Saima nro 40, 3.10.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
3.10.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Ulkomailta

Englanti. Näin tapahtumaköyhänä aikana ei ole sattunut mitään sen merkillisempää ja odottamattomampaa kuin O’Connelille ja hänen kanssaan syytetyille langetetun tuomion kumoaminen, mistä ylähuone päätti 4. syyskuuta. Tämän tapauksen Irlannissa synnyttämää riemua jakavat monin paikoin Euroopassa ja Amerikassa ne, jotka tuntevat myötätuntoa Irlannin kansan poljettua asemaa kohtaan. O’Connel on ehkä mennyt pitemmälle kuin lait sallivat ja tuomio on siksi kumottu vain oikeudenkäynnissä sattuneen muotovirheen vuoksi. Mutta hänen ajamansa asia kelpaa virheenkin puolustukseksi niin kauan kuin sitä ei ajeta väkivaltaisin keinoin ja koska O'Connel on päinvastoin koettanut kitkeä kannattajistaan kaikki laittomat menettelytavat. Finlands Allmänna Tidning julkaisee otteita hänen vankilastapääsynsä jälkeen Dublinin kansalle pitämistään puheista ja etenkin ensimmäinen näyttää olevan aito osoitus kansanpuhujan sopuisasta ja burleskista kaunopuheisuudesta. Eikä hän karta myöskään monilukuisten suosioidensa imartelemista. Tuo luonteenomainen puhe kuuluu näin:

Näyttää siltä kuin teistä olisi mukavaa nähdä minut taas täällä (suosionosoituksia). Tämä talo on minun kunniakas taloni (suosiota) mutta tulen tänne kotiini vankilasta. Muissa maissa vankilaan pannaan vain roistoja ja kunniallisen kansan annetaan olla rauhassa kotonaan – täällä taas moni roisto sai olla kotona samaan aikaan kun minä istuin vankilan muurien sisäpuolella (valtavia suosionosoituksia). Irlannin kansa on saanut merkittävän voiton ja se on sellaisen myös ansainnut, tämä siveellinen, nöyrä ja maltillinen Irlannin kansa (myrskyisiä suosionosoituksia). Sadattuhannet vahvat miehet olivat lauhkeita kuin lammas joka heittäytyy vihreälle nurmelleen, ja samaa kärsivällisyyttä aion myös minä noudattaa tänään, kun valta on taas annettu teille (voimakkaita suosionosoituksia). No niin, huomenna meillä on ilon päivä mutta ketään ei saa vaivata, ketään ei saa ivata eikä solvata, yhtäkään pilkan tai ivan ääntä ei saa kuulua. Huomenna me tahdomme vain iloita ja säästää muut myöhemmäksi – ja nyt, Jumalan kiitos, että tänä iltana olemme päässeet tänne iloitsemaan. Huomenna emme järjestä mellakkaa mutta pieni iloinen hälinä ja juhlinta käyköön päinsä, sillä täytyyhän iloisen linnun laulaa (voimakasta suosiota). Nyt menköön jokainen kaikessa hiljaisuudessa kotiin ja kertokoon jokaiselle jonka kohtaa, että huomenna me kokoonnumme yhteen rauhallisina ja onnellisina. Käykää siis levolle sitten kun olen välittänyt Kaikkivaltiaalle teidän kiitoksenne, että hän on armossaan katsahtanut alas Irlannin kansaansa, ja teille lupaan että me toteutamme Irlannin ja Englannin Unionin lakkauttamisen.

Myrskyisien suosionosoitusten jälkeen kansa hajaantui hiljaa ja rauhallisesti. Seuraavan päivän juhlan muodosti juhlallinen kulkue, joka ikään kuin saattoi O’Connelin vankilasta kotiinsa. Tilaisuuteen laskettiin kokoontuneen 200 000 ihmistä. Dublinissa on vain 250 000 asukasta.

 

Kuopio

Talvi lähestyy pitkin askelin. Menetetyn kesän korvaukseksi odotetusta jälkikesästä nähtiin täällä merkkejä varsin niukasti. Jo syyskuun puolivälissä alkoi kylmien säiden ja sateiden vaihtelu. Eilen, 2. lokakuuta, satoi ensilumi, joka tosin heti suli pois.

Tuntemattomat henkilöt kuuluvat ryöstäneen erään talonpojan kaksi viikkoa sitten maantiellä puolen peninkulman päässä kaupungista. Sen jälkeen ei ole kuultu mitään, mikä antaisi aihetta pelätä edelleenkin sitä varaskoplaa, joka on syksyn aikana aiheuttanut levottomuutta seudun asukkaiden keskuudessa.

Huomenna täällä alkavat markkinat. Vielä tänään tänne ei näy kerääntyneen paljonkaan rahvasta. Pelättävissä on myös, että merkittävä osa markkinavieraista joutuu pysähtymään Toivalaan, jos myrskysään jatkuminen vaikeuttaa salmen ylittämistä.

 

Suuresti kunnioitetulle yleisölle

Sanomalehti Åbo Underrättelserin esittämän ehdotuksen johdosta saamme ilmoittaa, että avustuksia Vaasan lukioon perustettavalle stipendirahastolle voidaan Kuopiossa jättää hra Roeringin puotiin, josta myös jaetaan herra piispan Kuopion lukion vihkimistilaisuudessa pitämää puhetta painettuna vihkosena niille, jotka antavat avustuksen samaan tarkoitukseen viimeksi mainitulle oppilaitokselle. Lahjoituksista, joiden summat merkitään samassa paikassa esillä olevaan luetteloon, kerrotaan mainitussa ja tässä lehdessä. Kun kaupungissa vierailee näinä päivinä tavallista runsaammin seudun asukkaita, voidaan odottaa, ettei tarjottua tilaisuutta jalomielisen anteliaisuuden osoittamiseen lyödä laimin eikä noista oppilaitoksista lähempänä sijaitsevalle osoitettu myötämielisyys varmastikaan syrjäytä etäämpänä sijaitsevan yhtä oikeutettua vaatimusta saada osakseen jokaisen suomalaisen tuki. Edistäväthän ne molemmat samaa – isänmaallisen sivistyksen – asiaa.

 

Suomalainen runotaide

Welche Schönheit, welche Vortrefflichkeit, welchen Genuss ich ausser mir hervorbringe, bringe ich in mir hervor. [Kaikki se kauneus, hyvyys ja nautinto jonka tuon ilmoille, saan aikaan sisälläni.]

Voidaan sanoa, että laulu on ihmiselle tarve. Näyttää myös siltä, että hän on tyydyttänyt tätä tarvettaan varhemmin kuin tiedonhaluaan. Laulussa ihminen näyttää ikään kuin yhdistävän maallisen hengelliseen tai asettavan aistillisen sopusointuun korkean yliaistillisen kanssa, niin että ne sulautuvat harmoniseksi kokonaisuudeksi niin kuin eri kielten karkeammat ja hienommat soinnit. Vasta silloin ihminen voi täysin ilmaista sen mitä hän tuntee ja vasta silloin hän voi täysin tuntea sen mitä ilmaisee. Toivo, rakkaus, ilo, suru, kaipaus, isänmaallisuus ja moni muu asia, kaikki sellainen voidaan ilmaista elävimmin laulussa. Runotaide on pyrkimystä löytää ilmaisu kaikelle jalolle mitä ihminen voi tuntea. Kansanrunouden ja runotaiteen ero on siinä, että edellinen on luonnon synnyttämää, se ei nouse taidosta. Jälkimmäinen taas on sivistyksen muokkaamaa ihmisen tunteiden ilmausta. Voimmekin siksi sanoa, että jos kansalta puuttuu runotaide, siltä puuttuu myös älyllisen sivistyksen merkittävä osa. Lähinnä tämä on tilanne Suomessa. Vaikka kansakunnalla onkin pohjoisten kansojen parissa harvinainen kansanrunouden rikkaus, niin uudempaa runotaidetta sillä ei ruotsinkielistä lukuun ottamatta ole juuri lainkaan. Kansakunta tunteekin syvästi tämän puutteen ja on sen poistamiseksi turvautunut varsin keskinkertaisiinkin lahjakkuuksiin. Sisämaan harvoja kansanrunoilijoita voidaan pitää vanhan laulun viimeisinä katoavina sointuina. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta heidän kappaleensa eivät olekaan juuri muuta kuin pieniä mietelmiä päivän tapahtumista. Kun kansanrunous nyt on milteipä aikansa elänyt ja suurin osa kansakunnasta on kauan sitten unohtanut vanhat laulut niin niitä on koetettu korvata uudella, ajanmukaisemmalla kansanrunoudella. Mutta tässä on epäonnistuttu, koska ne miehet, jotka olisivat voineet runoutta luoda, ovat koulunkäynnin kautta siirtyneet toiseen kansakuntaan. Aikaan on saatu vain joitakin ruotsalaisen runouden typistettyjä jäljitelmiä tai sellaista lurittelua jota jokainen talonpoika paremman minänsä puutteessa rustailee ja jolla ei ole mitään runollista eikä moraalista arvoa.

Tällaisessa tilassa on Suomen runotaide. Ruotsinkielinen runous on jotenkin kotiutunut vain säätyläisten pariin. Mutta sekään ei oikein hyvin viihdy. Vain harvat suomenruotsalaisten runoilijoiden teokset ovat löytäneet suurempaa yleisöä Suomessa ja monille muille kansakunnille niin luonteenomaisia kotimaisia, kansallisia, iloisia ja innostuneita lauluja ei Suomessa ole sivistyneistöllä sen paremmin kuin kansan suurella joukollakaan. Ehkä juuri tämä puute yhdessä Suomen luonnon surumielisyyden kanssa ainakin ruokkii, ellei sitten synnytä sitä kuuluisaa suomalaista velttoutta, joka niin itsepintaisesti vaivaa myös maan säätyläisiä. Sillä mitkään opit, mitkään puheet tai mikään moraalioppi ei vaikuta ihmiseen niin innostavasti kuin laulu. Mitäpä olisi kevätaamun kauneus, ellemme kuulisi metsän elävöittäviä ääniä? Ja samalla tavalla voimme sanoa; mitä olisi kansakunnan elämä, ellei se ilmentäisi itseään laulussa ja runotaiteessa? Sen täytyy olla ankaran vakavaa, välinpitämätöntä ja laiskaa.

Mutta mitä sitten voidaan tehdä suomalaiselle laululle ja runotaiteelle? Tuskin enempää kuin suomalaiselle kirjallisuudelle yleensäkään. Voidaan vain toivoa, että koittaa aika jolloin Suomen oppineet lakkaavat todistelemasta että kirjallisuus voi olla kansallista ilman että se käyttää kansakunnan omaa kieltä. Kun näin tapahtuu, tulee myös suomalainen runotaide kukoistamaan muun kirjallisuuden tavoin. Nuori runoilijalahjakkuus voi silloin löytää oman kansakuntansa jalostamisesta toiminnalleen kauniimman päämäärän. Siihen asti voimme vain koettaa avata tietä tuleville runoilijoille. Niitä vähäisiä uudemman runouden yritelmiä, joita viime aikoina on silloin tällöin ilmestynyt, voidaan pitää alkuna. Ne tosin ovat enimmäkseen epäonnistuneita, mutta se ei estä niitä auttamasta määränpäämme lähestymistä.

Monet ovat näiden yritysten perusteella arvioineet suomen kielen sopivan huonosti uudenaikaiseen runouteen ja kelpaavan ainoastaan niin sanottuun Kalevala-mittaan (Runoversen). Mutta tämä on yhtä yksisilmäinen väite kuin se, että suomen puhekielen tavallista painotusta tulee käyttää myös säkeissä vaikka niin ei tehdä edes vanhoissa runoissa. Tästä huolimatta sellaisia säkeitä kuin

”Paljasjalkaiset poikaparat, likaset vilotit ja – Nyt kulen; kukkura pöytä nälässä tupaan tulevalle –”

voi tuskin pitää kauniina. Mutta heksametri on vähemmän käyttökelpoinen myös muissa uusissa kielissä. Ruotsinkielisessä runoudessa siitä tosin pidetään, mutta miksi halutaan tuoda se myös suomenkieliseen – ellei vain samasta syystä kuin kaikki muukin ruotsalainen tuodaan suomalaiselle pohjalle: täällä tunnetaan parhaiten ruotsinkielistä kirjallisuutta. Jos suomenkielisen runouden on valittava itselleen jokin malli, niin otettakoon se mieluummin saksan kielestä, joka sopii sellaiseksi paljon paremmin kuin ruotsi, koska siinä on paljon enemmän muotoja ja rakenteita. Edes ruotsista tehtävät proosakäännökset eivät tahdo olla aitoa suomea, kun taas saksasta ne onnistuvat paremmin.

Mitään todellisia suomalaisia runoilijoita ei nykyisissä olosuhteissa juuri voi odottaa. Mutta koska suomenkielisiä säkeitä kuitenkin kirjoitetaan, olisi toivottavaa, että runollisen esityksen ohella otettaisiin huomioon myös sointuvuuden säännöt niin kuin Kalevalan vanhoissa runoissa on tehty ja jotka tohtori Lönnrot on Kalevalan esipuheessa varsin selvästi esittänyt. Kaikkia mittoja, joissa näitä sääntöjä voidaan noudattaa, voidaan pitää suomalaiseen runouteen sopivina, kun taas juuri niistä luopuminen on saanut suomen kielen näyttämään taipumattomalta ja mitan kankealta. Näytteeksi uudemmasta runolajista, jossa mainittuja sääntöjä on seurattu, saanen esittää seuraavan:

Hektors Abschied [Hektorin lähtö]

(Käännös)

 

Andromake

Ikkusest'ko Hektori nyt syöksee

Murhajan Akaijalaisen luokse,

Jossa hirmusesti surmataan.

Kenpä neuvonee sun pienosille

Jumaluudesta ja miekkasille

Kun nyt joutunet sä Tuonelaan?

Hektor

Kyyneleesi vaimo kulta sulje

En mä turhaan miekka vyöllä kulje,

Käessäin on turva Pergamon!

Suojellen pyhyyttä temppeleien

Kaadun, mutta maalleni vapauden

Voitan mennessäni Tuonelaan.

Andromake

Heiluttelevaksi talvituulen

Jätetyin aseisi äänen kuulen

Sankarsuku Priamon katoo;

Menet missä aurinko ei koitse,

Missä Tuonen virta itkevi saloitse,

Siihen rakkautesi vajoo.

Hektor

Toivoni ja ajatukset kaikki

Tuonen virtaan ne hukutanki,

Rakkauteni en kuitenkaan.

Kuules! sota muurilla jo pauhaa:

Tänne miekka! Tuoni tuopi rauhaa,

Rakkaus ei kuole Tuonelaan.

P. H.

 

Aarre maallemme ja sen kaupalle

Eräs kirjeenvaihtaja Pohjanmaalta on ystävällisesti valaissut meitä eräistä ulkomaankauppaan liittyvistä seikoista, joiden haittavaikutusten täytyy olla sitä tuntuvammat, mitä epäsuotuisampi nykyinen tilanne kaupan kannalta muutenkin on. Kirjeenvaihtajan kertomat yksityiskohdat osoittavat, että ulkomaalaiset korjaavat melkoisen osan myös maamme vientitavaroiden antamasta kauppavoitosta.

Mutta ennen kuin esitämme kirjoittajan kertomat tiedot, meillä on ilo kertoa harmistuksesta, mitä kirjeenvaihtajamme, vaikka hän itsekin selvästi on kauppamies, tuntee siitä tilanteesta, että maan vientitavarat ovat luonnontuotteita joita ulkomaalaisen täytyy ostaa kun taas tuonti koostuu ”suurelta osalta sellaisista tuotteista, joita omassa maassa voitaisiin valmistaa.” Kotimaisen teollisuutemme synty nimittäin riippuu suurelta osin tällaisen isänmaallisen mielen olemassaolosta maan kauppiassäädyssä, antaahan kotimainen tavara kauppiaalle aina pienemmän tuoton kuin ulkomainen. Oikeutetusti kirjeenvaihtaja huomauttaakin siitä, miten vapaasti ulkomaalaiset voivat maamme kaupungeissa tarjota tavaroitaan. ”Sellaista vapautta ei ole yhdelläkään oman maan miehellä”. Varmaa nimittäin on, että monien ylellisyystavaroiden ja Nürnberginrihkaman tuonti olisi paljon vähäisempää ja kotimainen teollisuus hyötyisi, jos ulkomaalaisten olisi vaikeampi levitellä tavaroitaan.

Toisaalta ulkomaalaisten tavan päättää kauppoja ja hoitaa liiketoimiaan paikan päällä olisi pitänyt innostaa suomalaisia kauppiaita seuraamaan esimerkkiä. Mutta harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta he jättävät vientinsäkin ulkomaalaisen hoidettavaksi. He saavat tyytyä siihen, minkä ulkomaalainen välittäjä ilmoittaa tavaran käyväksi hinnaksi, siihen miten tämä mittaa tavaran määrän ja miten tätä miellyttää sen laatua arvioida. Tästä luottamuksesta suomalaiselta peritään joukko maksuja jotka edelleen nakertavat vielä jäljellä olevaa voittoa ja ulkomaalainen olisi varsinainen oikeamielisyyden ritari jos hän katsoisi tällaisen velttouden ja hyväuskoisuuden ansaitsevan muuta kuin niiden luiden nakertelun, joista hän on jo ottanut lihat.

Kuinka tämä tapahtuu, selviää jo mainituista tiedoista jotka sisältävät seuraavaa:

Vuonna 1843 lähetettiin tervalla lastattu laiva Englantiin. Kirjeenvaihtaja omisti lastista kolmanneksen, mikä osuus purkauksen ja hylkäämisten jälkeen ilmoitettiin 887 1/2 tynnyriksi. Hän oli kääntynyt aiemmin luotettavan välittäjän puoleen, myi tälle kolmanneksensa kuudeksi kuukaudeksi ja sai tästä hyvästä 561 Englannin puntaa. Tullit ja muut kulut tekivät punnissa laskettuna 25–10–6 p ja välittäjänpalkkiot seuraavasti:

Korko tullimaksuista ym. kuudelta kuukaudelta 0–15–4 p

Arvopaperinvälittäjän palkkio 1/2 prosenttia

Pankin välityspalkkio 1/4 prosenttia

Provisio 3 prosenttia

Luotonvähennys 1 prosentti

Yhteensä 4 3/4 prosenttia, mikä 561 punnasta tekee 26–12–11 p. Postimaksut, leimat ym. 3–16–5 eli kaikki nämä yhdessä 31 puntaa 4 shillinkiä 8 penniä.

Kun tähän lisätään vielä henkilötilin kulut punnissa 1–14–8p. sekä myyjältä lähtevistä ja saapuvista kirjeistä perittävät postimaksut 8 ruplaa 36 kopeekkaa, jonka laskemme punnissa olevan 1–6–9 niin kaikki nämä maksut yhdessä tekevät 34 puntaa 6 shillinkiä ja yhden pennin eli noin 214 hopearuplaa.

Jos oletamme, että lastin lopustakin kahdesta kolmanneksesta maksetaan sama summa, niin näemme, mitä keskikokoisesta laivalastista on maksettava välittäjänpalkkioina ja myyntiprovisioina. Lisäksi on muistettava, että mukaan ei ole laskettu tullia, satamamaksuja, telakanvuokraa ym., jotka maksetaan erikseen ja jotka sisältyvät yllä esitettyihin 25 puntaan 10 shillinkiin 6 penniin. Jos lasketaan pois postimaksut ja muut erät, jotka ilman välittäjääkin pitäisi ainakin osittain maksaa, ja arvioidaan välittäjän palkkiot ainoastaan kuudeksi prosentiksi tavaran arvosta ulkomaan paikkakunnalla, niin esimerkiksi Pohjanmaa on pelkästään vuonna 1843 laivaamastaan tervasta maksanut välittäjänpalkkioita noin 20 000 hopearuplaa. Vastaavan laskelman mukaan, kun bruttotuotto ulkomaan paikkakunnalla on kaikkien kulujen peittämiseksi ja vielä jonkinlaisen voiton saamiseksi laskettava 100 prosenttia korkeammaksi kuin tavaran arvo laivauspaikkakunnalla, niin maa maksaa viennistään näihin tarkoituksiin vuosittain ulkomaalaisille miljoona ruplaa pankkiassignaatteina. Tuonnin kustannukset eivät liene paljoa pienemmät. Tämä tuntuu uskomattomalta, mutta se pitää paikkansa, jos edellä esitetyt tosiasiat ovat luotettavia, eikä meillä ole syytä niitä epäillä.

Jos jatkamme todistelua, niin näyttäisi selvältä, että ainakin 2/3 kuluista olisi voitu tarpeettomina säästää. Säästäväisesti järjestetty 3–4 viikon matka Tukholman, Lyypekin ja Hampurin kautta Englantiin ei olisi maksanut tämän lastin omistajalle enempää kuin 200 hopearuplaa, siis lastin kolmasosasta maksetun välittäjänpalkkion verran. Sitä paitsi hän olisi saanut paremman hinnan, hän olisi voinut huolehtia tavarastaan, hän olisi saanut paremman hinnan paluulastista tai edullisemman rahdin sekä säästänyt näihin liittyvien toimituksien palkkiot. Pitemmät ja kalliimmat matkat maksaisivat ehkä puolet siitä mitä välittäjälle nyt menee. Tällainen innostus ja harkinta maamme kauppiaiden keskuudessa merkitsisi siis ainakin miljoonan ruplan varmaa säästöä maalle ja lisäksi tulisi se voitto, jonka jokainen voi laskea koituvan siitä, kun itse hoitaa liikeasiansa sen sijaan että uskoo ne jollekin toiselle, jonka toimintaa ei voi millään tavoin kontrolloida; puhumattakaan sitten sivistyksen ja ammatillisen kokemuksen saamasta voitosta.

Mutta siihen ei vaadita vain intoa ja harkintaa, vaan joskus myös tietoja, joita maamme kauppiailla ei aina ole, ja ennen kaikkea riippumattomuutta ulkomaalaisen rahoista ja mielivallasta. Sillä velkaantunut ja vain luoton avulla ulkomaalaisen kanssa pärjäävä kauppamies ei voi välttyä petoksilta.

 

–––––––––––––––

Helsingfors Tidningarin numerossa 75 on julkaistu luettelo äänimääristä, jotka on saatu filosofisen tiedekunnan neljässä viimeksi järjestetyssä promootiossa. Tähän pänttäyssuoritusten ansioluetteloon, joka muun muassa osoittaa, että tutkinnon suorittaneiden kirjoituskokeistaan saamien arvosanojen taso on vuodesta vuoteen alentunut ja samoin ovat vähentyneet filosofian maistereiden filosofian sekä korkeamman matemaattisen tietämyksen arvosanat, mistä kaiketikin pitäisi seurata päätelmä, että ”ajattelun vaarallinen rasitus” on syrjäytetty yliopistossa vähitellen yhä selvemmin – tähän luetteloon lehti on liittänyt esipuheen, joka kertoo monia asioita hieman yli kahdellakymmenellä rivillä. Ensinnäkin se on sangen korkealentoisesti kirjoitettu, toiseksi se sisältää sangen suuren annoksen erään toisen lehden määrittelyn mukaista ”taitoa kutitella useiden yksityishenkilöiden pikkuista turhamaisuutta”, kolmanneksi siinä käytetään tämän samaisen luettelon kokoamista sangen nokkelasti uusien julkisten moitteiden esittämiseen, ja tällainenkin järjen käyttö saattaa toki olla yhtä kannattava taito kuin edellä mainittukin, ja neljänneksi kaikki tämä tehdään ex officio [viran puolesta]. Pelkkään luetteloon sellaisenaan se liittyy yhtä hyvin kuin kirvesvarsi hyvän päivän toivotukseen. H. T. ei ainakaan ole sanallakaan yrittänyt väittää, ettei monesti mainitun ansioluettelon tarkoituksena ole ”esittää epäkohta sellaisella tavalla, että se yksin esille tuotuna näyttää vastenmieliseltä ja silmiinpistävältä ja peittää varjoonsa koko laitoksen”.

 

 

Vertailu