Uutisia
Ranska: Iäkäs kuningas on avannut kamareiden istunnot tavanmukaisella valtaistuinpuheella. Euroopan yleiseen tilanteeseen nähden puhe sisältää sen erikoisuuden, että se vetoaa vain Ranskan ja Englannin politiikan ”sydämelliseen yksimielisyyteen” takeena asioiden onnellisesta kehityksestä Kreikassa ja Espanjassa. Ainakin viimeksi mainitussa maassa nämä sanat herättävät varmasti huomiota. Ranskan tärkein asia taas näyttää tämän puheen mukaan olevan luvattu lakiehdotus opetuslaitoksesta.
Sen sijaan ne varotoimet, joihin ryhdytään heti kun Ludvig Filip jättää hyvin vartioidun huoneensa, ovat vastenmielinen näky eivätkä juuri ennusta maalle onnellista tulevaisuutta.
Espanja: Yleinen tyytymättömyys, jota Olozagan käyttäytymisen johdosta oli aihetta odottaa, on viimein tullut julki ja peloton herra on ottanut jalat alleen. Koko juttu koitui siten nuoren kuningattaren ja toivottavasti myös koko maan hyödyksi. Voimakkaampi hallitsija ei Espanjan nykyisessä tilanteessa kenties pystyisi siihen, mihin lapsen heiveröinen käsi nyt näyttää kutsutun, nimittäin antamaan maalle vakaan hallituksen ja rauhan. Puolueet juonittelevat nyt hovissa vallankumousten sijaan ja kansan heräävä kiintymys nuoreen turvattomaan kuningattareen voiterveellisellä tavalla sitoa myös niiden toimia. Nyt kerrotaan, että uudet ministerit ovat Ranskan lähettilään kehotuksesta provosoineet cortesin istuntoja ja muuten hoitaneet asiat suoraan asetusteitse. Heidän kautensa näyttää siis jäävän lyhyeksi.
Englannista ja Irlannista Finlands Allmänna Tidning ei kerro mitään.
Ainoa tärkeä uutinen, minkä viime postissa tulleet Helsingin lehdet kertoivat, olivat maanmiehemme maisteri Castrénin kuulumiset Obdorskista Siperiasta. Helsingfors Tidningar puhuu ”meidän reippaasta Castrénistamme” – emme tiedä, millä oikeudella tämä haltuunotto tapahtuu. Yksityiskirjeet kertovat Castrénin kirjoittaessaan juuri parantuneen vaikeasta keuhkokuumeesta. Castrénin oma kirjoitus Morgonbladetissa päättyy tässä suhteessa huolestuttaviin sanoihin.
Savolainen talonpoika ja brittien kuningas
Muuan talonpoika joutui äskettäin tilanteeseen, jossa hänen henkensä riippui vain muutamasta silmänräpäyksestä. Hän lähetti renkinsä noutamaan lääkäriä ja antoi tämän tarpeen takia rengin käyttöön kalliin ravihevosen, jota vain hän yksin oli hoitanut ja kouluttanut. Lähetti tapasi lääkärin kotoa. Tämä lähtee matkaan ja on tuskin tunninkaan ajettuaan päässyt kahden peninkulman päähän, vaikka keli ei ollut parhaita. Talonpoika on vielä hengissä, ja vaikka vamma on vaarallinen, se saadaan oikeilla keinoilla hoidetuksi. Heti kun potilas on hiukan tointunut, hän sanoo: ”Olipa onni, että tohtori tuli näin pian. En olisi kestänyt enää puoltakaan tuntia.” Lääkäri vastasi: ”Lähinnä Jumalaa saat kiittää siitä hyvää hevostasi.” Talonpojan karuille kasvoille nousee tyytyväinen hymy, ja muistaessaan sattumalta Rikhard Leijonamielen [p. o. Rikhard III:n] tunnetun huudahduksen kapinallisten alamaisten häntä ankarasti ahdistaessa: ”Hevonen! Puoli valtakuntaa hevosesta!” lääkäri tuumaili mielessään – että sattuipa sellainenkin hetki, jona talonpoika Savon erämaissa oli rikkaampi kuin brittien kuningas.
Kuopio
Uusien uutisten puutteessa saavat vanhat luvan kelvata, jos ne ovat todella hyviä. Seuraavaa voi kai pitää juuri tällaisena tapauksena.
Kuopion yläalkeiskoulussa on kirjasto ja kirjastokassakin, mutta kirjastossa ei ole yhtään kirjaa eikä kassassa juuri lainkaan rahaa. Pari suomalaista koevirsikirjaa, muutama vanha venäjänkielinen vihkonen ja akateeminen väitöskirja eivät nimittäin ansaitse koulukirjaston nimeä. – Kun oletamme, että sama koskee lähes kaikkia maamme koulukirjastoja, toivomme niille kaikille samanlaista onnea, joka Kuopion kirjastoa on kohdannut.
Eräät kaupungin arvostetut asukkaat olivat nimittäin olemassa olevasta kirjastosta kanssamme jokseenkin samaa mieltä. He panivat toimeen suurenmoisen keräyksen, joka tuotti koululle 70– 80 nidettä, 30–40 ruplaa pankkiassignaatteina sekä lupauksia uusista lahjoituksista. Tärkein niistä on lupaus merkittävän yksityiskirjaston saamisesta testamentilla sen nykyiseltä omistajalta, koulun entiseltä ansioituneelta opettajalta. Lahjoitettujen kirjojen joukossa oli antiikin klassikoita, koulukirjoja ja kielioppeja, mutta enimmäkseen luonnonhistoriaan ja yleiseen historiaan kuuluvia teoksia, elämäkertoja, matkakuvauksia ym. Tätä kevyempää lukemista voidaan heti lukukauden lopussa lainata ahkerimmille oppilaille palkinnoksi, jotta he saisivat innostavaa ja opettavaa puuhaa joululomallaan.
Emme epäile, etteikö myös maaseudulla moni koulusta ja nuorison sivistämisestä kiinnostunut mies kartuttaisi mainittuja lahjoituksia. Lisäämme tähän vakuutukseemme vain nöyrän anteeksipyyntömme siitä, ettemme ole aiemmin kertoneet tästä lahjoittajille niin kunniakkaasta ja koululle niin äärettömän hyödyllisestä avokätisyydestä. Jos joku haluaisi lahjoittaa vanhoja ja harvinaisia, etenkin isänmaamme asioita käsitteleviä kirjoja, jotka yleisessä kirjastossa paremmin säästyisivät tuhoutumiselta, niin olemme saaneet tehtäväksemme vakuuttaa, että myös ne otetaan kiitollisesti vastaan ja niistä huolehditaan niin hyvin kuin mahdollista.
Onko teollisuutta tuettava kaikissa maissa?
Jo kauan on väitetty, toisten tosin kiivaasti vastustaessa, että mitä pitemmälle jalostettuja tuotteita maasta viedään ja mitä enemmän maa tuottaa omia tarpeitaan varten, sitä edullisempi on sen kauppatase ja sitä nopeammin sen kansallisvarallisuus karttuu. Mitä vähemmän tuontia ja mitä enemmän vientiä, sanotaan, sen parempi maalle. Mutta viime aikoina usko kauppataseen merkitykseen on vähentynyt. On huomattu, että lähes kaikkien maailman maiden kauppatase on muuttunut positiiviseksi ja perustellusti kysytäänkin: mistä kaikki rikkaus sitten tulee, kun kaikki voittavat eikä kukaan häviä. Ei uskoisi, että on tarvittu näin pitkä aika sen yksinkertaisen johtopäätöksen tekemiseen, ettei mikään maa voi tuoda tavaroita korkeammasta arvosta kuin se vie. Jokin vuosi voi tehdä poikkeuksen, kun otetaan luottoa ulkomailta. Mutta velat on maksettava ja se voi tapahtua vain tuontia pienentämällä. Syntynyt vajaus täytetään näin seuraavina vuosina.
Väitteen alkuosan voikin yhtä hyvin kääntää päinvastaiseksi ja väittää perustellusti, että mitä enemmän maahan tuodaan, sitä enemmän kansallisvarallisuus kasvaa. Lisääntyvä tuonti vaatii vastaavaa vientiä ja ensin mainitun kasvu todistaa jälkimmäisen kasvusta.
Ja kuitenkin on selvää, että jokaisen maan tulee aineellisen hyvinvointinsa vuoksi koettaa tuottaa niin monia tavaroita kuin mahdollista. Voidaan tosin väittää vastaan, että esim. maanviljelysmaassa on edullisinta harjoittaa maanviljelyä täydellä teholla eikä siirtää työvoimaa siitä pois. Silloin maanviljelys kykenee helposti maksamaan maan tarvitsemat teollisuustuotteet. Mutta jäljelle jää vielä yksi kysymys: tarvitseeko myös ulkomaalainen näitä maataloustuotteita? Voidaanko niitä viedä edullisesti? Vastaus on useimmissa maissa nykyään kielteinen. Kaikista Euroopan maista ehkä vain Englanti ja Sveitsi tarvitsevat jatkuvasti viljaa. Maanviljelyksen myötä lisääntyy myös karjanhoito ja vain harvassa maassa sen tuotteiden kysyntä ylittää tarjonnan. Metsäntuotteet, jos niitä on vientiin asti, eivät vaadi paljoa työtä, vaikka niiden ulkomaisen menekin voi olettaa jatkuvaksi. Samaa voidaan molemmissa suhteissa sanoa myös kaivostoiminnasta.
Jokaisen maatalousmaan täytyy siis hankkia tuotteilleen menekkiä ensisijassa omassa maassa. Ja tämä on myös tärkein syy, joka kotimaisten tehdaslaitosten välttämättömyyden puolesta voidaan esittää. Teollisuudenharjoittajat nimittäin lisäävät välittömästi maataloustuotteiden menekkiä käyttämällä niitä sekä tuotteidensa raaka-aineina että omiin yksityisiin tarpeisiinsa. Ilmeisimmät tosiseikat tukevat tätä näkemystä, joka myös terveen järjen on helppo oivaltaa todeksi. Say mainitsee esimerkkinä Puolan ja Hollannin välisen suhteen. Hollanti on tuonut Puolasta melkoisen määrän, kolme miljoonaa ”Scheffeliä” viljaa ja kuitenkin se on kaupan avulla saavuttanut paljon suuremman hyvinvoinnin. Englanti todistaa samasta asiasta: lisääntynyt maataloustuotteiden tarve ei estä kansallisrikkauden kasvua, vaikkei sitä voisikaan täyttää kotimaisella tuotannolla. Riittää, että teollisuus ja kauppa kukoistavat. Erityisen vakuuttava esimerkki on se Pohjois-Amerikan Vapaavaltioissa vallitseva tilanne, että maaomaisuuden arvo on teollisuusvaltioissa paljon suurempi kuin pelkissä maanviljelysvaltioissa. Esim. Massachusettissa, tehdaskaupunkien läheisyydessä, maksetaan 150–200 dollaria samasta maa-alasta, joka Virginiassa maksaa viisi dollaria. Vaikka Virginian kohdalla otetaan huomioon orjatyön selvästi heikompi tuottavuus, niin ero on silti niin suuri, ettei sen syistä voi olla epäilystä. Ja jokainen, joka on käynyt jossain Euroopan väkirikkaassa maassa, on varmasti huomannut, mikä vaikutus monilla teollisuudenharjoittajien asuttamilla pienillä kauppaloilla on maatalouteen. Siellä missä maamies voi pari kolme kertaa viikossa viedä maitonsa, voinsa, munansa ja vihanneksensa torille ja koska tahansa tunnin matkan päässä myydä viljansa ja eläimensä, siellä hänellä ei myöskään ole vaikeuksia saada rahaa veroihin ja välttämättömiin ostoksiinsa. Niinpä voimme Etelä-Saksassa nähdä kokonaisten perheiden saavan useimpia meikäläisiä tilanomistajia paremman elatuksen sellaisesta maatilkusta, jota täällä sanottaisiin puutarhaksi. Mutta se maatilkku onkin viljeltynä todellinen puutarha.
Jos ajatellaan erityisesti Suomea, niin voitaisiin väittää maataloustuotteiden hintaa yleisesti niin korkeaksi, että maatalous saa siitä tarpeeksi tukea ilman teollisuuttakin. – Mutta on myös helppo ymmärtää, että korkean hinnan syy on tuotannon vähäisyys, joka taas johtuu osin maan heikosta viljelemisestä ja maanviljelyn puutteellisuudesta, osin kadoista. Jos maassa nyt olisi teollisuutta, niin sen harjoittajat tietenkin ansaitsisivat elantonsa ulkomaisten teollisuustuotteiden tuonnin säästymisestä. Tämä tuonti taas voitaisiin korvata viljantuonnilla. Maamies näyttäisi silloin häviävän viljanhinnan laskiessa. Tappio korvautuisi kuitenkin hyvinä vuosina, jolloin hinta muuten laskisi niin alas, ettei hän saisi minkäänlaista voittoa tavarastaan, mutta kotimainen kulutus pitäisi sen riittävän korkealla. Lyhyempien kuljetusmatkojen ja varman menekin tuomat edut korvaisivat jo sinänsä monin verroin mainitun hintojen alenemisen.
Voi näyttää tarpeettomalta todistella niin selvän tuntuista asiaa kuin tehtaiden hyödyllisyyttä maalle. Mutta väitteellä on yhä vastustajansa ja seuraavassa koetamme lisäksi vetää nyt esitetyistä seikoista eräitä johtopäätöksiä. Tämä johdanto ja johtopäätöstemme yhdenmukaisuus sen kanssa onkin tarpeen juuri siksi, että arvoisa lukija voi nuo johtopäätökset hyväksyä.
II Voiko Suomeen syntyä suuria tehtaita? [nro 6, 8.2.1844]
Tällaisen kysymyksen ratkaiseminen edellyttää sellaista tietoa vallitsevista olosuhteista, jota meillä ei ole. Mutta myös aiheen yleinen pohdiskelu voi antaa jollekin näihin asioihin paremmin perehtyneelle hyödyllisiä virikkeitä.
Suurtuotannolla tarkoitamme lähinnä vientiin suunnattua tuotantoa. Mutta jos maassa on vain harvoja kutakin tuotetta valmistavia tehtaita, niin ne voivat harjoittaa suurtuotantoa pelkästään omankin maan tarpeisiin. Kysymys onkin jaettava kahteen osaan: Voiko Suomessa ylipäänsä olla vientiteollisuutta ja voiko suurteollisuutta syntyä kotimaisia tarpeita varten.
Ensimmäinen kysymys sisältää jo osin vastauksen, jos tehtaisiin luetaan myös sahamme ja tervahautamme. Ainakin niiden kokemukset viittaavat erääseen vientiteollisuuden olennaisen tärkeään edellytykseen. Jos maassa on raaka-ainetta teollisuuden tarpeisiin ja vallankin jos sitä on runsaammin kuin muissa maissa niin sen jalostaminen myös vientiin on luonnollista. Mutta jos jo raaka-aine on tuotava maahan tai jos sitä ei voida tuottaa halvemmalla kuin muualla niin silloin on oltava muita etuja, jotka tekevät tuotannon kilpailukykyiseksi.
Raun mukaan voimme jakaa omaisuuden lähteet kiinteään omistukseen, pääomaan, luonnonvoimiin ja ihmisvoimaan. Suomi on kiinteän omaisuuden, pääomien ja ihmisvoiman suhteen useimpia Euroopan maita heikommassa asemassa. Tämä on helppo myöntää, kun otetaan huomioon, että kiinteään omaisuuteen kuuluvat myös maaperä, metallit jne. ja ihmisvoimaan myös taito, halukkuus ja ahkeruus. Vain teollisuutta suosivien luonnonvoimien suhteen maamme on monien vesiputoustensa ansiosta useimpia muita edullisemmassa asemassa. Tähän voidaan vielä lisätä kaksi kiinteään omaisuuteen kuuluvaa etua, polttoainetta tarjoavat runsaat metsät sekä maan monet vesistöt, jos ne vain joskus saadaan liikennöitävään kuntoon.
Siinä edut. Ne eivät todellakaan ole vähäisiä. Mutta kuinka suuria ne ovat verrattuna Suomen maaperän köyhyyteen, ilmastoon, kansan hitauteen ja puutteelliseen taitoon sekä pääomien puutteeseen? Kuinka harvoja jalostuskelpoisia raaka-aineita maa tarjoaakaan? Kuinka vähän täällä arvostetaankaan teollisuutta ja ylipäänsä elinkeinoelämän pyrkimyksiä? Missä ovat pääomat, missä työläiset? Sanotaan, että on turhaa etsiä työläisiä sieltä, missä ei ole teollisuuttakaan. Mutta muissa maissa, joiden kanssa meidän on kilpailtava, on rahaa kierrossa, on koneita, tavaravarastoja, taitavia työläisiä – kaikkea mitä meiltä puuttuu.
Katsottakoon asiaa miltä kannalta tahansa, niin on varsin vähän toiveita siitä, että Suomeen koskaan voisi syntyä suurta vientiteollisuutta. Jotkut yksittäiset tapaukset näyttävät todistavan päinvastaista. Tampereen puuvillatehdas, ehkä jokin verkatehdas ja Suotniemen uusi posliinitehdas harjoittavat kuulemamme mukaan vientiä Venäjälle. Mutta tämä vienti on tullitonta samaan aikaan kun Venäjällä muuten on hyvin ankara rajoitusjärjestelmä. Tällaisen suojamuurin turvissa tuo luonnonrikkauksiltaan niin suuri maa kykenee pian tekemään kilpailun näiden tuotteiden kohdalla mahdottomaksi niin kuin useimmilla aloilla on jo tapahtunut. Siitä, ettei niitä voida edullisesti viedä minnekään muuallekaan, lukija lienee kanssamme yhtä mieltä.
Seuraavat luvut saakoot osoittaa, kuinka suunnattoman suurta teollisuus muualla on. Belgian vaatetustehtaiden käyttöpääoma on 25 miljoonaa frangia. Englannin puuvillateollisuuden vuotuinen tuotanto arvioidaan 30–34 miljoonan punnan arvoiseksi ja se työllistää 724 000 ihmistä – siis puolet Suomen väkiluvusta. Ja kun tiedämme, kuinka alas tällainen suurtuotanto voi painaa hinnat niin ymmärrämme helposti, mitä kilpailu tällaisten tehtaiden kanssa merkitsee.
Mutta vielä on jäljellä kysymys, voidaanko Suomessa menestyksellisesti harjoittaa kotimaan tarpeita palvelevaa suurteollisuutta. Ensimmäinen vastaväite lienee maan kotimaisen kulutuksen vähäisyys. Jos markkinat ovat pienet, ei suurtuotantoa voida harjoittaa, mikä taas kohottaa tavaran hintaa. Ja edellä mainitut tuotannon edellytykset vaikuttavat tässäkin tapauksessa samansuuntaisesti. Kotimaisten tehtaiden syntymiselle ei siten ole muuta tietä kuin kiellon tai korkean tullin avulla estää kilpailevan tavaran maahantuonti.
Siitä taas valittaa kuluttaja – ja kaikkein äänekkäimmin tavallisesti kauppias. Kuluttaja vaatii yleensä oikeutta ostaa tavaran sieltä mistä sen halvimmalla saa. Hän katsoo etujaan loukatun jos hänet ulkomaisen tavaran tuontikiellon tai sille asetetun korkean tullin avulla pakotetaan ostamaan kalliimpi kotimainen tuote. Hän sanoo silloin maksavansa yksityistä veroa kotimaiselle tuottajalle. Kauppias tietää tuon korkeamman hinnan pienentävän menekkiä eikä hän voi vaatia kotimaisesta tavarasta samaa voittoa kuin ulkomaisesta, jos sen valmistushinta on tiedossa. Hän kuuluttaakin kovaäänisesti korkean tuontitullin vahingollisuutta maalle. Viimeksi mainitusta väitteestä ei kannata välittää, koska kaupan ei pidä tavoitella kauppiaan etua vaan maan hyötyä. Mutta kuluttajan yleisestä oikeudesta on toki jossain määrin välitettävä.
Jälkimmäinen väite perustuu siihen, että teollisuustuotteista puhuttaessa kuluttajat ovat suuri enemmistö. Se, mitä kutsumme heidän oikeudekseen, on siinä tapauksessa maan etu. Liian korkea kotimaisen tuotannon suoja jättää ostajan sekä tavaran laadun että hinnan suhteen tuottajan armoille. Elinkustannukset nousevat ja tavaran menekki vähenee. Siitä taas kärsivät enemmän tai vähemmän kaikki elinkeinot, myös maatalous, joka silloin ei pääse nauttimaan teollisuuden varaan lasketusta kasvusta. Näyttää siis siltä, että teollisuuden suojelemisessa täytyy olla jokin raja. Sen määritteleminen voi olla vaikeaa. Voidaan kuitenkin helposti ajatella, että mainitut epäkohdat voidaan voittaa määräämällä tullivero niin, että se kotimaisen tavaran valmistuskustannukset, ulkomaisen tavaran hinta sekä kuljetuskustannukset tarkoin huomioiden antaa kotimaiselle tuotteelle vain vähäisen voiton toiveet. Tullitulojen menetystä ei tällöin tarvinne ottaa huomioon. Teollisuudesta puhuttaessa nimittäin pätevät erityisen hyvin erään Ranskan ministerin sanat: ”Tulliasioissa saa valtionkassan etu väistyä teollisuuden ja työn tarpeiden tieltä.”
Mutta jo tästä lyhyestä esityksestä voidaan päätellä, kuinka korkeaksi suojatulli Suomessa näyttää nousevan siinäkin tapauksessa, että se määrättäisiin esitetyssä järjestyksessä. Asian arvioimisen helpottamiseksi haluamme lisätä äskeisiin ulkomaisen teollisuuden voimakkuudesta kertoneisiin lukuihin vielä eräitä tietoja sokerinvalmistuksesta. Tällä hetkellä se on voimaperäisintä Belgiassa ja Hollannissa. Yksin Amsterdamissa on 26 jalostamoa, jotka tuottavat kolme miljoonaa naulaa puhdistettua sokeria viikossa. Hollannin hallitus maksaa sille vientitukea hiukan yli 6 kopeekkaa naulalta. Tämä ja tuotannon suuruus ovat painaneet hinnan niin alas että jopa Englannin ja Hampurin sokeriteollisuus on mennyt nurin. Englannissa sokeritehtaiden määrä on pudonnut seitsemäsosaan, Hampurissa neljännekseen entisestä. Voidaan helposti ounastella, kuinka tavattoman alhaiset tuotantokustannusten täytyy tällaisessa tapauksessa olla. Suomen ainoa etu on myös tässä tapauksessa halvempi polttoaine. Ja ne monet edut, jotka meiltä puuttuvat, on korvattava suojatullilla. Ruotsissa ne on korvattu puhdistetun sokerin täydellisellä tuontikiellolla.
Puhuessamme tehtaiden perustamisen vaikeudesta Suomessa emme ole silti halunneet, emmekä yksityiskohtaisten tietojen puutteessa ole voineetkaan todistaa sitä mahdottomaksi. Maaperämme sopii monin paikoin esim. pellavan ja hampun viljelyyn. Kankaita ja öljyjä voitaisiin tuottaa kenties vientiinkin. Jo mainittu vesistöjen käyttö kulkuväylänä ja voimanlähteenä sekä halpa polttoaine voivat tehdä yhden jos toisenkin maan omiin tarpeisiin tähtäävän teollisuudenalan kannattavaksi. Mutta toivomme osoittaneemme, mihin tulokseen pitkällinen pohdiskelumme on johtanut: meidän on paljon helpompi ja edullisempi harjoittaa kaikkia sellaisia ammatteja, joissa koneet eivät korvaa välttämätöntä ihmiskäden työtä, kuin minkäänlaista suurteollisuutta. Ja tämän koetamme todistaa seuraavalla kerralla.
III Suomessa on hyödyllisempää tukea käsityötä
kuin teollisuutta [nro 7, 13.2.1844]
Voidaan kysyä, onko Suomessa riittävästi työvoimaa teollisuuden tarpeisiin. Maa on heikosti viljeltyä, niin heikosti, että vain arviolta 15 prosenttia viljelykelpoisesta maasta on peltoina ja niittyinä (ks. ”Suomi” 1843, 76, 5). Tätä arviota on tosin pidetty liian alhaisena, mutta myös Forsellin arvion mukaan Pohjois-Ruotsissa vain 0,72 % maan pinta-alasta on peltoa ja niittyä. Niiden osuus kaikesta viljelykelpoisesta maasta taas tuskin ylittää Suomesta esitettyä lukua, ja siinä tapauksessa viljelykelpoista maata olisi vain 5,4 prosenttia koko pinta-alasta.
Mutta tämä asia saa olla miten tahansa. Selvää on joka tapauksessa, että Suomessa on runsaasti viljelykelpoista ja viljelemätöntä maata. Olisi kuitenkin virheellistä luulla, että viljelyä edistettäisiin torjumalla teollisuus. Jotta näin voitaisiin väittää, olisi väitettävä myös, että koko väestö kaupunkilaisia lukuun ottamatta todella omistaa maata tai että maanomistaja kykenee käyttämään ei-omistavia työvoimana. Päivittäinen kokemus opettaa kuitenkin, että kumpikaan väite ei päde Suomessa. Loisten ja mäkitupalaisten suuri, päivittäin kasvava joukko käyttää maataloustöihin vain muutaman päivän vuodessa. Enimmän aikansa he elävät niin kuin kedon kukat, jotka eivät kylvä eivätkä leikkaa. Kiireisimpien maatöiden aikaan tätä joukkoa virtaa laumoittain kaupunkeihin työnhakuun tai Venäjälle karjaa paimentamaan saadakseen jonkun ruplan säästöön. Maan viljeleminen sujuu omaa tahtiaan eivätkä siihen vaikuta maattomat, vaan maanomistajien lukumäärän ja maan tuotteiden menekin kasvu niin, että pienempikin maa-ala kykenee elättämään omistajansa. Edellinen seikka riippuu jälkimmäisestä ja tämä taas, kuten olemme koettaneet osoittaa, ensi sijassa teollisuuslaitosten syntymisestä.
Katsomme siis, että Suomen maanviljelys kaipaa lisääntyvän menekin suomaa rohkaisua ja maata omistamaton väestö työansioita. Molempia asioita autetaan paremmin tukemalla käsityötä kuin tehtaita.
Perustelemme tätä ensinnäkin sillä, että käsiteollisuus ei tarvitse yhtä paljon luonnollisia etuja ja pääomia kuin tehtaat kestääkseen ulkomaista kilpailua. Toiseksi niitä voidaan suojella korkeamman suojelutullin avulla niin ettei se haittaa kuluttajaa samalla tavalla ja kolmanneksi käsityöläisen asema on paljon onnellisempi kuin tehdastyöläisen.
Osa käsiteollisuudesta on sen tyyppistä, että se tarvitsee suuria varastoja. Tällaisia ovat kutomot, värjäämöt, nahkurinverstaat sekä jotkut pajat. Monien käsityöläisten kesken jaettuina kustannukset yhtä työntekijää kohden jäävät silti verraten vähäisiksi. Mutta pajoja lukuun ottamatta me emme tässä puhukaan ensisijassa näistä ammateista. Tuntuu nimittäin epävarmalta, voidaanko esim. kutomista edullisesti harjoittaa käsityönä. Suomessa kuitenkin tunnetusti tehdään sekä pellava- että karkeampia puuvillakudonnaisia, joita viedään jonkin verran myös Tukholmaan. Sitä vastoin Ruotsissa niin kutsutussa seitsemässä kihlakunnassa, joiden asukkaat elävät käsityöllä ja joissa puuvillankudonnasta on vuosien mittaan tullut tärkein käsityöammatti, sekä puuvillan että pellavan kudonta on viime aikoina vähentynyt, vaikkei Ruotsissa ole suuria teollisia kutomoja. Sitä vastoin villakankaiden valmistus on samalla seudulla vastaavasti lisääntynyt, vaikka verkatehtaita on Ruotsissa varsin paljon. Tilanne on sama useissa Saksan valtioissa, joissa verkaa vielä kudotaan myös käsityönä. Kaikesta huolimatta on epävarmaa, kuinka kauan nämä käsityön lajit kykenevät kilpailemaan teollisuuden kanssa.
Sitä vastoin on suuri määrä käsityötä, jonka ei tarvitse kilpailla tehtaiden kanssa ja joka ei vaadi suuria pääomia. Niiden luetteleminen tässä olisi liian väsyttävää. Mainitsemme esimerkkeinä vain työkalusepän, veitsentekijän, lukkosepän ja läkkisepän työt, tina-, malmi-, pronssi- ja messinkityöt, savenvalajan, satulasepän, lippaantekijän, taidesorvarin, kammantekijän ja harjansitojan työt, neulojen, nappien, lakkien, käsineiden, sateen- ja päivänvarjojen valmistuksen jne. Jos lisäämme vielä värjäämöt, nahkurinverstaat, kellotehtaat, sukka- ja nauhakutomot sekä paljon ostetun ns. Nürnbergin rihkaman, niin on myönnettävä, että näiden alojen tuotteita ei ainoastaan tuoda maahan melkoisia määriä, vaan että monia niistä voitaisiin tuottaa Suomessa yhtä edullisesti kuin muuallakin.
Väitettäneen, että Suomessa harjoitetaan jo monia näistä ammateista. Mutta niin kauan kuin näiden alojen ulkomaisia tuotteita käytetään kotimaisia enemmän, on selvää, ettei tuotantoa harjoiteta niin kuin pitäisi. Voidaan vielä sanoa, että monilla näistä tuotteista on vain vähän käyttöä. Mutta tässä suhteessa pätee se, ettei mitään ammattia tule pitää vähäpätöisenä, vaikka sen tuotteiden menekki elättäisi maassa vain kymmenen taloutta. Jokainen sellainen ammatti on sinänsä merkityksetön, mutta yhdessä ne kaikki voivat antaa työtä ja elannon sadoille tuhansille ihmisille. Kenties hymyillään ehdotukselle suomalaisten muuttamisesta nürnbergiläisiksi. Muissa maissa sille ei hymyillä ja esim. Ruotsissa tätä teollisuutta on jo alettu harjoittaa. Muistakaamme, ettei Suomessa taida yhdessäkään ovessa olla kotimaista lukkoa, ettei kukaan täällä syö kotimaisella veitsellä ja haarukalla, että joka mökin seinäkellossa lukee ”Mora”, että talonpojatkin jo käyttävät Venäjällä tai Saksassa tehtyjä lakkeja ja heidän lapionsa, kuokkansa, riimunvartensa, hevosten ja lehmien kytkyt, kaikki ovat vierasta tekoa. Kun ajattelemme kaikkea tätä ja jatkamme vertailua muiden tässä lueteltujen ammattien kohdalla niin hämmästymme varmasti sitä, miten heikoissa kantimissa maamme teollisuus on.
Kun ajatellaan mahdollisuuksia kilpailla ulkomaisten tuotteiden kanssa, on arvioitava ennen muuta raaka-ainekustannukset ja työläisen elinkustannukset. Mitä ensiksi mainittuun tulee, niin useimmissa mainitunkaltaisissa ammateissa raaka-aineen hinta on valmistuskustannuksiin verrattuna vähäinen. Vaikka raaka-ainetta ei saisikaan omasta maasta, niin sen kuljetuskustannukset eivät nosta tuotteen hintaa paljoakaan. Elinkustannukset taas ovat alhaisemmat kuin monissa muissa maissa, jos katsotaan sitä, mitä niissä pidetään välttämättömänä. Mutta jos arvioidaan sitä, mitä mäkitupalaisen perheen elättäminen Suomessa todella maksaa, niin on vaikea löytää maata, jossa tultaisiin toimeen halvemmalla. Kuinka onnellinen sellainen mies olisikaan, jos hän tietäisi saavansa yhden ruplan päiväpalkan ympäri vuoden! Ja mikäpä mainituista ammateista ei antaisi kaksi kertaa niin suurta ansiota? Useimmissa voidaan lisäksi käyttää lapsia apuna. Sanotaan esimerkiksi, että ammattitaitoinen viilanterittäjä lyö 200 iskua minuutissa ja taitava kammantekijä valmistaa päivässä 60–70 niin hienoa kampaa, että niissä on 40–58 piikkiä tuumaa kohti. Yksi henkilö kykenee nupittamaan 10 000, jopa 14 000 nuppineulaa päivässä ja kymmenen työntekijän pitäisi pystyä valmistamaan 48 000 kappaletta. Tällainen taito voi olla poikkeuksellista, mutta joka tapauksessa se osoittaa, että nämä ammatit elättävät harjoittajansa myös Suomessa. Työntekijällä on lisäksi kaksi melkoista etua, halpa asunto ja halpa polttoaine. Jälkimmäinen on hyvin tärkeä asia niissä ammateissa, jotka tarvitsevat polttoainetta.
Muutoin pätee jo edellä sanottu, että nämä ammatit raaka-aineiden ja työvälineiden halpuuden vuoksi vaativat vain vähäisiä pääomia, kun taas juuri samat asiat tekevät varsinaisten tehtaiden perustamisen kapitalistin asiaksi, ei työläisen.
Vaikka emme siten ymmärräkään, miksei myös kilpailu ulkomaisten tuotteiden kanssa olisi mahdollista, emme kuitenkaan lähde siitä, että niin olisi asianlaita. Meidän on siis vielä osoitettava, että myös siinä tapauksessa käsityön harjoittaminen on maalle edullisempaa kuin suurteollisuus. Myös käsiteollisuus voi tällöin selvitä vain korkean suojelutullin turvissa. Useat näistä aloista ovat sellaisia, etteivät niiden tuotteet ole samalla tavoin välttämättömyystavaroita kuin tehdastavarat. Esimerkiksi sokerin, veran tai puuvilla- ja silkkikankaiden suuri kulutus osoittaa, että ne ovat välttämättömiä. Niiden kohdalla suojelutulli koskee siten kuluttajaa tuntuvammin kuin käsityön tuotteissa. Kukaan ei valita kotimaisen käsityön eduksi asetetuista rajoituksista, ei edes sellaisten välttämättömyystavaroiden kuin valmiiden vaatteiden ja kenkien kohdalla. Näin siksi, että ne laatunsa ja hintansa suhteen kestävät ulkomaisen kilpailun. Ja suurin etu kaikessa käsityössä on se, että hinta riippuu ensi sijassa työntekijän ammattitaidosta. Sellainen tuotannonehto voidaan täyttää jokaisessa maassa, kun taas ilmaston ja maaperän huonoutta ei voida korvata koskaan ja pääomien puutetta huonosti. Täytyyhän pääomanmuodostuksen olla nopeampaa niissä maissa, joissa jo on suuria pääomia.
Vielä on jäljellä käsityöläisen ja tehdastyöläisen elinolojen vertaileminen. Sen voimme tehdä lyhyesti. Englannin tehdastyöläisten kurjuuden vertaaminen esim. Saksan uutteriin käsityöläisiin riittää ratkaisemaan paremmuuden, ellemme kykenisi ottamaan kantaa jo ennakolta vain ajattelemalla itsenäisen työntekijän ja palkkatyöläisen eroa. Samoin voimme olla varmoja siitä, että käsiteollisuus voi elättää paljon enemmän työläisiä kuin tehtaat, jotka Suomessa eivät voi suuntautua vientiin.
Kenties väsytämme Saiman lukijan näillä artikkeleilla. Vain harvat nimittäin lienevät samaa mieltä tässä käsitellyn asian merkityksestä isänmaamme tulevaisuudelle. Mutta siinä suhteessa emme tiedä mitään parempaa kuin että viidenkymmenen vuoden kuluttua Suomessa olisi tusina pelkästään uutterien käsityöläisten asuttamia kauppaloita. Olemmepa sitä mieltä, että ne myös henkisessä mielessä merkitsisivät maalle enemmän kuin yksi yliopisto, vaikka silloin olisi jo varmasti tarvetta myös uuden yliopiston perustamiseen. Tämä käsityksemme asian tärkeydestä saa meidät tuonnempana lausumaan vielä jonkin sanan siitä, miten tällainen päämäärä saavutetaan eli miten hankitaan maalle sitä ainoaa, jota tässä tarvitaan: taitavaa ja halukasta työväkeä.
Varoitus
Kavahda vaativaista rakkautta,
joka vain ottaa osaamatta uhrautua.
Se omaa onneansa lempii, mutta
saat uhrin osan sinä, ei se lemmi sua.
Kavahda hillitöntä rakkautta,
jota ei mikään kahle kammitsoi.
Se on kuin liekki jota ruokit, mutta
vain pikku tuulenpuuska sammuttaa sen voi.
R. S. [Rector Scholae]
–––––––––––––––
Puhuimme viimeksi miltei onnettomuutena siitä, että sanomalehdet tulevat Kuopioon jäätyneinä. Mutta tarkemmin harkittuamme tunnustamme kernaasti tässäkin luonnon viisaan järjestyksen, sillä näinhän kaikki noiden sanomalehtien mehu säilyy meille saakka. Tuo mehu on tosin sitä, mitä karkeasti kutsutaan häränpunssiksi, mutta niin kauan kuin edes sitä on, olisi epäreilua valittaa kuivuudesta. 27–30 asteen pakkasessa voimme vain toivoa, ettei pisarakaan ole ehtinyt haihtua.
