Uutisia
H:gistä kuultu huhu Ruotsin Kuninkaan kuolemasta on osoittautunut täysin perättömäksi, kun Tukholmasta on nyt saatu tammikuun [p.o. helmikuun] 9. päivältä uutisia, joiden mukaan korkean potilaan sairaudessa on tammikuun 30. päivän jälkeen tapahtunut käänne parempaan suuntaan. Hänen Majesteettinsa on 1. helmikuuta valtuuttanut Kruununprinssin käyttämään Kuninkaan täyttä valtaa maaliskuun 1. päivään saakka, jolloin H. M. antaa asiasta uuden määräyksen.
Englanti. Kuningatar on avannut parlamentin 1. helmikuuta puheella, jonka merkittävin osa koskee Irlantia. Siinä mainitaan, että on asetettu toimikunta tutkimaan Irlannin maanomistuslakeja, ja parlamenttia kehotetaan harkitsemaan Irlannin vaalilakia vaalioikeuden ulottamiseksi laajemmalle kreivikunnissa.
Ranska. Monsieur Salvandy, joka ei halunnut edustajainkamarin vastausadressissa esittää hallitukselle kohteliaisuuksia, vaikka oli itse suurlähettiläänä Sardiniassa, on vapautettu tästä virastaan. Vaiteliaisuus on suurlähettiläälle hyve. Hra Salvandy-parka vaikeni sävyisästi Torinossa, mutta halusi ottaa vahingon takaisin Pariisissa. Vahingokseen hän ei puhunut saman asian puolesta, jonka puolesta hän vaikeni – nimittäin hallituksen asian.
Saksa. Täällä maristaan suunnitelmasta, joka tähtää monenlaisten rasittavien tutkintojen vaatimiseen ylioppilailta. Ehdotus kuuluu lähteneen valistuneesta Preussista. Siellä aiotaan siis vasta nyt muuttaa yliopisto kouluksi ja pitkäpartaiset ylioppilaat pikkupojiksi. Kylläpä siellä ollaan ajasta jäljessä!
PS Kuopio. Eilisessä postissa on saapunut varma tieto täkäläisen lukion avaamisesta ensi elokuun 24. päivänä, josta lähtien laitoksen tarpeisiin myönnetyt rahavarat ovat käytettävissä.
Porvoosta kerrotaan, että kaupunkiin on perustettu kivipaino, joka on aloittanut toimintansa painamalla kaupunginlääkärin muotokuvan. Seuraavina järjestyksessä ovat varmaan hänen potilaansa. Tuollainen laitos on varsinainen kuolemattomuuden temppelin pääsylippujen myymälä. Kunpa Porvoossa ei laiminlyötäisi tilaisuutta.
Turussa on tämän kuun 20. päivänä ollut pakkasta 38 astetta, ja Mustialan maatalousoppilaitoksessa on vasaroitu elohopeaa. Kuopiossa ei siis kyetä tuottamaan edes pakkasta yhtä paljon kuin muualla Suomessa. Mutta yhtä varmasti kuin kirjapaino pystyy saamaan aikaan numerot 4 ja 0 saamme varmaankin ensi viikolla pakkasta hieman yli 40 astetta – miten paljon yli, sitä emme voi kovin tarkasti ryhtyä määrittelemään.
–––––––––––––––
Eräs viimeisessä postissa tullut kirje kertoo, että monet helsinkiläiset ovat pitäneet erästä Saiman kuutosnumeron sukkeluutta pääkaupunkia halventavana. Uskallamme vakuuttaa, että tällainen tunne voi aiheutua vain väärinkäsityksestä. Me pilailimme Helsingfors Tidningarin kustannuksella, koska se niin omahyväisesti omii leijonan osan kaikista käsiinsä saamista ajatuksista ja arvioi niitä vain omatekoisella puntarillaan. Koko teidän yhteisöänne vastaan suunnattuna tällainen pilailu olisi ollut törkeää ja olisikin ansainnut oikeamielisten ihmisten ärtymyksen. Toivomme myös, ettei lukijan koskaan tarvitse löytää Saimasta mitään muita ihmisiä halventavaa, intoilevat he sitten miten tahansa vallitsevia olosuhteita vastaan tai niiden puolesta.
–––––––––––––––
Eikö olekin merkillistä, miten avioliittoilmoitukset lisääntyvät? Pian ne vievät Saiman ensimmäisen palstan kokonaan. Monista ehkä näyttää siltä, ettei lehdessä voi parempaa sisältöä ollakaan. Onkin tietysti totta, että sellainen palsta todella sisältää ”suomalaisia tarkoitusperiä”. Myöskin muoto on kaunein mahdollinen – kauniiden purppurahuulten sanoma ”kyllä”. Jospa ilmoitus saisikin kuulua näin: ”Neiti N. on rakastavasti suostunut kaikkiin herra –neuvos, ritari, tohtori N:n rohkeisiin pyyntöihin”. Mutta toisaalta on surullistakin näin luetteloida maan kaikki kauniit neidot, toinen toisensa perään, menetettyjen joukkoon – nimittäin poikamiehiltä menetettyjen. Kunpa meidän 35 astetta kylmä isänmaamme olisi vain yksi ainoa paikka Italiassa – silloin he eivät olisi kokonaan menetettyjä!
Kuopio
Karkauspäivänä paukkui nurkissa 35 asteen pakkanen. Maaseudulta kerrotaan jäsenten paleltumisista ja täällä kaupungissa on yksi ihminen kuollut pakkaseen, tosin juovuksissa. Tämä kuulostaa varmasti siltä, kuin juopumus olisi täällä hyvinkin tavallinen asia. Niin ei kuitenkaan ole.
Erittäin harvoin näkee savolaisen talonpojan ottavan liikaa väkeviä. Karjalassa tämä pätee kuulemma vieläkin paremmin. Parhaiten asian saattoi todeta markkinoilla. Kansanpaljous toreilla ja kaduilla oli niin hiljainen, että katselijasta ja kuuntelijasta se tuntui milteipä kamalalta. Ainakin iloista puheensorinaa odottaisi kuulevansa. Jonkinlaisen poikkeuksen teki vain se tori, jolla tehtiin hevoskauppaa. Mutta sekin sujui niin siivosti, etteivät edes syksyllä istutetut puut vahingoittuneet, vaikka niiden suojana oli vain jokunen keppi. Heti pimeän tultua – ja se tulee markkina-aikaan, 16. tammikuuta noin neljältä iltapäivällä, kaduilla ei ollut sen enempää ihmisiä kuin rauhallisimpana arkenakaan – ja heidät on todella äkkiä laskettu.
Saima onkin tähän asti unohtanut kertoa täällä harjoitettavasta merkittävästä hevoskaupasta. Tänne kerääntyy kauppiaita kaikkialta Suomesta, Pietarista ja muualtakin Venäjältä. Viime markkinoilla myytiin suuri määrä hevosia 500–900 ruplalla kappale. Ne kaikki ovat talonpoikien kasvattamia ja hoitamia ravureita, vahvarakenteisia ja kestäviä, mutteivät erityisen kauniita eivätkä tulisia. Hyvien puolten täytyy kuitenkin olla ylivertaisia, koskapa niistä näin hyvin maksetaan. Ja pääasiahan on, että ne tuovat tänne köyhään maankolkkaan sievoisen summan rahaa.
Naiset ja pelastuslaitokset
Neiti Bremer ja Helsingfors Tidningar ovat vedonneet kauniimman sukupuolen hellään sydämeen niiden köyhien lasten puolesta, jotka niin ruumiillisen kuin henkisenkin huolenpidon puute helposti johdattaa rikoksen poluille. Jos mekin nyt uskaltaudumme kohottamaan äänemme näiden auktoriteettien rinnalla, niin sanomme ainoastaan: parempi sekin kuin ei mitään.
Kaikki nämä yhdistykset, Englannin Raamattuseurasta tukholmalaiseen Köyhien ystäviin ovat yhtä kehnoa tilapäislaastaria jäsentensä omalletunnolle kuin vähäinen apu kärsivälle ihmiskunnalle. Ne antavat hyvän tilaisuuden harjoittaa laupeutta loisteliaasti ja rahojen kanssa.
Englanti tarjoaa tunnetusti Euroopalle esimerkin koko maailmalle tarkoitettujen hyväntekeväisyyslaitosten perustamisesta. Raamattuseuran työhön käytettäviä rahasummia voi köyhässä maassa vain hämmästellä. Englannista käsin harjoitetaan lähetystyötä, sieltä työskennellään orjien vapauttamiseksi, vankiloiden uudistamiseksi, pelastuslaitosten perustamiseksi ym. Mutta samalla kun Englannissa näin ponnistellaan maailman parhaaksi, tietämättömyys, puute ja rikollisuus kasvavat omassa maassa. Lordi Ashley jätti vuonna 1843 parlamentille aloitteen, jossa hän vaati toimenpiteitä epäkohtien korjaamiseksi. Hänen laskujensa mukaan Englannissa ja Walesissa on 2 070 000 ihmistä, joiden opetus on julkisten koulujen varassa, mutta kouluihin mahtuu vain 858 900 oppilasta. Hänen mukaansa Birminghamissa vuoden aikana pidätetyistä 5 550 ihmisestä 2 710 oli sekä luku- että kirjoitustaidottomia. Manchesterin 16 000 pidätetystä näitä oli 4 618. Eräs muutamia vuosia aikaisemmin parlamentille jätetty selvitys osoittaa, että rikosten määrä Englannissa ja Walesissa kasvoi vuosina 1821–28 kolmanneksella. Erään vankilan 530 vangista 447 ei pysty lukemaan ainuttakaan kirjaa. Erään ojennuslaitoksen 846 asukista 294:llä ei ollut mitään käsitystä uskonnosta ja 490 ei tuntenut Vapahtajan nimeä. Erään tehtaan 610:stä 16–18 -vuotiaasta lapsesta 43 ei tuntenut kirjaimia lainkaan ja 292 ei osannut lukea muuta kuin aapisen – Tällaista on siis omassa maassa samaan aikaan kuin kerskaileva englantilainen anteliaisuus nyt esittäytyy myös Suomessa.
Neiti Bremerin tunteelliset kehotukset eivät toki pyrkine yhtä maailmanlaajuiseen toimintaan. Mutta pohtikaamme kiihkottomasti, mitä mainituilla pelastuslaitoksilla voitaisiin saada aikaan. Tukholmassa on esim. Prinssi Kaarlen laitos, joka elättää joitakin kymmeniä lapsia. Siellä on ”Hellän äidinhoivan edistämisseura”, jonka puitteissa kaikki ylhäisiksi mainitut osoittavat kristillistä rakkauttaan jakamalla muutamia tuhansia riikintaalareita vuosittain. Siellä on ”Köyhien ystävät”, jotka päättävät jokaisen kokouksensa pitoihin ja alamaisiin maljoihin. Mutta rikokset lisääntyvät ja kylminä talviöinä kerääntyy 500–600 asunnotonta kurjimusta heitä varten pystytettyihin parakkeihin.
Sanalla sanoen: tällainen hyväntekeväisyys on kerskailevaa muttei tehokasta. Jo tällaisen hyväntekeväisyyslaitoksen hallinto kuluttaa melkoisen osan sen määrärahoista, sitä suuremman, mitä pienemmästä hankkeesta on kysymys. Jos jotain todella tahdotaan tapahtuvan, niin sitoutukoot ne hellämieliset, jotka tätä tarkoitusta varten liittyvät yhteen, kukin kasvattamaan yhden turvattoman lapsen omassa äidillisessä hoivassaan. Se tosin antaa heille työtä ja vaivaa, jollaisesta he muuten selviävät muutamalla ruplalla. Se vähentää toiminnan hohtoa. Ehkä se tuottaa enemmän kustannuksiakin. Mutta jos esim. 300 helsinkiläistä naista tekisi tällaisen sitoumuksen, saataisiin luultavasti aikaan kymmenen kertaa enemmän kuin yhden pelastuslaitoksen avulla.
Mutta vielä yksi asia. Inhimillisestä heikkoudesta johtuu, että jokainen antaa mieluummin itse almun kuin maksaa valtiolle verotuksessa määrätyn summan vähäosaisten auttamiseen. Ja kuitenkaan yksityisen toimenpiteet eivät voi saada aikaan läheskään sitä mitä hallituksen. Mutta hallituksen toimistakaan pelastuslaitosten perustaminen ei ole yhtä arvokasta kuin toimenpiteet, jotka auttavat omistamatonta väestöä ansaitsemaan itse elantonsa. Olemme jo rohjenneet viitata erääseen sellaiseen keinoon, jota maassamme ei vielä ole kokeiltu, nimittäin käsiteollisuuden tukemiseen. Aiomme toiste perustella sitä käsitystämme, että nykyiset laillista suojelua ja irtolaisuutta käsittelevät säädökset eivät kenties edistä köyhemmän yhteiskuntaluokan itsenäistä toimeentuloa ja että sama pätee jossain määrin myös kuntien huoleksi jätetyn köyhäinhoidon suhteen.
Näpäys
Helsingfors Tidningar on ollut todella sukkela ja sen vuoksi voi antaa anteeksi paljon, senkin ettei ole enää puhuttu ”suomalaisista tarkoitusperistä”, mikä olikin odotettavissa. Lienee siis kohtuullista, että lehti jättää nuo sanat pois tilausilmoituksestaan.
Mutta kun Saima on kerran päässyt niin pitkälle, että arvoisat kollegat alkavat viljellä sukkeluuksia happamien ilmeiden sijaan, niin voisi olla aika sanoa vakava sana. Hän voi myös odottaa tulevansa ymmärretyksi.
Saima on nimittäin omasta mielestään sanonut jokseenkin selväksi, miksei maassamme hänen näkemyksensä mukaan voi olla minkäänlaista kirjallisuutta ja miksi myös sanomalehtien sisältö on ”ei paljon mitään”. Jos arvoisat kollegat eivät halua kiistää esitettyjen syiden olemassaoloa, niin miksi he niin kovin koettavat kiistää seuraukset? – Onko loukattu turhamaisuus niin suurta, että se haluaa kieltää sellaisen, mitä kenenkään valistuneen ihmisen ei luulisi epäilevän. – Haluaako tämä surkea turhamaisuus sitten pitkittää Suomen kirjallisuuden nykyistä tilannetta? Haluaako se oman pikkumaisen huvinsa vuoksi saarnata nykyisyyden erinomaisuutta ja toivooko se siten voivansa tukahduttaa kaikki toiveet paremmasta?
Onko tämän turhamaisuuden niin vaikeaa myöntää että ”jokainen lehdenjulkaisija on teollisuudenharjoittaja. Nyt hän tarjoaa huonoa tavaraa, koska parempaakaan ei ole ja koska yleisö sitä lajia haluaa.” Merkilliseltä se meistä tuntuisi. Ainakin Saiman tunnustus, ettei sillä ole mitään tarjottavaa, on tullut täydestä sydämestä. Yleisö, joka on todennut Saiman teollisuuden ystäväksi, ei myöskään epäile lainkaan hänen omaa teollista luonnettaan. Hänen mieltänsä pahoittaa vain Saiman tilaajia tarkoin laskevien kollegoiden loukkaantuminen siitä, että hanke on taloudellisesti onnistunut jokseenkin hyvin. Hän tosin ajattelee myötätuntoisena sitä suurta ja hukkaan heitettyä vaivaa, jonka yleisö on hänen vinojen riviensä lukemisessa saanut nähdä. Mutta eipä hän ole mitään luvannutkaan, kaikkein vähiten ”suomalaisia tarkoitusperiä”.
Vielä Saima myöntää mielellään Helsingfors Tidningarille, että hänen toimituksensa on kokematon vasta-alkaja ym. sanalla sanoen ymmärrykseltään, arvostelukyvyltään, ohjelmaltaan ja luonteeltaan ”pelkkä lapsi”. Mutta hän toivoo, ettei siitä koskaan tulisikaan sellaista ukkoa, joka antaa huonon kelvata vain peitelläkseen omaa kehnouttaan. Ja kaikille kollegoilleen hän sanoo avoimesti, että luettakoon hänen toimituksensa sitten ”nuoriin kirjailijoihin” (”lapsiin”), tai ”lahjakkaampiin” kuuluvaksi, niin hän pitää näitä puheita naurettavina. Tämän hän sanoo vain säästääkseen samaiset kollegat kaikenlaisilta henkilökohtaisuuksilta.
