Saima nro 7, 13.2.1845

Tietoka dokumentista

Tietoa
13.2.1845
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kuopio

Täkäläisessä lukiossa vietettiin eilen juhlapäivää, jona molemmat vakinaiset lehtorit, herrat Zitting ja Collan, pitivät lehtorin virkanimityksen saamisen yhteyteen kuuluvan puheen. Lehtori Zitting puhui latinaksi kreikan kielen murteista ja lehtori Collan, joka on nykyisin myös lukion rehtori, puhui ”opiskeluista ja kurista lukioissa”. Samassa tilaisuudessa asetettiin virkaansa myös saksan kielen opettaja, kirkkoherra Wallenius.

Kun nyt käsittelemme kaupungin juhlatilaisuuksia, meidän lienee myös mainittava kaikkea juhlallisuutta häiritsevästä laulamisesta paastonajan ruotsinkielisissä jumalanpalveluksissa. Vuoden muina pyhäpäivinä esilaulajaa ei tarvita urkujen soidessa ja urkurin johtamaa koulunuorison laulua kuuntelee nautinnokseen ja mielenylennyksekseen. Rukouspäivinä ja paastonajan sunnuntaipäivinä koululaiset kuten kukaan muukaan eivät kuitenkaan pysty seuraamaan esilaulajan epätahtista vapaan mielikuvituksen leikkiä. Emme tiedä, millä oikeudella seurakunnan lukkari antaa toisen hoitaa tuota virkaa tai jättää se hoitamatta, ja joskus tällä toisellakin on sijainen; näyttää kuitenkin siltä, että aivan aiheellisesti voidaan vaatia, ettei seurakunnan esimiesten pitäisi sallia kenen tahansa siihen halukkaan meluamalla häiritä yleistä jumalanpalvelusta. Meluamiseksihan tuollaista laulamista on sanottava.

–––––––––––––––

Helsingfors Tidningar on kertonut lukijoilleen, että kesällä lehteä ”toimitti” joku muu kuin toimitus, mistä syystä ”H. T:n toimituksella ei ole mitään osuutta” siihen, mitä H. T:n palstoille kesällä ”toimitetaan”, että lyhyesti sanottuna kesäisin toimitus ei ole toimitus eikä H. T. ole H. T., lehti ei ole oma itsensä, vaan toinen lehti. Vielä on kertomatta, miten lehti ja sen toimitus ovat sidoksissa toisiinsa talvisin. Mahtaako sitä silloin toimittaa toimituksen vai jonkun ”toisen käsi”, joka toimittaa, vaikka ei kuulu toimitukselle? Onko toimitus talvisin toimitus itse vai joku muu? Lyhyesti sanottuna: onko yleensä olemassa jokin Helsingfors Tidningar vai näkeekö yleisö näkyjä koko vuoden?

 

Ylellisyys ja tuonti

Borgå Tidning on alkaneena vuonna kiinnostunut kansantaloudesta ja yleiseksi hämmästykseksi käsitellyt sitä täysin itsenäisesti. Tässä yhteydessä lehti on erityisesti halunnut antaa Saimalle tarpeellista opetusta ja sen arvoisa vierustoveri mielipiteiden alalla, Helsingfors Tidningar, on kiiruhtanut ylistämään lehden erinomaisia oivalluksia ja lahjakkuutta myös tällä alalla. Helsingfors Tidningarilla olikin siihen täysi syy, koska B. T. oli tarpeeksi sääliväinen kertoakseen sille erään asian, jonka muutoin kaikki tietävät mutta jota H.T. ei kahdessa eri artikkelissaan kyennyt selvittämään eli että Ruotsin rahaa ei tule Suomeen niinkään ruotsalaisten kanssa käytävän kaupan seurauksena vaan siksi, että suomalaiset kauppiaat lunastavat Tukholmassa muualta ulkomailta saamansa vekselit.

Mutta pääasiasta, viennin ja tuonnin suhteesta puhuttaessa ei kukaan asiaa tunteva voi antaa B. T:n pikku artikkeleille muuta arvoa kuin että niissä on hyvää tahtoa. Väite, että ylellisyystavaroiden tuominen välttämättömyystavaroita vievään maahan olisi maalle tuhoisaa, on nimittäin niin vanha virsi ettei sen toistaminen juuri ansaitsisi huomiota, ellei näiden kysymysten julkinen käsittely Suomessa olisi niin uutta ja harvinaista.

Kukaan tuskin epäilee sitä, että esim. metsiemme puu on todellinen ylellisyystavara niin kauan kuin se jätetään lahoamaan kasvupaikalleen. B. T. tosin tavoittaa myös tämän vastaväitteen, mutta jättää sen sikseen päästäkseen taas ulkomaisten ylellisyystavaroiden kimppuun. Lehti unohtaa kuitenkin todistaa, että ulkomailta tuotu loisto olisi vähemmän arvokasta kuin maahan lahoava puu tai että se merkitsisi kansallisvarallisuudelle tätä vähemmän. Samoin lehti unohtaa kertoa, mitä ulkomaisia tuotteita maahan pitäisi tuoda turmiollisten ylellisyystavaroiden sijaan.

Asian pitäisikin muutoin olla jokseenkin selvä. Jos halutaan vain rajoittaa ylellisyystavaroiden myyntiä, niin seurauksena on välttämättä maan viennin väheneminen. Oman maan tuotteita ei nimittäin saa ulkomailla kaupaksi pelkästään rahaa vastaan eikä omassa maassamme ole kylliksi saitureita jotka nauttivat pelkästä rahojen katselusta. Myöskään Suomen sen paremmin kuin minkään muunkaan maan laivanvarustajat ei voi perustaa ansiotaan pelkän viennin varaan. Jos siis ylellisyystavaroiden käyttö halutaan estää, niin vastaava määrä puuta täytyy jättää lahoamaan juurilleen. Jos B. T. sitä vastoin tahtoo opettaa maan asukkaille, mitä ulkomaisia tuotteita he tarvitsevat kipeämmin kuin noita kirottuja ylellisyystavaroita, niin tämä oppi olisi heille varmaankin erittäin tervetullut, kunhan kansantalouteen perehtynyt lehti vain samalla huolehtii näiden tavaroiden myymisestä.

Kuinka on tällaisissa oloissa mahdollista, että yksi sukupolvi voi ylellisyydellään hävittää menneiltä polvilta perimänsä kansallisvarallisuuden ja lisäksi kuluttaa senkin, mitä tulevat sukupolvet joutuvat hankkimaan, senhän tällaisia kyökkiviisauksia harrastava B. T. voisi selvittää. Jos lehti luulee ylellisyystavaroiden ostamisen tyhjentävän Suomen metsät, niin sen täytyy ensiksi osoittaa, että metsien käyttö myyntitarkoituksessa johtaa niiden tuhoon. Tähän asti metsätalouden opettajat ovat olleet toista mieltä. He väittävät, että mitä parempi metsäntuotteiden menekki on, sitä paremmin metsiä hoidetaan. Näyttääpä varmalta sekin mitä olemme kuulleet väitettävän, että jos honkalankuista vain maksettaisiin tarpeeksi, niin mäntyjä kasvatettaisiin puutarhalavoissa ja kukkaruukuissa. Jos taas ajatellaan, että ylellisyystavaroiden liikatuonti vie maasta metallirahan, jota siellä nyt niin ilahduttavan runsaasti on, niin on tietysti totta, että 2–3 miljoonaa ruplaa saadaan helposti menemään. Mutta jos viimeisetkin roposet maksetaan ulos vuonna 1845, ne palaavat varmasti jo 1846. Jos ulosvirtaaminen kestää useampia vuosia, niin paluu jatkunee yhtä kauan. Mutta varmaa on, että nykyinen sukupolvi, joka on aiheuttanut metallirahan maastaviennin, joutuu hankkimaan sen myös takaisin. Sillä heti kun kierrossa olevan rahan määrä jossain maassa vähenee, laskevat myös tavaroiden hinnat. Raha tulee toisin sanoen kalliimmaksi kun taas ulkomaiset tavarat säilyttävät hintansa ostopaikalla samalla kun maan vientitavaroiden kysyntä ulkomailla jatkuu. Edellisten tuonnin täytyy silloin vähentyä, mutta jälkimmäisten vienti pysyy entisellään. Toisin sanoen: niin pian kuin rahan tarve maassa on suurempi kuin ylellisyystavaroiden, sitä myös tuodaan maahan mieluummin kuin jälkimmäisiä. Eikä tätä kauppataseen tasapainottamista voi siirtää sukupolvelta toiselle, mikä selviää yksinkertaisesti siitä, että ulkomaalainen ei anna luottoa kuin puoleksi vuodeksi. Jo niin lyhyen ajan kuluttua täytyy siis tulevalle sukupolvelle jätetyn maksuosoituksen mennä protestiin. Tulevat sukupolvet saavat siis täsmälleen saman hyödyn minkä B. T. toisten jäljissä katsoo seuraavan siitä, että kauppakirjojen todistusvoima tulee lakkaamaan.

Edellisten perusteella on helppo arvioida, kuinka ”järkevästi” sellainen hallitus toimisi, joka kiellon tai korkean tullin avulla koettaisi estää ylellisyystavaroiden tuonnin Porvooseen vain suojellakseen kelpo kaupungin asukkaat perikadolta. Muutahan B. T. ei tullilainsäädännöltä tavoittele, mikä sopii täysin yhteen sen muiden näkemysten kanssa. Tunnustetut valtiomiehet ja kansantalouden opettajat rohkenevat kuitenkin ajatella toisin. Myös ne heistä, jotka kannattavat rajoituksia, tekevät sen vain kahdesta syystä: ensinnäkin verotus jakautuu tasaisemmin, kun se kohdistetaan sellaisiin ulkomaisiin tuotteisiin, joita vain maan varakkaimmat kuluttavat. Toiseksi ulkomaisten teollisuustuotteiden tuontikielto tai niiden korkea tulli edistää kotimaisen teollisuuden kasvua. Vai eikö B. T. ymmärrä, että hallitus joka tahtoisi estää maan asukkaita ostamasta, estäisi heitä silloin myös myymästä? Ja luuleeko B. T., etteikö jokainen porvoolainen käytä samaa summaa ylellisyystavaroihin, menee siitä osa kelpo kaupungin tullikamarille tai ei? – Viisaan hallituksen ei tullilainsäädännössä siksi pidä ajatella sitä, käyttävätkö asukkaat rahansa viisaasti vai typerästi, vaan sen on pyrittävä verottamaan heitä tasaisesti ja antaa heille tilaisuus hankkia tuloja, käyttävät he sitten ne miten tahansa. Talouselämää käsittelevä lehti oikein hämmästyy siitä ajatuksesta, että ”tullilainsäädännöllä ei ole mitään korkeampaa tehtävää kuin hankkia valtiolle tuloja”. Lehti näyttää siis olevan täysin tietämätön siitä, että Pohjois-Amerikan valtioissa ja Norjassa ei ole maaveroa lainkaan siksi että valtion rahanhankinta on pantu tullilainsäädännön tehtäväksi. Eikä se tiedä, että Englannissa on viidelle tai kuudelle ”ylellisyystavaraksi” kutsutulle siirtomaatavaralle pantu niin kova vero, että ”ne tuottavat valtiolle enemmän kuin kaikki muut ulkomaiset ylellisyystavarat yhteensä” jne. Jos B. T. aikoo esittää uusia tai puolustaa vanhoja älyttömiä tullilainsäädäntöä koskevia teorioita, sen pitää todellakin uhrata asialle useampia kallisarvoisista palstoistaan ja osoittaa, kuinka järjettömästi mainittujen maiden ja lisäksi kaikkien Euroopan valtioiden hallitukset toimivat, kun ne todellakin koettavat tullilainsäädännön erään osan avulla tyydyttää valtion tarpeita.

Pyydämme B. T:tä jo hyväntahtoisesti uskomaan, että ulkomaalaisten teollisuustuotteiden verotuksessa ei ajatella esim. porvoolaisten turhamaisuutta ja ylellisyydenhalua vaan valtion tulojenhankinnan lisäksi sillä myös suojellaan esim. Porvoon sikaritehdasta. Lehti saisi uskoa senkin, että kaikkien sivistysmaiden tullilainsäädäntö toimii tällä tavoin. Asia voi tietysti olla B. T:lle vaikea, mutta varoa sopii sitäkin, ettei B. T. niin kuin sanotaan hakkaa päätänsä seinään koettaessaan muuttaa tätä asiaa.

Jos kuuluisa lehti vielä haluaa vaivata päätään kysymyksen selvittelyllä, niin sen terävän ajattelun selvitettäväksi jää vielä, miten ”yksityishenkilö vielä tarvitsee älyä, ettei hän kuluttaisi enempää kuin itse ansaitsee, sekä sitä minkä hän on perinyt ja mitä toiset olettavat hänen tulevaisuudessa ansaitsevan” jos kerran valtio ystävällisesti tekee sellaisen kulutuksen mahdottomaksi. Toistaiseksihan meidän täytyy lähteä siitä, että valtio kuluttaa yksityisten avustuksella. Jos valtiolla siis on tuota B. T:n peräämää älyä niin että se lailla ja asetuksella estää itseltään moisen kulutuksen, niin on melkeinpä luultavaa, että yksityinenkin siitä luopuu ilman että siihen tarvitsisi käyttää älynhippustakaan – jos hän nimittäin ei seiso valtiolaivan ruorissa. Jos taas valtio ja B. T. suosiollisesti sallivat yksityisen käyttää omaa älyään niin kuin hänen myös B. T:n mukaan ”tarvitsisi” sitä käyttää, niin on yhtä todennäköistä, ettei valtion älyä tarvita mainitun ahneen kulutuksen ehkäisemiseen. Ja jos kolmanneksi taipumus tällaiseen kulutukseen ei milloinkaan voi levitä koko sukupolveen ja vielä vähemmän jatkua maan päällä koko sen elinaikaa, niin kuin me puolestamme uskomme, niin tässä on valtiolle vielä yksi syy antaa älynsä levätä – mutta se ei koske B. T:n ”laajennettua toimitusta”.

 

 

Vertailu