. Lisäksi kaksi professoria oli luvallisesti poissa. Kirjoittajan tietojen mukaan tämä yliopisto on muita Saksan yliopistoja korkeammalla tasolla vain itämaisten kielten alalla. Lassen ja Freytag ovat maailmankuuluja nimiä. Tänne saapuu kaikista maista oppilaita perehtymään sanskritiin ensiksi mainitun johdolla. Myös A. W. Schlegel pitää luentoja tästä kielestä; hänen katsotaan tämän kielen tuntijana kuitenkin olevan enemmän kirjallisuusmies kuin kielentutkija. Tavallisesti hän luennoikin tämän ohessa uudemmasta kaunokirjallisuudesta. Filosofiaa täällä edustavat Brandis, perusteellinen ja arvossapidetty mies, v. Calker, pohdiskeleva puolikantilainen, nuorempi Fichte ja, jos niin halutaan, Bruno Bauer; kerrottiin, että ylioppilaat eivät anna viimeksi mainituista kummallekaan mitään arvoa. Bonn on viime vuosikymmenen aikana menettänyt monta mainiota miestä, joista eräät ovat kuolleet, mm. Niebuhr, Mackeldey, Nees von Esenbeck, ja toiset siirtyneet muihin yliopistoihin, mm. kuuluisa anatomi ja fysiologi Joh. Müller. Niebuhrille oltiin juuri pystyttämässä melko suurta hautamuistomerkkiä Preussin nykyisen kuninkaan kustannuksella; Niebuhr oli ollut hänen opettajansa. Kaupungin kaunistukseksi aiotaan pystyttää muistomerkki myös Beethovenille, joka syntyi täällä.

 

Reinin varrella on etenkin neljä paikkaa, joissa kannattaa oleskella pitempään: Köln, Bonn, Koblenz ja Bingen. Ensiksi mainittu kaupunki ansaitsee huomiota itsessään, toinen yliopistonsa ja viimeksi mainitut kumpikin ympäristöjensä tähden. Bonnissa nämä vaativat osakseen huomiota mieluimmin ainakin kolmen päivän ajan. Mikäänhän ei matkalla kaduta enemmän kuin se, että on nauttinut liian niukasti jonkin paikkakunnan tarjoamista kauneuselämyksistä ja lähtenyt sieltä liian pian. Jos täällä haluaa samana päivänä esim. käydä Godesbergissa, Rolandseckissa, Nonnenwerthissä, Heisterbachissa, Drachenfelsillä, kaikkiin näihin paikkoihin voi toki ehtiä, mutta silloin kokemuksesta ei nauti sen enempää kuin kahden tunnin vierailusta suuressa taidemuseossa.

Bonnista näkee etelän suunnalla matalan vuorenharjanteen, jonka juurella Poppelsdorf sijaitsee ja jonka erillisistä kukkuloista Kreuzbergilla sijaitsee pieni kaunis kirkko, jossa käydään sen kryptan takia; siellä on yli 20 hyvin säilynyttä muumiota. Kauempana idässä sijaitsee yksinäisellä matalalla vuorenkohoumalla linnanraunio, Godesberg. Vielä kauempana idässä, Reinin toisella puolella, kohoavat useat vuorenhuiput 1 200–1 400 jalan korkeuteen merenpinnasta. Niiden nimenä on Siebengebirge. Vaikka ne sinertävät etäisyydessä yli saksalaisen peninkulman päässä, niistä parin huipulla näkyvät kuitenkin selvästi niitä koristavien raunioiden ääriviivat. Siellä on portti kauniiseen, romanttiseen Reininlaaksoon, ja jo tällä kohdalla se levittäytyy kaikessa viehättävyydessään, niin että pysähtyy miettimään, ylittääkö sitä mikään myöhemmin eteen tulevista paikoista, vaikka monet niistä ovat verrattoman kauniita. Nämä vuoret viinitarhoineen, metsineen, näine muistoja täynnä olevine ja silti salaperäisine linnoineen tuntuvat matkustajasta aivan erityisen houkuttelevilta sen jälkeen, kun hän on vaeltanut Pohjois-Saksan yksitoikkoisten nummien ja viljavainioiden läpi Hampurista Düsseldorfiin.

Vaelsin kauniina syyskuun iltapäivänä Godesbergiin, joka kuuluu suurimpiin ja kauneimpiin raunioihin. Linna, joka kuului Kölnin vaaliruhtinaille, rakennettiin 1210. Keisari Julianuksen rakennuttama roomalainen kastelli oli aikaisemmin seisonut samalla paikalla. Kun sieltä katsoo takaisinpäin pohjoista kohti, näkee koko laajan tasangon Kölnin tuolle puolelle saakka. Idässä ja kaakossa ovat edessä Rein ja kaunislinjainen Siebengebirge linnoineen, jotka silmä jo täältä selvästi erottaa. Aivan raunion vieressä on pieni kappeli, johon liittyy hautausmaa, vuoren juurella sijaitsevan kylän asukkaiden leposija. Kaikki oli sievää ja somaa, somin muuan kukkien ympäröimä hyvin hoidettu hautamuistomerkki, jonka oli pystyttänyt lapsen rakkaus. Tie Bonnista tänne ei ole erityisen miellyttävä, mutta matkaa täältä jatkettaessa se lähenee Reiniä ja kulkee koko ajan hedelmäpuiden reunustamana ja varjostamana ohi terveyskylpylän, johon kuuluu useita kauniita rakennuksia ja puutarhoja, läpi silmää miellyttävien kylien ja ohi sievien maatalojen. Väki ahersi kaikkialla poimimassa puista niiden runsasta omena-, päärynä-, luumu- ja pähkinäkuormaa. Pohjolan asukkaalle on uutta nähdä, että maantietä reunustavat nämä tuotteet ja omistajalla on silti satoa korjattavaksi. Toisaalta rangaistus hedelmävarkaudesta viljelyksiltä onkin varsin ankara, toisaalta tavaran laatu suojaa sitä tielläliikkujan käsiltä ja hampailta. Sekä omenat että päärynät ovat nimittäin sellaisia, että ne kelpaavat vain konjakin tai tavallisemmin ”Mostin”, eräänlaisen happaman ja miedon hedelmäviinin valmistamiseen; maamies juo tätä, toisinaan sellainenkin, joka myy oman rinteensä sadon. Mitä lähemmäksi Rolandseckiä tullaan, sitä kauniimmaksi tie muuttuu, vaikka näköalan rajaavatkin vuoret, jotka täällä sulkevat kummaltakin puolelta väliinsä ahtaan Reininlaakson. Kun päästään perille pieneen kylään sen vuoren juurelle, jonka huipulla raunio kohoaa, oppaita ja aasinajajia, joilla on mukanaan satuloituja aaseja, tarjoutuu keventämään matkustajan vaivoja ja kukkaroa. Mittailin katseellani vuoren korkeutta enkä pystynyt käsittämään, miten matka sen juurelta huipulle saattoi kestää puoli tuntia tai mitkä seireenit voisivat johtaa minut harhaan edessäni olevalta tasaiselta ja hyvässä kunnossa pidetyltä tieltä, ja niinpä annoin aasien ja oppaiden jäädä niille jalansijoilleen ja olin 10–12 minuutissa ylhäällä lähes tuhatvuotisen raunion luona. Se on merkityksetön, mutta näköala sieltä on tavattoman viehättävä, vaikka se ei olekaan laaja. Itse vuoren itäistä ja eteläistä sivua kaunistavat viinitarhat ja muut pienet viljelmät ja muita sivuja kaunis lehtimetsä. Aivan alapuolella virtaa Rein, ja siinä uiskentelee useita saaria, joista merkittävin on Nonnenwerth, pieni saari, jossa sijaitsee vanha palatsimainen nunnaluostari, erityinen pieni paratiisi paratiisimaisella seudulla. Pitkin joen vastarantaa sijaitsee vuoren rinteellä useita valkoisina hohtavia kyliä puutarhojen vehmauden keskellä ja ympärillään kirjavia peltosarkoja. Siebengebirge sulkee jo näköalan pohjoiseen; etelän suuntaan katse voi kuitenkin seurailla puolen peninkulman verran joen mutkittelua, sen saaria ja tiheästi asuttuja rantoja. Taulua elävöittävät vilkasliikenteinen tie, joka noudattelee joen vasenta rantaa, vastarannalla siellä täällä näkyvät työläiset, hilpeät ihmisryhmät Nonnenwerthissä ja liputetut veneet, jotka kuljettavat sinne lisää vieraita, samaan aikaan kun etäisestä Unkelin kauppalasta kantautuva iltakellojen ääni sekoittuu aasien kellojen kimakkaan kilahteluun. Tässä linnassa, joka toki oli nyt raunioina, mutta jonka koko ympäristö näytti rikkaalta ja onnelliselta, täällä istui muinoin

 

”Riddaren med stolta blicken,

I den sköna sommarqvällen,

Fästad blott på klostercellen;

Lyssnar till den fromma sången;

Ser ur dystra klostergången

Blossbelyst ett liktåg skrida.

Hon, som upphört här att lida,

Var hans hjärtas allt. Väl sorgen

Gästat länge re'n i borgen;

Nu den följes uti spåren

Af förtviflan; genom tåren

Döden ser ur stela blicken.”

 

[Kauniina kesäiltana / ylväskatseinen ritari / vain tuijottaa luostarin kam­mioon, / kuuntelee hurskasta laulantaa, / näkee ruumissaaton soihtujen valossa / astuvan luostarin synkästä käytävästä. / Olento, jonka kärsimys täällä päät­tyi, / merkitsi hänen sydämelleen kaikkea. Murhe / oli toki ollut jo kauan linnan vieraana. / Nyt se saa seurakseen / epätoivon tuskan; jähmettyneessä katseessa / tuijottaa Kuolema kyynelten läpi.]

 

Tarun Roland, Schillerin ritari Toggenburg, katseli täältä alas rakastettunsa hautaa – naisen, joka hänen ollessaan retkellään pyhässä maassa oli väärän tiedon hänen kuolemastaan saatuaan ryhtynyt nunnaksi ja joka siis hänen palattuaan oli saavuttamattomissa. Heistä kahdesta naisen heikko sydän murtui ensiksi; mies seurasi pian rakastettunsa perästä. Oi elämän ja järjen proosaa! Miten onnellista, jos olisi ollut täällä viisitoistavuotiaana ja saanut käydä liikuttavan balladin läpi mielikuvituksessaan! Olihan luostari nytkin siellä, kukkivassa Nonnenwerthissä, mutta nyt se oli – hyvin varustettu majatalo, ja minä olin – vaeltamisesta väsynyt. Tunne sai vaieta, mutta järki kysyi vielä: entä sitten, vaikka nuo kaksi eivät enää nähneetkään toisiaan, olivatko he siinä menettäneet mitään? Olisiko jälleennäkeminen voinut antaa heille mitään puhtaampaa, mitään kauniimpaa kuin toivo siitä? Mutta jos toivokin oli poissa? Mitäpä muuta ritariparka olisi silloin voinut tehdä kuin käyttää rakkautensa tähden miekkaansa rakastavien ihmislasten suojelemiseen ja siirtyä kaihoisista unelmistaan jaloon toimintaan. Järjen maailma on ihmisen sydänparalle kovakourainen maailma!

Bonnilainen nuorisoseurue keskeytti mietiskelyni. He istuutuivat vihreälle nurmelle, ja mukana tuodusta hedelmäkorista emäntänä huolehtiva nuori nainen oli niin huomaavainen, että tarjosi minullekin maistiaisia sen ihastuttavasta sisällöstä. Tämä Idun ja hänen omenansa olivat molemmat yhtä moitteettomia, mutta Nonnenwerth kajasti silmiini sangen houkuttelevana, enkä viinilasillista kaivatessani voinut vastustaa sen houkutuksia. Olin pian taas alhaalla ja lähetin veneestä tervehdykseni ylös jääneille nuorille.

Nonnenwerthissä kaikki oli vielä kauniimpaa kuin ylhäällä Rolandseckissä. Itse vuori ja luostarin yläpuolelle kurottuva raunio lisäsivät täältä nähtyinä taulun viehätystä. Vuoren joenpuoleinen sivu oli syvässä varjossa, Siebengebirgen rinteillä taas valaistuksen monet sävyt vaihtelivat ilta-auringon loisteessa alituisesti. Itse saari oli yhtä ainoaa ihanaa puutarhaa, jossa monet kukat vielä kertoivat ilmaston lempeydestä ja todistivat, että tämän illan lauhat tuulet eivät olleet suinkaan poikkeus. Luonto ei ollut vuosikausiin tällä tavalla sydäntäni lämmittänyt. Ajattelin teitä, ystäväni, sillä surun kantaa helpommin yksin kuin ilon, ja päiväkirjassani on tuon päivän kohdalla merkintä: ”Ajattelen kaikkia teitä, jotka olette tahtoneet minulle hyvää tässä maailmassa, niin, kaikkia, kaikkia, sillä kukaan ei ole tahtonut minulle pahaa, enkä tunne pahoja ihmisiä, ainoastaan heikkoja: – suokoon Jumala teille ilon hetken, mutta sekoittumattoman ilon, niin että te ette iloitse sen katoavaisuudesta!” Join teidän maljanne punaista Drachenfelserviiniä – luulenpa, että lasiin tipahti jokin pisara, kun kohotin sen huulilleni.

Mainzista tulevan höyrylaivan kello soi, saaresta lähti vene, olin pian laivassa. Pienen Königswinterin kauppalan laiturissa poikettiin, ja sitten matka jatkui Bonniin tuossa tuokiossa, niin että hämärä ei sinä aikana edes ehtinyt vaihtua pimeydeksi. Jokea alashan höyrylaivat kulkevat nuolen nopeudella. Yhdessä päivässä voi jokea pitkin matkustaa Strassburgista Kölniin, siis noin 30 Ruotsin peninkulmaa. Matka höyrylaivalla jokea alaspäin (”Thalfarth”) soveltuu näin ollen tuskin henkilölle, joka haluaa katsella sen kauniita näkymiä ja nauttia niistä. Ylöspäinkin suuntautuvalla matkalla (”Bergfarth”) kuljetaan liian nopeasti, niin että ohi vilahtavista monista seuduista, kaupungeista, raunioista jne. jää tuskin mitään mieleen.

Seuraavana päivänä matkustin höyrylaivalla Königswinteriin, joka sijaitsee Siebengebirgen juurella. Pienen paikkakunnan kaunis sijainti houkuttelee ulkomaalaisiakin asettumaan sinne kauniiksi vuodenajaksi. Varsinkin englantilaisia on runsaasti kaikissa Reinin varren kaupungeissa. Bonnissa asuu 20–30 englantilaista perhettä, jotka ovat asettuneet sinne pelkästään elääkseen halvalla ja mukavasti. Sellainen ihminen, joka voi elää missä haluaa, voi tuskin löytääkään asuinseutua, joka tarjoaa kaikki Reinin rantojen edut. Paitsi suuria kaupunkeja, joissa kaupungin mukavuudet ja maaseudun luonnonkauneus yhdistyvät, seudulla on kymmenittäin Königswinterin tapaisia pieniä paikkoja, joissa suurta kaupunkia kaipaa myös pelkästään kirjallisuuden ja taiteen harrastamisen kannalta.

Siebengebirge, jonka juurella Königswinter sijaitsee, on ryhmä vuorenhuippuja, joita on enemmän kuin seitsemän, vaikka se onkin saanut nimensä seitsemän näkyvimmän huippunsa mukaan. Aikomuksenani oli nyt viettää päiväni niiden keskellä. Erään elberfeldiläisen kanssa vaelsin aluksi entiseen Heisterbachin apottiluostariin, jonne johtaa miellyttävä tie viinimäkien ja metsien kautta, viheriöivien niittyjen ja hedelmätarhojen peittämien kukkuloiden yli. Se sijaitsee vuorten välissä, ja sen alueeseen kuuluu matala laakso, puutarha ja puisto, joita joka puolelta ympäröi yhtenäinen muuri, entinen luostarin muuri. Rikkaiden munkkien muista ihanuuksista ovat nyt kuitenkin jäljellä vain ulkorakennukset ja kirkon kuori, kaunis, vaikkakaan ei suuri raunio. Syrjäisessä piilopaikassaan tämä hiljainen ja autio kokonaisuus muodostaa jyrkän vastakohdan jokivarren vilkkaalle hyörinälle. Ainoa uudisrakennus ja myös ainoa ihmisten nykyinen työkohde oli hauta, jota muuan Lippen kreivi, paikan nykyinen omistaja, rakennuttaa itseään ja perhettään varten. Erosin täällä seuralaisestani ja kuljin pientä kiertotietä Odelbergille, Siebengebirgen korkeimmalle huipulle ja lähimmälle, jolta saattoi nähdä sisämaahan päin, itään, mikä tuntui minusta hyvin houkuttelevalta. Tällä tiellä kuljin merkittävän kivilouhoksen ohi, joka muiden samanlaisten tavoin on paikkakunnan väestön rahalähde. Kivi on haurasta hiekkakiveä, ja sitä laivataan Königswinteristä niin jokea ylös kuin alaskin. Suurin osa Kölnin tuomiokirkosta, kaikki sen pilarit ja koristeet, on tehty tästä kivestä. Retkestäni tuli vaivalloinen, koska minun oli reitilläni, noustessani pohjoispuolelta ylös, tunkeuduttava tiheän lehtimetsän läpi päästäkseni vuoren huipulle, ja neuvon jokaista, joka saa saman päähänpiston, valitsemaan eteläpuolen, joka on paljas ja loivempi. Lopulta saatoin levähtää vuoren huipulla, 1 453 jalkaa meren ja 1 320 jalkaa Reinin pinnan yläpuolella. Siebengebirgen pienet, kauniit laaksot olivat aivan jalkojeni juuressa, ja niiden yläpuolelle kohosivat vuorenhuiput raunioineen. Löwenburg, jossa Melanchthon jonkin aikaa oleskeli, toi mieleeni ”Leijonaritarit” ja heidän miehuullisen kuolemansa, aikoinaan nuoren mieleni ihailun kohteet ja Ciceron vaaralliset kilpailijat, kun luettavana oli De officiis. Kauempana idässä ja etelässä levisi valtava tasanko, jota täplittivät lukemattomat kylät ja pikkukaupungit ja halkoivat kiemurtelevat tiet, kunnes kaukana tulivat eteen varsinainen Westerwalde ja Taunus. Lähinnä lännen suunnalla muut vuoret, Drachenfels, Wolkenburg, Stromberg, peittivät joen näkyvistä, mutta pohjoisempana sen vedet häämöttivät sen rannoilla levittäytyvien tiheästi asuttujen tasankojen keskellä.

Alastulo kävi nopeasti, ja yhtä nopeasti olin taas joen rannalla saatuani seurakseni kaksi iloista talonpoikaistyttöä, jotka astelivat kepeästi synkässä ja epätasaisessa rotkossa, jonka kautta kuljimme. Näkyi selvästi, että se oli sadeaikoina joen uoma. Vesi oli tehnyt täällä ainoat tietyötkin, ja joka kevät, kun se kyllästyi kulkemaan tätä tietä, seudun asukkaat perivät sen ainoaksi ja parhaaksi kulkutiekseen. Drachenfelsin juurella, jonne meillä oli ollut vain tunnin matka (puoli peninkulmaa), seisoi jälleen aaseja punaiset satulaloimet selässään, sekä halukkaina että velvollisina luovuttamaan selkänsä vaeltajan käyttöön. Olin todellakin uupunut, mutta eläinparat näyttivät niin pieniltä ja surkeilta, että niiden selkään ei kerta kaikkiaan pysty istahtamaan; ja minä aivan ärsyynnyin nähdessäni erään papin, ainoan miehen, jonka näin niitä käyttävän, riiputtavan pitkiä jalkojaan tuollaisen kaakin selästä. Tiellä ylöspäin kohtaa kaiken aikaa uusia kauniita näkymiä, ja on vaikeaa pidätellä uteliaisuuttaan, kunnes on vuoren huipulla. Taipaleen viimeisellä osuudella vaivannäköä kuitenkin helpottaa tiheä metsä, joka siellä kulkijaa ympäröi. Ylös voi ehtiä puolessa tunnissa. Alhaalla, missä aasit seisoivat, oli majatalo, puolimatkassa toinen. Ylhäällä törmää jälleen ensimmäiseksi majataloon, joka on kuitenkin houkuttelevamman näköinen kuin edelliset; kun kuitenkin luo vain silmäyksen alaspäin, ryntää sen ohi, onpa miten uupunut ja janoinen tahansa, ja seisoo sitten jyrkänteen partaalla edessään ihanin näky mitä kuvitella saattaa. Godesbergin ja Rolandseckin näkymät ovat täällä sulautuneet yhteen ja eteen avautuu vielä kaksin verroin enemmän. Rein on näkyvissä vuoren juurella, yli tuhat jalkaa katsojan alapuolella, ja katse voi seurata sen juoksua ylävirtaan ja alavirtaan yhteensä ainakin 5–6 peninkulman verran. Toisella puolella sen näkee Unkelin luona paikassa, joka kuuluu joen kapeimpiin kohtiin Strassburgin ja Pohjanmeren välillä, pulpahtavan esiin vuorten välistä, jotka sitten hieman etääntyvät toisistaan jättäen väliinsä kauniin laakson, jonka saattoi suurimmaksi osaksi nähdä jo Rolandseckiltä. Täältä voi kuitenkin nähdä myös vasemman rannan vuorenkielekkeineen ja niiden takana puolittain piilossa olevat notkelmat ja kylät, ja taulun taustalta katse myös tavoittaa vuorten kehyksissä aivan uuden maiseman, kaistaleen Unkelin takana avautuvaa laajaa ja tiheästi asuttua seutua. Juuri siitä kohdasta alkaen, missä katsoja on ja missä kummankin puolen vuoret ovat uudelleen tulleet lähelle toisiaan, ne jälleen loittonevat joesta, mutta tällä kertaa noin 35 asteen kulmassa, niin että ne muodostavat pian sen suuren, pohjoisen suunnalla sijaitsevan tasangon, jota täplittävät Köln, Bonn ja sadat pienemmät paikkakunnat. Katseellaan voi seurata joen vasemmalla rannalla näkyvää metsien verhoaman vuoriston haaran muodostamaa vähitellen taipuvaa kaarta ohi Godesbergin, Poppelsdorfin, Kreuzbergin jne., kunnes se taivaanrannassa yhdistyy itse tasankoon. Rein virtaa nyt eteenpäin halki tämän tasangon, jonka yksitoikkoisuutta kirjavoivat kaupungit, kylät, puutarhat, pellot, niityt ja lehdot, niin että siinä on vaihtelevuutta kuin kauniissa kartassa. Toisinaan joki monien koukeroisten mutkien kautta virratessaan kimaltelee kuin pieni järvi. Seuratessaan joen juoksua katse pysähtyy jälleen väistämättä Kölnin tuomiokirkkoon, joka vielä tästä etäisyydestä ja näin korkealtakin näyttää maiseman keskipisteeltä. Jos muistellessani vielä vertailen näkemiäni kauniita maisemia, ei Reinin varrella ole yhtään kohtaa, jonne palaisin mieluummin kuin Drachenfelsille. Vaikka näköala Rigiltä Sveitsissä onkin monin verroin avarampi järvineen ja vuorineen ja vaikka se onkin maailmankuulu, viettäisin mieluummin uudelleen päivän Drachenfelsillä kuin siellä. Niinpä ollessani kaksi päivää myöhemmin matkalla Koblenziin nousin vielä kerran maihin Königswinterissä, vietin puoli päivää Drachenfelsillä ja vielä miellyttävän illan Nonnenwerthissä.

Saatuaan aikaa lähimmän ympäristönkin tarkastelemiseen havaitsee seisovansa Reinin ylityksessä 1814 kaatuneiden varsin monien urheiden preussilaisten muistomerkin vieressä. Vieläkin on katsottava ylöspäin, jotta näkisi vanhan linnan raunion, todellisen kotkanpesän vuoren ylimmällä huipulla, missä tilaa on tuskin jalan leveydeltä linnan muurien ulkopuolella. Uteliaana kiipeää sinne ylös ja nousee ryömimällä, vaikka alas vierähtämisen vaara hieman uhkaakin, saman tien torniin, vaikka sinne ei oikeastaan ole mitään syytä mennä. Koko raunio on merkityksetön, mutta korkean sijaintinsa ansiosta se kaunistaa paikkaansa alhaalta katsottuna. Tuon jälkeen voi todella katsoa ansainneensa puolikkaan pullon viiniä, jos vielä on kävellyt Heistarbachista ja noussut matkan varrella Ölbergille. Maisemasta ei kuitenkaan tarvitse sen takia luopua, sillä lasinsa voi tyhjentää sievällä, kukkien koristamalla parvekkeella aivan jyrkänteen reunalla, joen koko yläjuoksu, sen saaret ja ympäröivä laakso jalkojensa alla.

Tuon päivän iltaa en Bonniin palattuani halunnut viettää yksin. Olin toki onnistunut löytämään miellyttävää ja ystävällistä seuraa itämaisten kielten tutkijan tri B:n ja hänen kauniin, viehättävän rouvansa luota, mutta enhän sentään voinut vaivata heitä joka ilta – niin tapahtui kuitenkin joka toisena iltana. Siitä syystä puhuttelin ensimmäistä tapaamaani ylioppilasta, esittäydyin toveriksi ja pyysin häntä viemään minut johonkin ”Studentkneipeen” – en ollut vielä tutustunut sellaiseen ja sitä paitsi pidän paljon nuorisosta. Hän pyysi kohteliaasti anteeksi sitä, ettei hän voinut tuona iltana tulla mukaan, mutta opasti minut erääseen nuorison suosimaan paikkaan. Siellä näytti kovin vaatimattomalta, mikä tuollaisissa paikoissa onkin tavallista, kuten myöhemmin havaitsin. Loma oli juuri alkanut; paikassa oli yksi ainoa asiakas. Meistä tuli pian hyvät ystävät. Sain kuulla olevani erään ”Verbindungin” huoneistossa. Hän vei minut peremmällä olevaan huoneeseen, jossa oli eri aikoina maalattuja koko toverikuntaa esittäviä tauluja, mainitsi lainkaan epäluuloisuutta osoittamatta nimeltä useita senioreja ja subsenioreja ja kertoi monienkin melko mielenkiintoisista elämänvaiheista. Tapasin miehen seuraavinakin päivinä. Hän valmistautui parhaillaan oikeustieteelliseen loppututkintoonsa ja oli siis jo vanha burschi. Kun tutustuimme paremmin, kävi ilmi, että hän ei enää mielellään ollut mukana osakunnassa, koska hän näki sekä sen edesottamusten lapsellisuuden että sen piirissä useinkin vietetyn elämän turmiollisuuden. Myöhemmin illalla paikalle saapui lisäksi useita ylioppilaita, joukossa nuori pohjoismainen vapaaherra, joka ei kuitenkaan kuulunut osakuntaan. Istuuduimme jälleen ulompaan huoneeseen, ja ilta kului sangen siististi ja säädyllisesti kummankin puolen osoittaessa jutustelussaan vastavuoroista uteliaisuutta.

Bonnissa saatoin ilokseni uudistaa tuttavuuteni upsalalaisen dosentti Tullbergin kanssa, joka oli saanut täällä juuri päätökseen erään sanskritinkielisen draaman julkaisutyön ja jonka oppineisuutta ja tietoja täällä arvostettiin melkoisesti, kuten kuulin mainitulta tri B:ltä. Hän lähti Bonnista jo ennen minua, sillä hänen tutkijanintonsa veti hänet toistamiseen Lontooseen, missä eräät käsikirjoitukset olivat hänen silmissään houkutteleva aarre. Toinen vanha tuttava oli professori Argelander, toimi aikaisemmin professorina Helsingin yliopistossa, jossa hän sai valmiiksi kuuluisan tähtiluettelonsa aurinkokuntamme liikkeen määrittelemistä varten. Helsingin kaunis ja hyvin varustettu observatorio, joka omistaa mm. Fraunhoferin refraktorikaukoputken, on ollut melkeinpä käyttämättömänä sen jälkeen, kun hän valitettavasti erosi sikäläisestä virastaan 1835. Bonnissa oli juuri ryhdytty rakentamaan observatoriota, joka sieltä on tähän saakka puuttunut.

Bonnista lähetin matkatavarani Mainziin. Täytin laajat taskuni välttämättömimmällä, mitä matkalla tarvitsin, ja kuuluin nyt kevyimmin varustautuneisiin matkustajiin, toisessa kädessäni piippu ja toisessa sateensuoja. Ensimmäinen päivämatka ulottui vain Nonnenwerthiin saakka. Seuraavana aamuna kävelin parin tunnin matkan Linziin, pieneen Reinin oikealla rannalla sijaitsevaan kaupunkiin, jossa klo 10 Bonnista lähtenyt höyrylaiva saavutti minut. Tie sinne kulki monien merkityksettömien paikkakuntien, mm. jo mainitun Unkelin sekä Erpelin kautta. Viimeksi mainitulla paikkakunnalla on 700 jalan korkuinen kallio Erpeler-Eei, joka kohoaa synkkänä ja uhkaavana joen ylle. Tarujen mukaan se on eräänlainen Reinin laivojen kippareita uhkaava Skylla; tästä onnettomuuksia ennustavasta luonteestaan huolimatta se tuottaa hyvää valkoviiniä, joka kasvaa vuoren halkeamiin koreissa kannetusta maasta. Linz on aikoinaan ollut linnoitettu, ja siellä on joen rannassa vieläkin vahva torni; Kaarle Rohkea on piirittänyt sitä ja valloittanut sen, samoin sittemmin ruotsalaiset kuten joka toisen paikkakunnan näillä main. Heidän hallussaan on myös ollut kauniin Nonnenwerthin vanha luostari, josta he ovat tuolloin päästäneet osan palamaan. Linzin yläpuolella laakso hieman levenee edelleenkin luonteeltaan yhtä hymyilevänä kuin Unkelin alapuolella; pian vuoret kuitenkin tunkeutuvat jälleen joen rantaan, ja niillä näkyy lisää raunioita. Näistä yksi, Rheineck, ei ole enää raunio, vaan komea goottilaiseen linnatyyliin rakennettu maakartano, jonka omistaa rikas bonnilainen oikeustieteen professori Bethmann Hollweg. Tällaisena ympäristö jatkuu Andernachiin saakka, mutta siellä vasemman rannan vuoret vaihtuvat etäisiksi kukkuloiksi ja silmien eteen avautuu suuri, viljava tasanko, joka ulottuu Koblenziin asti. Kaupunki oli useiden muiden Reinin varren nykyisten pikkukaupunkien tavoin aikoinaan vapaa valtakunnankaupunki, kuuluisa asukkaidensa sotaisuudesta, ja se on kestänyt ankaria piirityksiä. Ruotsalaiset yrittivät valloittaa sen rynnäköllä, joka epäonnistui. Se sijaitsee tässä mielessä kohtalokkaassa paikassa, sillä äsken mainittu tasanko on ollut alituisesti taistelukenttänä roomalaisajalta viime aikoihin saakka. Monet ruhtinaat ja maineikkaat sotapäälliköt, viimeksi kenraali Hoche, ovat heittäneet henkensä tällä taistelukentällä. Koblenzin lujat linnoituslaitteet näyttävät osoittavan, että sitä pidetään yhä sotilaalliselta kannalta tärkeänä paikkana. Ilman asiantuntemustakin voi todeta, että tässä joen kohdassa on suotuisia ylityspaikkoja sen monien mutkien, virtaan työntyvien niemien ja niiden väliin jäävien pikkusaarien ansiosta. Moselin laakson yhdistyminen Reininlaaksoon tässä kohdassa tehnee kuitenkin paikan erityisen tärkeäksi oikean rannan puolustuksen kannalta. Tällä rannalla on vielä Neuwied, pieni äskettäin rakennettu, asemakaavaltaan säännöllinen ja kaunis kaupunki, Preussin yliherruuden alaisen mediatisoidun Wiedin ruhtinaan asuinpaikka. Muuan hänen edeltäjistään perusti kaupungin 1600-luvun puolivälissä antaakseen täyden opillisen vapauden kaikkien uskontojen sinne asettuville tunnustajille, mistä syystä kaupungissa on nykyisin juutalaisia, mennoniittoja, kveekareita, herrnhutilaisia ym., joiden joukossa viimeksi mainittujen siirtokunta on merkittävän suuri. Jalo ja valistunut ruhtinas oli nimeltään Fredrik Vilhelm. Muuan hallitsijahuoneen prinssi on tunnettu luonnontutkija. Erästä vanhempien aikojen kreiviä muistellaan vähemmän ystävällisesti. Hän ryhtyi rakennuttamaan Neuwiedin alapuolelle suurta linnaa, jonka kahden kerroksen ulkoseinät saatiin valmiiksi. Kansa, jonka harteita työ painoi, sanoi sitä ”Teufelshausiksi”, ja sillä nimellä se yhäkin tunnetaan.

Koblenzin sijaintia on moneen kertaan kuvattu ja ihasteltu. Moselin ja Reinin välisessä niemessä sijaitseva kaupunki toki vastaakin kaikkea, mitä siitä suinkin voidaan sanoa. Moseljoki virtaa kaupungin pohjoispuolella, ja sen pohjoisrannalla, jonne Koblenzin yhdistää kaunis kivisilta, on joitakin matalia kukkuloita, jotka peittävät näkyvistä edellä mainitun suuren tasangon. Eräällä niistä sijaitsee vahva linnoitus, linnake Franz. Toinen ja vielä vahvempi, linnake Alexander, sijaitsee Moselin vasemmalla rannalla, samalla niemimaalla kuin kaupunki, mutta sen etelä- ja yläpuolella, niiden korkeiden vuorten (Hundsrücken) rinteellä, jotka tällä suunnalla rajoittavat näköalaa. Goethe on käyttänyt täältä avautuvasta näkymästä sanontaa ”die Aussicht in das Schönste”, näkymä kauneimpaan. Aivan vieressä itäpuolella ovat Rein ja sen yli johtava laivasilta sekä vastarannalla terassimaisesti kohoava Ehrenbreitstein ja toinen linnoitus. Pfaffendorferhöhe. Eteläpuolella ovat Koblenz, Mosel ja sen silta, sen uhkeasti viheriöivät ja puiden koristamat rannat, sitten koko Andernachiin asti ulottuva viljava ja tiheään astuttu tasanko, jota Reinin uoma rajoittaa idässä, ja tämän takana jokea kohti työntyvien viinitarhojen peittämien vuorten rajaamat laaksot, joiden suulla sijaitsevia paikkakuntia ovat mm. Neuwied, Engers, Vallendar ja Mallendar. Itse linnakkeesta kuulemma näkee lisäksi vielä kauas Moselin laaksoon. Kun tämän vuorten ja laaksojen, linnoitusten ja ihanien viljelysten, kaupungin ja maaseudun vaihtelevuuden vielä mielessään värittää kaikella sillä värien runsaudella, jonka ilmaston leutous ja maaperän tavaton hedelmällisyys tuottavat, voi saada jonkinmoisen mielikuvan tällaisen maiseman ilmeestä.

Itse kaupunkikin, vaikka sitä suojaavat monet koko seutua hallitsevat ulkovarustukset, on huolellisesti linnoitettu. Monet sen rakennelmista ovat samalla kasarmeja. Se on 5 000 miehellä puolustettavissa, mutta sen tykkien suojassa on kuitenkin tilaa 100 000:lle. Halusin luopua tuosta suojasta ja kaipasin vapaaseen luontoon; tästä syystä tein vain kierroksen kaupungissa; tutustuin kierroksellani Kastorin kirkkoon ja näkemisen arvoiseen kaivoon, johon on hakattu seuraavat piirtokirjoitukset: ”An M. D. CCCXII. memorable par la campagne contre les Russes sous le Prefecturat de Jules Deazan” – ”Vu & approuvé par nous commandant Russe de la ville de Coblenz. le 1 Jan. MDCCCXIV.” [Muistettavana vuonna MDCCCXII lähdettiin sotaretkelle venäläisiä vastaan Jules Deazanin ollessa prefektinä – Olemme nähneet ja hyväksyneet tämän. Koblenzin kaupungin venäläinen komendantti. 1. tammik. MDCCCXIV.] Nokkela kenraali oli St. Priest. Lisäksi tuli katsotuksi Moselin silta, kaunis linnankatu ja linna, linnantori ja Clemensintori, niiden välissä olevat puistokujat ja viimeksi mainitulla aukiolla kaivo, jota koristi piirtokirjoitus: ”Clemens Wenceslaus Elector, vicinis suis [Clemens Wenceslaus vaaliruhtinas, naapurustolleen]” (tämä Clemens oli Trierin vaaliruhtinas), sekä lopuksi Reinin silta. Tällä kierroksella pistäydyin kuitenkin kahteen paikkaan, ensiksi poikkesin katsomaan edellä kuvattua maisemaa ja toiseksi kävin poliisikamarissa saamassa passiini viisumin, koska olin nyt lähdössä Preussin alueelta. Tämä talo oli ainoa, jossa kävin sisällä, ja niinpä voin sanoa, että en Koblenzissa juonut pisaraakaan vettä, vaikka kaksi jokea yhtyy siellä, enkä edes tippaakaan viiniä, vaikka nämä joet ovat Rein ja Mosel. En käynyt edes Ehrenbreitsteinillä, koska sieltä avautuvan näköalan sanotaan olevan ja sen aivan selvästi täytyikin olla suppeampi kuin Karthäuserbergiltä (linnake Alexanderista) avautuva ja koska käyntiin lisäksi tarvitaan erityislupa. Itse kaupungissa näkymät ovat varsin iloiset. Rannoilla, varsinkin Moselin rannalla, ei näytä yhtä hyvältä, koska varsinaisia rantakatuja ei lainkaan ole. Kaikki näytti kuitenkin ilta-auringon loisteessa erinomaisen kauniilta sieltä lähtiessäni. Koblenz on johtava viinikaupan keskus Reinin varrella. Erääseen vanhaan linnaan sijoittunut lakattuja rautapeltiesineitä valmistava tehdas tuottaa erinomaisen hyviä tavaroita, joiden värien kauneutta kiitetään aivan erityisesti ja joita lähetetään kaikkialle maailmaan.

Jatkoin matkaani joen oikeata rantaa kulkevaa kaunista tietä pitkin. Olin poistunut maantieltä ja kuljin aivan veden äärellä puistokujaa pitkin, kun näin syviin ajatuksiin vaipuneen miehen kulkevan hitaasti edelläni. Lähempi tarkastelu osoitti hänen kirjoittavan jotakin muistiinpanotaululle, jota hän piti vasemmalla kädellään aivan nenänsä alla. Varmastikin kyseessä oli ”Dichter”, runoilija, joka kauniina iltana etsi innoitusta täältä. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, miten tuolla tavalla onnistuu kulkemaan heidän perässään, hidastin siitä syystä askeleitani ja näin huvittuneena, miten mies toisinaan hieman kohotti nenäänsä, pysähtyi sitten äkkiä ja painoi sen taas kiinni paperiin. Vasta muutamaa kuukautta myöhemmin arvasin, minkä merkittävän näyn olin nähnyt. Siinä oli ”Rheinliedin runoilija”, siinä oli ”Nikolaus Becker”, varmasti siinä oli juuri hän! Hän kirjoitti varmaankin juuri jotakin säettä tyyliin: ”Sie sollen ihn nicht haben”, ”sitä ette kyllä saa”, ja minä onnen poika näin hänen kirjoittavan sen, näin, miten syntyi tuo nerontuote, jota kaksi kuningasta kunnioitti kumminlahjoillaan ja joka oli saksalaisten aseena talven 1840–41 merkillisessä laulajien taistossa! Tunnustakaamme voitot, jotka ihmisyys on saavuttanut. Ryhtymättä sotimaan miekoin ja pyssyin kansakunta virittää urhoollisen laulun, ja toinen vastaa yhtä urhoollisesti. Edellinen korottaa ääntään, jälkimmäinen ylittää vielä; lopuksi molemmat huutavat täyttä kurkkua. Gallian kukko kiekaisi ylpeästi, ja Saksassa kapusi toinen lankkuaidalle ja vastasi sen haasteeseen. Kumpi niistä sai voiton? ”Runotar, kerropa nyt, kumpi kiistassa voitti!” ”Ainoan laulunsa toistaja vai se ken kymmenet taisi?” – Niin, ”Rheinliediin” tehtiin ainakin kolmekymmentä sävelmää, kun ranskalaisraukoilla puolestaan oli vain yksi – Marseljeesin sävelmä. Ranskassa laulettiin kaduilla ja kujilla, kaupungeissa ja kylissä; Saksassa laulettiin konserteissa. Teattereissa laulu kaikui kummallakin puolella – Ranskassa vastoin poliisin tahtoa, Saksassa sen kättentaputusten säestyksellä.

Ryhmä Koblenzista tulevia lörpötteleviä talonpoikaistyttöjä häiritsi pian tarkkailuani, mutta ei suinkaan runoilijan pohdiskeluja. Olin niin proosallinen, että liityin iloiseen seuraan ja saavuin mitä ihaninta puutarhaa muistuttavan maiseman halki Niederlahnsteiniin Nassaun suurherttuakuntaan. Tämän ja Preussin välinen raja ylitettiin yhtä huolettomasti kuin voidaan siirtyä puutarhasta toiseen, jos niitä erottamassa ei ole minkäänlaista aitaa eikä pensasaitaa.

Lukijaa tuskin kuitenkaan kiinnostaa, minne menin, missä seisoin, söin ja join tai nukuin. Jos kerron: että Niederlahnstein sijaitsee pienen Lahnjoen ja Reinin yhtymäkohdassa; että niemessä sijaitsee huomiota ansaitseva vanha kirkko, katoton raunio; että Stolzenfels, vanha linna, jota jälleenrakennetaan Preussin nykyisen kuninkaan kustannuksella, sijaitsee aivan vastapäätä joen toisella puolella; että seuraavana päivänä korkeimman omakätisesti soudin ja omin jaloin kiipesin sinne ja vielä ylemmäksikin Hunsrückille nauttiakseni vielä kerran hieman samantapaisesta näköalasta kuin Koblenzin luona Karthäuserbergiltä avautuu – tämä kaikki tuskin hyödyttäisi tai huvittaisi häntä. Yhtä vähän hän saanee mielenylennystä siitä, että söin päivälliseni pienessä majatalossa Braubachissa, pienessä kaupungissa, jonka yläpuolella korkealla kohoaa Marksburg, ainoa Reinin varrella täysin ehjänä säilynyt linna, ja että sen tarjosi mitä sievin ja suloisin tyttö, jonka ääni, esiintymisen viehättävyys ja naiivi koketeeraus olisivat antaneet monelle ylhäiselle hienostonaiselle kadehtimisen aihetta – vaikka hän olikin isäntäväen tytär, hän oli lähinnä talonpoikaislapsi; tai siitä, että minun oli Boppardissa, rähjäisessä paikassa, joka oli muinoin komea valtakunnankaupunki, pakko lähteä myöhään illalla pois majatalosta, johon olin jo majoittunut, ja että sen jälkeen olin jo lähellä kadulle jäämistä yöksi, minkä vältin vain vahvistamalla sangen reippaalla ennakkomaksulla luottokelpoisuuteni, joka luultavasti myöhäisen ajankohdan ja keveiden varusteideni takia näytti seisovan huterammilla jaloilla kuin minä itse, vaikka jalkani olivatkin väsyneet. Voisin kuitenkin, kuten näytelmän renkipoika, sanoa yksinkertaisuudessani: ”sitten hyvä herra varmasti kysyisi: minkä takia sinä sanoit niin, minkä takia sinä sanoit näin” – ja kertoa tässä kaiken, mitä tuollaisista pikkuasioista muistan, jos tämä kertomisen tapa vain ei olisi vanha, tuttu ja ikävä.

Siitä syystä haluan vain lyhyesti mainita, että joen oikea ranta Ehrenbreitsteinin ja Braubachin välillä on mitä kauneinta seutua. Vuoret, jotka täällä sijaitsevat hieman etäämpänä joesta, ovat huipulle saakka viinitarhojen peitossa. Niiden alapuolelta alkavat pellot ja lähimpänä jokea niityt, ja niin pelloille kuin niityillekin luovat tiheästi varjojaan satoisat hedelmäpuut, joiden välistä miellyttävännäköiset kylät pilkottavat. Niissä aivan selvästi voidaan hyvin. Esim. Oberlahnsteinissa seurakunta oli juuri rakennuttanut koulutalon, suuren ja komean kuin yliopistorakennus. Braubachin yläpuolella vuoret sitä vastoin ulottuvat jokeen asti, niin että niiden juurelle on vain vaivoin saatu rakennetuksi tie. Niiden rinteillä näkyy vielä muutamia viinitarhoja sekä siellä täällä hedelmäpuulehto; usein ne kuitenkin jäävät kokonaan taakse, niin että näkyvissä on vain paljaita vuoria, joiden välissä on toisia, joiden huippuja koristavat lehtimetsät, ja siellä täällä jossakin painanteessa, jonkin sivulaakson suulla jne., on niukasti tilaa peltoviljelylle. Suunnilleen tällaiset olivat näkymät koko matkan Boppardista St. Goariin, jotka kumpikin sijaitsevat vasemmalla rannalla, vaikka valitsin oikealla rannalla kulkevan romanttisemman tien, koska se pysyttelee koko ajan joen partaalla. Kummallakin puolella jokea vuorissa on runsaasti metalleja ja niistä saadaan rautaa, kuparia, lyijyä, mistä syystä väestö hankkii toimeentulonsa vuorityöstä. Aivan St. Goarin vieressä sijaitsee Rheinfels, linnake, joka Ludvig XIV:n sodan aikana kesti 24 000 miehen piirityksen, mutta luovutettiin vallankumoussodassa miekaniskutta. Raunio on suurin Reinin varrella. Aivan vastapäätä sijaitsee pieni paikkakunta Goarshausen ja sen yläpuolella die Katzin linnan rauniot – linna samoin kuin koko maakaistale kuului muinoin kuuluisille Katzenellenbogenin kreiveille. Ei ole tarpeen muistuttaa, että vasen ranta kuuluu vielä Preussille, ja kun nyt yövyin St. Goarissa, voin sanoa oleskelleeni päivisin Nassaussa ja öisin Preussissa.

Ennen kuin jättäydyin St. Goarissa unen ja Preussin kotkan huomaan, tein retken Loreleille, vähintäänkin 800 jalan korkuiselle kalliolle, joka on puolen tunnin matkan päässä Goarshausenista, ja kiipesin jonkin matkaa ylös sen halkeamia pitkin, joissa riittää tuskin ravintoa muutamille heinänkorsille ja pikkupensaille. Sen juurta huuhtelee Rein, joka täällä paljaiden vuorten väliin ahtautuneena muodostaa myös erityisen syvän altaan, jossa vesi soluu alaspäin vain hitaasti. Vain joitakin kalastajien majoja on siellä täällä vuorten rotkoissa. Musta basaltti, josta kalliot koostuvat, antaa vedellekin tumman värin, ja kaikki on ihmeellisen autiota ja synkkää. Varsinkin Lorelei tuijottaa uhkaavasti alas, niin että laulu seireenistä, Lore-Leistä, on täällä ollut helposti uskottavissa.

 

On viileä ilma ja tummuu,

Rein tyynenä virtailee,

ja ruskossa vuorenhuippu

loistaa ja liekitsee.

 

Iki-ihana neito istuu

siellä ylhäällä huipulla,

korut välkkyvät, kun hän kampaa

kultaista tukkaansa.

Hän kultakammalla kampaa

ja laulua laulelee,

sävel helkkyy ihmeellisesti

ja se mielen vangitsee.

 

Eräs kippari purressansa

kivun tuntee ankaran,

hän ei näe louhikoita,

vain huipun loistavan.

 

Sen kipparin, niin minä luulen,

pian aallot nielaisevat;

ja senpä ne tekevät laulut

Lorelein laulamat.

 

Seuraavana päivänä katselin Loreleitä höyrylaivasta ja kuulostelin turhaan kuusinkertaista kaikua, jonka höyrylaivayhtiön vastarannalle sijoittama mies yritti saada aikaan puhaltamalla torveen ja ampumalla laukauksia kiväärillään. Voimakas etelätuuli vei hänen toiveistaan ja matkustajien odotuksista neljä, jollei peräti viisi kuudesosaa. Laakso laajenee hieman vielä kerran ikivanhan Oberweselin kaupungin luona, ja sitä koristavat taas pellot ja puutarhat. Sielläkin, missä vuoret ovat lähempänä jokea, viinitarhat kurottelevat rinteitä pitkin ylöspäin. Pian ohitetaan Pfalz [po. Pfalzgrafenstein, suom. huom.], kalliolla keskellä jokea sijaitseva pieni linna, jonka muureja aallot melkein joka puolelta huuhtovat, niin että se tuntuu monine torninhuippuineen ja viireineen purjehtivan jokea ylös. Tässä kohdassa Kustaa Aadolf yritti ylittää Reinin; Blücher toteutti ylityksen täällä 1814. Bacharachin kaupungista, jossa on erinomaisen kaunis kirkon raunio (Wernerin kirkko), jatketaan eteenpäin raunioituneiden linnojen kujaa pitkin. Stahleck, jossa Hohenstaufit asustivat, on vastapäätä Nollingenia, ja kauempana rannasta ilmaantuvat näkyviin ja katoavat Waldeck ja Sauerburg, Sickingenin linna, Fürstenberg, Heimburg, Sonneck, Reichenstein, Falkenburg, kaikki muinaisia rosvolinnoja, joista useimmat hävitti Rudolf Habsburgilainen. Viimeksi tulee näkyviin Rheinstein, Preussin prinssin Vilhelmin jälleenrakennuttama ja myös goottilaiseen tyyliin sisustama linna vasemmalla rannalla vastapäätä Ehrenfelsiä, muinoin vahvaa linnoitusta, jonka Weimarin Bernhard kuitenkin valloitti rynnäköllä kolmikymmenvuotisessa sodassa, ja sitten taas keskellä jokea Bingerlochin luona yksinäinen torni, ”Mäuseturm”, jossa hiiret söivät Hatto-nimisen piispan, koska hän oli erään nälänhädän aikana polttanut alamaisensa ja verrannut heidän hätähuutojaan hiirien vikinään, mistä syystä nämä sitten vainosivat häntä eikä hän päässyt niiltä rauhaan edes rakennuttamalla asuntonsa keskelle jokea.

Tästä raunioiden määrästä päätellen voisi ajatella, että tämän matkaosuuden kulkeminen jalkaisin olisi mielenkiintoista. Uskoakseni se ei kuitenkaan olisi erityisen antoisaa. Seutu on verraten karua ja yksitoikkoista ja rauniot monessa tapauksessa pelkkiä kiviläjiä, eivätkä vuoret, joilla ne sijaitsevat, ole korkeita eivätkä muodoiltaan maalauksellisia. Matkalla Koblenzista Bacharachiin on jo nähnyt useita samantapaisia kauniimmissa maisemissa, mm. sellaisia kuin Rheinfels, joka on suurin ja kaunein raunio Reinin varrella, ja yhä täysin ehjänä säilynyt Marksburg, joka sekä sijainniltaan että itse rakennuksen maalauksellisen ulkonäön osalta huikeasti ylittää vastarakennetut jäljitelmät Stolzenfelsin ja Rheinsteinin.

Bingen, luonnonkauneuden kannalta kolmas keskeinen paikka Reinin varrella, on pieni, vain 5 000 asukkaan kaupunki, joka tunnetaan roomalaisajalta saakka. Se sijaitsee Koblenzin tavoin niemessä, Reinin ja Nahen välissä, ensiksi mainitun joen vasemmalla ja jälkimmäisen oikealla rannalla. Rein tekee tässä kohdassa jyrkän mutkan. Se virtaa Mainzista lähtien melkein suoraan länteen, mutta kääntyy Bingenin luona pohjoiseen. Nahe taas yhtyy siihen etelän suunnalta. Tavallisiin Bingenistä tehtäviin retkiin kuuluu kävelymatka pitkin tämän kuulemma varsin kauniin joen vartta. Täältä voi myös helposti käydä jo kuvatulla raunioiden välisellä kujalla sekä joen oikealla puolella Bingenin ja Mainzin välillä sijaitsevalla Rheingaun alueella, Reinin seudun parhaalla viininviljelyseudulla. Kauniin sijaintinsa sekä hyvän ja huokean majatalonsa ansiosta pieni kaupunki on miellyttävä oleskelupaikka näiden retkien välillä.

Bingen on maantieteenkin kannalta merkittävä paikka. Tänne asti Reininlaakso on laaja, 2, toisinaan 3–4 peninkulmaa leveä tasanko, jota Mainilta asti idässä ja pohjoisessa rajoittavat Taunusvuoret ja lännessä Hardtvuorten haarat. Bingenin luona kuitenkin Taunuksen ulokkeet idästä ja Nahejoen eteläpuolella [po. pohjoispuolella, suom. huom.] Hunsrückin haarakkeet lännestä työntyvät toisiaan vasten ja muodostavat sen ahtaan jokiuoman, jonka kautta juuri olemme kulkeneet. Oppineet ovat sitä mieltä, että nämä vuoret ovat aikoinaan olleet yhteydessä toisiinsa, että koko laakso niiden eteläpuolella on ollut järvi ja että maanjäristykset ovat avanneet sen vesien sittemmin laajentaman purkautumisväylän, jota myöten Reinin vesimassat nykyisin vyöryvät pohjoiseen. Tuollaiset tapahtumat eivät ole mitään pikkuasioita, sen lukija uskokoon; vuorten välinen rotkohan on ainakin 2 1/2 Saksan peninkulmaa pitkä (Bingenistä St. Goariin) ja veden pinnassa 800–1 000 jalkaa leveä; ympäröivät vuoret kohoavat keskimäärin 300 jalkaa joen yläpuolelle ja tämä ulottuu jopa 25–30 syvyyteen. Täällä ei liene jälkiä tulivuorista lähempänä kuin Koblenzin toisella puolella Eifelvuorilla. Jollakin tavoin tämän on kuitenkin täytynyt tapahtua, ja kukapa valittaisi sitä, että niin on käynyt, olisivathan Reinin ihanimmat viinit muuten nykyisin järven pohjassa.

Mainituista luonnonoloista saa parhaan yleiskäsityksen ja näkee samalla mitä kauneimman maiseman Niederwaldilta käsin; tämä nimi on annettu Bingerlochin itäpuolella sijaitsevalle metsän peittämälle vuoriston ulokkeelle. Minua ei houkutellut Rheinsteinin upouusi gotiikka, vaikka linnassa tavallisesti käydään ensiksi noustaessa vuorelle pohjoisen suunnalta. Siitä syystä soudatin itseni Rüdesheimiin, joka sijaitsee vuoren juurella sen eteläpuolella, käväisin siellä erinomaisen hilpeän talonpoikaisen parturin luona, jonka terävät sutkaukset hieman teroittivat tylsää parranajoveistä, ja lähdin sitten nousemaan vuorelle. Tasanteella, joka on sen laella, sijaitsee kreivillinen metsästyslinna; ja asianomainen omistaja on rakennuttanut metsänreunaan pienen temppelin sekä melkoisesti kauemmaksi joutavanpäiväisen linnanraunion, jota sanotaan die Rosseliksi, ja näistä kahdesta kohdasta katsottuna näköala on kauneimmillaan. Jälkimmäisestä paikasta voi katsella suoraan alas Bingerlochiin ja näkee Ehrenfelsin sekä vastapäätä sijaitsevan Rheinmsteinin ja oikealla ne vuoret, joilla Assmannshäuser-viini kasvaa, sekä palasen Reinin juoksua Bingerlochista alkavassa syvässä uomassa, ja vasemmalle katsoessaan Nahen laaksoa, Drusuksen sillan ja viihtyisän Bingenin. Tämä näköala ei ole laaja, mutta se on maalauksellinen ja romanttinen. Jos sitten siirtyy temppeliin (se oli minun reitilläni ensimmäisenä), voi kulkea metsän läpi saadakseen kokea yllätyksekseen näkymän, joka avautuu aivan vastakkaiseen suuntaan kuin edellä esitetty. Miellyttävät puolensa on kuitenkin myös metsänreunan seurailemisella ja uuden näköalan vähittäisen ilmaantumisen katselemisella. Varsin somasta temppelistä, tavallisesta, puolittain antiikkisesta, puisesta rotundasta näkee tällä kohtaa 1 800–2 000 jalkaa leveän Reinin kaartuvan monine vihreine saarineen majesteettisesti halki rehevän maiseman; vasemmalla (joen oikealla rannalla) Rheingaun aukeat viinitarhat, jotka loivasti aaltoillen kohoilevat matalilla kukkuloilla, lukuisien pikkukaupunkien ja kylien linnat ja matalat majat, jotka hohtavat valkoisina lehtevien puiden seasta, sekä teiden monimutkaisesti kiemurtelevat puukujanteet; oikealla näkymää osaksi rajoittaa Bingenistä hiljalleen kohti kaakkoa kohoava harjanne, jonka laella on Rochuksen kappeli; sen etupuolella katse voi kuitenkin vapaasti tarkastella yhäkin reheviä viljelyksiä, vaikka ne eivät olekaan yhtä tuottoisia kuin joen oikealla rannalla, ja etäällä taustalla kohoavia Mainzin torneja. Harvoin voi niin lyhyen matkan päässä toisistaan kohdata niin suuria vastakohtaisuuksia kuin täällä Rosselista ja temppelistä avautuvien näköalojen välillä vallitsee. Ensiksi mainitussa paikassa villi luonto, rajusti kuohuva virta puristuksissa korkeiden vuorten välissä, ja näillä vuorilla raunioita, rosvopesien raunioita; jälkimmäisessä virta on rauhallinen ja sitä syleilevät hedelmällisyydeltään melkeinpä vertaansa vailla olevat rannat, joilla asuu tuhansia rauhallisia, työteliäitä, onnellisia asukkaita. Sairaalloisesti tunteellinen sielu ylistäköön ensiksi mainittua. Minun mielihaluni johti minut takaisin jälkimmäisen luo, ja aikani kului siellä nopeasti, kunnes laskeva aurinko kehotti painokkaasti jättämään sille jäähyväiset.

Nämä jäähyväiset saa jättää myös kaikille Reinin varren kauneimmille maisemille. Vaikka Rheingauta toki ylistetään ja vaikka se näytti kauniilta Niederwaldilta katsottuna, patikkaretki sen läpi ei ole millään tavoin houkutteleva; se ehkä näyttää viehättävämmältä joelta katsottuna. Ja Mainzin yläpuolella matalat rannat ovat enimmäkseen yksitoikkoisia pajua kasvavia niittyjä. Lähdin Niederwaldilta samaa tietä, jota olin sinne noussutkin, kiertotietä ohi viinitarhojen, joista saadaan ihanaa Rüdesheimeriä; nyt, kun rypäleet olivat kypsiä, ei tarhojen läpi kulkeminen nimittäin ollut sallittua. Niiden sadosta valmistettu hyvä juoma virkisti minua kylässä ja kävelin sitten Geisenheimiin, samoin kuuluisalle viinipaikkakunnalle, jonne saavuin pilkkopimeässä. Seuraavana päivänä tie johti läpi tiheässä vierekkäin sijaitsevien kylien ja kaupunkien, ja niiden välilläkin näköalaa rajoittivat kukkulat tai muurit, jotka ympäröivät suurten tilojen omistajille kuuluvia parempia viinimäkiä ja suuria puutarhoja, niin että ei voinut nähdä jokea eikä saada yleiskuvaa seudusta. Vaivoin saatoin muutamista kohdista nähdä Johannisbergin, joka hallitsee erään kukkulan huippua keskellä seutua ja josta tämä on kokonaan nähtävissä. Aivan tien vieressä sijaitseva kaivo, jonka nimeksi oli merkitty ”Markbrunnen”, yllätti minut nimellään sekä hyvällä vedellään, joka oli hyvin tervetullutta juomakseni. Siinä vieressä kasvaa Markobrunner-viini. Läheisessä pienessä Elfeldin kaupungissa ei Markobrunneria saanut majataloista. Lauhdutin mielipahaani ”Rüdesheimer 1834:lla” ja istuuduin rantaan odottamaan höyrylaivaa.

Tämän odotuksen aikana voimme hieman pohtia viininviljelyä ja viinin juontia Reinin varrella. Viininviljely on aina vaivalloista työtä ja vaatii sekä taitoa, uutteraa huolellisuutta että vaivannäköä. Työ on kuitenkin erityisen rasittavaa koko Bonnin ja Bingenin välisellä kaistalla, missä viinitarhat useinkin sijaitsevat korkealla kallionhalkeamissa. Maaperä, jossa viini kasvaa, on saviliusketta ja kiilleliusketta sekä erilaisia niiden välille sijoittuvia savilaatuja. Rheingaussa koko laakso koostuu tällaisista maalajeista, ja siitä syystä siellä on viinitarhoja tasamaalla tai matalilla, loivarinteisillä kukkuloilla. Toisissa paikoissa maata on kannettava koreissa ylös liuskevuorille ja rakennettava portaittain toistensa yläpuolelle pitkiä muureja sen pitämiseksi paikoillaan. Rheingaussa olot ovat niin onnekkaat, että sadon täydellinen epäonnistuminen on harvinaista, mutta todella hyvää satoa ei Reinin varrella ole saatu vuoden 1834 jälkeen, vaikkakin myös vuoden 1835 sato on kohtalaista. Tämän vuosisadan paras viinivuosi on kuitenkin 1822. Yleensä hyvää satoa ei saada kuin joka kolmas tai joka viides vuosi. Sellaisen sadon on katettava pienten tarhojen viljelijöiden edellisten vuosien tarpeet. He ovat aina myöhässä velkojensa maksamisessa, heidän on otettava ennakkoa viinikauppiaalta ja usein myytävä etukäteen vuoden sato, joten siitä ei aina hyvänäkään vuotena tule hyvää hintaa. Tällaisen tilanteen ja ansioiden vaihtelun takia viininviljelijät enimmäkseen elävät niukoissa oloissa ja köyhyydessä. Herrasmiesten kuulee toki valittelevan, että talonpoika antaa hyvien vuosien ansioiden mennä iloiseen elämään ja elää väliaikoinakin kapakan varassa. Toiset kuitenkin sanoivat minulle, että tämä on vain viinikauppiaiden puhetapa ja että nämä nylkevät viinitarhaajaa reippaasti. Itse en koskaan nähnyt yhtään työtätekevän luokan jäsentä humalassa, ja majataloissa heillä oli pöydässään kuivaa leipää ja tilkka viiniä, selvästikin ateriaa eikä juopottelua varten.

Ei ole helppoa sanoa, miten olisi meneteltävä, jotta Reinin varrella saisi juoda todella hyvää reininviiniä. Majatalonisännät osaavat siellä kuten muuallakin pelata omaan pussiinsa. Kerrottiin, että yhtiö itse huolehti höyrylaivojen viineistä ja että ne olivat siitä syystä aina luotettavaa laatua. Myös Niederlahnsteinissa sijaitsevaa Douquet'n majataloa ja Bingenin ”Weisses Rossia” kiitetään hyvien viiniensä takia. Pullo hyvää Rüdesheimeriä, Hochheimeria, Assmannshäuseria ym. maksaa siellä kuitenkin tavallisesti 1 Preussin taalarin = 2 2/3 Ruotsin riikintaalaria. Kaikkialla saa kuitenkin varsin hyvää viiniä 16–20 hopeagroschenilla = 1:18–1:36 Ruotsin riikintaalarilla pullolta. Jos syö päivällistä suuremmissa majataloissa, voi aina olla varma siitä, että yleisesti käytetty pöytäviini on varsin juomakelpoista.

Minua oli neuvottu käymään hyvää ja huokeaa viiniä saadakseni sellaisissa taloissa, joiden nurkalle tai oveen oli kiinnitetty männynhako. On nimittäin tavallista, että talo, jossa avataan viinitynnyri, muuttuu viinimyymäläksi ja majataloksi, kunnes jäljellä on vain vähän tynnyrin sisällöstä omaa tarvetta varten; ja tästä asiasta tiedotetaan asettamalla hako kyltiksi. Tein pari yritystä kovinkaan hyvin onnistumatta. Eräässä paikassa suuri juomalasillinen maksoi vain 3 killinkiä, vaikka viini oli sentään ainakin sellaista, ettei sitä voinut moittia. Rikkaat ihmiset, ruhtinaat ja kreivit jne., omistavat parhaat viinimäet, eikä heidän kellareidensa sisältöön yleensä pääse käsiksi. Jos talonpojalla on tavallista parempaa viiniä, hänellä ei ole koskaan varaa avata kotona yhtään tynnyriä sitä, vaan hän myy sen avaamattomana ja käyttää anniskeluun sekä kuluttaa itse vain huonompaa viiniä. Juuri tästä syystä hyvää viiniä saa vain harvoin tuotantopaikalla.

Reininmaa tuottaa runsaasti punaviinejä, joita ei juuri tunneta Pohjolassa. Tunnettu Assmannshäuser on näistä jaloin. Eräät ovat hyvin tulisia, kuten Nahen viinit. Ingelheimer, Wachenheimer, Heidesheimer, Hochheimer ovat varsin hyviä punaviinejä, etenkin viimeksi mainittu. Uskoakseni pohjoismaalaiselle maistuvat punaviinit yleensäkin paremmin kuin huononlaiset tai keskinkertaiset valkoviinit; nämä nimittäin ovat liian happamia. Jos juo sekä punaista että valkoista, lienee hyödyksi muistaa seuraava:

 

”Roth' auf weiss' macht heiss;

Weiss' auf roth' macht todt.”

[Punainen valkoisen jälkeen kuumentaa;

Valkoinen punaisen jälkeen tainnuttaa.]

 

Lisäksi on syytä ottaa huomioon, että paremmissakin viinilaaduissa on useita alalajeja, jotka perustuvat muutamiin kasvupaikkoja vuorella toisistaan erottaviin kyynäriin; esim. Rüdesheimer-Berg, Rüdesheimer-Hinterhaus ja Rüdesheimer; Johannisberger-Schloss ja Johannisberger-Klaus; Hochheim-Dom-Dechanei ja Hochheimer jne. Johannisbergerin ohella pidetään sen lähellä kasvavaa Steinbergeriä parhaana viininä. Ensiksi mainitusta saa itse paikalla parasta laatua suunnilleen 7 banko-riikintaalarilla pullolta. Steinbergeriä on kuitenkin myyty 560 pullollista sisältävä tynnyri 6 105 Reininmaan floriinilla, mikä merkitsee lähes 11 banko-riikintaalarin hintaa pullolta.

Viinitarhat eivät ole niin kauniita kuin pohjoismaalainen kuvittelee. Ne ovat jyrkillä vuorenseinämillä kuitenkin maalauksellisia. Tasaisemmalla maalla sijaitsevat laajemmat yhtenäiset viljelykset näyttävät hieman kolkoilta köynnöksiä tukevien paksujen keppien takia. Niiden vihreyskin on liian tummaa tai harmahtavaa ollakseen kaunista. Ne istutetaan riveihin 3 korttelin päähän toisistaan ja siten, että rivien välissä on 3–6 korttelia tilaa. Talveksi ne taivutetaan painon alle maata vasten, ja kepit ovat niiden peittona; toisinaan ne peitetään myös risuilla tai oljilla. Kauniita ovat tavallisesti ne köynnökset, joita kasvatetaan talojen vierustoilla ja jotka kiinnitetään niiden seiniin. Tuollainen kasvi peittää koko seinän vihreyteensä, ja sen kaikki oksat kantavat hedelmää, kun viinitarhoissa kasvavista taas karsitaan huolellisesti sivuhaarat ja rypäleterttuja on vain alimmissa köynnöksen osissa. Viinin puristaminen ei ole erityisen houkuttelevaa katsottavaa. Soikko, jonka pohjassa on pieniä reikiä, sijoitetaan suureen sammioon, ja siihen kapuaa poika polkeakseen rypäleet rikki. Se tapahtuu tavallisesti paljain jaloin, toisinaan pelkästään tätä tarkoitusta varten tehdyillä saappailla. Vain tällä tavoin murskatut ja poljetut rypäleet pannaan viininpuristimen alle; nyt saatava viini on kuitenkin aina huonompaa, eikä sitä sekoiteta polkemalla saatuun viiniin, ja puristamalla saatu määrä on sitä vähäisempi, mitä kypsempiä ja onnistuneempia vuoden rypäleet ovat. Tuore viini on hapanta, paksua kuin velli eikä kelpaa juotavaksi. Vasta vuoden kuluttua sakka on lopullisesti laskeutunut ja tynnyristä ryhdytään valuttamaan viiniä.

Reinin varren asukkaat ovat yleensä kohteliaita ja hyväntahtoisia. Työtätekevä talonpoika on useinkin ulkonaisesti sivistynyt toisin kuin monilla Saksan seuduilla. Naiset näyttivät toisinaan hieman teennäisiltä alituisesti etenkin puheissa ja vastauksissa ilmenevän savoir vivren, käytöstapojen, vaikutuksesta. Myös se suuri joutilaiden joukko, jota matkustavaisten suuri määrä pitää kaupungeissa yllä suomalla heille helposti ansaittuja, mutta runsaskätisesti mitattuja tuloja, ei ainakaan ole tungettelevaa eikä epäkohteliasta väkeä. Pikkukaupungeissa, joita on paljon, saa alituisesti vastata tervehdyksiin, varsinkin jos kohtaa koulunuorisoa, jolloin jokainen sadoista pysähtyy kumartaakseen tai niiatakseen. Kylien talot olivat usein sekä ulkoa että sisältä kehnossa kunnossa. Joka kolmas tai joka viides talo oli tavallisesti Gast- tai Wein-wirtschaft. Samoin näytti varsin suuri joukko mieshenkilöitä kuluttavan päiväänsä joutilaana ja työttömänä. Ensiksi mainitun seikan selityksenä on varmaankin vilkas matkustajaliikenne sekä joella että sen rannoilla. Jälkimmäisen kenties selittää edessä ollut viininkorjuu, joten työ viinimäillä ei juuri tuossa vaiheessa ollut tarpeen. Kerjäläisiä näki varsin vähän, vaikka kerjuu on muuten Saksassa katolisuuteen liittyvää. Kaupungeissa vallitsee sunnuntaisin täysi markkinameno. Sekä puodit että anniskelupaikat ovat koko päivän avoinna.

Ennen Mainziin saapumista ohitetaan Bieberich, pieni kaunis kaupunki, jonka kauniissa linnassa Nassaun herttua usein oleskelee. Linna on aivan rannassa, sieltä avautuu mitä kaunein näköala, ja se on rakennettu punertavasta hiekkakivestä, joka ei näytä lainkaan pahalta. Tätä kiveä louhitaan Neckarin varrelta Heidelbergin yläpuolelta. Mainzissakin on linnoja ja kirkkoja, mm. tuomiokirkko, jotka on rakennettu tästä kivilajista. Mainz vaikutti koleana ja sateisena päivänä sangen ikävältä paikalta. Tuomiokirkko on monien tyylisuuntien yhdistelmä, mutta suuri ja vaikuttava. Frauenlobin hauta tässä kirkossa on meidän aikamme naisille muistutuksena siitä, miten meidän runoilijoitamme, jotka eivät osaa kertoa mistään muusta kuin heidän lämpimästä sydämestään, heidän silmiensä säihkeestä, kiharoittensa kimalluksesta jne., olisi kunnioitettava, nimittäin kantamalla heidät hautaan noilla ihanilla käsillä, joita he ovat vähemmän suudelleet kuin ylistäneet. Viiniä olisi kuitenkin mieluummin kaadettava runoilijaparkoihin heidän eläessään kuin tuhlattava heidän haudoilleen niin kuin Frauenlobin haudalle, sillä siinä vaiheessa ei enää voida auttaa sitä, että he kenties ovat kärsineet liiallisesta veden juomisesta. – Kirkko on muuten täynnä piispojen hautamuistomerkkejä. Kaikki nämä prelaatit näyttävät kuvissa sangen maailmallisilta. Näytteiksi katolisten alttarinkoristeiden laadusta mainittakoon tässä: krusifiksi, jonka yläpuolella istuu valtaistuimellaan paavi kruunuineen, omenoineen ja valtikkoineen. Madonna, joka tarjoaa lapselle muhkeaa rypäleterttua. Papiston ylimielisyydestä todisti vanha maalaus, joka esitti piispaa kahden hänen kruunaamansa keisarin keskellä. Nämä olivat piispan rinnalla kuin pikkupoikia, ja hän ojensi kätensä heidän päänsä päälle kuin hän olisi aikonut tarttua heitä tukasta. – Teatteri on kaunis rakennus, ja sen edessä olevalla aukiolla seisoo Thorvaldsenin veistämä, kuvista tuttu Gutenbergin muistopatsas. Kahdesta vanhasta linnasta ja kaupungin muista kirkoista ei ole kerrottavaa. Kaupungin keskuslinnoituksen sisällä on matala torni, Drusuksen muistomerkki, jonka hänen legioonansa rakensivat.

Mainzin asukasluku on 31 000. Kaupunki kuuluu Hessen-Darmstadtille, mutta se on (Saksan) liiton linnoitus, jonka varuskuntana on 8 000 miestä, itävaltalaisia ja preussilaisia. Näiden kahden maan sotilaiden ero herättää huomiota. Preussilaiset ovat nuorta, kaunista ja punakkaa väkeä, ja heillä on yllään hyvännäköiset asepuvut; itävaltalaiset sitä vastoin ovat kalpeita ja rappeutuneita, heillä on pitkänomaiset ja matalat päähineet tai tasaisen pyöreät tasalakiset sotilaslakit, joiden lippa ulkonee suorassa kulmassa eteenpäin, tiukat housut ja kengät, ja he näyttävät sekä naurettavilta että säälittäviltä. Heitä pidetään myös maan omia asukkaita yksinkertaisempina, vaikka tällainen käsitys itävaltalaisista yleensä onkin vain ennakkoluuloa. Tämän todistamiseksi kerrotaan, että muuan Reinin sillalla seisova itävaltalainen kysyi ohikulkijalta jokea osoittaen: ”Miksi te tuota nimitätte?” Puhuteltu vastasi ällistyneenä: ”Reinhän se on, hyvänen aika.” – ”Vai niin”, vastasi itävaltalainen, ”meillä sitä sanotaan Tonavaksi.”

Mainz on yhdistetty oikealla rannalla sijaitsevaan Kasteliin tai Casseliin lauttasillalla samoin kuin Köln Deutziin ja Koblenz Ehrenbreitsteiniin. Sellainen on myös Düsseldorfin ja Strassburgin kohdalla. Roomalaisaikana Mainzin luona oli kivisilta, jonka uskotaan olleen Trajanuksen rakennuttama. Sittemmin Kaarle Suuri rakennutti puusillan 25 kivipilarin varaan. Ensiksi mainitusta on kuulemma vielä jäännöksiä näkyvissä veden alla. Eräissä muissa paikoissa Reinin varrella, kuten Bonnissa, Neuwiedissä jne., on ns. lentäviä siltoja. Nämä koostuvat kahdesta toisiinsa liitetystä suurehkosta veneestä, joille on rakennettu yhteinen kansi ja jotka on riittävän pitkän touvin avulla ankkuroitu siihen kohtaan joesta, missä virta on voimakkaimmillaan, mikä ei aina osu uoman keskikohdalle. Touvia kannattelee 6, 7 tai 8 pienempää venettä, joiden keulapuolelle se on kiinnitetty siten, että nekin kääntyilevät sillan heilahdusten mukaisesti vinosti virtaa vastaan. Itse sillalla tai lautalla touvi kulkee eräänlaisen 8–9 kyynärän korkuisen portin yli, jonka poikkiparrun varassa se vapaasti kiertyy sille puolelle, joka kulloinkin on kääntyneenä vastavirtaan, joten touvi on aina siltä puolelta kireällä. Kun nyt lautta työnnetään vesille, se etenee tietysti hyvää vauhtia, kunnes touvi on kiristynyt virran vedon suuntaisesti. Mutta koska lautan keulapäätä pidetään aina kahden ruorin avulla tylpässä kulmassa virran suuntaa vasten, se ohjautuu jälleen vastavirtaan vastarannalle osaksi alkumatkasta saavuttamansa vauhdin, osaksi virran sen kylkeä vasten vinottain osuvan voiman ansiosta.

Matkalla Mainzista Mannheimiin ei ole tarjottavanaan mitään. Matkustaja, joka ei piittaa hieman suuremmista kustannuksista eikä kahden–kolmen päivän viivytyksestä, toimisi tyhmästi, jollei hän tuon reitin sijasta valitsisi tietä Frankfurtin kautta kuuluisaa ”Bergstrassea” pitkin Heidelbergiin. Mainzin ja Frankfurtin välisen rautatien ansiosta näiden kaupunkien välinen matka on 3/4 tunnissa taittuva huviretki. Sellaisella voi myös matkustaa Wiesbadeniin 15 minuutissa. Kun nousee jokea ylös laivalla, sen sijaan että kiitäisi matkoihinsa rautateitse, näkee ensiksi Mainin suun, tämä joki laskee Reiniin heti Mainzin yläpuolella. Mainin oikealla rannalla näkyvät ne vuoret, joiden juurilla Hochheimer kasvaa. Muuten näkee vain sen likaisen veden sekaantuvan Reiniin kirkkaampaan. Samoin tapahtuu Moselin ja Nahen suulla, joista viimeksi mainitun väri näyttää melkeinpä kellanruskealta. Rannat muuttuvat nyt näöltään pian ja säilyvät sitten samanlaisina Mannheimiin saakka, ne ovat matalia, tasaisia niittyjä, joilla kasvaa muutamia pensaita siellä täällä. Kauempana häämöttää myös kyliä harvakseltaan. Jo Bingenin luona päättyi Preussin alue vasemmallakin rannalla ja Darmstadtin alue alkoi, oikea ranta taas kuuluu Nassaulle vielä Bieberichiin saakka. Täällä ollaan kuitenkin jo keskellä Darmstadtin suurherttuakuntaa. Vasemmalla rannalla, missä vuoret toisinaan työntyvät lähelle, kasvaa tällä rumalla seudulla hyvä Niersteiner-rypäle, ja pian sen jälkeen edessä on vanha valtakunnankaupunki Oppenheim. Oikealla rannalla voi nähdä kolmen peninkulman päässä sijaitsevan Darmstadtin ja kauempana Odenwaldin vuoret, korkeimpana Melibokuksen, joka kimmelsi ilta-auringossa. Se oli toki kaunista, mutta ihminen on hemmoteltu ja epäoikeudenmukainen oltuaan mukana matkalla Bonnista Bingeniin. Nyt lähdetään joelta ja kuljetaan – ei toki höyrylaivalla kuivalla maalla, vaan – leveässä kanavassa, joka halkoo seutua kohdassa, missä Rein tekee suuren mutkan itään päin. Kanava kaivettiin vuosina 1827–1829. En tiedä, mistä syystä se tehtiin, mutta tämän muutoksen takia näkee vain etäältä ”die Schweden­­säulen”, leijonalla koristetun kivipatsaan, joka on täällä muistuttamassa ruotsalaisten suorittamasta Reinin ylityksestä 7.12.1631. Ohitetaan Gernsheim, jossa on lentävä silta ja jossa Darmstadtiin menevät matkustajat nousevat laivasta ja heidät ahdetaan odottamassa seisoviin omnibusseihin. Sitten näkymät pimenevät, sillä aurinko on jo laskenut. Wormsista vasemmalta rannalta näkee vain valojen loisteen ja voi ajatella jaloa Lutheria tai vain jalona pidettyä Liebfrauenmilchiä, joka kasvaa tässä lähistöllä, Liebfrauen-luostarin entisessä puutarhassa. – Pian tämän jälkeen kuljetaan Baijerin reiniläisalueen ja Badenin välissä ja saavutaan pian vapaasatamaan, Mannheimiin. Tuosta kaupungista siellä yhden yön yli viipynyt matkalainen ei voi sanoa muuta kuin että sen asemakaava on säännöllinen ja että se näyttää hyvin rakennetulta, minkä kaikki ihmiset ennestään tietävät, ja että se näyttää tyhjältä ja hiljaiselta vielä klo 10 aamupäivällä.

 

 

IV HEIDELBERG. MATKA STUTTGARTIN KAUTTA

TÜBINGENIIN. SCHWABEN; MAA, TAVAT

JA ELÄMÄNTAPA, KANSANJUHLAT

 

Rautatie Heidelbergiin oli epäkunnossa, ja tämä kahden peninkulman matka taittui tästä syystä diligenssissä, tai ei diligenssissä, vaan sen päällä, sen katolla, ns. imperialessa, josta hankin vaihtamalla itselleni paikan toivoen näkeväni jotakin. Ja näinkin, niin pitkälle kuin halusin, tasankoa, tasaista kuin pöytä, ja sillä peltoja, niittyjä ja kyliä. Neckar, kutsuva Neckar, jonka nimi kuulostaa nektarilta, virtaa täällä likaisena ja mitättömänä yhtä mitättömien rantojen ohi. Kukapa voi tämän kaiken nähdessään luoda itselleen pätevää mielikuvaa Neckarin laaksosta ja Heidelbergistä. Nyt olemme perillä. Muutamien mitättömien puutarhojen jälkeen seuraa pitkä eikä todellakaan hyvin rakennettu katu. Ei, tämä ei voi olla Heidelberg, tuo kaunis, romanttinen, ylistetty Heidelberg.

No, sitten kävelemme ulos vastapäisestä kaupunginportista, Neckarin yli johtavalle sillalle, poispäin pitkin tietä, joka jatkuu ”Bergstrassena”. Vielä kuitenkin katsahdus kaupunkiin – se on paikoillaan – ei, tuo ei ole se. Tässä joki virtaa aivan Heiligenbergin alapuolella, jonka juurella me seisomme pienten sievien maatalojen keskellä. Niiden välissä on viinitarhoja, jotka kiipeävät ylös vuoren rinnettä. Tuolla vasemmalla näemme Neckarin laakson, joka vasta alkaa täältä, puutarhan, jonka punaisten omenoiden kirjavoimien puiden välissä joki luikertelee eteenpäin. Edessämme, vanhan, kiinteän sillan, sen kuvapatsaiden ja tornien takana, on kaupunki, jonka talot kohoavat terasseittain toistensa yläpuolelle Geisbergin juurta ylöspäin, pyrkimättä lainkaan esiintymään komeina ja nykyaikaisessa asussa, mutta keimailevasti puiden vihreän hunnun alta katsellen. Niiden yläpuolella suurenmoinen, valtava linnanraunio, jota sitäkin ympäröivät viheriöivät poppelit ja lehmukset, joita se kohdittain hyväntahtoisesti kasvattelee seiniensä välissä kätkeäkseen niiden tuoreen väriloiston taakse ajan hampaan yhdessä tulen ja ihmisten raivon kanssa sen muinoin ylväille muureille aiheuttamien tuhojen jäljet. Vielä tämänkin yläpuolella nurmen ja lehvistön peittämän Königstuhlin jyrkkä nousu 1 300 jalan korkeuteen Neckarin pinnasta, ja sen huipulla torni, josta katse kantaa kauas yli Reininlaakson ja pitkälle siihen ahtaaseen, mutta hyvin koristeelliseen polkuun, jota pitkin vaatimattomampi Neckar tanssii eteenpäin.

Niin, onhan tämä toki Heidelberg! Jokaisella asialla on kaksi puolta, niin Heidelbergilläkin. Kyseessä on vain, kumman puolen valitsee kaupunkiin saapuakseen. Jos saapuu Frankfurtista tai Darmstadtista, näkee kaupungin sen kauniilta ja siis oikealta puolelta. Jos sen sijaan on kulkenut ikävystyttävän taipaleen tasangon poikki Mannheimista, saapuu kaupunkiin valmiiksi kyllääntyneenä ja sen lisäksi näkee kaupungin väärältä puolelta.

Vanha linna, joka on nykyisin ei vain Saksan, vaan koko Euroopan suurin ja mahtavin raunio, koostuu useista suurista rakennuksista, joista merkittävimmät ympäröivät tilavaa linnanpihaa. Niiden ulkoseinät seisovat yhä melkein vahingoittumattomina linnan viimeksi vuonna 1764 tuhonneen palon jäljiltä. Sitä ennen se oli rakennettu uudelleen kolmikymmenvuotisen sodan ja ranskalaisen kenraalin Melacin Ludvig XIV:n sodassa aiheuttamien vielä rajumpien tuhojen jälkeen. Eräässä linnan siivessä on yhä myös täysin säilyneitä huoneita, mm. suuri ritarisaliksi nimitetty sali, jossa on melkoinen määrä antiikkiesineitä. Linna oli aikoinaan Pfalzin vaaliruhtinaiden asuinpaikka, ja he laajensivat ja kaunistivat sitä kilvan. Se on suureksi osaksi rakennettu jo mainitusta punaisesta hiekkakivestä, jota louhitaan lähiseudulta. Muuten nämä ruhtinaat eivät vaatineet kovinkaan paljon mukavuutta, sillä tie korkealla sijaitsevaan linnaan on yhä varsin kapea ja epätasainen. Eräässä sen kellareista, jotka kuuluvat ulottuvan kaupungin alle saakka, sijaitsee kuuluisa tynnyri, johon mahtuu 67 200 pullollista. Äskettäin tämä tynnyri aiheutti onnettomuuden, jonka uhreiksi joutui tänne kootun liittoarmeijan osaston sotilaita. Sen ympärille rakennettu teline nimittäin romahti. Kaksi henkilöä kuoli, mikäli oikein muistan, ja monet saivat vammoja. Lähiseudun erikoisuuksia ovat erään frankfurtilaisen kalakauppiaan tänne perustamat forellialtaat. Vesi tulee taruissa kuuluisasta lähteestä ”der Wolfsbrunnenista”. Kuudessa altaassa, joihin kalat on lajiteltu kokonsa mukaan ja joissa niitä siirretään vuosittain eteenpäin, on yli 10 tuhatta forellia, joista suurimmat painavat 8–12 naulaa ja maksavat 16–24 banko-riikintaalaria kappale.

Heidelbergin kaupungin sisällä on muutamia suurehkoja rakennuksia, mm. kirkko, yliopisto, kirjasto, museo jne., mutta yleensä kaupungin sisäosa ei ole merkittävä. Asukasmäärä onkin vain 12 600. Kaupunki on yksinomaan yliopistokaupunki. Ylioppilaita oli talvikaudella 1840–41 614, joista 375 oli tulevia lakimiehiä, 59 julkisen talouden ja 140 lääketieteen opiskelijoita. Yliopiston kuudestakymmenestä opettajasta useimmat kuuluisat henkilöt nimittäin kuuluvat näihin tiedekuntiin. Oikeustieteellisessä maineikkaimmat ovat Zachariae ja Mittermaier, ja edesmennyt Thibaut muodosti heidän kanssaan triumviraatin, joka kohotti Heidelbergin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan Saksan merkittävimmäksi. Etenkin viimeksi mainitun toiminnan ansiosta Heidelberg oli tässä suhteessa oppositiossa Berliiniä vastaan. Vaikka Thibaut itse olikin roomalaisen oikeuden tuntijana mahtava kyky, hän ei nimittäin puoltanut sen absoluuttista pätevyyttä Saksan oikeustilan perustana yhtä yksipuolisesti kuin Savigny, vaan oli taipuvainen hyväksymään vanhan germaanisen lainsäädännön, jonka merkittävin puolustaja Saksassa nykyisin lienee Hallen yliopiston professori Wilda. Sangviiniset luonteet odottavat tämän kotimaisen oikeustieteen suuntauksen uudistavan tieteen lisäksi myös koko yhteiskuntarakenteen. Lääketieteen aloista täällä kukoistaa erityisesti kirurgia. Tiedemann, Nägele, Puchelt, Chelius ovat kaikki kuuluisia nimiä. Viimeksi mainittu on kuitenkin nuori mies eikä nauti Heidelbergissä vielä yhtä suurta arvostusta kuin meillä pohjolassa, missä hänen teoksiaan näkee jokaisen nuoremman polven lääkärin kirjahyllyssä. Kirjoittaja saattoi myös todeta, että häntä ei juuri arvostettu Itävallan yliopistoissa, Wienissä ja Prahassa, kuten ei toistakaan meidän suunnallamme suurena auktoriteettina pidettyä tutkijaa, Kieseriä. Heidelbergin teologeista on vanha Paulus ehkä yhäkin merkittävin. Vaikka hän on jo yli seitsemänkymmentävuotias, hän on yhä uuttera työntekijä, eivätkä hänen vapaamielisyyteen taipuvat uskonnolliset käsityksensä ole lainkaan vaimentuneet. Hän istui vielä illalla klo 7 vinttikamarissaan Novum Testamentuminsa ääressä tehden tutkimuksiaan lampun valossa ja ilman silmälaseja. Hän on hyvin puhelias ja valmis silmänräpäyksessä syventymään keskusteluun aiheesta, johon hänen mielenkiintonsa kohdistuu ja on aina kohdistunut, pyhien kirjoitusten tulkinnasta. Hän moitti uusinta filosofiaa, jonka edustajat hänen käyttämänsä sanonnan mukaan ”ovat syöksyneet päätä pahkaa osoittamaan terävyyttään käsittelemällä dogmeja, esim. kolminaisuusoppia, joiden osalta he eivät ole varmistautuneet siitä, ovatko ne raamatullista oppia vai eivät”. Hän esitti ja arvosteli hetkessä kaikki ne uuden testamentin kohdat, joiden nojalla tätä dogmia on perusteltu, mutta joita hän ei kuitenkaan pitänyt riittävänä perustana sille. Hän puhui myös siitä suuresta skismasta, joka nykyisin vallitsee tieteen ja kirkon sekä erityisesti kansanuskon välillä, ja piti sen syynä ”kirkon ja papiston mieltymystä käsittämättömyyteen, joka on esitetty pääasiaksi, kun taas sivuasiana kristinuskossa on pidetty kaikkea sellaista, josta voitaisiin saada järjellinen käsitys”. On harvinaista, että saksalainen oppinut ”antaa pumpata itseään”, niin kuin sanotaan, eli ilmaisee avoimesti mielipiteensä tiedettään kokevista asioista. Tässä tapauksessa Paulus ei näytä kuuluvan Saksan oppineisiin. Filosofialla ei nykyisin ole edes varsinaista professoria Heidelbergissä. Tieteenalaa edustaa Reichlin Meldegg, entinen Freiburgin katolinen teologi, joka joutui eroamaan mielipiteittensä takia, minkä jälkeen hän siirtyi evankeliseen kirkkoon. Hän luennoi kevyesti, jopa loistavasti, mutta hänen katsotaan olevan vailla syvempää filosofian tuntemusta. Tämän ylimääräisen professorin lisäksi yliopistolla on kunniaprofessori Kapp, jolla myös on oikeus pitää luentoja. Ohi näiden kummankin on dosentti Fortlage hankkinut mainetta julkaisemillaan filosofisilla teoksilla. Kirjoittaja yllättyi kuullessaan hänen luonaan – hän sekä pitää kansanlauluista että tuntee niitä – laulettavan ”O Värmeland du sköna, du härliga land” sekä erään tunnetun suomalaisen kansanlaulun. Pauluksen ohella Schlosser on toinen tieteen veteraani. Hän on itse käsitellyt historiaa vain kriittisesti ja näytti olevan tyytymätön uudemman ajan pyrkimyksiin muodostaa spekulatiivisia käsityksiä siinä tapahtuvasta kehityksen kulusta. Hän kuuluu yhä Heidelberger Jahrbücher -sarjan ahkerimpiin toimittajiin, ja hänen usein lyhyissä ja terävissä kirja-arvosteluissaan näkee monastikin tuulahduksia hänen tieteen nykyiseen asioiden käsittelytapaan kohdistuvasta tyytymättömyydestään. Hän sanoo toisinaan jostakusta kirjoittajasta: ”taas kuuluisa historiantutkija, josta en ole kuullutkaan”. Yliopiston merkkihenkilöihin kuuluvat myös Creutzer, arkeologi, valtiontalouden tutkija Rau ja mineralogi Leonhard.

Freiburgin yliopisto täydentää Heidelbergin yliopistoa Badenin suurherttuakunnan opinahjona. Sen 300 ylioppilaasta 95 opiskeli äsken mainitulla lukukaudella teologiaa. Nämä ovat katolilaisia, ja katolinen on Freiburgin teologinen tiedekuntakin, kun Heidelbergin tiedekunta taas on evankelinen. Bonnissa, Breslaussa ja Tübingenissä on vaikeuksitta yhdistetty kaksi teologista tiedekuntaa samaan yliopistoon. On hämmästyttävää, että filosofian opiskelijoita oli mainitulla lukukaudella Heidelbergissä vain 22 ja Freiburgissa 12. Jossakin määrin tämä asiaintila voi olla selitettävissä varsinaisen filosofian osalta. Freiburgissa luennoivat tämän alan aiheista muuan Trentowski, muuan Schreiber ja muuan Eisengrein. Tämän yliopiston filosofisella tiedekunnalla on myös sangen vähän opettajia. Heidelbergissä siihen kuuluu kuitenkin useita erinomaisia miehiä. Pelkästään Badenista, jonka väkiluku on 1 231 000, pitäisi näiden opintojen pariin löytyä monin verroin enemmän nuorukaisia kuin luetteloihin on merkitty. Näiden yliopistojen heiveröisyyteen tässä suhteessa lieneekin näin ollen syynä jonkinmoinen ranskalaisen hengen tuulahdus, jonka vaikutuksesta täällä harrastetaan melko yksinomaan käytännön tieteitä. Ranskan läheisyys ja tiheät kosketukset sen sotureihin, jotka ovat aina ensiksi käyneet tämän Saksan osan kimppuun, eivät ole vaikuttaneet täällä pelkästään poliittiseen sivistykseen, vaan myös muuten sivistyneiden ajatus- ja toimintatapaan. Tämä on vähäisempää jo viereisessä Württembergissä, vaikka voidaankin sanoa, että sielläkin perustuslaillinen hallitustapa on ollut kansan poliittisen sivistyksen takia paremmin paikallaan kuin muualla Saksassa ja että se on Ranskasta tuotua tavaraa, sikäli kuin sitä esiintyy.

Kirjoittaja oleskeli tässä Saksan osassa juuri silloin, kun molempien kansakuntien sotaisuuden kuohahdus oli voimakkaimmillaan, vuoden 1840 lopussa ja vuoden 1841 alussa, jolloin kumpikin osapuoli purki tunteitaan runomuotoisiin uhkauksiin ja haasteisiin. Ranskan liberaaliset sanomalehdet toimivat ilmeisestikin epäviisaasti nostaessaan melun Reinin länsirannan välttämättömyydestä Ranskalle ja sen säilymiselle. Koko Saksa ärsyyntyi siitä, eikä siellä liene ollut yhtään ihmistä, joka olisi suonut Ranskalle tämän saaliin. Ajatukset tätä mahtia vastaan käytävän sodan hyödyllisyydestä tai vahingollisuudesta eivät kuitenkaan olleet yhtä yhdenmukaiset. Niissä valtioissa, joissa kaikki ranskalaisvastaiset mielipiteenilmaukset olivat keino osoittaa alttiutta vallassa olevalle hallitukselle, näitä ei suinkaan puuttunut. Siellä laulettiin Beckerin tunnettua Rheinliediä todella raivokkaasti. Tässä suhteessa Baijeri ylitti kaikki Saksan muut valtiot, ja etenkin sieltä kuultiin urhoollisten äänten lupailevan, että paitsi ranskalaisparkojen lyömistä takaisin verissä päin myös Elsass ja jopa Lothringen valloitetaan käden käänteessä takaisin. Württembergissä ja Badenissa sitä vastoin tuota laulua tuskin lainkaan kuultiin, ja vain viimeksi mainitussa maassa kerskailtiin hieman, vastaukseksi Strassburgista ja muualta Elsassista kantautuneeseen kerskailuun. Reinin laululle naurettiin, sitä pidettiin huijauksena runouden alalla ja yleisesti leviävissä lehdissäkin tehtiin pilaa sen kirjoittajasta, tämän kotikaupungissaan saamasta vastaanotosta ja hänen ylvästelevästä kaunopuheisuudestaan. Myös hänen sanontansa ”freier, deutscher Rhein” [vapaa, saksalainen Rein] aiheutti monia kommentteja, eikä kukaan nähtävästi halunnut uskoa näiden sanojen olevan totta. Niin, jopa itse sotaakaan ei erityisesti pelätty, vaikka vanhojen kokemusten mukaan oltiinkin yleisesti vakuuttuneita siitä, että ranskalaiset levittäytyisivät käden käänteessä koko Mainin ja Tonavan väliselle alueelle. Württembergissä ilmestyvä sanomalehti ”Der Beobachter” yritti jopa useissa artikkeleissaan osoittaa, että Saksa menettäisi vain hyvin vähän ja voittaisi paljon, jos sota syttyisi. Suuret joukot eivät varmaankaan ajatelleet poliittista voittoa; hämmästyksekseen saattoi kuitenkin havaita, että edes verraten sivistymättömätkään eivät juuri pelänneet sotaa eivätkä ranskalaisia. Sekä porvarit että talonpojat näyttivät ajattelevan vain hintojen nousua ja pitävän omalta yksityiseltä osaltaankin sotaa arpapelinä, joka voisi tuottaa rikkauksia nopeasti. Oikeinta olisi ehkä sanoa, että näissä maissa oltiin yleensä epävarmoja siitä, oliko sodan toivominen isänmaallista, mutta epävarmuus koski yhtä suuressa määrin sitä, voisiko saksalainen isänmaallisuus saada mitään aikaan ilman ulkopuolelta tulevaa sysäystä. Ei ole silti aihetta unohtaa, että näissäkin maissa kuten kaikkialla Saksassa oli sivistyneen nuorison keskuudessa saksalaisuusintoilijoita, jotka avoimesti ilmaisivat inhonsa kaikkea ulkopuolisten asioihin puuttumista kohtaan. Näihin kuului myös Hambacher-juhlan ajoilta kuuluisa tri Wirth, joka nyt kirjoitti Sveitsistä käsin jyriseviä sodanjulistuksia ranskalaisia vastaan. Ei voida kuitenkaan kiistää myöskään sitä, että heidänkin keskuudessaan kuten yleensä koko läntisen Saksan sivistyneissä piireissä tunnetaan voimakasta mieltymystä ranskalaisiin poliittisiin oppeihin.

Tiedettiin, että Württembergin kuninkaasta piti sodan sattuessa tulla liittoarmeijan ylipäällikkö. Häneen olivat vuoden 1818 haaveilijatkin kohdistaneet katseensa, kun kysymyksessä oli Saksan keisarikunnan perustaminen uudelleen. Ensiksi mainittuun asiaan liittyy kuulemani varsin hauska kasku. Liittopäivät olivat pitäneet velvollisuutenaan mainitun korkean viran tarjoamista kohteliaisuuden osoitukseksi eräälle toiselle kuninkaalle, joka tunnetaan paremminkin riimien sepittelijänä kuin sotapäällikkönä. Toivottiin, että tämä myöntäisi kyvyttömyytensä eikä ottaisi luottamustehtävää vastaan. Tämä toive oli kuitenkin turha. Valittu arveli, että tarvittavat sotapäällikön taidot olivat helposti hankittavissa ja aloitti opiskelunsa heti – ratsastusharjoituksilla. Tämä odottamaton luonteenlujuus saattoi asianomaiset hankalaan tilanteeseen. Ei tiedetty, miten he olivat hankkiutuneet asiasta eroon; ratsastusharjoitukset kuitenkin päättyivät ja Württembergin kuninkaan nimitys sotapäällikön paikalle tuli yleisesti tunnetuksi. Tämä hallitsija toimi viime sodassa menestyksekkäästi kenraalina. Württembergin sotalaitosta pidetään hyvin järjestettynä. Asiantuntijat kiittävät etenkin tykistöä, joka kuuluu pystyvän liikkuvuudessa kilpailemaan minkä tahansa muun tykistön kanssa.

Näyttää siltä, että edustukselliseen hallitustapaan suhtaudutaan Badenissa kiinnostuneemmin kuin Württembergissä, missä saksalainen luonteenlaatu on jo vallitsevammassa asemassa ja yleisemmin lauletaan laulua: ”mitäpä minulle kuuluvat valtion asiat”. Kirjoittaja tapasi siellä oppineidenkin miesten keskuudessa sellaisia, jotka eivät tunteneet valtiojärjestystä eivätkä siis juuri välittäneet sen toiminnasta. Tuollainen on helposti selitettävissä painatusasioissa vallitsevan pakkovallan perusteella. Jo Badenissa sensuuri on vähemmän ankara kuin Württembergissä, ja kiinteät yhteydet Ranskaan ja Sveitsiin johtavat siellä siihen, että vapaamielisille käsityksille löytyy aina puolustajia. Toimeliaita ovat varsinkin Elsassissa ilmestyvät saksankieliset lehdet sekä useat sveitsiläiset, ja Sveitsistä tuodaan monenmoisin keinoin maahan myös runsaasti kiellettyjä saksankielisiä kirjoja. Koska suuret joukot voivat näin ollen saada helposti käsiinsä kiellettyjä tavaroita, hallitus ei edes yritä häiritä tätä toimintaa takavarikoinneilla. Nykyinen suurherttua kuuluu sitä paitsi olevan pohjimmiltaan vapaamielisten aatteiden kannattaja, vaikka sanotaankin, että hän on nyttemmin muuttunut välinpitämättömäksi kaikesta ja harrastaa vain ylellistä elämää.

Kummassakin maassa ilmestyy kuitenkin päivälehtikirjallisuutta rahvastakin varten. Kaikissa talonpoikaistuvissa on sijansa ”Schwarzwalder Botella” tai jollakin muulla ilmoituslehdellä, joka sisältää myös kotimaanuutisia ja muutaman ulkomaanuutisenkin, taloudellisia kirjoitelmia, kertomuksia, runoja ym. ”Kalendermann”, almanakka, joka on tavallisesti kvarttokokoinen ja sisältää joukon kirjoitelmia kaikenlaisista aiheista, on rahvaalle tärkeä kausijulkaisu. Etevimmätkään miehet eivät pidä arvolleen sopimattomana sen toimittamista. Tuollainen kalenteri oli ”der Rheinische Hausfreund”, jota kauan julkaisi kuuluisa Hebel, ”Allemannische Gedichten” kirjoittaja, ja jota niin sivistyneet kuin sivistymättömätkin lukivat yhtä mielellään ja joka siitä syystä sai tavattoman hyvän menekin. Pohjola on vielä pahasti takapajulla, mitä tällaisen rahvaalle tarkoitetun sivistävän ja huvittavan lukemisen tarjoamiseen tulee. Tällainen kirjallinen toiminta vaatii myös tavallista enemmän lahjakkuutta ja tietoja, jotta yrityksen voisi toivoa menestyvän.

 

Tie Heidelbergistä Schwabenin sisäosiin on mitä ihanin aina, kun se kulkee varsinaisessa Neckarin laaksossa. Kun se etääntyy joesta, häipyy kuitenkin se runsas ja vaihteleva kasvillisuus, jonka takia laakson viehätys on niin suuri. Viinitarhoja, maissipeltoja, joissa maissinkorsien välissä lojuu oranssinvärisiä kurpitsoja, mitä ihanimpia hedelmiä, etenkin verrattoman hyviä päärynöitä yllin kyllin, pelloilla vaihtelevia viljalajeja, joista pohjolassa ei tunneta ”Kornia” eikä ”Dinkeliä”, kylvöniityillä apilaa, timoteita ja komeaa rehumailasta, jonka violetit kukat muodostavat kauniin vastapainon apilan tummalle vihreydelle – tämä kaikki luo kuvaa etelän vehmaudesta. Mantelipuu, joka viihtyy ja kantaa hedelmää täällä saakka, täydentää tämän vaikutelman. Maiseman lempeä viehkeys, huipulle asti hedelmäpuiden ja viiniköynnösten koristamat vuoret, joiden laen kruunaavat lehtimetsät, usein myös hedelmäpuutarha, kukkuloiden ja pienoisen joen halkomien notkelmien vaihtelu, tähän tällaiseen ei silmä lainkaan väsy niin kuin viljeltyyn tasankoon. Parin peninkulman matkan Heidelbergistä ja sitten Heilbronnin jälkeen Lauffenin ja Besigheimin välillä tie kulkee vain tuollaisten seutujen läpi, mutta heti kun se etääntyy joesta, maisema muuttuu, ja sen vaihtelevuus ja samoin sen rehevyys ja raikkaus vähenevät.

Württembergissä kuuden peninkulman päässä Heidelbergistä sijaitsevassa Heilbronnissa näkyvät jo jossakin määrin Schwabenin kaupungeille ominaiset piirteet. Täällä kuljetaan ensimmäisen kerran täysin katetun sillan yli ja nähdään joki sillan ikkunoista. Kaupungin pääkirkko torneineen on vanha rakennus, ja viimeksi mainittu on erityisen kevyen ja koristeellisen näköinen, vaikka se ei edustakaan mitään nimenomaista tyylisuuntaa. Vastapäätä kirkkoa sijaitsee Götz von Berlichingenin talo, jonka päädyn laella yhäkin komeilee ritari täysissä varusteissa, ja toinen hahmo tähyilee vintin ikkunasta alas torille. Kaupungin itälaidassa seisoo yhä torni, jossa tätä oikeamielistä ja urhoollista soturia pidettiin vankina. Mainitussa Besigheimin kaupungissa taas on kaksi pyöreää tornia roomalaisajalta. Muuraustapa on ns. opus reticulatum. Toisessa näistä torneista, jonka juurella sijaitsee majatalo ja johon tämän yläkerrasta pääsee erityisen sisäänkäynnin kautta, oli neljä muurattujen holvien erottamaa kerrosta. Näistä ensimmäisessä on keskellä pyöreä aukko, joka oli varsinainen sisäänkäynti ylempiin kerroksiin. Nyt minkäänlaiset portaat eivät johtaneet tuolle aukolle. Sieltä pääsi kuitenkin ahtaita kierreportaita muihin kerroksiin, ja tornin tasanteelta, joka oli samalla pieni puutarha, avautui laaja näköala yli ympäröivän kauniin seudun. Ludwigsburgissa, joka on lähin kaupunki Stuttgartin suuntaan, on kuninkaallinen linna, jossa nykyinen hallitsija ei kuulu koskaan käyvän, vaikka se oli hänen edeltäjänsä mielipaikka ja vaikka hänen seuraajansa on siellä kasvatettu. Kaupungissa on runsaasti sotaväkeä, ja sen suhde Stuttgartiin on tässä mielessä samanlainen kuin Potsdamin suhde Berliiniin. Stuttgart kuuluu noihin täysin keskinkertaisiin kaupunkeihin, joiden näkeminen ei synnytä mitään vaikutelmia. Osa kaupungista on rakennettu uudenaikaisesti, pääosa on antiikkista. Sijainti korkean vuoren juurella, mutta kuitenkin tasaisella maalla, kätkee näkyvistä koko kaupungin, ja vaikka Ludwigsburgista asti näkee yli valtavien viljelyaukeiden, kaupungin havaitsee vasta kaupunginportin edustalla, sillä siihen saakka suuret puutarhat ja muutamat matalat kukkulat ovat peittäneet sen näkyvistä.

Stuttgart sijaitsee lähes puolen peninkulman päässä Neckarista, ja sen jälkeen tie etääntyy viehättävästä joesta vielä kauemmaksi. Heti kaupungin luona se nousee jyrkästi mutkitellen korkeaa vuorenrinnettä, ja neljän peninkulman verran kuljetaan vuorten yli ja metsän läpi, niin että vain muutamassa kohdassa avautuu näkymä Neckarin laaksoon ja sen itäpuolella kohoavalle ”rauhe Albille”. Tämä on Bodenjärveltä suurten Alppien yhteydestä luoteeseen suuntautuva vuorijono, jonka huippujen korkeus on 3 000–4 000 jalkaa. Vasta Tübingenin lähistöllä laskeudutaan jälleen laaksoon, joka on täällä 1/3 peninkulmaa leveä ja yhtyy Ammerin laaksoon, joka on saanut nimensä Neckariin laskevasta pienestä joesta.

 

Näiden molempien laaksojen yhtymäkohdassa sijaitsee Tübingen, muilta kahdelta suunnalta vuorten ympäröimänä. Kaupunki on melkein kokonaan rakennettu vanhanaikaisimpaan tyyliin, uudempia rakennuksia on vain muutamia. Talojen halkaisija kasvaa kerros kerrokselta, niin että ylempi kerros aina ulottuu hieman alempaa kerrosta ulommaksi. Näin ne kurkottuvat kapean kadun yli, ja katon reuna on usein sen keskikohdalla. Ainakaan sadesäällä ei voi katoilta ja syöksytorvista valuvan veden takia kastumisen vaaraan joutumatta kävellä keskellä katua, vaan on pysyteltävä kadun reunoilla, missä talot antavat muutenkin suojaa. Raatihuone (vuodelta 1435) on tämän rakennustavan non plus ultra, ylittämätön. Moniin taloihin on myös rakennettu pyöreitä tai pikemminkin neliskulmaisia täysin katettuja parvekkeita (Erker), mikä on varsin yleistä Pohjois-Saksankin kaupungeissa. Tontteja, joihin kuuluu piha-alue, ei täällä tunneta lainkaan. Talon alin kerros toimii sitä vastoin usein tallina ja navettana, ja sen yläpuolella talossa on 4–5 kerrosta ja lisäksi toisinaan mansardihuoneita. Myös kirkko ja yliopistorakennus ovat vanhoja taloja; viimeksi mainittu rakennetaan kuitenkin nyt uudelleen. Jotta vedelle saataisiin suurempi putouskorkeus, Ammer on kaukana kaupungin yläpuolella johdettu pois keskellä laaksoa olevasta uomastaan, vuoren rinteellä kulkevaan kanavaan, ja se virtaa nyt kaupungin läpi osaksi avoimessa uomassaan osaksi maan alla joka käyttää monen monituisia jauho- ja tamppimyllyjä, pieniä sahoja, väkivasaroita jne. Kaupungin itäistä sivua virtaa Neckar, jonka vesi on kirkasta ja kaunista ja virran nopeus suuri. Vuorella kaupungin eteläpuolella kohoaa suuri vanha linna, jossa nykyisin sijaitsevat yliopiston kirjasto, museot, observatorio jne.

Yliopistossa, jonka Württembergin ensimmäinen herttua Eberhard perusti 1457, oli talvikaudella 1840–41 viisikymmentä kahdeksan läsnäolevaa opettajaa, mm. kahdeksan dosenttia, jotka pitivät kaikkiaan 188 luentosarjaa. Ylioppilaita oli hieman yli 700. Heistä n. 208 teologian opiskelijaa, 146 evankelista ja 62 katolilaista, saa ilmaiset huoneet, ylläpidon ja opetuksen kahden säätiön (katolisen konventin ja evankelisen säätiön) piirissä. Yliopisto onkin teologian alalla maineikkain. Vapaan valtiojärjestyksen suomien mahdollisuuksien turvin on myös uusin spekulatiivinen suuntaus saanut meidän aikamme tiedekäsityksen mukaisen teologian tutkimuksen perustana täällä eniten kannattajia Berliinin jälkeen. Teologi v. Baur, esteetikko Vischer, dosentit Reiff ja Zeller, joista ensiksi mainitun ala on filosofia ja jälkimmäisen teologia, ovat miehiä, jotka jo osaksi nauttivat ja voivat tulevaisuudessa toivoa nauttivansa suurta tieteellistä arvonantoa. Heidän luennoillaan on eniten kuulijoita, etenkin kun vertaillaan luentoja, joita ei pidetä tutkintovaatimusten päähänpänttäystä varten. Baur, joka on tullut tunnetuksi terävistä ja oppineisuutta osoittavista dogmien historiaa koskevista teoksistaan, on vapaamielinen teologi, jonka mielipiteet ovat yhtä yleviä ja jaloja kuin hänen luonteensa. Hän on Straussin henkilökohtainen ystävä, vaikka ei yhdykään täysin tämän käsityksiin. Strauss asuu nykyisin Stuttgartissa ja elää vain kirjalliselle työlleen. Hän oli vain evankelisen säätiön apulaisopettaja, jolla oli venia docendi, opetuslupa, kun hänet karkotettiin Tübingenistä. Tässä virassa hän oli kirkollisasiain hallituksen ja sen kiihkomielisen esimiehen Flattin alainen. Hän on nuori mies, 33-vuotias, ulkonäöltään kaunis, punainen ja valkoinen kuin tyttö. Kaikki, jotka tuntevat hänet, kunnioittavat häntä ja pitävät hänestä. Jos hän olisi ollut professori, hänet olisi voitu erottaa vain Baijerissa tai Hannoverissa. Vischer, Uhlandin seuraaja, on luennoitsijana niin lahjakas, että harvoin saattanee samanveroisen tavata. Hänen estetiikan luentojensa kuunteleminen on todella otium sapientis [viisaan joutilaisuutta]. Myös valtio-oikeutta opettava Fallati ja oikeustieteen dosentti Köstlin käsittelevät tiedettä spekulatiiviselta kannalta ja ottavat samalla perustaksi uusimman spekulaation. Filosofian professoreita ovat Sigwart, eklektikko sanan parhaassa merkityksessä, ja aikaisemmin myös Fischer, puolittain schellingiläinen, joka on metafysiikassaan pyrkinyt kääntämään katkismuksen filosofian termeiksi. Tämä on nyt varmaksi mieheksi tiedettynä kutsuttu Baijeriin Erlangenin yliopiston varsinaiseksi professoriksi. Tübingenillä on kaikilla tieteenaloilla kuuluisia nimiä, kuten jo mainittujen ohella teologiassa Kern, Drey ja Kuhn, molemmat viimeksi mainitut katolilaisia, oikeustieteilijä Michaëlis, valtiotieteessä v. Mohl, tekniikan tutkija Poppe, Gmelin ja Riecke lääketieteessä, mineralogi Quenstedt, farmasian tutkija Gmelin, filologit Ewald ja Walz ym. Erikoisuutena ansaitsee maininnan se seikka, että täällä on erillinen tiedekunta valtiontalouden tutkimista (die Staatswirtschaft) varten. Tübingenin ylioppilaat ovat yleensä rauhallisia ja hyvätapaisia, ja ulkoasunsakin puolesta he ovat suuresti edukseen verrattuina eräiden muiden Saksan yliopistojen opiskelijoihin. Schelling ja Hegel ovat lähteneet täkäläisen evankelisen säätiön piiristä, missä he aikoinaan asuivat samassa huoneessa. Jälkimmäinen osoitti vielä korkeassa iässä ”vanhaa sydämellistä” ystävyyttä; Schellingin osalta tähän ei kuitenkaan ollut luottamista, mikä näkyy siitä, että hän vasta Hegelin kuoltua ryhtyi julistamaan anateemaansa tätä ja tämän filosofiaa vastaan ja syytti tätä jopa siitä, että hän olisi omissa nimissään julkaissut sellaista, mikä itse asiassa oli Schellingin työtä ja mikä myös olisi ainoa kelvollinen Hegelin järjestelmän osa. Nyt Schelling on saanut haltuunsa Hegelin oppituolin. Ei ole vaikeaa ennustaa, mitä hän pystyy siinä toimiessaan saamaan aikaan. Eihän Saksassa nouse mikään filosofinen järjestelmä kukistamatta ensin Hegelin järjestelmää. Sen kukistamiseksi tarvitaan kuitenkin sen tiedollista hallintaa. Uusi ei voi jäädä entisen rinnalle, vaan sen täytyy kohota tämän yläpuolelle. Schelling haluaa ja voi vain asettaa jotakin entisen rinnalle. Hänen filosofiansa on toisin sanottuna menettänyt pelin. Innokkaat sen kannattajat varmaankin pahastuvat tästä ennustuksesta ja pitävät sitä itserakkaan kuvittelun tuloksena. Tähän päätymiseen ei kuitenkaan tarvita suurtakaan tietämystä; tulevaisuus ratkaisee asian pian.

Edellä esitetyn takia kirjoittajan on kosketeltava Saksan oppineiden keskuudessa yleistä ikävää piirrettä. Kahden eri kannalla olevan tiedemiehen katsotaan täällä olevan ammatin puolesta velvollisia pitämään toisiaan henkilökohtaisina vihamiehinä tai ainakin olemaan tapaamatta toisiaan. Jossakin määrin tämä saattaa johtua siitä, että kilpaillaan kuulijoista ja heidän mukanaan tuomistaan taloudellisista eduista; tämä varmastikin saa asianosaiset sotajalalle. Suureksi osaksi se kuitenkin johtuu myös saksalaisten teennäisestä mahdikkuuden tavoittelusta, joka vaatii heitä edustamaan käsityksiään (”seine Ansicht zu vertreten”) ulkonaisessa esiintymisessään. Pelätään diplomaattien tavoin, että vierailu tai ystävällinen keskustelu antaisi ”maailmalle” aihetta uskoa, että nämä jättiläishahmot lähentyvät toisiaan periaatteidensa tasolla ja että siis tämän kuuntelevan maailman edessä on uusi aikakausi. Niinpä asianomaisilta todellisuudessa usein puuttuva elävä kiinnostus tieteellisiä käsityksiään ja niiden elävässä elämässä tapahtuvaa toteutumista kohtaan korvautuu näennäisyyksillä. Totta kai tämän sanotaan pitävän paikkansa lähinnä spekulatiivisten tieteiden harjoittajien suhteen. Jos joku löytää kärpäsen ja toinen kukkasen, nämä henkilöt voivat helposti maailman mainioimmassa ystävyydessä onnitella toisiaan. Mutta kun vähäisinkin lause järkyttää kokonaista ajatusjärjestelmää, systemaatikon on oltava aina valmis taisteluun, eikä hän voi koko järjestelmää vaaraan saattamatta sallia yhdenkään pilkun poistamista siitä.

Tübingenin yliopisto ei ole tiettävästi nykyisin kuninkaan suosiossa, koska nuorisossa vallitseva henki ei miellytä. Kruununperillinen, 18-vuotias nuorukainen, opiskeli kuitenkin nyt Tübingenissä eli oleskeli siellä yhden lukukauden ajan ja sai yksityisopetusta eräiltä yliopiston opettajilta. Kuningas kävi Stuttgartista kaupungissa hänen tutkintopäivänään, mutta viipyi vain muutamia tunteja ja ajoi itse hevosiaan ohjaten aivan huomaamatta takaisin kuten oli tullutkin. Hän ei ole henkilönä siinä määrin pidetty kuin hänen hallituksensa ansaitsee kiitosta. Etenkin valtion tulojen hallinto on hyvin hoidettu. Sekä sisä- että valtiovarainministeri ovat lähtöisin vaatimattomista, porvarillisista perheistä ja molemmat kuuluisia. Etenkin jälkimmäisen, Heerdegenin, sanotaan olevan erinomainen mies. Vuosittain säästetään puolitoista miljoonaa Reininmaan floriinia ja näistä säästöistä käytetään kitsastelematta myönnettyjä summia yleishyödyllisiin tarkoituksiin, julkisiin rakennuksiin jne. Päivälehtiä sensuroidaan täälläkin varsin ankarasti; hallituksen toimia voidaan niissä kuitenkin käsitellä, vaikkakaan ei suoraan moittia. Tyhjät palstat ilmaisevat aina, kuinka paljon sensuuri on ottanut haltuunsa. Valituksia ministereiden ja ylimpien viranomaisten toiminnasta voidaan jättää kamareille.

Württembergissä on 360 neliöpeninkulman alueella 1 600 000 asukasta, siis 4 400 neliöpeninkulmalla eli lähes kaksinkertainen määrä neliöpeninkulmalla Hannoveriin verrattuna ja lähes 1 1/2 kertaa niin paljon kuin Preussissa kaikkiaan. Saksan maista vain Saksin kuningaskunnassa ja Sachsen-Altenburgissa asutus on tiheämpää sekä Nassaussa ja Hessen-Darmstadtissa lähes yhtä tiheää. Näissä maissa on myös vähän viljelemätöntä maata. Täällä sitä vastoin on suurimmassa osassa maata, varsinaisessa Schwabenissa, runsaasti metsää ja vuoria, niin että viljelyseuduilla väentiheys neliöpeninkulmaa kohti itse asiassa ylittää edellä esitetyn luvun. Vaikka maataloutta hoidetaan mitä huolellisimmin, se ei tietenkään riittäisi ravitsemaan tuollaista väestömäärää. Teollista toimintaa, etenkin varsinaisia käsityöammatteja, harjoitetaan tästä syystä sekä pikkukaupungeissa, joita on runsaasti, että maaseudulla, ei pelkästään maan tarpeiksi, vaan myös suuressa määrin vientiä varten. Savenvalajan, tinanvalajan, harjansitojan, hansikkaantekijän, lakkatöiden tekijän ja satojen vastaavien ammattien tuotteita valmistetaan pienissä verstaissa ja silti edullisesti. Talonpoikien maatilkut ovat useimmiten niin pieniä, että he eivät voi pitää edes hevosta, vaan vuokraavat niitä tarvitessaan kuorma-ajureilta ja hoitavat muuten peltotyönsä lapiolla ja kottikärryillä ja kantavat tarvitsemansa polttopuut metsästä itse. Pienet, mutta runsasvetiset purot, joiden varsille kylät tavallisesti on rakennettu, pyörittävät myllyjä, jotka jauhavat luita tai kalkkikiveä peltojen ja niittyjen lannoitteeksi, jota myllyn omistaja myy kapoittain. Pudonneet lehdet kootaan metsistä ja kannetaan säkeillä kotiin samaan tarkoitukseen käytettäväksi. Lammaspaimen maksaa laitumestaan, mutta saa puolestaan tietyn maksun jokaisesta yöstä, jonka hän pitää laumaansa tätä varten osoitetulla pellolla. Kun maa on tällä tavoin jaettu ja kun työtä tämän seurauksena tehdään pienissä puitteissa, jokaisella on tarpeeksi työtä läpi vuoden pellolla, niityllä, puutarhassa, viinimäellä ja hedelmäpuiden parissa. Käsitöiden tekemiseen on aikaa vain kahden kolmen talvikuukauden aikana. Niinpä jokainen kylä elättääkin joukon käsityöläisiä. Talonpojan vaimo ei leivo edes leipäänsä itse, tai jos hän tekee leivät ne ainakin paistetaan leipurin uunissa. Työnjako ulottuu pienimpiinkin seikkoihin; kukaan ei ryhdy tekemään sellaista, mikä ei hänelle kuulu, ja jokainen on ylpeä siitä, että osaa asiansa, niin postiljooni torvensa äänestä kuin kelloseppä kelloistaan. Kaikki sujuu määrättyä rataansa, hyvässä järjestyksessä. On outoa nähdä, miten kuorma-ajuri pysähtyy pari- tai kolmivaljakkoineen majatalon eteen ja astelee huolettomasti sisään kuin mikäkin matadori jättäen hevosten hoidon talon rengille. Hämmästyttävää on myös tottelevaisuus, johon kotieläimet on saatu totutetuksi alituisella vartioimisella. Sikalauman tai hanhiparven näkee kulkevan aivan kiltisti tietä pitkin viljavien peltojen, kaalimaiden jne. välissä. Ensiksi mainittuja pitää tavallisesti kurissa opetettu koira, jälkimmäisiä vain pitkä raippa, jonka ulottuvilta ne kuitenkin voisivat helposti päästä.

Neckarin laakson kylissä on tavallisesti 600–1 000 asukasta, ja useinkin niitä mahtuu 3–4 puolen tunnin taipaleelle. Jokaisella on kirkkonsa ja ne elättävät pappinsa, jopa vain muutamista puuttuu tutkintonsa suorittanut lääkäri ja apteekki. Koulu ja sen opettaja on tietysti jokaisessa, ja koulutalo on samalla kunnantupa, jossa Schulze lautamiehineen ja kunnanvanhimmat pitävät istuntonsa.

Toivoisin, että voisin saada lukijalle havainnollisesti esitetyksi, miten rauhallista elämä on näissä laaksoissa juuri tämän uutteran, mutta hiljaisen ja rauhanomaisen, kauniissa ympäristössä tapahtuvan työnteon ansiosta. Neckarin laaksoa reunustavat, kuten jo on kerrottu, toiselta puolelta Schwarzwaldin syvät metsät ja toiselta Rauhe Albin useinkin paljaat ja merkillisen muotoiset huiput. Nämä etääntyvät toisistaan yhä kauemmaksi etelän suunnalla, ja niiden välissä kohoaa useita vuoria ja harjanteita, joiden korkeus on vain 200–400 jalkaa ja jotka ovat usein viljeltyjä lakea myöten, jolla kasvaa hedelmäpuiden metsä, kun taas rinteitä peittävät viiniköynnökset, alempana puutarhakasvit ja jälleen hedelmäpuut sekä loivasti viettävällä juurella viljavat pellot. Varsinainen alava laakso, joka on alttiina tulville, on niittyjen aluetta. Jos tämän kaiken näkee kauniina kevätiltana, jolloin hedelmäpuut ovat valkoisia kuin lumipallot, eivät vain vuorilla, vaan kaikkien teiden ja polkujen varsilla; jolloin ruusuaitojen ja narsissien heleä valkoisuus ja punaisuus sulautuvat yhteen sievissä puutarhoissa; jolloin peltojen tasainen vaalea vihreys lomittuu niittyjen kirjavan asun ja tummanvihreiden apilanurmien sekaan; jolloin viiniköynnökset levittävät jälleen suuret lehtensä ja lupaavat kätkeä niistä jokaisen alle ilon pikarin; jolloin kaupungin tornista kajahtaa peltojen yli koraalisävelmää neliäänisesti soittava torvimusiikki, johon kylistä vastaa iltakellojen kaiku ja joka kutsuu väsynyttä työntekijää kotiin; jolloin nämä joka suunnalta riennettyään vilahtavat kujilla ja heidän saapuessaan myös haikarat kaunein kaarroksin etsiytyvät kukin kirkontorniinsa, jonka huippuun niillekin on pesä rakennettuna; ja jolloin kaikki hiljenee eikä enää kuulu yhtään iloista ääntä, ei yksinkertaista laulua, ei postitorven törähdyksiä; jolloin aurinko valaisee vain kukkuloiden huippujen laajan kehän ja niillä jonkin vanhan tornin tai valkoisena hohtavan kappelin ja Neckarin hopeinen nauha kimmeltää pimenevässä laaksossa kirkkaammin ja satakieli laulaa rannan tiheikössä – silloin on ihanaa, ihanaa tässä maassa, jota taivas on siunannut anteliaalla ja levollisella luonnolla ja anteliailla ja levollisilla sydämillä.

Ylhäällä Rauhe Albilla on laajoja vuoristotasanteita, joilla voi vaellella väliin kanervanummilla, väliin kaurapeltojen keskellä ja useimmiten aivan oikeassa Ossianin laulujen sumussa. Pitemmälle työntyvien vuoriston haarakkeiden väliin jäävät laaksot ovat sitä vastoin tavattoman kauniita. Niissä on niittyjen hoito yleisempää kuin peltoviljely. Tuollainen korkeiden, metsäisten vuorten välissä sijaitseva laakso, jossa virtaava koskinen puro pitää moniin sivuhaaroihin johdetulla kristallinkirkkaalla vedellään hedelmäpuiden alla levittäytyvät kukkivat niityt pysyvästi vehmaina ja sitten jälleen yhteen uomaan kootulla vedellään pyörittää myllyä, sahaa tai kaunista paperitehdasta, tuol­lainen laakso on käynnin arvoinen. Siellä kaikki on villiä ja kaunista luon­toa, ja silti joka askeleella näkyvät järjestävän uutteruuden ja huolehtivan ih­mis­käden jäljet. Näistä laaksoista kauneimpiin kuuluu se, jonka suulla sijaitse­vat Reutlingen ja pieni Pfullingenin kaupunki. Tunnin taipaleen verran kauempana kohoaa laakson reunalla 800 jalan korkuisella kalliolla Lichtensteinin linna. Muuan Württembergin kreivi on rakennuttanut sen uudelleen goot­tilaiseen tyyliin, ja se on tullut tunnetuksi Hauffin erään romaanin ansiosta.

Kauempana etelässä Neckarin ja Tonavan sekä Neckarin ja Reinin vedenjakajalla maasto kohoaa vedettömäksi ja melko karuksi ylängöksi. Varsinaisessa Schwarzwaldissa on vain siellä täällä hedelmällisiä laaksoja valtavien metsien lomassa. Tonavan puolella maa on kuitenkin tasaisesti viljeltyä lukuun ottamatta Rauhe Albin jyrkimpiä rinteitä. Tämän vuorijonon länsipuolella, Schwabenin eteläosassa, sijaitsevat Hohenzollernin ruhtinaskunnat: Hechingen ja Sigmaringen. Nämä molemmat pienet maat, joiden alue on tuollaista ylänköä, ovat kuivine, puuttomine tasankoineen ja kukkuloineen aivan erilaisia kuin rikas Neckarin laakso. Kirjoittaja näki Tonavan ensi kerran Tuttlingenissa, pienessä württembergiläisessä kaupungissa, joka on täynnä puukkoseppiä. Joki on täällä tuskin lainkaan leveämpi kuin Fyrisjoki Upsalassa, eikä voi juuri aavistaa, että tämä hiljaa virtaava vesi, jossa hanhet ja ankat pulikoivat, on Wienin ohi virtaavien vuolaiden vesimassojen alkuna. Maasto saa kuitenkin jo täällä puolittain pohjoismaisen sävyn, joka vallitsee suuressa osassa Tonavan laaksoa. Joen rannoilla vuorottelevat metsien peittämät vuoret ja viheriöivät, varjoisat niityt, viljelysmaat taas kätkeytyvät moniin sivulaaksoihin. Jos jatkaa täältä matkaansa etelään, Sveitsiä kohti, maiseman luonne pysyy samana. Viinitarhat katoavat, ja metsät ottavat niiden paikan. Kylät siirtyvät ylös kukkuloille, niillä ei enää ole houkutusta sijoittua laakson rikkauden keskelle niin kuin Neckarin varrella.

Ilmasto on lauha, vaikka maasto sijaitsee korkealla. Voimakkaat myrskyt ovat harvinaisia. Talvi 1840–41 kuului ankarimpiin miesmuistiin. Lumi tuli maahan jo joulukuun puolivälissä. Helmikuun puolivälissä saattoi kuitenkin jälleen ottaa aurinkoa avoimen ikkunan ääressä. Neckar ei jäätynyt koko talvena, vaikka siinä toisinaan ajelehti yläjuoksulta tullutta ohutta jäätä. Tavatkin ovat etelämaisia. Jokaisella on yleensä erillinen makuuhuoneensa, joka on lämmittämätön. Vain rautakamiinoita käytetään, ja näitä lämmitetään huoneen ulkopuolelta. Harvoissa paikoissa on kaksinkertaiset ikkunat. Pohjoismaalainen saakin palella kelpo lailla – sisätiloissa. Kesäisin kaikki elävät ulkosalla. Kuka tahansa aviovaimo saattaa epäröimättä kävellä edestakaisin kadulla talon edustalla paljain päin ja lapsi käsivarrellaan. Talojen ulkoseiniin ikkunoiden alle on kiinnitetty rautakoukkuja ja niihin pyykkinaruja tai salkoja, joille pyykkivaatteet ripustetaan kuivumaan. Nuori kaunotar saattaa täällä kainostelematta sallia, että hänen kauniita kasvojaan katsellaan samalla kertaa kuin hänen täyteläisiä muotojaan yleensä verhoavan asun hienoutta, kun se nyt riippuu saman ikkunan alla, jonka ääressä hän istuu. Jokaisella aukiolla on solisevia suihkulähteitä, joiden luo seudun nuoret naiset kokoontuvat tiettyinä päivän aikoina ja illan tullen hilpeästi juttelemaan ja nauramaan mukanaan tuomiensa astioiden täyttämisen ajan ja yleensä tuntuvasti pitempäänkin. Nämä astiat ovat kiillottamatonta kuparia ja kaunismuotoisia ja niitä kannetaan pään päällä. Tuollainen 12–15 kannua vettä sisältävä astia päänsä päällä he juoksentelevat ja kääntyilevät sinne tänne jopa pitämättä lainkaan kiinni astian ulkonevasta alareunasta, joka toimii sen jalkana. Taakkojen kantaminen pään päällä on naisten yleinen tapa, ja maalaisnaiset kuljettavat sillä tavoin myyntitavaransa torille suurissa punotuissa koreissa, jotka vesiastioiden tavoin laajenevat ylöspäin viehättävästi kaartuvassa muodossa. Tapa on maalauksellinen, ja sen ansiosta naiset ovat suoraryhtisiä ja kävelevät tasaisesti ja kauniisti. Roomalainen pyöräaura on yhä käytössä, ja viikate on leveäteräinen kuin kuolemalla ja suoravartinen. Luulee näkevänsä jonkin vanhojen mestareiden teoksen jäljennöksen, kun näkee joskus kahden härkäparin vetävän tuollaista auraa, miehen ohjailevan auraa ja toisen vetojuhtia. Niitä kuten hevosiakin ohjataan ilman suitsia, pelkästään sanoilla ja – ilmaan sivalletuilla – piiskan läjähdyksillä. Maalaisväen puvut ovat naisten keskuudessa eri seuduilla erilaisia. Pienet neulepuserot, lyhyet, väljät hameet ja pitkät ja leveät, toisinaan kantapäihin asti hulmahtelevat mustat nauhat hiuspalmikoissa pään kummallakin puolella ovat yleinen asutyyppi. Samoin tummat värit ovat yleisiä. Miesten tyypilliseen vaatetukseen kuuluvat lyhytliepeinen takki, sen mittainen kauluksen rintamus sekä hattu, jonka leveä lieri on taivutettu kolmelta puolelta ylös kolmion muotoiseksi (der Dreispitz).

Lukija voi seuraavasta saada kuvan niin ilmanalan kuin kansankin etelämaisesta luonteesta sekä täällä vallitsevasta vanhakantaisuudesta. Eräänä joulukuun päivänä, jolloin lumi oli jo maassa, mutta auringon säteet kuitenkin lämmittivät rakennusten seinien suojassa, esitettiin Tübingenin torilla näytelmä, joka oli samalla kertaa sekä etelämainen että puoliksi keskiaikainen. Epätasaisen ja monikulmaisen torin laidoilla seisoi ja tungeksi kirjava väkijoukko. Sen yläpuolelle kurottautui neljän vuosisadan ikäinen raatihuone leveine ja mataline ikkunoineen, kellotauluineen, joka ajan lisäksi ilmaisi maan aseman aurinkoon ja kuun aseman maahan nähden, torneineen ja jyrkkälappeisen katon harjalla olevine nyt tyhjine haikaranpesineen. Ympärillä olevat talot pyrkivät seuraamaan arvossa ylimmän esikuvaa työntäen ylemmät kerroksensa alempien ylitse toria peittämään. Kaikki ikkunat olivat avoinna ja niissä oli tungosta, päitä vieri vieressä. Joukko oli ajoittain niin ääneti, että suihkulähteen solina kuului, kunnes sotilasmusiikki jälleen kajahti tai kaupungin pojat kajauttivat yhdessä kimeän hurraahuudon muiden epämääräisen sorinan säestyksellä. Musiikin aikana kaikki katsoivat ylöspäin. Siellä vaappui torin yläpuolella vankka mieshahmo melkeinpä talorivistä toiseen asti heilahtelevalla nuoralla, joka matalimmillaankin oli varmasti 20 jalan korkeudella maasta. Jonakin hetkenä hän seisoi ja kiskoi väkevin käsin nuoraa niin, että keskelle syntyi syvä taive, ja kiepahti sitten sen ympäri, toisena hetkenä hän toisti tempun istuen. Nyt seuraa jälleen tauko, jollaisten aikana yleisö hurraa ja kohisee. Temppujen tekijä sitoo nilkkoihinsa kaksi köydenpätkää, joiden toinen rautarenkaan sitoma pää muodostaa silmukan nuoran ympärille, ja pieni tyttöraasu kapuaa tikkaita pitkin tavanomaiseen mekkoon ja trikoisiin pukeutuneena ylös hänen luokseen. Musiikki alkaa uudelleen, ja nuora heilahtelee. Kun nuora heilahtaa voimakkaasti taaksepäin, mies putoaa selkä edellä alas köydeltä tyttö sylissään – mutta hänen jalkansa ovat kiinni edellä mainituissa kiinnikkeissä. Hän on pian taas ylhäällä, seisoo nuoralla kumarassa ja ja heittäytyy seuraavan heilahduksen tullessa hervottomasti eteenpäin maata kohti. Tyttö putoaa samalla hetkellä hänen sylistään – ei, hän pitää tyttöä kiinni hennoista kätösistä, jotka ovat hänen suurissa kourissaan, ja niiden varassa tyttö leijuu torin yläpuolella miehen kanssa. Kummankin ainoana turvana ovat solmut miehen jalkojen ympärillä. Hän heilauttaa voimakkaalla liikkeellä lapsen takaisin ylös nuoralle ja seuraa itse perästä, ja huimapäinen temppu toistetaan seuraavassa hetkessä katsojien hämmästellessä sitä ääneti. Kaikki oli hurjaa ja voimakasta. Atleettisen miehen paljaissa käsivarsissa ja säärissä näkyivät lihasten jännittämisen juomut kuin Herakleen patsaassa. Ja tämä näytös kaupungin hienoimman torin keskellä, näiden ihmeellisten seinien välissä, joita uteliaat kasvot koristivat räystään alla olevasta viidennestä kerroksesta katuvierelle saakka, missä naisten mustat puvut ja hiusnauhat, miesten kolmikolkkahatut ja lasten paljaat päät muodostivat alati vaihtelevan kuvion ja joukosta erottui siellä täällä ylioppilas mustassa, nyöritetyssä, vanhan saksalaisen mallin mukaisessa samettitakissaan, jonka harteille pitkät kiharat ulottuivat, ja röyhyävän piipun imuke tuuhean parran ympäröimien huulien välissä – ja tämä talvisena päivänä, jolloin lumi oli maassa! Olisi voinut luulla olevansa jossakin Spindlerin romaanissa tai näkevänsä vilahduksen Victor Hugon Alsatiasta jalommassa tyylilajissa – niin mielikuvitukselliselta ja unenomaiselta tämä kaikki näytti silmissä, jotka luulivat avautuneensa yhdeksänteentoista vuosisataan eivätkä olleet koskaan nähneet talvea muunlaisessa seurassa kuin turkkien ja palelevien nenien keskellä.

Schwabenin kansa on yleensä hyväluontoista ja joviaalista, vaikka vallalle pääsevä pietismi on viime aikoina siellä täällä synkistänyt mieliä. Hyväntahtoisuus ja luottavaisuus ovat kaikkien säätyjen keskuudessa vakiintuneita hyveitä. Tietynlainen naiivi suulaus näyttää olevan yleistä kansan parissa. Laulamisesta pidetään ja sitä harrastetaan, ja Schwaben on ollut Saksassa aina runouden kotimaa. Tältä kannalta maan suurin nimi on Schiller sekä uusimpana aikana Uhland. Pikkutarkka työnjako aiheuttanee pakostakin jonkinmoista kömpelöä saamattomuutta, joka kansan yleensä hyvästä luontaisesta ymmärryksestä huolimatta paljastuu heti, kun kysymys on jostakin tavallisuudesta poikkeavasta. Kaupunkien ja kylien siisteys ei ansaitse kiitosta. Moite koskee kuitenkin enemmänkin taloudenpidon ulospäin näkyvää puolta kuin sisätiloja, vaikkakaan täkäläistä talonpoikaistupaakaan ei voi verrata vastaavaan ruotsalaiseen. Taloissa on kaksi kerrosta, joista alempi on karjasuoja. Kun tämä puhdistetaan, kaikki viskataan kasaan ulos tielle tai kadulle, tavallisesti aivan talon oven viereen. Näin tehdään jopa kaupungeissakin, missä etelämaiseen tapaan myös öisin viskataan kadulle ikkunasta kaikenmoista. Kutakuinkin yhtä epäsiisti tapa on teurastuksen suorittaminen osaksi ulkona kadulla ja sikojen, vasikoiden ja lampaiden ruhojen ripustaminen seinälle lihakauppojen ulkopuolelle. Viimeksi mainittua tapaa näkee jo Reinin varren kylissä. Etelä-Saksassa näkee paljon rampoja, epämuodostuneita ja kääpiökasvuisia ihmisiä, ja voisi otaksua, että tuo tuollainen lisää heidän suurta määräänsä. Yleensä Schwabenin asukkaat eivät ole rumia. Etenkin naissukupuolen keskuudessa näkee terveitä, viehättäviä kasvoja, vaikkakaan ei juuri kauniita, ja vartalo on aina täyteläinen ja vankkarakenteinen. Täälläkin kerrotaan Ruotsista tulleista siirtolaisryhmistä, joiden jälkeläiset kuulemma yhä erottuvat muista kauneutensa ansiosta. Niinpä tällaista kerrottiin eräästä kylästä, Steinachista tai Steinachtalista (?), jonka naiset ovat ylistettyjä kaunottaria. Sekä miehet että naiset käyttävät siistejä ja yhtenäisiä asuja. Kerjäläisiä näki vain katolisilla paikkakunnilla, missä kaikki lapset ovat tähän harjaantuneita, sekä lukuisien vaeltavien kisällien ja oppipoikien joukossa. Hyvinvoinnin tasaista jakautumista todistaa se, että kerjäläinen ei koskaan pyydä leipää, vaan kolikkoa jatkaakseen matkaansa, tai sanoo: ”Minä en ole syönyt kolmeen päivään lämmintä ruokaa.” Kuinka paljon pohjolassa onkaan kurjimuksia, jotka tuskin voivat sanoa syöneensä lämmintä ruokaa kolmena päivänä vuodessa. Silti sanotaan, että hyvin köyhääkin väkeä on, ja vuosittain lähtee paljon kansaa Amerikkaan Bremenin tai Le Havren kautta. Kato nostaa hintoja nopeasti, ja yleisimmin käytetty vilja (Korn), joka maksaa tavallisina vuosina 3–4 Reininmaan floriinia, on (luullakseni 1833) maksanut 18 fl. Lihaa ja lihakeittoa, ainoaa täällä tunnettua keittoa, syö köyhempi talonpoika täälläkin harvoin. Maitoruoka ja juurikasvit korvaavat ne, ja hänellä on myös varaa voihin ja muniin sekä kakkuun silloin tällöin, ja hän saattaa myös joskus vaihtaa Mostinsa (hedelmäviininsä) Schoppeniin (puolikaspullolliseen) viiniä. Säätyläisten sekä majatalojen pöytiin riittää yllin kyllin siipikarjaa, saksanhirviä, metsäkauriita, jäniksiä, villisikoja ja herkullisia forelleja.

Kirjoittaja lopettaa tämän kuvauksensa kertomalla parista kansanjuhlasta, joiden todistajana hän oli ja jotka olivat mukanaolon arvoisia sekä hyödyllisyytensä että kauneutensa takia.

Suurimmassa osassa Etelä-Saksaa vietetään kuten tunnettua joka syksy ns. kansanjuhlia, joiden pääasiallisena tarkoituksena on maanviljelyn ja karjanhoidon edistäminen. Näissä tilaisuuksissa pidetään nimittäin kaikkien mahdollisten maanviljelystuotteiden näyttely, johon tuodaan parhaat ja suurimmat tuotteet. Sama koskee karjaa. Koko tilaisuudesta vastaava seura muodostaa varoja kokoamalla palkintorahaston, ja hallituskin maksaa palkintoja tietyistä tuotteista, etenkin hevosten ja nautakarjan jalostustuloksista. Paikalliset viranomaiset hoitavat katsomokorokkeet, penkit, pöydät ja yksinkertaiset koristeet kentälle, jonne tilaisuuteen kokoonnutaan. Rahvas saapuu paikalle juhlatamineissaan, näyttely katsotaan, palkinnot jaetaan, soittokunta tai ehkä useampikin viihdyttää musiikilla ja ravintoloitsijat tarjoavat ruokaa ja viiniä. Iltapäivällä seuraa joillakin paikkakunnilla tanssia, myös maaliinammuntaa ja otteluita, joissa mitellään voimia. Kaikki päättyy hyvissä ajoin mahdollisten hulinoiden välttämiseksi.

Toinen juhla on ”lastenjuhla”, jota vietetään useissa kaupungeissa jonakin kauniina kevätpäivänä. Nuoriso kokoontuu kaikista kouluista ja marssii musiikin soidessa opettajiensa ja opettajattariensa seuraamana, monivärisiä lippuja ja kirjavia kukkasalkoja kantaen retkelle, kauniille niitylle tai johonkin vastaavaan paikkaan. Sinne on pystytetty ”kukka-alttari”, jonka ympärille nuoret kokoontuvat kuuntelemaan jonkun opettajan lyhyttä, yksinkertaista puhetta, jossa hän kehottaa heitä tuntemaan kiitollisuutta näin kauniin maailman luojaa kohtaan ja teroittaa heidän mieleensä, että sydämen pohjasta voi iloita vain ihminen, jolla ei ole mitään katumisen aihetta. Suunnilleen tällainen oli puheen sisältö siinä tilaisuudessa, jossa kirjoittaja oli läsnä. Lapsista vanhimmat, 15–17 -vuotiaat nuorukaiset ja 12–14 -vuotiaat tytöt, lauloivat hymnejä ennen puhetta ja sen jälkeen. Kaupunginkassan varoilla oli pöytiä järjestetty pitkäksi kujaksi, erikseen jokaiselle koululle ja jokaiselle luokalle, ja niiden ääressä nuorille tarjoiltiin viiniä ja leivonnaisia, ensiksi mainittua eri-ikäisille erilainen määrä. Ylhäisimpien ihmisten lapset ovat vähäosaisimman väen lasten rinnalla mukana menoissa ja kestitystä nauttimassa, samoin sen jälkeen piiritanhuissa ja leikeissä. Paikalla oli musiikkia, samoin karuselleja ja keinuja, joihin pääsi pienestä maksusta. Koko kaupungin väestö oli liikkeellä katselijoina, ja heille tarjosivat virvokkeita tätä tilaisuutta varten paikalle saapuneet myyjät. Viimeksi mainittua yksityiskohtaa vailla voitaisiin hyvinkin olla pohjolassa, missä sellainen voisi helpommin johtaa väärinkäyttöön ja kohtauksiin, jotka eivät olisi juuri sopivia tilaisuuteen ja lasten nähtäväksi. Jokainen näkee muuten mielellään näiden pienten iloitsevan vapaudesta, nurmikosta, kukista, kestityksestä, leikeistä, lipuistaan ja muista varusteistaan. Tämä kaikki on niin kaunista, että se pakostakin liikuttaa jokaista ihmissydäntä, herättää myötämieltä viattomuuden iloa kohtaan, mihin tosin liittyy alakuloinen ajatus kyynelistä, jotka tulevaisuudessa himmentävät näiden silmien kirkkaan loisteen ja kalventavat nämä rusottavat posket, ja intohimon myrskyistä, jotka aikanaan saavat näiden nyt rauhallisten sydänten tummat purppuralaineet vellomaan.

Tuollainen juhla antaa myös otollisen tilaisuuden hyväntekeväisyyteen, koska ei kai kukaan rikas halua nähdä koristautunutta lastaan köyhän rääsyjen vierellä. Yksi puku tälle vuodessa olisi lahja, joka ei myöskään liian ankarasti koettelisi varakkaamman kassaa, vaikka oma lapsikin saattaisi avustaa maksamisessa esiintymällä hieman karkeammasta kankaasta tehdyssä puvussa ja jotakin koristusta vailla ja saisi sen sijaan ilahduttaa silmiään katselemalla apua saaneen köyhän iloa.

 

 

V BAIJERI. AUGSBURG, MÜNCHEN: KAUNISTA TAIDETTA,

ELÄMÄNTAPA. MAALAUS­­TAITEEN GALLERIAT

 

Baijerin maassa luonto on varsin vaihtelevaa. Baijerin Tirolin lumihuippujen ja Müncheniä ympäröivien hedelmättömien tasankojen välillä on moninkertaisia sävyjen vaihteluja. Salzburgin romanttinen alppialue, Ylä-Baijerin pohjoismaisesti vaihtelevat metsäiset harjanteet ja viljellyt notkelmat, varsinaisen Frankenin hedelmälliset tasangot ja Baijerin Reininmaan viinimäet. Baijerissa on 1 477 neliöpeninkulman alueella 4 1/2 miljoonaa asukasta, joista katolilaisia on yli 3 miljoonaa. Kirjoittaja saapui Baijerin alueelle Lindaussa, pienessä kaupungissa, joka sijaitsee kauniin Bodenjärven saaressa. Tähän järveen, jonka rannat muuten jakaantuvat Itävallan, Sveitsin, Badenin ja Württembergin kesken, Baijeri ulottuu vain kapealla kaistalla, Itävallan ja Württembergin alueiden väliin puristuvan maakielekkeen kautta. Järvellä liikennöi nykyisin 8 isohkoa höyrylaivaa, joissa on n. 40 hevosvoiman koneet, vaikka matkustajien määrä ei näyttänyt olevan kovin suuri. Saksan valtioista Konstanzin ja Rorschachin kautta Sveitsin itäosiin suuntautuva kaupankäynti sekä sieltä Lindaun ja Schaffhausenin kautta kulkeva juustokauppa kuuluvat kuitenkin merkitsevän melko paljon.

Ensimmäinen tutustuminen Baijeriin ei ollut pelkästään miellyttävä. Vaikka Lindau on kuuluisa kauniin sijaintinsa takia ja seutu hedelmällisyydestään, kaupunki on vanha ja ränsistynyt. Majatalo oli kehno ja piti sveitsiläisiä hintoja. Mies, jonka tehtävänä oli tarkastaa passit, oli juovuksissa ja hävytön. Muuan talonpoikaismuoriparka, joka ei ollut halukas maksamaan hänelle ennakkoon lunastussummaa tarvitsemastaan todistuksesta, sai häneltä mitä hirveimmät haukkumiset. Hätiin oli kutsuttava paikan ylempi virkamies, ja kävi todellakin ilmi, että alainen oli vaatinut 6 kreuzeria, vaikka hänellä oli oikeus saada vain 4. Esimies ei puuttunut tähän eikä hänen juopumukseensakaan, mikä tietysti herättää epäilyksiä jostakin alaisen vastapalveluksesta. Heti kun ensiksi mainittu oli poistunut, tämä alkoi jälleen syytää suustaan karkeuksia, ja vanhus maksoi, oli vaiti ja itki. Tuollaista hävyttömyyttä en ole muuten Saksassa nähnyt.

Posti kulkee Lindausta sekä suoraan Müncheniin että Augsburgiin, mistä pääsee rautateitse helposti samaan päämäärään. Nähdäkseen viimeksi mainitun kaupungin kirjoittaja valitsi tämän reitin. Maasto oli luonteeltaan täysin pohjoismaista melkein Kempteniin asti. Vähäiset vuoret ja laaksot vuorottelevat alituisesti. Laaksoista ei puuttunut soita eikä vuorilta havumetsää. Pellot sijaitsivat hajallaan vuorten rinteillä. Näkyi yksittäisiä maalaistaloja, toisinaan puurakennuksia ja – aitoja, niin että samankaltaisuus oli suorastaan pettävää, kunhan ei katsonut idässä häämöttäviä Tirolin vuoria. Muuan matkatoveri, ilmeisestikin liikemies, kertoi seuraavan melkeinpä uskomattoman tarinan. Runsaskasvuisen havumetsän tuotteet myydään täältä Ranskan Välimeren-satamiin (!!). Lankut ja laudat kuljetetaan Bodenjärvelle, sieltä Reiniä pitkin Schaffhausenin putoukselle ja sitten edelleen, kun ne on ensin maitse siirretty tämän ohi, Baselin tienoille. Sieltä ne kuljetetaan taas maitse jollekin Saônen sivujoelle (ehkä Doubsille?) ja sitten Saônea ja Rhônea pitkin Välimerelle. Rohkenin esittää joitakin epäilyksiä, mutta hän ei näyttänyt epäilevän tietojensa oikeellisuutta. Täkäläiset metsät koostuvat kahdenlaisista kuusista, ”Weiss-Tannesta” ja ”Rot-Tannesta”, joista jälkimmäinen on meidän kotoinen lajimme; ensiksi mainittu, jolla on kaunis, pitkä ja sileä, suuresti haapaa muistuttava runko ja hennot, ylöspäin suuntautuvat oksat, on yleinen myös Sveitsissä, kuuluu olevan puuainekseltaan erinomaisen hyvää ja tuottavan siis hyvän hinnan.

Kempten, joka ohitettiin myöhään illalla, on varsin laaja kaupunki, jossa on useita suuria julkisia rakennuksia, vaikka siellä on vain noin 6 000 asukasta. Kaupungissa käydään vilkasta kauppaa viljalla ja pellavatuotteilla, ja se toimii lisäksi Reininmaan alueiden ja Italian välisen Tirolin kautta kulkevan kaupan välittäjänä. Näiltä seuduilta alkoi tasankomaasto, ja aamun valjetessa näimme olevamme jo joka suunnalta äärettömiin ulottuvien peltojen ympäröimiä. Yhtä aikaa saattoi nähdä 15–20 kirkontornia ja erillistä kylää. Neckarin laaksoon verrattuna aluetta voi kylläkin sanoa harvaan asutuksi. Täällä samoin kuin Leipzigiä ympäröivillä valtavilla tasangoilla vaikuttaa arvoitukselliselta, mistä kaikki näiden peltojen viljelemiseen tarvittavat käsiparit tulevat. Näissä Saksan osissa kylät ovat sitä paremmin rakennettuja ja siistimpiä, mitä lähemmäksi vuoristoseutuja ja Sveitsiä tullaan. Münchenin ja Regensburgin välillä talot vaihtuvat kurjiksi hökkeleiksi, ja jo täällä Augsburgin eteläpuolella ovat kauniit rakennukset kylissä harvinaisia. Puutarhanhoidosta ei nähtävästi piitata; tai sitten ilmasto ja maaperä eivät kenties sovellu siihen, sillä tien vieressä paikka paikoin kasvavat hedelmäpuut näyttävät huonokuntoisilta ja kitukasvuisilta. Millään muulla Saksan seudulla en nähnyt sellaisia hedelmätarhoja kuin Neckarin laaksossa ja eräissä Reininlaakson osissa. Yleensä tuotantotoiminta ei ole korkealla tasolla Baijerissa, jos vertailemaan ryhdytään.

Nykyisen kuninkaan isästä Maksimilian Joosefista pidettiin yleisesti, ja hän ansaitsi sen. Hänen edeltäjänsä Kaarle Theodor oli hallituskautensa alussa kuuluisa taiteen ja tieteen suosija, mutta sen loppupuolella häntä halveksittiin, sillä häntä pidettiin heikkona nautiskelijana, ja maata hallitsivat silloin entinen jesuiitta Ignaz Franck sekä valtiosihteeri Lippert täysin ranskalaiseen tapaan à la Louis XV. Max Joosefia, joka nousi valtaan 1799, tervehdittiin tästä syystä pelastajana hädästä, ja hän toteutti nuoruudenystävänsä ja ministerinsä kreivi Montgelas'n kanssa kaiken hyvän, mikä noina vaikeina aikoina oli mahdollista. Liberalismi alkoi vuoden 1815 jälkeen kummitella baijerilaisten olutkolpakoiden seassa, ja mainion ministerin oli pakko jättää virkansa, koska hän ei taipunut liberaalisten aatteiden kannalle; tähän vaikuttivat omalta taholtaan myös ultramontanistit, joiden jyrkkä vastustaja hän oli. Hänen seuraajansa von Rechbergin aikana Baijeri sai perustuslakinsa 1818. Samaan aikaan solmittiin kuitenkin myös paavin kanssa konkordaatti, jonka määräyksiin kuninkaan itsensä sanotaan suhtautuneen torjuvasti, vaikka olot pakottivatkin hänet antamaan sille hyväksymisensä, ja jonka aikaansaamista kiihkokatoliset virtaukset voivat pitää Baijerissa saamansa voiton lähtökohtana. Kuningas Ludvig nousi valtaistuimelle 1823, ja hänen ensimmäinen ministerinsä oli vapaaherra v. Schenk. Tämä oli itse näytelmäkirjailija, ja hänen uskottiin päässeen hallitsijan suureen suosioon korjailemalla tämän runoja ja pitämällä huolen arvosteluista. Hän oli myös kääntynyt katolisuuteen – teko, joka ei varmastikaan jää vaille palkintoa täällä maan päälläkään. Vilpittömän keisari Fransin sanotaankin tuohon aikaan Münchenissä käydessään kysyneen, ”kukahan hallitusasioita hoiti, kun kuningas kirjoitti runoja ja ministeri huvinäytelmiä”. Ajan mittaan tämä ei varmaankaan käynyt päinsä, koskapa ministerin oli 1831 luovutettava paikkansa Oettingen-Wallersteinin ruhtinaalle, voimakkaalle ja taitavalle miehelle. Hänen aikanaan tapahtuivat Hambacher-juhla, Würzburgin rettelöt jne., ja tästä syystä aiheutuneiden ankarien toimien takia hän menetti kansansuosionsa täydellisesti. Tänä aikana koettiin myös vainot, joiden uhreiksi joutui useita tiedemiehiä, eräät vankilaan, toiset virastaan pois. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvat historiantutkija Sältl ja rohkea filosofi Salat, kumpikin kuuluisia miehiä, joista ensiksi mainittu vaiennettiin jo 1827, jolloin yliopisto siirrettiin Landshutista Müncheniin. Tätä ministeriä kuitenkin kaivattiin, kun hänen oli 1837 pakko luovuttaa paikkansa von Abelille. Syynä oli se, että hän tuntemattomasta syystä vastusti säätyjen kokouksessa kuninkaan suunnitelmaa luovuttaa valtionkassaan kertynyt 1 1/2 miljoonan säästö Kreikan hallitukselle. Tästä ”ruhtinaasta” kerrotaan se merkillinen seikka, että hän oli saanut rukkaset rikkaan ”Tandlerin” (tätä nimitystä käytetään verhoilijasta tai huonekalukauppiaasta) tyttäreltä ja nainut sitten puutarhurin tyttären – vaikkakin Tandlerin tyttären torjuva vastaus on meidän aikanamme yhtä ihmeellinen asia. – Seuraaja, Wetzlarissa toimivan kuuluisan lakimiehen v. Abelin poika, ei liene taitamaton, mutta hän pitää äärimmäisen tarkoin kiinni muodollisesta hurskaudesta. Uskotaan kuitenkin, että hän pitää rukousnauhaa riippumassa työpöytänsä yläpuolella yhtä paljon poliittisista syistä kuin hengellisestä intomielisyydestä. Kumpi selitys sitten paikkansa pitääkin, tulos on sama: että nimittäin katolisuus ja munkkilaitos etenevät maassa päivä päivältä pitemmälle. Baijerissa kuten useimmissa muissakin Saksan valtioissa vaaditaan lain mukaan kuninkaan hyväksyminen, ennen kuin mitään apostolista säädöstä voidaan maassa julkaista. Tätä menettelyä ei kuitenkaan nyttemmin noudateta Baijerissa, joten tie on täysin avoinna ultramontaanisten voimien vaikutukselle. Myös protestanttinen ylikonsistori kuuluu kaikin tavoin edistävän katolisuuden ylivaltaa. Sen esimies Roth, entinen armeijan tavaranhankkija, kuuluu olevan täysin ministerin määräiltävissä. Valitettaviin ajan merkkeihin kuuluu se, että Niethhammer, rohkean Fichten ystävä ja työtoveri aikoja sitten, antaa saman konsistorin jäsenenä äänensä tämän linjan käytettäväksi.

Samanlainen ajan merkki on myös Augsburgin kaupungissa vallitseva tekohurskaus. Aikoinaan tämä kaupunki kuului vapaana valtakunnankaupunkina protestanttisuuden vahvimpiin tukijoihin, mutta kuuluu nykyisin ylittävän katolisessa uskonintoisuudessa itsensä Münchenin. Baijerilaiset itse pitävät sen asukkaita kärsimättömänä, kopeana ja ikävänä väkenä. Kaupunki on melko kaunis. Etenkin leveä Maksimilianinkatu viisine suihkulähteineen on komea näky. Raatihuone on kaunis rakennus, ja sen sisustakin todistaa kaupungin muinaisesta mahdista ja rikkaudesta. Matkalaisten mielenkiinto kohdistuu tuomiokirkkoon ja St. Afran kirkkoon, ensiksi mainittuun sen taulujen, lasimaalausten ja sen neljäntoista kappelin loistokkuuden takia, kun jälkimmäinen taas kuuluu goottilaisen rakennustaiteen merkittävimpiin muistomerkkeihin rohkeasti rakennettujen holviensa takia. Augsburgissa oli kaupungin kukoistusaikana kahdeksankymmentä tuhatta asukasta, nyt vain 30 000. Tavarakauppa ei enää nykyisin ole kovin suurta, mutta rahamarkkinat sen sijaan kukoistavat, niin että kaupungissa on merkittävä määrä pankkiiriliikkeitä, Frankfurt am Mainin ja Wienin jälkeen suurimmat Saksassa. Augsburgin kautta kulkee pääosa Triesten sekä Reininmaan alueiden ja Hollannin välisestä kaupasta.

Augsburgin ja Münchenin välinen rautatie kuuluu liikenteeltään Saksan vilkkaimpiin. Näiden kaupunkien välisestä matkasta, 8 1/2 Saksan peninkulmasta, suoriudutaan 2 1/2 tunnissa. Ensiksi mainitun kaupungin vallit ja lähin ympäristö ovat vielä vihreitä ja miellyttäviä. Lechjoelta, jonka yli rata kulkee puolen tunnin matkan päässä kaupungista itään, Isarille saakka kuljetaan kuitenkin melkein keskeytyksettömän paljaan ja hedelmättömän tasangon halki, eikä autiompaa maankolkkaa juuri voi kuvitella. Sekä Lech että Isar ovat kivisessä uomassa virtaavia matalia jokia, ja sangen matalat rannat ovat usein hyvinkin etäälle uomasta menettäneet tulvissa maapeitteensä, joten näkyvissä on vain epämiellyttäviä kiviraunioita, joiden ylle jokunen pajupensas ripustaa murheisesti niukan lehtiverhonsa. Koko seutu näyttää kaiken katoavaisuuden pesäpaikalta, mutta keskellä tätä autiutta asuvat komeasti Baijerin kuninkaat, pitävät päämajaansa kuvataide ja Saksassa harjoitettu katolinen propaganda.

 

 

München

”sieht aus wie eine grosse Stadt”.

[näyttää suurelta kaupungilta.]

Saphir.

 

Kuka voi moittia ihmistä, joka jollakin tavoin toimii tietämisen ja valistuksen parissa ja toivoo siitä jotakin seuraavan, jos hän lähestyy ennakolta vastenmielisyyttä tuntien Müncheniä, tätä obskurantismin ja sokean paavillisuuden inhaa pääpaikkaa Saksassa, paikkaa, jonka jokainen matkalainen kuvailee mitä karkeimman irstauden pesäksi, irstauden, jota vain kevyesti verhoaa taiteen palvonnan sen ylle luoma hohde, kun näitä kumpaakin kasvatellaan ja ravitaan ylhäältä – maallisessa elämässä ylimmät asemat saaneiden taholta. Kuitenkin juuri taiteen taikavoima on suuri. Se lepyttää, ja sen antamille vaikutelmille avoin mieli, joka siinäkin näkee ikuisuutta varten tehdyn työn, ei varmastikaan lähde Münchenistä haluten tuomita, vaan valittaen käsi sydämellä ihmisen heikkoutta.

Kun rautatietä pitkin on nopeasti kolisteltu kaupunkia joka taholta ympäröivien autioiden, hedelmättömien kenttien poikki, joilla vain siellä täällä näkyy viljelty maatilkku muutamine etäällä toisistaan olevine ihmisasumuksineen, vilahtaa Nymphenburgin huvilinna ryöppyävine vesisuihkuineen matkalaisen silmien ohi, ja hän on pian yksinkertaisen ratapihan lankkuaitojen sisällä. Heti sen toisella puolella on yksi Münchenin huvien temppeleistä – olutpanimo, ja jos saapuu perille illalla, on sen julkisivun edustalle asetettu pitkä pöytien rivi täynnä lasituoppeja, joiden kiiltävät tinakannet kimmeltävät ilta-auringossa vaeltaessaan uutterasti kohti niitä joka taholta ympäröiviä janoisia huulia. Alavan sijaintinsa takia kaupunki ei herätä mielikuvia mahtavuudesta, katsoipa sitä miltä suunnalta tahansa. Voi myös marssia läpi kokonaisen esikaupungin ja päätyä johonkin Karlstorin lähellä sijaitsevaan halpaan majataloon tietämättä vielä mitään Münchenistä. Mutta kun astuu vain muutamia askelia pitkin Esplanadia, yhä varsinaisen kaupunginportin ulkopuolella, näkee niin vasemmalla kuin oikeallakin pitkissä riveissä suuria, uusia, hyvin siististi viimeisteltyjä taloja, joiden välissä on puiden varjostamia kävelyteitä ja puutarhoja. Silloin voi äkkiä nähdä suuren osan äskettäin kasvaneesta Münchenistä.

Varsinainen kaupunki, joka on vanha ja kehnosti rakennettu, on kasvanut siinä määrin yhteen uudempien osien kanssa, että paikka paikoin sen voi erottaa esikaupungeista vain talojen ulkonäön perusteella. Vaikka uudisrakennukset ovat tyyliltään vaihtelevia, niiden ulkonäön pilaavat yleensä matalat perustukset ja jyrkät katot. Myös kauniit räystäslistat puuttuvat, räystäskouru kulkee aivan ylimmän kerroksen ikkunoiden yläpuolella, ja nämä ovat usein paljon pienempiä kuin muissa kerroksissa. Koska talot näyttävät uusilta ja viimeistellyiltä, kokonaisvaikutelma on kuitenkin miellyttävä. Lisäksi on vielä otettava huomioon runsaat puuistutukset, jotka esim. Briennerkadun varrella muodostavat pieniä puutarhoja jokaisen talon eteen ja lisäksi koristavat aukioita, joita on paljon. Julkisia rakennuksia, joita nykyisen hallitsijan kaudella on syntynyt melkoinen määrä, on kuvattu niin usein, että nykyisin ne tuntee jokainen. Kokonaisuutena ne herättävät ihailua, eivät suo nautintoa kauneutensa takia. Määrää ja upeutta ihailee, mutta tuskinpa yksikään niistä virittää innostusta pitkään tarkasteluun. Glyptoteekkikaan ei jätä mieleen pysyvää vaikutelmaa, vaikka se onkin rakennettu puhtaasti kreikkalaiseen tyyliin. Rakennus on pieni ja ennen kaikkea liian matala tasaiselle sijaintipaikalleen. Sitä katselee ja katselee, joutuu myöntämään, että se on kaunis – mutta se on sittenkin mitätön. Berliinin museo on aivan toisenlainen antiikin näyte. Pinakoteekki on paljon useita muita rakennuksia vähäarvoisempi, jopa Münchenissä. Näistä on Firenzen Palazzo Pittin esikuvan mukaan rakennettu linnan läntinen siipi todella kaunis, ja myös teatteritalon antiikin tyylissä pitäytyvä julkisivu on sen rinnalla arvokas. Mutta mitä on sanottava noista vanhan italialaisen, puolittain bysanttilaisen tyylin jäljitelmistä: kirjastosta, yliopistosta, Ludviginkirkosta ja Kaikkien pyhien kirkosta (hovikappelista)?

Koska nyt kerran olen ryhtynyt ”sanomaan”, sanon, että ne eivät ole kauniita ja ovat lisäksi ristiriidassa ajan hengen kanssa. Kirjastoa ylistetään. Kirjoittajan silmissä se on tavaravarasto, jossa on vähän ikkunoita ja nekin pieniä, joka on vailla perustuksia ja jonka seinäpinnat ovat suuria ja sileitä. Yliopistoa rumentavat sentyyppiset synkät, leveyteensä nähden matalat, pieniruutuiset kaksinkertaiset ikkunat, jollaiset on myös Berliinissä Rakennustaiteen akatemian talossa. Kirjastossa kuten tässäkin on karkea tiilipinta jätetty näkyviin, ja jo tämä luo mielikuvan pelkästään hyötyä tavoittelevasta talosta, jossa ei ole loistoa, ei mitään silmälle. Mainitut kirkot eivät ole suuria eivätkä suurenmoisia, ja etenkin Ludviginkirkko on arkkitehtuuriltaan kutakuinkin yhtä kirjava kuin sen kirjava, värillisillä kaakeleilla katettu katto. Vielä kirjavampi on Karlstorin ulkopuolella sijaitseva uusi protestanttinen kirkko, jonka torni on varsinainen sokerileipurin unelma. Puhdasta goottilaista tyyliä edustaa sitä vastoin Aun esikaupungissa sijaitseva Mariahilfkirkko; tyyliltään puhtaasti bysanttilainen taas on suuri, yhäkin keskeneräinen basilika, jonka kattotuolit ovat maalattua puuta ristikkorakenteiden tapaan. Ensiksi mainittu on sangen lyhyt, kun otetaan huomioon sen korkeus ja leveys, ja tornin julkisivu, joka ilman minkäänlaista välittävää rakennusosaa katkaisee tylysti kirkon laivan, tekee rakennuksesta ulkoapäin katsottuna jollakin tavoin suhteettoman näköisen kuten leveys sen sisätilasta. Muuten on kyllä myönnettävä, että se on täkäläisistä uusista kirkoista ehjin kokonaisuus; Sekin kuitenkin vaikuttaa vain yritykseltä jäljitellä suuruutta, jonka tavoittamiseen voimat eivät ole riittäneet. Tämä kaikki saattaa kuitenkin olla yhtä merkityksetöntä niille, jotka ovat nähneet Münchenin, kuin niillekin, jotka eivät ole siellä käyneet. Jääköön nyt kuitenkin tähän perusteettomaksi moitteeksi kaikkea sitä perusteetonta kiitosta kohtaan, jota on tuhlaillen suotu sikäläisille rakennushankkeille.

Vaikka ulkopuoli ei erityisesti ilahduta silmää, näiden rakennusten sisätilat ylittävät kuitenkin rikkaudessaan ja aistikkuudessaan kaiken, mitä tämän kertoja on nähnyt, ja on vaikeaa kuvitella kauniimpaa ja loistavampaa sisustusta kuin glyptoteekin ja pinakoteekin käytävissä ja saleissa, uudessa residenssissä ja Kaikkien pyhien kirkossa on. Myös Ludviginkirkko ja linnan itäinen siipi, joita parhaillaan sisustetaan, ansaitsevat varmasti arvokkaan paikan edellä mainittujen rinnalla. Kaikkialla vallitsee hämmästyttävä kullan, marmorin, stukkotöiden, kohokuvien, vaha- ja freskomaalausten runsaus. Kaikki on järjestetty niin hyvin ja aistikkaasti, että missään ei ole liiallisen kuormituksen tuntua, ei edes hovikappelissa, missä katse ei kuitenkaan kohtaa mitään muuta kuin kultaa ja freskoja. Vahamaalaus on jälleen uusiutunut vanha taiteellinen menetelmä, jota on käytetty residenssissä ja pinakoteekin käytävissä. Aun kirkossa ovat nähtävissä Ainmillerin kuuluisat lasimaalaukset, jotka kuuluvat toisen tuollaisen henkiin herätetyn taiteen piiriin. Näin uusi aika on omaksunut vanhalta ajalta käyttöönsä jo kadonneita keksintöjä ja unohtuneita taitoja. Parhaita freskoja ovat Corneliuksen työt Ludviginkirkossa ja glyptoteekissa, Schnorrin, Zimmermannin ja Peter Hessin työt residenssissä sekä hovikappelissa Heinrich Hessin teokset. Tämä pysyttelee yksinomaan pyhien aiheiden parissa ja työskentelee parhaillaan basilikassa.

Tästä kaikesta paras teos on aivan kiistattomasti Corneliuksen Viimeinen tuomio Ludviginkirkossa. Sanotaanpa piirustuksesta ja väreistä mitä tahansa – myönnetään, että hahmot ovat yleensä venytettyjä ja jäykkiä ja värit himmeät, jopa sekin, että sommittelun merkitys ei joka kohdassa ole katsojalle selvä – kokonaisuus ilmaisee kuitenkin niin suurta arvokkuutta, henkevyyttä ja yksinkertaisuutta ja henkilöiden ilme on niin mestarillisesti saatu puhuvaksi, että teosta katselee mielellään yhä uudelleen, kerta kerralta ihastuneemmin. Mainitussa alttaritaulussa on ylimpänä Isä Jumala ja hänen edessään Poika, kumpikin istumassa pilvi-istuimella enkelien ympäröimänä. Niistä yksi, valtavan suuri hahmo, kasvoillaan syvä vakavuus ja suru ja kädessään iskemään paljastettu miekka, erottaa autuaat ja tuomitut toisistaan. Ensiksi mainitut riemuitsevat jälleennäkemisen ilosta. Suunnattoman kaunis on erityisesti yksi ryhmä, jossa enkeli johdattaa nuoren miehen (muotokuva eräästä italialaisen koulukunnan taidemaalarista) ja hänen rakastettunsa yhteen. Naisen ujo ilo ja enkelin autuaallisen rakkaudentäyteinen hymy on ilmaistu ylittämättömällä tavalla. Maalauksen tällä puolella ansaitsevat yleensä kaikki kasvot huomiota erikseen, sillä kaikki kuvastavat rauhaa ja autuutta. Muotokuvien joukossa ovat myös Danten – ja majesteetin – kasvot. Koska tätä ei ole kuvassa juurikaan imarreltu, voidaan todeta, että yllä mainittu sana ”kaikki” ei pidä aivan poikkeuksetta paikkaansa. Kontrasti on niin suuri, että katselijaa ihmetyttää, kuinka se muotokuva on saanut jäädä paikalleen. – Vastakkaisella puolella, jonne arkkienkeli Mikael (luultavasti hän) ajaa tuomittuja, pääryhmien hahmot ovat Beelsebub, joka polkee jalkoihinsa Juudaksen ja toisen hahmon (isänmaan pettäjän) päät, muuan hänen palvelijansa, joka tyrkkii edellään kahta munkinkaapuun pukeutunutta vastaväitteitä esittävää teeskentelijää, ja toinen, joka käy raa'asti käsiksi alastomaan naiseen (avionrikkojattareen), joka tuskan murtamana, kauhu ja epätoivo kasvoilleen kuvattuna, tarttuu pakoon pyrkivää rikostoveriaan tukasta. Kaikessa tässäkään ei ole mitään karrikointia, ilmaisu on voimakasta ja herättää surumielisiä mietteitä, mikä ei ole tavallista tällaisten kuvausten ääressä, useamminhan ne tuntuvat sivistyneestä ihmisestä ärsyttäviltä tai naurettavilta. Alinna, missä alueet lähenevät toisiaan, yrittää polvistuva nuori nainen päästä rajan yli autuaitten puolelle – ja sääliväinen enkeli ojentaa sieltä hänelle auttavan käden. Näin siis sovitus on mukana tässäkin.

Tähän yksinkertaiseen sommitelmaan, jonka muita sivuaiheita kirjoittaja ei enää (1/2 vuoden kuluttua) muista, voidaan verrata pinakoteekissa olevaa Rubensin kuuluisaa ”Viimeistä tuomiota”, ja silloin huomaa, miten vähäisen vaikutuksen se värien ja valosävyjen käytön mestarillisuudesta huolimatta tekee ensiksi mainittuun verrattuna. Ludviginkirkossa on useita muita freskoja, joita Corneliuksen oppilaat maalaavat hänen luonnostensa mukaan, ja näiden joukossa sellaisia, jotka itse maalauksen tason kannalta ovat paljon alttaritaulun, jo mainitun Viimeisen tuomion, yläpuolella. Glyptoteekin freskoista ovat parhaat Priamoksen kuolema ja Taistelu Patrokloksen ruumiista, kumpikin voimakkaita teoksia, täynnä tulta ja elämää, ja ensiksi mainittu ärsyttää katsojaa jo sommittelullaan kreikkalaisia vastaan samoin kuin Vergiliuksen kuvaus. Sitä voi moittia liioittelusta ja siihen voi kaivata kauniita muotoja. Olkoon niinkin, mutta kokonaisuus on vaikuttava ja suo runsaammin nautintoa kuin monikin pelkästään kauniisiin muotoihin keskittyvä teos. Kreikkalaisesta, pelkästään muodon kauneutta korostavasta, sisällöttömästä taideluomuksesta ei yleensä voi nauttia, jollei ajatustapa ole jollakin tavoin pakanallinen. Tällä en tarkoita kristinuskoon kohdistuvaa epäilyä tai välinpitämättömyyttä, vaan yleensä naturalismia, joka ei tunnusta hengen absoluuttista arvoa. Tuollainen pelkkä muodon palvonta on Goethen vaikutuksesta tullut moderniksi Saksassa, ja uusi saksalainen maalarikoulukunta työskentelee käsitykseni mukaan sitä vastaan. Tässä suhteessa se on liitossa yleensäkin saksalaisen sivistyksen syvemmän hengen kanssa. Sen osittainen suuntautuminen katolisuuden ja keskiajan uskonnollisen elämän pariin ei näytä ilmaisevan pelkästään halua jäljitellä entisaikojen saksalaisten pyrkimyksiä tai maalaustaiteen italialaisia mestareita, vaan taustalla näyttää olevan sisäinen pakko täyttää sommitelma elävällä hengellä. Tätä taas ei löydy nykyisyydestä, koska hengen pääsy sisäiseen sopusointuun itsensä kanssa, sen tietoisuus äärettömän läsnäolosta sen omassa äärellisessä olemassaolossa, nykyajan luomissa uusissa muodoissa, ei ole vielä läpäissyt tätä sukupolvea, tullut yleisesti tiedostetuksi. Tällaisessa tilanteessa, kun sisältöä etsitään menneestä ajasta, jonka henki on taiteilijankin osalta lainaa, vailla yhteyttä hänen elämäänsä nykyisyydessä, puuttuu pakostakin sopusointu ja muodon selkeys.

Kuulee sanottavan: meidän aikamme on niin proosallinen, siinä ei ole mitään kaunista muotoa. Uskonnollinen tietämys luopuu historiallisesta, aistein havaittavasta muodosta ja katoaa abstrakteihin ideoihin. Poliittinen toiminta vaihtuu sanoiksi, sankari laskee miekan kädestään ja nousee puhujalavalle. Tuollainen ei kelpaa siirrettäväksi marmoriin, kankaalle tai lauluun. Niinpä kun silmätään ajan pyrkimyksiä runouden alalla, näyttää romaani olevan ainoa sille ominainen muoto. Arvokkaalla näytelmäkirjallisuudella on harvoja edustajia, ja vaikka arvostelu ylistääkin heidän teoksiaan, ne eivät sytytä mieliä. Vanhat mestariteokset eivät nekään tyydytä – suuret joukot katsovat niitä hartaasti, mutta eivät nauti niistä. Lyriikasta lienee toki tullut yleinen taidelaji, mutta jo tämä sen yleisyys sinänsä todistaa, että sillä ei ole omaa erikoislaatuiseksi kehittynyttä henkeä. Romaani taas on samoin kuin nyt maalaustaidekin palannut keskiaikaan ja yleensä menneiden aikojen historiaan. Se on kuitenkin palannut sieltä ja käsittelee jo yksinkertaisinta, arkipäiväisintäkin elämää nykyisyydessä, ei pelkästään kuvaillen, vaan etsii tästä arkipäiväisyydestä tunteiden ja aatteiden syvyyttä, jota ei aikaisemmin uskottu löytyvän muualta kuin vuosisatojen verhojen pimennosta, niiden runollisesta puolihämärästä. Pian aletaan myös etsiä maailmatapahtumien voimanlähdettä, hämärää kohtaloa, samasta ihmisrinnasta, joka on myös intohimojen temmellyskenttä ja musertuu sen mahdin alle. Havaitaan, että ihmisen pyrkimykset juuri sillä tavoin, että ne raukeavat tyhjiin ja osoittavat äärellisyytensä, itse asiassa jalostuvat äärettömiksi, lakkaavat olemasta yksilön asia ja siirtyvät ihmiskunnan asiaksi. Niinpä näytelmäkirjallisuuskin löytää vielä kylliksi runoutta päivän tapahtumista ja sellaista runoutta, joka sytyttää jokaisen rinnan, koska se elää niissä. Lyriikka lakkaa olemasta tuskaista voivottelua, johon jokainen voi yhtyä, jos kenkä vähänkin hiertää, ja alkaa taas kuten ennenkin ilmaista hetkeen sisältyvää ikuisuutta, jokapäiväisessä, maallisessa olevaa taivaallisuutta, jonka läsnäolon havaitsee profeetta, vaikka se ei avaudukaan jokaiselle maamyyränkatseelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että taiteen pitäisi ottaa aiheensa vain nykyajan oloista. Jokainen aikakausi, jokainen maailmankatsomus antaa myös menneisyydelle oman leimansa, ja tällaisen alituisen uudelleen luomisen kautta menneisyys elää nykyisyydessä ja kehittyy ikuisesti. Mutta jos näin voi syntyä runous, joka vaikuttaa sytyttävästi aikaan, miksi ei voisi syntyä samankaltaista kuvanveistoa ja maalaustaidetta? Jos henki on olemassa, se antaa pian itselleen muodon. Leninkipukuinen ja huivikaulainen madonna, pyhimys housut jalassa, paavi tiaara päässään eivät varmastikaan olisi miellyttäneet kreikkalaisen kauneusaistia, mutta nyt me ihailemme niitä italialaisten mestariteoksissa. Nämä satunnaiset ulkonaiset seikatkaan eivät ole vailla kauneusaistiin vetoavaa puolta, niistä ei ole ainakaan täysin mahdotonta luoda idealisoivaa, runollista käsitystä. Kysymys ei kuitenkaan ole erityisesti niistä, vaan kauniista ihmishahmosta. Meidän aikamme kannalta tässä on määräävässä asemassa ilmaisevuus, meidän ajallemme tämän on vain uskollisesti esitettävä henki vaikuttamassa ja toimimassa. Jos se tämän toteuttaa, se on sinänsä kaunis ja lähenee antiikin muotojen kauneutta siinä määrin kuin se pystyy ilmaisemaan kauniin sielun jaloa toimintaa. Kuvanveisto ei ehkä kykene säilymään kuvapatsaiden tekemisenä, mutta se voi sen sijaan ennen saavuttamalla taiteellisuudella muodostella ryhmiä ja esittää toimintaa kuten maalaustaidekin. Kumpikin löytää muotonsa, heti kun taiteilija pystyy runoilemaan sydämensä kyllyydestä, pystyy ilmaisemaan henkeä, joka hänessä todella elää ja ilmenee. Koska tämä välttämättömyys koskee vain elettävää aikaa, on muodon kauneudenkin saatava hahmonsa nykyajassa, tämän on siinä itsessään elävän hengen vaikutuksesta saatava taiteilijan sielussa vastaava muoto. Runouden ja kuvataiteen etsiytyminen menneeseen aikaan ei tästä syystä ole, kuten sanottu, kauniin muodon, vaan sisällön ja hengen etsintää. Saksalainen maalaustaiteen koulukunta näyttää jo vapautuneen siitä muodon jäljittelystä, johon arkkitehtuuri on jäljittelyssään pakostakin sidottu, koska se voi lainata vain tämän, mutta saa omalta ajaltaan tavoitteen, idean. Ensiksi mainittu tavoittelee elähdyttävää henkeä, ja kun se kerran löydetään, ei kuolleiden varjojen seasta, vaan taiteilijan nykyisyyden äärettömyyttä täynnä olevasta sielusta, se myös ilmenee kauniissa ja jalossa muodossa. Sitä ennen on kohtuutonta jättää jo olemassa olevaa hengen määrää vaille huomiota muodon vajavaisuuden tähden.

Maisema-, muotokuva- ja eläinmaalaus jne. eivät ole yhtä suuressa määrin riippuvaisia yleisestä kehityksestä. Tässä onkin käsitelty lähinnä historia- ja laatukuvamaalausta. Kumpaakin harjoitetaan Münchenissä innokkaasti. Tämän ryhmän teoksia ovat Schnorrin Nibelungenlied-aiheiset freskot sekä osaksi hänen ja osaksi Zimmermannin ja Hessin maalaamat kohtaukset Barbarossan, Kaarle Suuren ja Rudolf Habsburgilaisen elämästä. Tämä kaikki on residenssissä, ja sen katsomiseen on liian vähän aikaa, jollei käy siellä monta kertaa, mihin kirjoittaja ei saanut tilaisuutta. Ensimmäinen silmäys ei kovin suuresti innosta. Paitsi Nibelungen-kohtauksia, jotka osaksi vaikuttavat syvemmin, monet muista sommitelmista näyttävät aivan liian monimutkaisilta ja henkilöhahmot kuvaan sullotuilta. Historiamaalareista Kaulbachiin on kiinnitetty eniten toiveita, ja ehkä juuri hän lähinnä jatkaa Corneliuksen hengessä. Jo Corneliuksen töissä aiheita on modernisoitu. Niinpä edellä kuvatussa alttaritaulussa on esitetty rakastavaisten jälleennäkeminen, isänmaan petturi pahimpana rikollisena, munkit tuomittujen joukossa, nuoren naisen pelastuminen eli katumus ja sovitus haudan tuolla puolen jne. Esim. hullujenhuone on Kaulbachin sommitelmissa jo moderni aihe. ”Taistelu hunneja vastaan”, joka esittää tarun kertomaa kaatuneiden jatkuvaa kamppailua ilmassa taistelukentän yläpuolella suuren yhteenoton jälkeisenä yönä, on suurenmoinen sommitelma samoin kuin ensiksi mainittukin, mikä on uusimmalle romantiikalle ominainen piirre. Ensiksi mainitusta on saatavissa kivipiirros; viimeksi mainittu on vahamaalauksena residenssissä ja kuulemani mukaan öljymaalauksena Berliinissä. Kirjoittaja näki hänen ateljeessaan vain yhden luonnoksen siitä sekä toisen, vielä keskeneräisen teoksen: ”Jerusalemin hävityksen”, joka on täysin allegorinen esitys ja sellaisena kuvastaa nykyajan katsomuksia. Samaa voidaan osaksi sanoa Corneliuksen ”Priamoksen kuolemastakin”. Kaulbachin viivankäyttö ja muodon valmius ylittävät kiistatta Corneliuksen tason. Myös hänen värinkäyttönsä, josta antoivat näyttöä eräät muotokuvat, pienikokoiset fantasiamaalaukset ja myös kaarikäytävässä oleva fresko, on sekä raikasta että herkkää. Voitaneen kuitenkin kiistellä siitä, ovatko hänen esim. ”Jerusalemin hävitykseen” maalaamansa kasvot yhtä aidosti sisäisiä tuntoja ilmaisevia kuin Corneliuksen maalaamat. Kuten tunnettua, Cornelius oleskelee nykyisin Berliinissä, missä hänen ensimmäinen työnsä kuuluu olevan Berliinin museon sisäpihan kaunistaminen freskoilla. Kaulbach on vielä nuori, tavattoman kohtelias mies, pari vuotta yli kolmenkymmenen, ulkonäöltään kaunis. Kun kirjoittaja kävi hänen taiteellisesti, hieman koketistikin sisustetussa ateljeessaan, sitä koristi samanhenkisesti vielä kuuluisa ja rakastettava näyttelijätär, Fräulein Charlotte v. Hagen Berliinistä. Hän on syntynyt Münchenissä, suoritti siellä debyyttinsä ja sai suosiota myös hyvin korkealta taholta, kuten pahat kielet kertovat. Jonkin tahdittomuuden takia häntä kiellettiin kuitenkin enää esiintymästä, eikä hän saanut nytkään edes vierailla missään roolissa, mitä hän sanoi kyllä toivovansa.

Saksan taide näyttää kuvanveistonkin alalla vapautuvan pelkästä antiikin muodon jäljittelystä. Paitsi monia täällä nähtävissä olevia kohokuvia tästä todistavat etenkin työt, jotka on tehty Valhallaan, kuningas Ludvigin Tonavan rannalle lähelle Regensburgia rakennuttamaan saksalaiseen Pantheoniin. Schwanthalerin ateljeessa oli jo valmiina marmoriin hakattuna rakennuksen toista päätykolmiota varten suunniteltu suuri ryhmä, jonka aiheena on Arminiuksen Varuksesta saama voitto, ”die Hermansschlacht”. Tämän ryhmän vertaileminen glyptoteekissa oleviin aiginalaisiin veistoksiin on mielenkiintoista. Kukaan ei varmaankaan halua kiistää sitä, että ne ovat muodoiltaan verrattomasti kauniimpia kuin ensiksi mainitun ryhmän hahmot. Yhtä kiistatonta on kuitenkin, että tämän henkilöiden ryhmittely on vapaampaa ja vaihtelevampaa. Kreikkalaisissa taideteoksissa toiminta on jaettu kahden henkilön välisiksi kohtauksiksi, ja näiden asennot on perusteellisesti harkittu hahmojen atleettisten ominaisuuksien korostamiseksi ja ne toistuvat yksitoikkoisen samanlaisina. Hermannin taistelu sitä vastoin on kokonaisuus, ja henkilöhahmojen asennot vaihtelevat heidän taistelussa saamiensa erilaisten roolien mukaisesti, ja ne määrää tavoitteeksi asetettu toiminnan yhteys. Vastakohtaisuus on jyrkimmillään, kun verrataan kreikkalaisten typerästi hymyileviä kasvoja näiden hahmojen vihaa, hurjaa rohkeutta, kauhua ja sääliä osoittaviin ilmeisiin. Niin kasvojen ilmeet kuin hahmojen asennotkaan eivät tässä teoksessa kuitenkaan ole riittävän voimakkaita eivätkä eläviä, joten katsojaan tekee vaikutuksen vain kokonaisuus, eivät yksittäiset henkilökuvat. Tämän seurauksena puuttuu myös kreikkalaisille teoksille luonteenomainen ylemmän tason muodon kauneus. Tässä paljastuu henki, joka on vain lainaa, pelkkää pyrkimystä saada aikaan syvää isänmaallista kiintymystä saksalaisuuden maineeseen ja sen suuriin saavutuksiin, mitä ei vielä ole olemassa kansakunnan tietoisuudessa, ja teoksen muodon puutteet ovat ilmauksena tästä. Kirjoittaja rohkenee kuitenkin olla sitä mieltä, että tässäkin teoksessa ilmenee, vaikkakin vähemmässä määrin, samaa pyrkimystä kuin Saksan maalaustaiteessakin, nimittäin pyrkimystä välttäen kaikkea muotojen jäljittelyä saavuttaa syvästä hengen käsittämisestä lähtien sitä vastaava muoto. Näiden teosten rinnalla samanlaisen pyrkimyksen ilmauksena mainitsemme myös valtavan suuren, 54 jalkaa korkean Bavarian, Baijeria personifioivan hahmon. Valumalli, joka myös on Schwanthalerin teos, on jo valmiina pelkästään sitä varten Stieglmayerin valimon viereen pystytetyssä rakennuksessa. On mahdotonta sanoa, miltä tämä teos valmistuttuaan vaikuttaa, koska sitä ei sen nykyisessä ahtaassa paikassa näe kokonaisuutena. Paikalla olevassa teoksen pienoismallissa kasvot eivät ole kauniit, vaikka niillä on lempeän vakavuuden ilme. Kerrottiin, että kuvan valamiseen valmiiksi kuluu vielä kuusi vuotta. Sille rakennetaan 22 jalkaa korkea jalusta kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle kentälle, jolla kansanjuhlia pidetään (”Theresienwieselle”). Stieglmayerin valimossa voi nähdä myös seitsemän niistä neljästätoista (näiden joukossa ovat myös Ruotsin kuninkaat Kaarle XI ja Kaarle XII) Wittelsbachin suvun hallitsijasta, jotka saavat paikkansa uudessa valtaistuinsalissa. Ne ovat pronssia, kokonaan kullattuja, luonnollista kokoa suurempia ja samoin Schwanthalerin luomuksia. Niissä katsojaan vaikuttaa vain näyn komeus. Pelkästään kunkin veistoksen kultaamiseen kuluu 500 dukaattia.

Münchenissä vallitsevassa elämäntavassa ei näy jälkeäkään kauneusaistista, josta sen rakennukset ja taidekokoelmat kertovat. Taiteilijoiden määrän sanotaan olevan peräti noin 1 000, kaikista Saksan kolkista. Taiteilijaelämä ei kuitenkaan aina ole hienostunutta. Vähiten se pystyy vaikuttamaan oman piirinsä ulkopuolelle. Taide taas on Münchenissä yhden ainoan henkilön tahdon aikaansaamaa pyrkimystä, jolla ei ole kansan sivistyksessä minkäänlaisia juuria. Se on täällä eksoottinen, kasvihuoneessa kasvatettu ja siirrettäväksi valmis kasvi. Taideyhdistyksen näyttelyssä käy tuskin muita kuin taiteilijoita, niin miehiä kuin naisiakin. Museoissa näkee vain uteliaita matkailijoita. Müncheniläinen saa sitä vastoin huvinsa kahviloista ja olutkapakoista. Ensiksi mainituissa juodaan vain olutta niin kuin jälkimmäisissäkin. Kahvilassa saa kuitenkin myös ruokaa; olutpanimoissa taas, joista kaupungin ulkopuolella sijaitsevissa vierailevat myös ylempien luokkien jäsenet, niin herrat kuin naisetkin, on talon puolesta tarjolla vain suolaa ja leipää. Kiertelevät eukot kauppaavat lisäkkeeksi juustoa ja retikoita, ja tämän yksinkertaisen purtavan painikkeeksi juodaan olutta suuret määrät. Pöytä- ja lautasliinoista tai muista mukavuuksista ei ole tietoakaan. Tarjoiluakaan ei tavallisesti ole, vaan jokainen vie itse oluttuoppinsa tiskille saadakseen sen täytetyksi. Panimoissa olutta nimittäin juodaan suurista tuopeista tai mukeista, joissa on tinakansi, kun kahviloissa taas kallistellaan puolet pienempiä, yhden ”Schoppenin” eli puolikaspullollisen vetävistä lasituopeista. Saattaisi toki olettaa, että tällainen elämäntapa ei huvittaisi ylempiä luokkia, mutta eräissä näistä panimoista käy vain niiden väkeä. Kirjoittaja kävi tuollaisella vierailulla erään hovineuvoksen muuten viehättävän perheen seurassa, joka osoitti olevansa siellä kuin kotonaan. Naisväkeä vain kunnioitetaan antamalla heille juomalasit tuoppien sijasta. Kaupungissa naiset käyvät vain tavallisten kahviloiden puutarhoissa. Heillä on kuitenkin myös omat kahvilansa, joihin he menevät ilman miesseuralaista. On aivan päättömän hullua nähdä yksinäisten naisten, vanhojen ja nuorten, arvokkaiden rouvashenkilöiden ja tyttöjen astuvan sisään, tilaavan kahvikupposensa tai olutlasillisensa ja istuutuvan sen ääreen sanomalehti kädessään tai keskustelevan jonkun tuttavansa kanssa. On kuitenkin aihetta olettaa, että näissä naisväen kahviloissa käy vain porvaristoa. Sen piirissä saattaa myös nähdä vilahduksen kaunottarista, joista joskus kuulee Müncheniä kehuttavan. Niinpä kirjoittaja näki eräänä iltana ns. Praterissa, eräässä Isarin saaressa sijaitsevassa varsin sievässä puutarhassa, jossa on huvimaja, tanssisalonki ym., todellakin valikoidun kauniiden kasvojen kokoelman. Tilaisuuden ohjelmassa oli musiikkia ja ilotulitus; viimeksi mainittu toteutettiin toisessa pikkusaaressa, jonka ensiksi mainitusta erottivat vesiputous ja kuohuva koski, ja ne olivat tavattoman kaunis näky ilotulituksen liekkien valossa ja rakettien räiskähdellessä sarjoittain niiden yllä. Puutarhan valaistus ja musiikkikin olivat kohtalaisen hyvällä tasolla, ja kaiken kaikkiaan tämä oli kaunein tilaisuus, jonka Münchenissä näin. Pääsymaksu oli suunnilleen 12 banko-killinkiä. Pohjolassa, esim. Tukholmassa, missä aina vaaditaan tökerön suurta voittoa, tuollainen ihanuus maksaisi 1 riikintaalarin samaa rahalajia. Virvokkeet tässä tilaisuudessa olivat yleiseen tapaan olutta, voita ja leipää, juustoa ja retikoita, jotka oli kokoiltava eri tahoilta. Kävijöitä oli niin paljon, että monet janoiset sielut saivat seisoskella tiskin ääressä odottamassa vapaita tuoppeja, koska koko varasto oli käytössä. Kun sellainen ilmaantui, ei sen peseminen tai huuhteleminen uuden vieraan käytettäväksi tullut kysymykseenkään, vaan tämä tarttui ahnaasti siihen sellaisena kuin se oli. Kirjoittaja näki osoituksen täällä vallitsevasta kyynisyydestä suuren tuonnempana puheeksi tulevan ”Fronleichnam”-juhlan jälkeisenä iltana. Tuona juhlapäivänä anniskellaan eräänlaista vahvaa olutta, ”Bocksbieriä”, jota ”Salvator-oluen” ja muiden vastaavien juhlajuomien tavoin saadaan myydä vain tiettyinä määräaikoina ja päivinä; niitä valmistavat vain nimenomaisen privilegion saaneet oluenpanijat. Nähdäkseni, millaista tuollaisissa tilaisuuksissa on ja maistaakseni tuota olutta, etsiydyin erääseen kellariin, jossa sitä oli saatavissa. Paikka oli männynhavulla merkitty surkea pesä. Sisällä oli useita pieniä huoneita, kaikki sellaisia kuin voi kuvitella kehnoimmassa kapakassa olevan, vaikka niitä olikin tilaisuuden kunniaksi hieman siistitty. Niistä yksi oli täynnä paitahihasilleen riisuutuneita laulavia ylioppilaita, toiset muuta iloista väkeä. Kuviteltakoon ahdas ja matala eteinen, jossa on kivilattia ja mustat seinät ja johon eri murjujen oviaukot avautuvat, sekä puiset portaat, jotka johtivat toiseen kerrokseen yhteen ainoaan huoneeseen, joka oli aivan samanlainen kuin muutkin, vain hieman tilavampi. Sinne suuntasin kulkuni ja näin siellä erään pöydän ääressä leppoisasti yhdessä istuvan perheen, miehiä, naisia ja lapsia, sekä toisen pöydän ympärillä muutamia upseereita sekä eräitä kaupungin keikareita, jotka tunsin ulkonäöltä nähtyäni heidät Basaarissa kaupungin hienoimmassa kahvilassa. Hieman myöhemmin saapui nuorehko siviilimies rouvineen, ja kävi ilmi, että he olivat parin upseerin tuttavia. Näistä joka toista puhuteltiin kreiviksi tai paroniksi. He ja heidän seuralaisensa viettivät kuitenkin iltaa hilpeästi ryypiskellen, ja tilanne kehittyi niin pitkälle, että muuan heistä päätyi humalan ylimmälle asteelle ja kevensi muiden äänekkäästi riemuitessa osan nauttimastaan olutmäärästä paikaltaan nousematta. Vastapäätä häntä istui mainittu rouva, joka juuri ja juuri ennätti pelastautua ja pelastaa pukunsa tuhotulvan tieltä. Koska heti poistuin, en tiedä, oliko naisten mielestä aiheellista jäädä sinne enää, mutta varmaa kuitenkin on, että he eivät näyttäneet joutuneen mitenkään erityisesti hämilleen, vaan koko seurapiiri tuntui päinvastoin pitävän moista esiintymistä tavallisena pikkuasiana. Prosit!

Oikeudenmukaisuuden nimessä on sanottava, että kirjoittaja oli todistajana läsnä miellyttävämmissäkin yleisissä iltahuveissa. Niinpä hänen isäntänsä vei hänet mukanaan porvariston tanssiaisiin, joissa muukalainen pääsi seuraan, kunhan hänen nimensä vain merkittiin luetteloon. Kyseessä oli ”Rosenfest”. Muuan tanssisalin seinänsyvennys oli valaistu värillisin lampuin ja koristeltu kukkasin ja siihen oli sijoitettu alttari jonka yläpuolelle oli asetettu kupidoninen julistenauha. Nuorista naisista jokainen oli valinnut kavaljeerinsa ja veti sen jälkeen arvan kohtalon uurnasta, minkä jälkeen se, jonka arpalipussa oli ruusu, kruunattiin alttarin edessä juhlallisesti ruususeppeleellä ja julistettiin ”Ruusukuningattareksi” ja samalla tanssiaisten kuningattareksi. Julistenauhan teksti oli aidosti saksalainen:

 

”O holde Rosenköniginn!

Vergiss nicht dieser Stunde hehren Sinn.”

[Oi suloinen Ruusukuningatar!

Älä ikinä unohda tämän hetken juhlavuutta.]

 

Hänen kavaljeerinsa, joka oli varsin yleiseen tapaan koko illan seuralainen, sai tietysti samalla tanssin johtajan aseman. Kaiken kaikkeaan tämä oli varsin sievää, mutta naiset eivät olleet kauniita, ja koko ilta juotiin tuota kirottua olutta.

Ylhäisemmät piirit ottavat osaa ylhäisyyttä vailla olevien huveihin vain lauantaisin, jolloin pari soittokuntaa soittaa kuninkaan anteliaisuuden ansiosta ”Englischer Gartenissa”, suuressa kauniissa puistossa, jota useat Isarin koskiset haarat halkovat ja elävöittävät. Musiikkiohjelmaa esitetään siellä ns. kiinalaisen (puu)tornin lähistöllä. Ylhäisempien piirien vaunut kokoontuvat paikan ympärille. Jotkut katselevat säälivästi maailman touhuja niistä nousematta, toiset nousevat vaunuista ja ottavat osaa sen huvituksiin – eli musiikin ohella oluen juomiseen sellaisen purtavan painikkeeksi kuin edellä on kerrottu. Keskiviikkoisin samanlaista hauskuutta on tarjolla ”Schlossgartenissa”, ja silloin näkee myös jäätelöä syötävän ja sokerivettä juotavan lähellä sijaitsevan Basaarin kahvilan edustalla. Pääasiana on tällöinkin olut. Täällä on kuitenkin paikkoja vain pienelle osalle yleisöstä, kun ensiksi mainitussa paikassa taas useat sadat henkilöt voivat tyynesti istua rakkaan olutkolpakkonsa ääressä piippuineen tai sikareineen. Viimeksi mainituillakaan ei ole sijaa Schlossgartenissa. Siitä syystä paikan musiikki-illoissa käy enimmäkseen lapsia hoitajattarineen, kun järkevämpi yleisö taas vaeltaa syrjemmälle olutpanimoihin.

Majataloelämän kuvausta saatettaneen pitää tarpeettomana. Etelä-Saksassa se on kuitenkin yhtä kuin seuraelämä. Vain ylhäisimmissä piireissä seurustelu tapahtuu suuremmassa määrin kodeissa. Keskiluokan piirissä, sekä porvariston että virkamiesten keskuudessa, mennään joka ilta ”ins Wirtshaus”. Ehkä ei Münchenissä kuitenkaan yhtä yleisesti kuin esim. Schwabenin pienemmissä kaupungeissa tai Itävallassa niin suurissa kuin pienissäkin. Münchenissä meno on tällöin kuitenkin paljon riehakkaampaa ja juominen näyttää olevan pääasia. Oluen suosiminen on levinnyt täältä länttä kohti, niin että nykyisin myös Reininmaan seuduilla ja jopa Ranskassa juodaan olutta runsaasti. Baijerilainen olut, jota kaikkialla pidetään parhaana ja yritetään jäljitellä, sisältää vähän hiilihappoa, mutta on sen sijaan maltaiden ja humalan runsaan käytön ansiosta vahvaa. Se valmistetaan vehnästä. Juoma väljähtyy heti, jos astia on ollut päivänkin avattuna. Siitä syystä se on heti tyhjennettävä. Se mikä ei illan mittaan kulu, jää myyjän tappioksi siellä, missä mausta ollaan tarkkoja, sillä tynnyrin on aina oltava ”frisch angestochen”, vasta avattu. Münchenissä maku on tässä suhteessa niin tarkka, että jo 1–2 tuntia avoinna olleesta tynnyristä laskettua juomaa ei kelpuuteta, ja kun panimoissa kuullaan tynnyrien kellarista nostamiseen käytetyn väkipyörästön kitinä, juodaan tuopit tyhjiksi yleisen riemun vallitessa ja jokainen kiirehtii saamaan itselleen tilkkasen uuden tynnyrin sisällöstä. Tottumaton voi saada lievän humalan jo 2–3 Schoppenista (kokopullollisesta tai puolestatoista), mutta tottuneet juovat vaaratta arkioloissa 8–10 ja oikeat juomarit jopa 20 Schoppenia ja enemmänkin. Kuulostaa uskomattomalta, että ihminen voisi muutamassa tunnissa nauttia kolmesta neljään kannua olutta, koska vahvuudesta riippumatta määrälle ei tuntuisi olevan tilaa. Tämä on kuitenkin mahdollista siitä syystä, että juoma lisää voimakkaasti nesteen poistamistarvetta. Muukalaisen on tästä syystä varottava juomasta sitä lasillistakaan, jos hän heti sen jälkeen esim. istuutuu postivaunuihin tai aloittaa rautatiematkan, jolloin tilanne on vielä hankalampi. Maku on hieman kitkerä eikä millään tavoin miellyttävä. Sitä paitsi sen kellarinkylmyys on varsinkin talvella epämiellyttävää. Voi tuntea päänsä paksuksi sen vaikutuksesta ja silti palella, niin että hampaat kalisevat. Työtätekevälle luokalle juoma on kuitenkin hyödyllistä, koska se syrjäyttää paloviinan ja on lisäksi ravitsevaa ja kohtuullisesti käytettynä vahvistavaa. Parhaiden laatujen hintakin on vain n. 8 riikinkillinkiä pullolta. Helposti kuitenkin havaitsee, että se ei viinin tavoin vilkastuta mielikuvitusta ja tunteita. Niinpä henkinen hitaus ja velttous yhdistetäänkin oluenjuontiin aivan aiheellisesti.

Kuten kaikki tietävät, München on kuuluisa varsinkin sukupuolten välisissä suhteissa vallitsevan erityisen kevytmielisyyden takia. Muukalainen ei voi kuitenkaan saada selville, miten asiat tässä suhteessa oikein ovat, muuten kuin tilastotietojen avulla. Täällä nimittäin elämä ei ole tässä suhteessa yhtä avointa kuin esim. Hampurissa ja osaksi Kööpenhaminassakin. Kirkkoja (katolisia) ja teatteria pidetään kuitenkin yleisesti rendezvous-paikkoina. Ensiksi mainituissa, jotka toisin kuin eräissä muissa katolisissa maissa ovat avoinna vain tiettyinä päivän aikoina, tapaakin tavallisesti hartaita nuoria naisia. Ilman suojaavaa esiliinaa tuollainen olento lojuu polvillaan ja kädet ristissä kirkon rukouspallilla ja seuraa katseellaan tarkkaavaisesti kirkon käytävällä kulkevia ihmisiä. Äiti kirkko antaa niin helposti anteeksi kaikki heikkouden synnit, että heikot eivät lainkaan pelkää sen päästämistä niiden todistajaksi. Oikeaoppisuus on sen silmissä ansio, joka merkitsee enemmän kuin kaikki viat. Tässä sanotaan mentävän niin pitkälle, että nämä kauniit olennot usein panevat palvojansa koetukselle, pyytävät rukoilemaan yhdessä, koska he pystyvät ristinmerkin ja kumartamisen perusteella tarkkasilmäisesti erottamaan kerettiläisen oikeauskoisesta. Toisaalta väitetään, että monikin kerettiläinen osaa nämä temput niin hyvin, että edes inkvisiittori ei osaisi havaita mitään epäilyttävää heidän kumarruksissaan. – Teatterissa näkee harvemmin yksinäisiä nuoria naisia, mutta siellä käy sitä vastoin runsaasti kaunottaria, jotka kaksittain toistensa käsipuolessa torjuvat jokaisen poikamiehen toiveet saada heidät erilleen toisistaan. Tavan mukaan kaikkein säädyllisimpienkin nuorten naishenkilöiden katsotaan näin olevan toisilleen riittävänä suojana, kunhan heitä vain kotimatkalla seuraa palvelija.

Jos kirjoittaja vertaa täällä tässä suhteessa vallitsevaa elämäntapaa samanmoisessa maineessa olevan Wienin elämään niiden tietojen nojalla, jotka hän on kummassakin paikassa saanut, ero on sama kuin näiden pääkaupunkien seuraelämässä yleensäkin. Kun kysymyksessä on hyvän järjestyksen ulkopuolella oleva suhde, ei Münchenissä toisin kuin Wienissä pidetä mahdollisena iloista yhdessäoloa julkisuudessa, yleisissä huveissa jne. Ensiksi mainitussa paikassa suhde siitä syystä pakostakin rajoittuu karkeaan aistillisuuteen ja kestää lyhemmän ajan, joten niitä siis voidaan helpommin solmia. Wieniläisellä ei sitä vastoin ole tuollaisen suhteen kestoaikana mitään iloa eikä mitään huvitusta – ja hänen elämänsä on hauskanpitoa – jota hän ei jaa mieltymyksensä kohteen kanssa. Suurkaupunkielämän ja tavan vaikutuksesta tuollainen käy siellä päinsä huomiota herättämättä, mutta München on aivan liian pieni kaupunki suvaitakseen tuollaista, vaikka oluenjuomisen lisäksi olisi muitakin huvituksia. Niinpä kirjoittaja uskoo, että tilanne on kummassakin kaupungissa samanlainen, mutta Münchenissä vietetään pohjimmaltaan siveettömämpää elämää. Helposti havaitaan, että wieniläisen elämäntavan pyörteisiin joutuu monia yhteiskuntaluokkia; asiantuntijat eivät kuitenkaan Müncheninkään osalta aseta mitään yhteiskuntaluokkaa poikkeusasemaan. Ylhäältä annettu esimerkki, uskonnollinen hurskastelu ja kaupungin asema kuvataiteen keskuspaikkana vaikuttavat täällä samalla tavoin kuin elämänilo ja suvaitsevuus Wienissä.

Jos tästä aiheesta siirrytään ”Fronleichnam”-kulkueen pariin, askel ei liene niin pitkä kuin näyttää. Missään tapauksessa kyseessä ei ole uskonnollinen toimitus, vaan julkinen kansanhuvi, vaikka päivää nimitetäänkin ”Herran ruumiin päiväksi”. Fron on nimittäin muuten käytöstä jäänyt Herraa tarkoittava sana; siitä juontuvat sanat ”fronen” ja ”frönen”, palvella herraa, olla orjana. Entisinä aikoina päivää (18. kesäkuuta) vietettiin koko katolisessa kristikunnassa, nykyisin sitä vietetään vain eräissä maissa ja eräillä paikkakunnilla järjestämällä juhlakulkueita. Sateisen sään takia seremoniaa jouduttiin Münchenissä 1841 siirtämään monta kertaa. Lopulta eräänä aamuna kaikki kellot soivat, rumpujen pärinää ja musiikkia kuului joka taholta ja kaupungin sotaväki, sekä palveluksessa oleva että rauhallista elämää viettävä, mikä osa koostuu hyvinsyöneistä porvareista, oli liikekannalla. Osa esityksen osanottajista oli mukana jumalanpalveluksessa Metropolitan-kirkossa; muut seisoivat kaduilla odottamassa osaksi jalkaväen, osaksi ratsuväen ketjujen välissä. Kulkueen tarkoituksena oli kulkea hienoimpien katujen kautta neljälle tietylle aukiolle, joille oli pystytetty alttarit, joiden ääressä luettiin neljästä Evankeliumista jokin luku ja jaettiin siunaus. Kulkueeseen ottivat osaa ensinnäkin eri ammatti- ja virkakunnat lippuineen. Mestarit itse olivat suurimmaksi osaksi sotaväen joukossa, ja tästä syystä kutakin ammattikuntaa edustamassa oli vain muutamia henkilöitä. Kisällit ja oppipojat kantoivat lippuja, jotka olivat enimmäkseen vanhoja ja rikkinäisiä. Tämä kaikki vaikutti aika rähjäiseltä. Lippujen kielekkeisiin liittyi kuitenkin osaksi historiallisia muistoja, ja ne oli lahjoitettu asianomaiselle ammattikunnalle kaupungin puolustamisessa aikoinaan todella suoritettujen sotaisten urotekojen perusteella. Toiset olivat leikkimielisiä. Niinpä teurastajilla oli eräässä lipussaan: Aabraham veitsi kohotettuna iskemään Iisakia; toisessa: hyvä paimen ja lause: ”hyvä paimen antaa henkensä lampaiden edestä”; kengitysseppien lippuun oli kuvattu pyhä Eligius, joka irrottaa hevoselta jalan, kengittää kavion ja panee jalan takaisin paikalleen. Toiseksi vuorossa ovat hengelliset veljeskunnat, jotka koostuvat pääasiassa porvareista. Näiden veljeskuntien toiminnan tarkoituksena on tavallisesti hyväntekeväisyys tai kirkkojen jonkin kappelin ylläpito. Niillä on komeita nimiä, esim. ”die fünf Wunden-Bruderschaft bei St. Elisabeth”, ”die Hof- und Erz-Bruderschaft des heiligen Lorenz”, ”die neun Chöre der Engel-Bruderschaft in der heil. Geistkirche” jne. Ne pukeutuvat valkoisiin tai mustiin kaapuihin, joiden yhteydessä käytetään koreanvärisiä liperikauluksia munkkien huppujen sijasta, ja niiden edellä kannetaan lippuja sekä veistoksia ja maalauksia niistä kappeleista, joiden alaisuuteen ne kuuluvat. Kaunein näky ovat koulutytöt, jotka valkoisiin pukeutuneina ja veljeskunnan värein koristautuneina ja kantaen vihreitä oksia, seppeleitä ym. käsissään kulkevat kunkin veljestön ryhmän edellä, kun koulujen miespuolinen väki taas tulee osastossa viimeisenä. Kolmanneksi seuraavat lukiolaiset ja seminaarilaiset sekä heidän keskellään ”laupeudensisaret”. Neljänneksi munkit ja papit. Viidenneksi baldakiinin alla Majesteetti ja prinssit heti ”Kaikkein pyhimmän” eli hostian jälkeen, josta koko juhla on saanut nimensä ja jota arkkipiispa kantaa seurueensa ympäröimänä, ja heidän jäljessään hovin, sotalaitoksen ja siviilihallinnon virkamiehet täydessä virka-asussaan. Kuudenneksi mumiseva kansanjoukko, jossa on enimmäkseen vanhoja akkoja.

Koko tämä juhlasaatto olisi voinut ainakin olla kaunista katseltavaa – jollei se olisi ollut naurettava ja jopa vastenmielinen näky. Kulkue eteni osaksi lehtevin oksin, kukin ja verhoin koristeltujen talojen ohi, sotaväen ketjujen välissä, ja talojen ikkunoissa ja kaduilla tungeksi lukemattomia katsojia – tuo kaikki oli kaunista nähdä. Kun kuitenkin tarkasteli itse juhlakulkuetta lähemmin: käsityöläisammattikuntien lippuja ja niiden yleensäkin kehnonlaista esiintymistä, karkeapiirteisiä kasvoja, joita veljeskuntien kaavut eivät peittäneet ja joilta kuvastui toisaalta hämillisyys, toisaalta ylpeys lainavaatteista, monenmoisia kantotelineissään huojahtelevia kirkollisia veistoksia pukuineen ja naisellisine koristuksineen ja lopuksi itsensä majesteetin iloisia askelia, ilmeitä ja nyökkäyksiä sekä virkamiesten kuiskailua ja merkityksellisiä hymyjä, nämä naamiaiset vaikuttivat pelkästään naurettavilta teennäisessä vakavuudessaan. Jos vielä katseli tarkemmin ”laupeudensisarten” kalpeita kasvoja ja jäykästi alas painettuja katseita, ylemmän papiston hyvinravittuja hahmoja, fransiskaanien varsinaisia konnannaamoja ja lopuksi vanhojen, köyhien ja rampojen kiihkeästi, innokkaasti, mutta ilman ajatuksen häivää pajattavaa laumaa – silloin kaikki muuttui kerrassaan vastenmieliseksi, ja siellä sitä seisoi surullisena sotilasketjun ulkopuolella liikkuvan hälisevän ja kevytmielisen väenpaljouden keskellä. Oli selvää, että suurin osa esiintyjistä oli suostunut lähtemään mukaan tähän suurten massojen huiputtamiseksi järjestettyyn ilveilyyn osaksi omien etujensa takia, osaksi pitäen sitä vastenmielisenä velvollisuutena – mutta he näyttivät onnistuneen huiputtamaan vain muutamia yhteiskunnan alimpien luokkien jäseniä. Mainitun kulkueessa viimeisenä tungeksineen roskaväen lauman lisäksi katsojien joukossa nimittäin näki varsin harvoja hartaita henkilöitä, useimmat taas olivat liikkeellä pelkästään uteliaisuudesta, mielistelynhalusta jne., ja monien nuorten mielet, katseet ja kädet liikkuivat omilla retkillään. Esityksen päätyttyä kuningas vielä ohitti sotilasketjut upeissa valtion juhlavaunuissa. Rummut pärisivät, kiväärit vietiin eteen tervehdysasentoon ja joukko-osastot marssivat tiehensä samoin kuin kansanjoukotkin saadakseen ruokaa mahaansa; sen jälkeen onnelliset müncheniläiset pääsivät nauttimaan kaipaamastaan ”Bocksbier”-humalan ilosta. Voidaan toki toivoa, että tämä kaikki tuottaa tulevaisuudessa samanlaista hyvää satoa, johon juhlan ohjelmassa viitataan, kun siinä kerrotaan: ”Kaarle VII oli 8. kesäkuuta 1743 läsnä, kun 'Fronleichnam'-kulkue järjestettiin Augsburgissa, ja sen aikana syntyi Friedbergissä ankara taistelu Baijerin armeijan ja vihollisten sotavoimien välillä, niin että tykkien kumu kuului kaupunkiin saakka. Adjutantit toivat aika ajoin tietoja taistelun kulusta, mutta Kaarle VII, toki syvä suru sydämessään ja kasvoillaan, ei väistynyt hetkeksikään – Kaikkein pyhimmän luota, vaan jätti nöyrästi oman kohtalonsa ja maan kohtalon kuninkaiden kuninkaan haltuun, mikä kristillinen luottamus Jumalaan on saanut kunniakkaan palkintonsa – ja se on tullut hänen jälkeläistensä, myös meidän yli kaiken rakastetun, hurskaan ja viisaan kuninkaamme Ludvigin osaksi.”

Itse Münchenin kaupungissa ei ole muita munkkeja kuin mainitut fransiskaanit, mutta muualla maassa on useita vastaperustettuja luostareita, ja näistä ns. redemptoristien laitosten sanotaan olevan valepukuisten jesuiittojen miehittämiä. Obskurantismin valtaa ei kuitenkaan edistä hallitus yksinään, vaan on syntynyt myös tieteen suunta, joka pyrkii todistamaan taikauskon todeksi ja syvästi merkitykselliseksi. Suuntauksen kärjessä on Görres, ranskalaisen liberalismin entinen apostoli Saksassa ja sittemmin yksi romantiikan entisistä kuoronjohtajista. Hän ei pelkästään käsittele katolisen kirkon karkeimpiakin totuuksia aivan kuin ne olisivat kaiken viisauden huippu, vaan hän pitää myös kaikkein mielettömimpiäkin munkkien legendoja, pyhimysten ihmetöitä ja ilmestyksiä koko maailmalle tärkeinä tapahtumina. Lukijaa ehkä kiinnostaa nähdä, miten saksalainen oppinut selittää leivän ja viinin muuttumisen. Hän sanoo:

”Se, jonka sanat muinoin korvasivat vegetatiivisen prosessin ja muuttivat veden viiniksi ja kasvattivat leivän määrää, on tässä samalla tavoin korvannut animaalisen elämänprosessin ja muuttanut ('transsubstantioinut') leivän ja viinin ruumiikseen ja verekseen nielemättä niitä omaan itseensä. Hän on siis ulkonaisesti ikään kuin laajentanut ja ajallisesti jatkanut persoonallista ruumistaan molemmissa, jotta hän sen jälkeen kun hän on kuolemassa luopunut siitä ja ottanut sen uudelleen itselleen kuitenkin tämän virtaavan laajentuman kautta säilyisi aina maan päällä ja jotta uusi sukupolvi, jonka ravintona hänen ruumiinsa toimii, myös omasta puolestaan voisi yhdistyä häneen assimiloimalla tämän ravinnon itseensä.” Syvälliselle miehelle tuottaa ilmeisesti hieman hankaluuksia se, että substanssin muuttuessa itse aksidenssit, näkyvä leipä ja viini, pysyvät kuitenkin ennallaan ”sekä ennen syömistä että sen jälkeen”. Hän kuitenkin sanoo ensinnäkin: ”että se, mikä olemuksessa tapahtuu, toki voi heijastua, mutta ei välttämättä aina heijastu ilmiössä”, ja toiseksi: ”että pyhimysten historiasta löytyy kiistattomia historiallisia todisteita itse aksidenssien muuttumisesta hostian ja sitä syöneiden glorifikaatiossa” eli että eivät pelkästään leipä ja viini ole muuttuneet todella lihaksi ja vereksi, vaan myös pyhimykset ovat fyysisesti muuttuneet Kristuksen ruumiiksi.

Entisten aikojen puolihöperöiden oppineiden typeryyttä päivitellään, kun silloin esim. kiisteltiin aivan vakavasti siitä, oliko sattumalta hostiaa syönyt rotta todella päässyt osalliseksi Kristuksen ruumiista; näyttää kuitenkin siltä, että meidänkään ajastamme ei tuollaista oppineisuutta kokonaan puutu. Esitetyssä näytteessä käytetty kieli ja todistelumenetelmä ovat luonteenomaisia kokonaiselle spekulaatioiden esittäjien koulukunnalle ja niillä on kyllä vastineensa tietyissä ruotsiksikin julkaistuissa kirjoituksissa. Voisi luulla, että tuollainen tökerö hölynpöly ei pystyisi hämäämään sivistyneiden arvostelukykyä, mutta kirjoittaja näki ja kuuli Münchenissä todisteita päinvastaisesta. Görresiltä ei puutu kannattajia, ja hänen luennoillaan käy runsaasti kuulijoita. Kirjoittajan ollessa kaupungissa hän oli juuri palannut Tirolista, jonne hän oli matkustanut yrittääkseen karkottaa raskasmielisyyden ja rauhattomuuden, jotka olivat alkaneet häntä ahdistaa. Hän olikin tässä onnistunut ja hänen oli määrä aloittaa jälleen luentonsa.

Münchenin Ludvig Maksimilianin yliopistossa oli talvikaudella 1840–41 kaikkiaan 66 opettajaa viidessä tiedekunnassa ja 1 371 ylioppilasta. Luentosarjojen määrä, 133, oli opettajien määrään nähden tuntuvasti vähäisempi kuin muissa Saksan yliopistoissa. Kun mainittuun ylioppilaiden määrään lisätään saman puolivuotiskauden opiskelijamäärä Würzburgissa, 433, ja Erlangenissa, 311, joissa yliopistoissa opiskelee vain harvoja ulkomaalaisia kuten Münchenissäkin, voidaan Baijerissa laskea olevan noin 2 000 ylioppilasta eli suhteessa väkilukuun hieman vähemmän kuin Ruotsissa. Etenkin Münchenin yliopistossa on kuitenkin tähän mennessä ollut useita kuuluisia nimiä. Yhäkin näitä ovat filosofisessa tiedekunnassa Thiersch, Ast, Schubert, Gruithuisen, Steinheil. Franz Baader kuoli mainittuna aikana, ja Schelling on kuten tunnettua nykyisin Berliinissä. Ensiksi mainittu oli kesälukukautta 1841 varten ilmoittanut aiheekseen: ”Philosophie und Theosophie” ja jälkimmäinen: ”Philosophie der Mythologie”, joita luentoja ei kuitenkaan pidetty. Ast ja Thiersch luennoivat estetiikkaa ja Buchner ja Erhard moraalioppia. Kun tähän lisätään Görresin luennot mystiikasta, on lueteltu filosofian alalta kaikki, mitä yliopisto saattoi tarjota. Logiikasta, metafysiikasta, psykologiasta, valtio-oikeudesta, luonnonfilosofiasta, mistään tuollaisesta ei välitetty. Muuan professori Döllinger oli teologisessa tiedekunnassa ilmoittanut pitävänsä luentosarjan ”Religions-philosophie” ja muuan valtiotaloudellisen tiedekunnan dosentti Prand hyvin pienelle piirille tarkoitetun sarjan ”Staatslehre”; on helposti aavistettavissa, millaisia tuollaiset luennot ovat. Todisteeksi siitä, miten täällä pelätään kerettiläiseksi leimaamista, kerrottakoon seuraava tapaus. Muuan teologian professori, Kaiser, oli joko preeseksenä tai vastaväittäjänä, en tiedä kummassako tehtävässä, ottanut osaa tohtorinväitökseen, jossa väitöskirjan aiheena oli: ”Sacramenta novae legis moraliter operantur” [Uuden lain velvoitukset ovat moraalista laatua]. Hänen virkaveljensä olivat vainunneet kerettiläisyyttä hänen kannanotoissaan eivätkä suinkaan jättäneet mitä hartaimmin varoittamatta kuulijoitaan tästä sekä mitä perusteellisimmin osoittamatta mainitun professorin lauseitten jumalattomuutta. Saatuaan kuulla asiasta tämä pyysi tiedekunnalta asian tutkimista, ja kun siihen ei suostuttu, hän julkaisi sanomalehdissä kertomuksen asioiden kulusta ja vakuutuksen oikeaoppisuudestaan. Hän on sitä mieltä, että muiden toiminta on ”mitä suurimmassa määrin loukkaavasti vahingoittanut hänen hyvää mainettaan” ja vaatii heitä todistamaan, että hän on opettanut jotakin vastoin ”kirkon säädöksiä”. Pieninkin harha-askel kirkolliskokousten päätösten ja paavillisten dekretaalien ohi riittää siis viemään kunnian Münchenin yliopiston professorilta.

Schelling, todellinen salaneuvos, tiedeakatemian puheenjohtaja, Münchenin kaikkien tieteellisten kokoelmien ylikonservaattori jne., näytti jo iäkkäältä ja heikentyneeltä. Pienestä kumaraisesta ukosta etsi turhaan jälkiä siitä rohkeasta nuoresta uljasryhtisestä ja tulisilmäisestä miehestä, jollaisena hänet tavallisesti muotokuvissa esitetään. Jokseenkin todenmukainen on sen sijaan seuraava kuvaus: ”Der Mann, mit dem starren, stieren Auge, dem gespenstigen Blick und dem blassen, unbeugsamen Kopfe” [Mies jolla on lasimaiset tuijottavat silmät, kummitusmainen katse ja kelmeä, taipumaton pää]. – Sen verran meidän on mahdollista aavistaa tämän valtavan hengen kaksikymmenvuotisesta levosta, että se ei ole johtunut vapaaehtoisesta valinnasta, vaan pakosta – ollut olosuhteiden tulosta. Hän oli alusta asti ruumiin ja sielun, aineen ja hengen välisen vanhan dualismin vanki ja yritti turhaan kumota sen olettamalla kolmannen tekijän, absoluutin, olevan tertius interveniens [väliintuleva kolmas osapuoli]. Tämä jäi spinozalaisen substanssin tasolle, joksikin, joka läpäisi luonnon ja hengen elämän, joka oli olemassa ennen niitä kumpaakin niiden yhteisyytenä, mutta ei kummassakaan niistä ilmennyt koko olemuksessaan, vaan pääsi niissä vain likimääräiseen todentumiseen. Tuollainen oppi saattoi helposti antaa vähemmänkin ahdaskatseisille ajattelijoille kuin Jacobille ja hänen kaltaisilleen tilaisuuden esittää syytös ateismista. Jouduttuaan hyökkäyksen kohteeksi Schelling toki kohteli Jacobia tämän ansioiden mukaan ja osoittautui juuri niin ylivoimaiseksi kuin odottaa saattoi. Mutta kun hänen oli pakko puolustautua, hän muutti persoonattoman Absoluutin hengen ulkopuolella olevaksi hengeksi ja siirsi tähän aikaisemmin Absoluutin ulkopuolelle, sen luontona ja henkenä tapahtuvaan ilmenemiseen, sijoittamansa dualismin. Tällöin hänen rohkeutensa ja voimansa murtuivat. Hän oli alistanut tutkimustyönsä riippuvuuteen ulvovan lauman tuomiosta. Hegel, joka oli siihen saakka ollut hänen oppilaansa, havaitsi hänen harha-askeleensa ja oli kyllin luja ollakseen etsimättä välittävää tekijää tyhjyydestä ja kuvittelusta, koska itse asiassa luonnon ja hengen välillä ei ole muuta välittäjää kuin henki itse. Näennäinen helppous, jolla hän selvitti solmun, kun Schelling vielä teki turhaa työtä puhdistaakseen hädässään luomansa jumaluuden käsitteen siihen liittyvästä rajoittuneisuudesta ja äärellisyydestä, veti ajattelevat ihmiset jälkimmäisen luota ensiksi mainitun luo, kun taas ajatukseton lauma rauhoittui kuullessaan puhuttavan absoluuttisesta hengestä, tajuamatta, että tämä itse asiassa merkitsi: henki on absoluutti. Monet pseudoschellingiläiset saattoivat vielä jaarituksillaan koko tämän filosofisen metodin huonoon maineeseen; ja järjestelmän metodi on yhtä kuin järjestelmä. Tämä täydensi Schellingin tappion. Edistyksellinen Hegel eli ja opetti lisäksi Berliinissä Preussin monarkian parhaina päivinä, jolloin tämä julisti suureen ääneen ajatuksen vapauden ja tietämisen olemassaolonsa perustaksi, kun kiintymys taas sitoi Schellingin Baijeriin, jossa kiihkokatolinen propaganda sai päivä päivältä enemmän jalansijaa ja obskurantismista tuli pian valtion voimassa oleva periaatelinja. Miten Schellingin esiintyminen jälleen itsenäisenä olisi voinutkaan olla näissä oloissa mahdollista, vaikka hän ei itse olisikaan väkivalloin katkaissut lankaa, joka oli johdattanut häntä tutkimuksen tiellä. Tämän aikoinaan voimakkaan hengen siipien lamautuneisuudesta on osoituksena se, että hän ei pystynyt kahden vuosikymmenen kuluessa kasvattamaan itselleen yhtään ainoaa oppilasta. Stahl pyrki esiintymään sellaisena; Schelling torjui hänet, eikä ketään muuta ilmaantunut.

Schellingiä on aiheettomasti syytetty salakavaluudesta siitä syystä, että hän korotti äänensä Hegeliä vastaan vasta tämän kuoleman jälkeen. Tätä voidaan pitää enintään osoituksena siitä rohkeuden puutteesta, johon hän oli edeltäneen ajanjakson kuluessa vaipunut. Hegelin silmät ehkä sulkeutuivat juuri oikeaan aikaan. Hän vältti siten vaaran joutua itsepuolustuksessaan, mihin hänet olisi tuota pikaa pakotettu, sekä pitämään kiinni niistä epäjohdonmukaisuuksista, joihin jo oli syyllistynyt, että ajautumaan uusiin, samoin kuin omien oppilaidensa ja kannattajiensa revittäväksi joutumisen Kantin ja Schellingin tavoin. Vasta Hegelin kuoleman aikaan alettiin pystyä kääntämään hänen käsitekielensä termiä ”absoluuttinen henki”, ja vaikka käännöstä: ”henki on Absoluutti sinänsä” ei sen paremmin ymmärretty, tämä kuulosti kuitenkin kirkon yövartijoiden ja poliittisten järjestyspartioiden monissa korvissa aivan liian epäilyttävältä, jotta järjen keskeytymätöntä jumalanpalvelusta olisi enää haluttu pitempään suvaita. Göschelin sen alttarille sijoittamat auktoriteettiuskon lepattavat lamput näyttivät hyökkääjille tietä. Richter, Strauss, Michelet, Feuerbach ynnä muut ehdottivat lamppujen sammuttamista, koska oli jo kirkas päivä. Silloin päivänvaloon tottumaton teologinen seurakunta huusi, että valtio ja kirkko aivan varmasti taittaisivat jalkansa kaameassa pimeydessä. Vasta silloin Schelling jälleen rohkaistui, ja suotuisat olosuhteet johtivat hänet ottamaan vaikean tehtävän saada teologit jälleen käyttämään silmiään ja toisen vielä vaikeamman: opettaa filosofia paistattelemaan päivää lampunvalossa. Hän on parhaillaan Berliinissä yrittäen saada suoritetuksi tämän taidonnäytteen, josta käytetään nimitystä ”Ilmestyksen filosofia”. Onnistuuko se? Schellingin aikaisemmissa vaiheissa ei ole mitään, mikä viittaisi siihen, että tähän kysymykseen saataisiin myönteinen vastaus. Näyttää siltä, että hän aikoo luoda upouuden järjestelmän Hegelin järjestelmän rinnalle. Niin tehtävä ei onnistu; käyhän tie Saksan filosofian edistymiseen vain tämän järjestelmän kautta sen yläpuolelle. Ja niinpä näyttää kuluvan aikaa, ennen kuin tiede ja todellisuus pääsevät Saksassa lähelle toisiaan niitä nyt erottavan kuilun yli. Ensiksi mainittu ei voi palata taaksepäin, mutta jälkimmäinen voi yhdellä askeleella suoriutua matkasta, johon tiede tarvitsee kymmenen vaivalloista askeltaan.

Thiersch on pieni, vielä reipas harmaatukkainen mies. Hänen luentonsa eivät näytä olevan hänen muuten nauttimansa maineen veroisia. Viime aikoina tämä on tosin hieman kärsinyt, kun on käynyt ilmi, miten tomppelimaisesti tämä saksalainen professori oli antanut kavalien kreikkalaisten petkuttaa itseään ollessaan diplomaatintehtävässä Kreikassa ennen kuningas Oton valintaa. Kun heistä on kysymys, jokaiselle Saksan professorille olisi kuitenkin varmaan voinut käydä samoin.

Yliopiston tieteelliset kokoelmat eivät kuulune parhaisiin. Sitä parempi on kuninkaallinen kirjasto, Saksan suurin, jossa on 500 000 erillistä teosta, joissa arvioidaan olevan suunnilleen 800 000 nidettä, mm. 15 000 inkunaabelia ja 50 puulaatoilla painettua, sekä 18 000 käsikirjoitusta, joukossa yksi 500-luvulta. Muukalaisille näytetään useita erikoisuuksia: papyruskäsikirjoituksia, purppuranväriselle pergamentille kullalla ja hopealla kirjoitettua messukirjaa, käsin kirjoitettuja raamattuja kallisarvoisissa kansissa jne. Mielenkiintoisempia ovat eräät Saksan vanhimman maalaustaiteen muistomerkit, kuten ns. Wessobrunnin rukouskirja, Tegernseen ja Niedermünsterin evankeliumikirjat ym. Myöhemmältä ajalta ovat Dürerin ja Cranach vanhemman kauniin kynäpiirustuksin koristelema psalttari, jossa ensiksi mainitun heti ensi näkemältä mestarillisemmilta näyttävät työt on tehty sinisellä kynällä, jälkimmäisen toisinaan hupaisat sommitelmat ruskealla, sekä taiteelliselta kannalta tämän kaiken joukossa merkittävin teos, hopeakoteloon sijoitettu 1500-luvun rukouskirja, jossa on suurenmoisen kauniita, monien Italian hienoimpien mestareiden tekemiksi uskottuja miniatyyrimaalauksia.

Münchenin taidekokoelmat vaativat asiantuntemusta, jotta niitä voisi hyödyllisellä tavalla esitellä. Sitä tässä kirjassa ei ole eikä liioin tilaa. Kukaan matkalainen ei jätä käymättä glyptoteekissa. Sen aarteet on järjestetty hyvin eikä niitä ole kovin runsaasti, joten luettelo kädessään voi parissa tunnissa saada yleiskäsityksen. Aiginan veistokset, Apollo Citharoedus, Barberinin fauni, Dionysos-lasta kantava Seilenos, niobidi, Knidoksen Venus ja Medusan pää kuuluvat parhaisiin ja helposti huomion puoleensa vetäviin teoksiin. Pinakoteekin pohjakerroksessa sijaitseva suuri kuparipiirroskokoelma sitä vastoin vaatii sekä paljon aikaa että tutkimista, jotta sen katsomisesta olisi minkäänlaista hyötyä. Kirjoittajalla oli Müncheniä varten aikaa vain neljä viikkoa, ja hän käytti sen pääasiassa maalausgallerian tutkimiseen. Lyhyt selvitys sen merkittävimmästä sisällöstä seuraa.

München ei olisi München ilman tätä taideteosten runsautta, eikä kukaan muukalainen muussa tapauksessa varmaankaan viipyisi kahta päivää tässä ikävässä kaupungissa, jonka ympäristö on ruma ja sää oikullinen, niin että tänne asti näkyviltä Tirolin lumihuipuilta saapuva kylmyys ja sade pilaavat parissa tunnissa kauneimmankin kesäpäivän. Suuren kaupungin näkee, mutta se vain näyttää suurelta, suurkaupungin liikennettä, suurkaupungin elämää ei ole. Sen 100 000 asukasta häviävät näkyvistä suurilla aukioilla, jotka ovat aivan autioita, ja lukemattomat olutkapakat houkuttelevat heidät iltaisin hajaantumaan niin monelle taholle, että minkäänlaista julkista elämää, minkäänlaisia yleisiä huvitilaisuuksia ei ole. Ja silti koko Etelä-Saksasta puuttuu kaikki yksityisluonteinenkin yhdessäolo etenkin kauniimpana vuodenaikana. Surkeat kahvilat, jotka eivät täytä minkäänlaisia laatuvaatimuksia, ja esikaupungeissa sijaitsevat olutpanimot, joiden ympärillä ei ole minkäänmoista luonnonkauneutta, joissa ei koskaan soi edes posetiivi ja joissa hirvittävän rumien kellaripiikojen tai tomppelimaisten miestarjoilijoiden tarjoilema olut on muukalaiselle ainoa huvi, eivät voi ihastuttaa häntä kiittelemään Müncheniä. Teatterissakaan ei nykyisin ole juuri mitään hyvää. Taideaarteet, niin menneiden aikojen luomukset kuin uudetkin, ne joita joka päivä syntyy lisää, – ne ja vain ne tekevät Münchenissä oleskelemisesta arvokkaan, jopa hyvin arvokkaan kokemuksen. Niinpä muukalainenkin kumartaa ilomielin kuningas Ludvigille, kun hän kiiruhtaa nopein askelin ohi olkihattuaan heilutellen, tummanruskeassa bonjourissaan [polvipituinen, kaksirivinen miestentakki], sateenvarjo kädessään, ja tervehtii joka taholle pysähtyen vain tuolloin tällöin vaihtamaan pari sanaa jonkun vanhan tuttavansa tai jonkun kauniin kansallispukuisen tytön kanssa, jonka hän saattaa lähettää palatsiin muotokuvan maalaamista varten. Juuri hän on tehnyt Baijerin pääkaupungista sen mitä se on, ja kun aika on päästänyt kehittymään sen, mitä hänen katsotaan lyöneen laimin tai vastustaneen, iloitaan tulevaisuudessa hänenkin aikaansaannoksistaan, vaikka silloin on jo vaiennut Baijerin kirjailijoiden nykyisin runsaasti syytämä alhainen ja inhottava imartelu, joka näyttää osoittavan, että he eivät juuri ansaitse sitäkään, minkä kohtalo on heille nyt suonut.

 

 

Maalaustaiteen museot Münchenissä, Wienissä, Dresdenissä ja Berliinissä

 

München on epäilemättä paras paikka Saksassa henkilölle, joka haluaa yhdistää taidehistorian kurssin ja omat havaintonsa eli joka on taideopinnoissa vasta-alkaja. Sekä kuvanveiston että maalaustaiteen tuotteet on täkäläisissä kokoelmissa järjestetty historian mukaiseen aikajärjestykseen ja ketjusta puuttuu renkaita vähemmän kuin muualla. Berliinin maalaustaiteen museo saattaa tässä suhteessa olla ainoa, joka voisi tässä mielessä kilpailla Münchenin vastaavan laitoksen kanssa ja ehkä ansaita etusijankin sillä perusteella, että siellä on enemmän vanhimpien italialaisten koulukuntien maalauksia. Siellä on kuitenkin ensinnäkin vähemmän näytteitä italialaisten mestarillisimmalta kaudelta ja toiseksi Saksan maalaustaiteen tuotteiden kokoelma on sekä määrällisesti että arvoltaan vähäisempi kuin Münchenin pinakoteekissa oleva. Mitä taas kuvanveistoon tulee, on München paljon Berliiniä parempi sekä taideteosten sijoittelun että taidehistoriallisen merkityksen kannalta, vaikka jälkimmäisellä paikkakunnalla veistosten lukumäärä onkin ylivoimaisesti suurempi. Wienin ja Dresdenin maalauskokoelmat eivät lainkaan sovellu historiallisen tarkastelun kohteiksi, ensiksi mainittu epätäydellisyytensä ja jälkimmäinen sekavan ripustuksen takia. Jos voi suunnitella matkansa siten, että käy ensin Münchenissä, sitten Wienissä ja Berliinissä ja viimeksi Dresdenissä, valittu reitti on Saksan taidekokoelmiin tutustumisen kannalta sopivin. Ei tietystikään voi edes toivoa, että antiikin ja Italian taiteeseen voisi mitenkään perusteellisesti perehtyä Italian ulkopuolella, koska sen tuotteiden määrä ei Saksassa ole yleensäkään suuri ja monista teoksista annetut tiedot lienevät vääriä ja ne saattavat useinkin olla jopa huonoja jäljennöksiä. Tässäkin mielessä Münchenin pinakoteekki lienee muiden Saksan taidemuseoiden yläpuolella, koska täällä tekijöistä annetut tiedot ovat tiukemmin totuuden mukaisia. Salien ja kabinettien kauneuden sekä ensiksi mainittujen edullisen ylhäältä tulevan valaistuksen ansiosta viipyminen Münchnenin pinakoteekissa pitkäänkin on miellyttävää. Berliinissä, Dresdenissä ja Münchenissä pääsee maalauskokoelmiin nykyisin tutustumaan kaikkina päivinä ilmaiseksi paitsi sunnuntaita Berliinissä ja Dresdenissä ja lauantaita Münchenissä. Lisäksi täällä asia koskee annetun määräyksen mukaan vain taiteilijoita ja matkalaisia, kun museo taas on kaupungin omille asukkaille avoinna vain sunnuntaisin. Varsinaisena käytäntönä näyttää olevan, että kaikki hyvinpukeutuneet henkilöt pääsevät sisään arkisin, sillä henkilötietoja ei koskaan kysytä. Määräys pysytellä salien poikki suoraan vedetyillä matoilla koskee vain sellaisia henkilöitä, joilla ei ole luetteloa mukanaan. Muuten voi esteittä liikuskella saleissa mielensä mukaan edestakaisin päivittäin kello kymmenestä kolmeen. Glyptoteekissa taas, jossa voi käydä vain kahtena päivänä viikossa ilman sisäänpääsykorttia, on aina kuljettava yhteen suuntaan, vastapäivään, koska siellä keskellä lattiaa seisovat veistokset ja veistosryhmät aiheuttavat helpommin tungosta.

Jo satoja kertoja arvioitujen teosten kuvaileminen ja arvioiminen olisi vain uuvuttavaa ja tarpeetonta, vaikka kirjoittajalla olisikin arvioiden esittämiseksi tarvittavaa laajempaa kokemusta, jota häneltä nyt puuttuu. Kun hän tässä siis luettelee muutamia eri taidemuseoiden parhaista teoksista, tämä johtuu vain siitä syystä, että hän voisi näin hyödyttää sellaisia matkalaisia, joilla joko on käytettävissään liian vähän aikaa tai joilla ei ole historiantietoja parhaiden teosten etsimiseksi esille paljoudesta. Jokainen taidemuseoissa käynyt tietää, että noiden syiden takia jäävät sangen usein näkemättä juuri ne teokset, jotka kaikkein mieluimmin olisi halunnut nähdä. Kauneushan ei aina ole niin selvästi havaittavissa, että edes asiantuntijakaan löytäisi sitä ilman aikaa vievää tarkastelua. Yleinen sääntö on myös, että kussakin taidemuseossa käydään katsomassa vain muutamia teoksia, mutta näitä moneen kertaan uudelleen. Paitsi sitä, että vain ohimennen nähty katoaa muistista täysin, myös kauneusaisti sumentuu ja nauttimisen kyky turtuu, jos rientää teoksen luota toisen luo. Kirjoittaja ei seuraavassa luettelossa noudata subjektiivisia mieltymyksiään, vaan asiantuntijoiden arviointeja, sikäli kuin hän niitä tuntee.

 

Münchenin pinakoteekissa on, kuten sanottu, erinomainen kokoelma saksalaisten koulukuntien teoksia; se on syntynyt pääasiassa Boisserée-veljesten galleriasta tapahtuneiden ostojen kautta. Parhaat teokset on koottu kabinetteihin I–VIII. Niissä on kuuluisia bysanttilaisten esikuvien mukaan maalattuja teoksia 1100-luvulta tai 1200-luvun alusta sekä Altkölnische Meister -ryhmän töitä, museon ilmoituksen mukaan myös Wilh. von Kölnin. Sitten flanderilaisen ja alasaksalaisen koulukunnan teoksia, maalareista erityisen huomionarvoisia sen perustaja Jan van Eyck (1445) ja hänen oppilaansa Hans Memling. Tässä yhteydessä on otettava huomioon, että luettelossa (jonka on laatinut taidemuseolaitoksen ylijohtaja Georg von Dillis, München 1839) Eyckin nimiin sijoitetut teokset k. 35, 36 ja 37 ovat joidenkin muiden mielestä Memlingin töitä, kun taas teokset k. 48, 49 ja 54 tulkitaan Eyckin tekemiksi. Jos ensiksi mainittuja kuitenkin vertaa Berliinissä oleviin Eyck-veljesten teoksiin (ks. tuonnempana), on taipuvainen luottamaan luettelon ilmoitukseen. Varmasti Eyckin maalaama on (k. 42) ”Luukas maalaamassa pyhän neitsyen kuvaa” ja Memlingin työtä (k. 63) ”Marian seitsemän iloa”. Kaikki nämä maalaukset ovat hyvin huomionarvoisia, koska niissä ilmenee Saksan taiteesta pian kadonnut suuntaus sekä tuon ajan töiksi harvinainen täydellisyys. Ilmaisu on jaloa ja kasvot ovat kauniit, henkilöhahmot pysyvät hyvin koossa, vaikka eivät olekaan virheettömiä; siveltimenkäyttö on taidokasta, etenkin Eyckin töistä ”Kolmen kuninkaan kumarruksessa” (k. 35), jossa kaksi kuningasta on maalattu Burgundin Filipin ja Kaarlen muotokuviksi, ja värit ovat ihmeellisen kauniit, aivan kuin nämä pian neljänsadan vuoden ikäiset kuvat olisi maalattu aivan äsken. Ei pidä myöskään unohtaa toista samanaiheista maalausta (45, ensimmäisessä salissa), jota pidetään saman mestarin työnä ja jonka taidearvo on varmasti hyvin suuri. He ovat myös maalanneet kauniita maisemia, mm. teoksen k. 42, jossa sellainen näkyy ikkunan läpi, ja teoksen 54, joka esittää pyhää Kristoforosta kantamassa Jeesus-lasta veden yli nousevan auringon valaiseman maiseman keskellä, mikä kaikki on tavattoman kauniisti ja eloisasti kuvattu. Pelkästään siirtymällä eteenpäin voi havaita, miten vähän viehätystä näiden rinnalla on niin alankomaalaisilla: Quentin Massysillä, Scorelilla, Coxciella, Heemskerckillä ja karmealla Mabusella, jotka elivät yli puoli vuosisataa myöhemmin, kuin yläsaksalaisellakin koulukunnalla (1400-luvun lopulta), Schönillä, Holbein vanhemmalla ja nuoremmilla (1500-luvun alusta ja puolivälistä) ulmilaisilla, Zeitblomilla, Schaffnerilla, Asperilla, Ambergerilla. Ensiksi mainitusta koulukunnasta ansaitsevat maisemamaalareina maininnan Bles (k. 90) ja Patinir (k. 94). Näiden kaikkien teoksista näyttää jo kadonneen Eyckin koulun bysanttilaisilta lainaama puhdas ja kaunis ilmaisu, mihin liittyi myös sen jäykkyyden lieventäminen. Yläsaksalaiseen koulukuntaan kuuluvalta Holbein nuoremmalta (toimi Augsburgissa), jota voitaisiin pitää merkittävimpänä poikkeuksena edellä sanotusta, on täällä vain muotokuvia, joista yksi on kuuluisa (77 toisessa salissa). Albr. Dürerin (1528), Saksan taiteen sankarihahmon, jonka maalauksia ei kaikkiaankaan ole kovin paljon, teoksista ovat täällä hänen kuuluisat ”Apostolinsa” (71, 76), hänen oma ”muotokuvansa” (k. 124), hänen opettajansa muotokuva (k. 139) sekä lisäksi ”ritareita” (1,3), todellisia surullisen hahmon ritareita, jäykkä ”Lucretia” (93) jne. Tuollaisten mainintojen esittäminen Dürerin tasoisen mestarin teoksista voi olla häpeämätöntä, mikäli ne todella ovat hänen käsialaansa, mutta jos vertaa mainittua hienosti maalattua muotokuvaa voimakkaasti hahmotettuihin apostoleihin ja merkillisesti piirrettyihin ritareihin, voisi luulla näkevänsä kolmen eri maalarin töitä. Hänen opettajansa Mich. Wolgemutin (Nürnbergistä) teoksia on useita. Myöskään Dürerin oppilaat Aldegrever, Altdorfer, Grünewald eivät erityisesti viehätä silmää, vaikka Saksan maalaustaiteen uuden kukoistuskauden katsotaankin alkaneen hänestä. Heidän teoksissaan näkyvät kuitenkin selvimmin sommittelun suuremman vapauden ohella piirustuksen edistysaskeleet. Tässä mielessä opettavainen on Altdorferin ”Arbelan taistelu” (k. 169). Täällä on yksi Lucas Cranachin (1400-luvun alkupuolelta) kauneimmista teoksista, ”Avionrikkojatar Kristuksen edessä” (56), jonka perusteella hänet oppii heti tunnistamaan, sillä hänen naisensa syvään uurretuissa liekinkeltaisissa puvuissaan ovat aina samanlaisia.

Ohitamme seuraavat kabinetit IX–XI, joihin on sijoitettu alankomaalaisten maalareiden työt, joita on runsaasti kaikissa taidemuseoissa, ja huomautamme vain nuoremman Tenier'n omalaatuisista ”apinateoksista” (k. 194, 195) sekä todella humoristisesta teoksesta (k. 250), jonka on maalannut hänen kilpailijansa Steen, ”iloinen majatalonisäntä”, joka hoiti tuota ammattia huvikseen ja tarjosi juotavaa vierailleen, kunnes köyhtyi, sekä Brouwerista (esim. k. 262, 273). Jätämme samoin sivuun salin III, jonka parhaita koristuksia ovat van Dyckin maalaamat muotokuvat, päästäksemme vanhempien saksalaisten luota museon toisen (tai ensimmäisen) erikoisuuden, hänen opettajansa Rubensin (1640) töiden ääreen, joita täällä on peräti 88 erikokoista teosta. Luettelo sisältää ihastuksen ilmauksia niistä monestakin. Kirjoittaja yritti turhaan ihailla ”Suuren viimeisen tuomion” (263) sommittelua ja ilmaisua tai värien yhdistelyä ja valosävyjen käyttöä ”Kirottujen ikuisessa tuomiossa” (256), joka jäi kirjoittajan silmissä sekavaksi massaksi. Paremmin hän käsitti teokset: ”Rubensin ja hänen puolisonsa muotokuva” (261), ”Lapsiryhmä” (268), ”Phoeben ja Elairan ryöstö” (297), ”Pyhän Laurentiuksen marttyyrikuolema” (298), pari Rubensin ja Snydersin ”metsästyskuvaa” sekä ”Pieni viimeinen tuomio” (k. 297), vaikka se onkin vain luonnos. Runsaslihaisten henkilöhahmojen ja sinipunaisten varjostusten vaikutuksen voinee voittaa vain täydellinen taiteentuntemus. Ruotsalaisten kannalta kiinnostavina mainittakoon vielä kuningas Sigismundin muotokuva (286), jossa hänet on kuvattu kokofiguurina luonnollisessa koossa, sekä van Dyckin maalaama Kustaa Aadolf Suuren muotokuva (k. 338). Samassa huoneessa ovat saman mestarin maalaamat Tillyn ja Wallensteinin muotokuvat (k. 347, 348). Salissa V on edelleen van Dyckin sekä Rembrandtin (1674), Frans Halsin ja Ferdin. Bolin maalaamia muotokuvia; mainitut kuuluvat Eeckhoutin, Gerard Doun ym. ohella hollantilaiseen koulukuntaan. Jo salissa III on useita tämän koulukunnan teoksia ja kabinetissa XI erityisesti useita Rembrandtin maalauksia, jotka kyllä ilmentävät hänen maneeriaan, mutta eivät kuulu hänen parhaisiinsa. Samassa huoneessa on samaan koulukuntaan kuuluvan Slingelandtin tavattoman kaunis maalaus (k. 285). Mainitsemme näiden muotokuvien ohella viidennestä salista vain Berghemin kauniin maiseman (299) ja Wynantsin toisen vastaavanlaisen (315), Ruysdaelin vieläkin kauniimman (328) sekä pari Schalkenin teosta, joiden aiheena on tulen loiste. Uudemman alankomaalaisen koulukunnan monista laatukuvista, kabinetti XIII–XVII, jotka kaikki ovat lajissaan erinomaisia, ei yksikään teos helposti erotu muita paremmaksi. Wouwermansin monista harmaan vivahteita viljelevistä teoksista on muuan ”ryöstöä” esittävä kuva (l. 442) sangen dramaattinen. Kukaan ruotsalainen ei halunne ohittaa ruotsalaisten ja saksalaisten ratsumiesten välistä ”kahakointia” (k. 428), johon on kuvattu koko Ruotsin armeija taistelujärjestykseen ryhmitettynä. Vielä toista Berghemin kaunista ”maisemaa” (k. 435) ei pidä ohittaa, ei myöskään Everdingenin toista samanmoista (k. 501) eikä Ruysdaelin ”vesiputousta” (k. 475). Koko kabinetti XVI on täynnä van der Werffin raamatullisia kuvia, jotka on toteutettu omalaatuisella imelällä maneerilla ja vernissattu kiiltäviksi. Kokoelman täydentävät muutamat Potterin siveltimestä lähteneet lehmät (k. 511).

Merkittävintä salissa VI ovat muutamat Murillon (1682) ”kerjäläiskuvat”; hän on täällä parhaiten edustettuna espanjalaisten taiteilijaveljiensä Spagnoletton, Velazquezin ja Zurbaranin sekä Poussinin, Joseph Vernet'n ja Claude Lorrainin (1682) ym. taiteilijoiden teosten rinnalla; viimeksi mainitulta on täällä ”aamukuva” (404) ja ”iltakuva” (414).

Monetkin vanhoista italialaisista ovat täällä toki edustettuina yksittäisten teostensa välityksellä. Berliinissä on kuitenkin ainakin nimellisesti enemmän maalauksia tuolta aikakaudelta. Münchenissä on Cimabuen (1300) teoksista merkittävä ”Marian rintakuva”, luultavasti vanhin italialaisen taiteen muistomerkki Saksassa. Puulle maalatun teoksen tausta on kultaa samoin kuin Reininlaakson alaosan vanhan koulukunnan töissä. Kabinetissa XIX on kuusi hänen oppilaansa Giotton teosta. Tämän maalausten voimakaspiirteiset ja varjojen tummentamat kasvot, jotka näiltä piirteiltään paremmin vastaavat vanhimpien saksalaisten teoksia, ovat aivan erilaisia kuin Giovanni da Fiesolen (k. 600 ff.) ja Gentile da Fabrianon (k. 542) maalaamat. Nämä molemmat ovat lähes vuosisadan verran myöhempiä kuin ensiksi mainitut, ja heidän pyrkimyksensä saada henkilöiden ilme intohimottomaksi ja pyhäksi on johtanut kasvojen värin vaalentamiseen ja etenkin Gentilen teoksissa emalimaalausta muistuttavaan vaikutelmaan. Jos heitä taas vertaa heidän aikalaisiinsa Eyckiin ja Memlingiin, ovat viimeksi mainitut tekniikassaan paljon heitä pitemmällä. Italialaisilla oli kuitenkin alusta asti enemmän itsenäisyyttä, subjektiivisuutta, pyrkimystä ideoiden tavoittamiseen, kun taas Eyckin koulukunta oli vielä jossakin määrin sidoksissa bysantismin kaavoihin. Tuollainen itsenäisyys ilmeni yhtä varhain toscanalaisten koulukuntien piirissä sommittelun vapautumisena, hahmojen alastomuutena ja pyrkimyksenä luonnonmukaisiin muotoihin. Tähän ryhmään kuuluvat Uccello (k. 548), Masolino (k. 563), Masaccio (k. 549–50), Filippo Lippi (557, k. 568), myöhemmässä vaiheessa Ghirlandaio (559–60) ja Andrea Verrocchio, joka käytti lähtökohtanaan antiikin veistoksia (546, k. 562), kaikki 1400-luvulta. On kuitenkin pakko todeta, että lukuun ottamatta viimeksi mainittua heidän ja heidän hengenheimolaistensa täällä ja Berliinissä olevat teokset eivät herätä huomiota muotojensa kauneuden ansiosta. – Heidän vaille huomiota jättämänsä kasvojen kauneuden otti sienalaisten mestareiden (Giovanni da Fiesole) hengessä vaaliakseen umbrialainen koulukunta, jonka etevimpiä edustajia olivat Perugino (1524), Raffaellon opettaja, (etenkin maalaus 561) ja hänen aikalaisensa Francesco Francia, jonka rukoileva madonna (579 – Berliinissä on siitä jäljennös) on oman aikansa teokseksi tavattoman kaunis. Samaan aikaan aloittivat Squarcione (1474) ja Mantegna (k. 564, 599) Padovassa sekä Giov. Bellini (1516), ”Neitsyt lapsen ja pyhimyksen seurassa” (562), ja Cima da Conegliano (k. 598) Venetsiassa, jonne Antonello oli tuonut Messinasta öljymaalaustaidon, omat koulukuntansa, jotka seurasivat piirustuksessaan antiikin veistosten esikuvia ja herättivät myöhemmin huomiota maalauksiinsa sijoittamillaan kauniisti poimuttuvilla verhoilla ja väreillään. (Vanhimpien teokset on maalattu temperalla, sidosainetta sisältävillä vesiväreillä.) Sitten tulevat suuret mestarit, jotka yhdistivät muodon täydellisyyden ilmaisun jalouteen. Kukaan ei jätä heidän teoksiaan luettelosta etsimättä. Mainitsemme tässä muutamista erikoisuuksista. Niihin kuuluu L. da Vincin (1519, Andrea Verrocchion oppilas) työnä pidetty ruma ”Madonna” (367), jolla ei ole mitään yhteistä hänen ”Ceciliansa” (550) kauniin hahmon kanssa. Tämä viimeksi mainittu taulu taas muistuttaa tekotavaltaan silmiinpistävästi Wienissä Esterhazyn taidekokoelmassa olevaa Madonnaa, jota eräät kuitenkin väittävät Luinin työksi. Tämän Leonardo da Vincin oppilaan töistä on näytteillä ihmeellisen kaunis ”madonna” (589), jota kirjoittajan kaltainen ei-asiantuntija katselee melkeinpä mieluummin kuin itsensä Raffaellon (1483–1520) ”Madonna della tendaa”, joka on saanut nimensä taustana olevan verhon mukaan ja josta kuningas Ludvig on saanut maksaa 64 000 reiniläistä floriinia. Mainitusta maalaustaiteen ruhtinaasta täällä on kaksi muotokuvaa, joita väitetään hänen omakätisiksi teoksikseen, tavallisesti esitetty (585) on luultavasti aito ja toinen on aivan erilainen kuin se (k. 577). Michelangelo Buonarrotin (1563, Ghirlandaion oppilas) teoksista on nähtävänä kaksiosainen maalaus (k. 569), joka esittää vapahtajaa Öljymäellä, ensin rukoilemassa ja sitten lähestymässä nukkuvia opetuslapsiaan, vaikka tiedetäänkin, että olemassa on vain yksi varmasti hänen tekemänsä öljymaalaus, Firenzessä. Firenzeläisen koulukunnan teoksista nähtävissä on lisäksi erinomaisia töitä, Andrea del Sarton madonna (548) ja Fra Bartolomeon ”pyhä perhe” (554). Raffaellon oppilaan Giulio Romanon nimissä olevista teoksista ei Saksassa ole nähtävissä mitään erityisen ilahduttavaa, lukuun ottamatta hänen Dresdenissä olevaa madonnaa ja isoa vatia esittävää maalaustaan; siellä on muitakin roomalaisen koulukunnan erinomaisia teoksia. Dresdenissä ovat myös parhaat Correggion (1534) teokset, vaikka Münchenissä olevista töistäkin ”Pyhimykselle ilmestyvä madonna” (582) lienee aito. Ainakin madonna vaikuttaa melkeinpä kauniimmalta kuin mikään Dresdenissä olevista. Huomionarvoinen ja kaunis on myös al fresco -menetelmällä maalattu ”enkelin pää” (k. 539 a). Kaunis työ on Pacchiarotton, Raffaellon tavoin Peruginon oppilaan, ”P. Fransiskus” (k. 560). Venetsialaista koulukuntaa parhaiten edustavat työt ovat Wienissä ja Dresdenissä, eniten niitä on ensiksi mainitussa paikassa. Münchenissä ovat parhaat teokset useiden Tizianin (1576 – kuoli 99-vuotiaana) maalaamien erinomaisten muotokuvien ohella ”Jupiter ja Antiope” (k. 634) ja ”Venus paljastaa bakkantille rakkauden salaisuudet” (524). Viimeksi mainittu teos muistuttaa sommittelultaan suuresti Wienissä olevaa maalausta, joka on saanut nimensä del Vaston rakastajattaren mukaan. Ei pidä myöskään ohittaa Pordenonen ”soittavaa seuruetta” (486) eikä Tizianin oppilaan Paris Bordonen ”naisen muotokuvaa” (487). Se on maalattu tavattoman hyvin ja osoittaa, mistä ovat lähtöisin ne lihavat, kultakiharaiset naiset, joita näkee hänen Wienissä olevissa teoksissaan. Tintoretton (1594) maalaamia muotokuvia näkee kaikissa kokoelmissa kuten täälläkin, eivätkä Paolo Veronesen (1588) täällä olevat työt ole Wienissä tai Dresdenissä olevien veroisia. Sitä vastoin täällä ovat taiteen restauraation toimeenpanijan Annibale Carraccin (1619) parhaisiin kuuluva teos ”Eros ja Anteros” (520) sekä muista eklektikkojen (bolognalaisen koulukunnan) töistä paras osa Guido Renin (1649) Saksassa olevasta tuotannosta: ”Marian taivaaseenastuminen” (531), pyhä ”Hieronymus” (450), ”Katuva Pietari” (k. 622) ja ”Johannes” (k. 632) – kaikki erinomaisia töitä – ja lisäksi on nähtävissä hyviä Domenichinon, Guercinon, Albanin, Sassoferraton, Carlo Dolcen ja muiden teoksia. Myös ns. naturalistit (napolilainen koulukunta) ovat edustettuina monin teoksin; ennen muita Michelangelo Caravaggio (1609), jolta täällä on vaikuttava ”Paimenten kumarrus” (521); lisäksi jo mainittu Spagnoletto, Salvator Rosa, jolta on useita maisemia, erityisesti huomionarvoinen maalaus joesta, josta soturit juovat syvässä rotkossa (k. 611), Michelangelo Cerquozzi, Luca Giordano, Palma nuorempi ym.

Leuchtenbergin galleriassa Münchenissä on pieni valikoitu kokoelma pääasiassa italialaisten, alankomaalaisten ja uudempien mestareiden teoksia. Taidehistorian kannalta ehkä arvokkain on alkuperäisen teoksen kokoinen jäljennös Leonardo da Vincin ”Ehtoollisesta”; Joseph Bossi (1816) on tehnyt sen liidulla paperille, kaikki asiantuntijat kiittävät sitä, ja se on erityisen arvokas siitä syystä, että alkuperäisteoksesta on jäljellä vain muutamia epäselviä palasia. Aivan pinakoteekissa olevan näköinen ja yhtä vähän viehättävä madonna on pantu Leonardo da Vincin nimiin. Useita teoksia esitellään Luinin töiksi, yksikään ei kuitenkaan ole yhtä kaunis kuin mainittu madonna pinakoteekissa. Leonardon toisen oppilaan, Andrea Salainon, töistä täällä on ”Madonna ja lapsi, istumassa pyhän Annan sylissä”; se on varsin samankaltainen kuin ensiksi mainitun teokset ja kauneudessaankin niiden veroinen. Erään kardinaalin muotokuva ilmoitetaan Raffaellon maalaamaksi. Ihania töitä ovat Murillon ”Piispa rukoilemassa enkeliä” ja ”Madonna”; tämän miehen oppii näissä teoksissa tuntemaan sekä hengeltään että värienkäytöltään aivan toiselta puolelta kuin pinakoteekin tauluissa. Tizianin maalaama ”Madonna ja lapsi, vierellään Johannes Kastaja ja pyhä Yrjänä” ansaitsee erityistä huomiota, ei pelkästään parempana teoksena kuin mikään pinakoteekissa ja Wienissä olevista hänen töistään, vaan myös siitä syystä, että tuollainen ympäristö on tyypillinen Tizianin pyhästä perheestä maalaamille kuville. Täällä on toinenkin samanlainen, jossa Paavali on pyhän Yrjänän paikalla. Monista alankomaalaisen koulukunnan teoksista kirjoittaja mainitsee vain van Dyckin kauniin maalauksen, johon on kuvattu ”Kaarle II, Jaakko II ja prinsessa Maria” lapsina. Uudempien joukossa on monia ranskalaisia, kuten David (1826), Vernet (Carle) (1837), Gérard (1837), Richard, joiden työt ovat Saksassa harvinaisia. Viimeksi mainitun sangen hupaisassa maalauksessa Henrik IV viskelee makeisia hänen Gabriellansa sängyn alle piiloutuneen Bellegarden herttuan noukittaviksi sanoen: ”Kaikilla elävillä on oltava jotakin ravinnokseen!” Hessiltä (Peter), historiamaalarilta, on täällä useita hyviä teoksia. Myös ruotsalaisilla, joiden teokset lienevät harvinaisia vieraita ulkomaisissa museoissa, on täällä edustajansa: Fahlcrantzin ”Maisema Gripsholmista” ja Bergerin maalaus ”Kalmarin satamasta”, joista ensiksi mainittu on pieni, erinomaisen kaunis teos. Vielä suurempi harvinaisuus on suomalaisen Alexander Lauréuksen (kuollut Roomassa 1823 37-vuotiaana) maalaama tutkielma liekkien loisteesta, ”Italialainen osteria”, joka lienee hyvinkin Honthorstin tai Schalkenin vastaavanlaisten teosten veroinen. Luettelossa hänen nimekseen on merkitty: ”Lareus A. (Schwede)”. Leuchtenbergin galleriassa on lisäksi muutamia arvokkaita veistoksia, joista merkittävin teos on Canovan kolme ”sulotarta”. – Galleria on avoinna torstaisin. Muina päivinä sinne voi päästä ilmoittautumalla etukäteen intendentille, joka lisätäkseen muutenkin kyllin suuria tulojaan toimimalla oppaana pitää tarkoin huolen, että eri seurueet eivät pääse sisälle yhtä aikaa. Ja jos yksinäinen henkilö ilmoittautuu, tämä merkitsee hänen tulkintansa mukaan yhtä seuruetta.

 

Keisarillinen ja kuninkaallinen (K. K.) Itävallan maalaustaiteen museo sijaitsee Wienissä ranskalais-italialaisen maun mukaan rakennetussa, mutta silti varsin kauniissa Belvederen huvilinnassa Landstrassen esikaupungissa. Dresdenin taidemuseon jälkeen, jossa luettelon mukaan on 2 000 numeroitua teosta, tämä maalaustaiteen museo on Saksan suurin ja siellä on numeroituja teoksia n. 1 600; Berliinin museossa taas tauluja on 1 268 ja Münchenin museossa 1 269. Kun kyseessä ovat tuollaiset massat, on mahdotonta tarjota kävijälle mitenkään riittävää opastusta. Silti juuri se seikka, että arvokkaimman ja opettavimman aineiston löytäminen tällaisesta paljoudesta on vaikeaa, saanee sellaisen henkilön, joka ei ole taiteentuntija ex professo [ammatin puolesta], pitämään lyhyehköäkin esittelyä kiinnostavana.

Wienin taidemuseo tarjoaa Münchenin museoon verrattuna eniten ihailtavaa venetsialaisen ja ehkä napolilaisen koulukunnan piiristä. Myöskään täällä olevilla alankomaalaisen koulukunnan teoksilla ei osaksi ole vertaa Saksan muissa taidemuseoissa. Samoin uudempien saksalaisten, erityisesti itävaltalaisten, taiteilijoiden teosten kokoelma on erityisen huomionarvoinen. Samaa ei voi sanoa varsinaisista saksalaisista koulukunnista, vaikka niiden teosten määrä ei toki ole vähäinen. Kokoelmassa on kuitenkin vain yksittäisiä töitä, jotka ansaitsevat erityistä huomiota. Italialaisten ja alankomaalaisten parhaat maalaukset ovat linnan keskimmäisessä kerroksessa, ja pysyttelemme enimmäkseen siinä. Lisäksi Wienissä halutaan uskoa, että siellä tiedetään kaikkien erityisen merkittävien maalausten historiallisista vaiheista enemmän kuin muualla, joten niiden aitous voidaan selvittää historiankin tietä. Museon johtaja Peter Krafft, joka on itsekin kuuluisa taidemaalari, esitti kirjoittajalle hyväntahtoisesti muutamia esimerkkejä tästä. Luettelokin todistaa totuudenrakkaudesta, koska siinä selitetään monet maalaukset väärennöksiksi, vaikka niihin on merkitty jonkun kuuluisan mestarin nimi tai nimikirjaimet. Ja silti jotkut asiantuntijat ovat valmiita väittämään, että kaikki asiat eivät täällä ole kohdallaan.

Noudatamme selvyyden vuoksi salien numerojärjestystä. Keskimmäisen kerroksen ensimmäisessä ja toisessa salissa ovat venetsialaisen koulukunnan teokset. Ensimmäisessä on suurin osa Paolo Veronesen teoksia, joista kuitenkin osa on tasoltaan huonompia kuin hänen Dresdenissä olevat työnsä. Parhaat lienevät: ”Kristus ja katuva Magdaleena” (1), ”Kolme viisasta miestä” (30) ja ”Juudit” (34). Hänen ”perillistensä” työ (maalaustaiteen historia mainitsee yhden pojan, Carlo Caliarin) ”Paimenten kumarrus” on varsin korkeatasoinen. Sen värit ovat raikkaammat kuin Veronesen omien teosten, jotka ovat kauttaaltaan hirvittävästi ”nachgedunkelt” [tummentuneet] ja joissa tätä nykyä kasvojenkin väri on vallitsevasti vihreänsininen. Giorgionen, Tizianin oppilastoverin (Bellinin ateljeessa), paras teos lienee ns. ”Itämaan maanmittarit” (6), vaikka myös muuan ”soturi” (36) on muodoltaan ja väreiltään erinomainen. Myös Bellinin oppilaisiin kuuluneen Palma vanhemman, Tizianin oppilaiden Bordonen (jonka maalauksia on sekä tässä salissa että seuraavassa, mm. mainittu naishahmo) sekä Tintoretton (etenkin kauniita muotokuvia) ja Veronesen oppilaan Bassanon työt täyttävät salin muun tilan. – Toisessa salissa päähenkilö on Tizian. Hänen ”Ecce homonsa” (19) on kuuluisa; hänen ”Danaensa” melkeinpä kauniimpi kuin mikään Dresdenin Venuksista, ja upea se allegorinen maalaus, joka sisältää edellä mainitun del Vaston rakastajattaren muotokuvan (61) ja joka selvästikin on vapaa mukaelma Venuksesta ja bakkantista. Vaikka jo hänen Münchenissä pinakoteekissa ja Leuchtenbergin galleriassa olevat madonnansa hämmästyttävät, ihmetys on vielä suurempi täällä, missä niitä on kolme (39, 41 ja 45), sillä ne eivät missään suhteessa muistuta muita teoksia eikä niissä ole mitään viehättävää, vaikka värit ovat kärsineet vähemmän ja näyttävät raikkailta. Onneksi niihin ei ole merkitty nimikirjoitusta. Melkeinpä vielä hämmästyttävämpi on jäykkä ”Lucretia” (4). Sitä kauniimpia ovat eräät muotokuvat, mm. ”Kaarle V”, joka on myös Münchenissä. Alessandro Varotarin (1650), Palma nuoremman tavoin myöhempiin naturalisteihin luetun maalarin, ”Avionrikkojatar” (21) kestää hyvin vertailun Tizianin nimissä olevaan saman aiheen kuvaukseen (62). Huomiota ansaitsevat myös saksalaiset Loth ja Calcar, jälkimmäinen oli Tizianin oppilas, ensiksi mainittu, joka eli vuosisataa myöhemmin, osoittautuu täällä olevassa teoksessaan ”Jaakob siunaa Joosefin poikia” (28) sekä useissa Münchenissä olevissa töissään yksinkertaisen ja suurenmoisen taiteen tekijäksi. Vanhempien venetsialaisten joukossa merkittävin on Bellinin ”Nuoren naisen muotokuva” (43). Kolmannessa salissa on roomalaisen koulukunnan maalauksia, ennen kaikkea kolme huomionarvoista Raffaellon työtä. Lisäksi: Peruginon nimiin pantu ”Madonna ja lapsi” (12); Giulio Romanon työksi esitelty ”Evankelistojen tunnukset” (18), pieni, näppärästi suunniteltu ja omaperäinen teos samoin kuin ”Pluto” (37), joiden suuren arvon kuitenkin voinevat tajuta vain suuret tuntijat. Myöhemmiltä ajoilta ovat Salvator Rosan ”roomalaiset taistelukuvat” (54, 56) sekä eklektikkoihin luetun Raffaellon ”stanzojen” entistäjän Carlo Marattan (1713) ”H. Wilhelm” (”Büssender Krieger”, 36) sekä useat Raphael Mengsin (1779) kuuluisat maalaukset.

Neljännessä salissa, joka on nimetty firenzeläisen koulukunnan mukaan, on pari Fra Bartolomeon ja Andrea del Sarton työtä, jotka eivät ole erityisen hyviä (pelkästään Michelangelon ”mukaan” ja Leonardo da Vincin ”mukaan”), ja lisäksi alkuperäisteoksia pelkästään taiteen rappion kaudelta tai myöhemmältä sen restauraation jälkeiseltä ajalta. Tämän myöhemmän kauden maalauksista kuuluisa on Christofano Allorin (1621) ”Juudit” (20). Luettelossa ”Francesco Vannin koulukunnan” (tämä taiteilija on luettu taiteen rappiokauteen) työksi merkitty ”Madonna ja lapsi” (38) on lempeästi viehättävä Raffaellon teosten tapaan. Viidennessä, bolognalaiselle koulukunnalle omistetussa salissa on Carraccien ja heidän seuraajiensa töitä. Annibale Carraccin parhaisiin kuuluva ”Venus ja Adonis” (13) sekä useita Guido Renin ja Guercinon teoksia. Carraccien töitä on vielä seuraavassa kuudennessa salissa, mutta sen pääkoristuksena ovat Correggion maalaukset ja niiden joukossa ”Io” (19), Berliinissä olevan maalauksen toisinto. Ei tiedetä, onko niistä kumpikaan jäljennös. Hänen seuraajansa il Parmigianinon (Franc. Mazzuolin) teos ”Pyhä Katariina kahden enkelin seurassa” on huomiota herättävän kaunis. Seitsemännessä salissa on useiden eri koulukuntien teoksia. – Harvinaisimpiin kuuluvat Tizianin oppilaan Andrea Schiavonen useat teokset sekä muutamat napolilaisen koulukunnan maalareiden Antonello da Messinan (1400-luku) ja Solimenan (1747) teokset. Useita hyviä Luca Giordanon (1705) maalauksia on esillä.

Alimpaan kerrokseen sijoitetuista jo mainittujen mestareiden teoksista mainitsemme Tizianin ”Lucretian” ja Paolo Veronesen samanaiheisen työn, pelkästään kummankin epäonnistuneiden piirteiden takia. Aihe näyttää todellakin uhmanneen kaikkien taiteilijoiden kykyjä, minkä saattaa havaita myös Münchenissä olevasta Dürerin työstä. Tizianin maalauksessa on merkintä ”Sibi Titianus F”. Veronesen Lucretialla on kuitenkin kauniit kasvot. Tizianin ”maisema” (2. sali, 18) on harvinaisuus. Samassa huoneessa on myöhemmän ajan taidemaalarin, 1770 kuolleen Cignarolin kaunis ”Madonna ja lapsi sekä pyhimyksiä” (2). Kolmannessa salissa on näytteillä (4) toinen toisinto Münchenissä Michelangelo Buonarrotin nimiin pannusta maalauksesta ”Kristus Öljymäellä”, joka täällä kuitenkin ilmoitetaan vain jäljennökseksi. Tuossa sekä 4. salissa on näytteillä myös suuri määrä napolilaisen koulukunnan maalareiden Spagnoletton, Salvator Rosan, Luca Giordanon ym. töitä samoin kuin saksalaisen Rosa di Tivolin (Phil. Roos, 1705), jonka teokset ovat varsin harvinaisia muualla kuin Dresdenissä.

Alankomaalaisten maalareiden teoksia täällä on varsin paljon. Keskikerroksessa, jossa on parhaiden teosten paikka, on ensiksi edessä varsinainen hollantilainen koulukunta, mukana useita Rembrandtin maalaamia muotokuvia sekä Govaert Flinckin, Hoogstratenin ja Koninckin teoksia. Sitten on toisessa salissa pelkästään maisemamaalauksia, myös muiden kuin alankomaalaisen koulukunnan taiteilijoiden tekemiä. Saksalaisen koulukunnan maalausten seassa täällä näkee varhaisimpien maisemamaalareiden Patinirin, Blesin ja Corn. Massysin luonteenomaisia töitä, kaikki nämä 1500-luvun alusta. Jan Brueghel (1525, ”Sametti-B.” tai ”Kukka-B.”) ja hänen seuraajansa, Fouquier, Savary, Vinckeboons ym., muuttivat maisemamaalauksen pelkäksi koristeluksi, tapettimaiseksi taustaksi maalauksen pääaiheelle, naiskuvalle, allegorialle jne., kuten jo vanhimmat saksalaiset olivat menetelleet korvatessaan bysanttilaisten kultapohjan tai yksivärisen tai ruudullisen taustan maisemalla ottaen kuitenkin jossakin määrin perspektiivin huomioon. Rubens muutti maisemamaalauksen luonnon jäljittelyksi. Hänen seuraajiaan olivat: Bril, Elsheimer, Liss, Poelenburgh. Gaspard Poussin (1675) maalasi ihannoivasti ottaen tosin huomioon luonnonmukaisuuden ja valitsi myös täyteaiheiksi antiikin arkkitehtuuria sekä kohtauksia antiikin tarinoista. Täällä on useita hänen sekä hänen seuraajansa J. F. van Bloemenin (Orizonte, 1748) hyviä maalauksia. Samaa voidaan sanoa Ad. Pynackerin, Fr. Moucheronin ja Jac. van Artois'n osalta; nämä kaikki olivat Claude Lorrainin (1682) oppilaita, Lorrainin, jonka maisemat eivät ole romanttisia niin kuin Poussinin, vaan avaria näkymiä, joille tyypillisiä ovat puuryhmät ja selkeä valaistus. Kaikki mainitut jäljittelivät etelän maisemia, Sachtleven (tai Saftleven, 1685), jonka maalaus on täällä nro 44, sitä vastoin Reinin seutuja. Kaksi hänen työtään on ns. vihreässä kabinetissa (81 ja 82). Ihannoivan maisemamaalauksen yksi haara on idyllimaalaus. Senkin vanhimmat muokkaajat Wijnants ja Weenix ovat täällä edustettuina, vaikka työt eivät edustakaan mainittua, heille luonteenomaisinta tyyliä. Jälkimmäisen oppilas Nicol. Berghem (1683) on paras tämän suunnan taitaja. (Täällä on useita hänen pienikokoisia maalauksiaan, vihreässä kabinetissa 39, 47, 86, 92, 93.) Myös mainittu Rosa di Tivoli kuuluu tähän ryhmään. Samaan aikaan Poussinin, Clauden ja Berghemin kanssa eli Jac. van Ruysdael (1681), joka kuvasi uskollisesti luontoa, mutta nimenomaan sen majesteettisuutta ja ihmisen aikaansaannokset voittavaa mahtia. Hänen teoksiaan täällä on kaksi pienehköä maalausta (29 ja 36), hänen oppilaansa Hobbeman teoksia yksi, ja samoin tähän koulukuntaan kuuluvan Aert van der Neerin työtä kaunis ”kuutamomaalaus” (16). Lisäksi: Bonaventura Petersin ja Backhuysenin (1705) merimaisemia. – Seuraavassa kolmannessa salissa on kokoelma van Dyckin maalaamia muotokuvia ja harvinaisen suuri määrä saman mestarin luomia historiamaalauksia. Emme uskalla ratkaista, ylittävätkö hänen kaksi Münchenin pinakoteekissa olevaa ”ristiltäottoaan” nämä täällä olevat, jotka eivät vaikuta täysin onnistuneilta; Berliinissä on kuitenkin ”Pyhän hengen vuodatus”, joka kiistatta kuuluu hänen parhaisiin historiallisiin sommitelmiinsa. Neljännessä salissa säilytetään hänen opettajansa Rubensin maalauksia, joista parhaat ovat: ”Loyola parantaa riivattuja” (1) ja ”Ihmeidentekijä Francisco Xavier” (3) – ehkä upeimmat Rubensin teokset tässä katsauksessa mainituissa museoissa, pidettäköön millaista melua tahansa mainittujen Münchenissä olevien maalausten taiteellisesta arvosta. Monista laatukuvista kiinnitämme huomiota vain muutamiin vihreässä kabinetissa oleviin Fr. van Mierisin ja Terborchin erityisen hienoihin töihin. Mainitussa kabinetissa ja kuudennessa salissa ei myöskään pidä ohittaa useita Steenwijk vanhemman ”sisäkuvia” eikä liioin viidennessä Rubensin hyviä muotokuvia ja harvinaislaatuisia maisemamaalauksia. Ns. valkoisessa kabinetissa on mielenkiintoinen kukkamaalausten ryhmä, tekijöinä Seghers, Thielen, Mignon, Heem 1600-luvulta sekä Huysum ja Rachel Ruysch 1700-luvulta ym.

Vanhimpien saksalaisten koulukuntien teosten paikka on kolmannessa kerroksessa. Vanhimmilta ajoilta niitä on varsin niukasti, mutta vanhemman yläsaksalaisen ja alankomaalaisen koulukunnan teoksia on kyllä määrällisesti paljon, mutta valikoima ei ole hyvä. Ensiksi mainittu on sijoitettu ensimmäiseen saliin, ja sen piiristä merkittävin teos on Michael Wolgemutin (1519) alttaritaulu, johon liittyy kaksi kummaltakin puolelta maalattua sivusiipeä, (47), kaikki täynnä pyhimysten ja kirkkoisien kuvia. Hänen kuuluisan oppilaansa Albrecht Dürerin oppii täällä tuntemaan uudelta puolelta katsellessaan kahta maalausta (15 ja 18), joiden aiheet ovat ”10 000 marttyyria” ja ”kolminaisuus”. Hahmot on piirretty hyvin samaan tapaan kuin muutamissa Raffaellon alkuvuosien töinä pidetyissä Münchenissä olevissa maalauksissa (pinakoteekissa k. 571, 576, 583). Dürerin omakuva sisältyy kumpaankin maalaukseen. On muuten mahdotonta tunnistaa näissä teoksissa saman käden työtä kuin eräissä saman mestarin jo mainituissa Münchenin kokoelmassa olevissa teoksissa, nimittäin hänen ”apostoleissaan”, hänen ”omassa muotokuvassaan” ja ”Lucretiassa”. Viimeksi mainittu ja hänen ritarihahmonsa ovat samaa tyyliä kuin täällä olevat kaksi madonnaa (26 ja 28). Pari muotokuvaa todistaa sen sijaan paremmin suuresta mestarista. Lisäksi huoneessa on useita Cranach nuoremman ja Holbein nuoremman teoksia ja useita yläsaksalaisen koulukunnan töitä sekä useiden Dürerin oppilaan Aldegrafin (Aldegrever, 1560) maalaamien muotokuvien ohella hänen erityisen hyvä teoksensa ”Ympärileikkaus” (73). Muuan Memlingin tekemäksi väitetty maalaus (82) ei voine olla hänen käsialaansa. Toisessa salissa, jossa on vanhan alankomaalaisen koulukunnan maalauksia, ansaitsevat neljästä Eyck-veljesten nimiin pannusta teoksesta erityistä huomiota Jan van Eyckin seisova ”Madonna” (15) ja ”Muotokuva” (12). Muista muistutamme Patinirin maalaamasta ”maisemasta” (43), jonka aiheena on Jeesuksen kaste sekä kolmesta van Blesin työstä (73, 74, 75). Lisäksi siellä on kolme maalausta (54, 56 ja 64), jotka on luonut Hemessen, suhteellisen tuntematon 1500-luvun puolivälissä toiminut taiteilija; niiden kaikkien aiheena on Matteuksen kutsuminen apostolin tehtävään, ja etenkin nro 64 sekä saman miehen maalaama ”pyhimys” (63) ovat kauniita töitä. Molemmissa seuraavissa saleissa, joissa on myöhempien alankomaalaisten ja saksalaisten mestareiden töitä, on useita merkittäviä teoksia tavallisesti väheksytyltä kaudelta, jolloin saksalainen koulukunta matki italialaisia, ja ne osoittavat, että tähän vaiheeseen luettujen maalareiden töillä on toisinaan melkoisestikin taiteellista arvoa. Tällaisia teoksia ovat Franck vanhemman (1606) kaksi komeaa maalausta (34, 35) kolmannessa salissa ja yksi Rottenhammerin (1608) työ, neljännessä salissa nro 8. Sitä vastoin monet Fr. Florisin (de Vriendtin) ja Octav. van Veenin (Ottoveniuksen) teokset todistavat ilmeisestä taiteen rappiosta. Neljännessä salissa on myös useita 1700-luvun maalauksia, jotka samassa kerroksessa vasemmalla olevan maalaustaiteen uusimpien aikaansaannosten suuren kokoelman kanssa yhdessä antavat Saksan uusimman taiteen kehityksestä monivivahteisen kuvan, jollaista ei muista Saksan museoista saa. Tilanpuute estää meitä mainitsemasta niiden joukossa olevia monia erinomaisia ja ansiokkaita teoksia. Yleensä uudempien taiteilijoiden teosten ääressä antautuu helposti ihailemaan värien raikkautta ja loistoa sekä valon ja varjon jyrkkää eroa, joka saa suorituksen vaikuttamaan voimakkaalta ja luonteikkaalta. Kirjoittaja, joka opasti muuatta nuorta naista tässä museossa, joutui ponnistelemaan tavattomasti saadakseen hänet vakuuttumaan vanhempien mestareiden paremmuudesta. Edestakaiset vaellukset uusien maalausten luota vanhojen luo ja takaisin eivät hyödyttäneet mitään. Vasta kun hän oli saanut jonkin aikaa rauhassa tarkastella uudempien töitä, hän sanoi: ”Nämähän ovat kaikki samanlaisia; luulenpa, että vanhat ilahduttavat minua enemmän.” Hänen luontainen hyvä arvostelukykynsä oli osunut aivan oikeaan. Vain sisäinen arvo, syvyys, pystyy yhä uudelleen saamaan valtoihinsa katseen ja mielen.

Esterhazyn galleriassa, joka sijaitsee ruhtinaan kesäpalatsissa Mariahilfin esikaupungissa, on hyvin arvokkaita teoksia. Merkittävimmät ovat Leonardo da Vincin nimissä oleva ”Maria ja lapsi ja kaksi naispyhimystä” (Museo 36, nykyisin 11. huoneessa) sekä Rembrandtin kuuluisa ”Käsienpesu” (2. huone, 58). Asiantuntijat ovat olleet taipuvaisia pitämään ensiksi mainittua maalausta B. Luinin työnä. Jollei kummankaan mestarin teoksista ole nähnyt muita kuin Münchenissä olevat Leonardon ”Pyhän Cecilian” ja Luinin ”Madonnan ja lapsen”, havaitsee ko. maalauksen muistuttavan tekotavaltaan silmiinpistävästi ensiksi mainittua näistä teoksista. Se ei annettujen tietojen mukaan ole täällä ainoa Leonardon työ, vaan sillä mainitaan olevan kolme sisarteosta, joista mikään ei kuitenkaan näytä sisarussarjaan kuuluvalta. Näiden joukossa on mestarin muotokuva (museo 44, nyt 11. huoneessa), johon on merkitty teksti: della Torrelle L. d. V. Täällä on myös kaksi Luinin nimissä olevaa teosta, joista ”Pyhä perhe” (11. huone, 16) on varsin kaunis, vaikka se ei olekaan verrattavissa mainittuun verrattoman kauniiseen madonnaan. Raffaellon työksi mainitussa teoksessa ”Madonna ja lapsi sekä Johannes” pidetään vain lasta hänen itsensä maalaamana. Galleriassa on lisäksi runsaasti maisemamaalauksia eri ajoilta sekä kaunis ja harvinaislaatuinen kokoelma ranskalaisten ja espanjalaisten mestareiden teoksia. Huomionarvoisia ovat myös Steenwijk vanhemman maalaama ”Pietarin vapauttaminen vankilasta”, joka on kaikissa kokoelmissa, mutta täällä oleva kappale on erinomainen, sekä yksi Potterin teos (2. huone, 13), harvinaisuus missä tahansa kokoelmassa.

Liechtensteinin galleria ruhtinaan linnassa Rossaun esikaupungissa kuulunee suurimpiin yksityisiin taidekokoelmiin. Paljouteen sisältyy varmasti yhtä ja toista hyvää, mutta näyttää siltä, että suurin osa teoksista on koottu suurestikaan valikoimatta. Kirjoittajalla oli tilaisuus käydä tässä galleriassa vain kerran eikä hänellä ollut ennakolta mitään tietoa sen merkkiteoksista eikä luetteloakaan. Kreivi Friesin kokoelmassa, jota kirjoittaja ei saanut nähdä, kuuluu olevan Dürerin maalaama ”Marian kuolema”, johon sisältyvät Maksimilian I:n ja Burgundin Marian muotokuvat ja joka on erityisen kuuluisa.

 

Kirjoittaja rohkenee tuskin ryhtyä käsittelemään Dresdenin museota, jossa erinomaisten teosten luku vastaa sen sisältämien maalausten suurta kokonaismäärää. Vilkaisu luetteloon kertoo, että täältä ei ole aihetta etsiä näytteitä maalaustaiteen vanhimmilta ajoilta, vaan suurin osa on peräisin sen kukoistuskaudelta ja paras osa kuuluu italialaisen koulukunnan teoksiin, vaikka niiden lukumäärä on vain puolet saksalaisen, alankomaalaisen ja ranskalaisen koulukunnan teosten yhteismäärästä. Museo on jaettu ulompaan ja sisempään galleriaan, joista jälkimmäinen sisältää italialaisten teokset, ja siihen kuuluvat linnanpihan puolella sijaitsevat huoneet siinä palatsissa, johon kokoelma on sijoitettu, ja lisäksi Raffaellon sali. Kummassakin osastossa on oma numerojärjestyksensä.

Kukapa voisi Raffaellon salissa, jonne jokainen kävijä heti kiirehtii, kiinnittää huomiotaan mihinkään muuhun kuin mestarin ”Madonna di San Sistoon”, vaikka tätä maalausta ympäröivätkin mestariteokset. Sen eteen pysähtyy hämmästyneenä, ja tuntuu siltä, että vasta nyt näkee ensi kerran todella kauniin maalauksen; niin suunnattomasti tämä ihmeellinen teos ylittää kaiken, mitä Saksassa voi nähdä. Siinä alkaa epäillä, voiko ero muihin todella olla niin suuri, rupeaa katselemaan ympärilleen, pinnistää muistiaan ja mielikuvitustaan – ja kaikki on turhaa; mitään vastaavaa ei löydy edes aikaisemmin nähtyjen Raffaellon omien teosten joukosta. Kuten tunnettua, tapana on jakaa hänen toimintansa kolmeen kauteen, joiden aikana hän maalasi eri tavalla: ensimmäisellä kaudella hän seurasi lähinnä mestarinsa Peruginon esikuvaa, ja tuossa vaiheessa hänen teostensa keskeisenä piirteenä on ilmaisun lämminhenkinen hartaus. Tältä kaudelta ovat Münchenin pinakoteekin mainitut pienet maalaukset (k. 571, 576, 583) sekä Berliinissä ”Madonna” (223), ”Madonna ja pyhimys” (225) ja kuuluisa ”Kolmen kuninkaan kumarrus” (III osasto 100, tunnetaan nimellä ”Ancajanin perheen kuva”). Vain viimeksi mainitussa teoksessa, vaikka se onkin pahoin kärsinyt, voi maallikkokin havaita Sikstuksen madonnan maalanneen siveltimen jäljen. Kirjoittaja rohkenisi sijoittaa sen Münchenissä olevan ”Madonna del Tempin” ohella ilmaisun kauneudessa seuraavaksi tämän jälkeen. Berliinissä on näytteillä myös ”Haudassa seisova Kristus” (226), jonka sanotaan olevan peräisin vaiheesta, jolloin hän siirtyi toiseen kauteensa; sen aikana hän omaksui Firenzessä, missä hän oli läheisesti yhteydessä Fra Bartolomeoon, firenzeläisen koulukunnan vapaamman muotokäsityksen, jonka luoja oli Leonardo da Vinci. Tämän kauden teoksina pidetään Münchenissä olevia ”Madonna del Tempiä” (k. 603) ja ”Pyhää perhettä” (538), Wienissä maalausta ”Madonna im Grünen”, johon on merkitty vuosiluku MDV tai MDVI, joista joka tapauksessa viimeksi mainittu vuosi kuuluu Raffaellon Firenzessä viettämään aikaan. Mainituista teoksista toisena mainittua kirjoittaja ei saanut nähdä, koska se oli parhaillaan jäljennettävänä posliinimaalaukseen, mutta molemmat muut herättävät katsojassa suurta ihailua, vieläkin enemmän ilmaisun kauneuden kuin maalauksessa ilmenevän taituruuden ansiosta. Tähän yhteyteen kuuluu vielä muuan Berliinissä oleva ”madonna” (256, ”Raffaello di Casa Colonna”), jota pidetään Firenzessä 1508 maalattuna. Samana vuonna Raffaello lähti Roomaan. Kolmannella kaudellaan Raffaello oleskeli Roomassa, missä Michelangelon voimakasluonteisen ja suurenmoisen yksinkertaisuuden katsotaan vaikuttaneen hänen kehitykseensä, ja tuon kauden töinä pidetään Münchenissä olevaa ”Madonna della Tendaa” ja hänen suurimman täydellisyytensä vaiheessa syntynyttä Dresdenin madonnaa. Myöhäiskauteen on varmaankin sijoitettava myös Wienin ”Pyhä Margareeta” ja ns. ”Lepo matkalla Egyptiin”, joista kirjoittaja ei ole nähnyt arviointeja, mutta jotka muistuttavat tekotavaltaan lähinnä ”Madonna della Tendaa”. Etenkin ensiksi mainitussa herättää huomiota väriloisto, jollaista ei ole muissa tässä mainituissa teoksissa, ja vaikka molemmat ovat vaikuttavia, niissä on kuitenkin se jokin, joka erottaa ne täysin selvästi muista. Vaikka ”Madonna della Tenda” aivan selvästi onkin mestarillinen maalaus, osaksi vain tavattoman vahvasti muotoja korostaen tehty, siinä ei kuitenkaan ole mitään Sikstuksen madonnan ja hänen eteensä polvistuvan Barbaran ylimaallisesta tunneilmaisusta, vaikka maallikko ehkä kirjoittajan tavoin pitäisikin ensiksi mainitun maalauksen Kristus-lasta jälkimmäiseen kuvatun veroisena. Kukapa uskaltaa tässä tehdä ratkaisua törmätessään asiantuntijoiden ihastukseen, nämähän usein pitävät viimeksi mainittua lasta kokonaisuuden mestarillisimpana osana.

Samassa huoneessa ovat Correggion maailmankuulut mestariteokset, mm. ”Yö”. Raffaellon oppilaiden töiden joukosta kiinnitämme huomiota Giulio Romanon maalaukseen ”Madonna ja pesuvati”, tämän maalarin parhaaseen Saksassa olevaan teokseen, ja Bartol. Ramenghin (Bagnacavallon) kauniiseen työhön ”Madonna ja lapsi sekä useita pyhimyksiä”. Kaunis on myös 1700-luvun alussa toimineen roomalaisen Battonin ”Magdaleena” (469). Carlo Dolcen ”Cecilia” ei ole niin hempeä kuin hänen maalauksensa tavallisesti. Mainittakoon vielä Raphael Mengsin (1779) käsialaa oleva Raffaello-jäljennös, joka on ehkä kauniimpi kuin mikään hänen alkuperäisteoksistaan täällä tai Wienissä, ja huomautettakoon, että Raffaellon valvonnassa ja hänen avustuksellaan tehdyksi sanottu jäljennös ”Madonna della Sediasta” on useimpien asiantuntijoiden mielestä arvoton, joten katsoja voi kevein sydämin jättää kuvan taakseen, vaikka hän olisikin kirjoittajan tavoin pyrkinyt löytämään siitä mestarillisia piirteitä.

Siirrymme sitten varsinaiseen sisempään galleriaan. Siellä ovat ensiksi edessä muutamat varhaisvaiheen italialaiset, joista keskitymme venetsialaiseen koulukuntaan, koska se on täydellisin. Padovalaiset Squarcione ja Mantegna sekä varsinaiset venetsialaiset Giov. Bellini, hänen oppilaansa Gentile Bellini, Girolamo di Santa Croce, jolta täällä on erityisen kaunis maalaus ”Joosef ja Maria kumartavat lasta” (38), Cima da Conegliano, Vincenzo Catena ym. edustavat koulukunnan varhaiskautta. Samassa huoneessa kuin näiden teokset on myös rakastettavan Francesco Francian töitä, joista luonteenomaisin on ”Madonna” (6). Seuraavassa huoneessa huomio keskittyy kokonaan Tizianiin. Sisälle tullessaan näkee peräti kolme ”Venusta”. Melkeinpä turhaan niistä kuitenkin etsii sitä piirrettä, jonka pitäisi olla niiden viehätysvoiman ytimenä, muotojen pehmeää pyöristystä valkoisella valkoisen päälle maalatulla valohämyllä, koska ikä on kellastanut tai harmaannuttanut koko kuvan. Vaikuttavammin ihanuus ilmenee mainitussa Wienin Danaessa. Täällä ehkä parhaana pidetään ”Verorahaa” (il Christo della Moneta, 62). Kuuluisa on myös ”alttaritaulu” (60). Tässä huoneessa on myös Tizianin opiskelutovereiden Giorgionen ja Palma Vecchion teoksia, jälkimmäiseltä kaksi hyvää (73 ja 76). Hänen seuraajiensa maalauksista ansaitsee Pordenonen ”Matteuksen kutsuminen” (31) erityistä huomiota. Seuraavassa suuressa salissa on Paolo Veronese kuvaannollisesti ensimmäisellä sijalla ja todellisuudessakin suurimman tilan haltijana. Kuuluisin teoksista on ”Kaanaan häät”, vaikka samasta aiheesta onkin toinen vieläkin kuuluisampi kuva Pariisissa. Upeudessa sen kanssa kilpailevat ”Ristiä kantava Kristus” (”die Kreuztragung”) ja ”Kristus Emmauksessa”. Ensiksi mainittu maalaus on 16 jalkaa leveä ja 7 1/2 jalkaa korkea; Pariisissa olevalla on leveyttä 40 jalkaa ja korkeutta 20 jalkaa. Näiden teosten entisestä väriloistosta voi nykyään saada vain epämääräisen käsityksen. Tämä ns. ”sisempi galleria” on myös aivan liian pimeä. Veronesen töiden vastineita ovat salin toisessa päässä Annibale Carraccin teokset, jotka ensiksi mainittujen tavoin ovat parhaat tämän mestarin Saksassa olevat maalaukset. Veronesen ympärille ryhmittyvät myöhemmät venetsialaiset: Giacomo, Leandro ja Francesco da Ponte (Bassano), joista viimeksi mainitun teos on ”Paimenten kumarrus” (114), Domenico Feti, jonka työ on ”Daavid” (141), Palma nuorempi, Varotari ym.; Carraccin ympärillä on hänen setänsä Lodovicon ja veljensä Antonion (Agostinon?), Domenichinon, Albanin, ”Venus ja Vulcanus” (257), Schidonen ja muiden eklektikkojen maalauksia. Annibalen voimakkaista ja upeista teoksista vaikuttavimmat ovat ”Maria valtaistuimella” (249) ja ”Marian taivaaseenastuminen” (267). Näiden sarjojen välissä huoneen täyttävät muiden Pohjois-Italian koulukuntien teokset. Kiinnitämme huomiota Nogarin ”kahteen vanhukseen” (203, 204), Niccolò dell'Abbaten (Giulio Romanon oppilaan) ”Pietariin ja Paavaliin” (242) ja Biscainon ”Avionrikkojattareen” (232). Seuraavassa huoneessa on samoin eklektikkojen teoksia. Heistä merkittävin on Guido Reni, ja seuraavan sijan jakavat Albani ja Franc. Barbieri (Guercino da Cento), joiden kaikkien töitä täällä on useita. Viimeisinä ovat naturalistit (uudempi napolilainen koulukunta), kärjessä Caravaggio, varsinkin Spagnoletton, Luca Giordanon ja Solimenan teoksia suuri määrä. Giordanon ehkä parhaat työt ovat ”Perseus” (362) sekä ”Jaakob ja Raakel” (366). ”Sabiinitarten ryöstössä” (367) hänen käyttämänsä muodot ja väritys lähenevät huomiota herättävällä tavalla Rubensin tyyliä. Salvator Rosan ”Myrskyä merellä” (357) ei pidä unohtaa.

Vaikka jo edellä lueteltujen teosten määrä on vähäinen verrattuna näytteillä olevien paljouteen, karsinnan on pakostakin oltava vielä ankarampi museon jäljellä olevan osan esittelyssä – teoksia on vielä n. 1 200, vaikka huomioon ei oteta uusimpien aikojen muotokuvien suurta määrää eikä pastellimaalauksia. Vakuuttuneena siitä, että sellainen henkilö, joka ei ole etukäteen suorittanut valikointia, tarvitsee täällä maalaustaiteen historia kädessäänkin useita päiviä saavuttaakseen edes yleiskäsityksen, kirjoittaja kuitenkin jatkaa keskeisimpien teosten luettelemista. Salissa A, johon ensiksi tullaan, on Nicolas Poussinin useiden erinomaisten maalausten ohella kaksi Gaspard Poussinin ja kolme Claude Lorrainin kaunista maisemaa, joista Lorrainin nrot 30 ja 31 ovat tavattoman ihania. Ei pidä ohittaa Lebrunin ”Pyhää perhettä”, Gérardin (François) ”Napoleonia” eikä harvinaisuutensa takia huomattavaa Callot'n ”Kohtausta sotilaselämästä”. Salissa B on Jan van Eyckin nimissä oleva teos (152), jota ei kuitenkaan voi verratakaan hänen Berliinissä ja Münchenissä oleviin töihinsä, sekä Dürerin teoksista ”Muotokuva” (77) ja vesivärein maalattu ”Kaniini”, jotka eivät saata katsojaa hämmennyksen valtaan niin kuin monet muut saman mestarin täällä olevat työt. Lisäksi Cranach vanhemman teoksia on runsaasti ja Holbein nuoremmalta mm. erityisen kaunis madonna, jolla on kuollut lapsi käsivarrellaan ja jonka edessä on polvistunut mies (74). Teos on erittäin korkeatasoinen. Huoneessa C on Mengsin ja Rosa di Tivolin teoksia, joista etenkin viimeksi mainitun työt ovat harvinaisia muualla kuin Dresdenissä; D:ssä on Angelika Kauffmannin kaunis ”Vestaali” (271), Dennerin erityisen hyviä teoksia (vanhusten kasvoja) sekä runsaasti jo mainittujen (ks. s. 242 f.) koulukuntien ja mestareiden maisemamaalauksia. Mainittakoon Rubensin seuraajat Snayers (335), Bril (353, 368), Poelenburgh (327), joiden teoksia tulee tuonnempana esille lisää, sekä yksi Ruysdaelin parhaista töistä (365). Museolla on tavattoman kauniita hänen teoksiaan. Kuuluisimmat ovat ”Metsästys” (723), ”Juutalaisten hautausmaa” (656) ja ”Luostari” (648); erinomaisia ovat tosin myös kaksi ”vesiputousta” (365, 594) ja ”metsämaisemaa” (442, 593). Etenkin ”Metsästys”, johon henkilöhahmot on maalannut van de Velde, on eloisinta luonnonkuvausta, mitä yleensä voi nähdä. Galleriassa on muutenkin erityisen paljon maisemia. Mainitsemme vanhimpiin idyllimaalareihin kuuluvan Wijnantsin yhden teoksen (455); useita Ruysdaelin seuraajan, pohjoisia maisemia maalanneen Everdingenin (1675) teoksia (510, 976, 734), joista viimeksi mainittu on erityisen kaunis; Berghemin useista töistä kaksi suurehkoa maalausta (670, 676); kolme harvoin nähdyn Potterin teosta (426, 635, 666); tavattoman suuren määrän Sachtlevenin maisemia; suunnilleen yhtä suuren joukon Wouwermanin töitä, joihin sisältyy hänen ratsastaja- ja metsästäjäryhmiään; useita Adriaen van de Velden ja Jan van der Meerin teoksia, hekin kuuluivat ihannoivasti aiheitaan käsitteleviin idyllimaalareihin; kolme Waterloon työtä (824, 926, 986) ja yhden Hackertin työn (843), heistä ensiksi mainittu 1600-luvun lopulta ja jälkimmäinen 1700-luvulta; kaksi Aert van der Neerin kuutamokuvaa (1006, 1007) ym. Täällä on kaksi Rubensin kuuluisaa maalausta: Vergiliuksen säkeisiin perustuva ”Quos ego” (920) ja ”der Liebesgarten” (747), tunnelmallinen maalaus, mikä on tämän mestarin tuotannossa epätavallista. Useimpia katselijoita miellyttänevät kuitenkin ensiksi mainittua maalausta enemmän teokset ”Meleagros ja Atalante” (682), ”Juopunut Herakles” (691) sekä ”Pariksen tuomio” (731). Sitä paitsi nähtävänä on useita hänen maalaamiaan onnistuneita muotokuvia sekä yksi maisema (917). Useat Rembrandtin ja hänen oppilaansa Ferdin. Bolin teokset ovat erinomaisia. Ensiksi mainitun teoksista merkittävimmät ovat ”Monoah vaimoineen” (478), kaksi muotokuvaa (472, 575) ja ”mestari itse vaimoineen” (718), erityisen humoristinen sommitelma. Hänen maalaamansa ”Maisema” (523) on harvinaisuus. Bolin ”Jaakobin uni” (530), ”Lukeva mies” (531), ”Daavid ja Uuria” (719) sekä ”Joosef faaraon edessä” (720) kilpailevat ensiksi mainitun teosten kanssa ja ovat toisinaan vaikuttavampiakin kuin ne. Kummankin teokset ovat nykyään kaikki koossa salissa E; Rubens on salissa G, jonne nyt on sijoitettu myös useimmat Ruysdaelin maalaukset, vaikka ne ovatkin luettelon numerojärjestyksessä hajallaan. Rubensin monien seuraajien teoksista kiinnitämme huomiota van Dyckin ”Madonnaan” (708) ja muutamiin hänen oppilastoverinsa Jordaensin vaikuttaviin teoksiin. Alankomaalaista koulukuntaa edustavat myös Adriaen van der Werffin ”Magdaleena” (634) sekä ”Aabraham ja Haagar” (639); Mierisin kaksi sangen hyvää teosta (735, 938); Schalkenin kaksi ”nuorta tyttöä” (1010, 1011), jotka ovat kumpikin aiheensa tulen kajossa esittäviä töitä ja joihin täällä voi myös verrata useita Honthorstin vastaavanlaisia teoksia. Lopuksi muistutamme seuraavista teoksista: Murillon ”Nainen ja lapsi” (539); Zurbaranin ”Magdaleena” (541); Chiarin ”Itämaan tietäjät” (534); tuntemattoman, luultavasti Raffaellon koulukuntaan lukeutuneen tekijän erityisen kaunis ”Madonna” (553) sekä eräät Canalen ja Canaletton (Bern. Bellotton) perspektiivimaalaukset, joista esiin nousee erityisesti ”Maisema Veronasta” (555) – nämä kaikki (sisemmän gallerian luettelon mukaisesti numeroituina) salissa H, jossa on eri koulukuntien maalauksia. Pastellimaalausten suuressa joukossa on Raphael Mengsin kaunis ”Amor” (13). Museon maalausten yhteydessä ansaitsevat maininnan entisessä Brühlin palatsissa olevat osaksi Canaletton ja osaksi Thielen maalaamat näkymät Dresdenistä ja muilta Saksin paikkakunnilta. Palatsissa on kuitenkin vieläkin merkittävämpi erikoisuus, nimittäin kuusi Raffaellon luonnosten mukaan valmistettua seinävaatetta, jotka asiantuntijoiden mukaan ovat Roomassa olevien alkuperäisinä pidettyjen kudonnaisten veroisia. Ne eivät luo samanlaista vaikutelmaa kuin maalaus, ja niiden ansaitseman mielenkiinnon herättänee vasta erityinen syventyminen Raffaellon tuotantoon.

 

Berliinin maalaustaiteen museo on järjestetty niin hyvin ja teosten ryhmittely koulukunnittain, kukin omaan pienehköön huoneeseensa, auttaa yleiskäsityksen saamista siinä määrin, että opastuksen tarve ei sen osalta ole kovinkaan suuri, ja erinomaiset teokset huomaa siellä niin helposti, että niitä tuskin huomaamattaan ohittaa.

Vanhempiin italialaisiin koulukuntiin tutustumisen kannalta Berliini on kenties paras Saksan museoista. Jos tämä on tavoitteena, on kuitenkin tehtävä erillinen kierros ja käytävä läpi osa niistä huoneista, joihin italialaisten mestareiden teokset on sijoitettu, koska niistä jokaisessa on myöhempien aikojen mestareiden teoksia vanhimpien rinnalla. Samoin on käytävä läpi erillinen kokoelma, joka on luettelossa otsikoitu nimellä: ”Dritte Abteilung. Erste Klasse” [”Kolmas osasto, ensimmäinen luokka”]. Jos se on aito, sen arvo on hyvin suuri. Siihen pääsee tutustumaan esittämällä vahtimestarille erityisen pyynnön, ja tällöin joutuu suljetuksi sen tiloihin haluamakseen ajaksi. Kirjoittajalla on runsaasti muistiinpanoja, mutta ne voidaan jättää tässä syrjään varsinkin, kun vanhimman ajan maalauksilla on pääasiassa vain historiallista arvoa ja luettelossa eri koulukunnista esitetyt tiedot antavat vierailijalle tässä suhteessa jo hyvän opastuksen. Tämän yleensä myöhempien aikojen täydellisempien teosten ymmärtämisen kannalta hyödyksi koituvan perehtymisen laiminlyöminen olisi sikälikin sangen harkitsematonta, että Berliinissä ei näitä viimeksi mainittuja ole kovinkaan paljon. Tästä ei tietenkään voi saada kovin suurta hyötyä perehtymättä maalaustaiteen historiaan. Suosittelemme tähän tarkoitukseen teosta: ”Handbuch der Geschichte der Malerei von D:r Franz Kugler”.

Kuuluisiin maalauksiin, joita tässä luettelemme numerojärjestyksessä, kuuluvat täällä olevat: Tizianin ”Tizianin tytär” (75, a), ehkä se naisen muotokuva ja olemuksen inkarnaatio, joka kaikesta Saksassa näytteillä olevasta parhaiten vastaa yleistä mielikuvaa Tizianin siveltimenjäljen viehätysvoimasta. Pordenonen ”Avionrikkojatar” (82) sekä tuntemattoman mestarin ”Madonna ja lapsi” (92, a) ansaitsevat lähemmänkin tarkastelun. Samoin eräät Lorenzo Lotton (1544, Tizianin opiskelutoveri) maalaukset (103, 108, 110) ja Luinin koulukunnan työnä pidetty ”Marian pää” (129), jossa on paljon hänelle ominaista lempeää viehättävyyttä. Correggion ”Iosta” on täällä Wienissä olevan teoksen toisinto (109), eivätkä asiantuntijatkaan pysty sanomaan, kumpi niistä on alkuperäinen vai ovatko ne ehkä molemmat alkuperäisiä. Samoin täällä on hänen yhtä kuuluisa ”Ledansa”, jonka toista käsivartta kirjoittaja ei pystynyt hyväksymään. Tämän maalauksen ääressä ei pidä antaa päähahmon johtaa huomiota pois sivuhenkilöistä, joiden joukossa on tuon kaunottaren ystävätär, kauniimpi kuin Leda itse, jonka olemus ilmaisee viattomuutta ja pelokasta halukkuutta sanoinkuvaamattomalla tavalla. Raffaellon täällä olevat teokset on lueteltu edellä. Hänen ”Madonna di Colonnansa” kanssa samassa huoneessa on kaunein Andrea del Sarton Saksassa oleva teos, ”Madonna ja lapsi, pyhimyksiä ja enkeleitä” (253). Se muistuttaa suuresti van Dyckin parhaita historiamaalauksia. Giulio Romanon työksi selitetty ”Kaksi rakastavaista” (289) ansaitsee huomiota nimen takia. Caravaggion maalauksia on useita, kuuluisin niistä ”Amor” (396). Guido Renin teoksia ovat ”Paavali ja Antonius” (383) ja ”Fortuna” (387). Hänen opettajansa Annibale Carraccin ja hänen opiskelutovereittensa Domenichinon ja Albanin työtä ovat erityisen kuuluisat ja kiitosta ansaitsevat maalaukset Kristuksesta, Mariasta, Johannes Kastajasta ja kahdestatoista apostolista (391–395, 399–403, 407, 410–413). Ei pidä myöskään ohittaa Lodov. Carraccin teosta ”Kristus ruokkii 5 000 miestä” (377) eikä Schidonen ”Madonnaa” (381), jossa valaistus on oivallinen. Eräät Annib. Carraccin maalaamat maisemat (390, 408, 414) ovat kuriositeetti. Claude Lorrainin maisema (420) ja toinen, johon on maalattu myös Seilenos, (437) ovat mainioita näytteitä hänen ominaislaadustaan.

Saksan maalaustaiteen merkittävimpiin teoksiin kuuluu moniosainen maalaus (1–12), osa veljesten Hubert ja Jan van Eyckin maalaamasta kuuluisasta Gentin alttaritaulusta. Se ei ole merkittävä vain historiallisena muistomerkkinä, vaan myös osaksi todella kauniina työnä. Kauniita ovat soittavat enkelit vertaansa vailla olevine kasvoineen, mestarillisesti maalatut puut osassa nro 5 jne. Laulaville enkeleille voi sen sijaan nauraa sydämensä pohjasta. Sivusiivet on maalattu molemmilta puolilta, ja nämä taulut käännetään kerran päivässä. Kaunis on myös Jan van Eyckin maalaama ”Kristuksen pää” (26). Memlingiltä (jota täällä ei nimitetä Hemlingiksi) on varsin paljon töitä, joukossa ”alttaritaulu” (19, a, b, c), joka ansaitsee huomiota myös siitä syystä, että siihen on kuvattu ihmisiä aivan samanlaisissa vaatteissa, joita on maalattu Münchenissä Jan van Eyckin nimissä olevaan alttaritauluun. Muuten niitä ei kuitenkaan voi verrata viimeksi mainitussa paikassa oleviin Memlingin maalauksiin eikä liioin siellä oleviin Eyckin maalauksiin, jotka ilmeisestikin ovat Gentin alttaritaulun sisarteoksia. Tämän lisäksi täällä näkee varsin vähän todella hyvää vanhempien saksalaisten ja alankomaalaisten koulukuntien tuotantoa. Erityismaininnan ansaitsevat kuitenkin Jan Mostaertin (1555) ”Madonna” (28), Ambergerin maalaama erinomaisen hyvä ”muotokuva” (67) sekä toinen (71), jonka on maalannut Georg Pens (1550), sekä Dürerin että Raffaellon oppilas. Täällä on myös varsin monia Cranach vanhemman kuuluisia töitä: ”Kristus Öljymäellä” (60), ”Venus ja Amor” kahtena toisintona (52, 54), ”Nuoruuden kaivo” (56), omaperäinen ja humoristinen, vaikkakin melko jäykästi toteutettu sommitelma, sekä hyviä muotokuvia, ”Fredrik Viisas” (99), ”Katharina von Bora” (100), ”Luther” ja ”Melanchthon” (63, 62); näistä viimeksi mainituista on toisinnot myös Wienissä ja Münchenissä. Italialaisen maalaustaiteen jäljitelmistä erottuvat: alankomaalaisen Frans Florisin (1570) ”Venus” (157) ja ”Loot” (160); Pieter Aertsenin, useiden muiden täällä edustettuina olevien tavoin varsin tuntemattoman maalarin, ”Nuori nainen” (148); David Vinckeboonsin (”il Bambaccion”) ”kerjäläiskuva” sekä saksalaisen Rottenhammerin (1608) ja Jan Brueghelin (”Blumen-Br:n”) ”Bacchuksen juhla”. – Tämän ”osaston” ”kolmannessa luokassa” on sitten mestariteoksia: Rubensin maalaus ”Kristus-lapsi Johanneksen ja enkelin seurassa” (275), tavattoman viehättävä ja lempeä työ. Maalauksen hedelmät ovat Frans Snydersin käsialaa; tämä eläinmaalari toimi usein Rubensin apulaisena, mistä täällä on vielä kaksi esimerkkiä, mestarillisen yksinkertainen ”Kristus Martan ja Marian seurassa” (310) sekä ”metsästysmaalaus” (452), ja Münchenissä vielä monin verroin enemmän. ”Pyhän Hengen vuodatus” (279), ”Maria, lapsi ja kolme katuvaa syntistä” (307) sekä ”Kaarle I:n lapset” ovat van Dyckin kauniita teoksia; niistä ensiksi ja viimeksi mainittu ovat selvästi erilaisia kuin keskimmäinen, joka on saanut vahvasti vaikutteita äsken luetelluissa teoksissa ilmenevästä Rubensin maalaustavasta. Vain Esterhazyn galleriassa olevaan ”Käsienpesuun” verrattavissa on ”Geldernin herttua Aadolf ja hänen isänsä” (299), joka muistuttaa hyvin paljon ”Moosesta” (296); nämä molemmat ovat Rembrandtin teoksia. Hänen oppilaansa Ferdin. Bol, jonka töitä ovat ”Muotokuva” (270, b) ja ”Mustalaisnainen povaamassa” (300), sekä Govaert Flinck, jonka teoksia ovat ”Aabraham ja Haagar” (301) ja ”P. Anna ja Maria” (301, a), ansaitsevat hyvin paikan äsken lueteltujen suurten mestareiden rinnalla. Suurin osa muista täällä olevista teoksista on maisemamaalauksia, joita melkein kaikki edellä mainitut tämän maalaustaiteen haaran mestarit ovat tehneet. Backhuysenin ”Myrsky” (356, a) on tavattoman kaunis. Ruysdaelin ”Merimaisema” (353) on harvinaisuus – ja kaunis työ.

Italialaisten koulukuntien teosten tavoin on myös taidehistorian kannalta tärkeät Saksan maalaustaiteen vanhimman kauden teokset sijoitettu omaan huoneeseensa (”Dritte Abteilung – Dritte Klasse”). Ne ovat melkein kaikki Kölnin koulukunnan käsialaa.

Vielä on muistutettava pienehköstä kokoelmasta kaikkien 1700-luvun koulukuntien maalauksia, jotka on numeroitu italialaisen osaston teosten jatkoksi ja saaneet sen puitteissa otsikon ”Kuudes luokka – akateemiset taiteilijat”. Kokoelmassa on hyviä Nicolas Poussinin ja Adriaen van der Werffin teoksia, Mengsin ”Madonna” (472), Angelika Kauffmannin kauniisti maalaama ”omakuva” (475) sekä muutamia Canaletton ”kaupunkinäkymiä”.

Kirjoittaja toteaa näin jälkikäteen murhemielin, miten vähäisen määrän teoksia hän tuntee ja on osannut valikoida esiin näistä runsaista kokoelmista. Mainitut maalaukset sekä useat alankomaalaisen koulukunnan parhaisiin kuuluvat työt, joita ei ole voitu tilanpuutteen takia tässä mainita, ovat kuitenkin ainoat teokset, jotka kirjoittaja muistaa ja voi mielikuvituksensa silmillä yhä nähdä, vaikka hän käytti neljä kuukautta melkeinpä yksinomaan näiden kokoelmien tutkimiseen. Kuitenkin juuri kirjoittajan saama kokemus siitä, miten vaikeaa on saada katsomisesta todellista hyötyä paikoissa, joissa tuhannet kuvat houkuttelevat kilvan katsetta puoleensa, on rohkaissut häntä yritykseen auttaa muita kävijöitä, samanlaisia vasta-alkajia kuin kirjoittaja itsekin, näillä luetteloilla, vaikka hän saattoikin ennakolta nähdä, että hän lopettaisi luetteloinnin samalla tavoin tulokseen tyytymättömänä kuin kävijä joutuessaan jättämään viimeiset jäähyväiset mille tahansa kuvatuista museoista.

 

 

VI WIEN. TIETOJA ITÄVALLASTA. TEATTERI.

 

Wien ist eine grosse ”Stadt”.

[Wien on suuri ”kaupunki”.]

Saphir.

 

Wien – niin, Wien on suuri kaupunki ja kaunis kaupunki, kunhan on päässyt sen keskustaan ja kotiutunut sinne. Mutta kun sinne saapuu täyttä vauhtia myötävirtaan höyrylaivalla Tonavaa pitkin, käyttää virran ja höyryn sallimasta vähästä ajasta liian paljon Klosterneuburgin ja Leopoldsbergin katselemiseen, ja silmätessään Wieniin näkee vain Tapanin tornin ja muutamia sen lapsia. H. Reichard vakuuttaa, että kaupunki ”se présente majestueusement dans toute son étendue” [esittäytyy majesteetillisesti koko laajuudessaan], mutta siinä tapauksessa ei kenties pitäisi antaa lähiympäristöjen, esim. mainittujen paikkojen, tai miellyttävän laivatuttavuuden houkutella mielenkiintoa osakseen, tai ehkäpä pitäisi kiivetä mastoon – vaikka en totta tosiaan enää tiedä, onko Tonavan laivoissa mastoa!

Münchenistä Wieniin voi valita kolme reittiä. Kahdesta suoraan Linziin johtavasta tiestä valitaan tavallisesti Salzburgin kautta kulkeva, koska sen tienoilla sekä sen ja ensiksi mainitun kaupungin välillä olevien seutujen kauneutta ylistetään. Kirjoittaja, joka oli hieman aikaisemmin nähnyt mitä kauneimman alppiseudun ja joka ei osaa nauttia sellaisesta maisemasta postivaunuun suljettuna, valitsi kolmannen reitin, Regensburgiin ja sieltä Tonavaa pitkin Wieniin asti. Silloin voi nähdä hiukkasen Saksan sisintä osaa ja nauttia ainakin kahden päivän matkasta joella. Münchenin lähiseutu on pohjoisen puolellakin yhtä autiota ja ahdistavaa kuin lännessä, tämän kaupungin ja Augsburgin välillä. Maasto alkaa näyttää hedelmällisemmältä ja miellyttävämmältä vasta Landshutin tienoilla. Tämä on sievä ja kauniissa paikassa sijaitseva kaupunki Isarin rannalla, ja sen kirkontorni on 456 jalkaa korkea eli täsmälleen yhtä korkea kuin St. Michelin torni Hampurissa ja korkeampi kuin Strassburgin tuomiokirkon torni (445 jalkaa) tai Wienin Pyhän Tapanin kirkon torni (420 jalkaa). Jopa viiniköynnöskin, hedelmällisyyden sinetti, ilmaantuu uudelleen ainakin puutarhoihin. Tähän asti näkyneet surkeat hökkelit vaihtuvat vähitellen iloisemmiksi kyliksi, ja jälleen muistaa olevansa viljavassa Saksassa, minkä seikan on Münchenin ympäristössä jo ehtinyt unohtaa. Regensburgissa on parasta vierailla silmät kiinni, sillä se on epämiellyttävän, rähjäisen ja synkän näköinen. Katsomisen arvoinen on vain vuonna 1146 rakennettu silta, ainoa Tonavan – tällä kohdalla n. 900 jalkaa leveän – yli johtava kivisilta. Asukkaita on 24 000. Täältä Saksan keisarikuntaa johdettiin vuoteen 1806 saakka sadan kuudenkymmenen neljän vuoden ajan, jolloin Saksa ei suinkaan kokenut loistavia vaiheita; niinpä, kun oikein tarkoin harkitaan, näkymä ei viehätä suljettuja silmiä yhtään enempää kuin avoimiakaan.

Siitä syystä pian joelle, joka on Reinin jälkeen Saksan suurin ylpeyden aihe, sillä saksalaiset ovat intomielisempiä maansa vesistöjen kuin itse maan ylistäjiä. Saksalaisella runoilijalla on harvoin paljonkaan sanottavaa jälkimmäisestä, mutta ensiksi mainituista, Tonavasta ja etenkin Reinistä, hän voi helkytellä aamusta iltaan. Ja todellakin matka kummallakin joella on niin miellyttävä kuin suinkin toivoa saattaa. Vaikka toisen on jo nähnyt, se ei vie mitään toisen näkemisen tuottamasta nautinnosta. Tonava on nimittäin luonteeltaan täysin toisenlainen kuin Rein. Viimeksi mainitun suurin viehätys on sen rantojen upeudessa, vuoria reunustavat viljavat, rikkaat laaksot, ja vuorilla näkyvät rauniot nousevat viinitarhojen keskeltä. Itse joki virtaa tasaisesti ja on melkein joka kohdassa yhtä leveä ja yhtä syvä, uomassa ei ole särkkiä eikä kareja, ja jos voitaisiin olla varmoja siitä, että mikään sattuma ei aiheuta alusten yhteentörmäystä eikä mikään tilapäinen tuulenpuuska työnnä alusta rantaan, se voitaisiin jättää oman onnensa nojaan matkalle Strassburgista Rotterdamiin.

Tonavalla on toisenlaista. Siellä on hiekkasärkkiä ja kallioita keskellä jokea, todellisia putouksia ja koskia, jopa vesipyörteitä, ja sen aalloilla saa todella keinua ja kuunnella sen kohisevaa jylyä, jollaista Reinillä koetaan vain – matkakuvauksissa ja Reinin jumalan ylistykseksi kirjoitetuissa runollisissa vuodatuksissa. Tämän joen rannat vastaavat sen omaa luonnetta. Regensburgin ympärillä Tonavan seutu on toki avointa, viljeltyä tasankoa, ja tämä ulottuu joen varsilla alaspäin Straubingiin ja Isarin suulle saakka, niin että vain vasemmalla rannalla on siellä täällä vuoria tai kukkuloita, joista yhdellä, noin peninkulman verran Regensburgin alapuolella jokivarressa sijaitsevalla kohoumalla Donaustaufin luona sijaitsee Saksan tuleva pantheon, ”Valhalla”. Suunnilleen mainittujen paikkakuntien tienoilta alkavat kuitenkin yleensä metsäiset, siellä täällä linnojen, komeiden luostareiden ja muinaisten linnojen raunioiden kruunaamat vuoret, jotka ympäröivät Tonavan laaksoa kummaltakin puolelta Wienin lähistölle saakka ja toisinaan peilailevat itseään joen vesistä, toisinaan loittonevat sen rannoilta ja sallivat näiden koristautua alppiseudun laaksojen viehättävään asuun. Näin siis edetään vuorten väliin uurtuneessa uomassa, jonka tiheässä sijaitsevat sivulaaksot katkaisevat ja jossa vesi virtaa kohisten kallioiden ja karien lomitse. Ruorimiehen on oltava siellä taitava saadakseen nopean höyrylaivan ehjänä alas rauhallisempiin vesiin, jotka alkavat Passaun luota. Tämä kaupunki sijaitsee mitä romanttisimmassa paikassa niemellä, jonka ohi Innjoki virtaa Tonavaan. Vastapäätä niitä vuoria, joiden juurelle kaupunki levittäytyy kohoaa Tonavan vasemmalla rannalla pienen Ilzjoen suulla korkea kallio huipullaan linnoitus, Oberhaus, joka hallitsee kaikkia kolmea jokea, kaupunkia ja sen lähiseutuja. Ylävirran puolella on tuo ahdas jokikuilu, mutta Passaun alapuolella avautuu mitä kaunein, raikkaan kukoistavasti viheriöivä maisema, jota rajaavat muodoiltaan maalauksellisten vuorten kehykset. Virta on niin voimakas, että laiva ei voi kääntyä kaupungin kohdalla, vaan sen on kuljettava virran mukana hieman alemmaksi päästäkseen sitten nousemaan vastavirtaan hitaammin virtaavassa vedessä kummankin joen valtavirtojen välissä. Näkymä kaupunkiin ja sen ympäristöön on yllättävä, ja kirjoittaja pitää sitä epäröimättä kauniimpana kuin Koblenzin luona avautuvaa jokimaisemaa; mainittu kaupunki muistuttaa sijainniltaan Passauta suuresti. Samanlainen yllätys on pian taas matkamiehen edessä. Vuoret lähenevät toisiaan uudelleen, ja jonkin ajan kuluttua ollaan jälleen vuorten välisessä rotkossa, jonka seinät kohoavat 500–600 jalan korkeuteen. Jos sen loppupäästä, missä se kulkee suoraan puolen peninkulman matkan, katsoo taakseen, näkee mitä romanttisimman, vaikkakin hieman synkän laakson, jonka laitamilla rauniot kurottuvat esiin sankasta metsästä ja jonka taustalla laakson päässä kaunis linna kohoaa majesteettisesti laakson ja koko tämän jokitaipaleen yläpuolelle. Tuskin on toipunut tämän näkymän luomasta ensivaikutelmasta, kun vuoret äkkiä jälleen väistyvät ja silmien eteen avautuu laaja maa, viljeltyjä peltoja, lehtipuiden koristamia kukkuloita, kauniin vihreitä, metsäisten vuorenhuippujen alapuolella ikään kuin riippuvia ruohomattoja, maisema, joka viehättää silmää. Sitten on jälleen vuorossa vuorten välinen rotko, jonka suulla ovat kummallakin puolella ns. Maksimilianin tornit, ketju tykistötulen kestäviä linnakkeita. Sen läpi päästään muutamassa minuutissa, ja sitten on edessä jälleen avara, kaunis seutu, jonne saavuttaessa Linzin kaupunki on ensiksi vastassa joen oikealla rannalla. Näkymät vaihtelevat tällä matkalla lakkaamatta, Reinin varrella ei näe mitään yhtä suurenmoista ja yhtä yllättävää.

Linz on viehättävän sijaintinsa ansiosta kaunis itävaltalainen 26 000 asukkaan rajakaupunki, jossa on myös varsin kauniita aukioita ja muutamia leveitä, iloisia katuja. Kaupunki on erityisen kuuluisa kauniista, komeavartaloisista naisistaan sekä kauniista maisemasta, joka avautuu täällä Tonavan ylittävältä sillalta. Linzin ja Wienin välillä vaihtuvat maisematyypit kaiken kaikkiaan neljästi. Ensiksi laajoja niittyjä, joiden lomassa reheviä lehtoja ja kyliä siellä täällä – aivan kuin Berghemin mestarillisesti maalaamissa tauluissa. Isarin ja Innin tuntuvasti kasvattamaa joen vesimäärää lisäävät Linzin alapuolella vielä monet sivujoet, esim. Traun, Enns, Ybbs ym., ja joen suuruus ja virran voima kasvavat hetki hetkeltä. Seuraavaksi on edessä loivarinteisiä metsien, nurmien ja kukkien koristamia vuoria sekä siellä täällä kauppaloita ja kyliä niiden juurella samoin kuin harvakseltaan herraskartanoita vuorten rinteillä puiden varjossa. Tämä maisema on kauneimmillaan kuuluisien vesipyörteiden vaiheilla. Vuoret muuttuvat korkeammiksi ja jyrkemmiksi; villejä, romanttisia sivulaaksoja ilmaantuu silmien eteen; ahtaaseen uomaan puristunut vesimassa kiitää kohisten nuolennopeasti eteenpäin kallioisessa uomassa. Täällä olisi työtä Ruysdaelin siveltimelle. Sitten tulee eteen aivan reiniläinen maisema, metsättömien vuorten, viinitarhojen, raunioiden, kaupunkien, linnojen ja muhkeiden luostareiden seutu – Saftlevenin maalausten maisema. Lopuksi maisema avartuu viljellyiksi tasangoiksi, jonka keskellä on muodoltaan pitkänomaisia kukkuloita ja hyvässä järjestyksessä olevia puuryhmiä – Claude Lorrainin tyyliin. Rikkaat luostarit loistelevat kukkuloiden laella kuin ruhtinaiden palatsit; kaupunkien koko ja merkittävyys kasvavat, ja joki virtaa tyynesti matalien rantojen välissä niin leveänä kuin Euroopan virroista mahtavimman arvolle sopii, kuin järvenä, jossa on useita viheriöiviä saaria.

Kaikki tämä on nyt kuitenkin ohi – kahden päivän kaunis uni. Nussdorfissa, jossa laiva tulee laituriin, on tullimiesten koju, muutamia taloja, paljon väkeä ja vaunuja ja pari poliisimiestä. Passit luovutetaan, matkatavarat tarkastetaan kohteliaasti ja pintapuolisesti, ja – tässä huoli lukijan parhaasta pakottaa minut pysyttelemään proosallisissa asioissa. Henkilö, joka ei perille saavuttaessa jätä matkatavaroitaan höyrylaivayhtiön johdon käsiin, minkä jälkeen ne toimitetaan kahdessa tunnissa ilmaiseksi kaupungin keskustaan, ei toimi viisaasti, ei etenkään siinä tapauksessa, että hänellä on matkalaukussaan kirja, pari uusia hansikkaita tai jotakin vastaavanlaista tavaraa. Sillä vain siinä tapauksessa, että hän menettelee tällä tavalla, tapahtuu tarkastus heti ja se suoritetaan, kuten sanottu, pintapuolisesti ja kohteliaasti. Jos kuitenkin välttämättä tahtoo viedä tavarat mukanaan, ne tutkitaan tullitiskillä, ja saatoin nähdä, miten siinä käännellään ja tutkitaan jokainen esine. Naisten lippaista otettiin esiin kaikki toilettitarvikkeet, ja heidän matkalaukuistaan –riittäköön tämä, sekä kaunottaret itse että ne varusteet, joita käytetään yhtä paljon heidän sulojensa peittämiseen kuin paljastamiseenkin, näyttivät täällä sangen surkeilta. Herrat katselivat hämillään sikareitaan ja sikarirasioitaan, ja Heinen Salon matkasi yhdessä Hegelin ”Philosophie der Geschichten” kanssa sensuuriin, jonka käsistä ne eivät varmaankaan palanneet. Hankalinta oli kuitenkin eräällä laulajattarella, jonka täytyi antaa koko teatteriasunsa kaikkineen uteliaiden tarkasteltavaksi päivänvalossa.

Tämän näin nähtyäni sitä ennen kauniimman näyn, kauneimman, mitä ajatella saattaa. Viehättävä Regensburgista tullut matkaseuralaiseni seisoi vieressäni alakuloisena ja mietteissään, sillä hän oli etsiskellyt katseellaan väkijoukosta turhaan henkilöä, jonka hän odotti näkevänsä. Pohdimme parhaillaan, olisiko meidän pitänyt lähteä eteenpäin jossakin niistä Gesellschaftswageneista, jotka kuljettavat matkustajan höyrylaivan laskuun ilmaiseksi tietyille kaupungin yleisille paikoille, vai olisiko meidän pitänyt ottaa vaunut vain itsellemme. Olin tarpeettoman typerä ja ujo, sillä pelkäsin loukkaavani häntä. Hän oli vielä kerran tähystellyt tien suuntaan, päästi äkkiä irti käsivarteni, huudahti: ”Carl!” ja lennähti muuatta nuorta, kunnollisen näköistä miestä vastaan, hänen syliinsä ja suuteli häntä ja suuteli vielä uudelleenkin – mies oli hänen veljensä. Hän tunsi veljensä heti, mutta tämä ei pystynyt näkemään, että tämä kaunis, kukoistava neito oli kehittynyt siitä pienestä, villistä tytöstä, jonka hän oli kahdeksan vuotta aikaisemmin jättänyt Erfurtiin. Olin nyt näytellyt roolini loppuun ja päätin sen nostamalla ojasta miehen hatun, joka oli pudonnut kiihkeän syleilyn aikana ja ojensin sen sisarelle, kun tämä kääntyi lämpimin, kyyneleisin silmin katsomaan, missä minä olin. Iloinen ja rakastava veli ei varmastikaan juuri huomannut esittelyä eikä kiitoksia; hän vei sisarensa vaunuihinsa, ja niin minun oli ajateltava vain sitä, miten itse jatkaisin matkaani.

Siinä ei ollut paljon pohtimista. Päätänsä ei juuri tarvitse vaivata, kun nousee yhteiskuljetuksen vaunuihin ja antaa niiden vieriä eteenpäin. Niiden vaunujen, joihin satuin nousemaan, määränpääksi oli erikseen sovittu kaupungin keskustassa Neumarktin lähellä sijaitseva majatalo Dreifaltigkeitshof. Ne herrat, jotka aikoivat asettua sinne asumaan, vakuuttivat, että paikka oli hyvä ja huokea. Koska olin aikonut seuraavana päivänä (nyt oli sunnuntai) hankkiutua yksityismajoitukseen, minulle oli samantekevää, minne matka vei. Läpi esikaupunkien, joiden nimet kuulin ja unohdin ja jotka näyttivät varsin surkeilta, saavuimme Alster-Vorstadtiin ohi Josephinumin, missä kaupunki oli jo alkanut muuttua säännöllisemmän näköiseksi ja suoran, melko leveän kadun varrella näkyi vain suuria rakennuksia. Meitä vastaan tuli loppumaton vaunujen jono, etenkin linjan (täällä käytetään kaupungin tullirajasta tuota nimeä) ulkopuolella, missä Zeisel- ja Stell-vaunut vielä lisäsivät niiden määrää. Luulin, että jokin erityinen juhlatilaisuus houkutteli Wienin väestöä tälle seudulle; kuitenkin vain sunnuntai houkutteli iloiset ihmiset maaseudulle, Klosterneuburgiin ja sen ympäristöön. Brigittenfest, Wienin suurin kansanjuhla, oli tosin alkanut samana päivänä, mutta Brigittenau, jossa sitä vietetään, oli toisella suunnalla ja lähempänä kaupunkia. Kun kuulin tästä puhuttavan, muistin olevani suuressa kaupungissa. Saavuimme pian varsinaista kaupunkia ympäröivälle avoimelle vyöhykkeelle, jolta avautuu tällä puolella kaupunkia suurenmoinen näkymä, täältä nimittäin näkee Alster-, Josephs-. St. Ulrichs-, Spittelberg- ja Marienhilf-esikaupungit, joita kaikkia kaunistavat avoimen vyöhykkeen puolella suuret julkiset rakennukset ja palatsit. Päästyämme kaupunkiin Schottentorin kautta liukastelimme hiljalleen eteenpäin ahtaiden katujen kauniilla kiveyksellä, korkeiden rakennusten puolihämärässä varjossa ja kaatosateessa. Niinpä kaupungin keskusta ei näyttänyt juuri ilahduttavalta.

Aivan toista oli seuraavana päivänä. Kadut pidetään niin puhtaina, ne on kivetty niin hyvin; myymälät levittävät niin huolekkaasti nähtäväksi runsaat valikoimansa; ihmiset ovat niin hyvin pukeutuneita, näyttävät niin iloisilta ja hyvinvoivilta; tuskin sataa askelta käveltyään on jo sitä mieltä, että Wien on iloinen ja miellyttävä paikkakunta.

En pysty keksimään edellä mainittujen lisäksi muita seikkoja, jotka pystyisivät täysin poistamaan sen epäviihtymyksen, jota kokee ahtaasti rakennetun kaupungin pimeillä ja kapeilla kujilla, mutta niiden ansiosta kiertely Wienin kaduillakin on mitä miellyttävin kävelyretki. En tiedä, kuinka usein ne lakaistaan, mutta sade ei koskaan muuta niiden tasapintaisia, nelikulmaisia kiviä rapaisiksi. Kauniilla säällä niille valellaan vettä tavallisesti aamuin ja illoin, jotta myymälöitä suojeltaisiin kadusta kohoavalta hienolta tomulta. Tämä seikka vaikuttaa myös miellyttävään viileyteen, johon lisäksi vaikuttavat talojen varjo sekä kangaskatokset, jotka levitetään auringon puolella myymälöiden ikkunoiden ja ovien ylle. Kaduille ei mahdu jalkakäytäviä, mutta koko katu on jalankulkijalle miellyttävämpi kuin jalkakäytävät muualla. Talot eivät ole kauniita, ja ahtauden takia silmä ei voi iloita muita kauniimmistakaan. Jokaista taloa koristavat kuitenkin suuret kauniit liikekilvet, joissa on kyynärän korkuiset kultaiset tekstit. Pohjakerroksen ikkunat ovat täpötäynnä kaikkia mahdollisia osaamisen ja uutteruuden tuotteita. Haluamaansa tavaraa ei tarvitse lähteä etsimään sisältä puodista, vaan valintansa voi tehdä kadulla ja saada ulkona selville myös hinnat, jotka on useinkin pantu näkyviin kunkin tavaran viereen. Kangaskauppias taittelee liivikankaansa liivien muotoon, kaulaliinansa uusimman muodin mukaisesti jne. ja panee ne riveittäin ikkunaansa. Asustekauppias kiinnittää kukat hattuun, heittää hunnun sen ylle ja ripustaa sen aivan hartiahuivin yläpuolelle, niin että silmä melkeinpä etsii kaunotarta, joka on kätkeytyneenä hatun alle. Räätäli ripustaa jokaisen frakin viereen siihen kuuluvat asusteet, jokaisen liivin yhteyteen sopivan kaulaliinan jne. Jokaisella talolla ja myymälällä on nimensä, ja oven viereen sijoitettu öljymaalaus, jolla saattaa olla jonkin verran arvoakin, esittää suojelushenkeä tai -hengetärtä. Muotiliikkeen ovella seisoo ”die schöne Wienerin” [kaunis wienitär]; kahvilan edessä leijuu ”Iris” sateenkaaren loiston yläpuolella; räätälinliikettä vartioi ylväs ja suoraselkäinen ”König Leopold”; tupakkakaupan ulkopuolella vetelee turkkilainen mahtavia henkisauhujaan jne. Seinällä on tyhjää tilaa tuskin lainkaan. Oviaukoissa ja niiden ulkopuolella on läjittäin tavaraa, ja sen keskeltä kumartaa nykyaikaisesti pukeutunut nuori mies tai katsahtaa sievä myyjätär valmiina täyttämään kaikki kohtuulliset toivomukset. Ovet kahviloihin ja viinikellareihin ovat avoinna; siellä missä vain on tilaa istutaan ulkona kadun puolella syömässä ja juomassa, tupakoimassa ja lukemassa sanomalehtiä. Niinpä kaupungin vilkkaimmalla aukiolla ”der Grabenilla” on kaksi suurta, upeasti koristeltua jäätelömyymälää, jotka on sijoitettu keskelle toria ja joiden ympärillä on monta riviä kauniita tuoleja, ja täällä sitten kävellen tai vaunuissa saapuneet kummankin sukupuolen edustajat virkistäytyvät avoimella torilla, paljaan taivaan alla syömällä ”Eisin” tai juomalla limonadeja. Tässä ympäristössä vain ohi kulkevat ajoneuvot muistuttavat siitä, että ollaan kadulla. Näiden nopeus on suuri; ankara poliisijärjestys on kuitenkin saanut ajomiehet noudattamaan varovaisuutta, ja heidän aiheuttamansa onnettomuustapaukset ovat erittäin harvinaisia. Katukiveyksen tasaisuuden vuoksi ajoneuvojen kolinakin on vähäistä, eikä niistä siis ole vaaraa eikä häiriötä jalankulkijalle. Päinvastoin on ilo katsella kahvilasinsa tai jäätelölautasensa ääressä hienoja valjakkoja ja ajoneuvoja ja niissä eri suuntiin matkaavia kirjavia, juttelevia ja leikkiä laskevia seurueita. Wienin katujen viehätystä lisää vielä ja ennen kaikkea, vaikka me olemmekin säästäneet parhaan viimeiseksi, kaupungin kaunis ja hyvin pukeutunut väestö. Siellä, missä uudenaikainen asu on vain poikkeus, se herättää vain huomiota miellyttämättä silmää ja muuttaa useinkin kantajansa narriksi. Jos moderni vaatetus taas on nimensä mukaisesti yleisesti käytössä, se ilahduttaa silmää sekä uutuudellaan että asianmukaisuudellaan. Suuressa kaupungissa on helppoa olla moderni, sillä siihen tarvitaan vain yksi takki ja yksi Jumala, niin kuin sanotaan. Jokainen räätäli seuraa siellä muotia, ja vaatekauppias myy vain moderneja tavaroita. Niinpä moderni puku ei ole vanhanaikaista kalliimpi. Muodinmukaisuudesta ja uutuudesta ei joudu maksamaan erikseen siellä, missä tarjolla on vain uutta ja muodinmukaista. Wien on nyt tässäkin suhteessa suuri kaupunki. Moderni asu on siellä nimensä mukainen – kaikki ovat moderneja. Emmekä tällöin tarkoita vain sellaisia henkilöitä, joiden päähuolena on pukeutuminen, vaan kreiviä ja kamaripalvelijaa, hovineuvosta ja kanslistia, tukkukauppiasta ja tarjoilijaa, taiteilijaa ja kisälliä ja kaikkia heidän naisseuralaisiaan, vaimojaan tai rakastajattariaan. Eroja aiheutuu vain iän perusteella, ja Wienissä kuten muuallakin näkee moderneja asuja ukkoikäisten yllä vain ylempien säätyjen keskuudessa – naisväestä emme puhu mitään, sillä heitä ja ikää ei koskaan sovi mainita samassa yhteydessä. Varsinkin pohjoismaalaisesta, joka saa aina nähdä silkkiviitan rinnalla rääsyjä ja alastomuutta, on sangen miellyttävää nähdä ympärillään vain hyvinpukeutuneita henkilöitä. Tämä tasainen pinta johtaa uskomaan, että sivistyksen ja ulkonaistenkin elämänehtojen alalla vallitsee tasa-arvoisuus, eikä tämä usko asioita lähemmin tarkasteltaessa osoittaudu niin harhaanjohtavaksi kuin monikin saattaisi luulla. Kun tähän vielä lisää kaikilta kasvoilta kuvastuvan elämänilon, tyytyväisyyden ja hyväntahtoisuuden sekä Wienin naispuolisen väestön yleisen viehättävyyden, voi helposti todeta, että kävelyretki Wienin kaduilla kauniina kesäpäivänä ei ole vailla miellyttäviä piirteitä.

Itse kaupunki ei ole suuri, ja hetkessä on jollakin sen portilla. Jos lähtee pohjoiseen, tulee eräälle Tonavan haaralle ja sen toisella puolella Leopoldstadtiin, jonka lähinnä kaupunkia sijaitseva osa ei juuri eroa itse kaupungista, vaikkakin kadut ovat siellä leveämpiä ja talot uudempia. Kaikilla muilla ilmansuunnilla porteista tullaan avoimelle puolustusvyöhykkeelle. Kaupunkia nimittäin ympäröivät vallit ja syvä ja leveä vallihauta. Tämä ei kuitenkaan saa kaupunkia näyttämään sotaisalta. Valleilla on puuistutuksia, joiden välissä kulkee kävelytie. Hautakaivannoissakin ajetaan ja kävellään puiden siimeksessä. Niiden ulkopuolella oleva avoin vyöhyke, joka ympäröi kaupunkia ympyrän kolmen neljäsosan mittaisena kaarena, on tasaista maata, ja sitä kaunistavat puistotiet, jotka lähtevät säteittäisesti kultakin kaupunginportilta ja johtavat eri esikaupunkeihin kulkien matkalla ristiin toistensa poikki. Kaikkien näiden osaksi ajoneuvoille ja osaksi jalankulkijoille tarkoitettujen teiden poikki kulkee leveä, poppeleiden reunustama ajotie, joka kulkee vallien ja vallihaudan suuntaisesti. Puistoteiden välillä avoin vyöhyke on nurmikkoa. Ilman tätä ympäristöä Wien ei olisi se mikä se on. Erottamalla kaupungista esikaupungit, joiden kaupungin keskipistettä Pyhän Tapanin tornia kohti suuntautuvat pääkadut johtavat kaikki yhdenmukaisesti avointa vyöhykettä kohti, tämä luo kokonaisuuteen säännönmukaisuutta estämättä kuitenkaan mitä suurinta vaihtelua yksityiskohdissa. Vallit, vallihauta ja avoin vyöhyke ovat kuitenkin wieniläisen arkielämässä tärkeämpiä kuin kaupungin katselemisen kannalta. Aamupäivisin tehdään ostoksia luonnon helmassa, monilla markkinapaikoilla, ja avoin vyöhyke on muuttunut suureksi kauppatoriksi, jonka parhaat kohdat ovat an der Wienin (Wiedenin) ja Landstrassen esikaupunkien edustalla. Hellä äiti, joka uskoo, että auringonpaiste ja raitis ilma ovat hänen lapsilleen yhtä välttämättömiä kuin ruoka ja vaatteet, ottaa heidät jo tuolloin mukaansa, ja sillä välin kun hän hankkii ruokatarvikkeita päivällisateriaa varten, iloiset lapset kasvattavat luonnollista ruokahaluaan peuhaamalla vihreällä nurmikolla. Tämän takia ruokaa on tietysti ostettava enemmän, mutta kukaan ei ole wieniläistä vakuuttuneempi siitä, että maha ei täyty pelkästä päivänpaisteesta, ja niinpä sen välttämättömimmän ravinnon vaatimia kustannuksia ei täällä pidetäkään ylimääräisenä maksueränä pääasiana olevan ylellisyyden maksamisen rinnalla. Suuret ja pienet kokoontuvat tänne kuitenkin vasta iltapäivällä ja iltapuolella. Kävellään, istutaan kirjan ääressä sivukäytävien varrella tai mieluimmin – lepäillään nurmikolla ujostelematta, luetaan, leikitään lasten kanssa tai maistellaan mukana tuodun eväskorin sisältöä. Etumaasto, vallihauta, vallit, kaikkialla on elämää ja iloisten ihmisten vilinää.

Kun siirrymme avoimelta puolustusvyöhykkeeltä esikaupunkeihin, on niissä enää pääkaduilla suurkaupunkimainen ilme, ja syrjäisemmillä on kaikkea, mikä kuuluu pikkukaupungin elämään, pieniä sekatavarapuoteja, räätälien ja suutareiden kylttejä joka toisessa talossa, tyhjiä katuja, puolipukeisia, juoruilevia naisia oviaukoissa sekä piippua polttelevia miehiä ikkunoissa yömyssy päässä. Leopoldsstadt, Mariahilf ja an der Wien ovat vilkkaimmat näistä Wienin kolmestakymmenestä neljästä tyttärestä. Sen neljästäsadasta tuhannesta asukkaasta vain suunnilleen kuusikymmentä tuhatta asuu varsinaisessa kaupungissa – yön yli, sillä päivisin tuo määrä on varmaankin kolminkertainen.

Toisena päivänä Wienissä oleskellessani sain tilaisuuden oppia tuntemaan kansan ja sen elämän pääpiirteet. Brigittenfest, joka aloitetaan sunnuntaipäivänä heinäkuun alussa, kestää vielä koko maanantainkin, ja silloin sivistyneet luokat osallistuvat siihen. Rossaun esikaupungin kautta tullaan suurelle avoimelle kentälle varsin lähelle Augartenia. Tien kaupungin rajalta kentälle täytti kaksi riviä vaunuja, ulospäin meneviä ja kaupunkiin palaavia, jotka ohittivat toisensa vain hivuttautumalla. Palaavat vaunut olivat suurimmaksi osaksi Stell-, Zeisel-, Steyer-vaunuja ja mitä kaikkia nimiä niillä mahtoikaan olla, sellaisia, jotka kuljettivat alempaa väestöä kaupungin rajalta kentälle, sillä nämä vaunut eivät saa tulla sisään kaupunkiin. Vaunujen kummallakin puolella oli liikkeellä suunnaton ihmismäärä jalkaisin, ja uloimpana toisella puolella vieri vielä rautatiellä samoin hevosvetoisia vaunuja sillä tavoin, että yksi hevonen piti liikkeellä kahta suurta vaunua, joista toinen oli sen edessä ja toinen takana. Rata oli rakennettu pelkästään kuljettamaan kävijöitä mainitun kentän vieressä sijaitsevaan puutarhaan ja huvipaikkaan, Colosseumiin. Kun väkeä kuljetettiin paikalle tällä tavalla, kenttä tietysti täyttyi pian. Sanomalehdet kertoivat väen määräksi 70 000 henkilöä. Paikalla oli ainakin 50 erillistä teatteria, joissa ihmiset, eläimet ja nuket kilpailivat yleisön suosiosta. Tuossa seisoi kaksi kasvonsa maalannutta ja noettua resupekkaa keinuvilla tikkailla, piti puheita, esitti kömpelöitä sukkeluuksia ja houkutteli joukkoa katsomaan näytelmäesityksiä, joiden eläviä mainosjulisteita he olivat. Olisi odottanut, että he olisivat saaneet kunnon väeltä houkutelluksi enintään almuja siitä hyvästä, että pääsi niitä näkemästä – mutta ei toki, lippuluukulla kävi keskeytymätön vilske. Muutaman sadan askeleen päässä kauempana työskenteli pajazzo, jonka korvasta isäntä harvoin irrotti otettaan, saman tavoitteen saavuttamiseksi kuin nuo mainitutkin. Hän näytti kurjalta ja nälkiintyneeltä ja märehti moneen kertaan laskettelemiaan pilapuheita surkea ilme kasvoillaan; isäntä kuitenkin piti korvasta kiinni, ja hänen luisen sormensa painallus sai syntisäkkiin taas eloa ja liikettä. Yleisö nauroi ja osti lippuja. Toisessa paikassa saman tehtävän hoiti tangollaan istuva marakatti ja sitä avusti tässä asiassa karhu, joka pakotettiin lyönnein tai pistoin mörisemään pystytetyn teltan sisäpuolella. Silmänkääntäjät, joiden taito katkoa ihmisten kauloja oli esitetty kuvissa selkeästi; naiset, joilla oli kyynärän pituinen parta, korttelin pituiset viikset tai muita miehisiä ominaisuuksia, houkuttelivat katsojia. Näiden kiinteitä pääsymaksuja perivien teattereiden lisäksi paikalla oli joukko nukkekaappeja, joiden katsojilta kerättiin vapaaehtoinen maksu, vaikka melkeinpä luulen, että niiden esitykset olivat parhaita. Ainakin minua ne huvittivat mainiosti, ja muiden katselijoiden yhtämittainen nauru osoitti, ettei heilläkään ollut ikävää. Kiinteätä maksua vastaan käytettävissä oli myös useita karuselleja, keinuja ym. Kaksikymmenvuotiaat nuorukaiset eivät väheksyneet ratsastusta puuhevosella, ja naiset, jotka olivat pukeutuneet hienosti kuin tanssiaisiin, kilpailivat keinupaikoista, ja kavaljeerit osoittivat tavallisesti rohkeuttaan seisomalla kaunokaisen takana ja painostivat lisäämällä keinun vauhtia tämän päästämään hätähuudon, jolloin kohteliaisuus tietysti vaati heitä kiertämään käsivartensa neidon ympärille saadakseen hänen pelästymisensä rauhoitetuksi. Löikö kiihtynyt sydän sitten rauhallisemmin, sen tietävät vain he kaksi. Keinuminen on todella rohkeaa, niin että keinukorin toinen pää nousee köysien kiinnityskohdan yläpuolelle. Silloin nämä taipuvat mutkalle ja täräyttävät koria, niin että täräysten voisi pelätä ravistelevan koko kuorman alas keinusta. Silloin kuitenkin kuulee vain huudon, joka kertoo puoleksi pelosta, puoleksi nautinnosta, ja näkee – niin, sen edessä mitä näkee on parasta ”sulkea silmänsä tai juosta tiehensä”. Wienittären puku on aina avoin alas hartioille saakka, sillä hänen hartiansa ovat tavallisesti kauniit, kaunis on myös kaula, niska kauniisti kaartuva ja povi täyteläinen. Muoti ja koketeria ovat lisäksi keksineet puvun yläosaan leikkauksen, jonka takia se on edestä aivan samanlainen kuin miesten juhlapuvun liivit. Käänteet on kiinnitetty päälletysten ja niiden välisen avoimen tilan lisäksi ne jättävät ahneen silmän katseelle alttiiksi uutta maastoa joka kerran, kun kaunokainen kumartuu eteenpäin. Tylsinkin mielikuvitus voi helposti antaa käsityksen siitä, millainen vaikutus tällä kaikella on keinumisen aikana, kun neito leijuu yläilmoissa eteenpäin kumartuneena ja pää alaspäin. Rajun vauhdin takia kaikki varovaisuustoimet olisivat hyödyttömiä, mutta niitä ei edes ajatella. Siitä syystä keinujen ympärillä on aina paljon nuoria miehiä, ja daaminsa takana seisovalla kavaljeerilla on harvoin iloa nauttia kaunottarensa sulojen viehätyksestä yksin. Tuollainen ei kuitenkaan säikäytä aitoa wienitärtä, naista, joka ei edes pelkää uimalaa, jonne miehet maksavat pääsymaksun nähdäkseen kauniiden naisuimareiden kisailua. Eri puolille kenttää oli sijoitettu soittajaryhmiä, jotka soitollaan kutsuivat tanssimaan. Sitä ne eivät tehneet turhaan. Se joka ei voinut maksaa omalta osaltaan ja daaminsa puolesta 4 tai 5 kreutzeria päästäkseen tanssimaan valssia viulujen tahtiin, pyörähteli 1 kreutzerilla posetiivin epätasaisen tahdin mukaisesti. Rahapelejä hoitelevat eukot seisoivat pienten pöytien ääressä, ja niiden ympärillä tungeksi vanhoja ja nuoria, ”artige Herren”, jopa ”schöne Damen”, niin kuin nämä onnen papittaret heitä puhuttelivat. Saattoi kuitenkin havaita, että pelattiin vain päivän menolaskelmien puitteissa. Hopeakolikon näki harvoin; oikullisen jumalattaren suosiota tavoiteltiin kuparilanteilla. On tietysti itsestään selvää, että mitä moninaisimmista virvokkeista ei ollut puutetta. Lautakojut, teltat, kuusennäreaitaukset, maakuopat olivat nautintojen saleja. Saattoi nähdä nelipyöräisiä myyntipaikkoja, joihin mahtui 40–50 asiakasta. Toiset pitivät hauskaa rattaiden, tynnyrin, korin tms. ympärillä kattonaan kirkas taivas. Katsojien parempaa luokkaa varten oli kuitenkin vain pari kahvilaa sekä mainittu Colosseum, jossa saattoi 30 kreutzerin (1 valtionvelkakonttorin riikintaalarin) pääsymaksun maksettuaan katsella näytelmäesitystä ”im Freyen” ja pukutanssiaisia sekä nauttia virkistyksekseen lasillisen kahvia, limonadia tai muuta vastaavaa. Samansuuruisen maksun maksamalla täällä pääsi pylväiden varaan rakennetulle parvekkeelle, jolta näki puutarhan ja koko kentän sen ulkopuolella. Näytelmä oli niin houkutteleva, ettei varsin korkean maksun voinut antaa nousta esteeksi – enkä olisi halunnut vaihtaa tuota näkyä parhaaseen oopperaan. Väen valtaama kentän osa oli laajuudeltaan vain niin suuri, että kaiken saattoi hyvillä silmillä nähdä yksityiskohtia myöten. Kävelevien katselijoiden leveä liikkuva juova halkaisi massan, ja sen kummallakin puolella kihisivät nuo tuhannet tanssivien, keinuvien, pelaavien, töllistelevien, syövien ja juovien ihmisten ryhmät. Kirjavat puvut, liput, musiikki, 70 000 suusta purkautuva nauru ja puhe – siinä oli silmälle ja korvalle enemmän väriä ja ääntä kuin ne olivat koskaan nähneet tai kuulleet. Kauempana satoja vaunuja järjestyksessä olevissa riveissä ja kaupunkiin johtavalla suoralla tiellä vielä loppumaton ajoneuvojen ja jalankulkijoiden virta. Ja taustalla tämän virran lähde, Wien ja sen kolmekymmentä esikaupunkia! Minun mielessäni kamppailivat halu jäädä koko illaksi parvekkeelle ja halu heittäytyä väen vilinään, syödä, juoda, tanssia, keinua ja nauraa iloisten ihmislasten kanssa. Jos joku iloinen sielu olisi hyvällä ruotsilla tai kieltä murtaenkin ehdottanut minulle viimeksi mainittua toimintalinjaa, olisin varmasti lähtenyt mukaan; nyt kuljin viisaiden ikävää keskitietä, viivyin parvekkeella tunnin, lähdin sitten taas ihmisvilinään – mutta vain katsojana, ja lopulta kyllikseni nähneenä ja kävelemiseen väsyneenä vaunuihin, jotka olivat odottamassa.

Levähtäessämme niissä ja odottaessamme vuokra-ajuria, joka oli varmastikin lasin ääressä, tytön vieressä tai noppien parissa unohtanut ajan kulun, yritämme lyhyesti järjestellä havaintojamme kokoontuneesta väestä. Toverini, muuan kölniläinen Meyer, yksi Saksan kymmenistä tuhansista tuonnimisistä, ja minä pääsimme siinä todellakin alkuun, mutta meidät keskeytti nuoren naisen saapuminen. Hän ei löytänyt vaunuja eikä kuskia, vaikka huutajat, jotka ansaitsivat täällä muutamia ropoja huutamalla kuskeja paikalle, näkivät kovasti vaivaa. Muistuttaaksemme kohteliaita wieniläisiä hieman me tarjosimme hänelle ja hänen pienelle tyttärelleen levähtämispaikan vaunuissamme. Tarjous otettiin kursailematta vastaan, ja kun hänen kuskinsa ilmaantui paikalle ennen meidän ajuriamme, hän tarjosi vastapainoksi toiselle meistä tilaisuuden (toisen täytyi jäädä odottamaan laskun maksamista varten) päästä hänen seurassaan kaupunkiin. Tuollaisen tarjouksen torjujan on oltava todella epäkohtelias; meissä molemmissa hän kohtasi siihen tarvittavat ominaisuudet: ”me emme halunneet erota toisistamme” – se oli anteeksipyyntö – lisäksi valhe -, jota olisin hävennyt, jos olisin ollut 10 vuotta nuorempi ja kohteliaampi, vaikkakin vähemmän pikkuvanha. Hän näytti itse nautinnolta; jollemme olisi olleet Wienissä, olisin epäröimättä pitänyt häntä ainakin yhtenä sen papittarista. Nyt en todellakaan tiedä, mitä asiasta on ajateltava. Lienee siitä syystä viisainta olla ajattelematta asiaa pidemmälti ja siirtyä luvattuihin havaintoihin, jotka me esityksen sujuvuuden takia tiivistämme seuraaviin lyhyihin lauseisiin.

Kun wieniläiset näki täällä, he olivat maailman rakastettavinta väkeä. Koreilematon ilo ilmeni kaikkialla olematta rajua ja myrskyisää. Näiden seitsemänkymmenen tuhannen joukossa ei ollut yhtään huonosti pukeutunutta ihmistä – lukuun ottamia muutamia mainituista rahapelien hoitajattarista, kaupustelevia naisia ja niitä lapsia, jotka kiertelivät vesiruukku ja lasi mukanaan ja huusivat yhtä mittaa tarjoustaan: ”frisch Wasser doo-o!” [raikasta vettä] Monet posket punoittivat tanssin ja viinin vaikutuksesta, mutta kenenkään jalat eivät hoiperrelleet. Siellä, missä oli jotakin nähtävää, oli tungosta, mutta kukaan ei tyrkkinyt – edes kenenkään jalka ei joutunut tungoksessa kosketukseen liikavarpaitteni kanssa. Kävelijöiden joukossa ei kukaan ryntäillyt, vaan kaikki liikkuivat hitaasti ja ottaen muut huomioon. Mistään ei kuulunut riitelyä eikä epäystävällisiä sanoja. Luullaankohan, että ansio tästä kuuluu Itävallan kuuluisalle poliisille? Väen joukossa ei näkynyt yhtään poliisijoukkojen miestä; heillä oli paikkansa vaunujen luona epäjärjestyksen ja onnettomuuksien ehkäisemiseksi.

Ja kun nyt kerran olemme päässeet kiittelemisessä vauhtiin, jatkettakoon samalla tavalla niin pitkälle kuin käy päinsä. Wieniläistä ystävällisempää ihmistä ei voi kohdata. Matkamies, joka ostaa itselleen kaupungin kartan, älköön käyttäkö sitä liian usein; silloin hän menettää huvin, jota todella kannattaa tavoitella, wieniläisen hyväntahtoisuuden kokeilemisen kysymällä tietä ensimmäiseltä vastaantulijalta. Tuollaisessa tilanteessa hän jää kyllä miettimään, onko hän tehnyt vastaajalle palveluksen vai onko asianlaita päinvastoin – niin ilahtuneelta tämä tuntuu saadessaan tilaisuuden käyttää tietojaan kysyjän hyödyksi. Vaikka tähän jossakin määrin vaikuttaisikin salainen ylpeys, jonka aiheena on ”das schöne, frohe Wien” [kaunis, iloinen Wien], se ei suinkaan vähennä tuollaisen kohtelun rakastettavuutta. Juuri mainittuun olettamukseen johtaa helposti wieniläisen ilo, kun hän havaittuaan toisen muukalaiseksi ja saatuaan tietää, mitä tämä on nähnyt tai ei ole nähnyt, kiirehtii esittelemään ja kuvailemaan, mitä muuta näkemisen ja nauttimisen arvoista vielä on, ja antaa kaikki asiaan liittyvät tarpeelliset tiedot.

Toinen kansanluonteen piirre on rehellisyys ja luottavaisuus – yhteinen ominaisuus koko Etelä-Saksassa – joka kuitenkin erityisesti herättää huomiota, kun kyseessä on suuri kaupunki. Mainitsemamme ajuri oli kuljettanut meidät kaupungin ulkopuolelle Prateriin, Tonavan rantaan saakka, sekä sieltä takaisin kaupungin rajalle ja sitten jälleen ulos Brigittenauhun, ja hän salli siellä epäröimättä meidän nousta vaunuista ja häipyä kansanjoukon sekaan odottaen vasta paluumatkalla illalla saavansa maksun, johon hän oli oikeutettu. Me pystyimme helposti valvomaan häntä, mutta hän ei edes tiennyt, missä me asuimme, koska olimme nousseet kyytiin eräältä torilta. Hänen oikeudenmukaisuutensa kävi ilmi myös siten, että kun me odotettuamme häntä turhaan puoli tuntia lähdimme vielä kerran kiertämään kentän, hän ei vaatinut suurempaa korvausta, vaikka joutui tästä syystä viipymään kaksi tuntia pitempään kuin oli sovittu. Vuokra-ajurin tuollainen mielenlaatu kuuluu toden totta epätavallisiin ilmiöihin. Missään tarjoilupaikoissa ei makseta kulutusta ennen kuin poistuttaessa. Sellaisissa tilaisuuksissa kuin esimerkiksi Straussin tai Lannerin ohjelmallisissa illoissa, joissa on koolla kuusi- tai kahdeksansataa henkeä syömässä ja juomassa, tuollainen luottavaisuus olisi anteeksiantamatonta epäviisautta kaikissa muissa kaupungeissa kuin Wienissä. Syntyperäiset wieniläiset, jotka tunsivat väkensä, vakuuttivat useasti Sperlin puutarhan ohjelmallisissa illoissa, että suurin osa vieraista oli muukalaisia, siis tarjoilijoille tuntemattomia; tämä ei kuitenkaan muuttanut tavallista asioiden järjestystä mitenkään. Ja silti jokaisen tarjoilijan on vastattava siitä, mitä hänen pöydissään kulutetaan, ts. 4–6 pöydässä, joihin mahtuu yhteensä 30–40 vierasta. Mikään ei estä mahdollista petosta. Syödään, juodaan, annetaan viinipullon seistä puolillaan, noustaan ja kävellään puutarhassa, palataan tai – mennään pois, jos halutaan välttää laskun maksamista. Omnibussissa näkee samoin, että joku maksaa kyytiin noustessaan, toinen poistuessaan, eikä kuski voi tietää, kuka on maksanut ja kuka ei, eikä kulkuneuvon omistaja myöskään voi valvoa kuskia. Kun vuokraa huoneen, ei kirjallisesta sopimuksesta tule puhettakaan eikä silti synny kiistaa vuokrasta jne.

Eteläsaksalaiselle, etenkin itävaltalaiselle ja wieniläiselle luonteenomainen piirre on myös kansan avoimuus. En tarkoita tällä niinkään sanojen vilpittömyyttä kuin sitä, ettei millään tavoin pyritä näkösälle eikä korostamaan omaa arvoa. Kukaan ei häpeä säätyään eikä yritä elämäntavallaan antaa muille mielikuvaa todellista asemaansa ylemmästä arvosta eikä, mikä ennen kaikkea erottaa wieniläisen berliiniläisestä, yritä teeskennellä omaavansa tietoja ja sivistystä, jotka useimmiten ovat vain ulkoläksyä. Tästä johtuu, että ihmiset ovat sydämellisen iloisia häpeämättä sitä tai pitämättä sitä arvokkuudelleen sopimattomana. Tästä johtuu myös kaikkien arvo- ja säätyerojen puuttuminen julkisesta elämästä. Ylin aatelisto ja maan ylimmät virkamiehet ehkä hieman eristäytyvät, mutta heidän eksklusiivisen piirinsä alapuolella kaikki elävät ja iloitsevat sikin sokin. Niin paradoksaaliselta kuin tämä saattaa kuulostaakin, helposti kuitenkin havaitaan, että siellä, missä seuraelämässä yritetään esiintyä muuna kuin todellisuudessa ollaan, arvoasemalla täytyy olla jonkinlaista merkitystä, kun taas tällaisen pyrkimyksen puuttuminen osoittaa, että se ei maksa vaivaa.

Helposti huomaa, että kansan iloinen luonne ja halu nauttia elämästä ovat osaltaan häivyttäneet säätyennakkoluuloja. Siellä, missä iloisin on tärkein, katoaa arvoasema, ja siellä, missä nautinnonhalu ajaa jokaisen ottamaan osaa julkisiin huvituksiin, on osattava jättää kotiin ylpeys syntyperästä ja arvoasemasta. Toisaalta ei voida kiistää sitä, että kun julkiset huvit ovat syrjäyttäneet yksityiset illanvietot, ylemmällä hengen sivistyksellä on julkisessa elämässä pakostakin vähemmän merkitystä; silloin sitä kuitenkin myös tavoitellaan enemmänkin sen itsensä takia kuin pelkästään keinona, jonka avulla loistetaan salongeissa. Julkisissa huveissa kehittyy myös niille ominainen seurustelun sävy. Jokainen huvittelee parhaansa mukaan tuntematta velvollisuudekseen muiden huvittamista. Samalla kuitenkin velvollisuus ja oma etu velvoittavat olemaan häiritsemättä muiden huvittelua. Sääntö on: ”leben und leben lassen” [elää ja antaa toisten elää]. Siitä syystä täältä puuttuu seuraelämän ranskalainen, turhamaisuuteen nojautuva sävy. Loistamisen halun tilalla on teeskentelemätön ilo, ja avoin hyväntahtoisuus korvaa pikkutarkan kohteliaisuuden. Vaikeammin lienee selitettävissä, mistä syystä julkiset huvit, yhdessäolo tarjoilupaikoissa jne. ovat korvanneet kodeissa tapahtuvan seuraelämän yleensä Etelä-Saksassa. Voidaan sanoa, että tuo tuollainen on mukavampaa ja ajan mittaan taloudellisesti edullisempaa. Silloin voidaan asua ahtaammin ja yleensäkin järjestää asuminen enemmänkin todellisen tarpeen kuin edustamisen vaatimusten mukaisesti. Kauniilla luonnolla, lauhkealla ilmastolla on myös osuutensa tämän maun syntymiseen; sillä etenkin kesä ja puutarhat houkuttelevat perheet ulkosalle. Lyhyen talven ajan miehet jatkavat kesäistä elämäntapaa vanhasta tottumuksesta. Wienissä vaikuttaa etenkin kiinnostus musiikkiin; tämähän on huvia, jota ihminen ei voi yksityisesti kustantaa itselleen, jos halutaan korkeampaa taidetta.

Jättäkäämme kuitenkin nämä pohdiskelut ja palatkaamme kuvaukseen. Kolme muusikkoa, jotka kaikki ovat porvariskaartin soittokuntien johtajia, mikäli kirjoittaja ei ole saanut vääriä tietoja, esittää melkeinpä joka päivä houkutuksiaan wieniläisen musiikkia alttiisti kuunteleville korville – ja sangen usein myös hänen tanssinhaluisille jaloilleen. Strauss, Lanner ja Morelli ovat nimiä, joihin lukijoiden katseet ensisijaisesti kohdistuvat kaikissa kulmauksissa, joihin julisteita päivän huvituksista kiinnitetään. Heidän joukossaan Strauss on edelleenkin yleisön suosikki. Asiantuntijat saavat halutessaan ylistää Lanneria siitä, että hänen sävellyksensä ovat suuremmassa määrin ”kunstgerecht” [todenmukaisia]. Strauss saattaa julkisuuteen valssin tai uuden potpurin, jossa mitä erilaisimmat äänet, pistoolinlaukaukset, nauru, epäsointuinen laulu, vaihtelevat omaperäisten, säihkyvien melodioiden sekä mitä hivelevimpien kadenssien ja välikkeiden kanssa – ja kas vain, väkeä virtaa kolmen tai neljän viikon ajan kuulemaan uutta sävellystä. Lannerille osoitetaan suosiota, mutta Strauss nostattaa furioson. Viimeksi mainitulla on oma ihailijoiden hovinsa, enimmäkseen nuoria miehiä, jotka sijoittuvat aivan orkesterin eteen ja nauttivat pelkästään säveliä koko illan. Kun Strauss aloittaa lempikappaleen, alkaa heidän riemunsa. Aina kun perusmelodia palaa mestarillisen välikkeen jälkeen, ilonilmaukset uusiutuvat, ja yleisö liittyy tulisesti mukaan, samoin sitten, kun kappale loppuu kaikuvaan Da Capoon. Straussin tumma, kuivakas, mutta eloisa hahmo ilmaantuu uudelleen esiin. Hän kumartaa, kevyesti ja nopeasti, katselee väkijoukkoa mustilla, salamoivilla silmillään, nostaa viulun leukansa varaan, taivuttaa päänsä sivulle, vetäisee jousellaan sointuvan vedon, ja soitto alkaa uudelleen. Straussin menestykseen vaikuttavat melkoisesti myös esityksen eloisuus ja hänen soittajistoonsa kuuluvat lahjakkuudet. Hän on itse uupumaton, aina valpas ja pitää hyvin huolen tempon, forten ja pianon johtamisesta. Tämä ehkä tapahtuu enemmänkin yleisön takia kuin siitä syystä, että erinomainen orkesteri tarvitsisi noin tarkkaa johtamista. Se on kuitenkin vaikuttavaa, ja kun kuulee Lanneria, hänen musiikkinsa tuntuu unettavalta Straussin esityksiin verrattuna. Myös hänen sävellyksensä ovat usein kohtuuttoman pitkiä, yksitoikkoisia ja väsyttäviä. Häneltäkään ei silti puutu ihailijoita, vaikka nämä eivät olekaan yhtä intomielisiä kuin Straussin kannattajat. Kirjoittajan oleskellessa Wienissä Straussilla oli soittajistossaan ylittämättömän hieno käyrätorvi, jolle hän myös kirjoitti vain yksinkertaisia ja reaalisia stemmoja. Lisäksi mukana oli kaunisääninen tenori, joka lauloi myös tavattoman korkealle yltävää sopraanoa, osaksi falsetissa, ja esitti soolona duettoja. Kumpikin herätti pettämättömästi yleisön innostuksen. Lannerkin yritti työntää esiin käyrätorviensa äänenjohtajaa, mutta tämä ei lainkaan vetänyt vertoja Straussin soittajalle. Lisäksi Strauss oli kerta kaikkiaan vallannut itselleen Volksgartenin ja Sperlin puutarhan, missä makukysymyksissä johtava yleisö mieluimmin kokoontuu. Morelli ei vedä maineeltaan eikä kyvyiltään lähimainkaan vertoja mainituille kahdelle muulle. Hänenkään eloisilta sävellyksiltään ja raikuvalta soitannoltaan ei kuitenkaan puutu kuulijoita eikä kiittelijöitä.

Wienin julkiset huvit ovat suureksi osaksi näiden kolmen henkilön varassa. Strauss soittaa joka tiistai Volksgartenissa. Tätä nimeä käytetään puistokaistaleesta, jota toiselta puolelta rajoittavat osa Keisarillisesta palatsista (”die Burg”), arkkiherttua Kaarlen palatsi ym. ja toiselta puolelta muuri tai ehkä pikemminkin tässä Burgtorin luona kaksinkertaiset muurit. Se on aikoinaan kuulunut keisarinlinnan alueeseen, mutta ”Fränzel” (Frans I) luovutti sen rakkaille wieniläisilleen ja rakennutti sen koristukseksi niin sanotun Theseuksen temppelin, puoliksi avoimen, arkkitehtonisesti merkityksettömän pitkänomaisen rakennuksen, jonka sisälle on sijoitettu Canovan veistos ”Theseus ja kentauri”. Uskon kyllä, että anatomi varmaan ihailee useitakin kohtia, etenkin kentaurin kaulaa, johon sankari on tarttunut vasemmalla kädellään silmin nähden voimakkaalla ja kuristavalla otteella. Kokonaisuudesta kuitenkin puuttuu elämää ja voimaa, ja on varmaa, että jollei kentauri tukehdu hän ei ainakaan kuole nuijan iskusta; niin varovaisesti Theseus näyttää antavan tuon kauhean aseen vajota kohti hänen kalloaan. Kirjoittaja ei toki tiedä, millaiset olivat kentaurien mittasuhteet, mutta silti hän totesi hevososan liian pieneksi kannattelemaan ihmispuoliskoa jäntevästi, ja sen suistaminen jaloiltaan oli Theseukselle varmasti helppo tehtävä. Samassa puutarhassa sijaitsee myös taideyhdistyksen huoneisto, johon nyt näyttelyn aikana oli vapaa pääsy. Sen aarteista kirjoittajaa miellytti eniten Waldmüllerin maalaus, joka esittää avoimesta ikkunasta ulos katselevaa nuorta talonpoikaisperhettä. Valaistus loi mestarillisesti täyden illuusion, ja kokonaisuudesta henki niin todenmukainen luonnollisuus, että auringon lämmön tunsi selässään ja oli valmis pyytämään kauniilta vanhimmalta tytöltä maitoa ja vettä ja odotellessa nipistämään pojanvesseliä nenästä. Parilla maisemalla ja kukka-asetelmallakin oli arvoa. Tämä ei kuitenkaan houkuttele väkeä sisään. Vehreys ja puiden alla vallitseva viileys houkuttelevat toki kävijöitä kaikkina päivän aikoina, vaikkakin määrä on vähäinen; vasta iltaisin, jolloin kummassakin täällä sijaitsevassa kahvilassa on musiikkiohjelmaa, kasvaa heidän määränsä. Tiistai on kuitenkin Volksgartenin juhlapäivä. Silloin Wienin hienoin väestö kokoontuu Café Curtiin, suureen puoliympyrän muotoiseen saliin, jollei sää salli ulos jäämistä, kuullakseen Straussia. Täällä on hieman jäykempää kuin muualla. Naisten ulkoasu on tavallista upeampi; kerrotaan, että herrojen on käytettävä valkoisia hansikkaita; nautitaan vain erilaisia jäätelöitä, harvoin lasillinen kahvia, joka muuten on päivin ja öin wieniläisten lempijuoma. Kun kävijöitä on runsaasti, vain naiset istuvat monessa puoliympyrään sijoitetussa rivissä ja miehet kävelevät koko ympyrää, jonka toinen puoli näin antaa heille tilaisuuden katsella kaunokaisia. Samaan aikaan, kun Cafén suojissa huvitellaan tällä tavoin lamppujen loisteessa 10 kreuzerin, suunnilleen 10 banko-killingin, hintaan, kuuntelee ulkona puolipimeässä joukko ilmaisen huvin harrastajia samaa musiikkia, mikäli mikään sulokkaampi soitanto ei kuiskaile heidän korvaansa ja sydämeensä.

Rivakampaa ja vapaampaa on meno Sperl's Gartenissa Leopoldstadtissa. Sinne ei arkioloissakaan juuri ilmaannu miehiä ilman naisseuralaistaan. Istuudutaan katettujen pöytien ääreen, valaistuun puutarhaan tai L-kirjaimen muotoiseen saliin, syödään, juodaan ja pidetään hauskaa, ei kuitenkaan koskaan niin äänekkäästi, etteivät naapurit voisi häiriöttä nauttia musiikista. Kirkas valaistus, aistikkaasti pukeutuneen orkesterin soitto, kauniit puut ja kaunottaret puiden alla, etäisempien käytävien puolihämärä ja niillä pareittain liikkuva väki, kukkien tuoksu ja lauhat yötuulet, kaikki tämä on humalluttavan ihastuttavaa, sitäkin enemmän, jos vaikutusta vahvistavat unkarilainen viini ja kauniin wienittären jokellus. Täällä muukalainen saa tilaisuuden todeta, miten rakastettavia he ovat. Hän istuutuu pöytään, jossa seura on täysin tuntematonta, ja 10 minuutissa hän on niin kotiutunut kuin vanhojen ystävien keskuudessa. Jos hän on niin epäkohtelias, että hän ei puhuttele kaunista naapuriaan, tämä varmaankin aloittaa keskustelun, johdattaa siihen mukaan miehensä, veljensä tai rakastajansa – muukalainen ei voi tietää suhdetta – ja harvoin varmaankin käy niin, että naisen rakastettava, naiivi iloisuus ei voita hänelle uutta ihailijaa. Ja juuri se tuntuu ilahduttavan tuota keimailijaa, olipa hänellä ihailija ennestään tai ei. Jos on, minkäänlaista mustasukkaisuutta ei ilmaista. ”In Wien ist man tolerant” [Wienissä ollaan suvaitsevaisia], sanoi muuan nuori aviomies, joka oli antanut minulle tehtävän lähteä rouvansa seuraksi tähän spektaakkeliin. Saksalaiset ovat yleensä uteliaita kohdatessaan muukalaisen, ja harvoin postivaunuissa istuu tuntiakaan joutumatta tekemään selkoa isänmaastaan, määränpäästään jne., jos nimittäin osallistuu keskusteluun, joka on tavallisesti vilkkainta ensimmäisten tuntien aikana. Wienissä asiat ovat samoin. Voisi luulla, että wienitär, joka ei ole koskaan poistunut iloisesta Wienistä, tuntee myötätuntoa kuullessaan, että toinen on kovin kaukana kotoaan, ja pitää omantuntonsa vaatimuksena osaaottavan sydämellisyyden osoittamista ihmiselle, jolla on koti vain satojen peninkulmien päässä jos on. Asiaan vaikuttaa vielä halu kuulla jotakin uutta, mieluimmin jotakin hauskaa, ja niinpä iloinen muukalainen voi kaikkialla Wienissä elää tuttujen parissa. Sillä ”ein lustiges Leben” [iloinen elämä] on pääasia. Tästä hauskuuden etsinnästä ja uteliaisuudesta kirjoittaja sai hauskan kokemuksen matkallaan Wienistä Badeniin. Vaunuissa istui lähinnä minua nuori nainen ja suoraan vastapäätä hänen äitinsä, rehevä ja ystävällinen eukko. Keskustelu oli pian täydessä vauhdissa kuten tavallista. Pitkään odottamatta äiti aloitti: ”Te kai ette ole saksalainen?” En. – ”Est-ce que vous êtes un français?” [Oletteko ranskalainen?] En. – ”Do you speak English?” [Puhutteko englantia?] En. – ”Italienisch?” [Italiaa?] En. – Russisch?” [Venäjää?] En. – Äiti ja tytär nauroivat sydämellisesti. Ensiksi mainittu oli ehkä halunnut loistaa vähäisellä kielitaidollaan tai päästää tyttärensä osoittamaan taitojaan. Minun päähäni vain pälkähti olla antamatta mitään tietoja, mutta he näkivät asiassa heti mahdollisuuden hauskanpitoon. Eukko siirtyi kysymyksiin. Onko minun maassani rautateitä, höyrylaivoja jne. Nyt annoin todenmukaisia vastauksia. Kun tuolla tavalla ei asiasta tietenkään voinut saada selvyyttä, tytär pyysi minua sanomaan jotakin oman maani kielellä. Esitin pienen rakkaudentunnustuksen suomeksi. Hämmästys oli suuri, mutta riemu vielä suurempi. Ja kun minä vastasin kieltä koskevaan kysymykseen, että se oli uutta-seelantia, eukko nauroi, niin että maha hytkyi ja vedet tulivat silmiin. Tytär alkoi laskea leikkiä siitä, että hän istui ”Menschenfresserin” [ihmissyöjän] vieressä, minä kehottelin häntä olemaan rohkea, vaikka hän näytti kuinkakin houkuttelevalta, ja niin jatkettiin riehakkaan hilpeästi. Äiti ei kielitaidostaan huolimatta ollut kovin vikkelä-älyinen, mutta tytär oli ”ein gescheites Mädchen” [nokkela tyttö]. Badenin rautatieasemalla (Bahnhof) heitä odottivat omat vaunut. Autoin heidät kohteliaasti niihin, sain kiitokset ja terveisiä Uuteen-Seelantiin, ja niin erosimme.

Mainittujen Straussin triumfien tapahtumapaikkojen lisäksi Wienissä on useita muita puutarhoja ja salonkeja, joihin kokoonnutaan kuuntelemaan musiikkia. Kirjoittajan käsityksen mukaan pelkästään porvariston kokoontumispaikkoja ovat ”Grosser Zeisig” St. Ulrichissa, Lannerin esiintymispaikka, ja muuan Josefstadtissa Rofranokadun varrella sijaitseva puutarha, jossa saa kuulla Morellia, kun taas edellä mainituissa paikoissa yleisössä on erilaisia ihmisiä, Volsgartenin yleisö on ehkä jopa erityisen hienoa. Kirjoittajan vakaan käsityksen mukaan tämä ei kuitenkaan johdu niinkään arvoeroista kuin muista ulkonaisista seikoista. Äsken mainituissa esikaupungeissa asuu enimmäkseen tehtailijoita, käsityöläisiä ja pikkukauppiaita, ja on luonnollista, että nämä käyvät lähinnä sikäläisissä huvipaikoissa. Lisäksi Volksgartenin tarjoilu on niin niukkaa, että se ei tyydytä liikemiestä tai työläistä, joka päivän vaivoista väsyneenä haluaa musiikin ohella tuntuvampaakin vahvistusta. Kaikki säätyerot katoavat kuitenkin erityisesti silloin, kun joku noista orkesterinjohtajista järjestää tanssiaiset.

Näitä tanssiaisia pidetään kesäisin tavallisesti maaseudulla, ja kuuluisia ovat etenkin ne, joita pidetään Domayerin kasinossa Hitzingissä Schönbrunnin lähellä. Erinomaisen kaunis suuri sali, tavallisesti muhkea valaistus, mitä huomaavaisin palvelu ja Lannerin musiikki houkuttelevat aina runsaasti vieraita. Schönbrunnin puutarha on vain muutaman askeleen päässä, ja tanssin lomassa kävellään sen käytävillä. Usein tilaisuuden yhteydessä järjestetään myös ilotulitus. Koska kaikilla on henkilöön katsomatta oikeus päästä sisään, voisi luulla, että naiset täällä niin kuin vastaavissa huvittelupaikoissa muissa kaupungeissa kuuluisivat hyvin tunnettuun, vaikkakin samalla tuskin kovin hyväksi tunnettuun luokkaan. Näin ei asia kuitenkaan ole. Kukaan nainen ei saavu paikalle ilman kavaljeeriaan, ja tämä on koko illan hänen tanssipartnerinsa. Vain sopimalla erikseen kavaljeerin kanssa voi joku muu lainata hänen daamiaan, tietenkin vain tämän omalla suostumuksella. Se kai harvoin kielletään, mutta kavaljeerit eivät tavallisesti ole yhtä helposti taivuteltavissa. Tästä tavasta kuitenkin seuraa, että kukaan ei mielellään ota taakakseen daamia, jonka seura tuottaisi häpeää, jos hänen henkilöllisyytensä ja elämäntapansa tunnettaisiin.

Esimerkkitapaus osoittaa, miten muuten suvaitsevassa Wienissä tähän asiaan suhtaudutaan. Sain eräänä iltana Volksgartenissa paikan läheltä kahta naista, joista toinen herätti huomiota sekä kauneutensa että äärimmäisen hienon ulkoasunsa ansiosta, toinen taas oli selvästikin alemmassa asemassa, seuranainen, esiliina tai jotakin sellaista. Pari vanhahkoa herraa lähestyi häntä, jutteli, laski leikkiä ja jatkoi taas matkaansa. Minä kuitenkin istuin ihailevana katselijana ja olin sangen utelias saamaan tietooni, kuka hän mahtoi olla, sillä vaikka täällä ei olekaan epätavallista nähdä kahta naista yhdessä liikkeellä ilman miesseuralaista, hänen käyttäytymisessään oli kuitenkin jotakin, mikä tuntui minusta merkilliseltä. Kysyin tarjoilijalta, joka toi minulle jäätelöannoksen. Hän sanoi, että ”tuo nainen käy usein täällä!” Tähän arvoitukselliseen vastaukseen sain tyytyä. Lähdin pois, mutta tulin takaisin. Tarjoilija huomasi minut ja antoi minun ymmärtää, että voisin hänen välityksellään päästä kaunottaren tuttavuuteen. Myönnän, että ällistyin, etenkin kun näin hänet uudelleen taas hieman käveltyäni ja selvästi havaitsin, että hän jo arvioi minun olevan connaissance à faire [tutustumisen arvoinen]. Pian hän lähti taakseen vilkaistuaan kulkemaan käytävää, jolla ei ollut paljon yleisöä. Kukaan ei näyttänyt kuitenkaan olevan halukas kohtaukseen tête à tête [kahden kesken]. Myöhemmin illalla näin kyllä erään nuorukaisen puhuttelevan häntä luullessaan, ettei kukaan huomannut, mutta avoimesti sellaista ei sattunut, ja poistuessaan hän oli vailla seuralaista. Katseista ja käyttäytymisestä ei voinut havaita, että mitenkään merkittävä läsnäolijoiden määrä olisi tiennyt naisen tilanteesta. Vain eräiden miesten tapa katsoa hänen peräänsä osoitti, että he tunsivat hänet. Kuten edellä on mainittu, hänen asunsa olisi kestänyt kilpailun kenen tahansa muun seurassa mukana olevan naisen vaatetuksen kanssa. Siitä, että tällaisessakin tilanteessa pelättiin tuttavuuden ilmaisemista tai hänen lähelleen menemistä, päättelin, että tällaisissa tapauksissa Wienissä noudatetaan ulkonaista säädyllisyyttä tiukasti. Muiden kertomukset vahvistivat sittemmin päätelmäni oikeaksi.

Edellä esittämällään haluaa kirjoittaja vain todistaa sen, minkä hän on jo aikaisemmin tanssiaisista sanonut, että nimittäin jo säädyllisyys pakottaa jokaisen miehen seurustelemaan niissä vain säädyllisten naisten kanssa. Kun Wienissä on niin helppoa solmia parempia tuttavuuksia ja saada hyvämaineiseksi tiedetty seuralainen, olisi kaupungin miespuolisen nuorison osoitettava suurta turmeltuneisuutta ja suurta raakuutta voidakseen mieluummin suosia yleisesti tunnettuja tuttavuuksia. Tästä seuraa edelleen, että jokainen voi pahoja puheita pelkäämättä käydä näissä tanssitilaisuuksissa. Kreivitär saapuu kavaljeereineen kauniissa Wiener- tai Landauer-vaunuissa; kirjanpitäjä daameineen ehkä vuokra-ajurin kyydissä tai suurten joukkojen mukana jossakin monista täällä liikkuvista omnibusseista, joita ylhäisimpienkin sanotaan epäröimättä käyttävän, kun sellainen tilanne sattuu eteen. Seuraan saattaa hyvinkin liittyä kisälli kotiapulaisen seurassa jne., mutta nämä ovat pukeutuneet samoin kuin muutkin, eikä eroa huomaa, ennen kuin puhuttelee heitä. Mikäli mukana on henkilöitä, joita ei voida pitää säädyllisinä, heidän täytyy täällä kuitenkin esittää säädyllisen ihmisen roolia. Enimmäkseen tanssitaan valsseja, eikä kukaan ujostele silloin muita tanssijoita. Kaupungissa ovat suosituimpia Sperlin tanssiaiset, joissa soittaa Strauss. Näissä tilaisuuksissa on ilomielin mukana katselijana, vaikka moittiikin itseään siitä, että on vain katselija; kukaan iloisesta väestä ei nimittäin mene niihin huvitellakseen töllistelemällä ja esittämällä huomautuksia, vaan kaikki tanssivat sydämensä halusta.

Samalla tavoin unohdetaan arvoasemien suomat etuoikeudet muissakin julkisissa huvituksissa. Niinpä kirjoittaja näki Helenentalissa Badenin lähellä juhlassa, jonka ohjelmassa oli kuvaelmia ”im Freyen”, tanssia ja ilotulitus, suuriarvoista ja vähäpätöistä väkeä, niin keisarihuoneen jäseniä kuin oppipoikiakin naisineen, aivan iloisesti yhdessä.

Tuo päivä ansaitsee kuitenkin oman kuvauksensa. Se ei koskaan katoa muististani, sillä vielä koskaan korviani ei ole kuumoittanut niin pahasti kuin silloin.

Päivä oli 18. heinäkuuta 1841. Kaunis kirkas sunnuntaiaamu lupaili mitä kauneinta päivää Badeniin ja sen ympäristöön tutustumista varten; noissa paikoissa ilmenee wieniläisen mielestä maaseudun viehättävyys ihanteellisimmillaan. Illalla siellä vietettiin juhla, josta koituvat tulot oli määrätty luovutettavaksi uuden sairaalan, köyhäintalon tai jonkin sentapaisen laitoksen tarpeisiin, ja kirjoittajalla kuten monella muullakin oli siitä syystä tilaisuus huvitella lähimmäisensä auttamiseksi ja tutustua samalla kansanelämään. Tämä on kirjoittajan huveista suurin, eikä hän mielellään jätä käyttämättä tilaisuutta siihen. Pyhän Tapanin torilta lähtee vaunuja, jotka kuljettavat väkeä Wienistä Badenin kautta Wiener Neustadtiin johtavalle rautatielle. Riensin siis Pyhän Tapanin tornin juurelle, mistä viimeiset vaunut olivat juuri lähdössä, kun tulin perille. Kaikki paikat olivat vaunuissa jo täynnä. Kuski, joka havaitsi, miten ikävältä minusta tuntui, keksi kuitenkin heti keinon ja tarjosi minulle tilaa vasemmalta puoleltaan. Kiipesin kursailematta ylös korkealle kuskipukille, ja niin sitä mentiin ulos Kärntnertorista ja Wiedenin esikaupungin läpi. Jo avoimella puolustusvyöhykkeellä ja kaupungin ulkopuolella helle oli minusta rasittava, mutta pidin syynä tähän pikamarssiani majapaikastani esikaupungista Pyhän Tapanin torille. Rautatiematka sujui iloisesti edellä mainitun hupaisan rouvan ja hänen tyttärensä seurassa. Yli 1 000 henkeä kuljetettiin nyt samalla kertaa Badeniin, vetämässä oli kaksi veturia, jotka molemmat oli kiinnitetty vaunujonon eteen. Vaunuun, jossa minä istuin, mahtui 32 henkeä. Muissa oli samanlaisia suuria salonkeja, joihin sopi 64, jopa 72 henkeä. Kaikkiaan Badenissa kävi tuona päivänä 6 000–7 000 wieniläistä. Matkan aikana oli noussut voimakas tuuli, joka perille saapuessamme oli yltynyt rajuksi myrskyksi. Läpinäkymättömät pölypylväät osoittivat suuntaa monilukuisille teille, joilla oli pitkän kuivuuden jälkeen tomua puolen korttelin paksuudelta. Badenin yllä viuhui hiekka, ja helle oli tukahduttava. Puistokujalla, jonka tuntumassa kylpylät sijaitsevat, lehdet putoilivat kellastuneina puista ja kulkivat tuulen mukana kuin syyspäivänä. Helle yltyi minuutti minuutilta samoin kuin tuulikin, ja toi niin kertakaikkisen hehkuvaa ilmaa, että päivänpaiste unohtui ja ihmiset etsivät vain tuulensuojaa. Kylmät kylvyt, jäätelöt, kaikki oli turhaa; jokaisella hengenvedolla imaisi nimittäin sisäänsä enemmän lämpöä kuin kymmenen lusikallista jäätelöä pystyi tasoittamaan. Aurinko pimeni, niin että sen koosta näkyi vain runsas neljännes, mutta kuumuus ei vähentynyt, vaan yltyi samoin kuin tuulen voima. Kun itä-länsisuuntaisella kadulla kävellessään tuli poikkikaduille, joita pitkin etelätuuli pääsi esteittä pyyhkimään, luuli seisovansa kuumennetun uunin edessä tai rajun tulipalon lähellä. Vasta kellon lähestyessä viittä illalla tuuli hiljeni ja helle hellitti. Lämpömittari laski parissa tunnissa 36 Réaumurin asteesta (auringonpaisteessa) 20 asteeseen. Kukaan elossa oleva wieniläinen ei muistanut kokeneensa siellä tuollaista hellettä. Tuulta pidettiin todella afrikkalaisena, sciroccona, joka kuuluu toki toisinaan pistäytyvän Krainissa, Kärntenissä ja Tirolissa, mutta ei ole koskaan tunkeutunut näin kauas pohjoiseen. Italia oli tuona samana päivänä kuin sauna. Sveitsissä ja Koillis-Saksassa tuuli kiihtyi hirmumyrskyksi, joka kiskoi puita juurineen maasta, repi irti kattoja, kaatoi veneitä jne.

Kun ulkoilmassa saattoi taas hengittää ja elää, tutustuin kaupunkiin, pieneen ja merkityksettömään, jossa on vain harvoja hyvätasoisia uusia rakennuksia. Se sijaitsee erään vuoren alimmalla rinteellä, ja lämpimät lähteet virtaavat juuri tuosta vuoresta. Ne olivat kuuluisia jo roomalaisten aikaan, jolloin niiden nimenä oli Aquae Cetiae. Päälähde, ”der Ursprung” pulppuaa vuoren juurelta, ja sen ylle on rakennettu antiikkinen holvi, johon johtaa 50–60 kyynärän pituinen käytävä. Kylpylän laitokset eivät ole suinkaan komeita. Kävelyalue on pieni, sille on sijoitettu muutamia huteroita penkkejä ja salonkeja, jotka muistuttavat tiilisiä talousrakennuksia. Mikään ei täällä muistuta sanallakaan keisarinkaupungin läheisyydestä eikä sen loistosta. Kaupungin sijaintikaan ei tarjoa epätavallisen kauniita näkymiä, vaan sitä voitaisiin sanoa tavanomaiseksi, jollei näin loukattaisi ihastuneita wieniläisiä.

Badenilla on kuitenkin lähinaapurinaan kolkka, joka oikeuttaa wieniläisen yhdistämään kaupungin nimeen mielikuvan maaseudun viehättävyydestä. Tämä on Helenental, pitkä kapea laakso, jonka läpi virtaa pieni joki; joen viheriöivillä rannoilla kasvaa puita, ja laaksoa ympäröivät metsäiset vuoret. Maisema on varsin kaunis ja kutsuva, vaikka paikkaa ei voikaan verrata esim. Schwäbische Albin samantapaisiin laaksoihin. Täältä keisarivainaja löysi rauhaa ja iloa joka kesä, jolloin sinettilakan tuotantokin jouti lepäämään, ja wieniläinen saattoi nähdä Fränzelinsä täällä joka päivä luonnon helmassa. Nykyinen keisari ei ole käynyt Badenissa koskaan sen jälkeen, kun raivostunut upseeri Reindl yritti täällä murhata hänet, kun hän vielä oli kruununprinssi, yksityisen kostonhimon ajamana kohotti pistoolinsa hallitsijaa kohti ja laukaisi. Onneksi seurauksena oli vain pieni raapaisu. Rikollista kohdeltiin lempeästi, hän joutui linnoitusvankeuteen ja sai kruununperijän armosta ylimääräisen elatusavun. Vaikkapa keisarin toiminta tässä yhteydessä olikin kaunista, voidaan kyllä hyvin perustella sellaista politiikkaa, että tämäntapaiset asiat pidetään salassa. Muuten nykyisestä keisarista puhutaankin varsin vähän. Hän on sairaalloinen ja kuuluu ulkonaiselta olemukseltaan pienimpiin miehiin, joita yleensä näkee, eikä ehkä juuri näiden syiden yhteisvaikutuksesta näyttäydy julkisuudessa kovinkaan usein. Hän näyttää melkeinpä lapsekkaan lempeältä. Tietämättömien talonpoikien puheisiin ei liene luottamista. Kirjoittaja voinee kuitenkin kertoa, että kun muuan ruotsalainen matkamies tiedusteli tuohon ryhmään kuuluvalta matkalaiselta, mitä mieltä keisarista ollaan, tämä osoitti otsaansa ja sanoi: ”Es fehlt hier!” [Täältä puuttuu!]

Näyttää siltä, että me emme koskaan pääsisi Helenentalin juhlaan, mutta nyt itse asiassa olemme siellä. Sisäänpääsystä maksetaan 48 kreuzeria, ja samassa yhteydessä ostetaan lippu paluumatkaa varten kello 11 illalla lähtevään junaan. Tämä kauppa tehdään joen oikealla rannalla paikassa, jonne olemme tulleet kapean sillan yli ja jossa vuoren juuri ulottuu niin lähelle jokea, että välissä on vain muutaman kyynärän verran tasaista maata. Tuollaista kapeaa nurmikaistaa me kävelemme vastavirtaan suunnilleen kaksisataa askelta. Tässä näemme sen avartuvan varsin laajaksi nurmikentäksi, jota tuuheat puut ympäröivät joka taholta. Tämän luonnon luoman salin kummastakin päästä kuuluu musiikkia. Etäisemmässä päässä väkijoukko kerääntyy yhteen, ihmiset nousevat varpailleen, kapuavat penkeille ja katselevat metsän suuntaan. Menemme lähemmäksi, pääsemme tungeksimatta tungoksen läpi ja näemme puiden välissä lehvä- ja kukkaköynnöksin koristellun esiintymislavan, jolla Leopoldstadtin teatterin näyttelijät esittävät sukkeluuksiaan naurunhaluisten katsojien iloksi. Kun saamme sen näkyviimme, siellä riippuu Gesslerin hattu tankonsa varassa; miesten ja naisten ympäröimä Tell laskettelee rohkeita puheita kummastakin hatusta, omastaan ja voudin päähineestä; tämän kätyri antaa käskyn, että Tell on otettava kiinni; sotilaat lähestyvät häntä – silloin lavalle ryntää puolittain rääsyinen tanssija; sotilaat ja kansa pakenevat paikalta yhtä ällistyneinä kuin katsoja; päällysmies, joka on jäänyt paikalle samoin kuin Tell, kysyy tulokkaalta: kuka sinä olet? ”Minä olen hassu räätäli” –. ”Mutta kuka sinä sitten olet?” Päällysmies viskaa menemään varustuksensa, partansa jne. ja sanoo: ”Minä olen oikeamielinen puuseppä” –. Mutta ”kuka tuo sitten on?” kysyy räätäli ja osoittaa Telliä. Tämä toimii samoin kuin päällysmies juuri äsken ja sanoo: ”Minä olen iloinen veikko.” – ja niin meidät on hätyytetty Schillerin vakavan, syvämietteisen runottaren luota erääseen Lumpazivagabunduksen kohtaukseen. Niin esitys jatkuu näytelmästä toiseen. Tämä ei kuitenkaan jaksa huvittaa kovin pitkään, eivätkä näyttelijät jaksa jatkaa samaan tapaan koko iltaa. Siitä syystä me siirrymme musiikin myötä kentän keskelle, jonne on Terpsikhoren kunniaksi rakennettu avoin, pyöreä temppeli, jonka lattiapalkeilla nuoriso pyörähtelee hilpeiden valssien tahdissa – niitä ei kuitenkaan soiteta myrskyisästi; saksalainen rakastaa mukavuutta niidenkin yhteydessä. Tanssin katselemiseen väsyttyään voi etsiä itselleen paikan tilapäisten kahvikojujen luota ja katsella kirjavaa joukkoa. Jos sitten arkkiherttuat Kaarle ja Ludvig istahtavat naisineen viereiseen pöytään, voi edellisen todeta laihahkoksi ja kuivakkaaksi, keskimittaa lyhemmäksi mieheksi, viimeksi mainitun taas pitkäksi mieheksi, jolle on siunaantunut lihavuutta ja rehevyyttä kuin pikkukaupungin raatimiehelle. Heistä alkaen seurassa on kaikkien luokkien edustajia alas oppipoikaan ja piikaan asti, ja lähinnä näiden asiana on pitää valssi käynnissä, kun muu seurapiiri taas ottaa tähän huviin osaa vain katsojina. Ne, jotka kuuluivat arkkiherttuoiden tuttaviin, tervehtivät heitä, muut eivät. Kukaan ei häiriintynyt heidän läsnäolostaan eikä myöskään pokkuroinut hattu kourassa. Todetaan, että näillä ruhtinailla on täällä erityinen onni elää aivan kuin he eivät olisikaan muuta kuin ihmisiä. Tullaan yksimielisiksi siitä, että jokainen ruhtinas varmaan pitäisi tuollaista asiaintilaa onnena. Sillä ”on niin ihanaa olla ihminen”, sanoo muuan hyvä ystävä. Tuossa tilaisuudessa ei ollut edes erillisiä ravintoloita eri luokkia varten, vaan ”kreivi ja nokikolari” joivat kahvinsa tai söivät jäätelönsä samassa pöydässä; ainoana erona oli se, että viimeksi mainittu ehkä tilasi puoliannoksen jäätelöä, kun ensiksi mainitun kukkaro ja maha kestivät koko annoksen. Mikäli, niin kuin kirjoittaja toivoo, Wienin rikostilasto osoittaa asioiden olevan paremmin kuin muissa suurissa kaupungeissa, kukaan ei saa häntä luopumaan ajatuksesta, että tämä perustuu suureksi osaksi siihen, että nokikolari pitää kreivin huvituksista ja tämän tapana on pikemminkin iloita kuin loistaa.

 

Näiden ihmisystävää ilahduttavien näkymien piiri rajoittunee kuitenkin valitettavasti pääasiassa Wieniin ja ehkä varsinaiseen Itävaltaan. Myös kaupungeissa yleensä kohtaa tasa-arvoisuutta varallisuuden ja sivistyksen jakautumisessa, ja elinkeinoissa toimivien luokkien asemaa pidetään kaikkialla varsin suotuisana. Useimmissa monarkian osissa talonpojat kuitenkin elävät mitä pahimman sorron alaisina, mikä kuitenkaan ei niinkään johdu lainsäädännöstä kuin väärinkäytöksistä.

Hallitus on kaikin tavoin edistänyt teollisuutta. Varsinaisessa Itävallassa, Böömissä ja Määrissä on tiheässä kaikenlaisia tehtaita, ja niin villa- kuin silkki- ja puuvillakankaatkin, joita täällä valmistetaan, ovat laadultaan erinomaisia ja kilpailevat minkä tahansa maan tuotteiden kanssa. Ankara suojatullien järjestelmä on kasvattanut tuotantoa, ja vallitsevien olojen takia ei vielä ole syntynyt ylituotantoa, vaikka melkeinpä mitään ei myydä valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Useissa monarkian osissa, kuten Unkarissa, Galitsiassa, Transilvaniassa, Tirolissa, ei nimittäin ole tehtaita lainkaan. Lombardiassa, Kärntenissä ja Krainissa tilanne on osaksi samanlainen. Teollisuutta harjoittavista maakunnista myydään siis paljon näihin maakuntiin, etenkin kun tullisäädökset eivät päästä ulkomaalaisia lainkaan kilpailemaan, eivät edes Unkarissa, jossa peritään vähäistä tullia myös itävaltalaisista tavaroista, samoin kuin toisaalta monarkian muissa osissa ovat voimassa korkeat suojelutullit Unkarin viinejä, tupakkaa ym. vastaan. Sen sijaan Unkarista lähtee runsaasti vahaa, villaa, viljaa, Steiermarkista ym. seuduilta metallitavaroita, Lombardiasta silkkiä ja öljyä, Galitsiasta karjaa ja suolaa. Kotimaankauppa on siis tavattoman vilkasta, ja Itävalta kuuluu niihin harvoihin valtioihin, joiden kaupankäynti on täysin riippumatonta ulkomaiden oloista. Vain siirtomaatavaroiden tarve yhdistää sitä muuhun Eurooppaan. Nämä saapuvat osaksi Triesten, osaksi Pohjois-Saksan satamien kautta ja maksetaan villalla, Unkarin viineillä, Böömin lasitavaroilla, viljalla, vuodilla, lyijyllä, jota viedään jonkin verran, jne., vaikka viime vuosina lasketun vientivoittoisen kauppataseen tiedot eivät lienekään järin luotettavia. Merenkulkua harjoitetaan Triesten, Rijekan ja Venetsian satamista vain 400–500 aluksella. Kauttakulkukauppa, jossa välitystoiminnan piiriin kuuluvat toisaalla Sveitsi ja Italia, toisaalla Saksa ja Venäjä, kuuluu olevan sangen merkittävää, ja sitä on helpotettu lainsäädännöllä. Wien on myös valtakunnan tärkein kauppakaupunki, ja siellä on runsaasti tukkukauppiaita, jotka myyvät teollisuustuotteita Unkariin ja Lombardiaan tai Unkarin tuotteita monarkian muihin osiin. Rakentamalla Wienistä Brnohon Määriin ja Györiin Unkariin rautatiet, joista jälkimmäistä vielä jatkettaneen pitemmälle, on pyritty yhä kasvattamaan kaupungin kaupankäyntiä, jota sen sijainti Tonavan varrella jo ennestään suuresti suosii. Yrityksen pohjana olevat laskelmat eivät kuitenkaan ole tähän mennessä pitäneet paikkaansa. Syksyllä 1840 rautateiden osakkeiden kurssi heilahteli 55 ja 60 prosentin välillä ja uhkasi tuolloin sattuneiden merkittävien vararikkojen takia pudota vielä alemmaksi. Keinotteluhengen katsotaan yleensä päässeen viime aikoina liiaksi vallalle, ja pienet vararikot ovat hyvin tavallisia. Mainittuna ajankohtana kaatui useita suuria pankkiiriliikkeitä. Oli tavallaan mielenkiintoista nähdä, millainen kiihtymys vallitsi Wienissä, kun näistä viimeinen ja merkittävin, Geymüller & Co., lakkautti maksunsa nautittuaan sadan vuoden ajan moitteetonta luottamusta. Uutinen vallankumouksen puhkeamisesta Ranskassa ei olisi varmaankaan ollut yhtä suuri sensaatio. Muiden muassa madame Pastan sanottiin menettäneen omaisuutensa tässä romahduksessa. Kirjoittajalla oli onnea pelissä sen verran, että hän sai kaksi päivää sitä ennen nostetuksi samasta pankista pienen vekselin summan.

Mainittujen seikkojen perusteella on teollisuudessa toimivien yhteiskuntaluokkien viihtyvyys ja tyytyväisyys helposti selitettävissä. Talonpoika sitä vastoin saa niin täällä kuin muuallakin kantaa raskaimman taakan. Lasketaan, vaikka se kuulostaakin uskomattomalta, että Itävallassa talonpoika maksaa 60, Böömissä, Määrissä ja Galitsiassa 70 prosenttia sadostaan veroina ja maksuina, osaksi valtiolle, osaksi tilanherralle ja kunnalle. Maaorjuus lakkautettiin viime vuosisadan lopussa, ja talonpoika voi nykyisin myydä maansa, jollei hänellä ole velkaa tilan varsinaiselle omistajalle, mutta silloin hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistua uuden herran alaisuuteen, sillä vain Tirolissa, osassa Lombardiaa ja poikkeustapauksissa Böömissä ja Määrissä on todella itsenäisesti maansa omistavia talonpoikia. Varsinaisen veronmaksun lisäksi heidät on sidottu suorittamaan suuri määrä päivätöitä herraskartanoon; tilanhoitaja ja hänen apulaisensa kiristävät heiltä lahjuksia ja lahjoja; kiertelevät juutalaiset kaupittelevat heille tavaroita luotolla ja ottavat prosenttinsa, kun maksun aika tulee. Kruunun veronkantajat ja sotaväenottoja hoitavat virkamiehet vaativat lisää rahallisia uhrauksia, ensiksi mainitut myöntääkseen lykkäystä, jälkimmäiset myöntääkseen vapautuksen asepalveluksesta, joten talonpoikaparkaa ahdistetaan joka suunnalta. Siitä huolimatta hän voinee kutakuinkin hyvin viiniä viljelevässä varsinaisessa Itävallassa, ainakin paljon paremmin kuin Böömissä ja Unkarissa. Etenkin viimeksi mainitussa paikassa hänen asemansa on täysin toivoton. Muuan itävaltalainen kirjailija kuvaa unkarilaisen talonpojan asemaa seuraavasti:

1. ”Hän ei voi lähteä maaltaan ilman herransa suostumusta;

2. Hänellä ei ole todellista kiinteää omaisuutta, ja jokainen aatelismies voi ottaa häneltä hänen irtaimistonsa;

3. Hänellä ei ole henkilökohtaisia oikeuksia, eikä ole olemassa tuomioistuinta, josta hän saisi oikeutta.”

Sama kirjoittaja lisää: ”Jos tilanherra ruoskittaa talonpojan puolikuoliaaksi, tämä nousee deresiltä ja sanoo nöyrästi: 'Körzönöm as Nagyságá' (kiitän teidän armoanne!) tai: 'Magyar ember vagyok' (olen unkarilainen!)” – orjalla on isänmaanrakkautta, mutta maassa ei ole oikeutta. Sorretulle viitataan tietä taivaan saleihin, jotta sortaja, joka nauraa hänen kuvitelmilleen, voisi turvallisemmin nylkeä nahan hänen maallisesta ruumiistaan – saahan hän sen takaisin haudan tuolla puolen!

Alemmat virkamiehet saavat varsin huonoa palkkaa, ja tämän seikan sanotaan aiheuttavan runsaasti vilppiä samoin kuin sen menettelyn, että virkoihin nimitetään tilapäisiä virkamiehiä, jotka toimivat jopa viidestä kymmeneen vuotta ilman palkkaa. Byrokratiasta valitetaan yleisesti. Väitetään, että puolet nykyisestä virkamiesten määrästä riittäisi. Varojen tuhlaaminen ylempiin virkamiehiin ilmenee siitäkin, että eläkettä nauttivia upseereita on yli kaksikymmenviisivuotisen rauhankauden jälkeen jopa kolmasosa palveluksessa olevien määrästä. Lainsäädäntö on hyvin monimutkainen, mutta uuden lakikirjan valmistelu Itävallan perintömaita varten on jo aloitettu. Siviilijutuissa, joissa aina tarvitaan niiden käsittelyyn oikeutetut asianajajat, kuuluvat aatelisto ja aatelittomat ensimmäisessä oikeusasteessa eri tuomioistuinten alaisuuteen, talonpojat ovat tilanherran maksamien ”Justizamtien” alaisia, mutta rikosjutuissa tuomioistuin on yhteinen, paitsi Unkarissa. Ensiksi mainituissa jutuissa voidaan vedota korkeimpaan oikeuteen (”die oberste Hof-Justiz-Stelle”) vain siinä tapauksessa, että tuomio on toisessa oikeusasteessa ollut erilainen kuin ensimmäisessä, eikä hallitsija vahvista kuolemantuomioita, jolleivät kaikki kolme oikeusastetta ole päätyneet samaan ratkaisuun. Kaikki alemman viranomaisen kyselyt ylemmälle taholle ja päinvastoin kulkevat useiden väliportaan viranomaisten kautta, ja asioiden käsittely on tästä syystä äärimmäisen hidasta. Valituksia voidaan esittää suoraan hallitsijalle, joka vastaa siihen: ”Na, ich werd's schon machen” [Noo, kyllä minä sen hoidan], mutta siitä ei tavallisesti seuraa minkäänlaista korjausta, vaan vain käsky asian korjaamisesta sille viranomaiselle, jonka toimista valitetaan.

Niinpä yleisesti valitetaankin, että virkamiehet ovat ylpeitä ja omavaltaisia vähäväkisempiä kohtaan. Tullin ja poliisin virkamiehet eivät kuitenkaan missään kohtele muukalaista kohteliaammin kuin Itävallassa. Minun matkalaukkuni tutkittiin kolme kertaa Itävallan alueella, Linzissä, Wienissä ja Brnossa (Prahassa sitä ei välitetty tehdä), mutta tämä ei lainkaan koskettanut sen sisältämiä kirjoja. Wienissä on käytävä henkilökohtaisesti poliisilaitoksella ja alistuttava eräänlaiseen kuulusteluun, mutta silloin saa äärimmäisen kohteliaan vastaanoton, aivan kuin olisi vierailukäynnillä. Virkamies, joka katseli epäluuloisesti pujopartaani, näytti haluavan olla Fouchén veroinen ja esitti hirmuisen ovelia kysymyksiä – valitettavasti ne vain menivät niin pitkälle, että niitä ei voinut käsittää väärin, ja tuhlattiin lisäksi väärään mieheen. Wienin järjestyspoliisi on kuuluisa mallikelpoisuudestaan. Poliisimiehen näkee esimerkiksi vartiossa kadulla kaikkien rakennustyömaiden kohdalla, ehkäisemässä kaikki yleisölle vaaraa aiheuttavat toimet, valvomassa, että kadulle pudonneet kivet tai sora poistetaan silmänräpäyksessä, jne. Tavallista on myös, että katu peitetään oljilla sellaisten talojen kohdalla, joissa joku makaa sairaana heikossa kunnossa, ja silloinkin on aina poliisimies paikalla valvomassa, että ajoneuvot liikkuvat siinä kohdassa varovasti. Törkeät varkaudet, ryöstöt, murrot ovat Wienissä harvinaisia, ja siitä kiitetään poliisia. Poliisimiehet ovat valioväkeä linjarykmenteistä, eikä tätä ylennystä saa, jollei käytös ole esimerkillistä. Salainen poliisi koostuu osaksi siviiliasuisista poliisivirkamiehistä, joista kansa käyttää nimeä ”Naderer” ja jotka varsinaisesti kuuluvat järjestyspoliisiin, osaksi kaikkiin yhteiskuntaluokkiin lukeutuvista poliisin palkkalistoilla olevista henkilöistä, jotka vakoilevat muukalaisten toimia ja maan omien asukkaiden harkitsemattomia mielipiteenilmauksia. Monet tapaukset todistavat, että ensiksi mainitut ovat joutuneet nopeasti poistumaan rajan yli, viimeksi mainitut saaneet matkustaa Spielbergiin tai johonkin muuhun varmaan paikkaan. Väitetään kuitenkin, että asianomaiset tahot ovat nykyisin entistä suvaitsevampia, vaikka tämä ei olekaan vähentänyt niiden uteliaisuutta. Muukalainen toimii siitä syystä aina viisaimmin, jos hän pitää suunsa kiinni. Jos ryhtyy keskustelemaan hallitusvallasta, saattaa iloisen ja ystävällisen wieniläisen vain hankalaan tilanteeseen. Keisarista ja arkkiherttuoista hän saattaa sanoa jotakin, mutta ruhtinas Metternichin nimen mainitsemista hän pelkää enemmän kuin pietisti pahan hengen nimeä. Wienissä ei varmaankaan ole koskaan kuultu mainittavan tätä koko maailmassa maineikasta nimeä.

Maan ulkopolitiikasta saa tietoja ensiksi maan ulkopuolelta. Samoin valtion varainhoito on salaisuus, niin että esitetään vain arvailuja siitä, mitä itse asiassa on maksettu ja paljonko on saatu tuloja. Tulojen ilmoitetaan kuitenkin olevan suunnilleen 240 miljoonaa Saksan tulliunionin konventioguldenia eli suunnilleen 440 miljoonaa riikintaalaria, mikä väkilukuun, 33 miljoonaan, suhteutettuna merkitsee hieman yli 13 riikintaalaria henkeä kohti. Vuonna 1811 tapahtui kuten tunnettua valtionvararikko, mutta valtionvelka on sen jälkeen uudelleen kasvanut entistä määräänsä suuremmaksi. Lainoja on otettu 1816, 1818, 1823, 1824, 1826, 1831, 1833, 1835, ja yhdessä vanhemman valtionvelan kanssa niiden yhteissumman lasketaan nyt nousevan 700 miljoonaan konventioguldeniin. Tämä tieto on kuitenkin melko epämääräinen, koska kuoletusrahaston toimia ei tunneta. Yksi hallituksen keinoista pitää valtionpapereiden kurssia yllä on niiden käyttö kaikissa julkisten kassojen rahansiirroissa, verosuoritusten turvaamiseksi annettavina vakuuksina, valtion hankintoja tehtäessä jne. sekä kaupunkien kassojen, holhouskamareiden ym. laitosten varojen sijoittaminen valtion obligaatioihin. Kaikesta kuitenkin näkyy, että valtakunnan raha-asiat eivät ole suinkaan loistokunnossa.

Sen ohella, että hallinnon monimutkaisuutta valitellaan, sanotaan myös veronkannon kustannuksia hyvin suuriksi. Samoin puhutaan suurista kavalluksista veronkannossa, armeijan hankinnoissa jne., ja sotalaitoksen katsotaan olevan yleensäkin huonossa kunnossa. Niinpä 33 divisioonaan jaetulla 270 000 miehen armeijalla on 9 sotamarsalkkaa, 31 jalkaväen-, tykistön- tai ratsuväenkenraalia, 143 varamarsalkkaa (kenraaliluutnanttia), 202 kenraalimajuria, 358 everstiä, jne., osa aktiivipalveluksessa, mutta suurin osa eläkkeellä. Rykmentin komentaja täyttää alemmat upseerinvirat, ja siitä syystä niihin pääsy riippuu tavallisesti suosituksista tai rahasta. Kun tämä kaikki otetaan huomioon, näyttää ruhtinas-valtakunnankansleri olleen vähemmän toimelias sisä- kuin ulkoasioissa.

Ennakolta uskoo, että aatelisto on Itävallan kaltaisessa valtiossa erityisen suositussa asemassa. Niin se itse asiassa onkin, koska sillä on melkein yksinoikeus maan omistamiseen ja pääsy kaikkein tuottoisimpiin virkoihin, jotka eivät välttämättä vaadi erinomaista tietomäärää. Vaikka kaikki virat ovat avoimia myös aatelittomille miehille, nämä kuitenkin pääsevät niihin vain harvoin, ja kun sellaista tapahtuu, he muuttuvat itse aatelismiehiksi. Tuollaiset virat kuuluvat kuitenkin vain ylhäisimmälle ja ylhäisaatelille, vähemmän varakas maa-aatelisto taas elää tiluksillaan. Siviiliuralla tuollaiset korkeiden virkojen tavoittelijat palvelevat alemmissa tehtävissä ilman palkkaa (ts. hoidattavat näitä virkoja muilla) ja aiheuttavat tällä tavalla valtionkassalle säästöä ja saavat samalla itselleen ansioita, jotka on pian palkittava. Kun perintöomaisuus siirtyy pääasiassa vanhimmalle pojalle, on tällä tavoin hankittava toimeentulo etenkin nuoremmille pojille. Tämä kuitenkin koskee, kuten sanottu, vain ylempää ja rikkaampaa aatelistoa. Köyhemmällä osalla, jolla ei ole suhteita ja jonka kasvatus tähtää tietojen hankintaan yhtä vähän kuin ylemmänkin aateliston, on suurempia hankaluuksia eteenpäin pyrkiessään. Sukuylpeys estää sitä harjoittamasta mitään elinkeinoa, eikä tämä aateliston suurempi osa ole tästä syystä mitenkään erityisen kehuttavassa asemassa. Niinpä aatelisto ei saa etua niinkään syntyperänsä tuottamista etuoikeuksista kuin rikkaudestaan ja suhteistaan hoviin. Vain Unkarin aatelistolla on laajat etuoikeudet, kuten yksinoikeus maan omistamiseen ja yksinoikeus virkoihin, jus honorum [kunniallisten asioiden puolustaminen]. Muissa maissa maata voivat aateliston ohella omistaa kaikkien ”keisarillisten vapaiden kaupunkien” porvarit sekä kruununtilojen ostajat. Lukuun ottamatta tätä oikeutta ja vapautusta sotaväenotoista on Itävallan aatelisto hallitsevana kastina pikemminkin byrokraattinen kuin aristokraattinen ryhmä.

Ylemmälle aatelistolle varattuihin etuihin kuuluvat myös piispanvirat ja muut kirkon ylemmät tehtävät. Ensiksi mainittujen joukossa on sellaisia, joista saa 300 000 konventioguldenin tulot, vaikka eräistä muista saa tuskin kymmenesosan tuosta summasta. Kerrotaan kuitenkin, että ylimmät luostarien esimiehet, jotka ovat lähtöisin syntyperältään sekalaisesta munkkien laumasta, viettävät paljon leveämpää, nautiskelevampaa ja toisinaan häpeällisempää elämää kuin piispat. Joosef II:n aikana lakkautettiin useita luostareita, mutta uusia syntyi taas Frans I:n aikana. Rikkaita ovat vain vanhat luostarit ja apottikunnat, mutta fransiskaaneilla, augustinolaisilla, kapusiineilla ja muilla kerjäläismunkeilla ei liene paljon muuta elatuksekseen kuin ne 200 guldenia ja 12 naulaa nuuskaa, jotka hallitus heille vuosittain osoittaa; nykyisin nimittäin tuskin kukaan uskoo siihen, että autuus olisi saavutettavissa antamalla lahjoja munkeille. Eräät muut luostarijärjestöt, kuten laupeuden veljet, elisabetilaiset nunnat ja laupeuden sisaret (soeurs grises, harmaat sisaret), työskentelevät yksinomaan sairaanhoidon alalla omissa, vapaaehtoisin lahjoituksin ylläpidetyissä sairaaloissaan ja saavat tästä syystä osakseen suurta kunnioitusta, josta täysin aiheellisesti pääsevät osallisiksi myös premonstratenssit, benediktiinit sekä salesiaani- ja ursuliininunnat, jotka kaikki ovat omistautuneet nuorison kasvattamisen.

Opetustoiminta perustuu Itävallassa niihin tunnettuihin periaatteisiin, jotka keisari Frans ilmaisi sanoessaan: ”Minä en tarvitse oppineita miehiä, vaan vain hyviä alamaisia.” Suuri osa varakkaamman väen lapsista saa koulutuksensa luostareissa. Myös oppikouluihin, kimnaaseihin, joita on 230, on opettajiksi palkattu enimmäkseen munkkeja ja pappeja. Näissä kouluissa, joissa opetetaan: uskontoa, latinaa ja kreikkaa, prosodiaa, retoriikkaa, historiaa, maantiedettä ja aritmetiikkaa, oppilaan on pakko viipyä kuusi vuotta. Sitten nuorukainen lähtee yliopistoon. Niitä on Wienissä, Prahassa, Grazissa, Lvovissa, Olomoucissa, Innsbruckissa, Padovassa, Paviassa ja Pestissä. Niissä opiskellaan kahtena ensimmäisenä vuotena geometriaa, luonnontiedettä, logiikkaa, moraalioppia, uskonnonfilosofiaa (?). Kummallinen säädös vapauttaa maksavat oppilaat oppimasta yleistä ja luonnonhistoriaa. Sen jälkeen lakimiesten ja teologien koulutus kestää neljä ja lääkäreiden koulutus viisi vuotta. Tuossakin vaiheessa maksavat opiskelijat välttyvät oppimasta Itävallan historiaa, diplomatiikkaa, estetiikkaa ja uusia kieliä. Tulevat papit siirtyvät kaksivuotisen filosofiankurssin jälkeen seminaareihin, joissa he jatkavat opintojaan neljä vuotta suorittaen samalla ankaria hengellisiä harjoituksia. Tohtorintutkinnot ovat tavallisia oikeustieteessä ja lääketieteessä, harvinaisia teologiassa ja filosofiassa, sillä ensiksi mainitut, etenkin oikeustieteellinen arvo, tuottavat rahaa, viimeksi mainitut taas eivät ole välttämättömiä edes yliopistoviran saamiseksi. Yliopistovirkojen täyttö tapahtuu sillä tavoin, että viranhakijat kokoontuvat tiettynä päivänä vastaamaan kukin omasta puolestaan kirjallisesti kokeen valvojan silmien alla johonkin ”k. k. Studienhofcommissionin” suoraan koetilaisuuteen lähettämistä tieteellisistä kysymyksistä, jotka sisältävän kuoren sinetöinti tässä tilaisuudessa murretaan. Tenttivastauksiaan kirjoittavien ylioppilaiden tavoin virantavoittelijatkaan eivät saa poistua huoneesta, ennen kuin he ovat luovuttaneet kirjoitelmansa. Nämä lähetetään sitten mainitulle viranomaiselle, eikä kukaan enää ikinä kuule niistä mitään. Joku seurueesta saa viran – kukaan ei tiedä, johtuuko se kirjoitetusta aineesta vai muista ansioista vaiko mahtavien puoltajien suosituksista. Kun oppineisuuden näytteet ovat tuollaisia, ei kuulosta uskomattomalta, että muuan Prahan professori on äskettäin, niin kerrotaan, sekoittanut leipzigiläisen kirjakauppiaan Wigandin Wielandiin ja paheksunut ukon viime aikoina kirjoittamia rabulistisia kirjoituksia. Opetuksessa seurataan ohjelmaan määrättyjä oppikirjoja tarkasti kaikkialla, ja professorien luentovihkot tarkastetaan huolellisesti. Erityisen valppaasti valvotaan etenkin opin puhtautta seminaareissa. Wienissä näiden seminaarilaisten, joilla on kalpeat, laihtuneet kasvot, näkee tavallisesti istuvan tai kävelevän Schwarzenbergin puutarhassa Landstrassen esikaupungissa paljain päin ja mustiin viittoihin verhoutuneina ja lukevan luentomuistiinpanojaan ja toistelevan ulkomuistista vihkonsa sisältöä. Kerrotaan, että koko opetus perustuukin yksinomaan ulkolukuun. Kirjoittaja ei onnistunut saamaan käsiinsä Wienin yliopiston opetusohjelmaa, mutta niillä parilla luennolla, joilla hän kävi, tehtiin vain käännöksiä tai selitettiin perusasioita. Noita opintoja varten oli tuskin tarpeen huolehtivuus, jota niille osoitettiin sulkemalla ketjuin lähikadut, jotta vaunujen meteli ei opintoja häiritsisi. Ylioppilaita on 2 000. Professoreiden palkka ei ole erityisen hyvä, filosofisessa tiedekunnassa 600–1 000, muissa 800–1 600 guldenia. Saksassa yleistä keinoa saada tuloja yksityisluennoista ei täällä ole käytettävissä. Kimnaasien opettajat saavat vain 400 guldenia. Näiden huonon palkkauksen sanotaan aiheuttavan suurta sekasortoa oppilaiden kohtelussa, arvosanojen antamisessa ja heidän siirtämisessään luokalta toiselle sekä yliopistoon. Kansakoulut ovat surkeassa kunnossa, osaksi opettajien kurjan palkkauksen takia, mutta pääasiassa siitä syystä, että heidät valitsee tilanherra ja asiaan vaikuttavat keittiöjuonet.

Samalla tavoin täytetään myös useimmat maaseudun papinvirat. Kerrotaan, että heidän asemansa ja elintapansa eivät syrjäseuduilla eroa talonpoikien oloista lukuun ottamatta sitä seikkaa, että he voivat laiskotella. Selibaatin takia pappien asiat ovat usein muutenkin hyvin sekaisin. Siitä syystä rahvas useinkin halveksii pappeja henkilöinä, vaikka se osallistuukin hyvin tunnontarkasti jumalanpalvelusmenoihin. Niinpä sanotaan, että kansa on yleensä tekohurskasta, vaikkakaan ei erityisen nöyrää papiston edessä, mutta sivistyneet luokat sitä vastoin ovat varsin epäileviä, vaikka ylhäältä annetaankin toisenlaista esimerkkiä. Suvaitsevuus ei ole vielä edistynyt kovin pitkälle. Protestantit saavat toki harjoittaa uskontoaan vapaasti sekä – silloin kun ryhmässä on 500 henkilöä – rakentaa kirkon, muodostaa oman seurakunnan ja valita itselleen opettajan, joka kuitenkin saa hallitukselta vahvistuksen virkaansa. Näissä kirkoissa ei kuitenkaan saa olla tornia eikä kelloja eikä niihin saa olla sisäänkäyntiä suoraan kadulta. Samoin protestantit saavat oikeuden päästä julkiseen virkaan vain tapauksittain myönnettävän erivapauden nojalla. Seka-avioliittojen lapset kasvatetaan katoliseen uskoon, jos isä tunnustaa sitä, mutta muussa tapauksessa pojat kasvatetaan isän uskoon ja tytöt katoliseen. Protestanttinen pappi on lisäksi kirkonkirjojen pitämisen osalta jonkun katolisen papin valvonnan alainen, ja tämä perii maksun jokaisesta vihkimisestä, kasteesta ja hautauksesta protestanttisen seurakunnan piirissä. Sitä paitsi protestanttien kerrotaan kohtaavan kaikenlaisia lain ulottumattomissa olevia tai lainvastaisia hankaluuksia etenkin Unkarissa. Samoin juutalaisia kohdellaan melko ankarasti, he saavat maksaa erityisiä maksuja, heidän avioliittojensa tiellä on esteitä jne. Unkarissa, jossa he ovat tähän saakka olleet pahoin sorrettuja, he ovat äskettäin saaneet suurempia vapauksia, mihin sekä kerralla maksettujen rahojen että aatelismiesten luotontarpeen sanotaan heitä auttaneen. Itävallassa noudatettu uskonnollinen suvaitsevuus on peräisin Joosef II:n ajalta, vuodelta 1781.

Kun Itävalta, niin kuin edellä on osoitettu, on monessa suhteessa jäljessä muusta Euroopasta, tämä on selitettävissä kahden syyn perusteella. Koska valtakunta koostuu sangen monista erilaisista osista, mikä estää yhteisen isänmaallisen mielenvireen, itävaltalaisen kansallishengen, synnyn, hallituksen on ollut pakko ryhtyä ankariin toimiin ajan liberaalisia suuntauksia vastaan. Kansallishengen havahtumisesta ja vapaudenhalusta saattaisi nimittäin seurata monarkian hajoaminen. Eri kysymys on, eikö toisaalta Böömin, Määrin ja Galitsian ja toisaalta Lombardian muodostaminen Unkarin tapaan itsenäisiksi valtioiksi, jotka vain hallitsijan persoona yhdistäisi muihin Itävallan kruunun alaisiin valtioihin valtioliitoksi, olisi antanut varmempia takeita monarkian säilymisestä tulevaisuudessa. Toinen pysähtyneisyyden syy on se, että aateli omistaa yli kaksi kolmannesta valtakunnan maasta. Pääasiassa siitä johtuvat massojen taloudellinen ahdinko ja verraten alhainen sivistystaso, samoin myös byrokratia ja lakien huono noudattaminen silloinkin, kun ne sinänsä ovat tarkoituksenmukaisia. Kun jokainen alamainen saisi oikeuden omistaa maata valtakunnassa, tämä asiaintila muuttuisi nopeasti, mutta maanomistaja-aateliston aineellinen mahti estää hallitusta myöntämästä tuollaista vapautta. Siitä syystä sorto jatkuu.

Niissä tapauksissa, joissa hallituksella on vapaat kädet eikä se ole vallitsevien olojen sitoma, käy joka taholla ilmi sen pyrkimys edistää kansan hyvinvointia. Niinpä kaupan ja teollisuuden ja itsenäisen porvarissäädyn muodostumisen hyväksi tehdään kaikki mitä voidaan. Julkisen vallan ylläpitämiä, hyvin järjestettyjä ja runsaiden lahjoitusvarojen tuella toimivia oppilaitoksia tuleville elinkeinojen harjoittajille ei maasta puutu. Niitä ovat polyteknillinen instituutti Wienissä, toinen Prahassa sekä varsin merkittävä määrä reaalikouluja, kuuluisa vuorityökorkeakoulu Bansá Štiavnicassa; se kilpailee Freiburgissa Saksissa sijaitsevan laitoksen kanssa. Samoin on olemassa neljä merkittävää metsänhoito-oppilaitosta. Itävallan lääketieteelliset laitokset ovat kuuluisia ja ansaitsevat maineensa. Jo mainitussa Wienin ”lääketieteellis-kirurgisessa” Joosefin korkeakoulussa opiskelee paljon ulkomaalaisiakin. Yleisiä sairaaloita on 40–50. Niistä merkittävin on Wienin sairaala, jossa on tilaa 2 000 potilaalle, mutta muidenkin väitetään olevan esimerkillisesti järjestettyjä. Sairaaloita (Siechhäuser), joissa hoidetaan parantumattomasti sairaita, on suunnilleen yhtä monta. Lisäksi paljon synnytyslaitoksia, lastenkoteja, leskien turvakoteja, yli kolmekymmentä orpojen hoitolaa, useita hyvin varustettuja kasvatus- ja köyhäinhoitolaitoksia, hullujenhuoneita jne. Hallitus uhraa näihin tarkoituksiin vuosittain valtavia summia, eikä yleisön hyväntekeväisyys jää hallituksen pyrinnöistä jälkeen, joten tuskinpa missään maassa on enemmän tai tarkoituksenmukaisemmin järjestettyjä hyväntekeväisyyslaitoksia. Hullujenhuoneista Prahan laitos on kuuluisa kautta Euroopan. Siellä saa nykyisin hoitoa 350 hullua, mutta päätös paikkamäärän kaksinkertaistamisesta on jo tehty. Käynti siellä on opettavainen, ja samalla on lohduttavaa nähdä, miten lempeä kohtelu saa mielettömänkin hillityksi. Ruumiillinen kuritus ja eristäminen on siellä julistettu täysin pannaan. Vain kylmiä kylpyjä ja aterioiden pienentämistä käytetään rauhattomien käsittelyssä sekä pakkopaitaa liian suuren väkivaltaisuuden ilmetessä. Kirjoittajan käynnin aikana koko määrästä vain kahdella oli sellainen yllään, mutta nämäkin saattoivat kuljeskella mielensä mukaan vartijan seuraamina. Toinen heistä näytti kärsivän, ja päivystävä lääkäri antoi vapauttaa hänen kätensä hetkeksi, eikä hän käyttänyt vapauttaan väärin. Rauhallisimmat saavat työskennellä keittiökasvitarhassa ja hoitaa peltoviljelmää, toisen luokan potilailla on hoidossaan kukkatarha ja kolmanteen luokkaan kuuluvat saavat liikkua vapaasti avarilla pihoilla, joille on istutettu puita. Lisäksi ensimmäiseen luokkaan kuuluvilla on omat puusepän-, suutarin- ja räätälinverstaansa, naiset kehräävät, kutovat ja ompelevat vaatteita. Toiseen luokkaan kuuluvat valmistavat patjoja ym. Myös Prahan yleinen sairaala saa tästä laitoksesta tarpeisiinsa melkoisen määrän potilaiden valmistamia tuotteita. Vaatteiden valinta jätetään mahdollisimman suuressa määrin jokaisen oman maun varaan. Ruokavalio ja huoneiden sisustus vaihtelevat jossakin määrin potilasluokittain. Potilailla on seurusteluhuoneensa, biljardisalinsa, kylpyhuoneensa jne. Samoin oma kirkko, jossa he itse vastaavat musiikista ja jonka heidän joukossaan oleva maalari on koristanut. Kapellimestari, samoin hullu, oli kirjoittajan käynnin aikana sovittamassa orkesterilleen äskettäin saamaansa viulusävellystä. Kerran vuodessa pidetään jopa tanssiaiset kahden ylimmän luokan potilaille, mutta muuten miehet ja naiset pidetään erillään. Tämä kokonaisuus on tulosta uupumattomasta kärsivällisyydestä ja ihmisrakkaudesta. Tuollainen potilaiden käsittely on mahdollista vain siitä syystä, että laitoksessa on viisikymmentä vartiomiestä ja, kuten lääkäri sanoi, ”nämä ovat esimerkillisiä miehiä, jotka eivät vaadi mitään muuta palkkiota kuin hyvän omantunnon todistuksen”.

Kaikki tuollaiset suoranaiset toimet alamaisten parhaaksi ovat tavallisesti saaneet alkunsa hallitsijoiden henkilökohtaisesti hyväntahtoisesta ja ihmisrakkauteen suuntautuvasta mielenlaadusta, ja Habsburgien hallitsijahuoneen jäsenet ovat aina olleet tunnettuja oikeamielisyydestään ja hyväsydämisyydestään, joten paljon totuutta sisältyy sen tunnuslauseeseen: recta tueri [kunniallisten asioiden puolustaminen]. Sitä vastoin he ovat pitäneet arvossa yksinomaan isällisen hallitustavan etuja, ja kansan kaikki vaatimukset minkäänlaisesta itsehallinnosta ovat saaneet jäädä syrjään. Yhäkin rangaistaan poliittisia rikollisia ankarimmin, ankarammin kuin niitä rosvoja ja murhaajia, jotka ovat välttäneet kuolemanrangaistuksen. Silti kaikissa Itävallankin maakunnissa on säätykokous, ”Landständer”. Nämä valitsevat kaksijäsenisen pysyvän valiokunnan, jonka tehtävänä on järjestää verotaakan jako jne. ja jonka jäsenten palkan hallitus maksaa. Itse säätykokous, jossa ovat edustettuina ”Prälaten, Herren, Ritter und Bürger”, kokoontuu kutsusta kerran vuodessa neuvottelemaan veromäärästä – eli myöntymään siihen, mikä on maksettavaksi määrätty -, missä se saa avukseen kaksi keisarillista komissaaria ja krenatöörikomppanian. Ala-Itävallan säätykokouksella on tätä tarkoitusta varten Wienissä uusi komea palatsi. Maapäiviä on kuvailtu seuraavasti:

”Maapäiville kutsutut ajavat suuren katsojamäärän seuratessa tapahtumaa kokouspaikalle muhkeissa, kuuden hevosen vetämissä, vanhanaikaisesti kultauksin ja irrallisin koristein runsaasti koristelluissa valtion vaunuissa, joita vetämään on lainattu hevoset joidenkin tavaravankkureiden edestä, koska useimmat näistä maan edustajista eivät ole koskaan omistaneet tavallista suurempaa valjakkoa. Vaunujen edessä ja sivuilla ravaa kaupungin kaikista osista kokoon haalittu miehistö upeissa livreeasuissa, joita säilytetään tätä päivää varten vuodesta toiseen. Porvarit komeilevat loistavissa univormuissa, hattujen sulat heilahtelevat ja kiväärit kiiltelevät. Rummunlyönnit kaikuvat, eri rykmenttien soittokunnat soittavat, liput tekevät kunniaa ja koko porvariston sotavoima suorittaa tervehdyksen edellyttämät kivääriotteet, ilmeet ovat vakavat, mutta liikkeet epätahdissa. Kulkue etenee seisovan väen ohi hitaasti, kärjessä porvariston ratsumiehet vuokra-ajureilta lainaamiensa hevosten selässä, ja päätyy kokoussaliin, missä se kuuntelee kuolemanhiljaisuuden vallitessa, kun sille luetaan hallitsijan toivomukset, minkä jälkeen se kumartaa syvään ja myöntyvästi tyhjälle valtaistuimelle ja kummallekin keisarilliselle komissaarille, jotka seisovat sen sivuilla, ja ajaa heti takaisin saman meluisan komeuden keskellä. Hyvin varustettu päivällispöytä ja riemukkaasti juodut keisarin ja keisarillisen perheen maljat ovat komean juhlan päätepisteenä.”

Sen jälkeen säätyjen edustajat palaavat kukin kotiinsa valmistautuakseen hoitamaan saman valtakunnallisesti tärkeän tehtävän seuraavana vuonna. Niinpä ukot eivät voi 60–70 vuotta elettyään valittaa, että he eivät ole saaneet olla mukana valtion asioita hoitamassa. Ja asiat – ne sujuvat, niin kauan kuin se miellyttää Herraa.

Ylä-Itävalta on vielä puolittain alppiseutua, mutta Ala-Itävalta on etenkin Wienin ympäristössä yhtenäistä peltoa, joka kaartuilee loivasti aaltoilevassa maastossa ja jonka vain siellä täällä katkaisevat muutamat erilliset vuoret. Kirjoittaja matkusti Wienistä rautateitse Brnohon (18 peninkulmaa 3 1/2 tunnissa) sekä edelleen Hradec Královén kautta Prahaan ja Dresdeniin. Rautatie ylittää puusiltaa pitkin Tonavan, joka virtaa tässä kohdassa rauhallisemmin. Sen vasemmalla rannalla leviää suunnaton tasanko, jolla sijaitsevat Wagram ja Aspern, ja matka kulkee aivan vierestä sen entisen mitättömän kylän ohi, joka lähellään sijaitsevan, kenttää hallitsevan kukkulan ansiosta joutui keskeiseen asemaan taistelussa, joka on saanut nimensä sen mukaan. Mitä lähemmäksi Määriä täältä tullaan, sitä korkeammiksi nousevat kukkulat ja sitä metsäisemmäksi muuttuu maasto. Brno, tärkeä teollisuuskaupunki, sijaitsee vuorten juurella varsin kauniissa paikassa, mutta kaupungin yläpuolella uhkaavasti kohoavan Spielbergin takia ilma tuntuu siellä tukahduttavalta ja muuten valoisa kaupunki painostavan synkältä. Miten moni jalo ihmissydän onkaan siellä lyönyt lyöntinsä loppuun, noiden holvien alla, koska sen ihmisyyden puolesta hehkuva veri erehdytti silmät arvioimaan väärin ne voimat, jotka maailmaa hallitsevat. Samat tunteet, samat pyrkimykset jonakin muuna aikana tai jossakin muussa paikassa maailmassa olisivat kohottaneet nämä miehet ihmiskunnan sankareiksi. Ihmisen järkevyys sisältyy kuitenkin juuri siihen, että hän elää todellisuudessa ja käyttäen järkeään eikä pyri valtion puitteissa toteuttamaan tunteen tai mielikuvituksen uneksimia onnentiloja. – Määri on vuoristoinen maakunta, jonne korkeampi kulttuuri ei pääse tunkeutumaan, ja koko seutu Brnosta Svitavyyn Böömin rajalle on siitä syystä luonteeltaan melko pohjoismainen. Böömi sitä vastoin, etenkin sen pohjois- ja koillisosa, on tasaista ja vahvasti viljeltyä maata. Päivämatkojen ajan näkee loputtoman, vain kukkuloiden ja pienten metsiköiden katkaiseman viljellyn tasangon yllä Krkonosen vuoret ja niiden ylväimmän huipun Sniezkan. Prahan länsipuolella vuoret sitä vastoin näyttävät taas pääsevän vallalle. Näiden seutujen böömiläiskylät eivät näytä niin surkeilta kuin kuvaukset yleensä kertovat, vaikka toisinaan näkeekin paljon pieniä mökkejä ja talonpoikien asunnot ovat sisältä köyhiä ja likaisia. Täällä yleisillä maanteillä tavalliset varkaudet ja ryöstöt sekä myös tuollaisten onnettomuuksien pelko, jota kanta-asukkaat ilmaisevat, eivät todista erityisen hyvää rahvaan tilasta.

Asiantunteva kirjoittaja sanoo Böömin, Määrin ja Galitsian talonpoikien tilasta:

”Täällä ei riitä vain se, että kruununverot, feodaaliajalta periytyvä ropotti-järjestelmä (herraskartanoon tehtävät päivätyöt) ja lukemattomat muut maksut tilanomistajalle, papille, opettajalle, kylän paimenelle, nuohoojalle jne. ovat sellaisia, että niiden taakka ja siitä aiheutuva kerjäläiselämää surkeampi elämäntapa käyvät niin sietämättömiksi, että niitä ei voi kestää, vaan myös tilojen hoitamisen tapaa on pidettävä yhtenä pahan perustekijänä. Virkamiehet perivät raudanlujaa ankaruutta osoittaen ja mielivaltaisesti jokaisen maksun, ja sellaiseen taloon, josta maksujen perintä on fyysisesti mahdotonta, sijoitetaan ’Militärexekution’, kunnes omistaja on myynyt viimeisen lehmänsä ja maksanut rästinsä tällä verisellä kauppahinnalla. Vain lahjomalla kantomiestä voi ostaa armoa ja muutaman viikon lykkäyksen. Sangen usein käy niin, että pääkaupungin varusväki ei riitä kaikkiin toimeenpanoa odottaviin eksekuutioihin. – Tilanhoitaja saa tavallisesti palkakseen enemmän maantuotteita kuin rahaa ja on sitä paitsi joka hetki riippuvainen tilanomistajan päähänpistoista ja mielivallasta sillä tavoin, että tämä voi milloin tahansa erottaa hänet palveluksestaan ja riistää näin häneltä kaikki tulot ehkä pitkäksikin ajaksi. Jokainen heistä tietää tämän sangen hyvin, ja koska mies voi helposti laskea, millaiseen asemaan hän tuollaisessa tapauksessa joutuisi, hän toteaa, että hänen on pakko vaikkapa oikeudettominkin keinoin kaapia kokoon niin paljon kuin voi, jotta hänellä olisi jotakin säästössä siltä varalta, että hän menettäisi paikkansa. Jos siis talonpoika haluaa saada osakseen ihmismäistä kohtelua, ei riitä, että hän luovuttaa hevosensa ankaran herra ylitilanhoitajan käytettäväksi niin usein kuin tämä vain haluaa lähteä liikkeelle hoitamaan asioitaan tai huvikseen, vaan hänen on myös sopivaan aikaan uhrattava mehevä paisti tämän keittiöön tai kova guldeni tämän yksityiskassaan. Talonpoika elää itse läpi vuoden perunalla ja ruisleivällä, johon on sekoitettu kauraa, eikä pysty saamaan suuhunsa lihaa, jollei jokin kylän elikoista sattumalta menehdy. Tuollaisia epäkohtia ei saada koskaan korjatuksi; suurin osa tilanherroista nimittäin elää vuodesta toiseen jossakin suurenpuoleisessa kaupungissa, ja he ovat tyytyväisiä, kunhan he vain saavat säännöllisesti rahaa suuriin menoihinsa. Kukaan ei välitä siitä, miten talonpoika maksaa tai pystyykö hän maksamaan, yhtä vähän kuin useimmat tilanomistajat muutenkaan välittävät alustalaisistaan.”

Tämä maalaus on kuitenkin masentava. Matkustakaamme mieluummin Prahaan, jossa uudet ja hyvin rakennetut kaupunginosat todistavat Itävallan porvarissäädyn kasvavasta hyvinvoinnista ja noususta arvostetumpaan asemaan, mutta jossa on myös uuden, germaanisen sivistyksen valtaan vihamielisesti suhtautuvan kansanliikkeen ahjo. Tämän ilmausta on kukoistukseen nouseva tšekinkielinen kirjallisuus, joka on tulosta kansallishengen heräämisestä slaavilaisten heimojen parissa, jotka – kuten ne yhäkin tietyssä mielessä ovat saksalaisen yliherruuden alaisia – ovat tähän mennessä sivistyneiden luokkien osalta olleet täysin vain pinnallisesti omaksumansa saksalaisen kulttuurin orjia. Tämä vastavaikutus kohoaa päivä päivältä uhkaavampana Saksaa vastaan, sillä saksalaisten heimo on Itämereltä Adrianmerelle asti slaavilaisten heimojen ketjun saartama. Ja on myönnettävä, että kansakunnalla on enemmän aihetta pelästymiseen silloin, kun sen sivistys menettää asemat, joihin se on tunkeutunut, kuin joutuessaan vain luovuttamaan takaisin tilapäisen aluelaajennuksen. Toisen kuolema on toisen leipä. Asioiden normaaliin järjestykseen kuuluu, että kukistettu kansakunta saa takaisin kansallisen tietoisuutensa, mutta tällainen kehitys on myös osoitus hallitsevan kansakunnan heikkoudesta. Olemme edellä pyrkineet selvittämään, miten Saksan tieteen ja sen myötä yleensä saksalaisen sivistyksen suhteellisen suuri kyvyttömyys levittää vaikutustaan ulospäin on yhteydessä kansakunnan poliittisen merkityksen vähäisyyteen.

Praha sijaitsee toki kauniissa ympäristössä Vltavan rannalla, vaikka sijainti ei olekaan niin erinomainen kuin useissa kuvauksissa, joiden kirjoittajat vertailevat sitä vain Berliinin, Münchenin ja osaksi Wienin ympäristöihin, jotka eivät juuri silmää viehätä. Kaupungin sisäosat eivät ole Nové Městoa lukuun ottamatta yleensä lainkaan houkuttelevia. Kuuluisa silta on liian kuormitettu ja kirjava eikä lähimainkaan verrattavissa Dresdenissä olevaan Elben siltaan. Nyt sille on kasvanut kevyt ja hienostunut kilpailija, uusi riippusilta, joka on 1 200 jalan pituinen. Hradčanysta, Tukholman Söderin kallioiden tavoin korkealla sijaitsevasta kaupunginosasta, avautuu kaunis näköala kaupungin ja sen 82 tornin yli; tämän kaupunginosan kruunuksi kohoava suurten rakennusten massa, linna (jossa on 440 huonetta), tuomiokirkko sekä toinen, pienempi kirkko, on toisaalta sekin vaikuttava näkymä sillalta tai vastarannalta katsottuna. Kaupungissa on 115 000 asukasta; liiketoiminta ei kuitenkaan näytä olevan vilkasta – jollei sitten taskuvarkauksien alalla. Kirjoittaja, joka vietti kaupungissa vain kaksitoista tuntia, menetti tässä ajassa nenäliinansa, luultavasti itsessään tuomiokirkossa, pyhän Nepomukin hopeisen hautamuistomerkin ääressä, ja sai asiasta mainittuaan kuulla, että Prahassa nenäliinaa pidetään aina povitaskussa. Tämän kaupungin julkisessa elämässä sanotaan vielä olevan joitakin kaikuja wieniläisestä kepeydestä.

Vaikka jo ennen Prahaan saapumista on voinut selvästi erottaa sen vuoriston halkeaman, jonka kautta Elbe tunkeutuu Saksin tasangolle, sinne on vielä 18 peninkulman matka. Dresdeniin johtava tie kaartuu kuitenkin hieman länteen, ja niinpä rajalle Peterswaldeen on vain 16 peninkulmaa. Sitten ollaan jälleen ikävässä Pohjois-Saksassa, vaikka vielä Dresdenin yllä on hieman runouden kajoa, se häivähdys nimittäin, jonka näköala Brühlin terassilta tai Sikstuksen madonnan näkeminen saavat aikaan. Mutta ympäröivä luonto yleensä, kansa ja sen elämä – kaikki näyttää pelkästään poroporvarilliselta, jäykältä ja tosikkomaiselta. Tästä nauttien voi jatkaa matkaansa Leipzigiin, jonne on kuitenkin viime aikoina kohonnut muutamia todella kauniita rakennuksia, Halleen, ulkonäöltään Saksan epämiellyttävimpään kaupunkiin, ja Magdeburgiin, Hampurista Leipzigiin ja maan sisäosiin kuljetettavien tavaroiden tapulikaupunkiin, jonka ympäristö samoin kuin Hallen on niin tasaista ja proosallista seutua kuin pohjoissaksalainen suinkin voi toivoa. Sellaisia ovat Elben rannatkin Magdeburgista lähtien, matalia, hiekkaisia, pajukkoa kasvavia, joki matala, niin että tämän kaupungin ja Hampurin välinen matka jää kaameilta höyrylaivoilta usein kesken, vesi keltaista ja sakeaa – sanalla sanottuna kaikki hirmuisen ikävää. Kirjoittajalla oli sitä paitsi henkilökohtainen onni joutua huijatuksi majataloissa sekä Leipzigissä, Hallessa että Magdeburgissa, mitä hänelle ei muuten Saksassa sattunut. Matkalainen, jolla ei ole asioita hoidettavana, välttäköön kernaasti tätä seutua ja matkustakoon, vaikkakaan ei miltään suunnalta pääse yöpymättä, kaiken tämän luonnon arkipäiväisyyden läpi teennäisen runollisuuden Berliiniin.

 

 

Teatteri

 

Saksan teatterissa lienee yhtä vähän omaperäisyyttä kuin useimmilla muillakin alueilla, joilla kansakunnan hengenelämä ilmaisee itseään. Englantilainen näytelmäkirjallisuus oli uudemman saksalaisen dramatiikan esikuvana, ja Saksan näyttämöillä nähdään yhäkin ranskalaisia näytelmiä useammin kuin kotimaisia. Schilleriä pidettäneen yhä Saksan teatterirunoilijana. Mutta vaikka hänen intomielinen rakkautensa kaikkea tunteissa ja toiminnassa ilmenevää ylevyyttä ja jaloutta kohtaan, hänen syvämietteisyytensä ja lämpimän täyteläinen kielensä ovat ansioita, joiden takia hänen runonsa ovat kansallisia ja niitä rakastetaan, hänen näytelmänsä ovat kuitenkin vähitellen siirtyneet näyttämöltä lukukammioon ja ompelupöydälle. Teatterilehdissä näkee alituisesti valituksia siitä, että asianomaiset johtokunnat eivät esitytä hänen tai Shakespearen mestariteoksia, mutta johtokunnat nähtävästi tuntevat yleisönsä ja tietävät, mikä tuo tuloja teatterin kassaan. Itsessään Berliinissä kirjoittaja näki Maria Stuartin, joka esitettiin puolityhjälle salille vuoden tauon jälkeen. Tätä ei ole aihetta pitää pelkästään ilmauksena halusta nähdä uutta. Näytelmä vaatii enemmän kuin mikään muu taiteen tuote jotakin sen kokonaisuudessa kaikkeen vaikuttavaa olennaista perustavoitetta, joka ilmenee yksilön intohimoisuudessa. Kuninkaiden vallanhimo, sankareiden valloitushalu, keskiaikainen haaveellinen ja uskonnollinen rakkaus eivät viehätä aikana, jolloin ihmishengen vapaus kaikkien auktoriteettien vallasta, kansojen oikeudet jne. eivät ole vain puheenparsia, vaan nykypäivässä vaikuttavia voimia, ja jolloin yksilön elämä ja hänen tunteidensa maailma joutuu valtiollisessa elämässä yhä enemmän väistymään taka-alalle. Niin kauan kuin nämä ainekset eivät ole todella päässeet läpimurtoon ja saaneet myönteistä muotoa yksilön tietoisuudessa ja toiminnassa, vaan ilmenevät vain pyrkimyksinä ja tarpeina ja saavat ilmauksekseen vain olemassa olevan, entisenlaisen olotilan kieltämisen, ei luultavasti voi myöskään syntyä näytelmäkirjallisuutta, jolla olisi muuta kuin päivän uutisen arvo. Niin joidenkin Raupachin, Halmin, Saksin prinsessan Amalian ym. kirjoittamat uusimmat näytelmät eivät olekaan saaneet Saksassa merkittävää suosiota, vaikka ne onkin työstetty paremmin näyttämön palkeille sopiviksi kuin esim. Schillerin. Enemmän ajan tuulahduksista ehkä paljastuu uusromantikkoihin lukeutuvan Gutzkow'n teoksista. Olot sitovat kuitenkin pakosta häntäkin. Äskettäin on julkisuuteen saapunut menestyksekkäästi toinenkin tämän koulukunnan jäsen, Laube; aika ei kuitenkaan ole vielä antanut tuomiotaan heidän aikaansaannoksistaan.

Näytelmäkirjallisuuden myötä myös näyttämötaide pakostakin joko seisoo tai kaatuu. Meidän aikanamme on kuitenkin jo tullut säännöksi, että jonkinasteisen mestaruuden saavuttamista vaaditaan hanakammin kuin ennen. Yleensä voitaneen saksalaisista kuitenkin sanoa, että he ottavat roolista irti joko liian paljon tai liian vähän. Sama keinotekoinen intomielisyys, jota heidän parissaan usein kohtaa tavallisessa elämässä, ilmenee näyttämöllä teennäisenä ja metelöivänä paatoksena. Aidon teatterisankarin, joka huutaa, hosuu ja potkii ja astelee rauhallisempina hetkinä lavalla askelin, jotka jysähtelevät kuin kirkontorni liikkuisi, ryhdikkäänä kuin eteisvahtimestari – sellaisen kohtaa varmaankin helpoimmin Saksassa. Peräti Wienissä ei kaihdettu tuollaisen tömistelevän esiintymisen kiittelemistä hyväksi näyttelijäntyöksi, vaikka kyseessä oli Almavivan rooli Figarossa. Näyttelijä tai laulaja, hra Bötticher, kuului Berliinin maineikkaisiin nimiin. Viimeksi mainitulla paikkakunnalla näkyy kuitenkin yleensä vähemmän jälkiä tästä äärimmäisyydestä, siellä sen sijaan liikutaan paremminkin vastakkaiseen äärimmäisyyteen, pelkkään kylmään laskelmointiin, joka on havaittavissa joka hetki, koska se ei ole muuttunut luontevaksi. Olemme tarkoittaneet, että tässä suhteessa näyttelijä ottaa roolistaan irti liian vähän silloin, kun hänen puheilmaisussaan ja näyttämöesiintymisessään ei ole mitään moittimista, mutta hän jättää kuitenkin katsojan kylmäksi. Puuttumaan jää paatos sanan myönteisessä merkityksessä, toiminnan lämpö ja yksilön tiedostamaton suhtautumistapa, joka juuri osoittaa, että häntä vallitsee jokin olennainen perustavoite tai itsekäs todellinen intohimo, joka on sen kanssa ristiriidassa. Tässä suhteessahan näyttelijä voi jopa jossakin määrin korvata kirjoittajan työhön jääneitä puutteita. Vain tuollaisen paatoksen avulla hän myös pystyy saamaan katsojan unohtamaan hänen oman henkilönsä ja näkemään hänessä persoonan, jota hän esittää. Monissa näytelmän sivurooleissa edellä mainittu vajavuus saattaa kuitenkin olla vähemmän häiritsevää yksipuolisuutta kuin liioittelu; jos se kuitenkin ulottuu päähenkilöihinkin, kokonaisuudesta tulee helposti yksitoikkoinen, kun taas viimeksi mainitussa tapauksessa, käytettäessä epäaidon paatoksen keinoja, näyttelijä saattaa ainakin joinakin silmänräpäyksinä saada yleisön temmatuksi mukaansa. Viimeksi mainitussa esiintymistavassa on kuitenkin niin paljon naurettavuuksia ja häiritseviä seikkoja, että ylimalkaan on tyytyväisempi myös silloin, kun näytteleminen on pelkästään maltillista ja hyvin harkittua. Nykyisin voidaan sanoa, että puheteatteri on tässä mielessä parempaa Berliinissä kuin muualla Saksassa.

Tämä arviointi Berliinin teatterista nojautuu enemmänkin siitä saatuun kokonaisvaikutelmaan kuin sen erinomaisimpien kykyjen ominaisuuksiin. Kirjoittajalla ei nimittäin ollut tilaisuutta nähdä miesnäyttelijöiden kyvykkäimpiä, Seydelmannia ja Mantiusta, joista ensiksi mainittu, joka on tunnustettu Saksan etevimmäksi näyttelijäksi, oli sairaana silloin, kun kirjoittaja oleskeli Berliinissä, ja jälkimmäinen, josta Berliinissä pidetään sekä näyttelijänä että laulajana, oli poissa kaupungista. Kirjoittaja näki madame Crelingerin Maria Stuartin roolissa, mutta joutuu tunnustamaan, että vaikka hänen näyttelemisensä olikin taidollisesti täydellistä, madamen unohtaminen ja kuningattaren näkeminen oli silti vaikeaa. Paljon illuusiosta haihtui ehkä siitä syystä, että hän oli vanhempi kuin saattaisi kuvitellakaan tuon kauniin ja kevytmielisen olennon olevan, olennon, jonka virheet Schiller on häivyttänyt onnettomuuden peittoon aivan kuin tämä saa säälinkin ne unohtamaan. Erikoista oli tässä esityksessä se, että kohtauksessa Elisabetin kanssa ei tullut esiin kuningattaren ylpeys, vaan naisen halu saada korvausta kärsimälleen mielipahalle; kirjoittaja ei osaa ratkaista, johtuiko tämä vain näyttelijättärien esitystavasta. Elisabetin rooli esitettiin mestarillisesti, täysin yhtä hyvin kuin Marian; esiintyjä oli kuitenkin tuntematon, ja kirjoittaja on unohtanut hänen nimensä. Tämä älköön mitenkään vähentäkö Crelingerin suuren lahjakkuuden ansioita, se paljastui hänen jokaisessa sanassaan, katseessaan ja eleessään. Monista muista kirjoittajan näkemistä kuuluisuuksista, joihin ylistetty madame Schröder-Devrient ja maineikas miespuolinen Devrient (Dresdenissä vai Berliinissä?) eivät sattuneet kuulumaan, hän haluaa kiittäen mainita vain Stuttgartissa esiintyvän hra Döringin, miehen, joka yhdisti suureen taitavuuteen eloisuutta ja tulisuutta ja joka aina sähköisti katsojan, vaikka hän toisinaan liioittelikin. Hän esiintyi sekä huvinäytelmissä että vakavissa tehtävissä ja vaikutti yhtä mestarilliselta kummassakin roolien lajissa.

Jos tätä saksalaisen teatterin osaa vertaa Tukholman teatteriin, on toisaalta myönnettävä, että jälkimmäistä on usein arvosteltu aivan liian ankarasti, vaikkakaan toisaalta ei voida kiistää sitä, että täällä kokonaisuudesta puuttuu jollakin tavoin ryhtiä, niin että yksittäisen esiintyjän lahjakkaan näyttelemisen pilaavat sivistymättömät ja vaateliaasti esiintyvät muiden roolien näyttelijät, vaikkakin tasokkaimpienkin näytteleminen jää usein jäykäksi maneeriksi. Puuttuu taitoa ja sivistystä, ei kykyjä. Paraskin kyky pysähtyy ilman uutteraa opiskelua omatekoiseen esiintymistapaan, kun taas näyttelijän pyrkimys unohtaa ja kätkeä oma minänsä jokaisessa uudessa roolityössä kehittää monipuolisuutta. Tämä auttaa myös kyvyiltään suhteellisen vähäistäkin näyttelijää, joka ei ehkä pysty saamaan taitoaan luonnollisuuden tasolle, mutta peittää kuitenkin sen verhoon luonnon jättämät puutteet sekä pyrkiessään hankkimaan itselleen tämän taidon oppii olemaan kuuliainen asian vaatimuksille ja pääsee tasalaatuisiin tuloksiin esiintymistavassaan ja olemuksensa ilmaisemisessa. Näyttelijä, joka haluaa luottaa vain hetken innoitukseen, muuttuu ennemmin tai myöhemmin sietämättömäksi koneeksi, jonka yksitoikkoiset liikkeet oppii tuntemaan viidessä minuutissa. Tukholmassa vallalla oleva valittelu puheteatterin tason yleisestä laskusta on kohtuutonta, koska samaa valittelua esiintyy kaikkialla ja tämä tason lasku kuuluu tähän aikaan. Samoin olisi kohtuutonta valitella kykyjen puutetta, sillä heitä on Tukholmassa ja he ovat verraten kiitettäviä tasoltaan. Heidän oma vikansa kuitenkin on, että he kuluvat loppuun ja muuttuvat vanhoiksi niin nopeasti, koska se johtuu puutteellisesta opiskelusta; ja heissä olevan hyvän tukahtuminen heidän ympäristönsä huonouteen on asia, johon johtokuntien on saatava aikaan kohennusta, pitäähän niiden aina voida antaa tilaisuus sivuosan välttävään harjoitteluun.

Kansanteatterit ovat sellaista, mitä Tukholmassa ei ole; samoin ei koko Saksassakaan Wieniä lukuun ottamatta ole kansanteatteria, jolla olisi minkäänlaista arvoa. Ja kiistämättömästi sellainen laitos kuitenkin on suuren kaupungin sivistymättömille massoille sangen hyödyllinen ja sivistävä, koska se ohjaa niiden mieliä karkean aistillisista huvituksista taidenautintoon. Wienissä, jonka julkisissa huveissa eri yhteiskuntaluokat muutenkin kohtaavat ja alempien tavat näin sivistyvät, on myös kansanteatteri, jonka esitykset, vaikka ne onkin suunnattu massoille, tarjoavat nautintoa myös sivistyneille. Siellä esitettävien näytelmien tapahtumat on sijoitettu kansanelämään ja kuvaavat sitä juuri sellaisena kuin se on, mutta niissä ivaillaan kuitenkin samalla koko ajan rahvaan heikkouksia ja paheita ja annetaan myös ylemmille säädyille osansa. Niissä ei kuitenkaan varsinaisesti kuvailla eri yhteiskuntaluokkien keskinäisiä kosketuksia, vaan suutarit, kamarineidot, vuokra-ajurit ja kengänkiillottajat ovat useimmiten tekemisissä haltiattarien ja henkiolentojen kanssa. Haltiatar täyttää kengänkiillottajan mielettömät toiveet ja antaa hänen kokea niiden täyttymisen seuraukset tai pelastaa hänet pulasta, johon hän on joutunut yhtä hölmöjen edesottamustensa takia, ja jokainen, joka ei usko henkien väliintuloon, minkä uskon torjumiseksi näillä henkiolennoilla on tavallisesti myös huvittavia piirteitä, joutuu ajattelemaan, miten vaikeaa nykyisin on saada hölmöilyjen seurauksia korjatuksi. Kun pahat tavat saatetaan tällaisissa erinomaisissa esityksissä naurunalaisiksi, voi mahdollinen pahastuminen kohdistua vain henkimaailmaan. Etevin tämän teatterin näytelmien kirjoittaja on Raimund. Sille kirjoittaa nykyisin myös Nestroy. Hän on taitava koomikko, vaikkakaan ei erityisen hienostunut. Sen etevin näyttelijä on nykyisin Scholz, joka oli matkoilla kirjoittajan oleskellessa Wienissä. Heinäkuu onkin teatteriin tutustumisen kannalta epäedullinen ajankohta käydä Wienissä, koska silloin kaupungin viidestä teatterista paras, Burg-teatteri, pitää ovensa kiinni ja muiden etevimmät tähtinäyttelijät ovat lomalla. Muuan hra Scutta oli paljon parempi kuin Nestroy. Hän esiintyi ”Schuhwixfabrikantina” näytelmässä ”Der hinkende Teufel” ja oli mestarillinen, tyyni ja rauhallinen, mutta hänen jokaisessa ilmeessään ja eleessään oli komiikkaa. Näytelmän juonen keskeinen asia on, että muuan apteekkari, jonka tytärtä köyhä kengänkiilloketehtailija rakastaa, on saanut rikkauksia ja sievän kivitalon sillä perusteella, että sattumalta on löytynyt viimeksi mainitun henkilön isoisän isän ensiksi mainitun isoisän isän hyväksi tekemä luovutuskirja, joka kuitenkin löytyi vasta tehtailijan vanhempien kuoleman jälkeen. Kun tämä on kerran sattumalta yksin apteekissa, hän kuulee anovan äänen eräästä suuresta purkista, avaa kannen ja näkee ontuvan olennon, sen sarvipäisen ja kaviojalkaisen, kömpivän ulos. Osoittaakseen kiitollisuutensa tämä paljastaa, että luovutuskirja olikin vain muodollinen, pro forma -paperi, ja nyt on vain saatava käsiin toinen paperi, jolla tämä todistetaan. Nilkku, joka oli jo siihen aikaan oleskellut talossa, tiesi hyvin, että sellainen paperi oli olemassa, mutta ei tiennyt, minne isoisän isä oli piilottanut sen. Siitä syystä nämä molemmat suorittavat lentävien lohikäärmeiden vetämissä vaunuissa matkan vuodesta 1840 vuoteen 1740 ja astuvat kenenkään huomaamatta sisään isoisän isän puusepänverstaaseen, jossa he pääsevät näkemään tuon ajan porvariston siivoa elämää, näkevät mainitun luovutuskirjan laatimisen jne. Viimeksi mainittuun toimeen ryhdyttiin, jotta tuhlaavainen isoisä, nuori mies, olisi saatu sopivin keinoin palaamaan hyvän järjestyksen tielle, mutta tässä yhteydessä havaitaankin, että tämä oli ollut poissa kotoa ja luovuttanut pienen summan rahaa vain pelastaakseen erään köyhän perheen. Kokonaisuudesta syntyy kaunis ja ihastuttava kuvaelma, ja erityisen pikantti piirre on kiilloketehtailijan ihastuminen, kun hän näkee kauniin kahdeksantoistavuotiaan tulevan isoäitinsä. Hän, itse jo lähes nelikymmenvuotias mies, ei voi olla koskettamatta sievää tyttöstä – isoäitiä – hyväilevästi, jolloin hänen läsnäolonsa havaitaan eikä hän saa tietoa, mihin kyseessä oleva pelastava, luovutuksen peruuttava asiakirja joutuu. Nilkku ei kuitenkaan jää neuvottomaksi, vaan vie hänet höyryvaunuissa vuoteen 1940, jolloin hän kauhukseen näkee poikansa tyttären, vanhan ruman eukon, mutta kuulee ilokseen tämän kertovan, mistä hänen isoisänsä, kiilloketehtailija, oli löytänyt tuon tärkeän asiakirjan, nimittäin salalokerosta, joka oli tehty miehen yhä omistamaan vanhaan piironkiin. Muuten on nyt tultu maailmaan, jossa kaikki on ylösalaisin. Ilmalaivatoimistot ja postikonttorit, joista toimitetaan lähetyksiä kuuhun, ovat pikkuasioita. Naiset ovat täysin vapautuneet, ja miehet ovat siirtyneet heidän entiseen asemaansa. Tarjoilijalla, jolla on muhkeat varusteet kuin hallitsijan adjutantilla, on oma palatsi, ja keittiöpiika, hieno nainen, paistaa muutamia pyitä vain soittamalla cavatinan soittimella, jonka koskettimet ovat yhteydessä keittiöön. Kaikki on mielettömän hupaisaa ja piiskaa samoin kuin vuoden 1740 kohtauskin nykyisen sukupolven heikkouksia, vaikka lähestyykin niitä toiselta suunnalta. Ratkaisun arvaaminen on yhtä helppoa kuin paluu ilmalaivalla vuoteen 1840. Katsojia oli varakkaammista luokista yhtä runsaasti kuin köyhemmistäkin, ja kaikki nauroivat sydämensä pohjasta. Vuorosanat esitetään Wienin murteella, vaikkakaan ei niin tiukan murteellisesti, ettei muukalainen voi ymmärtää suurinta osaa. Pääsymaksu useimmille paikoille on tietysti hyvin pieni.

Myös Münchenissä ja Berliinissä on kansanteatterit, vaikkakin ohjelma on karkeaa. Ensiksi mainitulla paikkakunnalla näyttelijät huvittavat yleisöään karkeilla kaksimielisyyksillä, viimeksi mainitulla katselijat huvittavat itse itseään huudoilla ja kömpelöillä päähänpistoilla ja tekevät pilaa näyttelijöistä. Kansanteatterin johtaminen vaatii todellakin, mikäli sen halutaan tuottavan tuloksia, yhtä paljon viiseutta kuin kansankalenterin toimittaminen.

Varsinaisesti saksalaisesta musiikkiteatterista ei juuri voitane puhua, koska suureksi osaksi sen esiintyjät ovat italialaisia, joita kaikessa muussakin matkitaan. Enemmän omaperäisyyttä on musiikkiteatterilla Ruotsissa, ts. Tukholmassa, vaikka täällä ei ole lainkaan omia, tunnustetun aseman saaneita musiikkiteatterille tehtyjä sävellyksiä. Pohjoismaalaisten lauluääni on kuitenkin yleensä liian heikko tuottamaan draamallista tehoa, ja tästä syystä tyydytään siihen, että oopperan roolit viedään läpi puhtaasti ja tunteikkaasti. Tällainen laulaminen luontuu paremminkin musikaalisiin illanviettoihin kuin oopperaan. Kun laulusta puuttuu voimaa ja tulisuutta, tätä vaaditaan sen sijaan näyttelemiseltä. Tämä näkyy myös usein paremmin kuin Saksan laulunäyttämöillä, ja mamselli Lind oli Tukholmassa sellainen tämän taiteenlajin lahjakkuus, että hänen veroistaan on vaikea löytää. Saksalaisilla, varsinkin eteläsaksalaisilla, on tuntuvasti voimakkaampi ääni kuin ruotsalaisilla, mutta kieli ei sovellu laulettavaksi, vaan muuttuu silloin sekavaksi ja samentaa äänen. Koraalien laulamisessa ja pitkien sävelten tuottamisessa saksalaisen voimakas ääni saattaa olla tehokas, mutta siinä ei ole oopperan edellyttämää notkeutta eikä vivahteikkuutta. Lisäksi on otettava huomioon saksalaisen tavallinen leveä ja omahyväinen paatos, joka pääsee esiin etenkin laulunäyttämöllä. Sen tähden laulu ilmaisee harvoin aitoa tunnetta tai laulajalla on kylliksi itsehillintää alistuakseen taiteen vaatimuksiin kärsivällisesti.

Pohjoismaissa on tavallista pitää saksalaisia erityisen musikaalisina. Tämä käsitys osuu oikeaan, jos tarkoitetaan vain heidän musiikkisivistystään ja sen yleisyyttä Saksassa. Laulu ja soitinmusiikki, etenkin ensiksi mainittu, eivät siellä ole koulujen ohjelmassa pelkästään nimellisesti. Kylissä voi sunnuntai-iltapäivisin kuulla lasten laulavan moniäänisesti, ja kaupunkien alkeiskoulujen oppilaat laulavat usein pihoilla hankkiakseen hieman ansioita itselleen ja opettajalle, joka heitä harjoittaa. Hallessa kirjoittaja näki jopa Francken laitoksen 15–18-vuotiaiden nuorukaisten harjoittavan tällaista liiketoimintaa, joka ei näyttänyt kuitenkaan olevan heistä miellyttävää. ”Liedertafeleita”, ”Liedekranzeja”, soitinyhtyeitä ja musiikkikasinoita on jokaisessa pikkukaupungissa, usein moniakin. Musiikkisivistys on siitä syystä varsin yleistä, samoin sävelkorvan tarkkuus. Makua ja musiikin syvempää tajuamista kuitenkin luullakseni yleensä puuttuu. Ainakaan ylioppilailla sitä ei ole; vaikka heidän laulujensa sävelmät nimittäin ovat yleensä puisevia ja hengettömiä ja heidän laulamisensa arkioloissa pelkkää yksiäänistä huutamista, he eivät väsy huutamalla toistelemaan samoja suosikkilauluja yhtä mittaa. Jos joutuu kirjoittajan tavoin pakostakin kuulemaan näitä lauluja päivittäin monen viikon ajan, ei se totisesti ole hauskaa. Melkein yhtä kaameaan tilanteeseen saattaa toisinaan joutua, kun nuori rehevä saksatar asettuu pianon ääreen ja huutaa jonkin cavatinan täyttä kurkkua. Kansan parissa kuulee harvoin muuta kuin lasten laulua tai jostakin kapakasta yhä remuisaa laulamista kuin ylioppilaiden parista. Schwaben on tässä suhteessa poikkeustapaus, sillä siellä kuulee usein varsin miellyttävien kansansävelmien kaikuvan pelloilla kaksiäänisesti laulettuina. Wienin väestön hienompia vivahteita tajuavasta musikaalisuudesta voidaan varmaankin kiittää sen italialaista ja slaavilaista verensekoitusta. Böömi, jossa musiikki on parhaiten kotonaan Euroopassa, on slaavilainen maa, ja sellainen henkilö, joka tuntee venäläisen rahvaan musikaalisuuden ja musiikinrakkauden, ei varmastikaan selitä böömiläisten musiikkitaipumuksia saksalaisen sivistyksen ansioksi. Mikäli ruotsalaiset siis ovat musiikin osalta jäljessä saksalaisista heimolaisistaan, kyseessä on äänen voima ja musiikkisivistys, mutta eivät toki aito musiikin taju, maku ja äänen viehättävyys. Kirjoittajan käsityksen mukaan tässä onkin ruotsalaisen ja varsinaisesti saksalaisen musiikkiteatterin ero. Kirjoittaja arvelee, että Ruotsin yleisö ei juuri ilahtuisi vaihdoksesta, ja jättää tämän Tukholman ankarien herrojen arvostelijoiden mietittäväksi. Lukuun ottamatta jo mainittuja, hampurilaisia Wurdaa ja Reicheliä, kirjoittaja kuuli maineikkaimmista saksalaisista laulajista berliiniläistä Bötticheriä, müncheniläistä miellyttävää bassoa Krausea, muuatta stuttgartilaista Hauseria, joka sai runsaasti suosiota esiintyessään Wienissä, sekä laulajattarista mamselleja Mayeria ja Tuczekia viimeksi mainitussa kaupungissa, stuttgartilaista mamselli Eversiä, Hähneliä Berliinissä, Jazedea ja Hartmannia Münchenissä ja lisäksi useita vähemmän tunnettuja – siis tarpeeksi kokonaiskäsityksen muodostamista varten, vaikkakin jotkut mamsellit Sonntag, Heinefetter, Schröder-Devrient, joita kirjoittaja ei ole kuullut, saattavat olla loistavia ja harvinaisia poikkeuksia, joita tuo kokonaiskäsitys ei koske.

Saksassa on myös helposti saatavilla arviointiin mittapuu, koska siellä voi kuulla monia italialaisia. Kirjoittaja kuuli italialaisia oopperoita Dresdenissä, jossa esiintyivät nykyisin Wienin parhaisiin ääniin kuuluvat signor Moriani ja signora Ungher, sekä Berliinissä, jossa Pasta yhä ihastutti yleisöä. Kuuluisa basso Pellegrini lauloi Münchenissä saksalaisessa oopperassa. Kuultavissa oli siis nuori ja samoin vanha pari. On ehdoitta myönnettävä, että laulamisen vaikutustehosta ei tiedä mitään, ennen kuin on kuullut laulun sulavasti soljuvan, riemukkaasti kohoavan korkeuksiin tai raivokkaasti purkautuvan korkeatasoisen italialaisen kurkusta. Ääni ei ilmaise tunnetta eikä kuvaile toimintaa, vaan tuntuu siltä kuin ääni itse olisi tunteva ja toimiva olento. Ikään kuin odottaa, että se saisi aikaan katastrofin, ja tämä odotus on sellaista hermojännitystä, joka naulitsee katseen, salpaa hengityksen ja vangitsee ajatuksen crescendon noustessa, aivan kuin tämä toisi vapautuksen siitä hurmiosta, jonka pauloihin on joutunut, varmuuden tapahtumasta, jonka jo aavistaa. Tällöin ei juuri enää tarvitse nähdä, kunhan vain kuulee, ja juoni häipyy sivuasiaksi. Pasta ei oikeastaan näyttele, ilmaise ilmein tai elein hetken tunteita, vaan valitsee vaihtelevia plastisia asentoja, jotka aina tuntuvat vastaavan laulun luonnetta. Plastisesta kauneudesta puhuminen saattaa kuulostaa naurettavalta varsin lihavan ja rehevän eukon yhteydessä, mutta hänessä yhtä vähän kuin Taglionissakaan tämä ei liity ruumiin muotoihin, vaan sen, ennen muuta käsivarsien ja pään, pehmeästi pyöristettyihin liikkeisiin. Hän on jo nähnyt parhaat päivänsä ja ääni on kadonnut etenkin alarekisterissä, niin että hän tietyissä rooleissa, esim. oopperassa Tancredi, jonka pääosa on aikaisemmin ollut hänen loistoroolinsa, jopa epäonnistuu. Hänen taiteellinen kykynsä niin näyttelijänä kuin laulajanakin on kuitenkin jäljellä, eikä se voi koskaan saada suurempia riemuvoittoja ikävuosien vallasta ja ihmisen taitojen hauraudesta kuin hänen kohdallaan. Kirjoittaja kuuli Ungheria sekä ennen Pastaa että tämän jälkeen, mutta ensiksi mainittu oli muutamassa viikossa todella taantunut. Hänen laulamisessaan ja näyttelemisessään oli kyllä muuten runsaasti vauhdikkuutta ja raikkautta, ja viimeksi mainitussa suhteessa hän muistutti hieman mamselli Lindiä yltämättä kuitenkaan samalle tasolle. Vertaaminen oli erityisen mielenkiintoista, koska kirjoittaja kuuli Ungherin esittävän myös Lucian roolin. Äänen voimassa ja laulutaidossa, niin teknisen valmiuden kuin esityksen tehokkuudenkin osalta, Tukholman lemmikki kuitenkin auttamatta jää jälkeen – eikä jälkeen pelkästään hänestä; samoinhan Tukholman musiikkiteatteri yleensäkin on tässä suhteessa tasoltaan huonompi. Ainoa, joka täällä pystyy hallitsemaan orkesteria, on italialainen Belletti, ja vaikka hänen äänensä ei olekaan kaunis, hänellä on kuitenkin jonkin verran italialaisen taiteen hallintaa, niin että hän voi antaa käsitykseen siitä, mitä dramaattinen laulaminen on. Henkilö, joka vaatii oopperassakin vain puhtaita ja miellyttäviä säveliä, pitää tuollaista laulamista huutamisena, mutta jos tuo huutaminen todella voi saada ihmisen hurmioitumaan, sen täytynee toki olla muuta. Laulun rappeutumisesta toisinaan pelkäksi huudoksi sai muutaman kerran esimerkkejä mainitun Morianinkin esiintyessä, ja vähäisempien italialaisten laulajien esiintymisissä sellaista paljastuu usein. Mutta kun Pastan kaltainen laulaja etenee parin minuutin crescendossa, istuu hämmästyksen lyömänä, sanoinkuvaamattoman, pelonsekaisen nautinnon vallassa. Kirjoittajan mielessä säilyy unohtumattomana se Norman kohtaus, jossa tämä saa Adalgisalta kuulla Roomalaisen uskottomuudesta ja päästää sävelissä valloilleen surunsa, epätoivonsa, kostonhimonsa. Hänen lopetettuaan katsomossa vallitsi kuolonhiljaisuus vielä puolen minuutin ajan, ennen kuin tultiin ajatelleeksikaan suosionosoituksia, ja tämä hämmentynyt hiljaisuus oli vielä suurempi suosionosoitus kuin nämä sitten myrskyisinäkään olivat. Sellaisia duettoja kuin hän sitten lauloi erään signora Ferlottin (Adalgisan) kanssa tai oopperassa Semiramis mamselli Hähnelin (Arbaceen) kanssa tai kuin Moriani (Edgar) ja Ungher esittivät Luciassa, ei kirjoittaja varmaankaan enää koskaan saa kuulla. Hähnel on berliiniläisyleisön vanha suosikki, mutta Pastan kyvykkyyden voima oli niin innoittava, että kuulijat vakuuttivat yhdestä suusta, ettei ensiksi mainittu ollut vielä koskaan laulanut sillä tavoin kuin tässä Semiramiin duetossa.

Baletti ei ole missään Saksassa kehuttavalla tasolla. Münchenissä tanssijattaret pyörähtelevät säädyllisyyden takia pitkissä kalsongeissa, mikä ei pelkästään näytä naurettavalta, vaan tuo makuuhuoneen mieleen paljon vahvemmin kuin trikoot konsanaan, minkä jokainen katsoja toteaa. Kirjoittajan mielestä Kööpenhaminan baletti ylittää kaikki hänen Saksassa näkemänsä. Tukholman oopperan näyttämövarusteet vetävät hyvinkin vertoja Saksan teattereiden laitteille lukuun ottamatta wieniläistä ”Theater an der Wieniä”, jonka valtavan suuri näyttämö, jolle mahtuu pieniä ratsu- ja jalkaväen armeijoita, on varustettu nimenomaan mahtavia lavastuksia, satunäytelmiä, sotilasdraamoja jne. varten. Münchenin uudessa teatterissa, jonka laitteet kuuluvat parhaisiin, kirjoittaja näki Robertin esityksen, jonka näyttämökuvat eivät olleet läheskään yhtä vaikuttavia kuin Tukholmassa. Münchenin ja Dresdenin oopperasalitkin ehkä ylittävät täkäläisen, mutta edellisen aitioiden syvyys ja jälkimmäisessä niiden ylle rakennetut monimutkaisilla koristeluilla kuormatut pyörökaaret vievät näiltä saleilta Tukholman samoin kaunismuotoiselle oopperasalille ominaisen yksinkertaisen viehättävyyden; tämän salin muuten aistikkaan ulkoasun pilaa vain perin kehno esirippu. Vain Wienin oopperaesityksissä kohtaa jossakin määrin samanveroista alttiutta suosionosoituksiin, joka on luonteenomaista Tukholman teatteriyleisölle, ja vain Wienissä kirjoittaja kuuli yleisön vaativan da capo jatkuvilla kättentaputuksilla, ei sanoilla. Mutta silloin ei ollut kysymys laulajista, vaan Mozartin musiikista.

 

 

VII BERLIINI. SAKSAN YLIOPISTOT JA TIEDE

 

”Berlin ist eine Stadt, die gross ist.”

[Berliini on kaupunki, joka on suuri.]

Saphir.

 

Berliinillä on vain yksi pääkaupungin ja varsinaisen Saksan tärkeimmän kaupungin arvon mukainen portti. Jos matkalainen siis haluaa heti ensi silmäyksellä todeta, että kaupunki on suuri, hänen on tehtävä kierros, tuleepa hän mistä suunnasta tahansa, ja ajettava kaupunkiin Brandenburger Torin kautta. Silloin hän tulee Charlottenburgista leveää, viivasuoraa viertotietä, jota Tiergartenin puistokäytävät reunustavat kummallakin puolella, ja hänellä on edessään Ateenan Propylaiojen mallin mukaan rakennettu portti, jossa on viisi kulkuaukkoa ja jonka harjalla ovat maineikkaat voitonjumalattaren vaunut, jotka matkasivat täältä 1806 Pariisiin, mutta palasivat 1814. Portin sisäpuolella hänen edessään on Berliinin 2 000 askeleen pituinen kuuluisa ”Unter den Linden”, katu tai pikemminkin esplanadi, jota reunustavat kolminkertaiset puurivit ja katu kummallakin puolella ja näiden takana kauniiden talojen rivit. Katsoessaan oikealle hän näkee suoraan sisään Berliinin parhaisiin, osaksi loistaviinkin, kahviloihin ja ravintoloihin ja voi niiden välissä katsella suurta kaiverrusten määrää, jolla kirjakaupat ovat koristelleet julkisivunsa. Vasemmalla puolella hän näkee vain muutamia pienehköjä kauppapuoteja. Sekä oikealle että vasemmalle katsoessaan hän kuitenkin näkee pitkiä, suoria puistokadun poikki ulottuvia katuja, joista suunnilleen puolen saksanpeninkulman mittainen Friedrichstrasse kulkee kaupungin halki Hallesches Torilta Oranienburger Torille. Puistokäytävien loputtua ollaan avoimella paikalla, Ooppera-aukiolla, vasemmalla on yliopiston rakennus, oikealla kirjasto, katolinen kirkko, Rooman Maria della Rotondan jäljitelmä ja oopperatalo, kaikki suuria ja vaikuttavia rakennusmassoja. Heti viimeksi mainitun takana on Arsenaalin aukio, joka on saanut nimensä vasemmalla puolellaan sijaitsevasta muhkeasta arsenaalista. Sen vieressä on samoin kaunis corps de garde [päävartio], jonka edessä ovat Bülow'n ja Scharnhorstin marmoripatsaat ja niitä vastapäätä saapujan oikealla puolella Blücherin valettu muistomerkki ja samalla puolella niin sanottu kuninkaan palatsi, kaunis talo, jossa kuningasvainaja asui Liegnitzin ruhtinattaren talon vieressä, johon sen yhdistää poikkikadun ylittävä katettu parveke. Sitten ajetaan prinssi Vilhelmin palatsin, melkeinpä kaupungin kauneimman yksityistalon, ohi ja yli linnansillan, jonka kauniit, massiiviset metallikaiteet on valettu arabeskien muotoon ja jolta näkee uuden Werderin kirkon sekä Rakennustaiteen akatemian palatsin, ja tullaan Lustgarteniin. Tämä on puu- ja kukkaistutuksin kaunistettu aukio, jonka yhdellä sivulla on kuninkaanlinna, toisella erittäin kaunis museorakennus, kolmannella linnankirkko eli tuomiokirkko ja neljännellä juuri taakse jäänyt kanava ja jota koristaa kaunis suihkukaivo; sen vesi nousee 50 jalan korkeuteen ja sen valtava allas on kiillotettua graniittia.

Täällä ollaan komean Berliinin keskipisteessä ja on samalla nähty sen koko ulkonainen komeus, niin että voi kääntyä ja palata samaa tietä, jos on halunnut nähdä vain sen, mikä tässä mielessä korottaa Berliinin muiden kaupunkien yläpuolelle. Mutta jos tämän kaiken on nähnyt kauniilla säällä täydessä päivänvalossa ja sen jälkeen uhrannut pari tuntia aamupäivällä yhdentoista ja yhden välisenä aikana, jolloin elämä tällä paikalla on vilkkaimmillaan, on todellakin nähnyt varsin suurta komeutta. Jos matkalainen malttaa mielensä eikä palaa samaa tietä, mikä joka tapauksessa lienee viisainta, hän voi ajaa linnan ympäri, yli Linnanaukion ja lyhyen ”lange Brücken”, jolla seisoo Suuren vaaliruhtinaan pieni ratsastajapatsas, Hotel de Portugaliin, josta hän voi saada pienen huoneen ja hyvän palvelun kohtuulliseen hintaan ja jossa hän voi toivoa tapaavansa – ei portugalilaisia, vaan ruotsalaisia, ja jossa me kirjoitamme muistiin seuraavat mietteet, minkä jälkeen teemme muutamia pieniä retkiä kaupunkiin ja sen ulkopuolelle.

Berliini on itse asiassa Saphirin sanojen mukaisesti vain suuri kaupunki, ei sanan varsinaisessa mielessä suurkaupunki. Väkiluku on tuoreimpien laskelmien mukaan toki peräti 350 000, mutta missään noin suuri ihmismäärä ei osaa paremmin piiloutua kuin Berliinissä. Vain muutamat kadut näyttävät vilkasliikenteisiltä, lähinnä Königstrasse, Rossstrasse ja Leipziger Strasse sekä Unter den Lindenin ja Oranienburger Torin välinen osa Friedrichstrassesta. Ulkopuolelle jäävä tämän pitkän kadun pääosa on kutakuinkin tyhjä, vaikka sen varrella sijaitsee runsaasti kauppapuoteja. Itse Unter den Lindenkaan ei voi ylpeillä suurkaupunkimaisesta vilkkaudesta. Sen varrella sijaitseekin kahviloiden ja kirjakauppojen lisäksi vain pikkupuoteja. Puhun tieten tahtoen puodeista, sillä lukuun ottamatta Rakennustaiteen akatemian rakennuksen pohjakerroksessa sijaitsevia rauta-, posliini- ja lasimyymälöitä sekä Gropiuksen tavarataloa ei kaupungissa ole suurmyymälöitä, vaan vain pieniä sekatavarapuoteja, eikä niissäkään ole minkäänlaista loistoa tai huoliteltua näytteillepanoa ostajien houkuttelemiseksi. Muotihuoneita, jotka muissa suurehkoissa kaupungeissa näyttävät niin upeilta ja houkuttelevilta, on täällä vain vähän, eivätkä ne herätä huomiota. On vaikeaa saada selville, mikä pitää täällä koossa tällaisen väestömäärän ja antaa sille elannon, koska mitään vienti- tai kauttakulkukauppaakaan ei harjoiteta, kun Sleesiankin kauttakulkukauppa on nyt lakannut. Vaikka kirjallisuudessa näkee mainintoja tehtaista, kuulin kuitenkin asioita tuntevien liikemiesten vakuuttavan, että niitä on varsin vähän ja että vain rautavalimot, joita on kaksi merkittävää Oranienburgin esikaupungissa, ja posliinitehtaat tuottavat jotakin vientiin. En saanut käsiini tätä asiaa valaisevia tilastotietoja. Kaupungin varsin kuolleeseen ulkonäköön vaikuttavat lisäksi kanavat, torien ja katujen laatu sekä ensiksi mainittujen ominaisuudet. Kaupungin halki virtaavat nimittäin Spreejoki ja sen kanssa samansuuntainen kanava tai ehkä joen haara, en tiedä kumpi, koska itse jokikin, jossa vesi virtaa vain hitaasti, näyttää kanavalta. Niillä on varsin vähän liikennettä ja ne ovat enimmäkseen tyhjiä. Lisäksi talot ulottuvat aivan joen tai kanavan äyräälle, niin että niiden rantoja eivät elävöitä kadut. Siitä syystä ne näyttävät varsin synkiltä, kun niiden vesi vielä on melkein seisovaa ja tummaa. Jo mainituilla toreilla, Ooppera-aukiolla, Arsenaalin aukiolla ja Linnanaukiolla ei käydä torikauppaa. Ooppera-aukiota ei ole edes kivetty, vaan sitä käytetään ratsastuskenttänä. Samoin on Vilhelminaukion laita, jolla voi nähdä seitsenvuotisen sodan sankarit pieninä, ajan mustuttamina marmoripatsaina, jotka seisovat matalilla jalustoilla. Pitkien sateiden aikana nämä kiveämättömät aukiot muuttuvat soiksi. Kadut ovat yleensä leveitä, mutta suureksi osaksi ne samoin kuin jalkakäytävät on kivetty vain vaillinaisesti. Katuojat jalkakäytävien reunassa ovat syviä ja leveitä, pysyvästi lian ja haisevan veden täyttämiä uomia, joiden yli puusillat johtavat talojen porteille. Koska useimmat kadut ovat leveitä ja suoria, tyhjyyden havaitsee erityisen selvästi, ja samoin talojen useinkin epäsiisti ulkoasu on helposti nähtävissä. Uudenaikaisessa, säännöllisesti rakennetussa kaupungissa on myös talojen oltava pinnalta silkoisia, jotta kokonaisuus ei näyttäisi ränsistyvältä. Berliinissä kuitenkin jopa osa julkisistakin rakennuksista, esimerkiksi linna, linnankirkko, katolinen kirkko, oopperatalo, kirjasto, näyttää puolittain rapistuneelta.

Muuten on myönnettävä, että Berliinissä uudemmat niin julkiset kuin yksityistenkin omistamat rakennukset edustavat kaunista ja puhdasta tyyliä ja että kaupunki on tässä mielessä edellä Saksan kaikista muista kaupungeista, jopa uudelleen rakennetusta Münchenistäkin. Berliinin kauniin ja suurenmoisen museon kanssa eivät Münchenin pinakoteekki ja glyptoteekki kykene kilpailemaan, eikä Dresdenin uutta teatteritaloa voida edes verrata tyylinsä suuruuden kannalta Berliinin moitittuun teatteritaloon. Santarmitoria, jonka laidassa viimeksi mainittu sijaitsee, koristaa lisäksi tämän kummallakin puolella kirkko, kaksi puolittain uudelleen rakennettua täysin samanlaista kirkkoa kauniine kupoleineen, ja ne muodostavat teatteritalon kanssa kauniin kokonaisuuden, kun ei oteta huomioon sitä vähintäänkin omalaatuista ratkaisua, että teatteri sijoitetaan kahden kirkon väliin, varsinkin kun nämä ovat suuruudeltaan vain eräänlaisia kappeleita ensiksi mainitun rinnalla. Myös kuninkaanlinnassa on varsin suurenmoisia ja kauniita osia. Erinomaisen komea on myös arsenaali. Rakennustaiteen akatemia, massiivinen neliö, voisi olla kaunis ja ehkä onkin; sen väri, paljas tiili, ja ja puolittain goottilaiset ikkunat pilaavat kuitenkin kokonaisuuden. Poikkeus kaikesta muusta on uusi Werderin kirkko, joka on rakennettu suippokaarityyliin, en tiedä koko- vai puoligoottilaiseen vai eikö kumpaankaan, mutta joka ei ole kaunis eikä myöskään ajan hengen mukainen. Berliinin yksityistalot, etenkin uudemmat, ovat varsin kauniita. Niillä on kolme kiitettävää ominaisuutta, joiden ansiosta ne ovat parempia kuin talot Münchenissä: niiden kivijalka kohoaa maanpinnan tason yläpuolelle, ikkunat ovat kaikissa kerroksissa yhtä suuret ja katon reuna tuntuvasti ylimpien ikkunoiden yläpuolella. Muuten Saksassa näkee melkein kaikkialla lukuun ottamatta Leipzigin uusia taloja, että rakentamisessa on noudatettu päinvastaisia linjoja. Minusta kivijalka on kuitenkin Berliininkin taloissa usein liian matala. Myös katot ovat tavallisesti sangen korkeita ja jyrkkälappeisia, mikä piirre rumentaa rakennusta.

Vaikka onkin otaksuttava, että kauniit talot ovat yhtä hyvin paikallaan vain suuressa kaupungissa kuin suurkaupungissakin, ne eivät kuitenkaan sinänsä anna kaupungille oikeutta kumpaankaan nimitykseen. Berliiniltä puuttuu kuitenkin suurkaupungin tunnusmerkkejä myös muissa kuin edellä esitetyissä suhteissa. Sen kaduilla ei ole koreiden yksityisajoneuvojen eikä omnibussien vilinää. Vuokra-ajurien rattaat, niin sanotut droskat, ovat enimmäkseen kamalia ajoneuvoja, joita vetävät kamalat hevoset ja ajavat kamalat kuskit. Vuokravaljakkojen kokonaismäärä kuuluu olevan vain 1 600, kun niitä on Wienissä kaikkiaan 3 000, Pietarissa, jonka väkiluku on pienempi kuin Berliinin, 6 000 ja talvisin jopa 10 000. Asukkaat pukeutuvat vain poikkeustapauksissa hienosti ja uudenaikaisesti. Vain sunnuntaisin näkee modernisti pukeutuneita ihmisiä runsaammin; jo tämä on kuitenkin pikkukaupunkimaista. Kuvausten perusteella odottaisi näkevänsä Unter den Lindenin puistokujilla maailmaa hienoimmillaan. Sen tavallista väkeä ovat kuitenkin likaiset ja juoruilevat eukot, jotka ovat ottaneet haltuunsa kaikki levähdyspenkit, sekä hedelmiä myyskentelevät naiset. Se vähäinen määrä beau mondea [hienostoa], joka siellä näyttäytyy, ei vaeltele puistokujilla, vaan hiipii turhanpäiväisesti ujostellen ja vaiti ollen eteläisellä jalkakäytävällä. Tiergartenissa on arkioloissa tyhjää ja hiljaista, vaikka se on berliiniläisten melkeinpä ainoa ulkoilupaikka. Lustgartenissa näkyy vain muutamia lapsia hoitajattarineen. Sunnuntaisin on kaikkialla vilkkaampaa, ja suotuisalla säällä Berliini vaikuttaa silloin tässä mielessä suurkaupungilta.

Hankkiaksemme lisää todisteluita voimme nyt lähteä Tiergarteniin, jossa tänä iltana voi kuulla musiikkia, konsertin, niin kuin sanotaan, Georgen tarjoilupaikassa, jonka isännän nimi on muuten Saksan kapakoissa yleisin tarjoilijoiden nimi Louis'n jälkeen. Tiergarten on melko laaja puisto, jossa puut kasvavat tiheässä ja joka on tasainen kuin lauta ja hieman soista maastoa. Lämpimimpänäkin kesäpäivänä siellä saattaa olla melko viileää ja miellyttävää, mutta kylmällä säällä tai sateen jälkeen siellä aistii kyllä sekä kosteuden että kylmyyden. Maaston laadun takia on voitu kaivaa pari pientä lampea ja kanavaa. Näiden ympärillä näkymät ovat todellakin varsin pikkusieviä, ja niiden luo ja niiden saariin, Louisen- ja Rousseaunsaareen, joiden pinta-ala vastaa tavallista huonetta, vaeltavat huvikävelylle lähteneet. Georgen paikassa soitetaan nyt tavallista kamarimusiikkia. Sinne mennään jo klo 4 ja juodaan kahvia; toiset tulevat klo 6 ja juovat teetä, mutta useimmat juovat hieman ”Weissbieriä”, eräänlaista kuohuvaa kaljaa, ja syövät ”Kucheneita”. Melkein kaikilla naisilla on kudin käsissään, ja he näyttävät hartailta. Kavaljeerit pysyttelevät kunnioittavan etäisyyden päässä heistä. Kun soitto lakkaa, kaikki on niin hiljaista kuin kuulija istuisi paikalla yksinään. Vähitellen alkaa kuitenkin kuulua hiljaisia kuiskauksia, mutta ei iloista äänten sorinaa, ei naurua, ei kovaäänisiä puheenvuoroja, jotka osoittaisivat, että ollaan iloisia, vapaita teeskentelystä ja suhtaudutaan huolettomasti muiden ajatuksiin ja toimiin. Jos haluaa nähdä jotakin oikein ikävää, voi tuollaisena iltana mennä Georgen tai Güntherin isännöimiin paikkoihin tai Odeoniin, joka kuitenkin on paikkana näkemisen arvoinen. Kun ilta alkaa hämärtyä, kävellään tai ajetaan takaisin kaupunkiin, ja kaikki näyttävät lopen uupuneilta, mitä ei tosiaankaan voi ihmetellä.

Berliinin naiset, etenkin parempien luokkien piirissä, ovat yleisiä pohjoissaksalaisia tyyppejä. Heistä puuttuu vapautuneisuus ja viehättävyys, jopa ilmeistäkin vireys ja iloisuus. Heidän ulkoasunsa on tavallisesti moitteeton jäykällä ja mauttomalla tavalla, ja nykyaikaisuudesta he tuntuvat valitsevan vain tämän piirteen. Niinpä nykyisten pitkien hameiden aikana sai nähdä, että tämä mauton tapa oli täällä viety äärimmäisyyteen, niin että hameenhelmat lakaisivat tasaisintakin katua eivätkä edes varpaiden kärjet päässeet hameen alta esiin, vaan käveltäessä potkivat sitä tökerösti edellään. Erityisen rumentavia ovat suuret huivit, joita kannetaan levitettyinä, niin että ne riippuvat niskasta kantapäihin asti ja siis hyvinkin ansaitsevat viehätystä vailla olevan nimensä: ”Umschlagtuch”, kääre. Huolehtiminen näistä moninaisista sievistä pienistä koristeista, pitseistä, manseteista jne., näyttää olevan Berliinissä täysin tuntematonta. Siellä näköjään myös rakastetaan erityisesti mustaa ja tummia värejä, luultavasti siitä syystä, että ne sietävät likaa niin hyvin. Kauniita naisia näkee harvoin. Sitä vastoin he ovat tavallisesti vankkoja ja rotevia.

Seuraelämän sävyistä Berliinissä en uskalla esittää kokemukseen perustuvaa mielipidettä, koska kokemusta on liian vähän ja sain myös todisteita, jotka eräällä tavalla ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä minä teoreettisin perustein pidän vallitsevana sävynä täällä. Niinpä teoriani ei voi loukata niitä berliiniläisiä, joita minulla on henkilökohtaisesti aihetta kiittää mitä erinomaisimmasta kohteliaisuudesta ja hyväntahtoisuudesta. Minulla on kuitenkin tärkeä peruste siihen, että pidän vallitsevasta sävystä tekemiäni päätelmiä kutakuinkin lähelle totuutta johtavina, se nimittäin, että muuan berliiniläinen professori, yksi Euroopan etevimmistä tiedemiehistä, yhtä kuuluisa tarkasta havaintokyvystään kuin terävästä älystään ja oivaltavasta asioiden yhdistelystä, mies, joka minulla oli ilo saada matkaseurakseni Berliinistä lähdettyäni, piti niitä joka suhteessa oikeaan osuvina. Kun hän kysyi, mitä pidin Berliinistä ja etenkin berliiniläisistä, minä vastasin, koska hänen kanssaan keskusteltaessa ei ollut mitään tarvetta turhaan kainosteluun, vaikka hän ei ollut ilmaissutkaan olevansa kaikkea muuta kuin Berliinin ihailija, aivan kiertelemättä: että kaikki siellä tuntui minusta niin keinotekoiselta ja vääntyneeltä, että en missään tapauksessa haluaisi asua Berliinissä, jos minulla olisi vapaus valita. Alituinen ponnistelu, kun pyritään luomaan sellainen vaikutelma, että ollaan aivan erityisen ”gebildet” [sivistynyt], ei nimittäin anna ihmisille siellä koskaan lepoa eikä rauhaa. En edes mainitse tuomioita, joita jaellaan kaunokirjallisuudesta, musiikista ja teatterista, sillä näistä asioista kuulee osaksi typeriä arviointeja, osaksi lehdistä luettuja ulkoläksyjä melkeinpä kaikkialla. Berliinissä kuitenkin ”schöne Seelen”, ”zartes Wesen”, ”harmonische Bildung” [kaunis sielu, herkkä olemus, harmoninen sivistyneisyys] ovat niin yleisiä puheenaiheita, että tuo kaikki muuttuu inhottavaksi. Siellä riehuu goethelaisuus valloillaan. Halutaan ikään kuin antaa maailman mennä menojaan ja kääntyä vain sisäänpäin, harmonisesti, niin kuin sanotaan, kehittää omaa pientä minää kreikkalaisen taideteoksen ihanan rauhan ja yksinkertaisuuden tasolle. Tätä perin hienoa egoismia ei kuitenkaan toteuteta johdonmukaisesti. Sitä, mikä hyväksi arvioidaan, ei suinkaan haluta omistaa vain itse, jotta itse pysyttäisiin vapaina maailman levottomien pyrkimysten ulkopuolella, vaan pääasiaksi tehdään kauniin sielun, harmonisen sivistyneisyyden levittäminen muiden nähtäväksi. Ei tavoitella harmoniaa oman olemuksen sisällä, jotta kohottaisiin maailman tuomion yläpuolelle, vaan maailmalta vaaditaan tunnustusta. Koko tämä maailmankatsomus siinäkin muodossa, jossa Goethe sitä opetti, on jo itsessään vastenmielisellä tavalla itsekäs. Se, minkä hänen taiteellinen täydellisyytensä ja pakanallinen epäilynsä muovasivat henkeväksi taideteokseksi, muuttuu kuitenkin inhottavaksi karikatyyriksi jo Rachelin ja Bettinan esiintymisissä; heidän tapauksissaan uskonto kuuluu osana tähän oman itsensä kultaamiseen. Näin on asian laita usein berliiniläisessä kaunosieluisuudessa, kun pietismi kulkee käsi kädessä äärimmäisyyteen viedyn turhamaisuuden ja teeskennellyn tunteikkuuden kanssa. Berliiniläinen näyttää seuraelämässä pitävän aksioomanaan aivan oikeaa ohjetta: että on oltava yksinkertainen ja rauhallinen; sen hän tuntee ja sitä hän pyrkii toteuttamaan. Kuitenkin juuri tämä seikka, että hän ei ole päässyt yrittämistä pitemmälle, että hänen seurustelutapansa eivät ole hänen toinen luontonsa, vaan opiskelun ja harjoittelun tulosta, riistää näiltä tavoilta sekä yksinkertaisuuden että rauhallisuuden. Tuo kaunis sielu, sisäinen harmonia, jonka on määrä tulla seuraelämässä esiin, vaatii nimittäin alituista huolenpitoa eli itse sivistys on täällä luonnotonta jännittämistä ja tekee näin ollen sivistyneen seurustelun jännittyneeksi suhteeksi vapaan suhteen sijasta. Hieno seuraelämän sivistyneisyys ei Berliinissä todellakaan ole tapa siinä mielessä, että se leviäisi ilman opiskelua ja työntekoa läpikotaisin itse seurusteluun, ja tämän havaitsee helpoimmin tilanteesta niiden luokkien keskuudessa, jotka ovat vailla kirjallista sivistystä ja joiden parissa yksikään piirre ei osoita niiden kuuluvan Berliiniin eli näiden kirjallisesti sivistyneiden käsityksen mukaan nykyajan Ateenaan.

En tiedä, kuka imarteleva matkalainen on saanut berliiniläiset kuvittelemaan, että he ovat erinomaisen sukkelia. Sieltä on mieltymys ja samalla usko kansakunnan sukkelasanaisuuteen levinnyt koko Saksaan. Ylioppilaat tekevät työtä kuin urkujen polkijat puristaakseen ”Witze” itsestään. Monet ihmiset, jopa tiedemiehet, professorit jne., vaivaavat päätään koko päivän keksiäkseen vitsejä tai kerätäkseen vitsikkäitä kertomuksia, jotta voisivat illalla yksityisessä seurassa tai kapakassa kestitä niillä kuulijoita ja nauttia heidän ihailustaan. Julkisempiin tilaisuuksiin, kansalaispäivällisille jne., niitä on varattava kokonainen varasto, ja sellainen ihminen, joka ei ole saanut mitään kasaan, ei mene niihin lainkaan. Witz on nykyisin koko Saksassa samaa kuin harmoninen sielun sivistys Berliinissä, sana kaikkien suussa. Pienehkön tehtaan omistaja, jonka luona asuin Wienissä, vakuutti minulle, että Wienissäkin ihmiset ovat ”ungemein witzig” [tavattoman sukkelia]. Hallitusta ei toki uskallettu moittia, mutta kostona olivat Witze. Hänen piti kertoa minulle pari, ja hän otti avukseen poikansa, polyteknillisen instituutin oppilaan; se ei kuitenkaan auttanut. En tullut heitä viisaammaksi eli en tiennyt, missä sukkeluus piili, mutta minun oli kuitenkin uskottava, että tuo kaikki oli tavattoman sukkelaa.

Kuten sanottu, Berliini on nykyisin sukkeluuden tyyssija. Majesteetista alkaen kaikki on ”ungemein witzig”. Touhukkaasti levitetään milloin kenenkin maineessa olevan leikinlaskijan uutta sutkausta. Tämä käy toki laatuun, sillä toisinaan niihin sisältyy jokin todellinenkin sukkeluus. Useimmiten se on kuitenkin laadultaan semmoinen, että sen ymmärtämiseksi tarvitaan runsaasti selityksiä. Vielä useammin se on samaa tasoa kuin kuninkaan ihailtu sutkaus Potsdamissa viimeksi pidetyissä syyssotaharjoituksissa. Eräitä nuoria herroja, joista muutamilla oli viikset, oli saapunut katsomaan niitä, ja he lähestyivät pientä siltaa, jolle kuningas oli sijoittunut ja jonka yli erään osaston piti suorittaa rynnäkkö. Kuningas sanoi silloin: ”Olkaa ystävällisiä ja väistykää syrjemmälle, hyvät herrat, muuten partanne voisi kärventyä!” Yleistä ihailua. Kaikki sanomalehdet olivat ihastuksen vallassa. Tuollaista nyt saattaa kuulla kerrottavan. Mutta jos joutuu sellaisen seuran uhriksi, joka otsa hiessä pyydystää vitsejä, ja joutuu kohteliaisuudesta hyväksymään metsästyksen onnistuneeksi, voi todellakin väsyä enemmän kuin oikealla metsästysretkellä. Kaikki berliiniläisten vitsit eivät ole aivan ateenalaisen hienostuneita, vaan kiertämässä on melkoinen määrä Eckensteher- ja Nachtwächter-sukkeluuksia sekä muita, jotka viittaavat Berliinissä tavalliseen seinäkirjoitukseen ja samoin kuin tämä kirjoitus itsekin: ”diesen Ort darf man nicht verunreinigen” [tätä paikkaa ei saa tahria] todistavat tavallista suuremmasta kyynisyydestä.

Siihen, mitä sanoin kaunosieluisuusvouhotuksesta, keinotekoisista sävyistä seuraelämässä ja vitsivillityksestä, mainittu professori lisäsi, että Pohjois-Saksassa yleensäkin ja aivan erityisesti Berliinissä tavoiteltiin vaikutuksen tekemistä, kun taas eteläsaksalaiset olivat hänen mielestään luonnollisempia ja mutkattomampia. Pohjolan asukas ei kuitenkaan voi havaita tätä niinkään ulkonaisissa asioissa; luulen nimittäin, että Berliinissä loistokkuus on monessakin suhteessa vähemmän järjetöntä kuin esim. Tukholmassa saati sitten erään pienen, köyhän maan pääkaupungissa, maan, jonka jätän nimeämättä, mutta jossa talonpoika syö pettuleipää ja virkamies kuluttaa 15–20 tuhatta riikintaalaria vuosittain. Luulen jopa, että kauniimpi sukupuoli esim. Itävallassa samoin kuin Badenissa ja Württembergissä pukeutuu hienostuneemmin kuin hienot naiset Berliinissä. Henkisen elämän asioissa olettamuksen paikkansapitävyys käynee kuitenkin selvemmin ilmi. Sivistyksestä tehdään nimittäin ylellisyystavara, ja siitä syystä sillä on usein arvoa vain pintana, vierailupukuna, jota kohennetaan irtotäytteillä parhaan mahdollisen vaikutuksen aikaansaamiseksi, mutta joka kotona riisutaan. Tietenkään en tässä puhu tiedemiehistä (eikä minulla myöskään ole kunniaa omata tuttavuuksia varsinaisen haute-volée -seurapiirin [yläluokan] parissa), vaan kirjasivistystä saaneesta keskiluokasta.

Kun näkee berliinittären ja kuvittelee, että tässä vankassa ruumiissa, tämän proosallisen ulkokuoren alla asuu ”eine schöne, zarte Seele” [kaunis, herkkä sielu], joka elää ja liikkuu platonisen rakkauden vallassa, palvoo kreikkalaista kauneusihannetta, tutkii Hamletin psykologiaa ja Faustin syvää maailmantuntemusta ja oppii kristinuskoa Rachelilta, katsojan mieleen tulee, mikäli hän tuntee ruotsalaista kirjallisuutta, väistämättömästi ”Patarouvasta” ruukinpatruunan rouva. Nuoren vitsejä vääntävän ja ateenalaista ”tahdikkuutta” edustavan berliiniläisen miehen esittelemiseksi minun on vaikea löytää minkäänlaista kuvaa, niin suuressa määrin tämä leijona muistuttaa meitä arki-ihmisiä. Berliinin sanomalehdet puhuvat kuitenkin paljon ”vain aidolle berliiniläiselle ominaisesta tahdikkuudesta”. Osoitukseksi siitä muuan paljon luettu sanomalehti kertoi suunnilleen seuraavan tarinan.

”Aito” berliiniläinen ja maakunnan mies lähtivät kerran yhdessä kävelemään Unter den Lindenille. Heidän edellään laahusti muuan berliinitär yllään pitkä Umschlagtuch ja pitkä hame. Tämä näky tietysti ihastutti maakunnan miestä, ja hänen ihastuksensa vain kasvoi, kun hän pääsi näkemään naisen kaunispiirteiset, kukoistavat ja sielukkaat kasvot – sillä sellaisiahan Berliinissä on, sen otti toimittaja vastuulleen – tämä näky sai hänet jopa niin äärettömän hurjasti hurmaantumaan, että hän halusi siinä silmänräpäyksessä päästä tekemään lähempää tuttavuutta. Hän yritti urhoollisesti puhutella naista; vailla berliiniläistä tahdikkuutta hän kuitenkin väistämättä epäonnistui. Hänet torjuttiin. Silloin berliiniläinen tarjoutui lyömään vetoa kahdesta samppanjapullosta, jotka hän lupasi maksaa, jos hän ei saisi kaunokaista muuttumaan suopeammaksi. Maakunnan mies, joka ei ymmärtänyt, mitä berliiniläinen tahdikkuus merkitsi, hyväksyi tyhmyydessään tämän vedon. Nyt berliiniläinen lähestyi laahuksiinsa kietoutunutta kaunotarta hattu sievästi kädessä, valitti tapahtunutta, kuvaili maakunnan miehen katumusta, pyysi tälle anteeksiantoa ja sai hankituksi tälle oikeuden esittää itse anteeksipyyntönsä. Tähän asia ei kuitenkaan jäänyt. Hän kertoi lisäksi vedosta, johon hän oli uskaltautunut osoittaakseen oikeaksi lauseen: vain berliiniläisen tahdikkuus pystyy miellyttämään berliinittären harmonisesti sivistynyttä sielua. Juttu päättyi siihen, että samppanja juotiin heti yhdessä kaunottaren kotona, kaikessa siveydessä tietysti, sillä hän asui äitinsä luona, ja kaiken kruunasi tahdikkuuden ja herkkätunteisen, kauniin sielun avioliitto. Kertomus on tyypillinen eikä tarvitse kommentteja.

Vielä muuan elämäntapaan liittyvä piirre, koska se todistaa yksinkertaisuudesta, jota tässä tavoitellaan. Muuan quidam, muukalainen, tunsi jonkinmoista uteliaisuutta halutessaan tutustua erään berliiniläistalon naisiin, joiden erinomaista sivistyneisyyttä ja viehättävää olemusta hän oli erään heidän ihastuneen ihailijansa usein kuullut kuvailevan. Muuan talonväen lähemmistä tuttavista otti kohteliaasti tehtäväkseen tiedustelun esittämisen, ja vierailuun suotiin lupa yhtä kohteliaasti. Perhe asui kaupungin ulkopuolella maaseutuasunnossa niin kauniissa paikassa kuin Berliinin ympäristössä suinkin mahdollista on. Nämä ihmiset olivat rikkaita, ja heitä ympäröivä hienostunut komeus, stukkokoristelun, peilien ja kultausten peittämät seinät, niihin soveltuva kalustus, livreeasuinen palveluskunta jne., todisti tästä. Vieras otettiin vastaan erittäin kohteliaasti ja ystävällisesti. Kaikki sujui yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Perheessä ei juotu teetä. Sen sijaan hänelle tarjottiin varhainen illallinen. Siihen kuului 1. viilikulho, 2. savulihaa, 3. oman puutarhan luumuja ja päärynöitä. Toisella kerralla sama toistui, erona vain se, että savulihan tilalla oli kyljys. Elettiin toki vasta elokuuta, mutta sää oli sateinen ja kylmä. Kun oli vietettävä pari tuntia ulkona puutarhassa ja puistossa ja sen jälkeen nautittava lämmikkeeksi muutama lusikallinen viiliä, tämä ei toden totta ollut kehuttavaa. Lasillinen viiniä, kupillinen teetä tai kuuma keitto olisivat todella tehneet hyvää. Hemmotellakseen vatsaansa, jonka kanssa muukalainen mielellään pysyy hyvissä väleissä, hänen oli pyydettävä edes hiukan inkivääriä viiliinsä. Selitän tapauksen niin, että asiaan, yksinkertaiseen esiintymiseen, kuului olla muuttamatta mitään tavalliseen elämäntapaan kuuluvaa seikkaa, ja tavalliseksi elämäntavaksi vakuutettiin maalaismaista tapaa syödä joka ilta maalaispiimää. Se oli toki luonnollista, mutta en ole sittenkään varma siitä, ettei piimäasiassa saattanut olla enemmänkin kysymys keinotekoisuudesta kuin luonnonmukaisuudesta.

Kutsuilla on suunnilleen samanlaista kuin Ruotsissakin. Varsin hyviä ravintoloita löytyy, vaikka itse kaupungissa ei ole yhtään tilavaa ravintolahuoneistoa. Näissä paikoissa joutuu maksamaan melko paljon. Tarjoilijoita, joita sanotaan kohteliaasti Tafeldeckereiksi, ei saada edes tuollaisella kohteliaisuudella olemaan kohteliaita, vaan aina näyttää siltä kuin he haluaisivat puraista.

Komeassa Berliinissä tulee jo näkyviin pohjoinen köyhyys yhdistyneenä minun käsitykseni mukaan velttouteen ja tuo rääsynsä julkisesti näytteille. Olen jo maininnut, miten alimpiin luokkiin kuuluva työtön väki täyttää Unter den Lindenin levähdyspenkit. Kaikkialla Berliinissä tilanne on samanlainen. Kerjuuta ei kuitenkaan esiinny ylen runsaasti. Se toki varmaan onkin kiellettyä. Huonomman väen sivistystasosta näyttävät todistavan Tiergartenin ilmoitustaulut. Niissä luvataan istutusten vahingoittajalle sakkojen ja vankeuden lisäksi ruumiillista rangaistusta, ”körperliche Züchtigung”. Tämä kuulostaa hieman raa'alta Saksan Ateenassa. Muistaakseni en nähnyt Wienissä tuollaisia ilmoituksia, Münchenissä toki kyllä. Kummallakaan paikkakunnalla ei ollut myöskään edellä mainittuja seinäkirjoituksia, jotka Berliinissä komeilevat kutakuinkin jokaisessa porttikäytävässä ja jokaisella nurkalla. Kuulin berliiniläistenkin valittelevan massojen karkeutta, ja kansanjuhlissa, esimerkiksi Stralaun juhlassa, josta en tiedä muuta kuin että silloin tuossa Berliinin itäpuolella Spreen varrella sijaitsevassa kylässä syödään runsaasti kalaa, kuuluu meno olevan aivan hurjaa.

Myös alemman porvariston, käsityöläisten ja pikkukauppiaiden, keskuudessa ei juuri näy merkkejä ateenalaisesta sivistyksestä. Säätyrajoja pidetäänkin julkisessa elämässä hyvin tiukasti yllä, eikä yhteisiä huvituksia ole. Kun tietää, miten varsinkin tähän luokkaan kuuluva saksalainen rakastaa piippuaan ja miten tämä sekä lasillinen olutta ovat hänen tavallinen sunnuntaihuvinsa, onkin esim. Tiergartenin tupakointikieltoa pakko pitää epäsuorana keinona hänen pitämisekseen poissa sen käytäviltä. Niinpä hän istuskeleekin koko iltapäivän pohjoislaidan tarjoilupaikoissa, joista käytetään yhteisnimeä ”die Zelte”, kun hienon väen kahvilat taas ovat 1/4 peninkulman päässä sieltä puiston etelärajalla. Varsinkin sunnuntaisin vaeltavat tämän luokan ihmiset Stieglitzin teatteriin, pienelle Potsdamin tien varrella sijaitsevalle paikkakunnalle. Sinne matkustetaan junalla, joka kulkee tämän kaupungin ja Berliinin välillä. Meno- ja paluumatkan hinta sisältyy teatterilipun hintaan. Teatteri on pieni lautahökkeli, vaikkakin sen sisustus on parempi kuin ulkopuolelta luulisi, ja siellä esitetään tavallisesti huvinäytelmiä tai pieniä kyynelehtiviä porvarillisia perhenäytelmiä. Minulle oli sanottu, että paikan yleisö antaa oikean kuvan berliiniläisten vitsikkäästä mielenlaadusta, sillä Witzinhän jokainen berliiniläinen on saanut luonnolta yhtä varmasti kuin tavallinen ihminen nenänsä. Niinpä tein retken sinne eräänä sunnuntaina, jolloin ohjelmassa oli kaksi esitystä, toinen koominen, toinen hentomielinen. Yleisö näytteli tietyllä tavalla mukana ja piti hauskaa. Kun poliisikomisario astui sisään, hänet otettiin vastaan yleisellä huudahduksella: ”Ahaa!” Kun näyttämöllä syleiltiin, huudettiin ”Kuss!”, ja parin oli suudeltava. Eräällä katsomon naisella oli mukanaan sylikoira, ja kun tämä oli kerran tehnyt läsnäolonsa tiettäväksi, sen kaksijalkaiset kumppanit ärsyttivät sitä yhtä mittaa kielellä, jota se ymmärsi. Kun näyttelijäparat tekivät lavalla parhaansa saadakseen katsojat liikuttumaan, joku joukosta huudahti: ”O wie rührend!” ”Das war schön!” ”Getrost alter!” [Kuinka liikuttavaa! Olipa se kaunista! Olkaapa huoleti!] tai jotakin tuontapaista, mutta nämä vitsit eivät herättäneet minkäänlaista myötämielisyyttä, vaan loivat pelkästään piinallisen tilanteen. Niinpä käsityksen berliiniläisten sukkeluudesta toki sai. Näyttelijät eivät tietenkään olleet Garrickin eivätkä Ifflandin kilpailijoita, mutta näytelmä esitettiin kuitenkin niin hyvin, että pilkanteko oli todellista karkeutta.

Berliinin ympäristön retkikohteisiin kuuluu Treptow, Spreen varrella vastapäätä jo mainittua Stralauta sijaitseva huvittelupaikka, jossa tavallisesti järjestetään ilotulituksia joella. Paikan sijaintia voi sanoa niin kauniiksi kuin tasangolla on mahdollista, koska siellä kasvaa puita ja joki muodostaa tässä kohdassa pienen järven, jolla näkyy joitakin purjehtijoita. Tämäkin paikka näyttää kuitenkin olevan varattu yksinomaan parempien luokkien väelle. Näin siellä suuren ilotulituksen, joka kuitenkin osaksi epäonnistui vastatuulen takia, joka työnsi savun tulitteiden ja katsojien väliin. Se, mitä nähtiin, muun muassa jäljitelmä Rooman Castel Sant'Angelon juhlavalaistuksesta, oli kuitenkin hyvin toteutettua. Kaunein näky oli yhdellä kertaa laukaistujen 1 000 (mainosjulisteen mukaan) raketin ryväs, joka täytti ilman monivärisillä tähdillä.

Potsdamiin rakennetun rautatien ansiosta yhteydet sieltä Berliiniin ovat vilkkaat. Jollen muista väärin, junia lähtee kummastakin päätepisteestä neljä kertaa päivässä, ja 3 1/2 peninkulman matka taittuu 40–45 minuutissa. Kahtena päivänä viikossa, tiistaisin ja torstaisin, jolloin pieni höyrylaiva liikennöi Potsdamista Pfaueninseliin, näillä kahdella paikkakunnalla käy runsaasti muukalaisia ja Berliinin ylempien piirien jäseniä. Sunnuntaisin lähtee petite bourgeoisie [pikkuporvaristo] liikkeelle joukoittain. Valitsin käynnilleni tuollaisen päivän, osaksi siitä syystä, että arkisin aikani oli varattu, osaksi mieltymyksestäni viimeksi mainittuun luokkaan ja sen huveihin, sillä näiden parissa pääsee helpommin näkemään kansan aidon luonteen ja iloisia ihmisiä. Pohjoissaksalaisiksi he olivatkin epätavallisen hilpeää väkeä eivätkä turhia ujostelleet. Suurin osa asettui suoraa päätä aivan Potsdamin aseman vieressä olevaan tarjoilupaikkaan, jonka rakennuksen katolla on eräänlainen bellevue, melko suuri eikä lainkaan epämiellyttävän tuntuinen sali, ja jossa nyt oli kuultavissa musiikkiesityksiä. Osa jatkoi matkaansa Pfaueninseliin, jossa kuninkaallisen perheen oli määrä aterioida; vain muutamat harvat valitsivat kohteekseen Sanssoucin puistokäytävät.

Minä lähdin sinne. Itse puistossa ei ole mitään erityistä nähtävää, mutta terassi istutuksineen on varsin vaikuttaviin mittoihin yltävä aikaansaannos. Sen ylin taso kohoaa 60 jalkaa puiston yläpuolelle. Linna on matala, mutta varsin kaunis yksikerroksinen rakennus, jossa on vain 8–10 huonetta. Osa näistä on jätetty siihen asuun, mihin Fredrik Suuri ne jätti, eikä niissä asuta, joten nykyisellä hallitsijalla on vain kaksi ja hänen puolisollaan kolme huonetta käytössään, jollen väärin muista. Hieman itse linnaa alempana on kaksi samoin varsin kaunista siipirakennusta, joista toinen on maalaus- ja veistosgalleria, jonka suurimmat aarteet ovat kuitenkin nykyisin Berliinissä. Linnan taakse rakennetaan pientä merkityksetöntä rakennusta sille osalle kuninkaan seurueesta, joka on täällä hänen ympärillään. On myönnettävä, että Fredrik ei suhtautunut välinpitämättömästi ympäristöönsä, sillä tuon ajan rakennustaiteen keinoin hän olisi tuskin voinut saada filosofista yksinäisyyttään miellyttävämmäksi kuin hän sen teki. Hän ei ole myöskään pihistellyt, niin tarkka valtiontalouden hoitaja kuin hän muuten olikin, sillä tuo kokonaisuus on varmasti maksanut melkoiset summat rahaa. Kuuluisa mylly on tuskin sadan askeleen päässä linnasta, joka on tällä suunnalla aivan puiston laidassa, niin että sen eteisestä astutaan suoraan yleiselle ajotielle. Mylly komeilee nyt ylimmäisenä vähintäänkin 30 jalkaa korkean kivimuurin huipulla ja on kuninkaan omaisuutta.

Sanssoucin terassilla sain omalaatuisen tuttavuuden. Sotaisan näköinen ja monien kunnia­merkkien koristama aliupseeri havaitsi hyväksi valita minut, luultavasti pitäen minua ryhmän maksamaan valmiina jäsenenä, niiden muiden henkilöiden keskuudesta, jotka olivat pysähtyneet terassin ylimmälle porrasaskelmalle, missä pingotettu nauha oli uteliaille non plus ultra [ylittämätön este]. Hän vei minut rajamerkin sisäpuolelle, vaikka tietoisena lainrikkomuksestani pyrinkin vastustelemaan, mutta ei sallinut muiden tulla mukaan, kun nämä osoittivat halua siihen. Hänellä oli näytettävänään vain mainittu mylly, Fredrik II:n suosikki-berceau, jota ympäröi takorautainen aitaus, ja hänen koiriensa haudat. Kierroksen yhteydessä sain kuulla, että mies kuului 60 miehen valiokomppaniaan, joista kaksikymmentä on joka päivä palveluksessa kuninkaan lähetteinä. Hän oli ollut Venäjän-retkellä Yorckin armeijakunnassa, palvellut sitten Ruotsin nykyisen kuninkaan alaisuudessa, ollut mukana Grossbeerenissä, Dennewitzissä ja Leipzigissä sekä ansainnut Rautaristin Waterloossa. ”Mutta mitä tästä kaikesta sitten on korvauksena?” hän lisäsi. ”Syön muonaleipääni niin kuin armeijan kehnoin alokas. Kahdeksan taalaria kuukaudessa, kahdeksan groschenia päivässä, miten sillä tulee toimeen, kun on vaimo ja lapsia? Das ist nicht gut vom König! [Se ei ole kuninkaalta kilttiä!] Uskollinen 30 vuoden palvelus olisi kyllä enemmän arvoinen.” Kaikesta päätellen hän puhui totta; tietenkään hän ei kuitenkaan ollut halunnut kertoa minulle totuutta ilmaiseksi. Siitä syystä maksoin hänelle kaksi groschenia suuremman päivärahan kuin hän kuninkaalta sai.

Linnan vahtimestari ei ollut paikalla, enkä päässyt näkemään Fredrik II:n huoneita. Sen sijaan kävin hänen haudallaan pienessä varuskuntakirkossa, jossa hänen ja hänen isänsä arkut, ensiksi mainitun tinasta, jälkimmäisen marmorista ja molemmat aivan yksinkertaisia, lepäävät vierekkäin holvissa saarnastuolin alla. Nuoruudessani arvelin, että filosofina on helpompi elää kuin kuolla. Vaikka nyt uskon asian olevan päinvastoin, ihailen kuitenkin tuon miehen rohkeutta, miehen, joka oli ajatustapoineen yksin kansakuntansa keskuudessa, mutta silti niin lujasti vakuuttunut niiden sisältämästä totuudesta, että hän laski päänsä lepoon yhtä tyynesti kuin oli elänyt. Suorastaan liikuttuneena poistuin ahtaasta holvista, jossa 18. vuosisadan suurin mies oli kutistuneena muumiona.

Sanssoucin puistossa on toinenkin linna, niin sanottu Neue Palais, suuri yksinkertaista tyyliä edustava rakennus, samoin Fredrik II:n rakennuttama. Potsdamin lähellä ”pyhän järven” rannalla on lisäksi vielä linna, Marmoripalatsi, ja itse kaupungissa neljäs, osaksi varsin kaunis ja vaikuttava. Ensiksi mainitun, joka on rakennettu kotimaisesta marmorista Fredrik Vilhelm II:n aikana, näin vain etäältä. Se sijaitsee kauniissa paikassa aivan järven rannassa. Lähdin kävelemään sitä kohti, mutta eksyin ja tulin Venäläiseen siirtokuntaan, jonka viimeksi kuollut kuningasvainaja oli rakennuttanut palveluksessaan olleille venäläisille laulajille. Talot ovat puisia, ja ne on rakennettu täysin venäläiseen tapaan. Eräälle kumpareelle on pystytetty pieni kreikkalaiskatolinen kirkko. Minua odotti illalla ilo syödä illallista erään berliiniläisen professorin luona, ja siitä syystä minulla oli aikaa vain erehdykseni harmittelemiseen, mutta ei sen korjaamiseen.

Potsdamin kaupunki näyttää autiolta ja ikävältä. Sen katujen varsilla seisovat monet tyhjät palatsit, joista näkee mainintoja matkakuvauksissa, ovat melko tavanomaisia taloja. Vain mainittu linna ympäristöineen, kaupungin raatihuone ja komea uusi kirkko ovat kaunista nähtävää. Seutu, jota elävöittävät tässä kohdassa leveä Havel ja edellä mainittu järvi sekä näiden rantojen metsäiset kumpareet, on Brandenburgissa todellinen paratiisi. Se näyttää kauneimmalta, kun sitä katsotaan harjanteelta, jolta laskeudutaan alaspäin Wittenbergin suunnasta tultaessa. Minä saavuin Berliiniin sitä tietä, ja kun näin Potsdamin seudun ensimmäisen kerran tuolta puolelta aamuauringon loisteessa, se näytti yllättävän kauniilta.

Charlottenburg on kauppala, jossa sijaitsee kuninkaallinen linna. Linna on sinänsä merkityksetön eikä sijaitse todellakaan kauniilla paikalla, mutta siihen liittyy sangen huolellisesti hoidettu puutarhamainen puisto, joka on näkemisen arvoinen. Sen merkittävin nähtävyys on kuitenkin kuningatar Luisen hauta ja siellä Rauchin veistämä kaunis muotokuva. Voidaan sanoa mitä halutaan siitä, onko kuningattaren asemassa olevan henkilön esittäminen siinä määrin vailla verhoja kuin tässä veistoksessa on tehty sopivaa vaiko sopimatonta, mutta muotokuva on kaunis ja hahmon vaate vielä kauniimpi. Niin paljon kuin olenkin nähnyt Thorvaldsenin keveimpiä ja hienoimpia mestariteoksia, missään niistä ei ylitetä tähän kuvatun poimutetun kankaan luonnollisuutta, pehmeyttä ja keveyttä. Se on lisäksi aseteltu niin säädyllisesti ja kainosti, että kaikkien hahmon asentoon kohdistuvien moitteiden pitäisi raueta. Hieman siinä häiritsee ainoastaan se seikka, että sääret on sijoitettu lepäämään ristikkäin, sillä sellainen asento ei ole kaunis. Taiteilijalla oli kuitenkin liian monta karia kierrettävänään, eikä tuollaisen tehtävän ratkaiseminen liene aivan helppoa. Kun hahmo sijoitetaan makaamaan suorana, mikä on hautamuistomerkeissä tavallista, ei sitä verhoavaa vaatetta voida asetella luonnollisesti siten, että sekä kauneus että decorum säilyvät, jollei kangasta kuvata paksuksi ja painavaksi. Nyt kaikki on luonnollista, kevyttä ja vapaata ja kokonaisvaikutelma verrattoman kaunis. Mielellään ei lähde tämän muistomerkin luota, joka riippumatta aiheestaan ja niistä muistoista, jotka siihen liittyvät, on mestariteos ja jonka vertaista Saksassa ei ehkä ole toista lukuun ottamatta Canovan veistämää arkkiherttuatar Christinen hautamuistomerkkiä Wienin augustinolaiskirkossa.

Berliinin tieteelliset kokoelmat, joita on tietysti ylenpalttisesti, vaativat kuvaajakseen ja arvioijakseen asiantuntijan. Antiikin maljakoiden sekä kreikkalaisten ja roomalaisten aseiden ja käyttöesineiden ym. kokoelma museossa on sekä hyvin suuri kappalemäärältään että täydellinen. Yliopiston anatominen kokoelma ei vastannut odotuksiani. Suurin osa preparaateista on säilötty spriihin, ne ovat usein vanhoja ja kutistuneita. Patologinen osa lienee sitten suhteellisesti paremmassa kunnossa. Mineraloginen kokoelma näyttää niukemmalta kuin Bonnissa oleva; ainakaan se ei ole kivettymien osalta maallikolle yhtä opettava kuin tämä.

Näyttelyesineiden onnistuneen esillepanon, eri valtakuntien tykkien vertailumahdollisuuden sekä monien Ranskan tasavallan aikaisten lippujen ja viirien takia on arsenaali näkemisen arvoinen. Nähtävyys, jota ei myöskään pidä lyödä laimin, on Gropiuksen Diorama. Minun oleskeluni aikana siellä näytettiin maisema Sveitsistä Brienzinjärven läheltä sekä Assisin luostarin, fransiskaaniveljestön kehdon, merkillinen kaksoiskirkko. Kummatkin näkymät olivat aivan ihania ja etenkin viimeksi mainittu tuotti täydellisen illuusion. Aurinko on laskemassa, ja sen viimeiset säteet valaisevat kirkon. Vähitellen sen seinien juurelle ilmaantuu varjo, se tunkeutuu yhä ylemmäs valon alueelle, kunnes lopulta tornin huipulla loistava ristikin vajoaa pimeyteen. Silloin kutsuvat iltakellot rukoukseen, valot syttyvät erääseen sivukappeliin, urkujen ääni kantautuu vaimeina sointuina katsojan korviin. Rukoushetki päättyy, valo katoaa, mutta ilmaantuu uudelleen alakirkon pylväikköihin. Liikkeellä on kulkue, joka etenee hitaasti kirkon ovea kohti. Munkkien hahmot kasvavat ja muuttuvat selvemmiksi koko ajan, soihdut heidän käsissään loistavat kirkkaammin. Nyt ensimmäiset tulevat ovelle – silloin esirippu laskee – ja kuuluu vuohen määkinää; kallion laelle sijoitettuna tämä on ainoa elävä ja liikkuva hahmo sveitsiläismaisemassa, jota juuri hetkeä aikaisemmin oli ihailtu. Niin tunkeutuu elämän määkivä proosa runouden taivaallisen sopusoinnun tavoittelujen sekaan.

Päästäksemme takaisin sopusointuisuuden valtakuntaan me odotamme vain kärsivällisesti muutamia tunteja ja menemme, jos akatemiassa tänä päivänä on esitystä ja jos me olemme joltakulta sen jäseneltä saaneet sisäänpääsyyn oikeuttavan kortin – elämän proosasta irtautumisen tiellä on monia mutkia – muutaman askeleen päähän Musiikkiakatemian rakennukseen. Tässä akatemiassa esitetään vain parhaiden mestareiden kirkkomusiikkia. Sen ensimmäinen johtaja oli Tasch, seuraava Helter, Goethen lähipiirin jäsen, ja nykyinen on Rungenhagen. Jäsenten määrää en tiedä, mutta 200–300 hengen kuoro on täällä jokapäiväinen asia. Laitos kuuluu myös esitystensä kauneuden puolesta olevan ”einzig” [ainutlaatuinen], niin kuin Münchenissä sanotaan useimmista taideyhdistyksen huoneistossa pidettyjen näyttelyjen maalauksista. Mutta leikki sikseen. Kuulin tuollaisen kuoron laulua ensi kerran elämässäni, ja jokaisen muunkin täytyy saada tämä kokemus, jos hän vain on ensimmäisen kerran Berliinissä ja jos edellä sanottu pitää paikkansa, mikä taas lienee täysin kiistatonta. Pari laulua esitettiin ensi kerran, ja ne laulettiin niin täsmällisesti ja yhtenäisesti, että varmaan moni minua parempikaan asiantuntija ei olisi voinut löytää huomauttamista. Taiteensa hallitsevalle kapellimestarille tämä ei kuitenkaan riittänyt, sillä hän määräsi niistä toisen uusittavaksi kahteen kertaan. Sitten esitettiin ennalta harjoiteltu Händelin laajahko sävellys. Kantavien ja selkeästi rajattujen sointujensa ansiosta hengellisessä kuorolaulussa on jotakin valtavaa ja tehoavaa, jota ei ole missään muussa musiikissa. Siitä syystä se kuitenkin myös vaatii äänen voimaa. Kun sitä sitten on ja siihen yhdistyy esityksen varmuus, niin kuin täällä 300 hyvin harjoitetun laulajan yhteisesityksessä, sen vaikutus huumaa mielestä kaiken kevyen huvittelunhalun ja kuulija ohjataan heti näiden sointujen rauhalliseen maailmaan, eikä tämä nautinto ole maallisen musiikin aikaansaamien hurmioelämysten tavoin jännitystä, jota seuraa henkinen ja ruumiillinen uupumus. Siitä syystä saattaisi olettaa, että hengellisen kuoromusiikin oikean arvon tajuaa vasta tyynempi mieli, kun vilkas ja nuorekas mieli taas rakastaa enemmän oopperamusiikin suuria ja voimakkaasti kiihottavia vastakohtaisuuksia. Olkoon sen asian laita miten tahansa; niin nuori kuin vanhakin on menettänyt jotakin erinomaisimmasta, mitä Berliini saattaa tarjota, jos hänellä ei ole ollut tilaisuutta käydä yhdessäkään Musiikkiakatemian tilaisuudessa.

Maalausgalleriasta olen maininnut muutamalla sanalla Münchenin kuvauksen yhteydessä. Tässä on enää puhuttava vain siitä, mikä Berliinissä on erinomaisinta, sen yliopistosta, sekä sen yhteydessä Saksan tieteestä yleensä. Tehtäväni käy kaikkein vaikeimmaksi juuri näissä asioissa, jotka minun pitäisi tuntea parhaiten, koska luultavasti vain harvat ovat niistä samaa mieltä kuin minä ja joudun näin ollen asettumaan alttiiksi moitteille enemmän kuin muissa yhteyksissä. Yhden ihmisen mielipiteet, vaikka ne olisivat vääriäkin, ovat kuitenkin vain yksi erehdys lisää maailman erehdysten joukossa – eivätkä sen enempää.

 

 

Saksan yliopistot ja tiede

 

Berliinin yliopisto perustettiin vuonna 1810, Preussin valtion suurimpien vaikeuksien aikana. On todella kaunis piirre, että jokin hallitus näin ollen näkee henkisten voimien kehittämisen valtion olemassaolon välttämättömäksi perustaksi, että se ei lykkää sen edistämistä tuleviin hyviin päiviin, vaan pitää sitä näiden saapumisen edellytyksenä. Ajan raskaudesta huolimatta uusi yliopisto pääsi heti vauhtiin, niin kuin sanotaan. Kuitenkin vasta sitten, kun Preussin kuningaskunta ei ollut vain kohonnut takaisin entiseen asemaansa, vaan nähnyt voimiensa kaksinkertaistuneen, alkoi yliopisto osoittaa, mitä siitä pian oli kehittymässä. On itsestään selvää, että johtoasemaa Saksassa tavoittelevan valtion on oltava myös sen tieteen kärjessä. Saksassa pidetään Itävaltaa tuskin saksalaisena, ei pelkästään siitä syystä, että suurin osa sen väestöstä ei itse asiassa kuulu saksalaisten heimokuntaan, vaan pääasiassa sen takia, että siellä on ollut julkilausuttuna periaatteena: ”Itävalta ei tarvitse tiedemiehiä.”

Preussin hallitus on vuodesta 1809 lähtien käsittänyt asemansa tässä mielessä. Jo sitä ennen sillä oli Saksassa valtaa, mutta se ei saanut myötämielisyyttä osakseen. Sen jälkeen hallitus on suojelemalla tieteellisen tutkimuksen vapautta ja tukemalla avokätisesti tiedettä ja sen harjoittajia hankkinut itselleen yleisen mielipiteen silmissä Saksan liiton johtavan valtion aseman, jonka entinen keisarihuone on menettänyt eikä pelkästään siitä syystä, että se nimenomaan luopui poliittisesta vallasta. Professorin viran täyttäminen on Saksassa poliittinen teko, johon kiinnitetään huomiota koko maassa ja jota asianomainen hallituskin sellaisena pitää. Jos otetaan huomioon vain nimitettävän kirjallinen tuotanto, kohoaa noin menettelevän hallituksen arvostus yleisen mielipiteen silmissä. Mitään muita ansioita ei Preussissa ole viime aikoihin asti otettu huomioon. Mikäli Preussi koskaan kiistää nämä periaatteet, se menettää yhden vahvimmista vivuista, jotka ovat lisänneet sen poliittista merkitystä. Pelkästään hienoinen epäily siitä, että näin olisi jo tapahtunut, on jo löyhentänyt Preussin ja Saksan keskinäisiä siteitä.

Samoin kuin vieläkin nuorempi Bonnin yliopisto kohosi Berliinin yliopisto nopeasti korkealle tasolle sen ansiosta, että hallitus suhtautui tieteeseen vapaamielisesti. Tämän suhtautumistavan sekä Preussin runsaampien varojen ansiosta voitiin Preussin yliopistoihin helposti koota kaikki Saksan tieteen suuret nimet. Luonnollisestikin Berliinin yliopistosta tuli hallituksen huolenpidon keskeinen kohde. Pelkästään Berliinin yliopiston professorin asemaan liittyvä kunnia sekä suuren kaupungin ja runsaasti käyttövaroja saavan yliopiston kirjallisen tuotannon harjoittamiselle tarjoamat apukeinot merkitsivät pian enemmän kuin monet enemmänkin henkilökohtaiset edut. Mutta myös henkilökohtaisten etujen edistämiseen on täällä oppilaiden suuremman lukumäärän ansiosta kenttä avoinna siinä määrin kuin kirjallisen tuotannon ansiot mahdollisuuksia antavat. Kuuluisimmatkin Berliinin professorit ansaitsevat 1 200–1 500 taalaria palkkanaan, mutta voivat yksityisluentojen ansiosta etenkin tietyillä aloilla jopa moninkertaistaa nämä tulonsa. Berliinin yliopiston valtiolta saamat määrärahat, n. 97 000 taalaria, eivät ole merkittävästi suuremmat kuin esim. Bonnin saamat 87 000 ja Breslaun ja Hallen n. 70 000. Königsberg ja Greifswald saavat rahaa vähemmän.

Berliinin yliopiston talvivuosipuoliskon 1841–42 luettelossa mainitaan 96 varsinaista ja ylimääräistä professoria, 46 dosenttia ja 3 lehtoria, siis yhteensä 145 opettajaa. Näistä kuuluu teologiseen tiedekuntaan 14, oikeustieteelliseen 16, lääketieteelliseen 37, mihin lukuun on sisällytetty myös klinikoiden esimiehet, sekä 75 filosofiseen, koska tähän luetaan myös valtio- ja taloustieteet. Lukuun ottamatta mainittuja klinikkojen esimiehiä tästä määrästä ei kukaan muu kuin yksi tiedeakatemian jäsen, Grimm, näytä olevan yliopiston menosäännön ulkopuolella. Tiedetäänhän, että palkkaa nauttivienkaan opettajien määrä ei ole Saksan parhaissa yliopistoissa tiukasti määrätty. Jos yliopiston piirissä on kunnostautunut nuori mies, jonka se mielellään haluaa pitää, tai jos jollakin tieteenalalla katsotaan tarvittavan uutta opettajaa, sijoitetaan tällaiseen tarkoitukseen ylimääräisen professorin palkka. Nämä ovat tavallisesti pienempiä kuin varsinaisten professorien palkat. Yleensäkin kaikki palkat kuitenkin ovat sopimuksenvaraisia, joten ehdoista on päästy yksityistä tietä ratkaisuun jo ennen virallista virkaan nimittämistä.

Mainitussa luettelossa on tiedot 308 erillisestä luentosarjasta, joiden tuntimäärä vaihtelee kuudesta tunnista yhteen viikossa, viimeksi mainitussa tapauksessa kyseessä ovat ainoastaan julkiset luennot. Tässä yhteydessä on kuitenkin otettava huomioon, että kaikkia luetteloon merkittyjä luentosarjoja ei pidetä, vaan tämä riippuu kuulijoista. Ja Saksassa pätee vain harvoin eikä Berliinissä varmaankaan päde koskaan tuo vanha sääntö: tres faciunt collegium [kolme muodostaa kollegion]. Jos riittävä määrä kuulijoita ilmoittautuu, pidetään ohjelmassa ilmoitettu yksityinen luentosarja, muussa tapauksessa ei. Niin, saattaa toki käydä niinkin, että professori mukautuu kuulijoiden toivomuksiin ja luennoi aiheesta, jota ei ole luetteloon merkitty. Sanotaan, että Saksan professorit säästävät julkisille luennoilleen huonoimman aineiston, jota heillä sattuu olemaan tarjottavanaan. Saksalaiset ylioppilaat, jotka tietävät, mitä yksityisluennot maksavat, eivät kuitenkaan päästä ohitseen tilaisuutta kuunnella luentoja ilmaiseksi, eikä heille uskalleta tarjota mitä tahansa. Asia on tästä syystä pikemminkin niin, että julkisille luennoille valitaan aihe, joka voidaan käsitellä tyhjentävästi lyhyemmässä ajassa; ja tällaiseen sarjaan kuuluu tavallisesti tunti tai kaksi viikossa. Moni hankkii itselleen kokonaan vapautuksen julkisista luennoista, etenkin jos asianomainen johtaa esim. jonkin seminaarin harjoitustunteja jne.

Todisteeksi kilpailun kireydestä voidaan todeta, että mainitun luettelon ilmoittamista luentosarjoista esim. 5 on rikosoikeuden, 4 kirkkolain, 3 yleisen oikeustieteen, yhtä monta rikosprosessioikeuden, siviiliprosessioikeuden sekä oppiaineen ”öffentliches Recht des Deutschen Bundes” alalta. Samoin pidetään 4 yksityistä luentosarjaa yleisestä patologiasta, yhtä monta farmakologiasta, 8 yleisestä ja erityisestä kirurgiasta, 4 metafysiikasta, näistä kolme on hegeliläisten opetusta, 3 kokeellisesta fysiikasta, 2 mineralogiasta sekä kokeellisesta kemiasta, minkä lisäksi kemiasta pidetään 6 muuta luentosarjaa, dogmatiikasta, politiikantutkimuksesta ja valtio-oikeudesta 2 jne.

Kun lisäksi otetaan huomioon, millaiset miehet näin kilpailevat keskenään sekä tuottaakseen hyödyllisiä tuloksia että voittaakseen samalla itselleen kunniaa ja rahaa, voidaan helposti käsittää, millaisella innolla täällä tutkimusta harjoitetaan ja millaisia ponnistuksia tuollainen kilpailu vaatii. Teologisessa tiedekunnassa: Marheineke, Neander, Vatke, Twesten; filosofiassa: Steffens, Hotho, Michelet, Benecke; historiassa: Raumer, Ranke; kirurgiassa: Jüngcken, Dieffenbach, Gräfe, Floriep; kemiassa: Mitscherlich, Rose, Link. Yksinäisempiä, kukin omalla alallaan, ovat sellaiset miehet kuin Savigny, Encke, Poggendorff, Müller (anatomia), Ehrenberg, Stuhr (arkeologia), Ritter ja kielentutkijat: Boeck, Zumpt, Heyse, Bopp, Grimm, Rückert. Kun vastassa ovat tuollaiset nimet, ei nuoremmilla, vähemmän kuuluisilla opettajilla ole muuta mahdollisuutta kuin luennoida ”unentgeldlich” [maksutta], kunnes hänen tietämyksensä ja esitystapansa tulevat tunnetuiksi ja hän saa niiden avulla hankituksi kuulijoita itselleen. On kuitenkin huomautettu, että Berliini on enemmänkin hankkinut erinomaisia miehiä muista yliopistoista kuin kasvattanut sellaisia itse. Syytä voitaneen ainakin osaksi etsiä siitä seikasta, että eteneminen yliopistouralla tapahtuu pakostakin, niin kuin aina muuallakin, enemmän tai vähemmän vuorojärjestyksen mukaisesti, ja niinpä se, joka on kerran päässyt Berliinin dosentiksi, ennättää ennemmin tai myöhemmin saamaan suurimman kunnianosoituksen, jonka saksalainen oppinut voi saada, eli pääsee Berliinin yliopiston professoriksi, kun taas jonkin Saksan muun yliopiston opettajan on oltava kirjallisen tuotantonsa ansiosta erittäin kuuluisa saadakseen saman kunnian. Dosenttien määrä onkin Preussin yliopistoissa suhteellisesti vähäisempi kuin muissa. Niinpä esim. Leipzigin yliopiston kaikkiaan n. 100 opettajasta on dosentteja 45.

Berliinissä on keskimäärin 1 700 ylioppilasta. Tästä määrästä ei ehkä esim. Ruotsissa riittäisi kuulijoita noin monille yksityisille luentosarjoille. Saksassa ylioppilaan on kuitenkin pakko kuunnella tietyt kurssit saadakseen oikeuden tutkinnon suorittamiseen ja päästäkseen virkamiesuralle. Siitä syystä hän lukee tavallisesti varsin vähän muuta kuin luentomuistiinpanojaan. Osaksi tämän puutteen varmaankin korvaa hänen lukiosta saamansa kelvollinen pohja. Seurauksena tästä kuitenkin pakostakin on tietynlainen yksipuolisuus. Ylioppilas liittyy tiettyyn opettajaan ja sitä tietä tavallisesti tiettyyn koulukuntaan. Niissä on tavallisena lakina, että ei haluta tietää mitään muiden samanaikaisten koulukuntien pyrkimyksistä. Ylioppilas noudattaa tätä tapaa jo siitä syystä, että hänellä ei ole aikaa kuunnella monia opettajia saman oppiaineen alalta. Jokainen ylioppilas pitää myös kunnia-asianaan tunnustautumista sen ja sen koulukunnan kannattajaksi. Jos hän kouluttautuu tiedemieheksi, hän toki joutuu myöhemmin tutustumaan tarkemmin tieteensä historiaan, mutta hän on kuitenkin jo sitoutunut tiettyyn näkemisen ja ajattelemisen tapaan, ja vain harvinaislaatuinen kyvykkyys voi vapauttaa hänet niistä kahleista, joihin hän näin on joutunut, ja viedä hänet koulukunnan oppien enemmän tai vähemmän itsenäistä kehittelyä pitemmälle. Jos hän siirtyy virkamiehen elämään, hän menettää itsenäisyytensä vieläkin täydellisemmin. Siinä tapauksessa hänen tietonsa nimittäin usein pysähtyvät luentomuistiinpanojen sisältöön tai, jos hän jatkaa opintojaan omin päin, ne rajoittuvat tavallisesti koulukunnan kohtaloiden ja sen hengessä tuotettujen julkaisujen seuraamiseen. Sanalla sanottuna: kun hänen koko tietämyksensä on pienimpiinkin yksityiskohtiin ulottuvan ohjauksen tulosta, hänestä tulee enemmän tai vähemmän kyvytön vapaaseen itsenäiseen opiskeluun.

Saksalaista ylioppilasta kohdellaan myös muuten enemmänkin koulupoikana kuin nuorukaisena, jonka tulevaisuus on jätetty hänen omiin käsiinsä, jotta häneen kehittyisi miehen tarvitsemaa kypsyyttä ja itsenäisyyttä. On yliopistoja, joissa esim. on annettu säännöt, kuinka paljon suutari, räätäli, kauppias, ravintolanisäntä saa antaa ylioppilaalle luottoa ja kuinka suuren summan, vain muutamia banko-riikintaalareita, tämä voi vaatia maksettavaksi yliopiston viranomaisten kautta. Ylioppilaan on tuollaisessa tapauksessa suoritettava vaadittu summa ennen seuraavaa lukukautta tai, mikäli hän aikoo lähteä yliopistosta, ennen kuin hän saa akateemisen todistuksensa. Vielä ankarammin holhotaan tulevia pappeja niissä yliopistoissa, joissa on niin sanottuja teologiseminaareja, joissa he saavat ilmaisen täysihoidon ja ilmaisen opetuksen. He saavat poistua opiskeluhuoneistaan, joissa heitä tavallisesti on useita, vain määrätuntien aikana, ja he ovat alituisen valvonnan alaisia, eikä keskustelua eikä minkäänlaista melua sallita muulloin kuin vähinä vapaa-ajan tunteina. Samoin jokaisen ylioppilaan on saatava asianomaiselta opettajalta todistus siitä, että hän on säännöllisesti kuunnellut luentoja, ja tähän liitetty arvolause hänen ahkeruudestaan ja aiheesta omaksumistaan tiedoista, mikä viimeksi mainittu seikka opettajan on selvitettävä osaksi luentomuistiinpanojen, osaksi suullisen kuulustelun avulla. Toisinaan tämä on kuitenkin pelkkä seremonia. Kirjoittaja oli Hallessa erään professorin luona, kun tämä kirjoitti tuollaisen todistuksen. Hän nauroi asialle ja sanoi että hänen oli mahdotonta edes tietää, oliko kyseessä oleva ylioppilas edes ollut läsnä hänen luennoillaan. Mitäpä siitä, hän oli ilmoittautunut lukukauden alussa ja sai siitä syystä samanlaisen todistuksen kuin kaikki muutkin. Kuri on myös muuten varsin ankara, niin että toisten rauhan häiritseminen johtaa tavallisesti ylioppilaan erottamiseen yliopistosta. Tuomiota ei silloin panna näkyviin pelkästään sen yliopiston ilmoitustaululle, jonka kirjoissa tuomittu on ollut ja jossa tuomio on annettu, vaan jäljennöksiä siitä lähetetään muihin yliopistoihin ja ne komeilevat kuukausien ajan näiden omien ilmoitusten joukossa. Tuollaisen kohtalon saanut onneton menettää näin ollen yleensä kaikki mahdollisuutensa päästä eteenpäin.

Akateemisesta kurista yleensä voidaan sanoa, että monet seikat puhuvat ylioppilaan hairahdusten lempeämmän tuomitsemisen puolesta, koska nämä ovat nuoruuden ajattelemattoman riehakkuuden seurausta. Jollei tuollaista menettelyä kuitenkaan pidetä suositeltavana, pitää hänen ainakin nauttia yleisen lain suojaa. On barbariaa säätää hänen noudatettavakseen poikkeuslakeja, jotka ovat paljon rajoittavampia ja ankarampia kuin kaikkia muita kansalaisia koskevat lait. Edellä mainittujen kaltaiset luottosäännöt saattavat täysivaltaiseksi tulleen miehen uudelleen holhouksen alaiseksi ja julistavat täysivaltaisuutta vailla olevan ylioppilaan kaikkia muita yhteiskunnan nuoria miehiä arvostelukyvyttömämmäksi ja varmastikin nöyryyttävät häntä sekä hänen omissa silmissään että muiden silmissä. Oppilaitoksesta erottaminen sellaisen rikkomuksen takia, jonka jokainen muu voi hyvittää sakoilla ajaa varmastikin ihmisen epätoivoon, kun se saatetaan julkisuuteen koko Saksassa. Itsemurhat eivät olekaan epätavallisia Saksan ylioppilaiden keskuudessa, vaikka ne usein johtuvatkin surkeasta tutkintojärjestelmästä. Mutta yleisen epäoikeudenmukaisuutensa lisäksi tuollaiset instituutiot pakostakin myös orjuuttavat nuoren mielen ja liittyessään akateemisissa opinnoissa noudatettuun metodiin riistävät varttuvalta mieheltä kaiken ajatustapojen ja toiminnan itsenäisyyden.

Eräissä maissa, esimerkiksi Preussissa ja Württembergissä, tutkintomylly on viety äärimmäisyyteen, mikä pakostakin muuttaa kaikki opinnot ulkoluvuksi. Ei riitä pelkästään se, että nuorekas kunnianhimo ajaa ylioppilaan tekemään työtä vain tutkinnon läpäisemiseksi: tämä vaikuttaa myös suoraan hänen koko tulevaisuuteensa, koska hänen tuleva etenemisensä virkamiehenä riippuu tutkintotodistuksesta. Yliopistossa suoritetun alustavan tutkinnon lisäksi suoritetaan tavallisesti vielä kaksi tutkintoa sille kouluneuvokselle, konsistorille tai kunkin virkakunnan tai hallintoalan kollegiolle, jonka tehtävänä on tulevien virkamiesten pätevyyden punnitseminen, ensimmäinen virkakuntaan pääsemiseksi ja toinen vakinaisen virkanimityksen saamiseen välttämättömän laillisen pätevyyden hankkimiseksi. Korkeammin arvosanoin suoritettu tutkinto oikeuttaa varhaisempaan ylenemiseen uralla, ja eräät alemmat videtur-arvosanat oikeuttavat vain alempiin virkoihin. Kun tietää, miten etäällä virkamiehen kyvykkyys on kyvystä oppia suuri määrä ulkoläksyjä, joiden pänttääminen on usein erittäin vastenmielistä niin sanotuille teräville päille ja sitä vastoin helppoa sellaiselle, jolla ei ole lainkaan arvostelukykyä ja joka siitä syystä näkee ajatuksettoman ulkoluvun ainoaksi kunnostautumisen mahdollisuudekseen, voi helposti käsittää, mihin tuollainen järjestelmä johtaa. Emme halua tässä yhteydessä lainkaan puuttua siihen, miten vaikeaa on saada tutkinnon avulla selville sen suorittajan todellisia tietoja tai miten paljon tutkinnon arvostelijoiden taito, luonne ja rehtiys vaihtelevat. Ilmeistä kuitenkin on, että esimies pystyy varmemmin arvioimaan, mihin hänen silmiensä alla vuosikausia työskennelleet henkilöt kelpaavat. Nykyisin valitetaan yleisesti tämän tutkintovimman seurauksia, mutta tätä asiaa koskevien säädösten kumoaminen ei liene enää kovin helppoa samalla tunnustamatta, että on menetelty typerästi. ”Vain Kiinassa tutkintojärjestelmä on viety pitemmälle kuin Württembergissä”, sanoi muuan Tübingenin professori, ja tämä arvio luonnehtii osuvasti sen laatua sekä sitä jäykkää muodollisuutta ja pikkutarkkuutta, johon se pakostakin johtaa.

Tällä tavoin ahdistettu ylioppilas, joka saa kaikessa osakseen lapsen kohtelun, miten tuuheat hänen poskipartansa, viiksensä ja pujopartansa sitten ovatkin, leikkii korvaukseksi miestä ja elää kuvitellussa riippumattomuuden ja toiminnan maailmassa. Toimintana on pääasiassa floretin ja pian sitten kalvan tai mieluummin useimmissa yliopistoissa nykyisin käytetyn sapelin (”der Schläger”) käsittely. Kyseessä ovat harvoin mitenkään vakavat loukkaukset tai taistelu, jota käytäisiin kostonhimo sydämessä, vaan taistellaan vain siksi, että olisi jotakin tekemistä, sellaista, missä voi nauttia voimastaan ja tuntea olevansa vapaa, kirjaimellisesti oman kätensä taidon varassa. Tavallisesti ryhdytään kaikkiin mahdollisiin varotoimiin, jotta leikki olisi mahdollisimman vaaratonta. Tuollaisia leluja ei kuitenkaan voida käsitellä täysin vaarattomasti, ja niinpä toisinaan aiheutetaan pahoja haavoja, sapelilla kuitenkin harvoin tappavia. Tavallisimmat kaksintaistelut järjestetään osakuntien piirissä ja ottelijat ovat harjoituksissa usein miekkailleet keskenään, ja ne ovat siitä syystä vähemmän vaarallisia kuin muiden ylioppilaiden väliset taistelut. Esim. Württembergissä kaksintaistelijoita ja sekundantteja uhkaa neljän kuukauden linnoitusvankeus, muissa valtioissa rangaistukset vaihtelevat; kaikkialla välttää paikalla oleva välskäri, joku lääketieteen ylioppilas, kuitenkin kaiken vastuun. Kaksintaisteluja käydään kuitenkin kaikissa yliopistoissa melkeinpä päivittäin, ja niiltä näköjään suljetaan silmät, jollei yleinen huomio sattumalta kiinny jonkin tapauksen ikäviin seurauksiin. Itsessään Berliinissä taistellaan kaupungin sisällä, vaikka mitä huolellisimmin pyritäänkin välttämään poliisin tarkka vainu. Saattoi kuulla koomisia kertomuksia siitä, miten paljon vaivaa nähdään tämän kalliin huvin saamiseksi. Osakunnat eli ”die Verbindungen”, mikä on tavallisempi nimitys, ovat kiellettyjä kaikkialla paitsi Baijerissa, mutta ne ovat edelleen olemassa kaikkialla. Tavallisesti kuitenkin vain pieni osa ylioppilaista kuuluu tuollaisiin yhdistyksiin. Tübingenin 700 ylioppilaasta vain 150:n sanottiin kuuluvan niihin ja saman verran sanottiin jäseniä olevan Bonnissa, ja niinpä näyttääkin siltä, että ne ovat vähitellen katoamassa. Näillä paikkakunnilla niillä on tietyt, yleisesti tunnetut ”Kneipen”, joissa ne kokoontuvat joka ilta, mutta viisaasti kaupungin ja yliopiston hallintoelimet eivät kiinnitä asiaan huomiota, ennen kuin rajuilma jostakin syystä puhkeaa ja erottamisia, karsserirangaistuksia jne. jaellaan auliisti. On hämmästyttävää nähdä ylioppilaiden Münchenissä, joka ei muuten ole vapaamielinen, liikuskelevan koristautuneina nauhoin ja lakein, joissa on osakuntien värit. Kirjoittaja ei tunne oloja lähemmin, mutta kuuli sanottavan, että tuollaiset yhdistykset ovat siellä sallittuja ja että niissä vallitsisivat hienostuneemmat tavat kuin yleensä, vaikka tämä Münchenin tavallisesta kapakkaelämästä päätellen kuulostaa uskomattomalta. Saksalainen ylioppilas-Kneipe ei muuten ole erityisen miellyttävä paikka. Mukavuuksia ovat pitkät, maalaamattomat pyökki- tai tammipöydät ja tuolit ja penkit samaa puuta. Pöytäliina ja ruokaliinat aterioilla ovat poistettuja ylellisyystavaroita. Lasit tai oluttuopit sekä laite tupakantuhkaa ja tumppeja varten (Etelä-Saksassa siitä käytetään nimeä ”Amtspflege”) ovat välttämätön pöytäastiasto, ja jos joku haluaa syödä hän raivaa niiden keskelle tilan paistilautaselleen ja salaattikulholleen. Tavallisesti tuollaisia paikkoja hoitaa joku vanha Mutter, joka tarjoilemisen välissä istuutuu sukankutimineen leppoisasti nuorten ”Musensohnien” [runotarten poikien] sekaan, mitä nimitystä heistä käytetään kiinnittämättä juuri huomiota runottarien kunniaan ja maineeseen. Illanvieton ohjelmana ovat ”Witze”, kertomukset ylioppilaiden muinaisista sankariteoista ja laulu. Tuollaisissa tilanteissa laulu ei kuitenkaan koskaan ole moniäänistä, vaan huudetaan kilpaa yksiäänisesti. Kun useimpien ylioppilaslaulujen sävelmät ovat lisäksi taiteellisesti varsin mitättömiä, on laulu usein kauheaa kuultavaa. Kotioloissaankaan saksalainen ylioppilas kiinnittää varsin vähän huomiota mukavuuteen eikä toisinaan välitä edes siisteydestä. Hän pitää lakkia aina päässään, ei vain kapakassa, vaan myös kotona. Kun nyt neljä Burschia istuu koolla huoneessa, jota ei ole kuukausiin kunnolla siivottu, keskellään pöytä, jolla on neljä oluttuoppia, oikea hollituvan korttipakka ja niistämätön kynttilä korkeassa rautapeltijalassa, ja kaikki kilvan yrittävät kätkeä ryhmän salaperäiseen tupakansavun pilveen ja toisinaan kumartuvat täyttämään tuoppiaan suuresta 2–3 kannun vetoisesta saviastiasta, jonka paikka on pöydän alla, tämä näky olisi varmaan sovelias aihe jonkun Brouwerin tai Steenin siveltimelle, mutta tuskin todellakaan saattaisi uskoa, että runottaret haluaisivat käydä rakkaiden poikiensa luona tuollaisissa ryyppäjäisissä. Bonnin, Heidelbergin ja Tübingenin ylioppilaat ovat yleensä siistimpiä kuin ylioppilaat Münchenissä, Leipzigissä, Hallessa. Berliinissä näkee kaikenlaisia suuntauksia berliiniläisleijonista sammaloituneisiin Burscheihin.

Luentosaleissa on tavallisesti aivan hiljaista ja rauhallista luentojen alkamisen jälkeen, vaikka sitä ennen salissa ravataan sinne tänne ja jätetään vain lakki merkiksi varatusta paikasta. Samoin voi joskus nähdä, että kaakeliuunin suojassa joku sytyttää sikarin ja pitää lakin päässään luottaen professorin likinäköisyyteen. Kirjoittajan arvelun mukaan Berliini on ainoa paikka, jossa ilmaistaan tyytymättömyyttä luentoon tai sille osoitetaan suosiota. Niinpä Stahlin luennot otettiin siellä ensiksi vastaan meluisilla tyytymättömyyden osoituksilla; hän ei kuulu antaneen sen häiritä itseään, vaan kysyi: ”Tällä tavallako Berliinissä etsitään totuutta?” Mielenosoitukset jatkuivat jonkin aikaa, mutta vähenivät vähitellen, joskin samalla väheni myös kuulijoiden määrä. Toinen tapa on ilmaista jalkoja rahistelemalla, että jotakin professorin ilmausta ei ole kuultu; tavallisesti nimittäin muistiin kirjoitetaan joka sana. Niinpä kirjoittaja oli kerran todistamassa, miten ukko Neander yritettiin kolme kertaa saada toistamaan muuan kuulijoilta ohi livahtanut nimi. Hän ei kuitenkaan vaivautunut tähän, vaan aloitti aina uuden lauseen sanoilla: ”Weiter folgte” [Sitten seurasi], vaikka hänet joka kerran keskeytti uusi, sangen voimakas rahina. Kun mikään ei kuitenkaan auttanut, annettiin asian olla, ja parin minuutin kuluttua toivottu nimi putkahti esiin uudessa lauseessa asianomaisten huviksi ja täydeksi tyydytykseksi. Tämä kaikki ei näyttänyt hämmästyttävän tai nolostuttavan Neanderia sen kummemmin kuin sellainen tilanne, että hän olisi joutunut keskeyttämään niistääkseen oman nenänsä.

Muuten saksalaiset ylioppilaat ovat sekä kohteliaita että hyväntahtoisia muukalaisia kohtaan; ja sellainen henkilö, joka alkaisi osoittaa levottomuutta tarjoilupaikassa, vaikka siellä ei olisi muita kuin ylioppilaita, käyttäytyisi sangen huonosti. Ne, jotka kirjoittaja on oppinut lähemmin tuntemaan, ovat kaikki olleet sangen avoimia ja omanneet suvaitsevan ja jalon ajattelutavan. Heidän keskinäisille suhteilleen on kaksintaisteluissa ilmenevää vähäistä komeilua lukuun ottamatta ominaista mitä suurin sopuisuus ja teeskentelemättömyys, ja heidän arkielämässään vallitsee epäjärjestyksessäkin järjestys. Ahkerakin ylioppilas menee useimmiten seitsemältä illalla kapakkaan yhtä säännöllisesti kuin aamulla samaan aikaan luennolle. Hänellä on siellä tietty seuransa, hän juo tietyn määränsä lasillisia, ja poliisijärjestys huolehtii siitä, että lasien on oltava tyhjät tietyllä hetkellä.

Ennen kuin kirjoittaja siirtyy ylioppilaiden parista professoreiden pariin, hän haluaa mainita seikan, joka Saksassa pitää jokaisen nuorukaisen ja nuoren miehen merkittävässä määrin riippuvaisuussuhteessa koko tulevan toimintansa suuntaamisessa, vaikka muita sidonnaisuuksia ei olisikaan. Se perustuu mitä kiitettävimpään hyveeseen, vanhempien kunnioittamiseen. Tämä ei anna täällä pojalle mahdollisuutta irtautua lapselle ominaisesta riippuvuussuhteesta, ennen kuin hän saa itselleen paikan, joka elättää hänet, ja vaimon. Kohti tätä päämäärää häntä tavallisesti ohjataan kaikin voimin, eikä hänellä saa kummankaan tavoitteen osalta olla mieltymyksiä eikä toiveita, jotka ovat ristiriidassa isän näkemysten kanssa. Emme puhu siitä lapselle ominaisesta riippuvuussuhteesta, jossa ylioppilaan on elettävä, vaikka täälläkin tuntuu toki naurettavalta nähdä, että isä ja äiti tuovat partaista, asekuntoista Burschia yliopistoon, sopivat hänen majoituksestaan ja täysihoidostaan, suosittelevat häntä tuleville opettajille jne. ja että hän sitten, jos etäisyys ei ole liian suuri, saa kotoa joka viikko Kronentalerin taskurahaksi ja sen mukana asiaan kuuluvia kehotuksia tai nostaa kuukausirahansa yliopiston asettamalta varainhoitajalta (”Amtmann”) tai joltakulta muulta, joka on saanut tehtäväkseen näiden maksujen hoitamisen. Sama riippuvuussuhde kuitenkin jatkuu tuskin lainkaan muuttumatta myös sen jälkeen, kun nuori mies on suorittanut akateemiset opintonsa. Aluksi hän ei saa palkkaa lainkaan tai palkka on hyvin pieni, ja vanhemmat pitävät tästä syystä velvollisuutenaan hänestä huolehtimista entiseen tapaan. Siitä syystä hänen on kuitenkin myös juostava ja kumarreltava heidän elämänkokemukseen perustuvien neuvojensa mukaisesti päästäkseen eteenpäin, siirryttävä sille paikkakunnalle, jolla vanhemmat arvelevat hänellä olevan parhaat mahdollisuudet siihen, ja kohdistettava katseensa tyttöön, jolla he ovat todenneet olevan riittävästi siveellistä ryhtiä ja sopivasti omaisuutta. Kirjoittaja on nähnyt yli 30-vuotiaita miehiä onnettomina, koska he ovat antaneet tieteeseen kohdistuvan mielenkiinnon johdattaa heidät pois varmempaan menestykseen johtavalta uralta ja vanhemmat piinasivat heitä nyt alituisesti kehotuksillaan, että he korjaisivat laiminlyöntinsä; toisia, jotka ovat jääneet täysin vaille isän runsaiden varojen tukea, koska he ovat valinneet tuollaisen tien, joka ei vastaa vanhempien käsitystä menestykseen johtavasta urasta; vielä muiden, joilla ei ole ollut rohkeutta edetä omin päin tai jotka ovat olleet niin hellämielisiä, että he eivät ole halunneet katkaista suhteita, ottavan masentuneina vastaan nuo asianmukaisiin eriin jaetut rahalähetykset ja manailevan sitä, että he ovat heikkoudessaan valinneet uran, jolle he eivät tunne omaavansa lainkaan taipumuksia eivätkä kutsumusta.

Kun tähän yhdistyy Saksassa vallitsevan elintavan yksinkertaisuus, seurauksena on toki se myönteinen tulos, että nuoren miehen asiat ovat tavallisesti järjestyksessä tai ainakin vain harvoin läheskään epäjärjestyksessä. Siitä seuraa kuitenkin selvästi myös, että niin sanotusta härkätiestä tulee kiitettävin ura, jolle nuorukaista kehotellaan etenemään sekä velvollisuudentunnosta että etuja saadakseen. Vanhempien ja lasten läheisen suhteen jatkuminen on tietysti sinänsä varsin kiitettävää, ja Saksassa perheen sisäiset suhteet myös lienevät läheisemmät kuin muualla ja lapsia käsitellään varhaisimmasta ikävaiheesta saakka pikemminkin ystävällisesti kuin määräilevästi. Toivottavaa kuitenkin olisi, että tämä kaikki voisi säilyä sen ohella, että nämä saisivat kypsemmässä iässä enemmän itsenäisyyttä eli toisin sanottuna isät pitäisivät poikiensa onnena voimaperäistä ja itsenäistä toimintaa eivätkä hyvässä kunnossa olevaa aittaa ja ylitse pursuavaa vaatekaappia. Edellä sanottu koskee lähinnä porvaristoa ja keskiluokkaa, ja sitä vastaa aateliston keskuudessa vieläkin hyödyttömämpi pyrkimys suvun arvostetun aseman korostamiseen, jonka hyväksi tämän säädyn lapset usein uhrataan, Saksassa niin kuin muuallakin. Saksassa muuten lainsäädäntökin suosii tällaista epäitsenäisyyttä ja riippuvuutta. Esim. Württembergissä miehestä tulee täysi-ikäinen vasta kaksikymmentäviisivuotiaana.

Poikettuamme näin ylioppilaselämään ja vanhempien valtaan palaamme Berliinin yliopistoon ja sen professoreihin sanoaksemme tämän tarkastelun perusteella muutaman sanan näiden suhteista Saksassa yleensä.

Vieraileminen saksalaisen professorin luona on yleensä mutkikas asia. Seremonia on toki varsin yksinkertainen. Saapuja antaa ilmoittaa itsensä, pääsee puheille ja esittelee itsensä parhaansa mukaan. Sitten professori ottaa hatun hänen kädestään ja asettaa sen tuolille, ohjaa saapujan sohvaan ja istuutuu itse tuoliin vastapäätä. Tämä menettelytapa on aina muuttumaton. Sitten seuraa tavanomainen keskustelu matkasta, matkalaisen isänmaasta jne., ja vain taitavan käänteen tai jyrkän keskeyttämisen avulla voidaan keskustelu johdattaa johonkin tieteelliseen aiheeseen. Taitavinta on tietysti sanoa: ”Minulla oli äskettäin ilo lukea tituluksen tuorein teos” tai, jos tuorein teos on jo vanha: ”Saan suurimmaksi osaksi kiittää tituluksen teoksia sitä ja sitä asiaa koskevista tiedoistani” jne., minkä jälkeen pääsee helpommin puhumaan jostakin päivänkysymyksestä. Usein saksalaisen professorin kuitenkin havaitsee melko vastahakoiseksi koskettelemaan tuollaisia aiheita. Tämä on täysin luonnollista samoin kuin se, että keskustelu tavallisesti jää muutamiin yleisluonteisiin huomautuksiin. Suosituimpien yliopistojen professori joutuu tavallisesti ottamaan vastaan ylen runsaasti vieraita. Etenkään saksalaiset ylioppilaat, kandidaatit ja tohtorit eivät koskaan matkalla ollessaan jätä käymättä kenenkään maineikkaan miehen luona. Professorien monet luennot ja muutenkin suuri työteliäisyys lisäävät vierailujen harmillisuutta heidän kannaltaan. Siitä syystä on tavallisesti viisainta valita aika heti luentotunnin jälkeen ja yleensäkin iltapäivä mieluummin kuin aamupäivä. Sovinnaisista vierailutunneista ja visiittifrakista ei sen sijaan kannata huolta kantaa. Kun tietää, miten varattua näiden herrojen aika on, ei mielellään käy heidän luonaan heitä vaivaamassa. Ja kuitenkin pieni turhamainen uteliaisuus ajaa tavallisesti sen tekemään. Kun sanotaan, että on ilo oppia tuntemaan mainio mies henkilökohtaisesti, kyseessä on selvästikin sanontatapa; eihän tuollaista tuntemusta saavuta parilla vierailukäynnillä. Tuntematon ja vain lyhyen ajan paikkakunnalla viipyvä mies ei voi odottaa kutsuja, jollei hän sattumalta saavu kuin kutsuttuna, niin kuin on tapana sanoa. Jos paikkakunnalla kuitenkin viipyy pitempään, voi aina odottaa kohteliaita kontakteja sekä lähemmän tutustumisen jälkeen tavallisesti aitoa hyväntahtoisuutta ja myötämieltä. Ainakin kirjoittaja saa kiittää useita Saksan oppineita hyväntahtoisuudesta ja ystävyydestä, joiden muisto on hänelle kallis.

Koska berliiniläinen professori joutuu ottamaan vastaan runsaasti vierailuja, on helposti selitettävissä, että heidän puheilleen pääseminen on Berliinissä hankalampaa kuin muualla Saksassa. Kirjoittaja sai osakseen eräissä tapauksissa toki myös mitä parhainta ja huomaavaisinta kohteliaisuutta; yleensä vierailut jäävät kuitenkin seremonioiden tasolle. Joillakin tahoilla näyttää myös vallitsevan sellainen käsitys, että vieras, joka ilmoittaa olevansa saman alan edustaja, on saapunut Berliiniin yksinomaan kuulemaan sen henkilön luentoja, jonka puheille hän pyrkii. Niin, muuan kirjoittajaa hieman nuorempi professori tuntui valittelevan todella osaaottavasti sitä seikkaa, että lukukauden lähestyvän päättymisen johdosta ensiksi mainitulla oli niin harvoja tilaisuuksia kuunnella häntä. Kirjoittaja ei halunnut arvioida menetyksensä suuruutta, mutta hän tunnustaa, että tuollainen huolenpito oli hänestä yllättävää, etenkin kun hän oli valmistautunut mahdollisesti juuri tältä taholta saamaan joitakin varsin luottamuksellisia tietoja yliopistosta sekä siellä vallitsevista näkökannoista ja oloista.

Saksassa on yleisesti tapana mennä hospitanttina yksityisluennoille eli käydä ilmoittamatta ja ilmaiseksi kuuntelemassa niitä tavallisesti vain kolmen, Berliinissä jopa kahdeksan tunnin ajan, lukuun ottamatta lääketieteellistä tiedekuntaa, joka ei ota hospitantteja vastaan lainkaan. Muutamien tuntien kuuntelemisen perusteella on mahdotonta arvioida eri luennoitsijoiden kykyjä tässä tehtävässä. Erinomainen esitystaito Berliinissä on Savignyllä, joka vetää kuulijoita myös tieteellisen maineensa ansiosta ja jolla sanotaan siitä syystä olevan sangen hyvät tulot, joiden sijoittamisen hän hoitaa hyvin. Eniten kuulijoita keräävät kuitenkin Neanderin luennot kirkkohistoriasta ja Ranken luennot yleisestä historiasta. Ensiksi mainitulla on kuulijoita 200–300. Kumpikaan ei kuitenkaan luennoi erityisen hyvin. Neander, pieni hahmo, jolla on hyvin tumma iho, pikimusta tukka ja samanlaiset, epätavallisen tuuheat kulmakarvat, ei kuitenkaan vaikuta niinkään juutalaiselta kuin etelämaalaiselta tai itämaalaiselta yleensä. Omalaatuista on, että samoin kuin Saksan uusimman spekulatiivisen filosofian juuret ovat varsin suureksi osaksi juutalaisen miehen, Spinozan, järjestelmässä myös oikeaoppisen teologian kiistatta oppinein ja järkevin edustaja on syntynyt ja kasvanut mooseksenuskon piirissä. Hänen luentonsa ovat yhtä oppineita kuin hurskaitakin. Hän sanelee ne yksitoikkoisesti ja laahaavasti. Ranke luennoi vapaasti, mutta ei kiinnitä huomiota äänensä selkeyteen ja elehtii ja nytkähtelee lisäksi merkillisellä tavalla. Viimeksi mainitun luentoja kuunteli myös Württembergin kruununprinssi, jolle esitellyksi kirjoittaja oli saanut kunnian tulla Tübingenissä. Hän oli vain 18-vuotias ja oli kertoman mukaan saanut hyvin ankaran kasvatuksen, niin että hän vasta tässä iässä pääsi astumaan ulos maailmaan. Tübingenissä hän ei käynyt yleisillä luennoilla, täällä Berliinissä uskoakseni vain Rankea kuuntelemassa. Hänellä ja hänen kavaljeerillaan oli paikka oman pöytänsä ääressä, joka tuoleineen nostettiin saliin pelkästään tätä tuntia varten. Professori pysähtyi luennon päätyttyä kohteliaasti ovelle antaakseen hänelle oikeuden astua ensiksi ulos. Ylioppilaat eivät kursailleet samassa määrin, vaan vaelsivat ennen luennon alkua prinssin läsnäolosta välittämättä ympäriinsä lakki päässä. Maininnan ansaitsee myös se seikka, että Saksassa ylioppilaat eivät pidä tervehtimistä suurena asiana sen enempää professorin saapuessa kuin hänen poistuessaankaan. Ne, jotka seisovat häntä lähinnä, kumartavat kevyesti, muut eivät lainkaan.

Hyvin sujuva esitystapa oli Stahlilla. Samoin nuorella ylimääräisellä professorilla Werderillä, joka ilman konseptia ja hyvin monisanaisesti luennoi Hegelin logiikasta. Stahl luennoi parhaillaan edustuksesta ja edustusoikeudesta ja sanoi, ”että kansakunnan edustus olisi valittava sekä säädyittäin että yleisillä vaaleilla, koska siten sekä historiallinen, konservatiivinen elementti että liikettä merkitsevä demokraattinen elementti, sekä yleinen että yksityinen tahto, sekä objektiivinen että subjektiivinen prinsiippi tulisivat edustetuiksi”. Hän arvosteli myös Saksan yksittäisten valtioiden edustusjärjestelmiä, mutta Preussin järjestelmästä hän oli viisaasti vaiti. Yleensä oltiin sitä mieltä, että Stahl oli saanut Berliinistä viran poliittisista syistä, koska hänen spekulaatiotaan ei pidetä syvällisenä eikä johdonmukaisena, vaan pelkästään oikeaoppisena ja konservatiivisena. Hän on vilkas ja tulinen sekä puhetavaltaan että liikkeissään, mutta hänen ulkoinen olemuksensa viittaa kuitenkin pikemminkin koleeriseen kuin sangviiniseen luonteenlaatuun. Marheineke on komea mies kuten Savignykin. Hänen luentonsakin ovat komeita, jos pitää määrätietoisuudesta ja lujuudesta. Hän luennoi hieman jäykästi ja karusti, mutta mukana on myös hiven huumoria, niin että hänen kuulijakuntansa oli hilpein, vaikka hän itse on mitä rauhallisin ja vakavin luennoitsija. Ruotsalaisille teologeille ei varmaankaan ole merkityksetöntä, että hän ylisti Ruotsin kirkkokäsikirjaa parhaaksi protestanttisen kirkon piirissä, vaikka hän löysi siitäkin yhtä ja toista osaksi tarpeetonta, osaksi taikauskoon pohjautuvaa, kuten esim. kolmen multalapiollisen käyttämisestä hautaustoimituksissa. Muuten kirjoittajaa suosi omalaatuinen onni, niin että hän sai samana päivänä kuulla Marheineken mainitsevan jotakin Ruotsin kirkkokäsikirjasta, Stahlin Ruotsin kansanedustusoikeudesta ja Ranken sen osallistumisesta Rijswijkin rauhan solmimiseen. Kaikki kolme osoittivat sellaista Ruotsia koskevien asioiden tuntemusta, että vastaavaa ei luultavasti tapaa mistään muusta Saksan yliopistosta. Tavallisestihan tämä tietämys rajoittuu nimiin Kustaa Aadolf, Linné, Berzelius. Vain miehet, jotka edustavat tiedettä ex professo [ammatin puolesta] lisäävät Friesin ja ehkä Geijerin nimen, mutta niitä pitemmälle ei juuri kukaan pääse. Ranke sanoi suunnilleen: että Ruotsi oli edellisen ajanjakson aikana joutunut pois maan luonnon ja sijainnin määräämältä uraltaan ja että sen ulospäin suuntautuvan pyrkimyksen täytyi pakostakin johtaa sen sortumiseen – tämä katsomus voi toki osaksi nojautua lopputulokseen, mutta sivuuttaa täysin sen, mitä Ruotsi oli maailmanhistoriaan vaikuttavalla esiintymisellään voittanut sivistyksellisesti ja kansallisen tietoisuuden kannalta. Sekä Steffens että Michelet luennoivat vapaasti ja sujuvasti. Ensiksi mainitulla ei näköjään enää ole entistä suurta kuulijakuntaansa, vaikka hänen ryhtinsä ja harmaiden kulmakarvojen alla tuikkivat silmät vielä ilmaisevat heikentymätöntä voimaa. Hän puhuu yksityiskeskusteluissa väliin norjaa ja väliin saksaa, on vilkas ja kiinnostunut joka hetki. Kirjoittaja kuitenkin myöntää, että kun Steffens luennoi nopealla tyylillään, ulkomaalaisen ei ole helppoa ymmärtää hänen puhettaan. Kirjoittajan kuunnellessa häntä hän käsitteli hengen suhdetta luontoon ja tämän henkisyyttä, missä yhteydessä hän sangen poleemisesti vastusti ”kemistejä, jotka luulevat, että heillä on käsissään elävän organismin alkuaineet (Stoff), kun he kuitenkin voivat tutkia vain sitä elotonta, epäorgaanista, joka on jo lakannut kuulumasta elävään organismiin”. Michelet on esiintymistavaltaan ja teoreettiselta ajattelultaan melkeinpä enemmän ranskalainen kuin saksalainen. Näyttää siltä, että hän ei rakasta saksalaisen filosofian vaikeatajuista pukua ja ilmaisee siitä syystä sen perusopit yhtä selkeästi kuin rohkeastikin. Hänet luetaan Hegelin seuraajien joukossa äärimmäiseen vasemmistoon – Berliinin nykyoloissa suurin ylistys totuudenrakkaudesta, joka ei pelkää ihmisiä ja on vapaa sivutarkoituksista.

Tarvitaan todellakin melkoista lahjakkuutta, jotta saksalaisessa katederissa pystyisi luennoimaan hyvin, koska kuulijoiden käsityksen mukaan kaikki, mitä he eivät ehdi kirjoittaa muistiin, menee hukkaan, eikä luennoitsija siis saa innostuessaankaan harhautua esittämään asiaansa liian nopeasti. Siitä syystä useimmat yrittävät vain saada jonkinmoista innostusta ilmaistuksi tavanomaisesti tekstiä sanellessaan, jolloin he joutuvat pysähtymään jokaisen lauseen jälkeen, jopa joutuvat helposti käsitettävistä syistä sangen usein keskeyttämäänkin lauseen antaakseen kuulijoille aikaa sanotun kirjoittamiseen. Kun esitystapa on tällainen, esiintyjän korostukset tuntuvat tietysti usein keinotekoisilta, mutta täysin sävytön saneleminen on toisaalta liian kuivaa ja yksitoikkoista. Niinpä kirjoittajan mielestä näyttävätkin toimivan parhaiten ne, jotka sanelevat selvärajaisia pykäliä ja kehittelevät ja selittävät sitten vapaasti niiden sisältöä. Silloin kuulija saa ohjauksekseen luennon pääasian kirjallisessa muodossa ja voi merkitä myös vapaasta esityksestä muistiin sen verran kuin ehtii, kun opettaja taas on tässä luentonsa osassa vapaampi ja voi saada esitykseensä enemmän elävyyttä ja innostusta. Kuulija voi luennon jälkeen yrittää muistaa sen, mitä hän ei kuulemisen hetkellä ehdi merkitä muistiin, ja laatia siitä kirjallisen yhteenvedon muistiin merkityt kohdat apunaan, jolloin hän samalla oppii mekaanista sanelun mukaan kirjoittamista ja ulkolukua itsenäisempään toimintaan. Koko tämä opiskelumetodi, jota noudatettaessa ylioppilas hankkii kaiken tietämyksensä kuuntelemalla luentoja, on sitä paitsi aivan liian yksipuolinen, koska se hylkää kaiken omakohtaisen opiskelun ja tasoittaa kaikki vaikeudet pienimpiä yksityiskohtia myöten. Luennoipa opettaja vain jostakin tieteensä erikoisalueesta ja tuo sen osalta esiin kaiken tieteellisen tiedon, mitä siitä on saatavissa, tai olkoonpa luentosarjan aiheena sitten koko ala, josta hän esittää vain yleiskatsauksen, hän kuitenkin pystyy kummassakin tapauksessa herättämään kuulijoissaan innostusta ja mielenkiintoa tieteeseen, mikä on pääasia, kun kuitenkin vielä paljon jää kuulijan oman huolenpidon varaan, ja hänen virinnyt kiinnostuksensa saa hänet pitämään tätä tietojen täydentämistä tarpeena, joka vaatii tyydyttämistä.

Saksan tieteessä voisi luulla näkyvän selviä jälkiä tästä ylioppilaiden opintojen mekaanisuudesta. Jo koulun kirjoitusharjoitusten ja vieläkin enemmän akateemisten luentojen ja ylipiston harjoitustöiden perusteella nuori mies oppii kirjojen kirjoittamisen taidon samalla tavalla kuin hän on oppinut lukemaan. Kirjoja kirjoitetaankin Saksassa suureksi osaksi samasta syystä, akateemisiksi opinnäytteiksi. On osoitettava pätevyys yliopiston virkaan, ja sitä varten kirjoitetaan kirja tai pari. Myöhemmin on päästävä ylimääräiseksi ja sitten varsinaiseksi professoriksi, ja uudet kirjat ovat tarpeen. Mikäli niihin ei sisälly mitään uutta, niihin voi toki ainakin poimia oppineisuuden osoituksia samojen kansien väliin. Ne lähetetään hyville ystäville, niistä julkaistaan kiittävä arvostelu koulukunnan aikakauslehdessä, ja niin ne ovat tuossa tuokiossa täyttäneet tarkoituksensa. Saavutetun arvostuksen säilyttämisen tarve on kuitenkin yhtä suuri, sillä siitä riippuu yliopiston ja kuulijakunnan luottamus. Niinpä kirjoja on pakko kirjoittaa ainakin suurin piirtein joka toinen vuosi. Näin sitten syntyy suuri määrä tieteellistä kirjallisuutta, joka on tuotettu ainakin yhtä suuressa määrin ruumiin ravinnon saamiseksi kuin hengenravinnoksi. Jää vain ihmettelemään, kuka tämän kaiken lukee. Ylioppilaat eivät lue, kuten jo on todettu, paljonkaan muuta kuin luentomuistiinpanojaan. Jos väittäisi, että nekin saksalaiset, jotka ovat tiedemiehiä ex professo [ammatin puolesta], lukevat uutta kirjallisuutta vain vähän, väite varmaan kuulostaisi uskomattomammalta. Sellaiseksi kirjoittaja on kuitenkin tilanteen havainnut. Tiedot uudesta kirjallisuudesta saadaan aikakauslehdistä. Kirjakauppiaat lähettävät saksalaisille yliopistomiehille nähtäväksi tavallisesti kaiken uuden tieteellisen kirjallisuuden. Niinpä nämä näytekappaleet sitten selaillaan ja ne kirjat pidetään, joiden suosituksena on kirjoittajan nimi tai arvostelijan kiitos (jollei arvostelu ole sattunut viipymään), vaikka niitä ei tavallisesti oteta luettavaksi, vaan vain omissa kirjallisissa töissä tarpeen tullen sisällysluettelon tai hakemiston perusteella käytettäväksi. Olisikin mahdotonta ehtiä tai jaksaa käydä mitenkään perusteellisesti läpi vuoden koko tieteellistä kirjatuotantoa, varsinkin jos on samaan aikaan valmistettava 4–6 luentosarjaa ja usein lisäksi julkaistava jokin 30–60 painoarkin laajuinen teos. Pohjoismaissa pidetään tavallisesti kaiken Saksassa kirjoitetun lukemista velvollisuutena ja siellä yliopistonopettajan työ usein jääkin pelkkään lukemiseen.

Saksalainen kirjakauppalaitos menestyy kuitenkin hyvin vuosittain julkaistujen teosten suuren määrän ja jokseenkin korkean hintatason ansiosta. Mikään erillinen teos ei tuota suuria voittoja, koska painosmäärä on tavallisesti vain 500–750. Kun otetaan huomioon, millainen menekki saksalaisilla kustannustuotteilla on Hollannissa, Skandinavian maissa, Venäjällä, etenkin Itämerenmaakunnissa, sekä Suomessa, voidaan todeta, että ostajien määrä omassa maassa ei voi olla niin suuri kuin tavallisesti luullaan. Kirjoituspalkkiot ovat suhteessa painoksen pienuuteen. Ensimmäisestä teoksesta maksetaan harvoin yhtä louisdoria enemmän, enintään 10 Preussin taalaria eli 12–18 Ruotsin bankoriksiä, ja ansioituneempien, jo tunnettujen kirjoittajien tavallinen palkkio on 30 bankoriksiä arkilta. Usein maksetaan paljon vähemmän, ja kustantajista jopa Cotta voi maksaa kirjoittajalle 5 reiniläistä guldenia – yhtä monta Ruotsin bankoriksiä – arkilta. Monien on painatettava teoksensa omalla kustannuksellaan. Myös maineikkailla miehillä on toisinaan vaikeuksia kustantajan saamisessa; – esim. Bonnissa toimivan nuoremman Fichten kerrottiin olevan tällaisessa tilanteessa. Tämäkin asiaintila osoittaa, että kustantajien ansiot yksittäisistä teoksista eivät voi olla suuria ja että näillä siis on suhteellisen vähän yleisöä; kustannustuotteiden suuren määrän takia toimiala on Saksassa kuitenkin kannattava, ja toisaalta tämä asiantila taas pakottaa kustantajat hankkimaan myytäväkseen runsaasti tuotteita ja helpottaa tieteellisten teosten julkaisemista.

Koska näistä oloista on monia poikkeuksia ja näkee sellaisiakin teoksia, jotka ilmestyvät useina tuhansien kappaleiden painoksina, on tietysti itsestään selvää, että kirjoittaja ei tässä ole puhunut monista Saksassa tuotetuista erinomaisista tieteellisistä teoksista, joiden niin synty kuin kohtalotkin ovat aivan toisenlaiset kuin edellä esitetyssä kuvauksessa. Tämä puoli asiasta tunnetaan yleisesti, koska sellaiset kirjoittajat ja heidän teoksensa ovat ainakin nimeltä tuttuja myös Saksan ja germaanisen pohjolan ulkopuolella.

Ennen kuin siirrymme tarkastelemaan Saksan tieteen vaikutusta yleensä Euroopan ja erityisesti Saksan kansakunnan sivistykseen, ei liene pahitteeksi vilkaista sen kotimaista vihollista, Saksan sensuurilaitosta.

Nykyisessä muodossaan sensuuri perustuu liittopäivien 20.9.1819 tekemään päätökseen, jossa säädetään: ”kirjoituksia, jotka ilmestyvät päivälehtien muodossa tai vihkoittain, eikä muitakaan kirjoituksia, joiden laajuus ei ylitä kahtakymmentä painoarkkia”, ei saa julkaista ”kunkin valtion asianomaisten viranomaisten tietämättä eikä ilman niiden ennakolta antamaa lupaa”. Lisäksi pitäisi kaikkiin painokirjoituksiin merkitä kustantajan nimi sekä sanoma- ja aikakauslehtiin myös toimittaja.

Kunkin valtion asiana oli panna tämä päätös toimeen sopivaksi katsomallaan tavalla. Jos jokin liiton valtio kuitenkin katsoo jonkin toisessa liiton valtiossa ilmestyneen kirjoituksen loukkaavan sitä, on viimeksi mainittu valtio velvollinen vetämään kustantajan tai kirjoittajan vastuuseen asiasta. Samoin liittokokouksella on oikeus vaatia kaikkien epämieluisina pitämiensä kirjoitusten poistamista julkisuudesta.

Useimmissa Saksan valtioissa, Württembergissä, Badenissa, Saksissa, Baijerissa, noudatetaan nyt vain tätä liittopäivien päätöstä, osaksi vastoin voimassa olevien perustuslakien nimenomaista sanamuotoa.

Preussissa on kuitenkin menty askelen verran pitemmälle ja alistettu kaikki painokirjoitukset sensuroitaviksi. Lokakuun 18. päivänä 1819 annettu säädös, joka alkuaan määrättiin olemaan voimassa viisi vuotta, uudistettiin 1824 pysymään voimassa, kunnes toisin säädetään, ja siihen on sittemmin liitetty erinäisiä lisäyksiä ja selityksiä. Sen 2. artikla sisältää seuraavaa:

”Sensuuri älköön estäkö vakavaa ja asiallista (säädyllistä, ”bescheidene”) totuuden tutkimista älköönkä alistako kirjailijoita sopimattoman pakon alaisuuteen älköönkä estäkö vapaata kirjakauppatoimintaa. Sen tarkoituksena on torjua sellaiset kirjoitukset, jotka ovat ristiriidassa uskonnon totuuksien kanssa, asettamatta eri uskontoryhmien ja valtion suvaitsemien lahkojen oppeja erilaiseen asemaan, poistaa julkisuudesta sellaiset kirjoitukset, jotka loukkaavat moraalia ja hyviä tapoja, vastustaa uskonnon totuuksien kiihkomielistä sekoittamista politiikkaan ja siitä aiheutuvaa hämmennystä sekä lopuksi torjua kirjoitukset, jotka loukkaavat niin Preussin valtion kuin muidenkin Saksan liiton valtioiden arvokkuutta ja turvallisuutta. Tähän ryhmään kuuluvat kaikki teoriat, joiden tarkoituksena on monarkkisen ja näissä valtioissa voimassa olevan valtiojärjestyksen horjuttaminen ('Erschütterung'), kaikki loukkaukset, jotka kohdistuvat Preussin valtion kanssa ystävällisissä suhteissa oleviin hallituksiin ja niihin kuuluviin henkilöihin; edelleen kaikki, minkä tarkoituksena on herättää tyytymättömyyttä Preussin valtiossa ja Saksan liiton valtioissa sekä kiihottaa mieliä voimassa olevia valtiojärjestyksiä vastaan; kaikki yritykset perustaa maassa tai sen rajojen ulkopuolella puolueita tai laittomia yhdistyksiä tai esitellä suotuisassa valossa jossakin maassa toimivia puolueita, jotka toimivat yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi.”

Lisäksi tämä säädös määrää: että sanoma- tai aikakauslehtien julkaisijoiden on oltava tieteellisesti sivistyneitä ja muutenkin hyvin soveliaita, mistä syystä heiltä vaaditaan asianmukaisiksi katsotut todistukset opinnäytteistä ja nuhteettomuudesta; että kirjan kustantajaa rangaistaan, mikäli kirjoittaja ei ilmaise nimeään; että he ovat vastuussa sensuurin läpäisseestäkin kirjoituksesta, jos sisältö on laadittu niin ovelasti, että sensori ei ole käsittänyt sen tarkoitusta, mutta saavat muuten korvauksen, jos tuollainen kirja takavarikoidaan; että rangaistusasteikko ulottuu 6 kuukaudesta 2 vuoteen linnoitusvankeutta. Asianomistaja maksaa kirjojen sensuroinnista noin 12 ja sanomalehtien sensuroinnista 21 riikinkillinkiä painoarkilta siinäkin tapauksessa, että sensori ei hyväksy kirjoitusta. Ylin viranomainen sensuuriasioissa on ”Ministerium des Innern”, mutta poliittiset kirjoitukset ovat erityisesti ulkoasiain- ja teologiset kirkollisasiainministerin samoin kuin kaikki muut sisäasiainministeriön poliisiosaston valvonnassa. Berliinissä toimii lisäksi ”Ober-censur-collegium”, joka välittää ministeriölle maakuntien Oberpraesidiumien esitykset sensorinvirkoihin nimitettävistä henkilöistä, välittää sensoreille ministeriön kirjelmät ja muutenkin valvoo sekä heitä että ilmestyneitä kirjoituksia, joihin kiinnitetään asianomaisen ministerin huomiota, jos niihin sisältyy jotakin epäilyttävää.

Voidaan havaita, että tässä esitellyn kaltainen sensuurijärjestelmä antaa mahdollisuuden mitä ankarimpiin toimiin ja millaiseen sensoreiden mielivaltaan tahansa. Kaikki riippuu hallituksen suvaitsevuuden laajuudesta niin kuin painatusasioita koskevassa pakkokomennossa aina. Monet preussilaisten kirjoittajien Württembergissä, Badenissa ja osaksi Hampurissa ja Saksissakin painattamat Preussin ja Saksan oloja koskevat julkaisut todistavat, että Preussin hallitukseen ei tässä suhteessa nykyisin suurestikaan luoteta. Sanomalehtikirjallisuus ja poliittiset lentolehtiset ovat pahimmin uhattuina, ja niiden osalta asiat ovat tavallisesti kurjalla kannalla koko Saksassa. Samoin valtio-oikeus on ahtaisiin rajoihin suljettu tiede. Olojen paine on kuitenkin tuonut teologian alalle melkeinpä täydellisen painovapauden, mikä on ehkä hallituksen poliittisista syistä tekemä myönnytys keskustelun ohjaamiseksi pois poliittisista asioista. On kuitenkin myönnettävä, että viimeksi mainitultakin kannalta voi lukea sellaisia asioita, joiden kohdalla hämmästyneenä kysyy, miten ne ovat voineet välttää sensuroinnin. Mikäli ei eräistä viime aikojen yksittäisistä tapauksista voitaisi päätellä ankaruuden tiukentuneen, etenkin Preussissa, ei painovapauden tilaa niissä maissa, joissa ei ole olemassa perustuslaillisia valtioelämän muotoja, voitaisi perustellusti moittia. Perustuslaillisissa valtioissa se tuntuukin painostavimmalta, ja niissä manataan sensuuria alituisesti, kun Preussissa taas tunnutaan alistuttavan kohtaloon tyynemmin mielin. Sensuuri on kuitenkin vahingoittanut Saksan tiedettä vähemmän suoranaisilla kielloillaan kuin sillä pakolla, johon se on alistanut tiedemiehet; näiden on aina täytynyt olla varuillaan, ja he ovat näin myös joutuneet pysyttäytymään niissä abstraktioissa, joihin Saksan varhaisempien aikojen poliittiset olot ovat johtaneet sen tieteen, eivätkä he ole voineet saattaa teorioitaan varmemmalle pohjalle ja hedelmällisempiin tuloksiin johtaviksi suuntaamalla tutkimuksiaan olemassa olevaan todellisuuteen.

Edellä juuri todettiin, että Saksan tieteellisten teosten parhaimmisto tunnetaan ”ainakin nimeltä” germaanisten kansojen asumien maiden ulkopuolellakin. Saksalle tärkein osa sen tieteellisestä kirjallisuudesta, sen filosofia ja siihen liittyvä teologia, nimittäin tunnetaan tuskin paremmin kuin nimeltä Ranskassa ja Englannissa, maissa, jotka Saksan ohella edustavat tiedettä Euroopassa. Kun tarkastelee näiden maiden suhdetta Saksaan, johtuu myös muihin Saksan tiedettä koskeviin mietteisiin. Kirjoittaja tiivistää ne kolmeen väittämään, jotka ilmaisevat hänen käsityksensä mukaan Saksan tiedettä yleensä rasittavat puutteet.

1. Saksan tiede on esiintynyt tuskin millään tietämyksen alalla uudistavana voimana – jos jätetään sivuun itse uskonpuhdistus;

2. se on vaikuttanut sangen vähän romaanisten kansojen sivistykseen, kun Ranskan ja Englannin tieteellä on sitä vastoin ollut mitä suurin vaikutus germaanisiin;

3. se on vaikuttanut myös itse Saksan kansaan kutakuinkin välittömästi vain uskonpuhdistuksen välityksellä.

Näistä väittämistä ensimmäisen täydellinen todistaminen edellyttäisi kaikkien tieteiden historian läpikäymistä. Luonnonhistorian, fysiikan, kemian piirissä virike näiden tieteiden kaikkiin muodonmuutoksiin on lähtenyt muista maista kuin Saksasta. Samoin suurimmat lääkärit, jotka yhäkin tunnustetaan auktoriteeteiksi, suurimmat matemaatikot ja tähtitieteilijät ovat toimineet Saksan ulkopuolella, vaikka tässäkin maassa on esiintynyt suuria matemaatikoita, ei kuitenkaan sellaisia uudistajia kuin esim. Galilei, Newton, Lagrange ja Laplace olivat. Jopa filologia saa kiittää Italiaa klassisten kielten, Englantia ja Ranskaa itämaisten kielten tutkimuksesta, viimeksi mainittua erityisesti sanskritin ja koko intialaisen kirjallisuuden osalta. Historiantutkimus on kaikissa maissa kotimaista, ja sen asema tieteenä riippuu kaikkien kansakuntien keskuudessa vähemmän ulkoa saaduista vaikutteista kuin kansakunnan oman sivistyksen tasosta. Tällä alalla saksalaisilla on puolellaan kaksi etua mainittuihin kansakuntiin verrattuna, sitkeä paneutuminen tutkimustyöhön ja filosofinen sivistys. Lääketieteen, kansantaloustieteen ja tekniikan tutkimuksen alalla ranskalaiset ja englantilaiset, etenkin englantilaiset, ovat olleet edelläkävijöitä.

Kuka kuitenkaan tahtoisi kiistää sitä, että Saksan tiedemiehet ovat kaikilla näillä tieteenaloilla saaneet aikaan varsin paljon? Niiden sisäiset uudistukset, merkittävimmät oivallukset, jotka ovat muuttaneet niiden hahmoa, teoriat, joiden vaikutus on tuntunut kaikkialla Euroopassa, ovat etupäässä kuitenkin lähtöisin ranskalaisten, englantilaisten, italialaisten, jopa hollantilaisten ja ruotsalaisten parista. Saksalaiset ovat sitten kehitelleet kerran esitettyä ajatusta sen pikkupiirteisimpiin tarkennuksiin saakka, systematisoineet ja laajentaneet tieteellisen tutkimuksen piiriä. Nämä tieteet ovat kuitenkin osaksi kaikki samanlaisia kuin matematiikka, joka Voltairen sanojen mukaan ”laisse l'esprit comme elle le trouve” [jättää hengen koskemattomaksi]. Niiden vaikutus yksilön sivistykseen ei ole yhtä suoranainen kuin spekulatiivisten tieteiden. Yhdestä suusta sitä vastoin tunnustetaan, että saksalaiset ovat filosofian alalla kaikista kansakunnista korkeimmalla tasolla. Siitä syystä myös heidän niin dogmaattinen kuin kriittinenkin teologiansa on pitemmällä kuin samat tieteenalat muissa maissa. Mutta miten vähän vaikutusta niillä samoin kuin saksalaisella spekulaatiolla yleensäkin on ollutkaan muihin kuin germaanisiin kansakuntiin? Niin, Saksa on ollut enemmänkin riippuvainen englantilaisista ja ranskalaisista kuin nämä siitä niin valtiotieteen ja oikeustieteen kuin niiden sovellutustenkin, yhteiskuntajärjestyksen ja lainsäädännön, alalla. Saksalainen tiede on näilläkin aloilla jäljestä päin systematisoinut asioita ja esittänyt periaatteita, mutta tämä ei korvaa puutteita käytännön toteutuksessa, todellisuudessa, joka on ehtinyt korkeammalle kehitysasteelle maissa, joissa näitä syvällisiä periaatteita ei tunneta. Näin on yleensäkin saksalaisen spekulaation laita; se on Englannissa täysin tuntematonta, Ranskassa se on eräiden viime aikojen hajanaisten yritysten kautta tullut yleisluonteisimmilta pääpiirteiltään tunnetuksi saamatta kannattajia tai vaikuttamatta mitenkään merkittävästi ranskalaiseen filosofiaan. Bacon, Descartes, Spinoza, joista ensiksi mainittu on täysin määrännyt ranskalaisen ja englantilaisen, kaksi viimeksi mainittua saksalaisen filosofian suunnan, eivät olleet saksalaisia. Leibniz oli heidän oppilaansa. Vasta Kantista alkaen saksalainen spekulaatio on edennyt itsenäisemmin; se on kuitenkin ollut eristyksissä, vailla yhteyksiä maailmantapahtumiin, kun taas Ranskan ensyklopedistien järkeilyt, joita saksalaiset ehkä aiheellisestikin pitävät heikosti perusteltuina, ovat pääasiassa luoneet Euroopan sivistyksen nykyisen muodon ja uudistaneet itsensä Saksankin. Tai mistäpä viimeksi kuluneen puolen vuosisadan käytännön toimien runsauden piiristä voisi etsiä Kantin, Fichten ja Schellingin järjestelmien minkäänlaista vaikutusta?

Koko sivistyneen Euroopan tavoin Saksa oli ranskalaisen maun kahlehtima, ja Ranskan kaunokirjallisuus oli kutakuinkin omaksuttu Saksassa. Nyt tämä maa on kehittänyt oman kaunokirjallisuutensa, joka on erinomaista sekä runsaudessaan että sisäiseltä laadultaan. Sitä voidaan tuskin kuitenkaan sanoa kansalliseksi. Ainakin sen syntyä edelsi tutustuminen Englannin, Italian, Espanjan vanhempaan kirjallisuuteen, eikä sillä ollut mitenkään läheistä yhteyttä vanhaan saksalaiseen runouteen. Ja miten tuon asian laita sitten lieneekin, myöskään Saksan kaunokirjallisuus ei ole päässyt etenemään Englantiin eikä Ranskaan samassa määrin kuin nämä maat ovat myös tällä alalla vaikuttaneet Saksaan.

Yhteydessä edellä sanottuun on kolmas mainittu seikka, nimittäin se, että Saksan tiede on vaikuttanut myös vain vähän itse Saksan kansan sivistykseen. Luonnollisestikin tiede on täällä niin kuin muuallakin jossakin määrin sivistänyt kansaa osaksi lainsäädännön, osaksi teollisuuden kautta ja osaksi välittömästikin. Kuitenkin juuri ne tieteenalat, joilla Saksa on parhaiten kunnostautunut ja jotka vaikuttavat välittömästi yleiseen sivistykseen, spekulatiiviset tieteet, ovat olleet melkein täysin vailla kosketuksia kansakuntaan. Niin filosofia kuin teologiakin ovat olleet pelkästään koulukuntajärjestelmiä. Ne ovat jommassakummassa muodossaan hankkineet hallitsevan aseman yksittäisessä yliopistossa, jossa lahjakas mies on koonnut ympärilleen koulukunnan. Tämä on mahdollisesti päässyt tunkeutumaan muihinkin yliopistoihin tai kriittisen filosofian tavoin niihin kaikkiinkin, kunnes jälleen uusi koulukunta on tunkenut tieltään vanhan, vaikka tällä kaikella ei ole ollut minkäänlaista havaittavaa vaikutusta enempää valtioon kuin kirkkoonkaan. Westfalenin rauhan jälkeen tapahtuneet muutamat valtiosäännön muutokset ovat johtuneet ulkoisista oloista, ja Saksan eri valtioissa tapahtunut sisäisen järjestysmuodon kehitys on perustunut ulkoa saatuihin virikkeisiin ja ulkomaisiin esikuviin. Sen jälkeen kun Saksan protestanttisen kirkon symbolit oli kiteytetty lain muotoon, se oli lakannut ottamasta vastaan mitään vaikutteita tieteen taholta. Sikäläinen teologinen tiede ainakin on nykyisin niin etäällä kansanuskosta, että kirkon opin tieteeltä vastaanottamat vähäiset vaikutteet katoavat täysin näkyvistä verrattuina siihen kuiluun, joka erottaa niitä yhä.

Kaikki nämä ilmiöt johtuvat samasta yleisestä perussyystä, Saksan poliittisesta hajanaisuudesta ja saksalaisten tähän liittyvästä poliittisesta merkityksettömyydestä kansakuntana. On tunnustettava, että tieteellinen asennoituminen on Saksassa levinnyt yleisemmäksi kuin ehkä missään muussa maassa, että spekulatiiviset tieteet ovat Saksassa verrattoman paljon korkeammalla tasolla kuin Englannissa ja Ranskassa, että kansansivistys, niin pitkälle kuin sitä voidaan koulujen ja uskonnonopetuksen tietä edistää, kestää protestanttisessa Saksassa vertailun minkä muun maan kanssa tahansa, mutta tämä kaikki on Saksan kansakunnan poliittisen toiminnan vähäisyyden takia vaikuttanut ulkomaalaisiin suhteellisen vähän. Poliittisen kehityksen vähäisyys maan sisäisissä asioissa, jotka etenevät aina samaa tahtia kuin kansakunnan ulospäin suuntautuva toiminta, on samoin karkottanut tieteen elämän ja todellisuuden parista ja kehittänyt saksalaisesta spekulaatiosta abstraktioihin uppoutuneen, esoteerisen opin koulua varten todellisuuteen liittyvän ja sitä uudelleen muotoilevan maailmankatsomuksen sijasta. Toisaalta valtiomuodon ja toisaalta kirkon absoluuttisuus ovat katkaisseet tieteen kaikki yhteydet niihin. Tuollaisen Saksalle ominaisimman spekulatiivisen tieteen piirissä vallitsevan suuntautumisen pelkästään teoreettiseen oppineisuuteen voi varmastikin olettaa vaikuttaneen myös muihin tieteisiin, niin että niidenkin harjoittamisesta on tullut pikemminkin koulumaista kuin vapaata ja siltä ovat puuttuneet ne virikkeet, joita välittömämpi yhteys todelliseen elämään ja sen pyrkimyksiin antavat etenkin induktiivisille tieteille. Toisaalta tällainen asiaintila johtaa tieteen pakostakin abstraktioiden maailmaan ja rakentamaan totuuden valtakuntaa todellisuuden ulkopuolelle, varsinkin kun tämä kääntyminen todellisuudesta pois vastasi protestanttisuuden oppia maailman pahuudesta, ihmisen turmeltuneisuudesta ja pelkän uskon autuaaksi tekevästä voimasta. Niinpä saksalaisten mieltymys spekulaatioon ja uskonnolliseen pohdiskeluun perustuukin yhtä paljon valtion ja kirkon aikojen kuluessa saamiin muotoihin kuin jonkinmoiseen kansanluonteen omalaatuisuuteen, vaikka toisaalta ensiksi mainittu seikka taas on pakostakin yhteydessä jälkimmäiseen. Syyn ja seurauksen aineksia on tässä suhteessa kummallakin puolella niin kuin aina – riittää, mikäli edellä luonnostellut olojen piirteet todetaan todenmukaisiksi sillä perusteella, että ne ovat järkevässä suhteessa toisiinsa.

Kun on päästy tällaiseen käsitykseen Saksan tieteen suhteesta eurooppalaiseen sivistykseen ja sivistykseen yleensä sekä erityisesti sen suhteesta Saksan poliittisiin ja uskonnollisiin instituutioihin ja niiden varassa olevaan kansansivistykseen, voitaisiin pitää johdonmukaisena sen kaikkien pyrkimysten tuomitsemista tyhjäksi abstraktisuudeksi, harhaksi, jolla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen ja joka siitä syystä kuolee pois hedelmää tuottamatta. Jos kuitenkin myönnetään, että spekulatiivisuus on Saksan tieteen luonteenomainen piirre, että tieteen voidaan sanoa merkitsevän Saksan kansakunnalle kaikkea, niin että muut kansakunnat tunnustavat tämän kansakunnan olemassaolon vain tieteen ansiosta ja se itsekin näkee kansallisen ominaislaatunsa toteutuvan tässä, merkitsisi tuollainen olettamus väitettä koko germaanisen sivistyksen tuhoutumisesta, sen edustajahan Saksa on. Huomautamme vain siitä germaanisen kulttuurin säilymiseen kohdistuvasta uhasta, joka on syntynyt slavismin tunkeutumisesta tähän asti ensiksi mainitulle kuuluvana pidetylle alueelle. Saksalaisten hallitsijahuoneiden alaisuudessa elävien ja germaaniselle kulttuurille valloitettuina pidettyjen slaavilaisheimojen herännyt kansallishenki on aivan viime aikoina rajusti säikäyttänyt ajattelevia ihmisiä Saksassa. Nämä heimot, joiden hallussa on Itämeren ja Adrianmeren välinen alue, todella ovatkin niin voimakkaita, että aikanaan ne varmasti vapautuvat sekä poliittisesta että tieteellisestä riippuvuussuhteestaan Saksaan, etenkin kun Venäjän mahti pakostakin suosii tätä vapautumista. Silloin nämä kansakunnat kuitenkin vain valloittavat takaisin sellaista, mikä niille oikeuden mukaan kuuluu. Tämä vapautuminen koituisi vaaraksi germaanisen kulttuurin säilymiselle vain siinä tapauksessa, että tämä jatkaisi edelleen samalla pelkästään sisäänpäin suuntautuvalla linjalla, joka on tähän saakka ollut sen koko perusluonne, vaikuttamatta millään tavoin Saksan poliittiseen tilaan niin sen sisäisissä asioissa kuin sen suhteissa Eurooppaan. Vuosisatojen aherrus ja pyrkimykset eivät voi kuitenkaan valua hukkaan ja tietämyksen, joka on tulosta kokonaisen kansan historiasta, täytyy myös kehittyä tietämykseksi ja todellisuudeksi tämän kansan keskuudessa eikä jäädä vain opiksi, jota sen kouluissa opetetaan.

Kirjoittaja kuvittelee Saksan sivistyksen jatkuvan tästä eteenpäin suunnilleen seuraavasti: sen spekulatiivisen ajattelun ilmaisema väittämä, ”että se mikä on todellista on järjenmukaista”, luonnehtii tätä kehitystä. Mitä abstrakteinta tietä, ajatuksen syvämielisimpien yhdistelyjen kautta, tiede on ohjattu suuntautumaan todellisuuteen, joka nähdään kaiken totuuden syvimmäksi perustaksi. Ei olekaan ihme, että eräällä taholla on havaittu tällainen oppi oikealla hetkellä ilmaantuneeksi suojelemaan olemassa olevaa todellisuutta, aivan kuin se olisi paras mahdollinen ja siinä ilmenisi jo järjenmukaisuuden toteutuminen. Tähän asiaan liittyi vain muuan mutta, jota ei ole harkittu asianmukaisesti, nimittäin se seikka, että mikään auringon alla ei ole pysyvää ja että vain jokaisen muodon katoavaisuus, kaiken olemassa olevan kehittyminen, prosessi, on järjenmukaista todellisuutta. Kun tämä ”mutta” kuitenkin on havaittu, tämä seikka on aiheuttanut hälyä ja levottomuutta, vaikka siihen on itse asiassa tuskin aihetta. Eihän kaiken katoavaisuus kuulu sellaisiin ilmiöihin, jotka voidaan estää. Oppi, joka vaatii ainoastaan vanhan hävittämistä, eroaa sitä paitsi jonkin verran siitä, jonka opetuksen mukaan olemassa olevan todellisuuden järjellinen käsittäminen, sen olemuksen ja sen päämäärän ymmärtäminen, on oikea keino sen kehittämiseksi.

Saksan hallitukset ovat kuitenkin tähän saakka kavahtaneet tuollaista ymmärtämistä, valtiomuodon pysyvän sisällön punnitsemista, ja tuoreimmat merkit osoittavat, että näin asiat jatkunevatkin. Tutkimus nyt kuitenkin kerta kaikkiaan joutuu selvittelemään todellisuutta, ja saksalainen spekulatiivinen ajattelu on tästä syystä suuntautunut siihen henkisen todellisuuden piiriin, joka on sille avoinna, kirkkoon, sen instituutioihin ja oppeihin. Tällä alalla on yleisen mielipiteen mahti protestanttisen kirkon piirissä jo murtanut kirkon vaatimukset, että sen dogmeja olisi pidettävä lain veroisina, sekä toisaalta pakottanut valtiollisen sensuurin sallimaan vapaan keskustelun uskonnon asioiden alalla. Kukaan ei voi olla näkemättä, millainen vaikutus tuollaisella keskustelulla ja sen seurauksilla pakostakin on kansan yleiseen sivistykseen, kun se kohottaa kansan tietoiseksi oikeudesta uskonasioiden vapaaseen tutkimiseen. Tuollainen tutkimustoiminta ei myöskään voi johtaa väkivaltaisiin kumouksiin lähtiessään siitä, että olemassa olevalla todellisuudella on oikeutensa pelkästään olemassaolonsakin perusteella. Kun tämä sisäinen vapaus tiedostetaan ja koetaan todelliseksi, seuraa myös ulkonainen vapaus valtiossa, ja vain tuollaisesta kansan läpäisevästä kansallisesta tietoisuudesta voi eri valtioiden kiinteämpi yhdistyminen saada alkunsa ja Saksan kansakunta omana kokonaisuutenaan saada poliittista merkitystä. Tämä taas kohottaa Saksan kirjallisuuden ja koko germaanisen sivistyksen sellaiseen vaikutusvaltaiseen asemaan, joka niille Euroopan tulevaisuudessa kuuluu.

Myös Saksan hallitusten vähintäänkin pontevasti esittämä ja sikäli kuin voidaan päätellä myös todellinen vallankäytön ylin ohje – että kansa on sivistyksen avulla tehtävä suuremman poliittisen vapauden arvoiseksi – osoittautuisi näin jollakin tavoin merkitykselliseksi ja totuudenmukaiseksi. Eihän tällä sivistyksellä nimittäin voi silloin olla muuta toiminta-aluetta kuin uskonnollinen, hengen sisäisen vapauden alue. Tuollainen sisältäpäin lähtevä kehitys on myös sopusoinnussa Saksan ainoan ja suuren uudemmassa historiassa suorittaman maailmanhistoriallisen teon, uskonpuhdistuksen, kanssa. Vaikka Ranska on kulkenut päinvastaista tietä, se näyttää olevan matkalla samaan päämäärään. Siellä on poliittisesta vapaudesta käsitetty vain se, minkä madame Staël sanoo: ”L'esprit public, qu'on attend pour permettre la liberté, ne sauroit resulter, que de cette liberté même” [Yleinen henki, jonka odotetaan sallivan vapauden, voi olla vain samaisen vapauden tulosta], mutta aivan viime ajat näyttävät osoittavan, että positiivisen vapauden tarve uskonnon alalla on alkanut tuntua sielläkin, vaikkakin yritykset tietyn uskonnollisen katsomuksen ja poliittisten vapausaatteiden yhdistämiseen ovat olleet kutakuinkin karkeita. Sellainen uskonnonvapaus nimittäin, joka merkitsee vain erilaisten uskonnollisten käsitysten suvaitsemista, on pelkästään negatiivista; jotta uskonnollinen vapaus toteutuisi yhteiskunnan yksilöiden kohdalla eikä olisi vain ilmaistu ajatus, tyhjä sana sen lainsäädännössä, on tarpeen, että tälle auktoriteetin vallasta riippumattomalle perustalle kehittyy positiivinen uskonnollinen tietämys. Ranskan eteneminen tätä tietä, poliittisen vapauden kautta uskonnolliseen vapauteen, selittyy siitä, että siellä kehitettävä uskonnollinen järjestelmä on ollut katolisuus eikä protestanttisuus. Viimeksi mainittu kantaa henkistä vapautta omassa itsessään, ensiksi mainittu ei.

Saksan tieteen nykyinen suuntaus puhuu tässä hahmotellun kehityksen puolesta paremmin kuin mikään muu. Kiinnostus uskontoa kohtaan on siellä yleensäkin lisääntymässä ja Ranskasta tuotu libertinismi on nostattanut vastavaikutuksen, joka on seurausta spekulatiivisen ajattelun asettumisesta uskontoa puolustamaan, ja spekulatiivinen ajattelu on samoin tätä nykyä täysin suuntautunut käsittelemään uskonnollisen tietämisen ongelmia. Sen on tässä yhteydessä täytynyt ottaa kriittinen tutkimus avukseen pitääkseen kentän avoimena itselleen, ja Straussin tunnettua evankeliumien kritiikkiä voidaan pitää tämän negatiivisen suuntauksen päätepisteenä. Kyseessä voi olla vain sen seikan osoittaminen, että historiallinen todistelu ei riitä antamaan tietoa yliaistillisesta. Mitä kriittinen tutkimus sitten pystyneekin jälleenrakentamaan, se joutuu kuitenkin tyytymään alisteiseen asemaan, joka sille tällä kentällä kuuluu, ja näin kysymys uskonnollisten perinteiden totuussisällöstä on siirretty spekulatiivisen ajattelun alueelle.

Saksassa on tuskin ketään ajattelevaa teologia, joka ei havaitse, miten etäällä tiede nyt on sekä kirkon opista että kansanuskosta. Yhtä yleisesti ei kuitenkaan pohdita, miten ne pitäisi saada sopusointuun, ja vielä harvemmilla on rohkeutta tarkastella oloja sellaisina kuin ne todella ovat. Saksan nykyistä tiedettä, vuosisatojen mittaisen kehityksen tulosta, jonka korkeaa tasoa saksalaiset itse pitävät heimonsa ja maansa kunniana ja joka kaikkien on tunnustettava germaanisen kulttuurin omalaatuisimmaksi luomukseksi, tätä tiedettä ei voida heittää menemään Euroopalle ja Saksalle hyödyttömänä kasvihuonekasvina, joka soveltuu vain kaunistamaan kirjallisuudenhistorian herbaariota. Asiat eivät voi myöskään jatkua ikuisesti tähänastiseen tapaan eikä tiede voi etääntyä aina vain kauemmaksi elämästä ja todellisuudesta. Sellainenhan sotii koko nykyajan pyrkimystä vastaan, pyrkimystä kaikkien sivistystä sisäisesti erottelevien muurien purkamiseen, ei niiden korottamiseen. Toisaalta kaiken jatkuessa entisellään Saksan kansakunnan tulevaisuus ja Saksan itsenäisyys joutuisivat vaaraan. Jos nimittäin kansan keskuudessa ei nykyisin ole kansallista tietoisuutta eikä tulevaisuuskaan kohota kansaa sen tasolle, mikä tapahtuisi herättämällä uskonnon alueella tunne ihmisen olemassaolon korkeammasta tarkoituksesta jo tässä elämässä, tunne hengen vapaudesta ja samalla harrastus yhteiskunnan yleisiä asioita, valtiota ja yhteistä isänmaata kohtaan, jonka olemassaolosta yksittäisen valtion itsenäisyys riippuu, on vaikea nähdä, mitä takeita Saksalla olisi kyvystään torjua mahdollinen maahantunkeutuminen tai vain epäitsenäinen riippuvuus ulkomaalaisista. Ja jos siihen jouduttaisiin, maan tiedekin menettäisi pakosta kaiken itsenäisyytensä ja vetäisi sortuessaan mukaansa koko germaanisen kulttuurin. Mitä paremmin käsittää Saksan tieteen suuriarvoisuuden sinänsä, sitä selvemmin havaitsee, että se kuuluu ihmiskunnalle eikä kouluun ja että se voi ensiksi mainitun kannalta saada merkitystä vain sisältymällä kansakunnan yleiseen tietoisuuteen ja kohottamalla kansakunnan niin uskonnollisessa kuin poliittisessakin mielessä sen nykyisestä Euroopan kannalta merkityksettömästä asemasta. Mitä syvemmin aavistaa, mitä se voi saada aikaan ihmiskunnan hyväksi tekemällä ihmishengen tietoiseksi itsestään, sitä lämpimämmin varmastikin toivoo sille tällaista kehitystä. Eikä kai toive, että tämä kehitys on pian tapahtumassa, voi pettää?

 

 

LIITE. MATKAN TALOUS

 

Matka tarjoaa tietysti yhtä runsaasti tilaisuuksia rahanmenoon kuin oleskelu kotimaassakin, mikäli tuota harvinaista tavaraa on tarpeeksi ja sitä syytää ympärilleen mielellään. Erona on vain se seikka, että tuhlari voi matkalla tyydyttää taipumustaan suuremmaksi hyödyksi itselleen – jos hän niin haluaa. Koska tämä tahto kuitenkin tavallisesti puuttuu, olisi ruudin haaskausta kirjoittaa tähän viisaita neuvoja, joita kukaan ei noudata. Sitä vastoin on runsaasti sellaisia ihmisiä, jotka mielellään tekisivät hyödyttävän matkan, mutta eivät kukkaronsa niukan sisällön takia usko saavansa sitä kunnialla loppuun. Heitä varten kirjoittaja liittää tähän muutamia luotettavia tietoja matkakustannuksista Saksassa. Kirjoittaja ei tässä yhteydessä suorita laskelmiaan samalla tavalla kuin useimmat, jotka uskottelevat muille, kuinka halvalla muka voidaan matkustaa, vaikka he itse ovat käyttäneet rahaa kaksi tai kolme kertaa esittämänsä summan, – nämä herrat, joiden viesti on: ”Sinä olet koira, ja se voi elää sillä ja sillä hinnalla.” Kirjoittaja on toisin kuin he itse kokeillut, eikä vain uteliaisuudesta, vaan pakon ajamana, sitä elämisen ja matkustamisen tapaa, jota hän tässä kuvaa ja jota ei toki suinkaan voida sanoa niukkuudessa ja kieltäymyksissä elämiseksi.

Jos matkustaa kautta vuoden sillä tavoin, että viipyy vain pari viikkoa kullakin paikkakunnalla, matka Saksassa käy kalliiksi ja maa on tuollaista matkaa varten liian pieni eli koko vuotta ei tarvita sen näkemiseen. Tuolla tavalla matkustaessaan ei myöskään opi tuntemaan oloja samalla tavoin kuin viipyessään tietyillä tärkeimmillä paikkakunnilla pitempään ja kulkiessaan niiden väliset taipaleet nopeasti. Siten matkustaa myös halvemmalla. Ero käy pian selvästi ilmi tuonnempana seuraavista tiedoista. Samoin on jätettävä kotiin kaikki pohjolan kestikievareissa välttämättömänä pidetty mahtailu ja komenteleva sävy; voi nimittäin olla varma siitä, että saa tavalla tai toisella maksaa huvinsa, jos leikkii suurta herraa. Hyödytöntä on kuitenkin myös erityisen tuttavallisuuden osoittaminen majatalonisännälle, hovimestarille (”Ober­kellner”) jne., sillä sen jälkeen saa tavallisesti osakseen vain piittaamattomampaa kohtelua. Tässä tapauksessa oikea keskitie on esiintyä alusta asti kokeneena rauhallisena matkalaisena ja elää kaikkialla aivan kuin asuisi omassa talossaan, ottaa kaikki kohteliaisuudesta suoritetut palvelukset vastaan oikeutenaan vaatimatta pakolla sellaista, minkä ehkä voi katsoa jääneen lyödyksi laimin. Lisäksi on omaksuttava paikkakunnan tavat ja elettävä niin kuin useimmat ihmiset, jotta saisi osakseen parhaan kohtelun. Jos haluaa olla kuin englantilaiset, jotka haluavat kaikkialla elää Englannissa, saa maksaa englantilaisten taksan mukaan; kaikella, mikä poikkeaa tavallisesta järjestyksestä, on nimittäin myös epätavallinen hinta.

Ja jotta nyt pääsisimme pääasiaan ilman pitempiä esipuheita, on kaupungissa, jossa aikoo viipyä pitempään, viisainta hankkia yksityismajoitus ensimmäisen majatalossa vietetyn yön jälkeen. Berliinissä, Wienissä ja Münchenissä on talojen ovilla kaikkialla ilmoituksia ”huoneita vuokrattavana”, ja parissa tunnissa voi löytää sopivan ja siistin asunnon. Berliinissä maksetaan majataloissa vähintään 20 hopeagroschenia, Wienissä 40 konventiokreuzeria, Münchenissä 30 reiniläistä kreuzeria huoneesta päivältä. Berliinistä voi kuitenkin saada yksityismajoituksen 5 taalarilla kuussa, Wienissä 5–6 floriinilla ja Münchenissä 7 floriinilla. Tällaisilla hinnoilla ei huoneita tietenkään saa kaupungin parhaista osista, joista on yleensäkin vaikeaa löytää huonetta kuukaudeksi. Berliinissä voi kuitenkin majoittua esim. Königsstadtiin lähelle ”lange Brückeä”, Wienissä Leopoldstadtiin, Mariahilfiin, St. Ulrichiin, Josefstadtiin, puolustusvyöhykkeen lähistölle, Münchenissä Maksimilianinaukion ympäristöön tai Karlstorin ulkopuolella sijaitseviin esikaupunkeihin, koska kaupungin keskikohtaan on joka tapauksessa vain lyhyt matka. On myös aihetta huomauttaa siitä, että Berliinin majataloissa hinnat ovat kutakuinkin yhtäläiset, mutta Wienin paremmissa majataloissa maksetaan ainakin 1 floriini ja Münchenissä nimellisarvoltaan saman verran reiniläistä rahaa. Lyhyeksi ajaksi majoittuu Berliinissä hyvin ”König von Portugaliin”, Wienissä ”Goldener Lammiin”, Münchenissä ”Augsburgerhofiin” tai Karlstorin ulkopuolella sijaitsevaan ”Stachus-Garteniin”, joissa edellä esitetyt hinnat pätevät. Hankkimalla yksityismajoituksen säästää vuokrasäästön ohella melkein sen hinnan verran juomarahoissa. Lisäksi silloin on täysin vapaa päättämään aterioistaan, emmekä liioittele väittäessämme, että tämän yksinkertaisen tempun avulla pystyy näissä kaupungeissa elämään puolet tai kaksi kolmannesta halvemmalla. Mitään etua ei siinä menetä. Yksityistaloissakin saa tavallisesti kahvia ja kevyen illallisen, vaatteiden harjauksesta huolehditaan niissä vähäistä korvausta vastaan, ja huoneet saattavat olla aivan yhtä siistejä kuin tavallisessa majatalossa. Jos joutuu vanhan sydämellisen räätälinvaimon hoiviin niin kuin kirjoittaja Berliinissä, saa lisäksi osakseen hyvää huolenpitoa aivan kuin olisi haaksirikkoinen. Dresdenissä saa yksityismajoituksen samaan hintaan kuin Berliinissä; myös pienestä sangen sievästä majatalosta ”Stadt Freibergista” saa kuitenkin huoneen 10 ”hyvällä” groschenilla päivässä. Mikäli haluaa viipyä jossakin vähemmän tärkeässä kaupungissa, niistä ei yhtä helposti löydä kiireessä huonetta yksityistalosta; yliopistokaupungeissa voi tässä tarkoituksessa aina kääntyä yliopiston pedellin puoleen, jolla aina on tiedossaan kaupungin vuokraisäntien tarjouksia.

Kun olemme saaneet katon päämme päälle, on varmaankin saatava ruokaa mahaan. Berliinissä voi syödä varsin hyvän päivällisen 10 hopeagroschenilla joko viinikellareissa tai kahviloissa, joissa tähän hintaan tarjotaan neljä ruokalajia. Jos haluaa tyytyä kahteen ruokalajiin ja suureen lasilliseen olutta (”Weissbier”), voi kahviloissa selviytyä päivällisestään 6–7 hopeagroschenilla. Samaan ja vieläkin huokeampaan hintaan syö myymälöissä, joissa myydään ”feine Fleischwaren”, mikä nimitys tarkoittaa mitä herkullisimpia kylmiä liharuokia. Niissä sekä kahviloissa voi halutessaan tilata kaikkia ruokalajeja myös puoliannoksina. 'Unter den Lindenin” varsinaisissa ravintoloissa saa sitä vastoin maksaa ainakin 20 hopeagroschenia, ja majataloissa (joissa matkalaiset asuvat) maksetaan table d'hôtesta [isännän pöytä, ravintolan ateria, jota varten on sama ruokalista kaikille vieraille] tavallisesti 1/2 taalaria. Näissä paikoissa on sitä paitsi melkeinpä pakko juoda viiniä, joka on Pohjois-Saksassa kuten Ruotsissakin kallista ja huonoa. – Kahvikupillinen maksaa kotona yksityistaloissa 2, sveitsiläisessä konditoriassa 3 hopeagroschenia ja teekupillinen 4–5 hopeagroschenia. Jos näin ollen laaditaan seuraava laskelma:

vuokra 5–6

päiväateriat 15

kahvi ja tee 10

pyykki ja vaatteiden harjaus 4

 

nousevat kuukauden välttämättömät menot 35 taalariin. Teatteri on Berliinissä kallista huvia, mutta 20 taalarin kuukaudessa pitäisi riittää siihen ja muihin ylimääräisiin menoihin, etenkin kun tavanmukaiset matkat Potsdamiin ja Charlottenburgiin ovat hyvin huokeita. Jos matkalainen ei joudu viipymään Berliinissä opintojen tai jonkin muun erityisen tehtävän takia, kuukausi on riittävä aika kaiken näkemisen arvoisen näkemiseen, ja oleskelusta siellä selviää näin ollen suunnilleen 150 riksgäldsriksillä. Jos viipyy pitempään ja voi tehdä työnsä asunnossaan, voi summaa alentaa ainakin 120 riksiin kuukaudessa tilaamalla päiväateriansa kotiin ja säästämällä ylimääräisissä menoissa. Dresdenissä hinnat ovat yleensä hieman halvempia kuin Berliinissä.

Wienissä elämä on joka suhteessa huokeampaa. Siellä on kuitenkin otettava lisäksi huomioon kaksi menoerää, nimittäin viinin ja musiikki-iltojen kustannukset. Myös jäätelöt ja kylvyt houkuttelevat kuumina kesäpäivinä. Musiikki-iltojen pääsymaksut ovat merkityksettömiä, 8–10 kreuzeria, mutta tavallisesti noudatetaan enemmistön esimerkkiä, syödään illallinen ja juodaan puoli pullollista viiniä. Kaikkialla Wienissä syödään à la carte, annokset maksavat 10–16 konventiokreuzeria, ja erinomaista viiniä, valkoista itävaltalaista ja punaista unkarilaista (”Ofneria” tai ”Vöslaueria”) saa 24 kreuzerin hintaan pullolta. Sitä tarjoillaan sekä majataloissa että viinikellareissa myös puoli ja neljäsosa pulloa kerrallaan (”Seidel” ja ”halber Seidel”). Täkäläisissä viinikellareissa voi syödä erityisen hyvin edulliseen hintaan, koska niissä tarjoillaan harvinaisiakin herkkuja puolina annoksina ja viinistä saa parhaita laatujakin kunnollisesti sinetöidyissä neljänneksen pulloissa. Neljännespullollinen harvinaislaatuisinta tokaijia (”Tokayer-Essenz”) maksaa 48 kreuzeria. Teen joutuu täällä jättämään ja pysyttelemään kahvin parissa, jota täällä juodaan kaikkina päivän aikoina 8 kreuzerin hintaan lasilta. Kun Wienissä ei kuitenkaan ole muuta tekemistä kuin taidekokoelmien tutkiminen ja teattereissa ja julkisissa huveissa käyminen, voi kuukausi siellä tulla helposti yhtä kalliiksi kuin Berliinissäkin. Oleskeluaikaa voidaan kuitenkin lyhentää 2–3 viikkoon, vaikka silloin ei pidäkään lyödä maalauskokoelmia laimin yhtenäkään päivänä, jona ne ovat avoinna. Välttämättömistä menoista selviytyy 35 floriinilla kuussa, mutta 1 floriini päivää kohti ylimääräisiin menoihin ei ole täällä liian suuri summa, jos haluaa olla mukana, kuulla, nähdä ja nauttia. Vaikka petollisuutta ei tarvitsekaan pelätä laskuttamisen yhteydessä, voi silti olla hyödyksi muistaa, että hinnat ilmaistaan tavallisesti ”Scheineinä” eli ”Wiener Währungina”, jonka 1 floriini vastaa 2/5 floriinia eli 24 kreuzeria konventiorahassa. Jos hintavaatimuksissa ei ilmoiteta rahalajia, voi muukalainen aina pitää selvänä, että tarkoitetaan Scheinejä. Jos hän erehtyy, ei häntä ainakaan voida siitä syyttää.

Oleskelu Münchenissä tai missä tahansa Baijerin, Württembergin tai Badenin kaupungissa on hyvin halpaa. Münchenissä voi mainitussa ”Stachus-Gartenissa” tai jossakin kahvilassa syödä päiväateriansa 18 reiniläisellä kreuzerilla. Table d'hôte -ateria maksaa 24–30 kreuzeria. Täällä ei pidä arkioloissa ajatella viiniä eikä teetä, vaan on pitäydyttävä oluessa. Kunnollista viiniä saa nimittäin vain parissa viinikellarissa, joissa ruokaileminen taas on kalliimpaa. Sen sijaan ruoka-annosta ja kahta ”Schoppenia” olutta voidaan pitää illallisen aiheuttamina kiinteinä kustannuksina. Näin menetellen kuukausi ei maksa enempää kuin 30 reiniläistä guldenia eli vähemmän kuin 50 riksgäldsriksiä. Münchenissä ei sitä paitsi nykyisin teatterikaan houkuttele, eikä siellä voi parhaalla tahdollaankaan keksiä mitään muuta säädyllistä aihetta ylimääräisiin menoihin. Olut on ainoa ylellisyys, ja se on otettu huomioon jo edellä esitetyssä laskelmassa.

Mikäli matkustaa yleiseen tapaan Berliinin kautta Dresdeniin, Wieniin ja Müncheniin, ei reitti luullakseni ole paras mahdollinen, etenkään jos matka ei ulotu Saksaa pitemmälle. Pitkähkö viipyminen ensiksi mainituissa kaupungeissa, jotta oppisi hieman tuntemaan kieltä ja maan oloja, käy ensinnäkin kovin kalliiksi, ja jollei osaa kieltä hyvin eikä tunne tapoja eikä maan yleistä tilannetta ei lyhyemmästä oleskelusta saa irti kaikkea, mikä pitäisi saada. Siitä syystä näyttää järkevämmältä oleskella ensin jonkin aikaa pienemmällä paikkakunnalla, missä voi vähinkin kustannuksin hankkia tarpeelliset esitiedot sekä opiskelemalla että hankkimalla tuttavuuksia ja joissa mahdollisuudet tällaiseen seurusteluun ovat paremmat kuin suurkaupungin vilinässä, jonka keskellä kaikki elävät sekä laajempien yhteyksien piirissä että eristyneempinä. Jos matkustaa Saksaan vain kuuntelemaan luentoja ja täydentämään akateemisia opintojaan, on selvää, että useimmilla tieteenaloilla parhaat opettajat ovat Berliinissä. Jos matkan päätarkoituksena on aineiston kokoaminen itsenäistä teosta varten ja samanmielisten kokeneiden miesten neuvojen ja myötämielisyyden hankkiminen tämän työn edistämiseksi, on samoin selvää, että oleskelupaikan määrää sen toiminnan luonne, johon on päättänyt voimansa käyttää. Helposti voi kuitenkin myös havaita, että tuollaista myötämielisyyttä saa helpommin osakseen paikassa, jossa muukalaisten virta on vähäisempi, ja jo tästä syystä näyttäisi alkuvaiheen oleskelu jossakin pienemmässä yliopistossa olevan tiedemiehelle edullisinta. Kirjoittaja on valmis monestakin syystä ehdottamaan tuollaisessa tapauksessa Bonnin, Heidelbergin tai Tübingenin valintaa tai ajan jakamista noiden kolmen yliopiston kesken. Baden ja Württemberg lienevät oikeustieteen, tilastotieteen ja kansantaloustieteenkin tutkijoiden kannalta paras ympäristö, jossa voi hankkia yleiskuvan tilanteesta Saksassa näillä aloilla. Ja pitkähkö oleskelu läntisessä ja lounaisessa Saksassa miellyttää varmasti jokaista luonnon rikkauden ja viehättävyyden sekä kansanluonteen suuremman rakastettavuuden takia; lisäksi asiaan vielä vaikuttaa oleskelukustannusten alhaisempi taso, kuten edellä on todettu.

Mainituista kolmesta yliopistokaupungista Tübingen on halvin ja Bonn kallein paikkakunta. Kalleus merkitsee kuitenkin vain sitä, että huoneen voi saada 4 taalarilla kuukaudessa, opiskelija-aterian 6 hopeagroschenilla jne. Tübingenissä maksetaan parhaastakin ateriasta vain 15–18 kreuzeria. Reininviiniä ja hyvää neckarilaista saa pullon 20–24 kreuzerilla. Puoli Schoppenia = neljännespullo viiniä on tavallinen ja päivittäinen tilaus. Sanoaksemme asian lyhyesti vakuutamme, että Bonnissa voi elää hyvin 30 taalarilla, Tübingenissä yhtä monella reiniläisellä guldenilla ja Heidelbergissä hinnalla, joka asettuu näiden keskivaiheille. Huoneen vuokraaminen kuukaudeksi saattaa kuitenkin olla hankalaa, koska jokainen talonomistaja vuokraa huoneensa mieluimmin koko lukukaudeksi.

Jos matkan aikana haluaa pysähtyä jokaiseen kaupunkiin katsoakseen sen kirkkoja tai välttyäkseen yöllä matkustamisen epämukavuuksilta, saa varautua pitämään kukkaroa kädessään koko ajan. Menot näyttävät toki kasvavan vain yösijan hinnan, juomarahojen, tavarat postiasemalta pois ja sille takaisin kuljettavan kantajan palkkion verran. Itse asiassa jokaisen päivän hinta kuitenkin nousee tuolla tavalla meneteltäessä kaksin- tai jopa nelinkertaiseksi siitä, mitä joutuu maksamaan lähimmässä määräpaikassaan yksityismajoituksessa saatuaan taloutensa järjestykseen. Jos siis ei tiedä paikkakunnalla olevan jotakin erityisen merkittävää nähtävyyttä, tekee viisaimmin, jos ei viivy pitempään kuin ne 2–3 tuntia, jotka postivaunujen pysähdys tavallisesti kestää merkittävimmissä kaupungeissa lähtö- ja pääteaseman välillä. Pari, jopa kolmekin yötä kestää toki mukavissa postivaunuissa. Preussissa voi ns. ”Personenpostin” vaunuissa matkustaa 6 hopeagroschenilla peninkulmaa kohti, mutta pikapostin vanuissa, ”Eilwagenissa”, hinta on 9–10 hopeagroschenia; hintojen ero jää kuitenkin niin merkityksettömäksi, että ensiksi mainittujen lähtöä ei suinkaan kannata jäädä odottelemaan, jos jälkimmäisillä pääsee heti matkaan. Jos sen sijaan sattuu pääsemään Personenpostin mukaan turhaan odottelematta, ei pidä jättää tilaisuutta käyttämättä, vaikka vaunut eivät olekaan aivan yhtä mukavat. Siinä tapauksessa saa vastineeksi ilon keskustella vaihteeksi käsityöläisten, pikkukauppiaiden ym. kanssa, jotka eivät tosiaankaan ole mielenkiinnottomimpia tuttavuuksia, kun haluaa tietoja maasta. Siellä, missä Thurnin ja Taxisin posti vielä toimii, vastaavat Personenpostia diligenssit, jotka on kuitenkin varustettu huonommin. Samanlaisia ovat Itävallan postilaitoksen ”Gesellschafts”-vaunut. Ensiksi mainituissa kyyti maksaa noin 20 reiniläistä kreuzeria, jälkimmäisessä suunnilleen saman verran konventiorahaa peninkulmalta, vaikka hinta hieman vaihtelee maakunnittain. Badenin, Württembergin ja Baijerin pikapostin kyyti maksaa 1/2 reiniläistä guldenia ja Itävallassa, jossa näihin vaunuihin otetaan vain neljä matkustajaa, hieman yli 1/2 konventiofloriinia. Matkustaminen ei ole yhtä mukavaa, jos Itävallassa käyttää (10 kreuzerin hintaan peninkulmalta) yksityisen diligenssilaitoksen ”Stell”- tai ”Gesellschafts”-vaunuja. Tuollaista matkaa kannattaa kuitenkin yrittää Prahan ja Brnon välillä sekä seikkailumielessä että saadakseen tilaisuuden tutustua kansaan. Tiedot näistä kustannuksista lukija kuitenkin löytää jokaisesta hyvästä matkaoppaasta, varmimmin ne kertoo ”Reichards Passagierer”, jonka kymmenes painos on ilmestynyt ranskaksi Berliinissä 1840. Tutkimalla postikarttaa voi sen avulla helposti laskea matkakustannukset. Pikapostin kyydissä pääsee vuorokaudessa tavallisesti eteenpäin 20 Saksan peninkulmaa. Jos tämän matkan kyytimaksun arvioi 11 1/2 Ruotsin bankoriksiksi ja elantokustannukset 2 1/2 bankoriksiksi, voi todeta, että pikapostin kyydissä peninkulma maksaa noin 1 riksgäldsriksin, ja uskoaksemme tämä laskelma vastaa todellisuutta varsin hyvin. Matka erikoispostin kyydissä tulee aina kalliimmaksi, vaikka neljä henkilöä jakaisikin kustannukset keskenään, ja vuokra-ajuria, ”Lohnkutscheria”, käytettäköön vain erityisen kauniilla seudulla ja lyhyehköllä matkalla. Paitsi sitä seikkaa, että vuokra-ajurin vaunuissa on aina epämukavaa ja ahdasta, käy matka vaatimansa pitemmän ajan takia yhtä kalliiksi kuin postikyyti, ja hidas kulku käy hyvin ikäväksi.

Höyrylaivamatkat ovat aina sekä halvempia että mukavampia kuin maamatkat. Reinillä voi matkustaa Kölnistä Mannheimiin 5 1/2 taalarilla tavallisella paikalla suuressa salongissa, Tonavalla Regensburgista Wieniin 20 konventiofloriinilla ensimmäisen luokan ja 12 floriinilla 40 kreuzerilla toisen luokan salongissa, jota sopii empimättä käyttää. Reinillä ei mielellään tee pikamatkaa, ja siitä syystä toimii viisaimmin, jos lähettää tavaransa edeltä Bonnista Mainziin tai päinvastoin ja pitää mukanaan vain yöpymistarvikkeet sisältävän pussin tai vielä mieluummin vain pienen matkalaukun, jota voi ujostelematta kantaa mukanaan patikkaretkellä. Noin varustautuneena voi helpommin nousta maihin ja palata laivaan myös niissä monissa pysähdyspaikoissa, joissa matkustajia kuljetetaan veneillä, sekä tehdä patikkaretkiä niin halutessaan, ja lisäksi säästyy myös tavaroiden silmälläpidon vaivalta, niitä kun otetaan laivaan ja luovutetaan laivasta ilman kuittia ja ne saattavat siitä syystä helposti kadota, eikä myöskään joudu huolehtimaan niiden kuljettamisesta laivaan ja laivasta pois. Kun viipyy vain muutamia tunteja paikkakunnalla, on myös harmillista joutua esimerkiksi maksamaan ateriastaan 15 hopeagroschenia, mutta juomarahoina tarjoilijalle ehkä 5 ja tavaroiden kuljettamisesta 8–12 eli käyttämään näihin kahteen menoerään yhtä paljon kuin olisi joutunut maksamaan illallisesta ja yösijasta (20–24 hopeagroschenia). Matka Reinillä on joka tapauksessa varsin kallis, pelkästään siitä syystä, että se on vain matka. Matkalipun hinnan lisäksi saa laskea kuluttavansa joka päivä vähintäänkin 2 taalaria, vaikka mikään erillinen maksu ei olekaan erityisen suuri, ja lisätä vielä 4 taalaria viikkoa kohti paremmista viineistä sekä tutustumisesta moniin merkillisiin nähtävyyksiin. Jos matkalla viipyy kolme viikkoa, hinnaksi tulee suunnilleen 150 riksgäldsriksiä. – Tonavalla matkustettaessa asiat ovat aivan toisin. Mikään paikkakunta ei siellä ole erityisen houkutteleva, ja höyrylaivavuoroja on vain kaksi viikossa, joten matkaa ei mielellään keskeytä nousemalla välillä maihin. Jokea alas matkustetaan Regensburgista Wieniin kahdessa päivässä ja silloin yövytään Linzissä, jonne saavutaan ensimmäisenä päivänä niin varhain, että valoisana vuodenaikana ennättää vielä nähdä kaupungin ja sen ympäristön. Matkustettaessa jokea ylöspäin sama matka vaatii kuitenkin neljä päivää. Kummassakin tapauksessa laivamatka on halvin mahdollinen yhteys.

Rautatiet, joista radat Berliinistä Leipzigiin ja Dresdeniin, Münchenistä Augsburgiin ja Frankfurtista Mainziin osuvat turistin reitille, alentavat matkakustannuksia sekä siitä syystä, että matkan hinta on melkein puolet huokeampi kuin postikyydissä, että matkan nopeuden ansiosta. Kukaan, jolla on niukasti rahaa, ei liene niin epäviisas, että ostaisi paikan ensimmäiseen luokkaan, joka ei ole muita edullisempi paitsi siinä suhteessa, että yleisö on valikoitunutta. Jos sää on kaunis ja tyyni, ovat kolmannen luokan etuina vapaa näköala ja raikas ilma, vaikka istuin onkin kovempi ja vaunuun tulee hieman tomua; ja aina tuntee tietynlaista tyydytystä, kun on sysännyt syrjään lapsellisen turhantärkeyden, jollainen tavallisesti on pohjoismaalaisen rasituksena tällaisissa tilanteissa. Rautatiematka on yleensä epämiellyttävä melun ja tärinän takia.

Vanhan säännön mukaan on majoituttava niihin majataloihin, joissa on väkeä eniten; nämä nimittäin ovat tavallisesti parhaita – kun verrataan hintaa laatuun. Paras suositus on etenkin kauppiaiden ja yleensä liikemiesten viihtyminen paikassa. Joillakin paikkakunnilla tuollaiset majatalot ovatkin hienoimpia. Suurissa kaupungeissa ja seuduilla, joilla liikkuu paljon huvimatkailijoita kuten Reinin varsilla, hienoimmat majatalot on kuitenkin tietysti suunniteltu palvelemaan vain rahaylimystöä. Siitä syystä pettää itseään pahoin, jos arvelee saavansa parhaan vastineen rahoilleen majoittumalla hienoimpiin majataloihin, vaikka toisaalta ei kannata valita mitättömimpiäkään, joissa tavallisesti saa vain maksaa huonosta tavarasta yhtä kalliisti kuin paremmasta paremmissa paikoissa. Samoin kuin on viisainta valita majapaikat, joissa on runsaimmin asiakkaita, on niissä myös viisainta noudattaa talon ja sen vieraiden tapoja. Jos esimerkiksi arvioi table d'hôten liian kalliiksi ja tilaa ennakolta pari ruokalajia, niistä saa yleensä maksaa yhtä paljon kuin table d'hôten viidestätoista tai kahdeksastatoista. Kaupungissa, jota ei vielä tunne, on myös parasta aina syödä ateriansa majatalossa, jossa itse asuu. Vielä vähemmän on syytä postikyydillä matkustettaessa ryhtyä omiin tilauksiin niillä asemilla, joilla aterioidaan tai juodaan kahvia. Siellä on nimittäin kaikki järjestetty etukäteen tietyn taulukon mukaisesti, eikä siitä mielellään poiketa, ja niinpä sielläkään ei pysty saamaan säästöä aikaan. Sitä paitsi erikoistilausta saa odottaa, niin että tiukan paikan tullen ei ehkä edes ehdi syödä tilaamaansa annosta, ennen kuin postitorvi määrää lopettamaan aterian. Tuollaisiin pieniin yrityksiin tuntee helposti houkutusta, koska saksalaiset ovat todellisia suursyömäreitä, ja pakostakin tulee ajatelleeksi, että vähempikin voisi riittää. Erityisen tarpeettomalta tuntuu aamuisin niin sanottu kahviannos, 3 kupillista sekä voita ja leipää, joka maksaa 6 ja joskus 8 hopeagroschenia. Mutta jos tilaa sen sijaan kupillisen ja leipää, voi hyvinkin saada vastauksen, ettei kahvia eikä teetä myydä kupeittain. Jos taas haluttu juoma tuodaan ja sen mukana yhtä paljon lämmintä maitoa sekä pari leivänviipaletta, hinta saattaa olla 5 hopeagroschenia siitä riippumatta, käyttääkö maidon ja leivän hyväkseen vai ei. Iltapäivisin sitä vastoin saa kaikkialla kahvia kupeittain. Samoin aamuisin eräissä Etelä-Saksan osissa, aina yksityismajoituksessa ja tavallisesti höyrylaivoissa. Asia näyttää merkityksettömältä, mutta 15–18 riksiä kuussa aamukahvista on suuri menoerä. Tottuneet matkalaiset eivät siitä syystä useinkaan juo kahvia lainkaan. Kun kyseessä on viini, on niillä paikkakunnilla, joilla sitä yleisesti juodaan, parasta pitäytyä majatalojen ”Tischweinissä” sekä Reiniltä etäännyttäessä juoda mieluummin punaviiniä kuin happamampaa valkoviiniä.

Juomarahat ovat aina kiusallinen asia. Matkaoppaat suosittelevat, että Reinin varsilla annettaisiin ”Oberkellnerille” 5 hopeagroschenia ja vaatteiden harjauksesta huolehtivalle ”Hausknechtille” 2 1/2, jos talossa on yövytty vain yksi yö. Jos viivytään 2–3 päivää, maksetaan kaksinkertaisesti jne., ja koko viikosta saanee pulittaa kokonaisen taalarinsa edelliselle ja puolikkaan jälkimmäiselle toimenhaltijalle. Tämän taksan mukaan voi maksaa kaikkialla Saksassa, eteläosassa ehkä hiukan vähemmän. Jos syö talossa vain yhden aterian, juomaraha jää riippumaan hinnasta ja – vaihtorahasta. Jos sopii jättää groschen tai pari kolmekin, ne ovat tervetulleita; jollei, ei minkäänlaista tyytymättömyyttä ilmaista. Etelä-Saksassa voidaan rahaolojen ansiosta antaa hyvin pieniä summia, ja wieniläinen tarjoilija kumartaa syvään jo 4–5 kreuzerista. Kun viipyy samalla paikkakunnalla pitkään ja käy usein samassa majatalossa, on parasta maksaa runsaammin vain pari kertaa, mutta vaatia muulloin vaihtorahat täsmällisesti. Teekupillisesta, illallisesta jne. ei anneta juomarahaa lainkaan, jollei paikassa käydä useita kertoja. Jos ottaa periaatteekseen maksaa juomarahoja vain majapaikassaan, se käynee päinsä, eikä silloin lyö laimin sen enempää kuin useimmat alkuasukkaatkaan. Etenkään Münchenissä ja pienissä yliopistokaupungeissa ei juomarahoja anneta melkeinpä milloinkaan. Berliinissä tarjoilijat ovat yleensä niin töykeitä, etteivät he mitään ansaitsekaan. Kutsuilla yksityistaloissa on sen sijaan aina maksettava 1/2 taalaria, 1/2 guldenia tai suunnilleen saman verran sille palvelijalle, joka ojentaa takin, näyttää valoa portailla poistuttaessa tai muuten kumartaa eteisessä.

Kirjoittaja lisää näihin hintatietoihin, että niiden mukaan laskettu vuoden oleskelu Saksassa tulee kalliimmaksi kuin kirjoittajan samanmittainen viipyminen siellä, vaikka laskettaisiin neljä kuukautta halvimpien paikkojen, Badenin ja Württembergin osalle. Niinpä hän ei uskokaan, että mitään on arvioitu liian alas sellaista matkalaista ajatellen, joka kuluttaa rahaa matkustaakseen eikä matkusta kuluttaakseen rahaa.

Seurustelutavat ovat Saksassa, etenkin maan pohjoisosissa suunnilleen samat kuin Ruotsissakin. Useissa tapauksissa ei kuitenkaan olla yhtä tarkkoja pikkuseikoista. Oppineiden luona voi käydä tervehdyskäynnillä mihin aikaan päivästä tahansa, ja myös vierailupuku on vapaa, eikä frakki ole näitä käyntejä varten välttämätön. Naistenkin luona vieraillaan tilaisuuden tarjoutuessa bonjourissa. Usein ylioppilas ei omistakaan frakkia, mutta tämä ei estä häntä edes käymästä tanssiaisissa, vaikka tanssimaan hän ei voikaan mennä. Suurissa juhlamenoissa Württembergin nuoren kruununprinssin muuratessa Tübingenissä uuden yliopistorakennuksen peruskiven koko ylioppilaskunta esiintyi paraatissa asunaan bonjour ja ylioppilaslakki. Vain marssin johtajat komeilivat mustassa frakissa, valkoisissa housuissa, sotilassaappaissa ja kolmikolkkahatussa ja heidän adjutanttinsa samettitakissa sekä kaikki ne, joilla oli juhlassa tehtäviä hoidettavanaan, varusteinaan mustan ja karmiininpunaisen (Württembergin värit) kirjava vyö ja käyräsapeli. Tarjoilupaikoissa jokainen maksaa puolestaan, eikä niissä koskaan näe pidettävän kutsuja. Yksityistaloihin kutsutaan tavallisesti illalla. Päiväateria edellyttää suurempaa juhlallisuutta. Ensiksi mainitut tilaisuudetkin sujuvat Berliinissä samoin kuin Ruotsissa paitsi sitä, että suloista punssia ei tarjota teen ja illallisen välissä. Etelä-Saksassa kutsut sitä vastoin alkavat klo 8 tai puoli 9, ja seurue istuutuu heti aterialle, ja pöydässä istutaan, kunnes arvokkain vieras eli muukalainen, jonka kunniaksi kutsut on järjestetty, nousee ylös, jolloin hän ja kaikki muutkin vieraat tarttuvat heti hattuihinsa ja poistuvat. Tietämättömänä tästä tavasta kirjoittaja pidätteli kerran seuruetta pöydässä yli puolen yön, mikä merkitsi sangen suurta poikkeamaa hyvästä järjestyksestä oppineen isännän talossa, jossa pyritään olemaan nukkumassa jo ennen yhtätoista. Pohjois-Saksassakin poistutaan heti aterian päätyttyä. Monilla paikkakunnilla vallitsee sellainen merkillinen tapa, että jokainen puhdistaa keittolusikkansa tarkoin ja panee sen pöydälle myöhempää käyttöä varten – käytäntö, josta isoäitimme ovat vaivojaan säästämättä totuttaneet meidät luopumaan. Kohteliaisuus vaatii pyytämään, että sisään astuva henkilö laskee heti hattunsa käsistään, ja vielä kohteliaampaa on ottaa se hänen kädestään itse. Nainen ei koskaan ojenna kätöstään, koska sellainen teko loukkaisi säädyllisyyttä. Muutenkin on syytä olla hyvin varovainen harkitessaan, mitä heille sanoo. Aivan vähäistä huolimattomuutta voidaan pitää sopimattomana tytön korvien kuultavaksi. Kirjoittaja kysyi Münchenin residenssissä aivan viattomasti eräältä württembergiläiseltä tytöltä, eikö hän tuntenut jaloissaan hiukkasen tanssinhalua nähdessään tanssisalin seinille maalattujen freskojen ihmisryhmät, mutta tytön äiti nuhteli häntä heti ja huomautti, että sangen kukoistava tytär oli vain viisitoistavuotias. Oppineiden rouvat eivät sen sijaan loukkaannu turhista, vaikka oppinut keskustelu saattaisikin eksyä alueelle, jota muuten suojaa salaisuuden verho. Kirjoittaja näki Berliinissä tästä hupaisan esimerkkitapauksen todistaessaan väittelyä siitä, onko järki synnynnäinen vai hankittu ominaisuus, jolloin asiaa pyrittiin selvittämään niin kauas taaksepäin kuin mahdollista. Perhe-elämä tuntuu yleensä Saksassa niin kuin Ruotsissakin olevan puhdasta ja tahratonta lukuun ottamatta tunnettuja oloja suuremmissa kaupungeissa ja ylhäisimmissä piireissä. Muukalainen voi odottaa saavansa myös perheiden piirissä osakseen sydämellisyyttä ja myötämielisyyttä, saattaapa tuttavuuden jatkuessa hieman pitempään saada joltakin perheenemännältä todella äidillistä huolenpitoa sekä sanoin että teoin. Miehetkin ovat ”Biedermanneja”, mutkattomia, rehtejä ja sydämellisiä ja pitävät yleensä asiansa joka suhteessa hyvässä järjestyksessä. Ruotsin vaaleiden tytärten iloista avomielisyyttä ja rakastettavaa viehkeyttä ja sen myötä ihastuttavaa ruotsalaista seurusteluympäristöä ei Saksasta kuitenkaan tapaa. Tämän todistamiseksi kirjoittaja viittaa kuusikymmenvuotiaan saksalaisen vapaaherra Strombeckin teoksessaan ”Reise in Schweden und Dänemark” ilmaisemiin mielipiteisiin. Ja esittäessään tämän rehellisen ylistyksen pohjolan kaunottarille kirjoittaja toivoo jossakin määrin hyvittävänsä pitkän jaarittelunsa ruuasta ja kahvista. Jos hänellä vain yleensä olisi hyviä toiveita kauniiden huulten myöntävästä vastauksesta, hän vannoisi juhlallisesti tässä ja nyt, että hän luopuu ainiaaksi puuttumisesta keittiöasioihin millään tavalla.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: