Saima nro 39, 26.9.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
26.9.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Ulkomailta

Ranska Tärkein uutinen, jos se osoittautuu todeksi, on epäilemättä Abdelkaderin väitetty joutuminen Marokon keisarin vangiksi ja hänen luovuttamisensa ranskalaisten käsiin. Vaara sodasta Englantia vastaan on suuri ja kuulemma sotaa pelätään myös Kanaalin toisella puolen. Sivistyksen ystäville sellainen sota olisi valitettava, sillä Englannin suuri ylivoima merellä tekisi Ranskan poliittisen aseman vieläkin tukalammaksi kuin se on viimeisinä vuosikymmeninä ollut. Jälleen puhutaan kuninkaan matkasta Englantiin. Täytyy myöntää, että John Bullilla on syytä ylpeyteen, kun Euroopan mahtavimmat monarkit toinen toisensa perään vierailevat hänen sumuisella saarellaan.

Saksa Olemme unohtaneet erään vielä äskeistäkin tärkeämmän uutisen. Saksin Braunschweigissa majailevat herttuat on onnellisesti ylennetty ruhtinaista majesteeteiksi. Enää ei yksikään profeetta polvistu ja voitele kuninkaita. Siksi mainittujen ruhtinaiden oli pakko ylentää itse itsensä. Hessenin perintöprinssi on samoin ylentänyt itsensä ja Badenin suurherttua oman perintöprinssinsä kuninkaalliseksi korkeudeksi. Saa nähdä, mitä tämä kaikki tulee vaikuttamaan maailman asioihin. Jo nyt voidaan nähdä, että ihmiskunta on näin tullut paljon ylevämmäksi.

Ruotsi Edustusehdotuksen kaatuminen ei näköjään ole lamauttanut muutosintoa. Valtiopäivien jäsenistä on koottu peräti kolme komiteaa valmistelemaan uutta ehdotusta. Lähinnä demokraattista suuntausta edustavan ryhmän johdossa on kuuluisa kreivi Ankarsvärd. Myös muiden komiteoiden puheenjohtajat ovat ritarihuoneen jäseniä. Kaikissa säädyissä on päätetty lakkauttaa niin sanottu lakkautusvalta eli hallitukselle toistaiseksi annettu oikeus muitta mutkitta lakkauttaa mikä tahansa sanomalehti. Tämä oikeus myönnettiin poismenneen kuninkaan maahantulon ensi ihastuksessa. Se oli ahdistava kunnes se opittiin kiertämään ostamalla vastuullisia julkaisijoita ja muuttamalla vain yhtä sanaa lehden nimessä. Herra Hartmansdorf, joka nyt johtaa ritarihuoneessa tiukasti konservatiivista puoluetta, kunnostautui hovikanslerina lakkautusvallan ahkerana käyttäjänä; tämä ja useat painovapaussyytteet johtivat myös vuoden 1838 korjaukseen ja herra Hartmansdorfin erottamiseen valtioneuvostosta.

 

–––––––––––––––

Rakkaassa isänmaassamme on kauniimpi sukupuoli vaivoin pääsyt niin pitkälle vapautumisen tiellä, että se on pääkaupungissa päässyt osalliseksi miessukupuolen etuoikeudesta harjoittaa voimistelua – mutta vain sairasvoimistelua. Naapurimaassa Ruotsissa liberalismi on kauan sitten päässyt niin pitkälle, että naisille sallitaan kaikenlainen voimistelu. Viimeksi on Tukholman naismaailma ottanut jälleen askeleen ja alkanut harjoitella uimataitoa. Eräässä tämän niin ahmivan hauen kuin siron salakankin jalon taidon maisteripromootiossa on kolme nuorta neitoa julkisesti osallistunut miespuolisen nuorison leikkeihin. Jopa kirkollis-piispallis-kristillinen Biet kertoo ”miellyttävästi yllättyneenä heidän keveistä puvuistaan, riippuvista hiuksistaan ja heidän liikkeidensä kepeydestä, notkeudesta ja joustavuudesta.” Onnellinen se, joka elää niin kauan että saa nähdä jonkun kaunokaisen valmiina amatsonina tarttuvan miestään kauluksesta! Se onnellinen mies saaneekin sitten tyytyä vain lämmittelemään keittiön lieden ääressä ja keinuttelemaan kehtoa.

 

–––––––––––––––

Morgonbladet on numerossaan 67 julkaissut lähetetyn kirjoituksen, joka on saanut vaatimattoman otsikon ”Suomen kielen kirjallisista kokeista”. Se on niin vakuuttavasti ja kauniisti kirjoitettu, että yhtä jalo ääni lienee vain harvoin puolustanut suomen kielen asemaa. Kaikesta näkee, että kirjoittajalla on ikävuosien ja sivistyksen tuomaa arvovaltaa. Kunpa tällaisten miesten tarttuminen tähän kansakunnan elinkysymykseen olisi suotuisa ajan merkki!

Kirjoittaja vaatii, että suomen kielen kirjoitustaito olisi osoitettava yliopiston pääsytutkinnossa. Ellemme muista väärin, Consistorium Academicum on kuitenkin tehnyt päätöksen, ettei suomen kielen taitoa sisällytettäisi ylioppilastutkinnon pakollisiin vaatimuksiin, vaikka tämäkin kieli nyttemmin kuuluu lukion ja alkeiskoulun oppiaineisiin. Kirjoittaja on siis avoimesti päinvastaisella kannalla. Hän lopettaa kirjoituksensa seuraaviin sanoihin:

”Tuntuu todellakin perin tuskalliselta, että Suomessa joutuu vaatimaan suomen kielen opettamista – – Ikävää tilannetta ei kuitenkaan saada korjatuksi sen salaamisella. Kunpa kyseessä oleva vaatimus vaikuttaisi nopeasti siten, että sen esittäminen tulisi tarpeettomaksi! Tästä on kuitenkin aloitettava, jotta Suomen kieltä ei enää kauan rasittaisi se kova kohtalo, etteivät säätyhenkilöt eivätkä virkamiehet viljele eivätkä käytä sitä. Ja jos tällä keinolla tuon ihanan kielen parempi tuntemus leviäisi yleiseksi ja kaikkien virkamiesten toimissa välttämättömäksi, sen kirjallisuus karttuisi ja kohoaisi kukoistukseen nopeasti. Onhan väistämätöntä, että sen verrattoman kauneuden kerran koettuaan sitä pysyvästi rakastaa. Nykyisin ei suomeksi voida julkaista mitään sivistyneille lukijoille tarkoitettua tekstiä, koska niistäkin harvoista, jotka pystyvät sen lukemaan, vain harvat lukisivat sen. Välinpitämättömyyden, jopa halveksunnan kylmiä viimoja tarpeeksi koettuaan kirjallisuus kuihtuu. Ja isänmaallisuus, kansallisuus pakenee maasta, joka ei vaali kalleinta omaisuuttaan, kieltään. Mutta kun isänmaallisuutta lietsoo kielen tunteenvaraisesti tajuttu ja järjellä ymmärretty sisäinen henki, se leimahtaa liekkiin ja virittää uutta elämää kansakunnan tunnottomiksi jähmettyneisiin jäseniin.”

 

”Suomalainen on kuitenkin aina pikemmin tekojen kuin sanojen mies”

Morgonbladet on yleiseksi hämmästykseksi sanonut näiden Helsingfors Morgonbladetin sanojen olevan ”joko tyhjää, mitäänsanomatonta sananhelinää tai sitten valitettavan itserakkauden petollisia haaveita”.

Eikö voisikin luulla, että Morgonbladet on pitänyt näitä sanoja suurisuisen ajattelemattomuuden yksittäisenä, satunnaisena ilmauksena? Eikö Morgonbladet ymmärrä, miten inhottavalle tielle se on näillä rohkeilla kannanotoillaan lähtenyt? Eivätkö H. T:n sanat nimittäin olekin yleisen mielipiteen ääni, sen yleisön joka on vuodesta toiseen saanut tottua vain samanlaisiin voittoisiin vuodatuksiin? Niitähän lehdet toistavat päivittäin kaikessa mitä ne Suomesta ja sen oloista kirjoittavat ja vaatisi jo suuren luokan epäluottamusta jos monetkin pitäisivät kaikkia näitä torventörähdyksiä pelkkänä suunsoittona.

Eikö Morgonbladet ymmärrä, että sukupolvi jota tällaisilla hivelevillä lauluilla nukutetaan, joutuu aivan hämilleen, jos kerrankin koetetaan kääntää asioiden sisäpuoli näkyviin ja riisua ne sanojen kultauksesta? Omahyväinen lepo on niin suloista. Niin kauniisti uneksitaan tyyntä unta kaikentäydellisyydestä. Ja se joka tätä lepoa häiritsee on selvästikin rauhanhäiritsijä. Eikö maassamme syödä hyvin – niitä harvoja pettuleivänsyöjiä lukuun ottamatta – juoda hyvin sikäli kuin väärennetyt viinit sen sallivat ja nukuta hyvin pitkää talviyötä suloisen lämpimän uunin takana? Eikö kaikki silloin ole niin kuin pitääkin? Eikö silloin ollakin ”tekojen miehiä”? Eikö teollisuus samalla etene jättiaskelin? ”Ja henkisellä puolella taasen, mitä elämää, mitä vilkasta toimintaa?” ”Eikö suomalaisen voima otakin vastaan sivistystä ja omatoimisesti tee sen sisältöä omakseen?” ”Eikö kansallinen tietoisuus selkiydykin ja lujitu?” Eikö täällä valmisteta saippuaa ja pelikortteja? Eikö täällä osteta kirjoja? Eikö painetakin sanomalehtiä? Ja jos saippuaa ja kirjoja käytetäänkin säästeliäämmin, niin kortteja sitä ahkerammin. Ja jos lehdissä ei mitään muuta olekaan niin näyttäväthän ne mustaa valkoisella että me olemme ”teon miehiä”! Mitä me vielä tarvitsemme?

Mihin siis tarvitaan kaikkia niitä huomautuksia, jotka panevat epäilemään tätä täydellisyyttä? Eivätkö ne herätä ainoastaan rauhattomuutta ja levottomuutta? Mitä tahtovat esim. pietistit, kansahan menee joka sunnuntai säännöllisesti kirkkoon, ainakin huonompi väki. Ja eikö talonpoika maksakin säntillisesti papin kapat? Miksi metelöidä kotimaisesta teollisuudesta kun takkeja ja saappaita saa Pietarista? Miksi jaaritella kotimaisen kirjallisuuden tarpeesta kun ulkomaista saa vaikka laivalasteittain? Ja mitä me sanomalehdillä sitten teemme? On kai Suomi ollut siellä missä on jo ennen kuin kukaan oli edes ajatellut Helsingfors Tidningaria. Emmekö nyt saa lisäksi pikkurahalla tietää mikä virka on auki, kuka sen on saanut, kuka myy riihikuivia rukiita ja vuokraa kalustettuja huoneita? Eikö tämä ole todiste, että suomalainen omatoimisesti jne.? Kuinka typerää onkaan puhua suomen kielestä opetuskielenä kun kerran sekä Rosenmüllerin uskonnonhistoria että Regnerin ensimmäiset käsitteet on kirjoitettu ruotsiksi? Entäs kansallisuus? Niin kuin jokainen ei tietäisi asuvansa Suomessa! – Vielä kerran, miksi tuota tarpeetonta ”suunnittelua”, ”pessimismiä”, ”aftonbladismia” joka ”ei tee oikeutta vallitseville oloille?”

Jos Saima olisi esim. rovasti, niin hän kysyisi kristinuskon puolesta kiivailevilta heränneiltä, tahtovatko he kumota valtionkirkon; jos hän olisi myös sensori, pietisti ei koskaan painaisi kirjaintakaan – eivätkä sitä julkeaisi tehdä myöskään pessimistit ja päällepäsmärit. Jos hän olisi kauppias, hän julistaisi kaikki puheet maan teollisuudesta pelkäksi loruiluksi ja sanoisi että Saimaan kanava ei hyödytä ketään muita kuin viipurilaisia. Jos hän olisi suutari, hän osoittaisi selvästi, että Kuopiossa ei tarvita enempää kuin kolmea suutaria koska neljännellä ei olisi muuta työtä kuin tehdä kenkiä niille kolmelle. Jos hän olisi professori, hän tekisi selväksi, että jokainen joka ei myönnä hänen teesejään kuolemattomaksi teokseksi, nakertaa yliopiston arvovaltaa jota pidetään yllä vain niin ettei sen jäsenten toiminnasta sanota mitään. Jos hän olisi koulunrehtori niin hän todisteena kutsumuksestaan täyttää paikkansa ilman minkäänlaista valmistautumista vetoaisi uuteen lukio- ja koulujärjestykseen, koska siitähän täytyy aivan ilmeisesti seurata ettei lukioille ja kouluille eikä siten myöskään niiden opettajille ole mitään tehtävissä. Jos joku väittäisi muuta, niin Saima sanoisi ettei hän tee oikeutta vallitseville oloille. Ja jos hänellä olisi onni olla siltavouti ja joku niskansa taittanut vielä haluaisi väittää tietä huonoksi niin hän sanoisi että mieshän on kapinoitsija joka pitäisi hirttää ja joka voisi välttää hirsipuun vain siksi että hänen niskansa on jo taittunut. Jos taas Saima olisi taas nuori, kasvatuksensa saanut nainen, minä häntä omahyväisyyden puutteen vuoksi tosin ei voi pitää, niin hän täyttäisi tämän palstan ranskalaisilla sanonnoilla tai itämaisen pikamaalauksen näytekappaleilla tai hakkaamallaan sonaatilla, mikä selvästi osoittaisi hänen sivistyksensä täydelliseksi. Jos hän olisi Helsingfors Tidningar niin hän julistaisi juhlallisesti, että hän, Saima nyt ”menee keskustelussa pitemmälle kuin toisille, ja lisättäköön, myös hänelle itselleen on suotavaa”. Ja tämän ilmiantourotekonsa jälkeen hän kykenisi vain huudahtamaan: ”Suomalainen on kuitenkin aina pikemmin tekojen kuin sanojen mies”!

 

Hauta Sihlin rannalla

Zugista Zürichiin johtava tie vie kauniiden maisemien rakastajan 2 500 jalkaa korkean Albisvuoren yli. Sen huipulta hän näkee vuoren juurella pitkän Zürich-järven kirkkaan sinisine pintoineen ja hymyilevine rantoineen, joita peittävät lukemattomat kylät, maatilat ja sievät huvilat loistavat valkeanhohtoisina tuuheiden puurykelmien välistä ympärillään rikkaat viljelykset, jotka verhoavat loivasti kohoavaa vuorenrinnettä huipulle saakka. Kauimpana oikealla, järven eteläpäässä näkyy Rapperswil-vuoren tummien varjojen keskellä, jotka täältä kohoavat toistensa yli aina lumipeitteisiin, pilvien yläpuolelle kohoaviin Glarner-, Uris- ja Berneroberlandin vuoristojen huippuihin saakka. Sitä iloisempana levittäytyy sitten järven pohjoisrannalla houkutteleva Zürich, jonka läpi virtaa kirkas Limmatjoki ja joka sijaintinsa sekä vaaleiden asukkaidensa puolesta muistuttaa elävästi Ruotsin pääkaupunkia.

Kun on laskeuduttu vuorelta tiuhaa siksak-mutkaa tekevää tietä pitkin, huomaa siirtyneensä vuoren huipun polttaville auringonsäteille avoimelta polulta syvään sivulaaksoon, jonka läpi vähäinen Sihljoki rynnistää lehtevien pyökkien ja korkeiden sileärunkoisten kuusien varjostamana. Luja silta vie yli sen kalliouoman ja pakollisen nopean vaelluksen väsyttämää kulkijaa houkuttelee vastustamattomasti viileä lepo neljän poppelin alla aivan sillan pohjoispäässä. Kenties väsymys vie hetkeksi kaiken hänen huomionsa pois lähiympäristöstä. Mutta koholla oleva ruohomatto jolla hän lepää, ja kivi, johon hän ehkä nojaa päänsä tekevät hänelle pian selväksi että tässä lahoavat jonkun toisen kulkijan luut ja kiveen hakattu nimi Jérome D’Erlach herättää hänessä varmasti halun kysyä ensimmäiseltä vastaantulijalta, millaiset kohtalot ovat tällaiseen paikkaan valmistaneet uinuvalle haudan. Mutta aina hän ei onnistu saamaan niitä tietoja joita seuraavassa kerromme.

 

Vallankumouksen myrskyt olivat jo vuosia riehuneet Sveitsin länsirajalla mutta sen romanttisissa laaksoissa vallitsi vielä häiriintymätön rauha ja levollisuus. Rauhallisina kaikuivat niistä rikkaiden luostarien ja vaatimattomampien kirkontornien iltakellojen äänet sopusoinnussa juhlallisemman protestanttisen seitsensoiton kanssa, ja niihin vastasivat vuorilta karjalaumojen sadat kellot, alppitorvien äänet ja jodlaavat vuorolaulut. Niiden sukujen jälkeläiset, joihin maan vapauttajat olivat kuuluneet, järjestelivät kiistattomista etuoikeuksistaan nauttien pienten valtioiden asiat, ja kaupungeilla, joissa he rauhassa viettivät hyviä päiviään, oli siten valta ja luottamus hallita ja ohjata maaseudun kokemattomampia asukkaita.

Mutta vähitellen alkoivat myös täällä tuulenpuuskat ennustaa lähestyvää myrskyä. Eivät ainoastaan isänmaastaan karkotetut Ranskan aatelin rappeutuneet jälkeläiset etsineet täältä turvaa vaan myös isänmaanystävät alkoivat värvätä liittolaisia ruhtinasliittojen uhkaamalle Ranskalle ja aatteille, jotka niin mahtavasti innostivat Ranskan kansaa. Vapaus ja tasa-arvo olivat houkutteleva tunnus raatavalle mökkiläispojalle, ja se tuolloin vielä elänyt usko, että niiden toteuttamiseksi tarvittiin vain hänen tahtoaan, sai hänet helposti sivuuttamaan sen ristiriidan, että ensin piti sallia väkivalta ja vahvemman oikeus. Niin alkoivat nyt Sveitsinkin rauhan töissä harmaantuneet paimenet koetella esi-isien ruostuneiden miekkojen ja pölyyntyneiden keihäiden teriä ja nuorukaisten rohkeat toiveet voittivat niiden äänen, jotka yhä epäillen tahtoivat lykätä aseiden käyttämisen tuonnemmaksi. Huikea unelma valtasi myös Zürichin maakunnan asukkaat ja eräänä kauniina kesäaamuna kiiri kaupungin ympärillä sama tunnus tuhatäänisenä kirkkaaseen ilmaan. Maalaiset seisoivat aseistettuina kaupungin porteilla ja heidän äänekäs tervehdyksensä säikäytti hennot patriisit unen syleilystä.

Vain erään nuoren miehen neuvokkuus oli pelastanut kaupungin vaaralliselta yllätyshyökkäykseltä. Erään kaupungin ylhäisimmän perheen jäsenenä hänellä vain kahdenkymmenen vuoden iästään huolimatta oli päällikön paikka porvarikaartissa, ja hän johti vartiomiehiä sillä portilla, jota vastaan talonpoikaisarmeija marssi. Minkäänlaiseen vakavampaan puolustautumiseen hän ei ollut valmis, koska kukaan ei vuosikymmeniin ollut voinut aavistaakaan vihollisen saapuvan kaupunkiin, Siksi hän oli lähtenyt kapinallisia vastaan ja taivuttanut heidät välttämään verenvuodatuksen niin ettei hänen tarpeettomasti tarvitsisi ryhtyä vastarintaan. Hän oli vihjannut heille, ettei Raati kenties lainkaan vastustaisi heidän marssimistaan kaupunkiin mutta samalla kutsuttanut kaikki mahdolliset miehet kaupunkia puolustamaan. Tämä nuori mies oli Jérome d’Erlach.

Hänen sotajuonellaan oli tuhoisa vaikutus petettyyn maalaiskansaan, sillä kun se hetken odottelun jälkeen alkoi liikehtiä kohti kaupunkia, se otettiin vastaan kahdella portintornin juuri kuntoon pantujen kanuunoiden kartessilaukauksella ja yrittäessään hyökätä muureja vastaan maalaiset huomasivat ne jo lukuisien puolustajien miehittämiksi ja raskain tappioin he joutuivat perääntymään.

Kaupungin sotaan tottumattomat vallanpitäjät ylistivät silti Jéromen urotyötä maasta taivaaseen ja Suuri Raati päätti uskoa hänen päällikkyyteensä suuren osan kaupungin puolustuksesta. Menestys ruokkii rohkeutta ja sen huumaamana Jérome tarjoutui illalla tekemään tiedusteluretken vakoillakseen kapinallisten jatkotoimia.

Valikoidun viisikymmenmiehisen joukon kanssa hän lähti mainittua tietä Albisiin, sillä oli kerrottu, että suurin osa maalaisista oli vetäytynyt järven pohjoispäähän päästäkseen yhteyteen myöskin vallankumouksellisen Luzernin kanssa. Tähän asti hän oli elänyt kaksikymmenvuotiaan vänrikin tavallisen huoletonta elämää; virka oli ollut hänelle pikemmin lupa kantaa univormua kuin univormu ollut tarpeen viran hoidossa. Sitä hän oli hoitanut lähinnä salongeissa ja meluisissa juhlissa tovereiden kanssa vahtivuoron osuessa hänelle vain harvoin; kaikki niin kuin rikkaan patriisin pojalle sopii. Mutta viran vakavampi puoli oli herättänyt hänen kunnianhimonsa. Kertaheitolla hän oli unohtanut tavalliset iltahuvinsa ja hehkui intoa kunnostautua uudella urallaan. Ehkä hän kuitenkin hiukan kaipasi edellisten turvallista iloa kun hän nyt joukkonsa kärjessä ratsasti hämärässä kesäyössä, tarkasti kuunnellen jokaista rasahdusta tienvieren metsiköistä.

Saavuttuaan mainitulle Sihlin sillalle hän hetken kokeneempien kanssa neuvoteltuaan jakoi joukkonsa kahteen osaan, joista toinen jatkaisi ylös Albisiin kun taas hän toisen osaston kanssa päätti edetä kohti Rapperswiliä sillan läheltä poikkeavaa sivutietä pitkin. Mutta hän ei ehtinyt ylittää siltaa kun karski ”Wer zieht!” [Kuka ampuu!] vastarannalta pysäytti hänen marssinsa hetkeksi. Ympäröivästä metsästä ammuttiin muutama laukaus heitä kohti, sitten oli kaikki hiljaista ja yritykset löytää ja tavoittaa vihollinen olivat turhia. Uuden lyhyen neuvonpidon jälkeen jatkettiin matkaa aiemmin päätettyyn suuntaan.

Heitä ei enää häiritty vaan he etenivät kenenkään estämättä ja kaikki asutut paikat kiertäen aina Rapperswilin läheisyyteen saakka. Siellä näkyi vielä valoa monista asumuksista vaikka oli jo yli keskiyön, ja hiljainen sorina kertoi epätavallisesta liikehdinnästä pienessä kauppalassa. Jalkaisin asiaa selvittämään lähetetty tiedustelija palasi sen vähemmän iloisen tiedon kanssa, että katu oli täynnä aseistettuja miehiä ja että hän äänten joukosta oli selvästi kuullut Luzernin murretta.

Nyt he neuvottelivat vain siitä, pitikö palata samaa tietä vai koetettava tunkeutua isommalle tielle järvenrantaan kun tumma ihmisjoukko alkoi vyöryä Rapperswilistä. Neuvottelut loppuivat lyhyeen. Jérome antoi käskyn palata samaa tietä jota hän ja hänen miehensä pian kiisivät kevein ohjaksin. He eivät kuitenkaan ehtineet puolimatkaan kohti Sihliä kun heidän tiensä tukki odottamaton este. Tietä reunusti sillä kohden vasemmalla jyrkkä vuorenseinämä, oikealla järven puolella metsikkö ja molemmilta puolilta ammuttiin kivääreillä alas solatielle. Ne harvat ratsastajat, jotka koettivat päästä vauhdilla läpi, törmäsivät tien poikki asetettuun murrokseen, jonka takaa myös ammuttiin ja joka oli kuin noiduttuna tullut siihen sen jälkeen kun he juuri olivat kulkeneet ohi. Näiden harvojen joukossa oli myös Jérome. Mutta hänen hevosensa kaatui kuulan satuttamana ennen kuin hän ehti murrokselle saakka. Vaivoin hän pääsi kaatuneen eläimen alta ja raahautui metsänreunaan. Kaikki oli ohi muutamassa minuutissa. Sieltä pensaikosta hän saattoi vain katsella ryöstelevien talonpoikien juhlaa ja kuuli sieltä milloin ”verdammter Herrendiener” [kirottu herrojen palvelija] luultavasti keihäänpiston tai kiväärinperän iskun säestämänä, jos vain joku ratsumies vielä tavattiin elossa, milloin ”Tyrannenjoch” [sortajan ies], ”freie Männer” [vapaat miehet], ”die Söhne freier Väter” [vapaiden isien pojat], ”Morgarten” tai ”Sempach”. Pian riemu vain yltyi. Hän ymmärsi Rapperswilin joukon lähestyvän ja kuuli niiden tuhansien raskaat askeleet, jotka marssivat hävittämään hänen kotikaupunkiaan. Raskaita olivat hänelle nämä hetket. Ne vavisuttivat hänen sielunsa sisintä. Sillä vaikka hän kuinka inhosi rahvaan raakaa väkivaltaa, hän ei silti tiennyt miksi hän oli halunnut taistella, miksi hän makasi täällä, tuhansien mökkiensä rauhassa kasvatettujen maanmiestensä vihollisena joka pienimmästäkin varomattomasta liikkeestä joutuisi heidän kostonhimon ohjaamien iskujensa uhriksi.

Kun kaikki hänen ympärillään oli hiljennyt ja eteenpäin jatkavan joukon ääni kuului vain kuin kaukaisen vuoripuron vaimea kohina, hän koetti nousta ylös. Se onnistui vain vaivoin, sillä hänen oikea jalkansa oli ruhjoutunut pahoin hänen kaatuessaan hevosen mukana. Itsesuojeluvaisto oli saanut hänet piilossa maatessaan heittämään pois kypärän ja loistavat epoletit. Nyt hän riisui myös helposti tunnettavan univormutakkinsa ja miekkaansa nojaten lähti siinä tilassa tappiopaikalta uskaltamatta katsahtaakaan siihen aamunsarastuksessa.

Hän saapui vähän matkan päässä sijaitsevan aidatun puutarhan luo. Kuljettuaan sen ympäri löytääkseen kohdan, jossa tiheät pensaat sallisivat katsahtaa aitauksen taakse, hän näki vähäisen asumuksen, jonka puoliavoimesta ikkunasta nuori tyttö pelokkaana ja kuunnellen pisti esiin runsaiden kiharoiden peittämän päänsä. Aamun kimallus loisti jo lumivuoren tulenhehkuisina kimaltavilta huipuilta ja sen punertava heijastus lankesi hiljaiseen mökkiin ja sen asujattaren ilmeikkäisiin kasvoihin. Nuorukainen seisoi pitkään näkymättömissä, tytön katselemiseen vaipuneena, tietämättä mitä tehdä. Nyt tytön katse osui häneen. Tyttö vetäytyi säikähtäneenä takaisin huoneeseen, mutta pysähtyi nähdessään nuorukaisen anovasti ojentavan yhteen liitetyt kätensä häntä kohti. Vielä hetken tyttö näytti epäröivän, mutta kun hän uudisti rukoilevat liikkeensä, tyttö lähti paikaltaan ja seisoi pian talon avoimella ovella. Hän oli sorja kuusitoistavuotias neito, jolla oli lempeät kasvot ja puhuvat siniset silmät, runsaat vaaleat kiharat jollaisia näkee vain etelän harvoilla vaaleaveriköillä. Lyhyt sveitsiläispuku valkeine kauluksineen, valkeine väljine hihoineen ja aina päässä oleva paimenhattu – kaikki tämä teki hänet hänen seistessään siinä kauniissa maisemassa ihanana aamuhetkenä taiteilijan siveltimen arvoiseksi. Hänen poskiaan sävytti nyt paljon voimakkaampi puna kuin aamunsarastuksen antama, mutta haaveellisena loistavista silmistä ja surumielisestä juonteesta hänen kauniin suunsa ympärillä kuvastui kiistaton sääli, kun nuorukainen avasi portin ja vaivalloisesti laahautui kohti mökkiä.

Montakaan sanaa ei tarvittu, kun hän jo tytön pyöreän, lämpimän käsivarren tukemana ponnisteli rappuja ylös talon vinttikamariin, neidon omaan sievään asuntoon, jossa hän sen jälkeen kun tyttö oli sitonut hänen pintahaavasta vuotavan kätensä, antanut siideriä vahingoittuneen jalan hautomiseksi ja tarjonnut virkistävän sekoituksen Kirschwasseria, hunajaa ja maitoa – nukahti makeasti neitseelliselle vuoteelle.

 

II [nro 40, 3.10.1844]

Ihmissydän nyt on kerta kaikkiaan vain ihmissydän ja sen voima on myös sen heikkous. Nuoren neidon sääli olisi varmasti ollut suuri, jos avuntarvitsija olisi ollut vanha, kaikkia ulkoisia etuja vailla oleva kerjäläinen. Mutta yhtä varmaa lienee, että se kohde, joka tätä tunnetta nyt pyysi osakseen, teki sen vielä lämpimämmäksi. Nuorukaisen roomalaiset kasvonpiirteet, hänen ryhtinsä, pukunsa, kaikki todisti hänen säädystään ja se, sekä oletettu korkeampi sivistys tekevät aina suuren vaikutuksen nuoreen naissydämeen. Kasvot olivat nyt kalpeat, ryhti kärsimyksen painama ja hieno puku epäjärjestyksessä. Vertavuotava käsivarsi ja miekka hänen kädessään kertoivat taistellun elämästä ja kuolemasta. Nuori sankari oli näin valmis kuusitoistavuotiaan mielikuvitukselle ja yhtä nuoren sydämen täytyi kai siksi kaksin verroin hellemmin suoda hänelle ihmisrakkauden hoivaa.

Eikä sitä hänen vuoteensa äärestä puuttunutkaan. Jotain niin epätavallista, että löytää nuoren soturin omaan huostaansa uskottuna, ei satu joka tytölle ja on selvää, että tämä tapaus oli ensimmäinen merkittävä Gretlin elämässä. Sen viehätystä lisäsi vielä yksi piirre, salaperäisyys, sillä tytön isä kuului talonpoikaisarmeijaan ja hänen nuori mielikuvituksensa maalasi pelastetun löytymisen johtavan kaikkiin julman kuoleman kauhuihin. Sitäkin levottomammin ja huolellisemmin tyttö siksi valvoi nuorukaisen turvapaikkaa. Mutta tämä johti hänet salailusta teeskentelyyn. Hänen olisi pienen talouden asioissa pitänyt usein lähteä kotoa ja jättää suojattinsa löytyminen sattuman varaan. Siksi hänen täytyi tekeytyä sairaaksi ja ottaa joka kerran punastuen vastaan äitinsä kehotukset pysytellä sängyssä tai kuulla tämän ihmettelevän sairaan huoliteltua pukeutumista. Niinpä hänen täytyi useammin mennä ylös kamariinsa; se kuitenkin aiheutti ongelman.

Ylhäällä oli siihen nimittäin useampiakin aiheita. Harkitsematta ja ujostelematta hän oli ottanut haavoittuneen ja kärsivän vastaan. Mutta jo päivällisaikaan, kun hän aikoi viedä ylös salaa varaamansa aterian ja löysi aiemmin kalpean ja heikon nuorukaisen unen vahvistamana, terveen värisenä ja ulkoasultaan niin huoliteltuna kuin olosuhteet sallivat, oli tilanne muuttunut, ja äidillä olisi ollut täysi syy ihmetellä, mistä sairas tyttö sai kaikki ne ruusut, jotka nyt liekehtivät nuorilla poskilla. Vielä vaikeammaksi tilanne tuli illan koittaessa. Pienessä huoneessa oli vaatesäilö, tai vähemmän hienolla nimellä komero, jossa kaikki Gretlin puvut riippuivat sievässä järjestyksessä, ja tämän komeron ahtaiden seinien sisällä hän nyt aikoi viettää yönsä. Mutta hän ei voinut toteuttaa aikomustaan ennen kuin hänen vieraansa oli nukahtanut. Tämä taas oli ajatellut kaikkia niitä huolia, joita hän saattaisi sääliväiselle emännälleen aiheuttaa ja kun tyttö nyt hiipi varpaillaan huoneeseen, hän huomasi nuorukaisen yhä valveilla ja valmiina jättämään turvapaikan, jonka tyttö niin hyväsydämisesti oli tarjonnut.

Mutta hän oli tuskin alkanut puhua syistä, jotka hänet saisivat lähtemään, kun tyttö keskeytti hänet vakuuttaen lämpimästi, ettei hänen läsnäolostaan ollut haittaa ja ilmoitti kaupungin olevan yhä talonpoikaisarmeijan piirittämä niin ettei hän voinut sinne palata. Nuorukainen tosin koetti sanoa, että hän kyllä onnistuisi helposti pääsemään kaupunkiin, vaikka hän tiesi aivan liian hyvin, että se olisi hänelle siinä kunnossa jokseenkin mahdotonta. Mutta kun tyttö koettaessaan estää häntä vaarallisesta yrityksestään kysyi, paloiko hän niin suurta halua päästä iskemään maahaan vähäpätöisempiä ja vähemmän valistuneita maanmiehiään, osui tämä viattomien huulien moite häneen voimakkaammin kuin terävinkään todistelu. Hän luopui vaatimuksestaan ja jatkoi puhetta haitoista, joita hänen läsnäolonsa tytölle aiheutti.

Ikään kuin hiljaisesta sopimuksesta ei hänen lähtöään otettu puheeksi myöskään kolmena seuraavana päivänä. Hänelle selvisi pian, missä tyttö nukkui, sillä tämän täytyi näinä päivänä monta kertaa pakottaa hänet itsensä etsimään sieltä turvaa kun äiti kävi huoneessa. Mutta hän ei maininnut mitään havainnostaan ja helpotti tytön salailupyrkimyksiä viettämällä suuren osan öistä ulkona puutarhassa. Tytön sitä vastoin täytyi kertoa teeskennellystä huonovointisuudestaan selittääkseen, miksi hän piti nuorukaiselle seuraa niin suuren osan päivästä. Osan tästä ajasta tyttö kulutti poistamalla nuorukaisen univormusta, jonka tämä toisena täällä viettämänään yönä oli löytänyt metsästä, kaikki sotilaalliset tuntomerkit ja teki siitä hänen ohjeidensa mukaisesti niin paljon työmiehen takin näköisen kuin mahdollista. Sellaisen salaisen yhdessäolon täytyi piankin synnyttää luottamusta kahdessa niin nuoressa sydämessä – ja vieläpä jotain muutakin, ja monia seuraavankaltaisia keskusteluja käytiin pian vakavammassa tai hellemmässä äänilajissa.

Oli kolmas päivä. Gretli valmisti nyt mustaa silkkiverkkoa, jollaista Luzernin miehet pitävät päässään. Hän istui avoimen ikkunan ääressä ja ikkunan alla oli maan tavan mukaan runsaasti kukkia rivissä pienellä parvekkeella. Silmät tarkoin työhön luotuina hän huokasi:

”Koskahan tämä onneton taistelu loppuu?”

”Suokoon Jumala, ettei sitä olisi koskaan aloitettu”, huokasi nuorukainen.

”Silloin te viettäisitte iloista elämää kaupungissa, ette ajattelisi talonpoikien kärsimyksiä ettekä istuisi täällä”.

”Tahtoisin istua täällä koko elämäni, Gretli, enkä ajatella heidän riitojaan.”

Hän istui tyttöä vastapäätä ottaakseen vastaan surumielisen katseen, jonka tämä hänelle lahjoitti. Sitten tytön silmät kääntyivät takaisin työhön.

”Mutta eikö sitten pidä ajatella, kenellä on oikeus puolellaan. Minun hurskas isäni ei kantaisi peistään väärän asian puolesta. Jos minä olisin mies, luottaisin voittoon niin kuin hän.”

”Gretli, suloinen lapsi, tahtoisin olla veljesi ja silloin saisin ajatella kuten sinä”.

”Ette te kuitenkaan usko, että hyvä Jumala voisi antaa köyhälle talonpoikaislapselle jaloja ajatuksia”.

”Minä luulen, ettei yksikään ihminen ajattele jalommin kuin sinä, Gretli. Mutta minullakin on isä.”

Gretli ei sanonut pitkään aikaan mitään. Mutta hänen kasvonsa, joista hänen sielunsa niin avoimesti kuvastui, todistivat hänen kamppailevan liikutusta vastaan, joka pakotti hänet vaikenemaan.

”Pahoitin mielesi. Mitä sinä ajattelet?” kysyi nuorukainen hetken kuluttua, vaikka moittikin itseään kysymyksensä itsekeskeisyydestä. Hiljaisella äänellä tyttö vastasi:

”Ajattelen, että teidän isänne on rikas ja ylhäinen mies.”

”Älä ajattele sitä, Gretli. Ajattele minun suruani, kun minun on jätettävä tämä turvapaikka.”

Tytön siniset silmät kiinnittyivät häneen tutkivasti ja hämärtyivät niin kuin sumupilvestä. Nuorukainen tarttui tytön työstä lepäävään käteen ja lisäsi:

”Gretli! En voi koskaan unohtaa sitä ja sinua.”

Tyttö veti käden hiljaa takaisin, käänsi kyynelistä kimaltavat silmänsä muualle, nousi ja lähti nopeasti huoneesta. Hän ei koettanut pidätellä tyttöä vaan toisti ainoastaan: en unohda koskaan, koskaan! – Oli kuin tyttö olisi hetken pidättänyt askeleitaan kuunnellakseen, mutta se oli ehkä vain harhaa.

Nämä keskustelut ja tämä eristetty, epätavallinen seura vaikuttivat ihmeellisesti nuoren aristokraatin ajatteluun ja tunteisiin. Joskus keskustelut pureutuivat päivän tapahtumiin vakavamminkin kuin tässä esitetty ja jokainen kuusitoistavuotiaan esittämä peruste tuntui yhtä vakuuttavalta niin tytön naiivin luottamuksen kuin sen uutuudenkin vuoksi; hän ei nimittäin ollut koskaan ennen ajatellut näitä asioita. Hänen oli tytön tavoin pakko uskoa, että asia joka oli saanut tämän hurskaan isän taisteluun oli oikea: ylimysten, jotka olivat rikkaita tekemättä lainkaan työtä, täytyi sortaa talonpoikia, jotka työskentelivät niin kovasti mutta omistivat niin vähän. Edelliset verottivat jälkimmäisiä epäoikeudenmukaisesti omien lastensa kasvatuksen ja huolenpidon ym. vuoksi. Myös se, mikä hallituksen määräyksissä oli hyödyllistä, oli vanhojen väärinkäytösten kumoamista ja ne olikin parasta poistaa kerralla koska silloin jokainen kylänvouti voisi hallita yhtä hyvin kuin ylhäisin senaattori. Nämä tytön esittämät syytökset olivat koko hänen säätynsä yhteisiä ja hän oli usein kuullut niitä toisteltavan, vaikka niistä vasta hänen tunteensa kautta tuli varmoja totuuksia.

Kaikki tämä herätti nyt nuorukaisen sisimmässä taistelun josta hän ei uskonut selviytyvänsä koska hän sisällään tiesi vakaumuksensa olevan lahjottu. Hän tunsi, että ainoa pelastus olisi kiireinen pako. Myöskään hänen tilansa ei enää antanut hänelle syytä viipyä. Tytön tullessa illalla huoneeseen hän siten seisoi valmiina lähtemään. Hänellä, ennen niin rohkealla ja kevytmielisellä miehellä, ei ollut ollut rohkeutta sanoa talonpoikaistytölle: minä rakastan sinua. Se rohkeus häneltä puuttui nytkin ja hän sanoi vain tarttuessaan tytön käsiin:

Hyvästi Gretli! En unohda koskaan sinua, sinun sääliväisyyttäsi ja sydämesi viattomuutta.

Mykkänä tyttö antoi tämän viattomuuden, uusien tunteiden täyttämän sydämensä puhjeta hillittömään kyyneltulvaan. Muutaman hetken nuorukainen vielä viipyi katsellen järkyttyneenä tätä todellisen ja puhtaan tunteen purkausta. Hän katsoi sitä ihastuneena ja silti katumusta epämääräisesti aavistellen. Sitten hän riensi ulos.

 

III [nro 41, 10.10.1844]

Olemme molempien rakastavaisten tavoin jättäneet valtion asiat sivuun ja sisällissodan kulusta välittämättä viipyneet Gretlin vinttikamarin pikku tapahtumissa. Jos lukijasta jo tuntuu viileältä astua sen lämpimältä alueelta yhteiskunnan kuohuvaan maailmaan, niin kuinka paljon selvemmin tämän katkoksen kokikaan nuori mies, joka sydämensä halua vastaan, vakaumuksen ja velvollisuuden taistellessa keskenään suuntasi askeleensa kohti kaupunkia ja aiempia olojaan.

Ilman asiantuntevia johtajia ja tykistöä talonpoikaisjoukot eivät tälläkään kertaa olleet voineet mitään linnoitetulle kaupungille. Sen varusväki taas oli liian heikko hyökätäkseen ja aikaa kulutettiin turhiin neuvotteluihin. Mutta talonpojat olivat saaneet vakoojiltaan tiedon että kaupunki odotti vahvistuksia aristokraattisesta Bernistä. Olettaen, että apujoukko saapuisi mainittua tietä Albisin yli ja sulkisi talonpojat kahden tulen väliin, he olivat tehneet ja jo toteuttaneetkin päätöksen vetäytyä takaisin siihen kohtaan, jossa tuo tie yhtyy Rapperswilin tiehen.

Näin oli tie kaupunkiin avoin myös siltä seudulta, mistä Jérome oli löytänyt niin kiehtovan turvapaikan. Olosuhteet eivät siis enää antaneet hänelle syytä viivytellä ja vaikka hän sisimmässään ei sitä juurikaan halunnut, hän silti lähti ripein askelin Zürich-järvelle päin päästäkseen sen rantaa pitkin kaupunkiin. Mutta taistelu hänen sisällään kiihtyi askel askeleelta. Hän moitti itseään, että hän oli satunnaisten ulkoisten olosuhteiden viskeltävänä, ettei hän kyennyt miehekkäästi valitsemaan sitä tietä jota hän jo alkoi pitää oikeana ja että siksi hänen herännyt rakkautensa puhui samalla hänen miehekkyytensä puolesta.

Tuskin hän oli kuitenkaan ehtinyt järven rantaan, kun hänen korviinsa kantautui ensin hajanaisten kiväärinlaukausten pauke, sitten tykkien jyrinä. Silmänräpäyksessä hän pysähtyi ja seuraavassa hetkessä hän kiiruhti jo takaisin niin nopeasti kuin hänen vielä jonkin verran vaivaava jalkansa salli. Hän nimittäin oletti, että käynnissä oli etenevien berniläisten ja talonpoikaisjoukkojen välinen kahakka ja hänen ensimmäinen päätöksensä oli tavoittaa ensiksi mainittujen joukot ja jatkaa niiden mukana Zürichiin. Mutta hän ei selvittänyt itselleen sitä hämärää tunnetta, joka magneettina veti häntä taistelupaikalle. Kun hän nyt jälleen lähestyi Gretlin asuntoa, hänen rinnassaan nousi kuitenkin sama epäily kuin ennenkin eikä hän halunnut lainkaan ajatella osallistuvansa taisteluun, miekka vapautensa puolesta taistelevia maanmiehiään vastaan suunnattuna. Omaan epäröintiinsä tuskastuneena hän lopulta koetti karkottaa kaikki ajatukset tulevaisuudesta – aivan lähimmästäkin – ja kiiruhti vain eteenpäin.

Nyt hän oli päässyt pienen maatalon luo. Hän halusi kiiruhtaa nopeasti vaatimattoman portin ohi, kaikenlaista viivyttelyä ja omaa heikkouttaan peläten. Mutta hän ei voinut olla katsahtamatta sinne päin. Talon rapuilla häämötti ihmishahmo. Hän aavisti että sen täytyi olla Gretli. Puoleksi kuiskaten hän sanoi tytön nimen. Tyttö säpsähti hyvin tuntemaansa ääntä ja näki nuorukaisen seisovan avoimella portilla, sapeli kädessään välkehtien. Hämmästyksen huuto ja muutama kepeä askel käytävällä saivat nuorukaisen unohtamaan kaikki päätöksensä, kaiken paitsi sen että hänen piti kiirehtiä tytön luo, painaa hänet sykkivää sydäntään vasten ja lämpimin suudelmin tukahduttaa jokainen sana tytön huulille – jos niille näinä hetkinä sanoja nousikaan, sillä vain kuumat kyyneleet kertoivat, mitä tytön sisällä liikkui. Ensimmäistä kertaa elämässään nautti kuusitoistavuotias, viaton sydän omasta olemassaolostaan.

Muutama hetki meni täydessä huumassa ja taas muutama, joiden aikana hän läheisen tykkitulen kalpeassa loisteessa koetti tavoittaa hiljaisten, surullisten silmien katseen. Mutta elämän vakavuuden toinen puoli oli onnellisia liian lähellä antaakseen heidän kauemmin kenenkään häiritsemättä nauttia onnestaan.

”Hyvästi, suloinen lapsi, hyvästi!” nuorukainen sanoi.

”Ja tuo miekkako värjäytyy niiden verestä, jotka taistelevat vapaudesta?”

”Ei, ei, se taistelee sinun ja heidän puolestaan: hyvästi!”

”Jää – älä mene – taistelu ei kuuluu haavoittuneille” – turhaan kaikuivat tytön sanat hänen jälkeensä. Hänen hahmonsa katosi nopeasti tytön näkyvistä. Tyttö polvistui ruohikkoon ja hänen ylitsevuotava sydämensä sai helpotusta siitä että hän saattoi samalla kertaa rukoilla sekä vapauden että nuorukaisen puolesta.

Taistelun melske koveni joka hetki. Kun Jérome lähestyi tietä ja edellistä taistelupaikkaa, hän tapasi hajanaisia, pakenevia joukkoja. Komentotottumus joka kuului hänen äänestään hänen karjaistessaan: seis! ja hänen kehotuksistaan huokuva juuri uudelleen leimahtanut tuli tekivät hänelle mahdolliseksi järjestää osa joukoista uuteen hyökkäykseen ja niiden vuoksi hänen komentoihinsa myös alistuttiin. Tykinjyske johti hänet paikalle, jossa ratkaisevan hyökkäyksen oli määrä tapahtua. Hän sattui tosin kerran kartessien tulilinjalle mutta vetäytyi kauemmas metsään, kiersi miehineen useita ryhmiä, kaatoi itsepintaisimmat maahan keihäillä ja pääsi näin lähelle tielle asetettuja tykkejä. Raju ja odottamaton hyökkäys niitäkin kohti sai vihollisen kiireesti perääntymään. Tämä odottamaton menestys antoi talonpoikaisjoukolle uutta rohkeutta ja hyökkäystä jatkettiin voimakkaasti joka kohdassa. Jérome kiirehti joukkoineen tekemään uuden koukkauksen metsän kautta, mikä joudutti vihollisen perääntymistä. Monessa muodossa kerrottu tarina uudesta, hädän hetkellä kuin taivaasta tulleesta johtajasta kiersi talonpoikaisjoukon riveissä ja monin paikoin lisäsi taikauskon luottamuksen saavutetun menestyksen antamaan. Yön hämäryys oli nyt perääntyville vihollisille yhtä tuhoisa kuin se oli äsken ollut pakeneville talonpojille. Pian edelliset oli tungettu Sihlin toiselle puolen ja vain sen parin päivän sateiden lisäämät vesimassat antoivat heille siellä jonkinlaisen turvan ja levon.

Vasta nyt saatiin myös hyökkääjät pysähtymään. Ja vasta nyt sai Jéromekin tietää, että viholliset eivät olleet vain berniläisiä vaan että eräs zürichiläinen joukko oli marssinut heitä vastaan ja että molemmat olivat halunneet juhlistaa yhtymistään hyökkäämällä talonpoikia vastaan. Mitä hän oli tehnyt, sitä ei voinut muuttaa. Mutta kun hän nyt tiesi todellisen tilanteen, jokin sai hänet pidättäytymään taistelusta. Talonpojatkin olivat päivänvalon sarastuksessa tunnistaneet johtajansa ja hämmästys, jolla he häntä katselivat, tuntui hänen mielestään moittivalta. Heidän taistelunhalunsa ei laantunut yhtä nopeasti kuin hänen. Johtajat olivat vain kokoontuneet neuvottelemaan sillan lähelle ja myös Jérome kutsuttiin mukaan.

Mutta neuvottelijoiden ympärille kerääntyi vähitellen yhä enemmän kuritonta joukkoa niin että sen suuruus paljasti kokoontumispaikan vihollisille. Kärsimästään tappiosta kostonhimoisina nämä eivät halunneet päästää suotuisaa tilaisuutta käsistä vaan suuntasivat yhden sillan päähän asetetuista tykeistä joukkoon. Laukaus oli liian hyvin tähdätty ja aiheutti suurta tuhoa, pää murskana makasi myös Jérome nyt kentällä.

Lohduton isä oli surrut Jéromea kuolleena aina yöllisestä retkestä lähtien. Myös tämä oli kostonhalun sytyttämänä liittynyt joukkoon joka lähti kohtaamaan berniläisiä. Juuri hänen käskystään ammuttiin tuo onneton laukaus. Siksi hän taistelujen lakattua ja saatuaan tietää niiden hänen talolleen kauhistuttavan vaikutuksen antoi siirtää pojan maatuvat jäännökset sille paikalle, jolla hän itse oli tämän kuolemantuomion julistanut sekä pystytti kiven jossa lukee: Jérome d’Erlach.

 

 

Vertailu